Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
PYHIINVAELTAJA
Kuvitelmia Karjalasta
Kirj.
OSMO IISALO [Eino Railo]
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja
1915.
SISÄLLYS:
I. Lähtö luonnon ja alkuperäisyyden maahan.
II. Ontrei ja hänen hurskaat opetuksensa.
III. Kaksi pyhiinvaeltaja-naista.
IV. Outoja tapahtumia tshainajassa.
V. Salaperäinen vieras.
VI. Jatkoa tapahtumiin tshainajassa.
VII. Salaperäinen vieras ja pyhiinvaeltaja-naiset.
VIII. Pakoretkelle lähtö.
IX. Ontrein tarina.
X. Tulo Paadenen kylään. -- Runoilija-opettajan vieraana.
XI. Öinen juhlahetki.
XII. Herääminen ja pako erämaahan.
XIII. Unelmia Seesjärveltä.
XIV. Koskemattoman luonnon ylevyys.
XV. Mietteitä ja huomioita.
XVI. Merkillinen kallio.
XVII. Alakuloinen ilta.
XVIII. Uskomatonta.
XIX. Vanha urjadniekka.
XX. Onto ja Tuonen lintu.
XXI. Kesäinen hetki karjalaisessa kylässä. -- Runolaulaja.
XXII. Tulo Kemiin. -- Pako onnistuu. -- Tulo Solovetsiin.
XXIII. Solovetsi ja Karjala.
XXIV. Taistelu Karjalasta. -- Grijp-ritarin tarina.
XXV. Grijp-ritarin kuolema ja asemiehen kosto. -- Hyvästi.
XXVI. Uuteen elämään.
I.
LÄHTÖ LUONNON JA ALKUPERÄISYYDEN MAAHAN.
Vieri siitä virstan toisen,
Pakeni palasen maata
Salon synkimmän sisähän,
Korven kolkon kainalohon.
Hän oli istunut huoneessaan. Ovi oli ollut auki. Ulkoa oli kuulunut
siskojen ja heidän vieraittensa raikasta naurua. Tuomen kukkien tuoksua
oli kantautunut sisään ja pääskysten liverrystä sekautunut silloin
tällöin tyttöjen huolettomaan ilakointiin. Matti-renki oli istunut
pirtin portailla paitahihasillaan, isä-rovasti oli ollut huoneessaan
päivällislevollaan. Äiti oli jo leponsa katkaissut, koskapa hänen
tasainen laulunhyrinänsä oli ruvennut kuulumaan. Kylän raitilta oli
vielä silloin tällöin kaikunut pois ajavan kirkkoväen kärryjen ratinaa.
Hän oli nauttinut elämästään ja olemassa-olostaan. Ummistaen silmänsä
kuvitteli hän tuon kaiken jälleen ilmieläväksi eteensä. Hän oli
tuntenut terveyden ja elämänhalun suomaa hyvinvointia, sekä iloinnut jo
edeltäpäin kaikesta siitä uudesta ja oudosta, jota pian tiesi tulevansa
näkemään. Laukku tuossa lattialla, jonka viime solkia hän siinä kiinni
solmeili, sekä vierellä pahkurasauva, ynnä vielä hänen pukunsakin
osoittivat, että hän oli lähdössä matkalle, nähtävästi jalkamatkalle.
Hyvin hoidettuaan asiansa oli hän päättänyt vielä kerran, ennenkuin
lukunsa lopetettuaan ryhtyi vakinaiseen toimeen ja siten kenties
kiinnittyi liiaksi, harhailla vapaana siellä, missä vielä tapasi
luontoa ja kansaa, jota ei sivistys ollut muuttanut.
Niin oli hän matkustanut Sortavalaan ja siitä Koirinojaan. Täältä oli
hän hiljalleen astuskellut läpi Suistamon Suojärvelle, josta eräästä
rajakylästä sai matkatoverin, Ontrein. Siitä oli painuttu rajan poikki
ja lähdetty kohti kuuluisaa Solovetsin luostaria. Sillä matkalla oli
hän parhaillaan, ja oli hän jo nyt huomannut tulleensa siihen luonnon
ja alkuperäisyyden, lapsen uskon ja hartauden maahan, josta oli
uneksinut.
II.
ONTREI JA HÄNEN HURSKAAT OPETUKSENSA.
Lennin maille vierahille,
Tulin tuntemattomille,
Sinisen salon sisähän.
Hän oli solakka ja kaunis mies. Tummissa silmissä oli avomielinen
katse, jolle tuuheat kulmakarvat antoivat jonkunmoista näennäistä
tuimuutta. Päällä oli oma pysty asentonsa, joka osoitti pelotonta ja
itsenäistäkin luonnetta. Kun hän silmäsi taakseen, siellä perässä
pyrkivää toveriaan, kuvastui kasvoille malttamaton ilme, joka kuitenkin
pian vaihtui hymyksi ja leikiksi; häntä nähtävästi huvitti toverinsa
näkeminen.
Ontrei olikin hänen reippautensa suoranainen vastakohta. Toinen jalka
oli muodostunut kömpelöksi kämpäjalaksi, jonka hän vaivoin aina sai
toisen edelle sijoitetuksi; oikea käsi oli kuivanut koukkuun ja koko
ruumis oli käynyt hiukan vinoksi. Tukka oli pellavaista, niskasta
tasaiseksi leikattua, leuassa tutisi liuhuparta. Silmät olivat
siniset, ja loisti niistä avoimesti lempeys ja hyvyys sekä lapsen
mieli. Ja kuitenkin saattoi hänen kasvoilleen joskus välähtää voiman,
toiminnan ja tarmon ilme, joka ikäänkuin hetkeksi muutti koko miehen.
Vaivaloisesti kävi häneltä kulku ja raskaasti nojasi hän sauvaansa,
mutta matkan kuluessa osoitti hän tavatonta sitkeyttä, joka pani
terveenkin kovalle koetukselle.
He vaelsivat synkässä erämaassa ja oli heidät yllättänyt sade ja myrsky
sekä niiden mukana hämärä, joka kuusikkometsässä tuntui kaamealta. Oli
kuin olisivat nuo savenkarvaiset pilvet olleet tuossa puiden latvoissa,
joita vihainen tuuli pudisteli. Tieaukon päältä vilahti vielä pilven
lomasta iltatähti kuin hukkuvan avunhuuto, kunnes sekin katosi. Arkuus
ja vilun tunne, turvattomuuden ja hämärän salaperäinen orpous valtasi
mielen, joka halasi pois tästä epäystävällisestä säästä.
-- Ylen -- alotti Ontrei päästyään odottelevan toverinsa kuuluville
-- ylen on nyt, veliseni, ilma paha joutuin matkata. Sinähän kyllä
nuorilla ja notkeilla jaloillasi menet saman tyynellä kuin tuulellakin,
mutta minun vaivaisen on vaikeampi. Mutta saattaapa sinunkin vauhtisi
hiljentyä, ennenkuin ollaan perillä...
Hän hymähti leikillisesti ja vilkaisi salavihkaa nuoreen toveriinsa.
-- Sinä olet, Ontrei, -- vastasi tämä -- hidas, mutta sitkeä. Pitäisi
joutua kylään levähtämään. Nälkäkin on. Onko vielä matkaa pitkästi?
-- Viisi virstaa ainakin. Mutta astutaanhan hartaasti. Harvan matkanhan
perille niin nopeasti päästään kuin mieli tekisi. Ja kuitenkin, -- kun
ollaan kuoleman kanssa vastatusten, niin jopa onkin mielestämme silloin
liian joutuin maallinen vaelluksemme suoritettu...
Ontrei huokasi, teki ristinmerkin ja jatkoi:
-- Ei vapahtajakaan kiireesti kulkenut apostolein kera vaeltaissaan
ajallisessa haahmossaan. Ja kuinka sattuikaan pyhälle Sosimalle, kun
hän hengen herättämänä läksi Äänisen rannalta astumaan halki erämaan
pohjoista kohti...
Tällä kohdalla tukahdutti Ontrein tavallista äkeämpi tuulen puuska,
joka sai hänet peräti hengästymään. Edessä oli suon salmeke, jonka
toisella rannalla metsä mustana ja uhkaavana odotti kulkijoita.
Nuoremman tottumattomia veriä hiukan värähdytti ja hän pysähdytti
Ontrein.
Mikä se?
Edestä metsästä kuului valittavaa kitinää ja tuulen outoa kohinaa.
Rusahteli ja rasahteli, pelkäävä korva kuvaili ja kuvitteli, silmä näki
näkyjä. Suuri risti kohosi tiepuolessa ja joukko valkoisia riepuja
liehui tuulessa. Kaikki lapsuuden muistot kalmasta ja murhapaikoista
lennähtivät mieleen.
-- Mikä se on tuo risti tuossa?
-- Risti? Vain muistutus matkamiehelle, että anoisi siunausta
retkelleen. Hurskas ja hyvä kristitty uhraa palasen liinaisestaan sivu
mennessään, saaden niin Jumalan siunauksen matkalleen. Ka, sittenpä ei
haltian ja pahan valta häneen pysty.
Ja hartaasti risti nyt Ontrei silmänsä, kumarteli ja anoi siunausta.
-- Ano sinäkin, veliseni, etteivät rosvot meitä yllätä, kehoitti hän
toveriaankin, taas päästen jatkamaan:
-- Niin, kuinkapa sattuikaan hurskaalle Sosimalle, kun hän Jumalan
käskystä läksi matkalleen. Ylen olisi tietenkin ollut pyhälle miehelle
mieluinen autuas ja pikainen kuolema, että olisi hän päässyt siihen
elämään, jota niin palavasti halasi, mutta eipä suvainnut Jumala
hänen siinä asiassa kiirettä pitää. Pitkän elämän hän soi hänelle,
esimerkiksi kaikille Karjalan pakanoille, ja lopuksi sijan pyhimystensä
joukossa. Niin kun hän nyt nuorena munkkina matkasi halki Karjalan
Vienan rannalle, läpi synkeän pakanamaan, tapasi hän kerran tieltänsä
sairaan miehen. Auta minua, pyysi mies, kylään vie, sillä kovin olen
minä sairas ja äijälti on vielä matkaa. Minulla on kiire, vastaa
Sosima, Jumala kutsuu minua, en vielä tiedä, mihin; hoidan sinua
tässä, kunnes paranet, mutta kylään en voi palata. Ka, jos Jumalaa
kunnioitat, niin vie kylään, rukoili vieläkin mies; ei sinun kiireesi
niin suuri ole, ettet hyvää työtä ehtisi tekemään; kun teet, niin
saat sitä suuremman palkinnon. Sosima totteli miehen pyyntöä, hoiti
hänet terveeksi ja saattoi ihmisten ilmoille petojen kynsistä, jälleen
lähtien iloiten matkallensa. Konsa hän sitten havumajassansa Solovetsin
saarella, myrskyssä ja kylmyydessä, julmain pakanain uhkaamana, talven
ja pakkasen keskellä nälkään nääntymässä palavasti Herraa rukoili,
niin ilmestyi hänelle mies, joka toi ruokaa ja virvoitti pyhimystä
ruumiillisella ja hengellisellä lohdutuksella. Ja miehen tunsi Sosima
samaksi, jonka oli metsästä pelastanut. Se oli itse Spoassu...
Vapahtaja näet...
* * * * *
Selittämättömän outo tunne valtasi nuoren miehen. Siinä yön hämyssä
hänelle melkein vieraan, mutta lapsellisessa, taikauskon sekaisessa
hurskaudessaan sittenkin niin tutun ramman rinnalla vaeltaessaan oli
hän mielestään kuin salaperäisessä keskiajan maassa. Tie milloin
vaipui synkälle suolle sumuun ja väijyvien rimpien keskeen, jossa
jalka peläten haparoi tukea ja jossa pieninkin taakka selässä tuntui
syntikuormaa raskaammalta, milloin kohosi kumisevalle harjulle,
jossa myrskyn ääni soi kuin ylevän soiton humina. Silloin taas nousi
jalka keveämmin ja mieli reipastui, kuta korkeammalle tultiin. Niin
vaellettiin yössä ja hämärässä, vuoroin vaipuen, vuoroin nousten, mieli
askarrellen oudoissa ja omituisissa ajatuksissa. Kaukaa lapsuuden
muistoista se haki esiin erikoisia, ammoin unohduksissa olleita
mielikuvia kristityn kolkosta vaelluksesta kuoleman varjon laaksossa,
jossa saatiin kestää kamalat taistelut väijyvää kiusaajaa vastaan.
Ja tuosta siirtyi aatos laajemmalle upoten alakuloiseen näkyyn alati
vaeltavasta ihmisjoukosta, joka levottomana rientää aina eteenpäin,
itsekään todella tietämättä, minne...
Hän katseli taas salaa Ontreita, kun tämä siinä kompuroi liukasta
polkua, nähtävästi syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen täytyi
suorastaan ihmetellä sitä tarmoa ja voimaa, jota ukko osoitti.
Toista kertaa oli hän nyt matkalla Karjalan kuuluun luostariin,
ponnistellen kymmeniä peninkulmia läpi erämaiden. Ja kaiken tämän teki
hän päästäkseen mielestään edes hiukan lähemmäksi sitä ihmeellistä
päämäärää, joka hänen hengelleen kangasteli, saadakseen edes jotakin
toivovaa varmuutta siitä, mitä hän sanoi sielunsa autuudeksi. Hartaasti
ukon aatokset yleensä viipyivät pyhissä asioissa ja alati sai hän
aiheita lapselliseen tapaansa ottaa esimerkkejä sanasta, jota hän
vaikeasti selvitti Uudesta Testamentista. Siinä rinnalla sekoitteli
hän uskomuksiinsa paljon vanhaa perittyä taikauskoaan ja loitsuhenkeä,
joka oli hänellä verissä erottamattomana osana. Ja kaikessa tässä
uskossaan ja varmuudessaan hänellä oli ehtymätön toivorikkauden, ilon
ja elämänhalun lähde, niin että häntä saattoi väliin pitää aivan
kadehdittavana henkilönä...
Nuorelle kulkijalle oli tässä ollut paljon uutta ja mielenkiintoista,
jotain kehittymättömyydessään viehättävää luonnontilaa, joka oli
tenhonnut hänet. Ääneti oli hän matkan varrella kuunnellut Ontrein
hartaita jaarituksia pään nyökäyksellä hyväksyen hänen hurskaat
arvelunsa siitä, mikä on ihmiselle tarpeellista taivaan valtakuntaan
pääsemiseksi. Visusti oli hän varonut puolella sanallakaan heittämästä
mitään varjoa tähän kirkkaasti pulppuavaan uskon, rauhan ja onnen
lähteeseen...
-- -- -- -- --
Mietteistään havahtuen huomasi hän äkkiä astuvansa leveämpää ja
raivatumpaa tietä. Ontrei laahusti väsyneenä hänen rinnallaan
ilmoittaen kohta kylään päästävän, minkä kaukaa silloin tällöin
kuuluva koirain haukunta todeksi vahvistikin. Lähestyttiin tiheämmin
asuttuja seutuja, suurempia kyliä, joiden lävitse itää kohti vievä tie
laajeni laajenemistaan, kunnes yhtyi Äänisen rannalta Vienan rannalle
menevään valtamaantiehen. Sinne oli heidänkin mieli päästä, liittyä
siihen pyhiinvaeltajain virtaan, joka sitä myöten joka vuosi näihin
aikoihin vaelsi Valkean meren rannalle Sumaan, Solovetsin kuuluun ja
pyhään luostariin sieltä päästäkseen. Ontrei oli sen niin tahtonut,
sillä monet hurskaat miehet ovat silloin luostariin kulussa Venäjän
kaikilta ääriltä, ja kalliita opetuksia kuuluivat he matkan varrella
yksinkertaiselle kansalle jakavan.
Laantumatta ulvoi tuuli yhä, mutta sade oli lakannut ja pilvet olivat
hajautumassa taivaalta. Kun metsä loppui ja kylän aukeama avautui
eteen, vilahti taas taivaalta tuo äsken sinne hukkunut kesän kalpea
tähti. Sen yläpuolelle kirkastui sininen, kuulakka öinen taivas, mutta
alapuolella olivat synkkänä muurina vielä äskeiset myrskypilvet.
Unen helmoissa uinuva aunukselainen kylä otti vaieten vastaan
vieraat, antaen ainoastaan velvollisuudentuntoisen koiraparin kujalla
ärhennellä. Mutta vaikenivat nekin, ja tyynesti avasi Ontrei parhaan
talon pirtin oven ja painui sisään, nuoremman toverin seuratessa
perässä. Oven suussa teki Ontrei hartaasti ristinmerkit, kumarsi
nöyrästi ja anoi yösijaa matkamiehelle. Ja kun hän kysyttäessä ilmoitti
"Solokoihin" mentävän, riennettiin vaeltajia palvelemaan ja yösijaa
laittamaan.
Syötyään yksinkertaisen illallisen makasi hän kauan valveilla
vuoteellaan Ontrein vierellä, miettien ja kuunnellen. Ontrei-parka
luki iltarukouksiaan. Nöyrästi polvistuen sopotti hän puoliääneen
ulkoa oppimiaan lukuja, tiheään ja yksitoikkoisesti, silmät raukeasti
puoliummessa. Koko hänen sielunsa tuntui olevan mukana näissä sanoissa,
joista hän tuskin kaikkia ymmärsi. Mutta hän tiesi, että ne olivat
tehdyt ja kirjoitetut Jumalan kiitokseksi ja varjeluksen anomiseksi,
ja se riitti hänelle. Ja kun ulkoa opitut rukoukset olivat loppuneet,
puhui hän vielä kauan itsekseen, hiljaa liikutellen huuliaan. Silloin
tällöin kuuluvasta sanasta saattoi ymmärtää hänen nyt rukoilevan kotia
jääneiden, nuoren toverinsa ja kaikkien lähimmäisten puolesta...
Kuta lähemmäksi siinä uni hiipi nuorukaisen mielikuvitusta, sitä
enemmän nautti hän olotilastaan. Kulttuurin veltostuttamat jäsenet
olivat jo saaneet perinpohjaisen kohennuksen, väsymys ja lämmin
raukaisi niitä suloisesti, ja levon tunne tuntui ihanalta. Olipa kuin
olisi hän ollut muumio pyramiidissa, jonne maailman myrsky ei kuulu...
Hän vaipui uneen, mutta mielikuvitus jatkoi leikkivää työtänsä.
Hän oli olevinaan kaukana poissa, ei oikein tiennyt, missä, mutta
ihanassa etelän maassa hän oli. Ontrein kanssa he nytkin vaelsivat,
mutta Ontreilla oli nyt turbani päässä, ja yllään vain jonkunmoinen
liinainen kauhtana. Jalat hänellä olivat paljaat, ja kädessä kuppi,
johon armeliaat ihmiset antoivat almujansa. Niin he vaelsivat pitkin
suoraa ja leveää tietä, joka vei yli upean tasangon, kaukana häipyen
sinervään vuoristoon. Paljon kansaa kulki tätä tietä heidän mukanansa,
ja he olivat Ontrein kanssa heidän vertaisiaan. He keskustelivat
pyhistä asioista ja pohtivat autuuden oppia, väitellen siitä, mitä
ihmisen olisi parasta ajallisen vaelluksensa aikana tehdä, ja väliin
kiivaillenkin oikean tien puolesta. Ja kun hän juuri leikillä
kuvaili Ontreille rauhan ja levon ihanuutta, kiivastui Ontrei kovin,
huutaen jyrähtävällä äänellä: oikea lepo on Jumalassa! Ja samalla
kosketti Ontrei, joka oli kasvanut oudon suureksi ja korkeaksi, häntä
sauvallansa. Hän tunsi äkkiä keventyvänsä ja kutistuvansa, kunnes
rupesi vaipumaan alaspäin. Hän vaipui, vaipui, tunsi äärettömän
tyhjyyden ympärillään, tunsi olemattomuuden ihanan ja ijankaikkisen
rauhan, saattaen kuitenkin sanomattomaksi vastakohtanautinnokseen
verrata sitä olemisen kuvaamattomaan tuskaan. Tämä on varmaankin
Buddhan "nirvana", aikoi hän juuri ihastuen lausua, kun hänen
ajatuksensakin jo seisahtuivat ja hän vaipui todella raskaaseen,
pitkällisen rasituksen ja miettimisen aiheuttamaan uneen.
Uneen oli jo vaipunut Ontreikin; liuhuparta vain silloin tällöin
liikahti unimatin hänenkin mieleensä ennenkuvailemattomia autuuden
iloja esitellessä.
III.
KAKSI PYHIINVAELTAJA-NAISTA.
Hyvän sait, hyvän tapasit,
Hyvän luojasi lupasi,
Hyvän antoi armollinen.
Vaeltava ritari ei saanut lannistua mistään vaivoista ja vaaroista,
vaan oli hänen uhrattava elämänsä ja voimansa juuri sellaisten
etsimiseksi, että ne kestettyinä koituisivat hänen nais-ihanteensa
yhä suuremmaksi kunniaksi ja maineeksi. Niin voi hän joutua lumottuun
metsään, jossa salaperäisessä hämyssä hänen aistinsa huumautuivat
ja jossa hän saattoi sattua jopa hänellekin, itse sadun vaeltavalle
ritarille, outoihin ja ihmeellisiin seikkailuihin. Houkuttelevimpana
niistä on kaikkien aikojen vaeltaville ritareille mieleen kuvastunut
seikkailu lemmen ihanalla vuorella, joka tuolta mielikuvitelmain
lumometsästä alati tenhoavana viittaa. Väitetäänpä, että sinne juuri,
lumotulle lemmen vuorelle, vetää kaikkia vaeltavia ritareita salainen
ja sammumaton halu. Keskellä hartauden harjoituksia, keskellä taistelun
tuoksinaa, keskellä elämän kiihkeintä kamppailua, kuuluu äkkiä
salaperäinen kuiskaus sydämestä, vastustamaton vaatimus, käsky: tule!
Ja käsi seisahtuu, kaiho valtaa mielen. Ritari vaipuu mietteisiinsä,
lähtee vaeltamaan ja harhailee pian lumotussa metsässä loihtu-kaikujen
leikkikaluna. Mitä hakea, mitä etsiä! Virvatultako, joka levottomana
kuolleitten ritarien haudoilla väräjää, onneako, jota metsän utuiset
hengettäret ilakoiden uskottelevat? Ei voi sanoin päämäärää nimittää,
ei selittää, hakea ja etsiä on vain käsky, kulkea ijäti kysymys
huulilla. Ihanana viittaa tuolta tuulentupa, uljaana kohoaa sieltä
linna ja avosylin odottaa siellä sadun Paribanu, haltijattarista
kiehtovin. Mutta lähelle tullen kuva vaihtuu, näky katoaa, ja ilkeä
arki irvistää puun oksalta vastaan...
-- Ontrei, sano minulle, oletko koskaan rakastanut?
He kulkivat hiottavassa helteessä leveätä maantietä pohjoiseen päin.
Pehmeähiekkaiseen tiehen vaipui jalka nilkkoja myöten, joten astunta
tuntui raskaalta; paarmapilvi seurasi heitä uskollisesti, koettaen
saada väkisinkin tilaisuutta kiduttajan työhön hikisellä kaulalla.
Kangas valkoisine jäkäläpeitteineen ja siinä kasvava hongikko tuntuivat
aivan hehkuvan kuumuudesta.
Kysymys tuli Ontreille odottamatta. Hän pysähtyi, pyyhki hikeä
otsaltaan ja kysyi vuorostaan puoleksi hymyilevä, puoleksi epäilevä,
mutta samalla kuitenkin hiukan surumielinen ilme silmissään:
-- Että mielitietyn taioissako?
-- Niin.
-- Olen.
Nyt oli ensimäisen kysyjän vuoro ällistyä. Hän oli odottanut
kansanmiehen tapaista kiertelevää vastausta, leikiksi lyöntiä tai muuta
sellaista, eikä ollut arvannut varautua tällaista vakaata suoruutta
vastaan ottamaan. Hän oli vaiti, keskustelua jatkamatta.
Heidän edellään kulki kaksi naista. Toinen oli vanha mummo, jonka hän
oli nähnyt äsken venäläisessä majalassa, mutta toista hän ei ollut
siellä huomannut. Päättäen askeleista oli hän kuitenkin nuorempi,
sillä kulku kävi keveämmin ja vartalo notkahti myöskin silloin
tällöin nuorteasti. Vähitellen heidän välimatkansa lyheni, kunnes
he pian kulkivat peräkkäin maantien reunaa. Häveliäästi hän sentään
jättäysi naisista hiukan jälemmäksi, huomaten kuitenkin kuuntelevansa
jännityksellä, minkä sointuisella äänellä nuorempi vanhemman kiivaaseen
sopotukseen vastaisi. Mutta vastaus oli niin hiljainen, ettei ääntä
juuri kuulunut, ja pettyneenä huomasi hän jälleen jäävänsä naista
tarkastelemaan. Takaa kuuluvat jonkun venäläisen ajajan yksitoikkoiset
huudot saivat naisen sitten vilkaisemaan taakseen, ja silloin
vilahtivat kasvot hetkiseksi näkyviin. Samalla kosketti Ontrei
toverinsa käsivarteen.
-- Veliseni, sanoi hän nöyrästi, menemme naisten edelle ja jätämme
heidät.
Hän ymmärsi kyllä Ontrein tarkoituksen, mutta ei ollut tietävinäänkään.
-- Miksi niin? kysyi hän huolettomasti.
-- Älä katso tätä kaunokaista neitoa, veliseni, lähde edelle ja
unohdamme heidät. Ei sovi sinun nyt pyhällä matkalla, eikä sovi
muutenkaan tämän nuoren naisen suosiota hakea.
Omituista oli, että hänen täytyi tunnustaa ukon ymmärtäneen hänet
puolittain oikein. Heti nähtyään naisen nuoreksi, ja, kuten nyt
tiesi, myös harvinaisen kauniiksi, oli aivan vaistomaisesti melkein
itsetiedoton rakastumisen ja omaksi saamisen heräävä tunne hänet
vallannut. Se ei ollut ajattelua eikä suunnittelua hänen puoleltaan,
se oli vain salaista luontoa, veren ihanaa runoutta, joka kuuluu kuin
hieno kuiske lumotusta metsästä. Mutta ukon herätyksestä hän huomasi
mahdollisuuden tuon tunteen syntymiseen, pelkäsi sitä itsekin ja sanoi
alistuen:
-- Sinä olet, Ontrei, taaskin oikeassa. Lähdemme, menemme edelle.
Sivu mennessään ei hän kuitenkaan voinut olla naiseen katsomatta.
Silmien eteen vedetyn huivin alta vilahti kaksi tähteä ja tumman ihon
kauneutta lisäsi vielä läpikuultava punerrus, joka hitaasti levisi
yli kasvojen. Otsa oli matala, kasvot kapeat, kulmakarvat korkeat
ja kaarevat, nenä omituisen kauniisti ja sopusuhtaisesti kyömyllä,
suu lämmin ja leuka sievästi pyöristynyt. Vaatemyttyä kantava käsi
oli sangen kapea ja valkoinen, ollakseen, kuten hän otaksui, vain
tavallisen työläisnaisen käsi...
-- Kuule Ontrei..., yritti hän leikillä...
-- Menemme, menemme, hoputti tämä. Vaieten olivat naiset väistyneet
tien toiselle puolelle ja vaieten menivät toiset sivu. Vasta hetken
päästä loihe Ontrei puhumaan. Hän lausuilihe sanojaan kuin säälillä
ja lohdutellen, kuin ymmärtäen, että mahdollisesti pienenpieni
katkeruuden pisara oli saattanut toisen sydämeen jäädä.
-- Suunnattomat olivat kiusaukset -- puhui hän taas hurskaasti --
pyhällä Sosimalla yksinäisyydessään Solovetsin autiolla saarella. Lähti
näet sieltä ensi talvena pyhä Hermanni mantereelle ruoan ja muiden
tarpeitten hakuun jättäen Sosiman yksinäisyyteen. Ja alkoi pyhimykselle
niin ankara kiusauksen aika, että ellei Jumala olisi häntä alituisesti
vahvistanut, hän olisi kaiketi, ellei toisin ollut jo alusta määrätty,
langennut johonkuhun noista moninaisista viettelyksistä. Niinpä saatana
tässäkin erikoisesti käytti kauniin naisen haamua kiusauksen aseena.
Yön pimeydessä, kun pyhä mies syntinsä tunnossa havumajassaan kovalla
vuoteellaan vaikeroi, valkenee äkkiä maja ja hänen eteensä ilmestyy
nainen ihanasti hymyillen ja käsiään ojennellen. Lähde pois saarelta
tästä kurjuudesta, mene kauas etelän maille, siellä odottaa sinua suuri
valta ja vaikutus sekä ihana elämän hekuma! Mitä täällä saarella teet
paleltumassa, kelle on siitä hyötyä? Eihän voi olla Jumalan tahto,
että hautaat itsesi tänne erämaahan! Ja kun meri jäätyy, tulevat
karjalaiset eräretkelle ja tappavat sinut. Lähde pois, etelän mailla
tulen luoksesi. Näin puhui kiusaaja, vietellen ojennellen käsiään ja
koettaen herättää pyhimyksessä synnin himoa. Mutta hän taisteli kovasti
vastaan, rukoillen voimaa Jumalalta, joka häntä auttoikin, vapauttaen
hänet saatanan loihtunäyistä. Vältä kiusausta, vältä, se on paras, se
paras, se, se-e-e...
Moneen kertaan vakuutteli tätä hurskas Ontrei, veisaavalla äänellä
venytellen viime tavuaan. Nuorukainen hänen rinnallaan kuunteli häntä
hymyillen, aikoen jo ruveta ukon kanssa tarkemmin pyhästä Sosimasta
ja hänen elämänsä vaiheista keskustelemaan, kun jälestä kuuluva pieni
kirkaisu sai heidät katsomaan taakseen.
Äsken heidän takaansa kuulunut ajaja oli saavuttanut naiset ja
pysähtynyt heidän kohdalleen. Nuorempaa heistä näkyi tarantassissa
istuva leikillisesti vetävän kädestä puoleensa. Siitä kirkaisu ja
vanhemman naisen toruva ja äänekäs hätä.
Vilahduksessa ja huolimatta Ontrein rauhoittelusta oli nuorukainen
troikan luona. Tummapartainen, naurava ja hyvännäköinen venäläinen
piti tyttöä kädestä kiinni, iloisesti häntä puoleensa suostutellen ja
leikkiä laskien. Nähdessään nuorukaisemme kiireesti lähestyvän, päästi
hän neidon, antaen käskyn ajajalleen. Heti läksi troikka liikkeelle,
ja herra troikassa vilkutti ystävällisesti nuorukaiselle kättään,
ikäänkuin sanoakseen, ettei mitään pahaa oltu tarkoitettu. Tyttö ja
mummokin olivat jo vironneet säikähdyksestään. Kooten kaiken venäjän
kielen taitonsa kysyi nuorukainen hengästyneenä, mitä oikeastaan oli
tapahtunut. Nuorempi järjesti hiestyneenä huiviaan ja epäjärjestykseen
joutunutta tukkaansa, vanhempi kiiruhti selittäen vastaamaan:
Ei ollut mitään erityistä tapahtunut. Tuo vallaton mies oli tarjonnut
sijaa tarantassissa, ja kun siitä ei oltu huolittu, oli hän muka
väkisin ajoneuvoihinsa vetänyt. Hyvä oli, kun sattui muita matkalaisia,
ettei pitemmälle leikissään mennyt, vaikka ei hän tietysti mitään pahaa
olisi lopuksikaan voinut, tuskinpa tahtonutkaan tehdä. Voi, voi, kuinka
oli turvatonta kahden naisen näillä erämaan teillä vaeltaa, turvatonta,
herra, kovin turvatonta!
Nuorempi nainen otti huivin päästään paljastaen kauniit kasvonsa
kokonaan ja kääntyen nuorukaisen ihailevien silmien edestä punehtuen
pois. Tämä näki nyt, ettei hän voinut olla mikään tavallinen sen seudun
tyttö, sillä siksi hienostunut oli hänen kasvojensa ilme ja siksi
säilynyt hänen kapea ja valkoinen kätensä.
-- Miksi ette aja? kysyi nyt nuorukainen.
-- Herrat vain ajavat, ei talonpojat, vastasi mummo hiukan
salaperäisesti, lisäten sitten:
-- Me menemme Solovetsin monasteriin.
-- Sinnehän mekin, ilmoitti nuorukainen, ja ehdotti sitten aivan
luonnollisena asiana:
-- Yhdessä käykäämme, niin eivät enää tahdo ajoneuvoihinsa?
Mummo ei sanonut mitään, katsahti vain epäilevästi seuralaiseensa.
Mutta kun tämä nyökkäsi päätään, rupesi hän suostumaan.
-- Kuka sinä olet, herra? kysyi hän. Avomielisesti teki nuorukainen
selkoa itsestään, esittelipä Ontreinkin, jonka nähdessään mummo hiukan
hymähti. Mutta kun nuorukainen vuorostaan uteliaana kysyi, ketä he
sitten olivat, ja mummo aikoi ruveta vastaamaan, estikin sen neito
äkkiä supisten mummon korvaan jotakin.
-- Menemme sitten, sanoi nyt mummo lyhyesti.
Nuorukainen ja neito kulkivat edellä, vaiti ollen ja vakavina, takana
tulivat mummo ja Ontrei, edellinen hiukan vaivatun näköisenä. Ontrei
asteli laahustaen, onnetonna muodoltaan, usein kuivaten hiestyvää
otsaansa ja mietteissään huuliaan liikutellen, mummo kulki vihaisesti
kättään tuiskien ja itsekseen nähtävästi äskeistä sattumaa sadatellen.
Tie kohosi nyt ylöspäin pitkin tuuheametsäisen harjun selkää. Kun
päästiin harjun päälle ja metsä ei enää näköalaa peittänyt, avautuikin
se laajana joka taholle. Maa oli kasautunut aikojen mullerruksessa
kummuiksi, joiden rinteet peitti tuuhea metsä, miellyttävä vuoroin
tummassa, vuoroin vaaleassa vihreydessään. Tuolla laaksossa harjun
juurella kiemurteli pieni salojoki, hakien uraa, mistä pääsisi
puikahtamaan pois tästä mäkien ja laaksojen sokkelosta, nähtävästi
tuolta kaukaa välkkyvän järven helmaan. Vaarojen laelta siintivät kauas
suuret koivut, järven rannalta kultaristinen kirkko ja tuolta kaukaa
erotti silmä talon tapaista, kaivon vintin kaltaista, merkkiä kylästä
ja ihmis-asunnosta. Mutta tuolta toisaalta, tummimman metsän keskeltä,
kumpuili ilmaan hienoinen savupatsas; vaeltajan silmä huomasi sen
kummastellen, ruveten kuvittelemaan kaikellaista, mutta rauhoittuen
sitten tuohon järkevään otaksumaan, että siellä olikin niittymiesten
aidankorjaustuli. Ilmassa väreili kesän lämmin auer, mielessä pääsi
valtaan suloinen ja terve raukeus.
Nuori nainen istahti väsyneenä pitkän mäen noususta tien viereen
kivelle, jääden katsomaan edessänsä avautuvaa maisemaa. Nuorukainen
istahti hänen lähellensä, mutta mummo vielä lähemmäksi. Ontrei taas
kyyssähti taammaksi, tylsän näköisenä ruohon kortta pureskellen.
* * * * *
Salon tuttua maisemaa vaieten katsellessa ja yksikantaan väsyneitä
huomautuksia toisten kanssa vaihtaessa kantautui nuorukaisen sieluun
muistoja kuin unelmia ja näkyjä menneiltä ajoilta. Lapsuuden
kadonneesta maailmasta selvisi eteen kuva samallaisesta seudusta
saloineen, järvineen, kirkkoineen ja kumpuilevine vaaroineen. Vaarain
keskellä levisi järven selkä saarettomana ulappana ja kehyksenä
kohosivat tummametsäiset kukkulat kaikkialla. Kaukaisena kohinana
kuului järven toiselta puolen kosken pauhu, kun sydänmaan ruskeat
vedet lähtivät purkautumaan kohti hautaansa, meren syliä. Mutta järven
toiselta puolen siinti niemen nenästä kirkko, niin kaukaa, että
se näytti puoleksi veteen uppoavan. Sinisten salojen takaa saapui
vakaata kansaa kirkolle, josta kellojen kumina kantautui yli vetten
hiljaisena kaikuna pienen pappilan kartanolle. Lähestyi kirkkoon
menon aika, jolloin pastori astui huoneestaan, lähtien kulkemaan
rantaan. Hänen seuraansa liittyi pian suntio, tuo kunnollinen, mutta
hiukan leikkisä mies, joka pitkillä kinkerimatkoilla sopivasti osasi
papillista ystäväänsä leikinlaskulla ja pienellä viattomalla kepposella
huvittaa. Joukkoon liittyi vähitellen juurevia isäntämiehiä, jotka
katsoivat jonkunmoiseksi kunniaksi päästä kirkkolahden poikki pastorin
venheessä. Astuttiin hiljaisina, silloin tällöin huomauttaen jotakin
ilmoista ja vuodentulon toiveista, kunnes saavuttiin rantaan. Siellä
suntio vikkelästi lykkäsi venheen vesille, meni perään huoparimillaan
venhettä vakauttamaan siksi kunnes pastori asettui paikalleen,
jonka jälkeen muita tuli mukaan sen kuin venhe kantoi. Niin sitten
lähdettiin, ja suntio ohjasi täysin lastattua alusta tyynesti kohti
kirkkorantaa. Joka suunnalta nyt soutikin venheitä kuin vesilintuja,
sillä laajat vedet halkoivat seutua. Mies oli jokaisessa perässä,
naiset soutivat ja valkoiset paidanhihat vilkkuivat. Vasta aitasta
otetuista vaatteista lemusi hauskasti hajuheinän tuoksu, naiset
nauroivat ja siellä täällä viiletti pikku poika kaislan korrella veden
pintaa. Jo tultiin kirkkorantaan. Korkeita ja kauniita koivuja kohosi
kirkon ympärillä, piha oli kauniina nurmena ja koivikossa kasvoi
runsaasti mustikoita. Pappi poistui sakastiin, mutta kansa jäi vielä
kirkon edustalle siitä vähitellen sisään siirtyen. Siellä lukkari jo
veisasi ankarasti hojottaen ja katsellen seurakuntaa tuolla alhaalla
lasiensa alatse. Kun pastori, jonka laulannolliset taipumukset eivät
olleet hänen intonsa tasalla, sattui vetämään messuansa väärään, antoi
lukkari, joka tietenkin tahtoi olla mainittavan hyvä siinä suhteessa,
hermostuneella ilmeellä pastorille merkin, että kyllä nyt kaikki
on menossa hullusti, minkä johdosta vakaa pastori rupesi hämillään
erikoisen tärkeästi kurkkuansa kakistelemaan. Mutta päästiin siitäkin,
ja niin alkoi saarna, pitkä ja perinpohjainen, jota tuontuostakin
sisään pyrkivä koira, itkevä lapsi tai ikävystyneenä ulos laahustava
sarkapöksyinen seurakuntalainen keskeyttivät. Niin kestettiin sekin,
kunnes se loppui ja päästiin taas veisaamaan. Silloin oli vikkelän
suntion vuoro esiintyä. Kourassaan pitkävartinen kolehtihaavi, jonka
pussi oli helmiompeleilla koristeltu, hän hiiviskeli pitkin käytäviä
kuin varas yöllä pistäen pyydyksensä äkkiarvaamatta aina sinne, missä
syntisen pää näytti raskaimmin alas nuokahtavan. Kilaus sieltä, kilaus
täältä osoitti, että jotakin aina haaviinkin pudotettiin. Ja kun niin
oli kirkonmenot saatu loppumaan ja luettu kuuluutukset, lähdettiin
kiireesti lahden yli takaisin soutamaan. Mieliala oli nyt pirteämpi,
sunnuntain pyhä tunnelma rupesi arkeutumaan, ja pastorikin salli
itsensä mielihyvällä ajatella vaatimatonta päivällistään. Sielläpä se
pieni ja pyöreä pastorska jo odottelikin ukkoaan pihalla pojat hameen
helmoissa. Jos kirkko tuliaiset olivat olleet hyvät, saattoi vikkelä
suntio saada päivälliskutsun, ja livahtipas joskus joku isännistäkin
mukaan...
-- -- -- -- --
Hän heräsi mietteistään, jotka olivat kantautuneet kauas nykyhetkestä
salon tutun näköisen maiseman harhauttamina. Aurinko oli jo sivu puolen
päivän ja salon yllä väreili jo se kypsä ja tyydytetty valaistus, joka
on niin erilainen kuin aamun virkeys ja aavisteleva toivorikkaus.
Neidolla tuossa hänen vieressään oli huivi valahtanut niskaan; lämmin,
päivettynyt ruskeus valaisi hänen kasvonsa ja hiussuortuvat pyrkivät
vallattomina liehumaan tuulessa. Katseessa, joka syventyy kauas tuonne
taivaan rantaan, on uneksiva ja ajatteleva, ehkä suruinenkin ilme...
Ontrei nousi vihdoin ja sitoi hitaasti reppunsa selkään.
-- Ka, lähtekäämme, sanoi hän tyynesti ja teki ristinmerkin, alkaen
astua somerista maantietä.
-- Lähtekäämme, sanoivat toisetkin ja kulkivat hänen perässään vaiti
ollen, nuorukainen ja neito rinnakkain, vanha mummo laahustaen perässä.
Aika oli jo lähteäkin, sillä kaukana oli vielä heidän päämääränsä.
Siinä kulkiessaan ajatteli hän, kuinka omituisesti joudutaan tovereiksi
näillä yhteisillä poluilla vaellettaessa. Ketä olivat nämä naiset ja
mikä oli heidän salaisuutensa? Miksi menivät he Solovetsiin ja mikä oli
se asia, jonka täyttyminen olisi heille ollut mieluisin tapahtuma? Sitä
aavistellen hän siinä kulki ja tunsi viihtymystä tuon ihanan naisen
läheisyydestä.
IV.
OUTOJA TAPAHTUMIA TSHAINAJASSA.
Panen nyt maata maan luvalla,
Maan luvalla, puun luvalla,
Kaiken kartanon luvalla;
Kiesus kilpi,
Maaria miekka,
Varani vakaa Jumala.
Yhä useampia Solovetsiin menijöitä kokoontui illan hämyssä kylään,
hakien majapaikkaa stantsijasta eli kievarista, tai muualtakin.
Oli siinä nuorta ja vanhaa, oli puolivaivaistakin, mutta kaikkia
elähdytti sama into, halu ehtiä Pietron päiviksi tuohon kuuluun
monasteriin siellä vihreältä välkkyvän Valkean meren helmassa, saarella
merellisellä. Oli tuossa parvi tummaihoista kansaa, miehiä ja naisia,
tulleita kaukaa Venäjän sydämestä. Halu nähdä pyhä luostari, rukoilla
pyhillä paikoilla, hämärä into ansioitua hengellisen, mystillisen
elämän alalla, oli saanut heidät tarttumaan matkasauvaan ja lähtemään
kesken työn hyörinää tälle pitkälle matkalle. Heidän sielunelämänsä
haaveellinen suunta, uneksimisen miettivä ilme, tuntui heidän
tummasta katseestaankin, kun he tuossa nojaten pihan aitaan nauttivat
alkulevähdystä matkansa jälkeen. Oli tuossa joukko karjalaisia, joiden
eloisa puhetapa heidät pian heimolaiselle ilmoitti, ja joihin Ontrei
heti tuttavallisesti liittyi. Vaieten viivähtivät pihalla mummo ja
neito, ikäänkuin epätietoisina siitä, minne kääntyisivät.
Ilta tummeni yhä siksi omituiseksi kuulakkuudeksi, joka on pohjolan
yölle erikoinen. Oltiin vielä siksi etelässä, ettei valo ollut
riitelemättä vallalla, mutta kuitenkin siksi pohjoisessa, ettei yö
juuri hämyä pimeämmäksi päässyt. Salaperäistä oli kylän pitkällä
kujalla, jossa punamekkoiset naiset ja pitkätukkaiset miehet
pujahtelivat. Nuorison kisakentältä kuului heidän leikkilaulunsa
yksitoikkoinen loilotus, ja saunan ovesta sieltä täältä pullahti
ilmoille löylyn pilvi ja punaiseksi vihdottu olento, joka huohottaen
seisahtui edustalle, puhallellen ja hikeä hellittäen.
Pienessä tshainajassa, jonne he lopuksi päätyivät yösijaa hakemaan,
oli sakeanaan tupakansavua ja väkeä, kaikilla väkevä mahorkkasavuke
suupielessä. Hurskaampi ja hiljaisempi vaeltajakansa oli nähtävästi
hakenut majaa muualta, ja ainoastaan suruton kansa, jonka mieli
oli maallisissa ja joka ansaitsi leipäänsä monella muotoa, piti
enemmän tällaisen paikan ilmapiiristä. Häntä hiukan kummastutti,
että Ontrei oli vienyt hänet tänne, mutta kummastuvan siitä näytti
Ontrei itsekin. Kaipa paikka oli ollut aikaisemmin, hänen edellisellä
matkallaan, rauhallisempi. Väestö oli huoneessa sangen kirjava,
alkaen lammasnahkalakkisesta tattarista aina erääseen komeaan,
mustaviittaiseen kaukaasialaiseen saakka; jälkeenpäin sai hän tietää
miehen olleen tänne poliittisista syistä etelästä karkoitettuja, joka
kyllä sai olla vapaana, mutta ei saanut minnekään matkustaa ja oli
pakotettu säännöllisesti urjadniekalle näyttäymään. Silmät tuikeat kuin
sysipalat loistivat karvalakin reunan alta, kauniista, miehekkäistä
kasvoista. Isäntä oli punakka ja pönäkkä isovenäläinen, jonka niska
oli ajeltu sileäksi ja tukka leikattu tasaiseksi. Esiliina vyöllä hän
siellä jakeli määräyksiään pitäen yhtämittaa vireillä keskustelua
pöydän lähellä olevien kanssa. Seinällä hänen takanaan oli revolveri,
mikä osoitti, että niitäkin elämän ilmiöitä, joissa tällaistakin asetta
tarvittiin, saattoi näiden hirsiseinäin sisällä esiintyä. Revolverin
nähdessään nuorukaisemme ajatteli hymähtäen sitä pienois-asetta
samaa lajia, joka uinaili täydessä viattomuudessa hänen housujensa
takataskussa, ja jolla oli korkeintaan jonkunmoinen periaatteellinen
merkitys. "Mutta pyhiinvaeltajan aseena olkoonkin uskon kilpi ja hengen
miekka", koetti hän lohduttaa itseään.
Hänen ja Ontrein tulo näytti herättävän melkoista huomiota. Puheen
sorina lakkasi ja kaikki kääntyivät heitä katsomaan. Ontrei teki nöyrän
hyvän illan, mutta nuorukainen ei saanut sanotuksi mitään, seisoipahan
vain. Mutta vastaanotto olikin kaikin puolin hyvä. Nähtyään hänet
puvusta tavallista matkalaista paremmaksi, riensi isäntä kohteliaasti
pöytänsä takaa kyselemään, mitä haluttaisiin. Kuultuaan yösijaa
haettavan, ilmoitti hän kohta, että sellaisen tietysti sai, mutta
että, kuten näkyi, tupa oli aivan täysi. Kuitenkin lisäsi hän käsiään
levitellen:
-- Mutta jos kamarin tahdot...?
-- Anna kamari sitten...
Puhe oli alkanut uudelleen heidän ympärillään, ja äänekkäämpänä kuin
äsken. Jo tuli muuan heidän luokseen ja kysyi, minne oltiin matkalla.
-- Solovetsiin...
-- Ka, Jumala apuun matkamiehelle!
Käskettiin istumaan. Pöydän lähellä oleva seurue vietti erään
tuttavansa läksiäisiä. Sumaan Valkean meren rannalle oli tarkoitus
mennä ensin ja siitä monakkojen laivoilla Solovetsin kautta
Arkangeliin, jossa veli oli kauppiaana. Paloviinaa oli ostettu ja
juotiin sitä nyt runsaasti. Oli siinä tavallista puhdistettua viinaa,
oli pihlajanmarja- ja muutakin makeata viinaa. Palanpainimeksi oli
hankittu anjovista, mitä näyttiin pidettävän erittäin harvinaisena
ja kallisarvoisena herkkuna. Väkijuomaa kaadettiin pesemättömyydestä
harmaiksi käyneisiin juomalaseihin, melkein reunoja myöten, ja
tyhjennettiin lasit sitten monien kaipausten sanojen ja vakuuttelujen
sekä hellien hyvästelyjen ohella samalla keikauksella pohjaan saakka.
Erittäinkin näytti eräs tummapartainen mies olevan väkijuoman ihailija.
Kallistaessaan tulista nestettä suuhunsa taivutti hän vähitellen,
sitä myöten kuin juoman suuhun valuttaminen teki sen tarpeelliseksi,
koko ruumistaan taaksepäin, ja kun hän vihdoin oli päässyt määrättyyn
kaarevuuteen, loi hän äkkiä tähän saakka ummessa olleet silmänsä
hartaalla autuuden ilmeellä kohti kattoa, niin että vain valkuaiset
näkyivät täällä alhaalla maan päällä oleskeleville. Näki, että hän piti
viinasta ja nautti siitä. Puhuttiin äänekkäästi, poristiin, jopa vähän
halattiinkin.
Nuorukainen katsoi tuota oudostuen. Hän oli ollut juomaseuroissa
mukana paljonkin, mutta siellä oli tällainen avonainen viinanhimo
visusti salattu. Hänellekin tarjottiin ystävällisesti, ja kun hän
kiitti ja kielsi, tarjottiin uudelleen sokeroitua viinaa. Nyt täytyi
hänen turvautua siihen hätävalheeseen, että hänen terveytensä ei
sallinut hänen nauttia väkeviä juomia. Mutta sille vastaukselle
naurettiin mahdottomasti, sillä tiesihän lapsikin, että viina juuri oli
"lääkettä". Mutta hyvät kuomat oltiin silti, eikä häntä sen enempää
häiritty.
Ontreillekin tarjottiin, mutta hänkin kieltäytyi maistamasta, sillä
eihän sopinut pyhällä matkalla olevan viinaa nauttia. Eikö sopinut?
Ontreillekin naurettiin, sillä Solovetsiinhan tässä olivat muutkin
matkalla, mutta siitä huolimatta maistelivat. Ah! veliseni, ilot ovat
pienet maailmassa. Niitä suurenna, älä halveksi hetkeä, jolloin voisit
ne laajentaa.
Ja tuo mustapartainen Bacchuksen palvelija vaipui eräänlaiseen
filosoofiseen mietiskelyyn viinan merkityksestä inhimillisen ilon
lisääjänä ja elon taakan keventäjänä. Hän puhui hellästi, tietämättä
enää, kelle, hän levitti käsivarsiansa sulkien väliin jonkun
kuvittelemansa olennon rakkaaseen syleilyynsä, ja hän vienonsi
äänensä niin sulavaksi ja hennoksi, ettei olisi voinut uskoa sen
lähteneen siitä samasta kaulasta, josta äsken oli mennyt viinaa kuin
vettä merenkurkusta. Tupakansavu pimensi tuvan puolipimeäksi, seurue
pöydän ääressä sai kynttilänpätkän valokseen ryhmittyen sen ympärille
eriskummalliseksi piiriksi, josta vapajavassa valossa näkyi milloin
välkkyviä silmiä, milloin vaahtoisia suita, milloin rasvaisia naamoja
ja punaisia sekä mustia täysipartoja. Tuvan muu osa painui pimeään,
pitkin penkkejä ja lattiaa makasi nukkuvia matkalaisia huoletonna
kuorsaten. Oven suussa istui käsiinsä nojaten kiiluvasilmäinen
kaukaasialainen, joka koko illan oli vaiti ollen seurannut tuvan
tapahtumia.
Nuorukaisesta tuntui kuin olisi hän joutunut johonkin sadun paikkaan,
jossa tummat paholaiset viettivät tulensa ympärillä juhliaan. Outo
huone, kieli, kansa, yleensä koko ympäristö, tuntui hänestä taas niin
omituiselta ja ennen aavistamattomalta, ettei hän tahtonut voida
aisteihinsa uskoa. Kun hän Ontrein havahduttamana kääntyi ovelle
päin lähteäksensä, loi siinä istuva etelän poika häneen läpitunkevan
katseen, niin terävän, että hän säpsähti ja kysäisi Ontreilta:
-- Näitkö sen miehen siinä oven suussa?
-- Näin. Koko illan siinä istui... taaskin.
-- Kuinka niin?
-- Hän on aina iltaisin tässä tshainajassa... Tuossa istuu samalla
paikalla ja tuijottaa ihmisiin. Ei puhu mitään, ei ketään häiritse,
on niin kuin jotakin odottaisi. Kolme vuotta kuuluu jo olleen tänne
karkoitettuna kaukaa jostakin etelästä, mutta ei pääse vielä palaamaan.
Helpotettu rangaistus kuuluu tämäkin olevan.
-- Mitä hän on sitten tehnyt?
-- Sitä ei tiedetä.
He hapuilivat pimeän etehisen toiselle puolelle, jossa tuo heille
luvattu kamari oli. Sekin oli pimeä, sillä akkuna oli mennyt rikki
ja oli peitetty jollain vaatteella. Nuorukainen heittäytyi täysissä
pukimissaan vuoteelle, mutta Ontrei vaipui maata lattialle, pannen
laukkunsa päänaluseksi.
-- Joutaakin syntinen ruumis rääkkäytyä, hymähti hän.
Ontrein ääni oli melkein niinkuin alakuloinen. Hänen iltarukouksessaan
ei ollut nyt sitä lapsellista luottamusta ja voimaa, joka aina oli
ollut sen erikoisleimana, vaan särähteli hänen äänestään tuska. Pirtin
ovi kuului aukenevan ja sieltä tulivat suurella rymäkällä erojaisten
viettäjät. Valtava porina täytti pimeän etehisen, joku hapuili kamarin
ovea, vetäisi sen auki ja huusi kovalla äänellä ja sorahtelevalla
kielellä:
-- Rauhallista yötä!
Ontrei katsoi parhaaksi vastata, mutta nuorukainen ei sanonut mitään.
Kovalla paukauksella lyötiin sitten ovi kiinni ja mentiin ankaralla
jytäkällä alas portaita. Kylän raitti kajahteli seurueen äänekkäästä
keskustelusta. Matkalaiset käänsivät väsyneinä kylkeä ja odottelivat
lepoa ja unta. Pian hiljenikin kaikki, Ontrei lakkasi rukouksistansa,
ja kohta olivat molemmat unen helmoissa.
-- -- -- -- --
Miten ihania aikoja ne menneet nuoruuden päivät! Hän huomasi äkkiä
seisovansa kotikaupunkinsa rantatorilla, niska kenossa katsomassa,
kuinka tavattoman korkealle luokan vankin mies löi pallon lentämään.
Tuolla se kiisi pienenä pilkkuna taivaalla, ja sekä poikain että
tyttöjen sydäntä hiipaisi niin mukavasti. Vapaasti siinä sai juosta
takaisin ulkolinnasta sisälinnaan ja päinvastoin. Hänenkin vuoronsa
tuli lyödä, ja hän koetti iskeä hänkin lujasti, miehekkäästi muka
salaten ponnistustansa, mutta eihän se pallo juuri kauas lentänyt --
tuohon vain näppimälleen ulkolinnan rajalle. Juoksuun valmiit mutisivat
kärsimättömästi, kun eivät uskaltaneet lähteä niin huonon heiton
varaan, ja hän itsekin harmistuneena ihmetteli, että mikä siinä on, kun
ei tuo pallo ota oikein lentääkseen...
Aurinko paistoi lämpimästi ja ilma oli niin täynnä kevään virkistävää
henkeä, että mielet nuortuivat ja talven turtama nauru pääsi irti.
Äitikin tuolla pihalla sai huoliensa keskelle hymyn huulilleen...
Hän oli sitten jo aivan kuin täysi mies, ja kulki pitkin
kotikaupunkinsa katua, -- joutilaana, ajan vietettä etsien. Silloin
tuli äkkiä eräästä kadun kulmasta häneen eteensä Kaupin ukko sieltä
ylimaasta, tunnettu polkupyörän ja ikiliikkujan keksijä. "Poika", sanoi
ukko ankarasti, "äitisi sinua kouluutti ja toivoi papin tulevan, mutta
näytäppäs todistustasi, häh!"
Hätääntyneenä rupesi hän etsimään todistuksiaan, mutta ei löytänytkään,
ei vaikka olisi kuinka hakenut. Vihdoin putosi taskusta pitkä paperi,
johon oli kirjoitettu: "Mitätön". "Siinä sen nyt näkee", ilkkui Kaupin
ukko, "mitätön mies, jonka saa vaikka tappaa, ja annetaan vielä
tapporahat". Ja puhjeten suureen nauruun karkasi ukko hänen päälleen,
väittäen, että hänellä oli ollut paljoa suurempi oikeus koulunkäyntiin,
ja kiristäen häntä ankarasti kauluksesta. Silloin kuului viereltä
terävä ääni: "Mikä elämä täällä, -- vai tahdotteko, että minun pitää
hakea poliisi?" Kun hän katsahti sivulleen, seisoi siinä hänen entinen
rehtorinsa, jonka nähdessään Kaupin ukko äkeällä vauhdilla katosi
nurkan taa. Mutta rehtori nuhteli häntä vanhaan tapaansa ankarasti
vallattomuudesta, hänen uskaltamatta sanoa sanaakaan puolustuksekseen.
"Menisit johonkin oppiin, sinä tyhjäntoimittaja", huusi rehtori lopuksi.
Tämä oli hänestä erinomaisen merkillistä kaikki, ja kovasti näitä
tapahtumia mielessään pohtien käveli hän rantatorille, himoiten
taas päästä linnapallille. Siellä olikin leikki täydessä vauhdissa,
mutta hän huomasikin, ettei hän voinutkaan siihen yhtyä. Hän oli
niin mahdottoman suuri ja pitkä, ettei tori riittänytkään hänelle
astuma-alaksi, ja oli polkea jaloissaan piipertävät lapset kuoliaaksi.
Nämä vihastuivat vaatien kiivaalla äänellä häntä poistumaan. "Sinähän
olet mies, mene pois, mitä täällä teet, mene miesten työhön, jos
pystyt". Niin pilkkasivat pienet pojat, ja tytöt osoittelivat häntä
sormellaan ja hihittivät: "öhö-öhö-öhöö-öö". Hän tuli taaskin
tavattoman murheelliseksi, koska hän ei ymmärtänyt, mihin miesten
työhön hänen tuli mennä, ja hän läksi vaeltamaan, alati tutkien
mielessään, mitä hänen oikeastaan oli ruvettava tekemään. Niin kulki
hän kulkemistaan, kunnes hän tuli aavalle ja lakealle seudulle. Kaukaa
taivaan rannalta loisti kirkas tähti ja hän lähti vaeltamaan sitä kohti
Nopeasti hän sitä lähestyikin, kunnes hän huomasikin, että se oli
Pohjan neito, joka istui siinä kaarellansa. Hän otti hatun päästään
ja pyysi kysyä neidolta nöyrimmin, mitähän hänenlaisensa olisi paras
ruveta tekemään...? "Tekemäänkö? Laulamaan sinun pitää ruveta", vastasi
neito, ja aikoi juuri...
-- -- -- -- --