KOLMAS OSA

Viikon verran elelin ilossa ja ihanuudessa.

Olin voittanut pahimman tälläkin kertaa, minulla oli ruokaa joka

päivä, elämänrohkeuteni kasvoi, ja minä pistin raudan toisensa

jälkeen tuleen. Minulla oli työn alaisena kolme, neljä artikkelia,

jotka riistivät köyhistä aivoistani jokaisen kipinän, jokaisen

ajatuksen, mikä niissä syntyi, ja minusta se näytti sujuvan paremmin

kuin ennen. Viime artikkelini, josta olin nähnyt niin paljon vaivaa

ja johon olin kiinnittänyt niin paljon toiveita, oli toimittaja

jo palauttanut, ja minä olin hävittänyt sen heti, äkäpäissäni,

loukkautuneena, lukematta sitä läpi uudelleen. Ajan oloon aioin

yrittää tarjota töitäni toiseen lehteen, avatakseni itselleni uusia

tulolähteitä. Pahimmassa tapauksessa, jollei sekään auttaisi, voisin

pyrkiä laivoihin; "Nunna" oli lähtövalmiina laiturissa, ja minä

voisin ehkä saada siinä työtä Arkangeliin saakka, vai minne sen

tarkoitus oli lähteä. Joten minulla oli mahdollisuuksia monilla

tahoilla.

Viimeinen ankara aika oli pidellyt minua hiukan pahasti; tukkani

alkoi lähteä, päänsärky oli myös hyvin kiusallista, varsinkin

aamuisin, eikä hermostuneisuus ottanut hävitäkseen. Istuin päivällä

kirjoitellen kädet riepuihin käärittyinä, yksistään senvuoksi, etten

sietänyt omaa hengitystäni niihin. Kun Jens Olaj alapuolellani iski

tallin oven lujasti kiinni tai koira alkoi takapihalla haukkua, kulki

kylmän väristys kautta luiden ja ydinten. Olin jokseenkin huonossa

kunnossa.

Päivät päästään ahersin työssäni, tuskin sain itselleni aikaa ruoan

hotaisemiseen, ennen kuin jälleen istahdin kirjoittamaan. Tällöin

oli sekä sänkyni että pieni, ontuva pöytäni täynnä luonnoksia ja

kirjoitettuja liuskoja, joita vuorotellen valmistelin, liitin

uusia seikkoja, jotka päivän pitkään saattoivat juolahtaa mieleen,

korjailin, virkistin kuolleita kohtia lisäämällä sinne tänne

värikkään sanan, uurastin eteenpäin lause lauseelta nähden mitä

suurinta vaivaa. Eräänä iltapäivänä oli vihdoin yksi artikkeleistani

valmis, onnellisena ja iloisena pistin sen taskuuni ja läksin

"komendöörin" luo. Olikin jo aika ryhtyä hommailemaan rahaa, minulla

ei ollutkaan enää monta äyriä jäljellä.

"Komendööri" pyysi minua istumaan hetkiseksi, niin voisi hän heti...

ja hän jatkoi kirjoittamistaan.

Tarkastelin tätä pientä toimitushuonetta: rintakuvia, painokuvia,

sanomalehtileikelmiä, tavattoman iso paperikori, joka näytti voivan

niellä miehen karvoineen päivineen. Tunsin itseni surulliseksi

nähdessäni tuon hirvittävän suun, tuon lohikäärmeen kidan, joka aina

oli avoinna, aina valmiina vastaanottamaan uusia hylättyjä töitä --

uusia murskattuja toiveita.

"Monesko päivä nyt on?" kysyy "komendööri" äkkiä pöytänsä ääreltä.

"28:s", vastaan iloisena voidessani olla hänelle avuksi.

"28:s." Ja hän kirjoittaa edelleen. Vihdoin hän sulkee pari kirjettä

kuoreen, viskaa muutamia papereita paperikoriin ja laskee kynän

kädestään. Sitten hän käännähtää tuolillaan ja katsoo minuun.

Nähdessään minun vielä seisovan ovella hän tekee puoliksi vakavan,

puoliksi leikillisen viittauksen kädellään ja osoittaa tuolia.

Käännyn syrjittäin, jotta hän ei näkisi, ettei minulla ole lainkaan

liivejä, kun avaan nuttuni ja otan käsikirjoituksen taskustani.

"Tässä olisi vain pieni luonnekuvaus Correggiosta", sanon, "mutta se

ei kai ole kirjoitettu sillä tavoin, ikävä kyllä, että..."

Hän ottaa paperit kädestäni ja alkaa niitä selailla. Kasvonsa hän

kääntää minuun päin.

Tuollaiselta hän siis näytti läheltä, tuo mies, jonka nimen olin

kuullut jo varhaisimmassa nuoruudessani ja jonka lehti oli kautta

vuosien eniten minuun vaikuttanut. Hänen tukkansa on kihara ja

kauniit, ruskeat silmänsä hiukan levottomat; hänellä on tapana

sivellä nenäänsä tuon tuostakin. Skotlantilainen pappi saattoi tuskin

näyttää lempeämmältä kuin tuo vaarallinen kynämies, jonka sanat

aina olivat iskeneet verisiä haavoja, minne vain olivat sattuneet.

Omituinen pelon ja ihailun tunne valtaa minut tuon ihmisen edessä,

olen melkein saamaisillani kyyneliä silmiini, ja vaistomaisesti

astahdan askelen eteenpäin sanoakseni hänelle, miten sydämellisesti

pidin hänestä kaiken sen takia, mitä hän oli minulle opettanut, ja

pyytääkseni, ettei hän kiusaisi minua; minä olin vain köyhä poloinen,

jonka asiat ennestäänkin olivat huonosti...

Hän nosti katseensa ja pani käsikirjoitukseni verkalleen kokoon,

siinä istuessaan ja mietiskellessään. Jotta hän voisi helpommin antaa

minulle hylkäävän vastauksen, minä ojennan hiukan kättäni eteenpäin

ja sanon:

"Ah, niin, sitä ei tietysti voida käyttää?" Ja minä hymyilen, jotta

näyttäisi siltä kuin ottaisin asian kevyesti.

"Kaiken, mitä voimme käyttää, täytyy olla kansantajuista", vastaa

hän; "tiedätte, minkälainen yleisö meillä on. Mutta ettekö voi tehdä

sitä hiukan yksinkertaisemmaksi? Tai keksiä jotain muuta, jota kansa

ymmärtää paremmin?"

Hänen suopeutensa ihmetyttää minua. Käsitän, että artikkelini on

hylätty, ja kuitenkaan en olisi voinut saada kauniimpaa kieltoa.

Jotta en häiritsisi häntä kauemmin, vastaan:

"Kyllä, sen kyllä voin tehdä."

Menen ovelle. Hm. Hän suokoon anteeksi, että olin kuluttanut hänen

aikaansa... Minä kumarran ja tartun ovenripaan.

"Jos haluatte", sanoo hän, "voitte kernaasti saada hiukan

ennakkomaksua. Voittehan kirjoittaa sen edestä."

Nythän hän oli nähnyt, etten osannut kirjoittaa, hänen tarjouksensa

nöyryytti minua hiukan, ja minä vastasin:

"Ei, kiitos, minä kyllä selviydyn asioistani jonkin aikaa. Kiitoksia

muuten hyvin paljon. Hyvästi!"

"Hyvästi!" vastaa "komendööri" ja kääntyy samassa kirjoituspöytäänsä

päin. Hän oli sittenkin kohdellut minua ansaitsemattoman

hyväntahtoisesti, ja minä olin hänelle siitä kiitollinen; tietäisin

myöskin sen korvata. En aikonut mennä hänen luokseen ennen kuin

minulla olisi mukanani työ, johon olisin aivan tyytyväinen, joka

voisi hämmästyttää "komendööriä" hiukan ja saada hänet heti empimättä

määräämään minulle kymmenen kruunua. Ja minä menin jälleen kotiin ja

ryhdyin uudelleen kirjoitustyöhöni.

Seuraavina iltoina, kun kello tuli noin kahdeksan korville ja kaasu

oli jo sytytetty, tapahtui minulle säännöllisesti seuraavaa:

Tullessani ulos asunnostani lähteäkseni päivän vaivojen ja vastuksien

jälkeen kävelemään kaduille, seisoo mustapukuinen nainen kaasulyhdyn

luona aivan portin ulkopuolella ja kääntää kasvonsa minuun päin,

seuraa minua silmillään, kun kuljen hänen ohitsensa. Panen merkille,

että hänellä on aina sama puku yllään, sama tiheä harso, joka peittää

hänen kasvonsa ja laskeutuu hänen rinnalleen, ja kädessä pieni

päivänvarjo, jonka kädensijana on norsunluinen rengas.

Oli jo kolmas ilta kun olin nähnyt hänet siinä, aina samalla

paikalla; heti kun olin päässyt hänen ohitsensa, hän kääntyy

verkalleen ja lähtee astelemaan katua alas, minusta poispäin.

Hermostuneet aivoni kasvattivat tuntosarvia, ja sain mielettömän

ajatuksen, että hänen käyntinsä tarkoitti minua. Olin lopulta

melkein valmis puhuttelemaan häntä -- kysymään häneltä, hakiko hän

jotakuta, tarvitsisiko hän minun apuani johonkin, saisinko saattaa

häntä kotiin, vaikka olinkin niin huonossa kunnossa, suojella häntä

pimeillä kaduilla -- mutta mieleni pohjalla kyti epämääräinen pelko,

että se ehkä saattaisi maksaa jotakin, lasin viiniä tai ajelumatkan,

eikä minulla ollut enää lainkaan rahoja; lohduttoman tyhjät taskuni

vaikuttivat liiankin masentavasti minuun, eikä minulla ollut

edes rohkeutta katsoa hiukan terävästi häneen, mennessäni hänen

ohitsensa. Nälkä oli jälleen alkanut vaivata minua, ruokaa en ollut

saanut kuin eilen illalla, -- se ei ollut mikään pitkä aika, olin

monesti saattanut kestää useita päiviä -- mutta minä olin alkanut

arveluttavasti kuihtua, en voinut sietää nälkää yhtä hyvin kuin

ennen, yksi ainoa päivä saattoi nyt tehdä minut melkein sekapäiseksi,

ja minä oksentelin aina juotuani vettä. Lisäksi minua värisytti

yöllä, makasin täysissä pukimissa, jotka olivat päivälläkin ylläni,

ja värisin kylmästä, tunsin puistatuksia iltaisin ja jäykistyin

yöksi. Vanha peitto ei voinut estää vetoa, ja minä heräsin aamulla

siihen, että ulkoa tuleva raaka viima oli saattanut nenäni tukkoon.

Astelin katuja mietiskellen, mitä tekisin pysyäkseni pystyssä, kunnes

saisin seuraavan artikkelini valmiiksi. Ollapa minulla kynttilä, niin

voisin jatkaa yöllä; veisi pari tuntia, ennen kuin pääsisin oikein

kirjoitustuulelle; huomenna saattaisin sitten kääntyä "komendöörin"

puoleen.

Menen suoraa päätä Oplandin kahvilaan ja haeskelen nuorta

pankkituttavaani hankkiakseni itselleni kymmenen äyriä kynttilän

ostoon. Minun sallittiin vapaasti kulkea läpi kaikkien huoneiden;

sivuutin toistakymmentä pöytää, missä loruilevat vieraat istuivat

syömässä ja juomassa, tunkeuduin aivan kahvilan sisimpään, Punaiseen

huoneeseen, tapaamatta etsimääni miestä. Nolona ja harmissani palasin

jälleen kadulle ja läksin astelemaan linnalle päin.

Eikö ollutkin hitonmoisen pirullista, että vastoinkäymiseni

eivät lainkaan ottaneet loppuakseen! Pitkin, raivokkain askelin,

nutunkaulus röyhkeästi nostettuna ylös niskaan ja kädet nyrkissä

housuntaskuissa minä astelin ja haukuin kohtalontähteäni koko matkan.

Ei kunnon huoletonta hetkeä seitsemään, kahdeksaan kuukauteen, ei

välttämättömintä ruokaa lyhyeksi viikoksi ennen kuin hätä jälleen

iski kimppuuni. Kaiken lisäksi minä olin kulkenut ja ollut rehellinen

keskellä kurjuutta, he-he, rehellinen pohjia myöten! Jumala

varjelkoon miten narrimainen olinkaan ollut! Ja minä aloin kertoilla

itselleni, miten minulla sittenkin oli ollut paha omatunto, koska

kerran olin vienyt Hans Paulin peiton panttilainaajalle. Nauroin

pilkallisesti herkälle oikeudentunnolleni, sylkäisin halveksivasti

katuun enkä löytänyt kylliksi voimakkaita sanoja ivatakseni

tyhmyyttäni. Olipa se nyt sattunut! Jos olisin tällä hetkellä

löytänyt koulutytön säästörahat kadulta, köyhän lesken ainoan äyrin,

olisin poiminut sen heti ja pistänyt taskuuni, varastanut sen

tietäen, tahtoen, ja nukkunut rauhallisesti kuin tukki seuraavana

yönä. En sentään ollut turhanpäiten kärsinyt niin sanomattoman

paljon, kärsivällisyyteni oli lopussa, olin valmis mihin tahansa.

Kiersin linnan kolme, neljä kertaa, päätin sitten mennä kotiin,

pistäydyin vielä puistossa ja läksin vihdoin takaisin Karl

Johaninkadulle.

Kello oli yhdentoista korvilla. Katu oli melkein pimeä, ja ihmisiä

liikuskeli kaikkialla, hiljaisia pareja ja häliseviä joukkoja samassa

mylläkässä. Suuri hetki oli saapunut, paritteluaika, jolloin salainen

kuljeskelu tapahtuu ja iloinen seikkailu alkaa. Kahisevia tyttöjen

hameita, joitakin lyhyitä, aistillisia naurahduksia, aaltoilevia

rintoja, kiivaita, huohottavia hengityksiä; alhaalla Grandin luona

ääni, joka huudahtaa: "Emma!" Koko katu oli liejukko, josta nousi

kuumia höyryjä.

Vaistomaisesti haeskelen taskuistani paria kruunua. Himo, joka

väräjää jokaisen ohikulkijan liikkeessä, yksinpä kaasulyhtyjen

himmeä valo, tämä hiljainen, siittävä yö, kaikkityynni oli alkanut

hyökätä kimppuuni, tämä ilma, joka on täynnä kuiskauksia, syleilyjä,

väriseviä tunnustuksia, puoliksi lausuttuja sanoja, pientä suhinaa;

pari kissaa armastelee kimakasti ja valittavasti naukuen Blomqvistin

porttikäytävässä. Eikä minulla ollut kahta kruunua. Oli kirotun

kurjaa tällainen köyhyys! Mikä nöyryytys, mikä häpeä! Ja jälleen

tulin ajatelleeksi köyhän lesken viimeistä ropoa, jonka olin

tahtonut varastaa, koulupojan lakkia tai nenäliinaa, kerjäläisen

ruokapussia, jotka empimättä olisin vienyt lumppukauppiaalle. Niistä

saadut rahat olisin käyttänyt hummailuun. Lohduttaakseni itseäni ja

pysyäkseni ulkopuolisena aloin keksiä kaikkia mahdollisia vikoja

noissa iloisissa ihmisissä, jotka riensivät ohitseni, kohauttelin

äkäisesti olkapäitäni ja katselin heitä halveksivasti, sitä mukaa

kuin he kulkivat, pari parilta. Nuo tyytyväiset sokerileivoksia

syövät ylioppilaat, jotka arvelivat esiintyvänsä eurooppalaisesti,

kun saivat taputtaa ompelijatarta vatsalle. Nuo nuoret herrat,

pankkimiehet, tukkukauppiaat, bulevardileijonat, jotka eivät edes

ajautuneet karille merimiesten vaimojen kanssa, paksujen karjatorin

kanojen, jotka olutseidelin vuoksi saattoivat langeta ensimmäisessä

sopivassa porttikäytävässä! Mokomia merenneitoja! Paikka heidän

vierellään oli vielä lämpimänä viimeöisen palosotilaan tai

tallimiehen jälkeen; valtaistuin oli aina yhtä vapaa, yhtä avoin, ole

hyvä, astu siihen!... Sylkäisin kauas katukäytävälle, välittämättä

sattuiko se johonkin, olin äkeissäni, täynnä inhoa noita ihmisiä

kohtaan, jotka kihnasivat toisiaan vastatusten ja parittelivat

silmieni edessä. Nostin päätäni ja tunsin itseni siunatuksi

voidessani pitää tieni puhtaana.

Suurkäräjätorin varrella kohtasin tytön, joka tuijotti hyvin

terävästi minuun tullessani hänen kohdalleen.

"Iltaa!" sanoin.

"Iltaa!" Hän pysähtyi.

Hm. Oliko hän ulkona näin myöhään kävelyllä? Eiköhän nuoren naisen

ollut hiukan vaarallista kulkea tähän aikaan vuorokaudesta Karl

Johanilla? Eikö? Niin, mutta eikö häntä koskaan puhuteltu, loukattu,

tarkoitan, suoraan sanoen, eikö häntä pyydetty mukaan kotiin?

Hän tuijotti ihmeissään minuun, tarkasteli kasvojani, päästäkseen

selville, mitä minä tällä oikein tarkoitin. Sitten hän äkkiä pisti

kätensä kyynärkoukkuuni ja virkkoi:

"No, mennään sitten!"

Minä seurasin mukana. Kuljettuamme muutamia askelia ohi ajurien minä

pysähdyin, tempasin käsivarteni vapaaksi ja sanoin:

"Kuulkaas, ystäväni, minulla ei ole äyriäkään." Ja minä laittausin

lähtemään matkaani.

Aluksi hän ei ollut uskoa minua, mutta kun hän oli saanut tunnustella

kaikki taskuni eikä löytänyt mitään, hän suuttui, keikautti päätään

ja sanoi minua kapakalaksi.

"Hyvää yötä!" sanoin.

"Odottakaas hiukan!" huudahti hän, "kultasankaiset silmälasitko

teillä on?"

"Ei."

"No, menkää hiiteen sitten!"

Ja minä läksin.

Hetkisen kuluttua hän juoksi jäljestäni ja huusi minulle uudelleen.

"Voitte olla kanssani siitä huolimatta", sanoi hän.

Tällainen poloisen katutytön tarjous loukkasi minua, ja minä

kieltäydyin. Oli sitä paitsi myöhäinen yönhetki ja minun piti

mennä erääseen paikkaan; eihän hänellä ollut varaakaan sellaisiin

uhrauksiin.

"Niin, mutta minä _tahdon_ teidät mukaani."

"Mutta minä en lähde mukaan sillä tavalla."

"Te menette tietysti toisen luo", sanoi hän.

"En", vastasin.

Mutta minä tunsin olevani tukalassa asemassa tyttöliehakon edessä ja

päätin pelastaa nahkani.

"Mikä teidän nimenne on?" kysyin. "Maiju? No! Kuulkaas nyt, Maiju!"

Ja minä ryhdyin selittämään käytöstäni. Tyttö kävi yhä enemmän

kummastuneeksi. Oliko hän siis luullut, että minäkin olisin yksi

niitä, jotka kulkivat iltaisin kaduilla kaappailemassa pikku

tyttöjä? Oliko hän tosiaankin uskonut niin pahaa minusta? Olinko

minä ehkä alusta saakka sanonut hänelle jotakin epäkohteliasta?

Käyttäydyttiinkö sillä tavoin, kun oli jotain pahaa mielessä?

Lyhyesti sanottuna, minä olin puhutellut häntä ja saattanut pari

askelta nähdäkseni, miten pitkälle hän haluaisi asian johtaa.

Muuten oli nimeni se ja se, pastori se ja se. Hyvää yötä! Menkää

matkoihinne, älkääkä tehkö syntiä enää!

Sen sanottuani minä läksin.

Hykertelin käsiäni ihastuksissani keksintöni johdosta ja puhelin

ääneen itsekseni. Miten riemukasta olikaan kulkea ympäri tekemässä

hyviä töitä. Ehkäpä olin antanut tuolle langenneelle olennolle

sysäyksen parannukseen koko elämän ajaksi! Vapahtanut hänet kerta

kaikkiaan kadotuksesta! Ja hän tunnustaisi sen tultuaan sen

käsittämään, vieläpä sydän täynnä kiitollisuutta tunnustaisi sen

kuolinhetkelläänkin. Ooh, kannatti sittenkin olla kunniallinen,

kunniallinen ja oikeudenmukainen!

Olin aivan loistavalla tuulella, tunsin itseni terveeksi ja rohkeaksi

tekemään mitä tahansa. Kunpa minulla vain olisi ollut kynttilä, niin

ehkä olisin saanut artikkelini valmiiksi! Astelin heilutellen uutta

portinavainta kädessäni, hyräilin ja mietiskelin keinoa, millä voisin

saada kynttilän itselleni. Mitään muuta keinoa ei ollut kuin ottaa

kirjoitusvehkeet ulos kadulle, kaasulyhdyn alle. Ja minä avasin

portin ja menin hakemaan papereitani.

Palattuani lukitsin portin ulkoapäin ja asetuin lyhdyn valoon. Oli

hiljaista kaikkialla, kuulin vain konstaapelin raskaat, kilahtelevat

askelet alempana olevalta poikkikadulta ja koiran haukuntaa St.

Hanshaugenista päin. Mikään ei minua häirinnyt, nutunkauluksen vedin

korviin ja ryhdyin ajattelemaan kaikin voimin. Minulle olisi suureksi

avuksi, jos voisin saada tämän pienen artikkelin loppuun. Olin juuri

melko tukalassa kohdassa, tulisi aivan huomaamaton siirtyminen

johonkin uuteen, sitten vaimennettu, liukuva loppuosa, pitkä murina,

joka vihdoin päättyisi ponteen, niin jyrkkään, niin liikuttavaan kuin

laukaus tai kuin vuoren repeämä. Piste.

Mutta sanat eivät tahtoneet tulla mieleeni. Luin koko kirjoituksen

läpi alusta saakka, luin ääneen joka lauseen, enkä voinut ollenkaan

koota ajatuksiani tuohon paukahtavaan loppuponteen. Seisoessani siinä

mietiskellen tätä saapui kaiken lisäksi konstaapeli ja pysähtyi

keskelle katua vähän matkan päähän minusta ja pyyhkäisi pois

koko tunnelmani. Mitä se häntä liikutti, jos minä tällä hetkellä

seisoin kirjoittamassa erinomaista loppuosaa artikkeliin, joka

oli tarkoitettu annettavaksi "komendöörille"? Herrajumala, miten

kerrassaan mahdotonta minun oli pysytellä veden pinnalla, mitä

hyvänsä yritinkään! Seisoin siinä tunnin ajan, konstaapeli meni

matkoihinsa, alkoi tuntua liian kylmältä seisoa siinä tunnin ajan

hiljaa. Masentuneena uudesta turhasta yrityksestäni avasin vihdoin

portin ja menin huoneeseeni.

Siellä ylhäällä oli kylmä, ja tuskin erotin ikkunaani synkässä

pimeydessä. Hapuilin sänkyni luo, riisuin kengät jaloistani ja

istahdin lämmittelemään jalkojani käsieni välissä. Sitten heittäysin

vuoteelle, samoin kuin olin tehnyt pitkät ajat, täysissä pukimissa.

* * * * *

Seuraavana aamuna nousin istumaan vuoteellani heti kun oli tullut

valoisa ja kävin jälleen käsiksi artikkeliini. Istuin siinä

asennossa puolipäivään saakka, jolloin olin saanut kokoon kymmenen,

parikymmentä riviä. Enkä sittenkään ollut päässyt loppuosaan.

Nousin ylös, vedin kengät jalkaani ja ryhdyin astelemaan edestakaisin

lattialla tullakseni lämpimäksi. Ikkunat olivat huurteessa, katsoin

ulos, siellä satoi lunta, alhaalla takapihalla oli paksu kerros lunta

kiveyksellä ja kaivolla.

Hääräilin huoneessani, liikuin tahdottomasti edestakaisin,

raaputtelin kynsilläni seiniä, asetin otsani varovasti ovea vasten,

aivan tarkoituksettomasti, ikään kuin minulla olisi hyvinkin tärkeää

hommaa. Ja sillä välin virkoin ääneen kerran toisensa jälkeen, niin

että kuulin sen itse: mutta hyväjumala, tämähän on hulluutta! Ja minä

jatkoin samaa hullutusta. Puuhattuani pitkän aikaa, ehkä pari tuntia,

terästäydyin ankarasti, purin huultani ja koetin reipastua parhaani

mukaan. Tästä täytyi tulla loppu! Löysin tikun pureskellakseni ja

istahdin päättävästi jälleen kirjoittamaan.

Pari lyhyttä lausetta sain aikaan suurella vaivalla, parisenkymmentä

köyhää sanaa, jotka kiusasin esille voimalla ja väellä, päästäkseni

kuitenkin eteenpäin. Sitten taukosin, pääni oli tyhjä, en jaksanut

enempää. Ja kun en mitenkään voinut päästä pitemmälle, istuin

tuijottamaan silmät selällään noihin viimeisiin sanoihin, tuohon

epätäydelliseen arkkiin, katsoa töllötin noihin merkillisiin,

väräjäviin kirjaimiin, jotka ponnistelivat ylös papereita kuin

pienet, karvaiset eläimet, enkä lopulta ymmärtänyt mitään koko

jutusta, en ajatellut yhtään mitään.

Aika kului. Kuulin liikettä kadulta, rattaiden räminää ja kavioiden

kapsetta; Jens Olajn ääni kaikui tallista, kun hän huuteli hevosille.

Olin aivan tylsä, istuin ja maiskuttelin suutani, mutta muuten en

tehnyt mitään. Rintani oli surullisessa tilassa.

Alkoi hämärtää, lyyhistyin yhä enemmän kokoon, väsyin ja heittäydyin

jälleen sänkyyn. Lämmittääkseni hiukan käsiäni sivelin tukkaani

edestakaisin, ristiin ja rastiin; mukana irtausi pieniä hiustupsuja,

joita jäi sormien väliin ja putoili tyynylle. En välittänyt

siitä juuri sen enempää, tuntui kuin ei se olisi minua lainkaan

liikuttanut, olihan minulla kylliksi tukkaa jäljellä. Yritin jälleen

heristäytyä vapaaksi tästä kummallisesta horrostilasta, joka tuntui

kaikissa jäsenissäni, nousin pystyyn, iskin kämmenilläni polviini,

yskin niin ankarasti kuin rintani salli, -- ja retkahdin jälleen

vuoteelle. Mikään ei auttanut, minä kuolisin auttamattomasti avoimin

silmin, tuijottaen suoraan laipioon. Vihdoin pistin etusormeni

suuhuni ja aloin imeskellä sitä. Jokin alkoi liikkua aivoissani,

ajatus, joka rupesi siellä orastamaan, pähkähullu keksintö: mitähän,

jos purisin? Ja vähääkään ajattelematta ummistin silmäni ja iskin

hampaani yhteen.

Hypähdin pystyyn. Vihdoinkin olin herännyt. Sormesta tihkui hiukan

verta ja minä nuolin sitä pois. Se ei koskenut, haavakaan ei ollut

suuri, mutta minä olin yhtäkkiä tullut järkiini; pudistin päätäni

ja menin ikkunan luo, mistä löysin rievun, jonka käärin haavan

ympärille. Siinä puuhaillessani tulivat silmäni täyteen kyyneliä,

minä itkin hiljaa itsekseni. Tuo laiha, purtu sormi näytti niin

surulliselta. Taivaan Jumala, miten pitkälle olinkaan joutunut.

Ilta pimeni yhä. Ehkäpä ei ollut mahdotonta, että voisin kirjoittaa

loppuosan iltasella, jos minulla vain olisi kynttilä. Pääni oli

jälleen selkeä, ajatukset tulivat ja menivät, kuten tavallisesti,

enkä tuntenut erikoista kärsimystäkään, nälkäkään ei vaivannut niin

pahasti kuin muutamia tunteja sitten, kestäisin kyllä seuraavaan

päivään. Ehkäpä saisin kynttilän velaksikin, jos kääntyisin

talouskaupan puoleen ja selittäisin asemani. Olinhan siellä hyvin

tunnettu, hyvinä aikoina, jolloin minulla vielä oli siihen varaa,

olin ostanut siitä kaupasta monta leipää. Ei ollut epäilystäkään,

etten saisi kynttilää kunniallisella nimelläni. Ja ensi kertaa

pitkiin aikoihin ryhdyin harjaamaan hiukan vaatteitani, poistinpa

irtohiuksetkin nuttuni kaulukselta, mikäli se oli mahdollista

pimeässä, sitten hapuilin alas portaita.

Kadulle tultuani välähti mieleeni, että minun ehkä ennemminkin

olisi pyydettävä yksi leipä. Jouduin kahden vaiheille, pysähdyin ja

jäin ajattelemaan. Ei millään muotoa! vastasin vihdoin itselleni.

Ikävä kyllä, en ollut sellaisessa tilassa, että olisin voinut

sietää ruokaa, uudistuisivathan vain samat jutut näkyineen ja

aistimuksilleen ja hulluine päähänpistoilleen, artikkelini ei tulisi

koskaan valmiiksi, ja nyt oli kysymyksessä meno "komendöörin" luo,

ennen kuin hän unohtaisi minut jälleen. Ei millään muotoa! Ja minä

päätin pyytää kynttilää. Sitten astuin kauppaan.

Tiskin ääressä seisoo nainen ostoksia tekemässä, hänen vieressään on

useita erilaisiin papereihin käärittyjä paketteja. Myyjä, joka tuntee

minut ja tietää, mitä minä tavallisesti ostan, jättää naisen ja panee

pakettiin ilman muuta leivän sekä ojentaa sen minulle.

"Ei -- oikeastaan tarvitsisin tänä iltana kynttilää." Sanon sen hyvin

hiljaa ja nöyrästi, jotta en suututtaisi häntä ja kadottaisi toivoani

saada kynttilän.

Vastaukseni oudoksuttaa häntä, hän tulee happamen näköiseksi

kuultuaan odottamattomat sanani; ensi kertaa olin pyytänyt häneltä

jotakin muuta kuin leipää.

"No, siinä tapauksessa saatte odottaa hiukan", sanoo hän vihdoin

ja ryhtyy jälleen kauppoihin naisen kanssa. Nainen saa ostoksensa,

maksaa, antaa viisi kruunua, josta saa takaisin, ja poistuu. Nyt

olemme myyjän kanssa kahden. Hän sanoo:

"Jaha, kynttilä siis." Ja hän avaa erään kynttiläpaketin ja ottaa

sieltä yhden minulle.

Hän katsoo minuun, ja minä häneen, enkä minä voi saada pyyntöä

huuliltani.

"Niin, sehän on totta, tehän maksoitte jo", sanoo hän äkkiä. Hän

sanoo tosiaankin, että minä olin maksanut; kuulin joka sanan. Ja

hän alkaa laskea hopearahoja laatikosta, kruunun toisensa jälkeen,

kirkkaita, lihavia rahoja, -- hän antaa jälleen takaisin viidestä

kruunusta. "Olkaa hyvä", sanoo hän.

Seison siinä ja katselen noita rahoja sekunnin ajan. Käsitän, että

jotakin on hullusti, en kuitenkaan harkitse enkä ajattele yhtään

mitään, olen vain hölmistynyt kaikesta tästä rikkaudesta, joka

loistaa siinä silmieni edessä. Ja koneellisesti kerään rahat käteeni.

Seison siinä tiskin ulkopuolella, tyhmänä kummastuksesta, lyötynä,

masentuneena, astun askelen ovea kohti ja pysähdyn jälleen. Suuntaan

katseeni määrättyyn kohtaan seinällä; siellä riippuu pieni kulkunen

nahkaisessa kaulanauhassa, ja sen alapuolella nuoranippu. Seison

tuijottaen noihin esineisiin.

Myyjä, joka arvelee minun haluavan jutella, koska siinä niin

aikailen, sanoo järjestellessään käärepapereita tiskillä:

"Näyttää siltä kuin saisimme nyt talven."

"Hm, Niin", vastaan, "näyttää siltä kuin saisimme talven. Näyttää

siltä." Ja hetkisen kuluttua lisään: "No, eipähän se ole liian

aikaisin."

Kuulin itseni puhuvan, mutta käsitin kuin olisi joka sana lähtenyt

toisen henkilön suusta; puhelin aivan tiedottomasti, vaistomaisesti,

itse sitä tajuamatta.

"Niinkö tosiaankin arvelette?" sanoo myyjä.

Pistin rahat taskuuni, tartuin ovenripaan ja poistuin, kuulin

sanoneeni hyvää yötä ja myyjän vastanneen.

Olin kulkenut pari askelta portailta, kun kaupan ovi tempaistiin

auki ja myyjä huusi minua. Käännyin, kummastelematta, tuntematta

vähintäkään pelkoa, kokosin vain rahat käteeni ja valmistauduin

antamaan ne takaisin.

"Olkaa hyvä, olette unohtanut kynttilänne", sanoo myyjä.

"Oi, kiitosi" vastaan rauhallisesti. "Kiitos! Kiitos!"

Ja minä läksin jälleen astelemaan katua pitkin pitäen kynttilää

kädessäni.

Ensimmäinen järkevä ajatukseni koski rahoja. Menin lyhdyn luo ja

laskin ne uudelleen, punnitsin niitä kädessäni ja hymyilin. Niinpä

olin siis sittenkin tullut ihanasti autetuksi, suurenmoisesti,

kerrassaan ihmeellisesti autetuksi pitkiksi, pitkiksi ajoiksi! Ja

minä pistin jälleen rahat taskuuni ja läksin.

Erään ravintolan luona Suurkadun varrella pysähdyin ja harkitsin

kylmästi ja rauhallisesti, uskaltaisinko mennä nauttimaan pienen

illallisen ja heti. Kuulin sisältä lautasten ja veitsien kilinää ja

lihan hakkaamista, tämä oli liian suuri viettelys ja minä astuin

sisään.

"Pihvi!" sanon.

"Pihvi!" huutaa neiti eräästä luukusta.

Istahdin pienen pöydän ääreen yksikseni aivan oven viereen ja kävin

odottamaan. Oli hiukan hämärää siinä missä istuin, tunsin olevani

tarpeeksi varjossa ja ryhdyin mietiskelemään. Välistä loi neiti

hiukan uteliaan silmäyksen minuun.

Ensimmäinen varsinainen epärehellinen tekoni oli suoritettu,

ensimmäinen varkauteni, jonka rinnalla kaikki aikaisemmat kepposeni

eivät olleet mitään, ensimmäinen suuri lankeemukseni... No hyvä!

Eipähän; siinä ollut mitään tehtävää. Olihan minulla muuten vapaus,

voisinhan järjestää asian myyjän kanssa sitten myöhemmin, kun

saisin siihen paremman tilaisuuden. Eihän sen tarvinnut sen enempää

vaikuttaa, sitä paitsi en ollut ottanut elääkseni rehellisemmin kuin

muutkaan ihmiset, en ollut tehnyt sopimuksia... "Luuletteko, että

pihvi tulee pian?"

"Kyllä, aivan heti!" Neiti avaa luukun ja katsoo keittiöön.

Mutta jos asia tulisi ilmi jonakin päivänä? Jos myyjä joutuisi

epäilemään, alkaisi ajatella leipäjuttua, niitä viittä kruunua,

joista nainen sai takaisin? Ei ollut mahdotonta, että hän palaisi

asiaan jonakin päivänä, ehkäpä seuraavalla kerralla, kun menisin

sinne. No jaa, herrajumala!... Kohautin olkapäitäni.

"Olkaa hyvä!" sanoo neiti ystävällisesti ja panee pihvin pöydälle.

"Mutta ettekö mieluummin halua tulla toiseen huoneeseen?"

"Ei, kiitos, antakaa minun vain olla täällä", vastaan Hänen

ystävällisyytensä suorastaan liikuttaa minua, minä maksan pihvin

heti, annan hänelle umpimähkään, mitä saan käsiini taskustani ja

suljen ne hänen käteensä Hän hymyilee, ja minä sanon leikillä

kyynelet silmissä "Jäljellä olevilla saatte ostaa itsellenne talon...

Ooh, pitäkää hyvänänne!"...

Aloin syödä, tulin yhä ahneemmaksi, nielin purematta suuria paloja,

nautin eläimellisesti joka suupalasta. Raastoin lihaa kuin ihmissyöjä.

Neiti tuli jälleen luokseni.

"Ettekö halua jotakin juotavaa?" sanoo hän. Ja hän nojautuu hiukan

minua vasten.

Katsoin häneen: hän puhui hyvin hiljaisella äänellä, melkein kainosti

ja loi silmänsä alas.

"Tarkoitan puolikasta olutta, tai mitä haluatte minulta... ruoan

jälkeen... jos tahdotte..."

"Ei, paljon kiitoksia!" vastasin. "Ei nyt. Minä tulen toisen kerran."

Hän vetäytyi takaisin ja istahti tiskin taakse; näin vain hänen

päänsä. Miten merkillinen ihminen!

Syötyäni ateriani loppuun menin suoraa päätä ovelle, tunsin jo

ahdistusta. Neiti nousi seisomaan. Pelkäsin tulla valoon, varoin

näyttäytyä liiaksi tuolle nuorelle tytölle, joka ei aavistanut

kurjuuttani, ja sanoin senvuoksi nopeasti hyvää yötä, kumarsin ja

läksin.

Ruoka alkoi vaikuttaa, kärsin siitä kovin enkä saanut sitä pitää

kauan sisälläni. Tyhjentelin suutani jokaiseen pimeään loukkoon,

jonka ohi menin, koetin vaimentaa tuota vaivaa, joka kalvoi minua

jälleen, puin nyrkkiä ja tekeydyin topakaksi, poljin katua ja nielin

raivoissani takaisin mikä pyrki ylös, -- turhaani Juoksin viimein

erääseen porttikäytävään, kumarassa, pää edellä, sokeana vedestä,

joka kiurui silmissäni, ja tyhjentäysin jälleen.

Tulin katkeraksi, menin kadulle ja itkin, kiroilin niitä julmia

voimia, olivatpa ne sitten mitä tahansa, jotka vainosivat minua,

kirosin ne helvetin kadotukseen ja ikuiseen vaivaan niiden kehnouden

takia. Vähän oli kohtalolla ritarillisuutta, se täytyi sanoa!...

Menin erään miehen luo, joka seisoi katsoa töllöttäen erääseen kaupan

ikkunaan, ja kysyin häneltä kaikessa kiireessä, mitä hänen mielestään

olisi tarjottava miehelle, joka oli nähnyt nälkää kauan aikaa. Elämä

oli kysymyksessä, sanoin, hän ei sietänyt pihviä.

"Olen kuullut kerrottavan, että maito pitäisi olla hyvää, keitetty

maito", vastaa mies hyvin ihmeissään. "Kenen puolesta te muuten

kysytte?"

"Kiitos! Kiitos!" sanon. "Saattaa olla, että se on kylläkin hyvää,

keitetty maito..."

Ja minä menen.

Ensimmäiseen kahvilaan, minkä tapasin, menin sisälle ja pyysin

keitettyä maitoa. Sain maidon, join sen niin kuumana kuin se

oli, nielin ahneesti joka pisaran, maksoin ja poistuin. Läksin

kotimatkalle.

Nyt tapahtui jotakin ihmeellistä. Porttini ulkopuolella, kaasulyhtyyn

nojaten ja sen valossa seisoo ihminen, jonka erotan jo kaukaa, -- se

on jälleen se mustapukuinen nainen. Sama mustapukuinen nainen kuin

aikaisempinakin iltoina. En voinut erehtyä, hän oli saapunut samalle

paikalle neljännen kerran. Hän seisoo aivan liikkumattomana.

Pidän tätä niin merkillisenä, että vaistomaisesti hiljennän kulkuani;

tällä hetkellä ovat ajatukseni hyvässä järjestyksessä, mutta olen

hyvin kiihtynyt, hermoni ovat ärtyneet viime ateriasta. Menen

tapani mukaan aivan hänen ohitsensa, tulen melkein portille ja

olen astumaisillani sisäpuolelle. Silloin pysähdyn. Yhtäkkiä saan

päähänpiston. Ajattelematta sen enempää käännyn ympäri ja menen

naisen luo, katson häntä silmiin ja tervehdin:

"Iltaa, neiti!"

"Iltaa!" vastaa hän.

Anteeksi, etsikö hän jotakin, olin huomannut hänet ennenkin;

voisinkohan jollakin tavoin häntä auttaa? Pyydän muuten hyvin

suuresti anteeksi.

Niin, ei hän tietänyt oikein...

Tämän portin takana ei asunut ketään, paitsi kolmea neljää hevosta

ja minua; siellä oli muuten talli ja läkkisepän työhuone... Hän oli

varmasti harhateillä, ikävä kyllä, jos hän haki jotakuta täältä.

Silloin hän kääntää kasvonsa poispäin ja sanoo:

"En hae ketään, seison vain tässä, juolahti mieleeni..."

Hän vaikeni.

Vai niin, hän vain seisoi siinä, seisoi näin ilta toisensa jälkeen,

vain siksi, että se oli juolahtanut mieleen. Se oli hiukan

merkillistä; mietiskelin sitä ja jouduin yhä enemmän ymmälle naisen

suhteen. Sitten päätin olla rohkea. Kilistelin hiukan rahoja

taskussani ja pyysin häntä ilman muuta mukaani juomaan lasin viiniä

jossakin... ottaen huomioon, että talvi oli tullut, he-he... Ei

kauaksi aikaa... Mutta sitä hän ei kai halunnut?

Oi, ei, kiitos, se ei käynyt laatuun. Ei, sitä hän ei voinut tehdä.

Mutta jos tahtoisin olla kiltti ja saattaa häntä hiukan, niin... Oli

pimeääkin kotimatkalla, ja häntä hävetti kulkea yksin Karl Johania,

kun oli tullut jo näin myöhäkin.

Läksimme kulkemaan, hän asteli oikealla puolellani. Omituinen, kaunis

tunnelma valtasi minut, tietoisuus siitä, että sain olla nuoren

tytön läheisyydessä. Kulkiessamme katselin häntä koko matkan. Hänen

tukkansa hieno haju, lämpö, joka säteili hänen ruumiistaan, tuo

naisen tuoksu, joka häntä seurasi, suloinen henkäys joka kerta, kun

hän käänsi kasvonsa minuun päin, -- kaikki tyynni virtasi minuun,

tunkeutui itsepintaisesti kaikkiin aistimiini. Välistä saatoin

nähdä täyteläiset, hiukan kalpeat kasvot harson takaa, ja korkean

poven, joka kaartui viitan alla. Ajatus kaikesta tuosta salatusta

ihanuudesta, jonka aavistin olevan viitan alla ja harson takana,

hämmensi ajatuksiani, teki minut idioottimaisen onnelliseksi, ilman

mitään varsinaista syytä; en kestänyt sitä enää kauemmin, kosketin

häntä kädelläni, hyväilin hänen olkapäätään ja hymyilin autuaasti.

Kuulin sydämeni jyskytyksen.

"Miten ihmeellinen te olette!" sanoin.

Kuinka niin, oikeastaan?

Niin, ensiksikin hänellä oli melkein tapana seisoa hiljaa talliportin

ulkopuolella useina iltoina, ilman mitään tarkoitusta, ainoastaan,

että se oli juolahtanut mieleen...

No, hänellähän saattoi olla syynsä siihen; hän oli sitä paitsi

mielellään myöhään jalkeilla, hän oli aina pitänyt siitä. Haluttiko

minua mennä nukkumaan ennen kello kahtatoista?

Minua? Jos minä jotakin maailmassa vihasin, niin juuri nukkumaan

menoa ennen kahtatoista yöllä.

Niin, siinäpä sen näitte! Senpä vuoksi hänkin teki tämän kävelymatkan

iltaisin, kun hän ei mitään laiminlyönyt sen takia; hän asui P.

Olavin torin varrella...

"Ylajali!" huudahdin.

"Mitä sanoitte?"

"Sanoin vain: Ylajali... No niin, jatkakaa!"

Hän asui P. Olavin torin varrella, melkein yksin, äitinsä kanssa,

jonka kanssa ei voinut keskustella, sillä hän oli kuuro. Oliko siinä

sitten niin ihmeellistä, että hän mielellään oli hiukan ulkona?

Ei, ei ollenkaan! vastasin.

No niin, entä sitten? Kuulin hänen äänestään, että hän hymyili.

Eikö hänellä ollut sisarkin?

Kyllä, vanhempi sisar -- mistä minä muuten sen tiesin? -- Mutta hän

oli matkustanut Hampuriin.

Äskettäin?

Niin, viisi viikkoa sitten. Mistä tiesin, että hänellä oli sisar?

En sitä ollenkaan tiennyt, kysyin vain.

Vaikenimme. Ohitsemme kulkee mies kantaen kenkäparia kainalossaan,

muuten on katu tyhjä niin kauan kuin näemme. Tivolissa loistaa pitkä

rivi värillisiä lamppuja. Lunta ei enää satanut, taivas oli kirkas.

"Herrajumala, eikö teitä palele ilman palttoota?" sanoi nainen äkkiä

ja katsoo minuun.

Kertoisinko hänelle, minkä vuoksi minulla ei ollut palttoota?

Ilmaisten asemani heti ja säikäyttäen hänet pois yhtä hyvin

nyt aikaisemmin kuin sitten myöhemminkin? Oli kuitenkin ihanaa

kävellä tässä hänen rinnallaan ja pitää hänet vielä hetkisen

tietämättömyydessä; valehtelin ja vastasin:

"Ei, ei ollenkaan." Ja siirtyäkseni johonkin toiseen asiaan kysyin:

"Oletteko nähnyt Tivolin eläinnäyttelyä?"

"En", vastasi hän. "Onko siellä jotakin nähtävää?"

Jos häntä nyt sattuisi haluttamaan mennä sinne? Kaikkeen siihen

valoon, niin monien ihmisten joukkooni Hän tulisi silloin kovin

noloksi, minä karkottaisin hänet huonolla puvullani, laihoilla

kasvoillani, joita en edes ollut pessyt pariin päivään, ehkäpä hän

vielä huomaisi, ettei minulla ollut liivejä...

"Ooh, ei", vastasin siis, "eihän siellä ole mitään nähtävää." Ja

mieleeni juolahti muutamia onnellisia asioita, joita heti ryhdyin

käyttämään, pari mitätöntä sanaa, jätteitä tyhjentyneistä aivoistani:

mitäpä sellaiselta pieneltä eläinnäyttelyitä saattoi odottaakaan?

Muuten minusta ei ollut mielenkiintoista katsella häkkiin teljettyjä

eläimiä. Nuo eläimet tietävät, että niitä katsellaan, ne tuntevat

nuo sadat uteliaat silmät ja joutuvat niiden vaikutuksen alaisiksi.

Ei, jospa saisin erästää eläimiä, jotka eivät tietäisi, että niitä

katsellaan, arkoja olentoja, jotka puuhailevat piilopaikoissaan,

lepäilevät uinuvin, vihrein silmin, nuoleskelevat kynsiään ja

ajattelevat. Mitä?

Niin, siinä olin tosiaankin oikeassa.

Ainoastaan eläimellä, joka eleli kaikessa merkillisessä

hirvittävyydessään, oli jotakin arvoa. Äänettömät, hiipivät askelet

yön hiljaisuudessa ja pimeässä, metsän salaperäiset kauhut,

ohi lentävän linnun huudot, tuuli, veren haju, jyrinä ylhäällä

avaruudessa, lyhyesti sanottuna villieläinmaailman henki villieläimen

yllä... tietämättömyyden runsaus...

Mutta minä pelkäsin tämän väsyttävän häntä, ja tietoisuus suuresta

kurjuudestani valtasi minut jälleen ja masensi minut. Jos minä

olisin ollut noin kutakuinkin hyvässä kunnossa, olisin ilahduttanut

häntä tuolla Tivolissa-käynnillä! En käsittänyt tuota ihmistä,

joka saattoi löytää hupia siinä, että häntä saattoi Karl Johanilla

puolialaston kerjäläinen. Mitä herrannimessä hän ajatteli? Ja miksi

minä astelin tässä ja tekeydyin joksikin ja hymyilin idioottimaisesti

tyhjänpäiväiselle? Oliko minulla oikeastaan mitään syytä antaa tuon

hienon silkkilinnun kiusata itseäni tuolle pitkälle kävelymatkalle?

Eikö siitä ollut minulle vaivaa? Enkö tuntenut kuoleman kylmyyttä

aivan sydämeeni saakka pienimmästäkin tuulenpuuskasta, joka puhalsi

vastaamme? Ja eikö jo hulluus mekastanut aivoissani, yksistään

kuukausien nälän takia? Hän esti minua kuitenkin menemästä kotiin

ja saamasta hiukan maitoa kielelleni, lusikallisen maitoa, joka

ehkä pysyisi sisälläni. Miksi hän ei kääntänyt minulle selkäänsä

ja antanut minun mennä hiiteen?... Jouduin epätoivon valtaan;

toivottomuuteni saattoi minut äärimmäisyyteen saakka kiusaantuneeksi,

ja minä sanoin:

"Teidän ei oikeastaan pitäisi kulkea kanssani, neiti: minä häpäisen

teidät kaikkien silmissä yksistään puvullani. Niin, se on tosiaankin

totta, tarkoitan, mitä sanon."

Hän säpsähtää. Katsahtaa pikaisesti minuun ja on vaiti. Sitten hän

virkkaa:

"Herrajumala sentään!" Enempää hän ei sano.

"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyn.

"Uh, ei, te teette minut häveliääksi... Nyt meillä ei olekaan enää

pitkä matka." Ja hän läksi astelemaan hiukan nopeammin.

Poikkesimme Universitet-kadulle ja näimme jo P. Olavin torin lyhtyjä.

Silloin hän jälleen rupesi astelemaan hitaammin.

"En tahdo olla tunkeileva", sanon, "mutta ettekö halua ilmaista

nimeänne, ennen kuin eroamme? Ja ettekö tahtoisi vain hetkiseksi

ottaa pois harson, jotta saisin nähdä teidät? Olisin niin

kiitollinen."

Äänettömyys. Minä kävelin ja odottelin.

"Olette nähnyt minut ennen", vastaa hän.

"Ylajali!" sanon jälleen.

"Mitä sanoitte? Olette seurannut minua puoli päivää aivan kotiin

saakka. Olitteko pöhnässä silloin?"

Kuulin taas hänen hymyilevän.

"Kyllä", sanoin, "kyllä, sen pahempi, minä olin pöhnässä silloin."

"Siinä teitte pahasti!"

Ja minä myönsin masentuneena, että olin tehnyt siinä pahasti.

Olimme saapuneet suihkukaivon luo, pysähdyimme siinä ja katselimme

numero 2:n monia valaistuja ikkunoita.

"Nyt teidän ei enää tarvitse minua saattaa", sanoo hän; "kiitos tästä

illasta!"

Minä kumarsin, en uskaltanut sanoa mitään. Otin hatun päästäni ja

seisoin paljain päin. Mahtaisikohan hän ojentaa minulle kätensä?

"Miksi ette pyydä minua lähtemään mukana pikkuisen matkaa?" sanoo hän

hiljaa ja katsoo kengänkärkeeni.

"Herrajumala", vastaan ylenmäärin riemastuneena, "herrajumala,

tahdotteko todellakin!"

"Kyllä, mutta vain pikkuisen matkaa."

Ja me käännyimme ympäri.

Olin hölmistynyt, en tietänyt lainkaan, miten kävellä tai seisoa!

Tuo ihminen käänsi koko ajatuksenjuoksuni täydellisesti ylösalaisin.

Olin hurmaantunut, suunnattoman iloinen; minusta tuntui kuin olisi

onni vienyt minut ihanasti perikatoon. Hän oli selvästi pyytänyt

päästä saattamaan, se ei ollut minun keksintöäni, se oli hänen oma

toivomuksensa. Kävelen häntä katsellen ja tulen yhä rohkeammaksi,

hän reipastuttaa minua, vetää puoleensa joka sanalla. Unohdan

hetkiseksi kurjuuteni, vähäpätöisyyteni, koko valitettavan tilani,

tunnen veren virtaavan lämpimästi läpi ruumiini, kuten entisaikoina,

ennen sortumistani, ja minä päätin tunnustella tilannetta pienellä

kepposella.

"Muuten en tarkoittanut teitä seuratessani silloin kerran teitä",

sanoin; "tarkoitin sisartanne."

"Sisartaniko?" sanoo hän ylenmäärin hämmästyneenä. Hän pysähtyy,

katsoo minuun, odottaa tosiaankin vastausta. Hän kysyi aivan

tosissaan.

"Niin", vastasin. "Hm. Siis nuorempaa niistä kahdesta naisesta, jotka

kulkivat edelläni."

"Nuorempaako? Niinkö? Ahaa!" Hän purskahti nauruun, äänekkääseen,

sydämelliseen kuin lapsi. "Mutta olettepa te viekas! Sanoitte sen

vain saadaksenne minut ottamaan pois harson. Eikö niin? Kyllä minä

käsitin. Mutta siitä saatte rangaistuksen."

Aloimme nauraa ja lörpötellä, juttelimme lakkaamatta koko ajan, en

tiennyt oikein mitä sanoin, olin niin iloinen. Hän kertoi nähneensä

minut kerran ennen, kauan sitten, teatterissa. Minulla oli ollut

kolme toveria mukana, ja minä olin käyttäytynyt kuin hullu; olin

varmaankin ollut pöhnässä silloinkin, ikävä kyllä!

Mistä hän niin päätteli?

Niin, minä olin nauranut niin kovin.

Vai niin. No niin, minä nauroin paljon niihin aikoihin.

Mutta ette enää?

Ooh, kyllä nytkin. Elämä on ihanaa!

Lähestyimme Karl Johania. Hän virkkoi: "Tämän kauemmaksi emme enää

mene!" Ja me läksimme kulkemaan jälleen Universitet-katua. Tultuamme

suihkukaivon kohdalle hiljensin hiukan kulkuani, tiesin, etten saisi

enää saattaa kauemmaksi.

"Niin, nyt teidän siis täytyy kääntyä takaisin", sanoi hän ja

pysähtyi.

"Niin kai täytyy", vastasin.

Mutta hetkisen kuluttua hän arveli, että minä kyllä voisin tulla

mukaan ulko-ovelle saakka. Herrajumala, eihän se ollut hullua. Vai

mitä?

"Ei", sanoin minä.

Mutta seisoessani ulko-ovella ryntäsi koko kurjuuteni jälleen

kimppuuni. Kuinka saatoinkaan pysyä tarmokkaana, kun olin niin perin

juurin sortunut? Tässä minä seisoin nuoren naisen edessä, likaisena,

raihnaisena, nälän runtelemana, pesemättömänä, vain puoliksi

pukeutuneena, -- siitä voi ihan vajota maahan. Tekeydyin pieneksi,

kumarsin vaistomaisesti ja virkoin:

"Mahtanenko enää tavata teitä?"

Tuskin toivoinkaan tapaavani häntä enää, toivoin melkein jyrkkää

kieltoa, joka teristäisi minua ja tekisi minut välinpitämättömäksi.

"Kyllä", sanoi hän hiljaa, melkein kuulumattomasti.

"Milloin?"

"En tiedä."

Äänettömyys.

"Ettekö tahdo olla niin kiltti ja ottaa harsoa pois vain

silmänräpäykseksi", sanoin, "jotta voisin nähdä, kenen kanssa olen

puhunut. Vain silmänräpäykseksi. Jotta saisin nähdä kenen kanssa olen

puhunut."

Äänettömyys.

"Voitte tavata minut täällä ulkopuolella tiistai-iltana"! sanoo hän.

"Haluatteko?"

"Kyllä, rakas, saanko luvan!"

"Kello kahdeksan."

"Hyvä."

Sivelin kädelläni hänen viittaansa, puistelin lumen siitä, vain

saadakseni tekosyyn koskettaa häntä; minulle oli nautintoa olla hänen

läheisyydessään.

"Sitten ette saa uskoa kovin hulluja minusta", sanoi hän. Hän hymyili

jälleen.

"En..."

Äkkiä hän teki päättävän liikkeen ja nosti harson otsalle; seisoimme

siinä katsellen toisiamme sekunnin ajan. Ylajali! sanoin. Hän

kurottausi, kietaisi kätensä kaulaani ja suuteli minua keskelle

suuta. Yhden ainoan kerran, nopeasti, päihdyttävän nopeasti, keskelle

suuta. Tunsin, miten hänen rintansa aaltoili, hän läähätti ankarasti.

Ja silmänräpäyksessä tempautui hän käsistäni, huusi hyvää yötä,

hätääntyneesti, kuiskaten, kääntyi ja läksi juoksemaan portaita ylös,

sanomatta sen enempää...

Ulko-ovi läiskähti kiinni.

Seuraavana päivänä satoi vielä enemmän lunta, raskasta, vedensekaista

lunta, suuria märkiä höytäleitä, jotka putosivat alas ja muuttuivat

sohjuksi. Ilma oli raaka ja jäätävä.

Olin herännyt jokseenkin myöhään, pää merkillisen pökertyneenä illan

mielenliikutusten jälkeen, sydän päihtyneenä kauniista kohtauksesta.

Hurmauksessani olin lepäillyt hetkisen valveilla ja ajatellut

Ylajalia rinnallani; levittänyt käsivarteni, syleillyt itseäni ja

saanut uudelleen kupillisen maitoa sekä heti sen jälkeen pihvin, enkä

enää ollut nälissäni; hermoni vain olivat jälleen kovin kiihtyneet.

Läksin pukumyymälöihin. Pälkähti päähäni, että ehkäpä saisin

käytetyt liivit halvalla hinnalla, jotkin, jotka voisin pitää nutun

alla, yhdentekevää minkälaiset. Nousin portaita ylös myymälään ja

sain käsiini liivit, joita aloin tarkastella. Siinä hommaillessani

kulki muuan tuttava ohi, hän nyökkäsi ja huusi minulle, minä jätin

liivit ja menin alas hänen luokseen. Hän oli teknikko ja oli menossa

konttoriin.

"Tulkaas mukaan ottamaan lasi olutta", sanoi hän. "Mutta tulkaa pian,

minulla ei ole paljon aikaa... Mikä se nainen oli, jonka kanssa

kävelitte eilen illalla?"

"Kuulkaahan", mustasukkaisena yksistään hänen ajatukselleen, "jospa

se olikin rakastettuni?"

"Peijakas sentään!" sanoi hän.

"Niin, se päätettiin eilen illalla."

Olinpa nolannut hänet, hän uskoi minua empimättä. Ajoin hänet

valheita täyteen, päästäkseni hänestä jälleen vapaaksi, me saimme

oluemme, joimme ja läksimme.

"Huomenta sitten!" "Kuulkaas", sanoi hän äkkiä, "olen teille velkaa

muutamia kruunuja, ja ikävää etten ole maksanut niitä takaisin aikoja

sitten. Mutta nyt saatte ne ensi tilassa."

"Kiitos vain", vastasin. Mutta minä tiesin, ettei hän koskaan

maksaisi minulle takaisin niitä kruunuja.

Olut nousi, ikävä kyllä, heti päähäni, tulin hyvin kuumaksi. Muisto

illan seikkailuista otti minut valtoihinsa, saattoi minut melkein

hämmennyksiin. Entäpä, jos hän ei tulisikaan tiistaina! Jospa

hän alkaisi mietiskellä asiaa tarkemmin, ryhtyisi epäilemään!...

Epäilemään mitä?... Ajatukseni vilkastuivat ja alkoivat askarrella

siinä rahajutussa. Pelästyin, ankara kauhu itseäni kohtaan valtasi

minut. Varkaus palautui mieleeni kaikkine! yksityiskohtineen, näin

pikku puodin, tiskin, laihan käteni rahoja ottaessani, ja minä

kuvittelin, miten poliisi menettelisi tullessaan minua vangitsemaan.

Raudat käsiin ja jalkoihin, ei, ainoastaan käsiin, ehkäpä vain yhteen

käteen, aitaus, päivystäjän pöytäkirja, hänen kynänsä rapina, ehkäpä

hän otti uuden kynän tämän asian johdosta, hänen katseensa, hänen

vaarallinen katseensa: No, herra Tangen? Koppi, ikuinen pimeys...

Hm. Puin ankarasti nyrkkiäni rohkaistakseni itseäni, astelin yhä

nopeammin ja tulin Suurtorille. Siellä istahdin.

Ei mitään lapsellisuuksia! Kuinka herrannimessä voitaisiin todistaa,

että olin varastanut? Sitä paitsi ei puotipoika uskaltaisi nostaa

melua, vaikkapa hän jonakin päivänä sattuisi muistamaan, miten kaikki

oli tapahtunut, olihan hänelle paikkansa kyllin rakas. Ei mitään

melua, ei mitään kohtauksia, jos saisi luvan pyytää!

Mutta nuo rahat painoivat kuitenkin synnillisesti taskussani eivätkä

suoneet minulle rauhaa. Ryhdyin tutkistelemaan itseäni ja pääsin

selville, että olin ollut onnellisempi ennen, silloin kun kuljin ja

kärsin aivan rehellisenä. Ja Ylajali! Enkö ollut painanut häntäkin

alas synnillisillä käsilläni! Herrajumala! Herra, minun Jumalani!

Ylajali!

Tunsin olevani aika pöhnässä, hypähdin äkkiä pystyyn ja menin suoraa

päätä elefanttiapteekin luona olevan pullamuijan luo. Voisin vielä

kohoutua huonosta maineesta, se ei olisi lainkaan myöhäistä, minä

näyttäisin maailmalle, että kykenisin sellaiseen! Matkalla sain rahat

valmiiksi, pidin jokaista äyriä kädessäni, kumarruin muijan pöydän

yli ikään kuin haluaisin ostaa jotakin ja iskin ilman muuta rahat

hänen käteensä. En sanonut sanaakaan, poistuin heti.

Miten ihanalta tuntuikaan olla kunniallinen ihminen jälleen!

Tyhjät taskuni eivät enää rasittaneet, minusta oli nautinto olla

jälleen rahattomana. Kun oikein ajattelin, olivat nuo rahat itse

asiassa tuottaneet minulle paljon salaista huolta, olin tosiaankin

vavistuksella ajatellut niitä kerran toisensa jälkeen, en ollut

mikään kivettynyt sielu, rehellinen luontoni oli noussut kapinaan

tuota alhaista tekoa vastaan. Jumalan kiitos, minä olin noussut

omassa tietoisuudessani. Tehkääpä kuten minä sanoin katsellessani

vilisevää toria. Tehkääpä vain kuten minä! Minä olin ilahduttanut

vanhaa, köyhää pullamuijaa, niin että kelpasi, hän oli aivan

tyrmistynyt. Tänä iltana hänen lapsensa eivät menisi nälkäisinä

sänkyyn... Minä reipastutin itseäni noilla ajatuksillani ja olin sitä

mieltä, että olin menetellyt erinomaisesti. Jumalan kiitos, rahat

olivat nyt poissa käsistäni.

Päihtyneenä ja hermostuneena astelin katua ja pöyhistelin. Ilo siitä,

että voisin mennä puhtaana ja kunniallisena Ylajalia vastaan, sai

minut kokonaan valtoihinsa, minulla ei ollut enää mitään tuskia,

pääni oli kirkas ja selkeä, tuntui kuin se olisi ollut pelkkää

valoa täynnä, tuo pää, joka lepäsi hartioillani. Sain halun tehdä

koirankujeita, suorittaa hämmästyttäviä asioita, panna kaupungin

ylösalaisin ja mekastaa. Koko Graendse-kadulla esiinnyin kuin

hullu mies, korvissani hiukan suhisi, ja aivoissani oli humala

täydessä vauhdissa. Rohkeuteni innostamana sain päähäni mennä

ilmoittamaan ikäni eräälle kaupunginpalvelijalle, joka muuten ei

ollut lausunut sanaakaan, ottaa häntä kädestä, katsoa tutkivasti

häntä silmiin ja jättää hänet jälleen, ilman mitään selityksiä.

Panin merkille vivahdukset ohikulkevien äänessä ja naurussa,

katselin muutamia pikkulintuja, jotka hyppelivät edessäni kadulla,

rupesin tarkastelemaan katukivien ilmeitä ja keksin kaikenlaisia

merkkejä ja kummallisia kuvioita niissä. Tällä välin olin tullut

Suurkäräjätorille.

Äkkiä pysähdyn tuijottamaan ajureihin. Ne astelevat jutellen

siinä vaunujensa ympärillä, hevoset nuokkuvat päin ilkeätä säätä.

Tulkaa! sanoin ja tuuppasin itseäni kyynärpäälläni. Menin nopeasti

ensimmäisen ajurin luo ja nousin vaunuihin. Ullevoldin tie 37!

huudahdin. Ja me läksimme ajamaan.

Matkalla alkoi ajuri vilkuilla taaksensa, kumartua ja tirkistää

vaunuun, missä istuin kuomun alla. Oliko hän alkanut epäillä? Kaiketi

minun kehno pukuni oli herättänyt hänen huomiotaan.

"Minun on tavattava eräs mies!" huudahdin hänelle ehtiäkseni ennen

häntä, ja selitin hänelle vakuuttavasti, että minun ehdottomasti piti

tavata tuo mies.

Pysähdymme n:o 37:n edustalla, minä hyppään alas vaunuista, juoksen

portaita ylös, aivan kolmanteen kerrokseen, tartun kellonnauhaan ja

tempaisen, kello kilahti kuusi, seitsemän kertaa sisäpuolella.

Palvelustyttö tulee avaamaan, panen merkille, että hänellä

on kultaiset korvarenkaat ja mustat lastinkinapit harmaassa

hameenvyötärössä. Hän katsoo kauhuissaan minuun.

Kysyn Kierulfia, Joakim Kierulfia, jos niin täytyi sanoa,

viljakauppiasta...

Palvelustyttö pudistaa päätään.

"Ei täällä asu ketään Kierulfia", sanoo hän.

Hän tuijottaa minuun, tarttuu oveen, valmiina vetämään sen kiinni.

Hän ei yrittänytkään hakea miestä, hän näytti tosiaankin tuntevan

henkilön, jota kysyin, kun hän vain haluaisi ajatella uudelleen, tuo

laiska otus. Minä suutuin, käänsin hänelle selkäni ja juoksin alas

portaita jälleen.

"Hän ei ollut siellä!" huusin ajurille.

"Eikö hän ollut siellä?"

"Ei. Ajakaa Tomte-kadulle numeroon 11."

Olin ankaran suuttumuksen vallassa ja ilmaisin sitä hiukan

ajurillekin, hän uskoi aivan varmasti, että elämä oli kysymyksessä,

ja hän läksi empimättä ajamaan. Hän iski lujasti hevosta selkään.

"Mikä miehen nimi on?" kysyi hän kääntyen pukillaan.

"Kierulf, viljakauppias Kierulf."

Ajuristakin tuntui, että sellainen mies oli olemassa. Eikö hänellä

ollut tapana kulkea vaaleassa takissa?

"Mitä?" huudahdin, "vaaleassa takissa? Oletteko hullu? Luuletteko

minun hakevan teekuppia?" Tuo vaalea takki tuli kuuluviin hyvin

sopimattomasti, turmeli koko miehen ajatuksissani, minkälaiseksi olin

hänet ajatellut.

"Minkä sanoittekaan hänen nimekseen? Kierulf?"

"Tietysti", vastasin, "onko siinä jotakin merkillistä! Nimi ei miestä

pilaa."

"Eikös hän ole punatukkainen?"

No saattoihan olla, että hänellä oli punainen tukka, ja kun ajuri

mainitsi sen, olin äkkiä päässyt varmuuteen, että hän oli oikeassa.

Tunsin kiitollisuutta tuota ajuriparkaa kohtaan ja sanoin hänelle,

että hän oli arvannut miehen aivan oikein, asianlaita oli tosiaankin

niin kuin hän sanoi, olisi suorastaan harvinaista, sanoin, nähdä

sellaista miestä ilman punaista tukkaa.

"Mahtaa olla sama, jota olen kyydinnyt pari kertaa", sanoi ajuri.

"Hänellä oli pahkakeppi?"

Tämä teki miehen ilmieläväksi minulle ja minä virkoin:

"He-hee, eipä vielä kukaan liene nähnyt sitä miestä ilman

pahkakeppiä, joten siis voitte olla varma, aivan varma."

Niin, oli selvää, että se oli sama mies, jota hän oli kyydinnyt. Hän

muisti hänet jälleen...

Ja me ajoimme niin että hevosenkengät säkenöivät.

Tässä kiihtyneessä tilassani en ollut hetkeksikään kadottanut

mielenmalttiani. Ajamme ohi erään poliisin, ja minä panen merkille,

että hänellä on numero 69. Tuo numero iskee tajuntaani hirvittävän

selvänä, 69, tarkalleen 69, en sitä unohda!

Nojauduin taaksepäin vaunuissa, mitä hulluimpien päähänpistojen

vallassa, vetäydyin piiloon kuomun alle, jotta kukaan ei näkisi minun

liikuttelevan huuliani, ja ryhdyin idioottimaisesti juttelemaan

itsekseni. Hulluus riehuu aivoissani, ja minä annan sen riehua, olen

täysin tietoinen, että olen vaikutelmien vallassa, joita en voi

hallita. Aloin nauraa, hiljaa, intohimoisesti, syyttä suotta, vielä

hilpeänä ja päihtyneenä niistä parista olutlasillisesta, jotka olin

juonut. Vähitellen raukenee kiihtymykseni, rauhallisuuteni rupeaa

palautumaan. Tunsin kylmyyttä haavoittuneessa sormessani, ja minä

pistin sen paidankauluksen alle, lämmittääkseni sitä hiukan. Ja niin

tulimme Tomte-kadulle. Ajuri pysäyttää.

Astun alas vaunuista, kiiruhtamatta, ajattelematta, veltosti,

pää raskaana. Menen sisään portista, tulen takapihalle, jonka

poikki kuljen, näen oven, josta menen sisälle ja saavun käytävään,

jonkinlaiseen etuhuoneeseen, jossa on kaksi ikkunaa. Siellä on kaksi

matka-arkkua päälletysten eräässä nurkassa ja pitkällä seinällä

vanha maalaamaton sohvapenkki, jolla on peitto. Oikealta seuraavasta

huoneesta kuulen ääniä ja lasten kirkunaa ja yläpuolelta, toisesta

kerroksesta, rautalevyn takomista. Kaiken tämän huomaan heti sisälle

tultuani.

Menen kiiruhtamaan läpi huoneen vastapäiselle ovelle kiiruhtamatta,

ajattelematta pakoa, avaan senkin ja tuleni Vognmand-kadulle. Luon

silmäyksen taloon, jonka kautta olen kulkenut: Täysihoitoa ja

huoneita matkustajille.

Päähäni pälkähtää yrittää mennä matkoihini, varastautua pois ajurin

luota, joka minua odottaa, kuljen! hyvin järkevästi Vognmand-katua,

pelkäämättä ja tietämättä menetteleväni millään tavoin hullusti.

Kierulf, tuo villakauppias, joka niin kauan oli kummitellut

aivoissani, tuo ihminen, jonka luulin olevan olemassa ja jota minun

väittämättä piti tavata, oli joutunut pois ajatuksistani, syrjäytynyt

muiden hullujen mielijohteiden ohella, jotka tulivat ja menivät

vuoronsa jälkeen, en muistanut häntä enää kuin aavistuksena, muistona

vain.

Pääni alkoi selvitä selviämistään sitä mukaa kuin astelin eteenpäin,

tunsin oloni raskaaksi ja väsyneeksi ja laahasin jalkojani. Lunta

satoi yhä suurin, raskain höytälein. Vihdoin saavuin Grönlandin

kaupunginosaan aivan kirkon luo, missä istahdin penkille levähtämään.

Kaikki ohikulkijat katsoivat minua hyvin ihmeissään. Vaivuin

mietteisiini.

Hyvä Jumala, miten huonosti nyt oli laitani! Olin niin perinpohjin

kyllästynyt ja väsynyt koko kurjaan elämääni, etten katsonut enää

maksavan vaivaa kamppailla sen ylläpitämiseksi. Vastoinkäyminen oli

ottanut ylivallan, se oli ollut liian ankara, olin niin merkillisen

sortunut, aivan kuin varjo siitä, mitä kerran olin ollut. Hartiani

olivat lysähtäneet alas, aivan toiselle puolelle, ja minulle oli

tullut tavaksi kulkea hyvin kumarassa, säästääkseni vointini mukaan

rintaani. Olin tarkastellut ruumistani pari päivää sitten, keskellä

päivää huoneessani, ja olin seisonut ja itkenyt koko ajan. Olin

kulkenut samassa paidassa monta viikkoa, se oli aivan jäykkänä

vanhasta hiestä ja hieronut napani rikki, haavasta tuli hiukan

veristä visvaa, mutta se ei tehnyt kovin kipeää, oli vain surullista

pitää tuota haavaa keskellä vatsaa. En mahtanut sille mitään,

eikä se tahtonut parantua itsestään, puhdistin sitä, kuivasin sen

huolellisesti ja vedin saman paidan jälleen ylleni. Eihän sille

voinut mitään...

Istun siinä penkillä ajatellen kaikkea tätä ja olen jokseenkin

alakuloinen. Olin kyllästynyt itseeni, jopa kätenikin tuntuivat

minusta vastenmielisiltä. Tuo veltto, paatunut ilme käden selässä

kiusaa minua, tuottaa minulle harmia, nähdessäni laihat sormeni

tunnen kiukkua, minä vihaan koko kuihtunutta ruumistani ja minua

kauhistaa pitää sitä, tuntea sen olemassaoloa. Herrajumala, kunpa

vain tästä tulisi loppui Halusin kuolla.

Kerrassaan masentuneena, tahrattuna ja alennettuna omassa

tietoisuudessani nousin koneellisesti ylös ja aloin astella kotiin

päin. Matkalla kuljin ohi erään porttikäytävän, missä oli luettavana:

"Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle." -- Vanhoja

muistoja! lausuin, ja muistin entisen Hammersborgin-huoneeni,

pienen keinutuolin, sanomalehtitapetin alhaalla oven pielessä,

majakanjohtajan ilmoituksen ja leipuri Fabian Olsenin vastaleivotun

leivän. Niinpä niin, minulla oli paremmat olot silloin kuin nyt,

eräänä yönä olin kirjoittanut kymmenen kruunun alakertajutun, nyt en

voinut enää kirjoittaa mitään, en ollenkaan kyennyt kirjoittamaan

mitään, pääni tuli tyhjäksi heti kun yritin. Niin, aioin tehdä tästä

nyt lopun! Ja minä astelin astelemistani.

Kuta lähemmäksi talouskauppaa tulin, sitä selvemmäksi muuttui

puoliksi vaistomainen tunteeni, että lähestyin vaaraa, mutta minä

pysyin aikeessani, minä tahdoin ilmiantaa itseni. Menen rauhallisesti

portaita ylös, ovella kohtaan pienen tytön, joka kantaa kuppia

kädessään, ja minä pääsen hänen ohitsensa ja suljen oven. Puotipoika

ja minä seisomme toistamiseen vastatusten, kahden kesken.

"No", sanoo hän, "nyt on hirvittävä ilma."

Mitä varten tämä kiertotie? Miksi hän ei pidättänyt minua heti? Minä

vihastuin ja sanoin:

"Minä en nyt ollenkaan tullut lörpöttelemään ilmasta."

Tämä kiivauteni hämmästyttää häntä, hänen pienet kamasaksanaivonsa

tyrmistyvät, hänen päähänsä ei ollut lainkaan pälkähtänyt, että olin

pettänyt häntä viidellä kruunulla.

"Ettekö siis tiedä, että olen kähveltänyt teiltä?" lausun

kärsimättömänä ja läähätän ankarasti, vapisen, olen valmis käyttämään

väkivaltaa, jollei hän heti käy asiaan.

Mutta miesparka ei aavista mitään.

Taivas sentään, minkälaisten tyhmien ihmisten parissa täytyy elää!

Minä haukun häntä, selitän hänelle perinjuurisesti, miten kaikki

oli tapahtunut, näytän hänellä missä seisoin ja missä hän seisoi

tapahtuman aikana, missä rahat olivat olleet, miten olin koonnut ne

käteeni ja puristanut käteni kiinni -- ja hän käsittää kaiken! mutta

ei kuitenkaan tee minulle mitään. Hän kääntelehtii sinne tänne,

kuuntelee askelia sivuhuoneesta, pyytää minua puhumaan matalammalla

äänellä ja sanoa lopuksi:

"Kylläpä menettelittekin hullusti!"

"Älkäähän!" huudahdin halusta sanoa vastaan, ärsyttää häntä, se

ei ollutkaan niin alhainen ja halpamainen teko kuin hän kehnoissa

myyjänaivoissaan kuvitteli. Minä en tietystikään pitänyt rahoja, se

ei olisi koskaan juolahtanut päähänikään, minä puolestani en tahtonut

niillä hyötyä, nousihan perin rehellinen luontoni sellaista vastaan...

"Minnekä te sitten ne panitte?"

Minä annoin ne vanhalle, köyhälle mummolle, sellainen mies minä olin,

minä en unohtanut kokonaan köyhiäkään...

Hän seisoo mietiskellen hetkisen tätä, joutuu nähtävästi ymmälle,

olinko rehellinen mies vai en. Vihdoin hän virkkaa:

"Eikö teidän ennemmin olisi pitänyt luovuttaa rahat takaisin?"

"Ei, kuulkaapas", vastaan, "minä en tahtonut saattaa teitä

pulaan, tahdoin säästää teitä. Mutta siinä on kiitos, kun ollaan

jalomielisiä. Nyt olen täällä selittämässä teille koko juttua, ettekä

vähääkään häpeä, ette tee mitään lopettaaksenne riidan kanssani.

Siksipä pesenkin käteni. Muuten annan teille palttua. Hyvästi!"

Läksin ja iskin oven lujasti kiinni jälkeeni.

Mutta palattuani kotiin, huoneeseeni, tuohon surulliseen luolaan,

likomärkänä kosteasta lumesta, polvet vapisten päivän vaelluksista,

menetin heti paikalla kopeuteni ja masennuin uudelleen. Kaduin

hyökkäystäni myyjäparan kimppuun, itkin, tartuin kurkkuuni,

rangaistakseni itseäni kehnosta työstäni, ja teuhasin kamalasti. Hän

oli tietysti ollut hirvittävässä pelossa paikkansa menettämisestä,

ei ollut uskaltanut nostaa mitään melua noista viidestä kruunusta,

jotka liike oli menettänyt. Ja minä olin käyttänyt hänen pelkoaan

hyväkseni, olin kiusannut häntä äänekkäällä puheellani, iskenyt häntä

joka sanallani. Ja kaupanhoitaja itse oli kai istunut viereisessä

huoneessa valmiina lähtemään katsomaan, mitä meidän kesken tapahtui.

Ei, halpamaisille töilleni ei ollut enää mitään rajaa!

No, mutta miksi minua ei sitten pidätetty? Asia oli siis saatettu

loppuun. Olin melkein ojentanut käteni rautoja vastaanottamaan.

Mitään vastarintaa en olisi tehnyt, olisin päinvastoin ollut mukana

auttamassa. Taivaan ja maan herra, antaisin päivän elämästäni

saadakseni yhden onnellisen sekunnin! Koko elämäni yhdestä

hernerokasta! Kuule minua vain tämän kerran!...

Laskeuduin vuoteelle märissä pukimissani, minulla oli epäselvä

ajatus, että ehkäpä kuolisin yöllä, ja käytin viimeiset voimani

järjestääkseni hiukan vuodettani, jotta aamulla näyttäisi

siistimmältä ympärilläni. Panin käteni ristiin ja valitsin asentoni.

Sitten äkkiä muistan Ylajalin. Että olinkin unohtanut hänet koko

iltana. Ja sieluuni tunkeutuu jälleen aivan heikosti valoa, pieni

auringon säde, joka lämmittää minua suloisesti. Tuleepa enemmänkin

aurinkoa, lempeää, hienoa silkkivaloa, joka hivelee minua niin

huumaavan ihanasti. Ja aurinko tulee yhä voimakkaammaksi, polttaa

ohimoitani, kuumentaa raskaasti ja hohtavasti lopen laihtuneita

aivojani. Ja vihdoin leimahtaa silmieni edessä hullu säderovio, kuin

olisi tulessa taivas ja maa, tulta kaikki ihmiset ja eläimet, tulta

vuoret, tulta perkeleet, helvetti, erämaa, koko maailma tulessa,

suitsuava viimeinen päivä käsissä.

Sitten en nähnyt enkä kuullut enää mitään...

* * * * *

Heräsin seuraavana päivänä kauttaaltaan hiessä, koko ruumis kosteana,

hyvin kosteana. Alussa minulla ei ollut selvää tietoisuutta,

mitä minulle oli tapahtunut, katselin! kummastellen ympärilleni,

keksin olentoni kokonaan muuttuneeksi, tuskin tunsin enää itseäni.

Tunnustelin! käsivarsiani ja jalkojani, hämmästelin, että ikkuna

oli sillä seinällä eikä vastakkaisella, ja hevosten askelet!

pihalta kuuluivat kuin minun yläpuoleltani. Oloni tuntui jokseenkin

painostavalta.

Tukkani hapsotti kosteana ja kylmänä otsallani, kohottausin

kyynärpäilleni ja katsahdin tyynylle: kosteita hiuksia oli siinäkin,

pieninä tupsuina. Jalkani olivat puutuneet kengissä yöllä, mutta

niihin ei koskenut, en vain voinut varpaita kovin paljon liikuttaa,

ne olivat niin jäykistyneet.

Päivän kallistuessa iltaan ja hiukan alettua hämärtää nousin

sängystä ja rupesin puuhailemaan huoneessani. Yrittelin eteenpäin

pienin, varovin askelin, koetin pysyä tasapainossa ja säästin niin

paljon kuin suinkin jalkojani. En tuntenut suuresti kärsimystä,

enkä itkenyt, ylipäänsä en ollut surullinen, päinvastoin olin hyvin

tyytyväinen, mieleeni ei edes juolahtanut, että asiat saattaisivat

olla toisinkin.

Sitten läksin ulos.

Ainoa, mikä minua hiukan vaivasi, oli kuitenkin nälkä, vaikka ruoka

tuottikin minulle tuskaa. Aloin tuntea hitonmoista ruokahalua,

sisäisesti kalvavaa ruoan himoa, joka tuli yhä pahemmaksi. Se kalvoi

säälimättä rintaani, se suoritti siellä hiljaista, kummallista työtä.

Siellä oli kuin parikymmentä pienenpientä, hienoa eläintä, jotka

panivat päänsä kallelleen ja nakersivat hiukan, olivat hetkisen

aivan hiljaa, alkoivat taas, kaivautuivat sisään ääntä pitämättä ja

kiiruhtamatta ja jättivät jälkeensä tyhjiä kanavia kaikkialla missä

liikkuivat...

En ollut sairas mutta voimaton ja aloin hikoilla. Aikomukseni oli

mennä Suurtorille hiukan levähtämään, mutta matka oli pitkä ja

rasittava, vihdoin viimein olin sentään melkein perillä, seisoin

torin ja Tornikadun kulmassa. Hiki valui silmiini, kostutti

silmälasini ja sokaisi näköni, ja olin juuri pysähtynyt kuivatakseni

itseäni hiukan. En huomannut, missä seisoin, en sitä ajatellut, melu

ympärilläni oli hirvittävä.

Äkkiä kajahtaa huuto, kylmä, terävä varoitus. Kuulen tämän huudon,

kuulen sen vallan hyvin ja heittäydyn hermostuneesti syrjään, astun

askelen niin nopeasti kuin huonoilta jaloiltani saatoin. Hirvittävän

suuret leipävankkurit kulkevat ohitseni ja pyörä sipaisee nuttuani;

jos olisin ollut hiukan pikaisempi, olisin päässyt vahingoittumatta.

Olisinhan ehkä voinut olla hiukan pikaisempi, vain hiukkasen

nopeampi, jos olisin ponnistautunut; sille ei mitään voinut, toiseen

jalkaani koski, pari varvastani oli murskaantunut, tuntui kuin ne

olisivat kiertyneet yhteen kengässä.

Leivänajaja pidättää hevosia kaikin voimin, käännähtää vankkureilla

ja kysyy kauhuissaan, miten kävi. Niin, olisi voinut käydä paljon

hullummin... ehkä se ei ollut niin vaarallista... en luule minkään

murskaantuneen... Oo, ei mitään...

Laahustin penkille niin nopeasti kuin voin, nuo monet ihmiset,

jotka pysähtyivät katsoa töllöttämään minuun, olivat tehneet

minut noloksi. Oikeastaan se ei ollut mikään kuolinisku, se oli

käynyt verrattain onnellisesti, kun nyt kerran onnettomuuden piti

tapahtua. Pahinta oli, että kenkäni oli painautunut rikki, pohja

oli irtautunut naulauksesta. Nostin jalkaani ja huomasin verta

repeämässä. No, tahallaan ei sitä ollut tehty kummallakaan puolella,

miehen tarkoituksena ei ollut pahentaa asiaani, hän näytti hyvin

murheelliselta. Ehkäpä, jos olisin pyytänyt häneltä pienen leivän

kuormasta, sen olisin myös saanut. Hän olisi varmaankin ilolla

antanut sen minulle. Jumala ilahuttakoon häntä vastalahjalla siellä,

missä on!...

Minulla oli kova nälkä, enkä tiennyt, miten olisin tyydyttänyt

hirvittävää ruokahaluani. Vääntelehdin sinne tänne penkillä

ja painoin rintani aivan polviani vasten, olin melkein poissa

suunniltani. Pimeän tultua laahustin raatihuoneen luo -- Jumala

tietää, miten sinne pääsin -- ja kävin istumaan pilariaidan reunalle.

Revin taskun irti nutustani ja ryhdyin sitä pureksimaan, muuten ilman

mitään tarkoitusta, synkkänä, silmät tuijottaen suoraan eteenpäin,

kuitenkaan näkemättä mitään. Kuulin muutamien pikkulasten leikkivän

ympärilläni ja tajusin vaistomaisesti, kun joku kävelijä kulki ohi,

muuta en huomannut.

Sitten yhtäkkiä pälkähtää päähäni lähteä johonkin alapuolella olevaan

myymälään saamaan palasen raakaa lihaa. Nousen ja menen aidan yli,

myymäläkaton toiseen päähän ja astun alas. Kun olin tullut melkein

lihamyymälään, huusin ylöspäin porrasaukkoa kohti ja kieltelin

tulemasta ikään kuin olisin puhunut koiralle, ja käännyin rohkeasti

ensimmäisen teurastajan puoleeni minkä tapasin.

"Ah, olkaa niin hyvä ja antakaa yksi luu koiralleni!" lausuin. "Vain

yksi luu, siinä ei tarvitse olla mitään lihaa, se vain tarvitsee

suuhunsa jotain kannettavaa."

Sain luun, mainion pikku luun, missä oli vielä hiukan lihaakin ja

pistin sen nuttuni sisälle. Kiitin miestä niin sydämellisesti, että

hän katsahti hämmästyneesti minuun.

"Kylläpä vaan", mumisin, "teitte sangen kiltisti."

Ja minä menin ulos. Sydämeni jyskytti ankarasti.

Pujahdin Smedgangelle, niin pitkälle kuin pääsin ja pysähdyin erään

ränstyneen takapihaportin eteen. Ei näkynyt valoa miltään suunnalta,

oli siunatun pimeää ympärilläni, ryhdyin jyrsimään luuta.

Se ei maistunut miltään, tuore veren haju lähti luusta, ja minun

täytyi aivan heti ryhtyä oksentamaan. Yritin uudelleen; jos vain

voisin pitää sen sisälläni, tekisi se kyllä vaikutuksensa, oli vain

saatava pysymään se sisällä. Mutta oksensin jälleen. Minä suutuin,

iskin hampaani kiivaasti lihaan, kiskoin irti pienen palan ja

nielin sen väkisin. Sekään ei auttanut, heti kun pienet lihapalat

olivat lämminneet vatsassa, ne tulivat ylös. Puin hurjistuneena

nyrkkiäni, purskahdin avuttomaan itkuun ja jyrsin kuin hullu, itkin

niin että luu kastui kyynelistä, itkin kuin sydän pakahtuisi ja

oksensin taas. Ja minä kirosin kovalla äänellä kaikki maailman

vallat helvettiin. Hiljaista. Ei ainoatakaan ihmistä lähellä, ei

valoa, ei melua. Olen mitä ankarimman mielenliikutuksen vallassa,

läähätän raskaasti ja äänekkäästi ja itken hammasta kiristäen aina

kun minun täytyy oksentaa ulos nuo lihapalat, jotka ehkä saattaisivat

tyynnyttää hiukan nälkääni. Kun se ei auta lainkaan, yritänpä

kuinka monta kertaa hyvänsä, sinkoan viimein luun vasten porttia,

mitä hurjimman vihan vallassa, raivostuksen yllyttämänä, huudan ja

uhkailen ankarasti taivasta kohti, ärjyn Jumalan nimeä käheästi

ja kouristan sormeni kuin kynsiksi... Sanon sinulle, sinä taivaan

pyhä Baali, ettet ole olemassa, mutta jos olisit, kiroaisin sinua

niin, että taivaasi vapisisi helvetin tulesta. Sanon sinulle, minä

olen tarjonnut sinulle palvelustani ja sinä olet sen evännyt, sanon

sinulle, olet työntänyt minut pois, ja minä käännän sinulle ainiaaksi

selkäni, koska et tuntenut etsikkoaikaasi. Sanon sinulle, tiedän

kuolevani, ja sittenkin sinua pilkkaan, sinä taivaan Jumala ja Apis,

aivan kuoleman kynnyksellä. Sinä olet käyttänyt väkivaltaa minua

vastaan etkä tiedä, että minä en koskaan taivu vastoinkäymisessä.

Eikö sinun olisi pitänyt tietää sitä? Eikö sydämeni ole paljastunut

sinulle unessa? Sanon sinulle, koko elämäni, jokainen veripisarani

riemuitsee saadessaan pilkata sinun armoasi. Tästä hetkestä lähtien

minä luovun kaikista sinun töistäsi ja koko sinun olemuksestasi, minä

kiroan ajatustanikin, jos se jälleen sinua ajattelee, ja raastan

huuleni irti, jos ne jälleen nimesi mainitsevat. Minä sanon sinulle,

jos olet olemassa, viimeisen sanani elämässä ja kuolemassa, sanon

sinulle hyvästi iäksi ja ainiaaksi ja vaikenen ja käännän sinulle

selkäni ja menen matkoihini...

Hiljaista.

Vapisen kiihtymyksestä ja väsymyksestä, seison siinä samalla

paikalla, vielä kuiskaillen kirouksia ja haukkumasanoja, nyyhkytellen

ankaran itkun perästä, kokoon lyyhistyneenä ja velttona mielettömän

vihanpurkauksen jälkeen. Seison siinä ehkä tunnin verran nyyhkien ja

kuiskaillen ja pitäen kiinni portista. Kuulen sitten ääniä, parin

miehen keskustelua, jotka astelevat Smedgangea pitkin. Poistun

portilta, kuljeskelen seinävieriä ja saavun jälleen valaistuille

kaduille. Hoippuessani Youngsbakkea alas alkavat aivoni äkkiä toimia

merkilliseen suuntaan. Pälkähtää päähäni, että kurjat hökkelit torin

alareunassa, rihkamamyymälät ja vanhojen vaatteiden myyntikojut

oikeastaan olivat koko tienoon häväistyksenä. Ne turmelivat koko

torin ulkonäön ja tahrasivat kaupunkia, hyi sentään, alas rottelot!

Ja siinä kulkiessani johduin ajattelemaan, mitä maanmittauslaitokseni

talon siirtäminen tänne tulisi maksamaan, tuon kauniin rakennuksen,

joka aina oli miellyttänyt minua niin paljon joka kerta kun olin

sen ohi kulkenut. Sellaista siirtämistä ei ehkä voitaisi ryhtyä

suorittamaan alle 70 000--72 000 kruunun -- sievä summa, täytyy

sanoa, kauniit taskurahat, he-he, aluksi, mitä? Ja minä nyökkäsin

tyhjällä päälläni ja myönsin, että se oli kaunis taskuraha, jolla

voisi alkaa. Koko ruumiini hytkähteli vielä ja silloin tällöin tuli

vielä syvä nyyhkytys itkun jälkeen.

Minulla oli sellainen tunne, että ruumiissani ei ollut enää paljon

eloa jäljellä, että minä oikeastaan lauloin viimeistä virttäni. Se

olikin minusta jokseenkin samantekevää, se ei liikuttanut minua

vähääkään, päinvastoin pyrin alemmas kaupungille, alas silloille,

yhä kauemmaksi asunnostani. Olisinpa kyllä hyvinkin voinut

laskeutua suorastaan kadulle kuolemaan. Kärsimykset tekivät minut

yhä tunteettomammaksi, murskaantuneessa jalassani jyskytti veri

ankarasti, minusta tuntui kuin olisi kipu kohonnut koko sääreen, eikä

sekään tehnyt erikoisen kipeää. Olin kestänyt pahempiakin tuskia.

Tulin sitten rautatiesillalle. Siellä ei ollut liikettä eikä hälinää,

vain siellä täällä joku ihminen, joku hamppari tai merimies, joka

käveli kädet housuntaskuissa. Huomioni kiintyi erääseen ontuvaan

mieheen, joka katsoa murjotti minuun, kun sivuutimme toisemme.

Pysäytin hänet vaistomaisesti, nostin hiukan lakkiani ja kysyin,

tiesikö hän, oliko "Nunna" jo matkustanut. Ja sitten en voinut olla

napsauttamatta yhden ainoan kerran sormiani aivan miehen nenän

edessä ja sanomatta: hittovieköön, Nunna, niin! Nunna, jonka olin jo

aivan unohtanut! Ajatus siitä oli kuitenkin uinunut tiedottomasti

mielessäni, olin sitä kantanut, itse siitä mitään tietämättä.

Niin, peijakas, Nunna oli matkustanut.

Eikö hän voinut sanoa, minne se oli lähtenyt?

Mies mietiskelee hiukan, seisoo pitemmällä jalallaan ja pitää lyhyttä

ilmassa, lyhyt vavahtelee hiukan.

"En", sanoo hän. "Tiedättekö, mitä se oli täällä lastaamassa?"

"En", vastasin minä.

Mutta nyt olin jo unohtanut Nunnan, ja kysyin mieheltä, miten

pitkältä mahtoi olla Holmestrandiin, laskettuna vanhoissa

maantieteellisissä peninkulmissa.

"Holmestrandiin? Luulenpa..."

"Tai Vaeblungnaesiin?"

"Kuinka minä nyt sanoisinkaan: luulen, että Holmestrandiin..."

"Ooh, kuulkaas, tulipa mieleeni", keskeytin hänet jälleen, "etteköhän

olisi niin hyvä ja antaisi minulle hiukan tupakkaa, vain pikkuruisen

palasen!"

Minä sain tupakkaa, kiitin miestä hyvin lämpimästi ja läksin

menemään. Tupakkaa en ryhtynyt lainkaan käyttämään, pistin sen heti

taskuuni. Mies katseli edelleen minuun, ehkäpä olin herättänyt

hänessä jonkinlaisia epäluuloja, siinä kulkiessani tuo epäilevä katse

seurasi minua ja minusta tuntui kuin olisi tuo ihminen ajanut minua

takaa. Käännyn ympäri ja menen jälleen hänen luokseen, katson häneen

ja sanon:

"Saumaaja."

Ainoastaan tuon sanan: saumaaja. En enempää. Katson hyvin tuimasti

häneen, sanoessani sitä, minusta tuntui, että tuijotin vallan

hirmuisesti häneen, kuin olisin katsonut häntä koko ruumiillani enkä

vain silmilläni. Ja minä seison siinä hetkisen, lausuttuani tuon

sanan. Sitten hoippuilen rautatietorille jälleen. Mies ei päästänyt

ainoatakaan ääntä, hän vain seurasi minua silmillään.

Saumaaja? Pysähdyin äkkiä. Niin, enkö minä tajunnutkin sitä jo heti:

olin tavannut ontujan ennenkin. Ylhäällä Graendse-kadulla, eräänä

kirkkaana aamuna, olin pantannut liivini. Minusta tuntui kuin olisi

iäisyys siitä kulunut.

Seisoessani sitä mietiskelemässä -- minä seison nojaten erääseen

talon seinään torin ja Havne-kadun kulmassa -- hätkähdän äkkiä ja

koetan laahustaa tieheni. Kun se ei onnistu, tuijotan teristyneenä

suoraan eteenpäin ja puren pään kaikelta hävyltä, mikään ei siinä

auttanut, -- minä seison "komendöörin" kanssa vastakkain.

Tulen huolimattoman julkeaksi, otanpa askelen syrjäänkin seinän

viereltä, kiinnittääkseni hänen huomiotaan. Enkä minä tee sitä

herättääkseni hänen sääliään vaan pilkatakseni itseäni, asettuakseni

häpeäpaaluun, olisin voinut heittäytyä kadulle pitkäkseni ja pyytää

"komendööriä" kulkemaan ylitseni, astumaan kasvoilleni. En sano edes

hyvää iltaa.

"Komendööri" aavisti kenties, että minun laitani oli jotenkin

hullusti, hän hiljensi hiukan kulkuaan, minä sanon, pysäyttääkseni

hänet:

"Minun olisi pitänyt tuoda teille jotakin, mutta siitä ei ole

kuitenkaan tullut mitään."

"Niinkö?" vastaa hän. "Teillä ei ole se valmiina?"

"Ei, en ole saanut sitä valmiiksi."

Mutta nyt saa "komendöörin" ystävällisyys vedet silmiini, ja minä

koetan yskiä vimmatusti, teristääkseni itseäni. "Komendööri" sipaisee

kerran nenäänsä, hän seisoo ja katselee minua.

"Eikö teillä sitten ole, millä elää?"

"Ei", vastasin minä, "eihän minulla sitäkään ole. En ole tänäänkään

syönyt, mutta..."

"Jumala varjelkoon, eihän se käy laatuun, että te saatte kuolla

nälkään, mies!" sanoo hän. Ja samassa hän pistää käden taskuunsa.

Nyt herää häpeäntunne minussa, minä vetäydyn jälleen seinän viereen

ja tartun siihen, minä seison siinä ja näen "komendöörin" kaivelevan

kukkaroaan, mutta minä en virka mitään. Ja hän ojentaa minulle

kymmenen kruunua. Hän ei siekaile sen enempää, hän antaa minulle

yksinkertaisesti kymmenen kruunua. Samalla hän toistaa, ettei käynyt

laatuun, että minä saisin kuolla nälkään.

Sammaltelin enkä ottanut seteliä heti: tämä oli häpeällistä minun

puoleltani... se oli myös liian paljon...

"Kiiruhtakaa nyt!" sanoo hän ja vilkaisee kelloonsa. "Olen odottanut

junaa, mutta tuollahan se tuleekin."

Otin rahat, olin aivan lamautunut ilosta enkä saanut enää sanaakaan

suustani, en edes kiittänyt.

"Eihän siitä kannata olla hämillään", sanoo "komendööri" vihdoin,

"tiedänhän, että voitte kirjoittaa sen edestä."

Sitten hän läksi.

Kun hän oli kulkenut muutaman askelen, muistankin äkkiä, että en

ollut kiittänyt "komendööriä" tästä avusta. Koetin saavuttaa hänet,

mutta en voinut päästä tarpeeksi nopeasti liikkeelle, jalkani

tekivät tenän, ja olin yhtä mittaa kompastua nenälleni. Hän eteni

yhä kauemmaksi. Luovuin yrityksestä, ajattelin huutaa häntä, mutta

en uskaltanut, ja kun vihdoin kuitenkin rohkaisin itseni ja huusin,

kerran, kahdesti, oli hän jo kaukana, ääneni oli tullut liian

heikoksi.

Jäin seisomaan siihen käytävälle ja katselemaan hänen jälkeensä, minä

itkin aivan hiljaa. Enpä ole koskaan moista nähnyt! sanoin itsekseni,

hän antoi minulle kymmenen kruunua. Menin takaisin ja asetuin siihen,

missä hän oli seisonut, ja toistin kaikki hänen liikkeensä. Ja minä

pidin seteliä kyyneleisten silmieni edessä, katselin sitä molemmilta

puolilta ja aloin sadatella -- sadatella tyhjään ilmaan, että se,

mitä pidin kädessäni, oli täysin oikea raha, se oli kymmenen kruunun

seteli.

Hetkistä myöhemmin -- ehkäpä hyvinkin pitkän ajan kuluttua, sillä

oli jo aivan hiljaista kaikkialla -- minä merkillistä kyllä seisoin

Tomte-kadun 11:n ulkopuolella. Kun olin siinä seisonut ja koonnut

hetkisen ajatuksiani ja kummastellut sitä, menin sisään portista

toisen kerran, suoraa päätä sinne, missä oli Täysihoitoa ja Huoneita

Matkustajille. Siellä pyysin yösijaa ja sain heti vuoteen.

* * * * *

Tiistai.

Päivänpaiste ja tyyni, ihmeellisen kirkas päivä. Lumi oli poissa,

kaikkialla elämää ja iloa, hilpeitä kasvoja, hymyä ja naurua.

Suihkukaivoista nousivat vesisuihkut auringon kultaamina, siintävän

taivaan sinertäminä...

Puolenpäivän aikaan läksin asunnostani Tomte-kadun varrella, missä

edelleen asuin ja missä minulla oli hyvä olla, ja menin kaupungille.

Olin sangen iloisella mielellä ja kuljeskelin koko iltapäivän

vilkasliikkeisimpiä katuja ja katselin ihmisiä. Jo ennen kello

seitsemää iltasella poikkesin P. Olavin torille ja tarkastelin salaa

numero 2:n ikkunoita. Tunnin kuluttua näkisin hänet! Astelin tuntien

kevyttä, ihanaa pelkoa koko ajan. Mitähän tulisi tapahtumaan? Mitä

minä osaisin sanoa, kun hän saapuisi portaita alas? Hyvää iltaa,

neiti? Tai ainoastaan hymyilisin? Päätin lykätä hymyni myöhemmäksi.

Tietysti kumartaisin hänelle syvään.

Kiiruhdin pois, hiukan häpeissäni, että olin niin aikaisin

odottamassa, kävelin Karl Johania jonkin aikaa pidin silmällä

yliopiston kelloa. Kun kello tuli kahdeksan, läksin jälleen

Universitet-katua ylös. Matkalla juolahti mieleeni, että saapuisin

ehkä pari minuuttia liian myöhään, ja minä pinnistin kulkuani minkä

jaksoin. Jalkani oli hyvin kipeä, muuten minulta ei puuttunut mitään.

Ja minä pysähdyin suihkukaivon luo ja huoahdin, seisoin siinä hyvin

kauan ja katselin numero 2:n ikkunoihin, mutta hän ei tullut. No,

minä odottaisin kyllä, minulla ei ollut mitään kiirettä, hänellä oli

ehkä esteitä. Ja odotin jälleen. Enköhän vain ollut uneksinutkin koko

juttua? Oliko se ensimmäinen kohtaus tapahtunut kuvitteluissani sinä

yönä, jolloin olin kuumeessa? Neuvottomana aloin mietiskellä asiaa

enkä tuntenut olevani lainkaan varma asiastani.

"Hm!" sanottiin takanani.

Kuulin tuon yskäisyn, kuulin myös keveitä askelia läheltäni, mutta en

kääntynyt, tuijotin vain edessäni olevaan suureen ulko-oveen.

"Hyvää iltaa!" sanottiin sitten.

Unohdan hymyillä, en edes tartu hattuuni, kummastun niin kovin

nähdessäni hänen tulevan siltä suunnalta.

"Oletteko odottanut kauan?" sanoo hän, ja hän hengittää nopeasti

kävelyn jälkeen.

"En suinkaan, tulin juuri hetki sitten", vastasin. "Ja sitä paitsi,

mitäpä siitä, vaikka olisin odottanut kauankin? Ajattelin muuten

teidän tulevan toiselta suunnalta?"

"Olin saattamassa äitiä erään perheen luo, äiti on poissa kotoa tänä

iltana."

"Vai niin!" sanoin.

Nyt olimme vaistomaisesti alkaneet kävellä. Muuan poliisi seisoo

kadun kulmauksessa ja katselee meitä.

"Mutta minnekä me oikeastaan menemme?" sanoo hän ja pysähtyy.

"Sinne, minne tahdotte, vain sinne, minne tahdotte."

"Uh, niin, mutta on niin ikävä määrätä sitä itse."

Äänettömyys.

Lausun sitten, vain sanoakseni jotakin: "Huomaan, että teidän

ikkunanne ovat pimeät."

"Niin, kyllä!" vastaa hän vilkkaasti. "Palvelustyttö on saanut

vapaaillan. Joten olen siis aivan yksin kotona."

Seisomme siinä molemmat katsellen numero 2:n ikkunoihin, ikään kuin

kumpikaan meistä ei olisi nähnyt niitä ennen.

"Emmekö sitten voi mennä teille?" sanon. "Minä istun aivan oven luona

koko ajan, jos vain tahdotte..."

Mutta nyt minä värisin liikutuksesta ja kaduin, että olin ollut liian

julkea. Entä jos hän suuttuisi ja menisi pois luotani? Entä jos en

koskaan enää saisi häntä nähdä? Oh, miten kehnosti olin ajatellut!

Odotin epätoivoisena vastausta.

"Ei teidän ollenkaan tarvitse istua oven luona", sanoo hän. Hän

puhelee melkein hellästi ja sanoo juuri nuo sanat: ei teidän

ollenkaan tarvitse istua oven luona.

Läksimme ylös.

Käytävässä, missä oli pimeää, hän otti minua kädestä ja johti

eteenpäin. Minun ei ollenkaan tarvinnut olla niin hiljaa, sanoi

hän, voisin aivan hyvin puhua. Ja me tulimme sisälle. Kynttilää

sytyttäessään -- hän ei sytyttänyt lamppua, vaan kynttilän --

sytyttäessään tätä kynttilää hän lausui hiukan naurahtaen:

"Mutta nyt ette saa katsoa minuun. Uh, minua niin hävettää! Mutta

minä en koskaan tee sitä enää."

"Mitä ette tee enää koskaan?"

"Minä en koskaan... uh, ei, Jumala minua varjelkoon... minä en enää

koskaan suutele teitä."

"Ettekö tosiaan?" sanoin minä ja me nauroimme molemmat. Ojensin

käteni häntä kohden ja hän livahti syrjään, pujahti pois, pöydän

toiselle puolelle. Seisoimme katsellen toisiamme hetkisen, kynttilä

oli välillämme.

"Koettakaas saada minut kiinni!" sanoi hän.

Ja kovasti nauraen koetin saada hänet kiinni. Juostessaan ympäri

hän irrotti harson ja otti hatun päästään, hänen veitikkamaiset

silmänsä olivat edelleen minuun suunnattuina ja vartioivat kaikkia

liikkeitäni. Tein uuden hyökkäyksen, kompastuin mattoon ja kaaduin,

kipeä jalkani ei tahtonut enää pitää minua pystyssä. Nousin

jaloilleni hyvin nolona.

"Jumalani, miten punaiseksi te tulitte!" sanoi hän! "Niin, te

olittekin hirvittävän kömpelö."

"Niin olinkin!" vastasin.

Ja me aloimme uudelleen juosta ympäri.

"Näyttää kuin te ontuisitte?"

"Niin, minä onnun ehkä hiukan, vain hiukkasen muuten."

"Viime kerralla teillä oli kipeä sormi, nyt teillä on kipeä jalka,

kauheaa, miten paljon kipuja teillä on."

"Niinpä niin. -- Jouduin yliajetuksi jokin päivä sitten."

"Yliajetuksi? Pöhnässä jälleen? Mutta Jumala varjelkoon, miten

te elättekään, nuori mies!" Hän uhkasi etusormellaan ja tekeytyi

vakavaksi. "No istutaan sitten!" sanoi hän. "Ei, ei sinne oven luo,

te olette liian kaino, tänne peremmäs, te siinä ja minä tässä, kas

niin!... Uh, miten ikävää onkaan seurustella kainojen ihmisten

kanssa! Itse täytyy sanoa ja tehdä kaikki, mihinkään ei saa apua. Nyt

voisitte esimerkiksi kyllä pitää kätenne tuolini selkämyksellä, te

voisitte kyllä keksiä itsekin paljon. Sillä jos minä sanon jotakin

sellaista, niin olette tyrmistyneen näköinen, aivan kuin ette

oikein uskoisi, mitä sanottiin. Niin, se on tosiaankin totta, olen

nähnyt sen monta kertaa, samoin teette nytkin. Mutta älkää suinkaan

uskotelko minulle, että aina olette niin kaino. Olittepa rohkea

sinäkin päivänä, kun olitte pöhnässä ja seurasitte minua kotiin

saakka ja kiusasitte minua henkevyyksillänne... pudotatte kirjanne,

neiti, aivan varmasti pudotatte kirjanne, neiti! Ha-ha-haa! Hyi, te

menettelitte tosiaankin huonosti!"

Istuin masentuneena ja katselin häntä. Sydämeni jyskytti ankarasti,

veri syöksähteli lämpimänä suonissani. Mikä ihmeellinen nautinto!

"Miksi ette sano mitään?"

"Mutta olettepa te suloinen!" sanoin minä. "Minä istun vain tässä

ja ihastun teihin sydämestäni... sille en voi mitään... olette

merkillisin ihminen, mitä... Välistä säteilevät silmänne niin, etten

koskaan ole moista nähnyt, ne ovat kuin kukkaset... Mitä? Ei, ei,

ehkäpä ei sentään kuin kukkaset, vaan... Minä olen aivan rakastunut

teihin, ja se on niin turhaa... Herrajumala, tietysti siitä ei ole

minulle mitään hyötyä... Mikä teidän nimenne on? Nyt teidän täytyy

tosiaankin sanoa minulle, mikä teidän nimenne...

"Entäs, mikä teidän nimenne? Jumalani, nyt olin sen jälleen vähällä

unohtaa! Ajattelin koko eilisen päivän, että kysyisin teiltä. Niin

oikeastaan ei koko eilistä päivää, mutta..."

"Tiedättekö, miksi olen teitä nimittänyt? Olen nimittänyt teitä

Ylajaliksi. Mitä pidätte siitä? Sellainen sointuva ääni..."

"Ylajali?"

"Niin."

"Onko se vierasta kieltä?"

"Hm. Ei, ei se sitäkään ole."

"Niin, eihän se hullumpi ole..."

Pitkien neuvottelujen jälkeen sanoimme toisillemme nimemme. Hän

istahti aivan viereeni sohvalle ja työnsi tuolin pois jalallaan. Ja

aloimme jutella jälleen.

"Olette ajanut partannekin tänä iltana", sanoi hän.

"Kokonaisuudessanne olette hiukan siistimmän näköinen kuin viime

kerralla, mutta vain hiukkasen, älkää nyt vain luulko... Ei, viime

kerralla te olitte tosiaankin huolimattoman näköinen. Sormessanne oli

sitä paitsi ruma riepu. Ja sellaisena te tahdoitte välttämättä lähteä

jonnekin juomaan viiniä kanssani: ei, kiitoksia!"

"Te siis kurjan ulkonäköni takia ette halunnut lähteä mukaani

silloin?" sanoin minä.

"Ei", vastasi hän ja loi silmänsä alas. "Ei, Jumalan tähden, sitä se

ei ollut! En sitä silloin edes ajatellutkaan."

"Kuulkaas", sanoin minä, "te olette kai siinä luulossa, että minä

voin pukeutua ja elää aivan kuinka tahdon, mitä? Mutta sitäpä juuri

en voi, minä olen hyvin, hyvin köyhä."

Hän katsoi minuun.

"Oletteko todellakin?" sanoi hän.

"Olenpa niinkin, ikävä kyllä."

Äänettömyys.

"Niin, herrajumala, sitä minäkin olen", sanoi hän keikauttaen

reippaasti päätään.

Hänen jokainen sanansa huumasi minua, sattui sydämeeni kuin

viinipisarat. Hän hurmasi minua tavalla asettaa päänsä hiukan

kallelleen kuunnellessaan, kun sanoin jotakin. Ja minä tunsin hänen

hengityksensä aivan kasvoillani.

"Tiedättekös", sanoin minä, "että... mutta te ette saa nyt suuttua

minuun... kun menin vuoteelle eilen illalla, oikaisin minä tämän

käsivarteni teitä varten... kas näin... aivan kuin lepäisitte sen

päällä... ja siihen minä nukuin..."

"Vai niin? Se oli kaunista!" Äänettömyys. "Mutta sellaista te

voittekin vain välimatkan päässä; sillä muutoin..."

"Ettekö luule minun sitä muuten voivan tehdä?"

"En, sitä minä en usko."

"Kyllä, minulta voitte odottaa mitä hyvänsä", sanoin minä. Ja minä

panin käsivarteni hänen vyötäisilleen.

"Voinkos minä sitten?" sanoi hän ainoastaan.

Minua kiukutti, melkein loukkasi se, että hän piti minua niin kovin

siivona; minä pöyhistäydyin, röyhistin rintaani ja tartuin hänen

käteensä. Mutta hän veti sen aivan nokkelasti takaisin ja siirtyi

hiukan kauemmas minusta. Tämä taas lannisti minua, häpesin ja katsoin

ikkunaan. Olin sittenkin niin kovin kurja olento siinä, missä istuin,

minä en vain suinkaan saisi luulotella mitään. Asianlaita olisi ollut

toinen, jos olisin tavannut hänet silloin kun vielä näytin ihmiseltä,

mahtipäivinäni, jolloin minulla oli hiukan, millä voin somistautua.

Ja minä tunsin itseni hyvin masentuneeksi.

"Siinä sen näette!" sanoi hän, "nyt sen kyllä näette: teidät voi

säikäyttää vain pienellä otsarypyllä, nolostuttaa ainoastaan

siirtymällä vain hiukan kauemmaksi teistä..." Hän nauraa helisti,

veitikkamaisesti, silmät ummessa, kuin ei hänkään olisi sietänyt

katsomista.

"Mutta herrannimessä!" sanoa paukautin, "saattepas nähdä!" Ja

minä kiedoin käsivarteni kiivaasti hänen hartiainsa ympäri. Olin

melkein loukkautunut. Oliko tyttö järjiltään! Pitikö hän minua aivan

kokemattomana! Hehee, kylläpä minä... Kukaan ei saisi sanoa, että

olin takapajulla siinä suhteessa. Olipa hän koko saatana ihmisekseen!

Jos vain olisi kyseessä käynti suoraan asiaan, niin...

Hän istui aivan rauhallisena, ja hänen silmänsä olivat edelleen

ummessa; kumpikaan meistä ei virkkanut mitään. Puristin häntä lujasti

itseäni vasten, painoin kyyneltyvästi hänen ruumistaan rintaani

vasten, eikä hän sanonut sanaakaan. Kuulin sydämemme lyönnit, sekä

hänen että minun, ne kuuluivat kuin maanalaiset kavionkopseet.

Minä suutelin häntä.

En ollut enää oma herrani, sanoin jotain hölynpölyä, jolle hän

nauroi, kuiskasin hyväilynimiä hänen suuhunsa, taputin häntä

poskelle, suutelin häntä monta kertaa. Avasin parisen nappia hänen

liivistään ja sisäpuolelta häämöttivät hänen rintansa, valkoiset,

pyöreät rinnat, jotka kurkistivat paidan alta kuin kaksi suloista

ihmettä.

"Saanko nähdä!" sanon minä ja koetan avata useampia nappeja, tehdä

aukon suuremmaksi, mutta liikkeeni ovat liian rajuja, alimpia nappeja

en saa ollenkaan auki, siellä kun liivi on kireämmällä. "Saanko nähdä

vain vähäsen... hiukkasen..."

Hän kietoo käsivartensa kaulaani, aivan verkalleen, hellästi; hänen

hengityksensä leyhyy punaisista, väräjävistä sieraimista suoraan

kasvoillani, toisella kädellä hän alkaa itse avata nappeja, yhden

toisensa jälkeen. Hän hymyilee ujostellen ja katsahtaa monta kertaa

minuun, huomaanko minä, että hän on peloissaan. Hän aukaisee nauhat,

avaa korsettinsa, on hurmaantunut ja samalla levoton. Ja minä

käsittelen karkeilla käsilläni kaikkia noita nappeja ja nauhoja...

Johtaakseen huomioni pois siitä, mitä hän tekee, hän sivelee

vasemmalla kädellään olkapäätäni ja sanoo:

"Miten paljon irtohiuksia tuossa on!"

"Niin", vastaan minä ja tahdon lähentää suuni hänen rintaansa

kohti. Hän on tällä hetkellä aivan vaatteet auki. Äkkiä näyttää

siltä kuin hän tulisi järkiinsä, kuin hän olisi mielestään mennyt

liian pitkälle; hän kietaisee pukunsa kiinnemmäksi ja suoristautuu

hiukan. Ja peittääkseen hämillään oloaan avonaisen pukunsa johdosta

hän jälleen ryhtyy puhumaan lukuisista irtohiuksista, jotka olivat

olkapäälläni.

"Mistä se johtuu, että tukkanne varisee niin kovin?"

"En tiedä!"

"Ooh, te juotte tietysti liian paljon, ja ehkäpä... Hyi, minä en

sanokaan sitä! Hävetkää toki! Ei, sitä en olisi teistä uskonut! Että

teillä, joka olette nuori, lähtee jo tukka!... Nytpä saattekin,

olkaapa hyvä, kertoa minulle, miten te oikeastaan vietätte

elämäänne. Varmasti se on aivan hirvittävää! Mutta vain totuuksia,

ymmärrättekös, ei mitään kiertelyjä! Minä muuten kyllä huomaan

teistä, jos tahdotte salata jotakin. No, kertokaas nyt!"

"Niin, mutta antakaa minun ensin suudella rintojanne."

"Oletteko hullu? No, kertokaa nyt!"

"Ei, rakkaani, antakaa minulle ensin lupa siihen!"

"Hm. Ei, ei sitä ennen... Sitten ehkä... Tahdon kuulla, minkälainen

ihminen te olette... Ooh, varmasti se on aivan hirvittävää!"

Minua kiusasi sekin, että hän saattoi uskoa pahinta minusta, pelkäsin

työntäväni hänet kokonaan pois, enkä minä kestänyt sitä epäluuloa,

mikä hänellä oli minun elämästäni. Tahdoin puhdistautua hänen

silmissään, tekeytyä arvoa ansaitsevaksi, osoittaa hänelle, että hän

istui melkein enkelimäisen henkilön rinnalla. Herrajumala, minähän

saatoin sormillani laskea lankeemukseni tähän päivään saakka.

Minä kerroin, kerroin kaikki tyynni, ja kerroin yksinomaan

tosiasioita. En tehnyt mitään pahemmaksi kuin se oli, tarkoitukseni

ei ollut herättää sääliä hänessä: sanoin myöskin, että olin

varastanut viisi kruunua eräänä iltana.

Hän istui kuunnellen suu auki, kalpeana, pelokkaana, kirkkaat

silmät aivan levottomina. Tahdoin hyvittää asiat jälleen, karkottaa

surullisen vaikutuksen, minkä olin tehnyt ja teristäysin:

"Sehän on ohi nyt!" sanoin; "mistään sellaisesta ei enää voi olla

puhetta, nyt olen pelastettu..."

Mutta hän oli hyvin pidättyvä. "Jumala minua varjelkoon!" sanoi hän

ainoastaan ja vaikeni. Hän toisti sen uudelleen lyhyiden väliaikojen

kuluttua ja vaikeni joka kerta jälleen. "Jumala minua varjelkoon!"

Aloin leikitellä, kutittelin häntä kupeesta, nostin hänet syliini.

Hän oli napittanut hameensa jälleen kiinni: tämä kiukutti minua

niukan, suorastaan loukkasi! Minkä vuoksi hänen piti napittaa

hameensa? Olinko hänen silmissään arvottomampi nyt kuin jos

itse olisin aiheuttanut tukkani lähtemisen? Olisiko hän pitänyt

enemmän minusta, jos olisin tekeytynyt hummailijaksi?... Ei mitään

lörpötyksiä. Oli vain kysymyksessä käydä suoraan asiaan! Ja jos vain

tulisi käydä suoraan asiaan, niin kautta...

Laskin hänet alas, laskin hänet yksinkertaisesti alas sohvalle. Hän

taisteli vastaan, aivan vähäsen muuten, ja katseli hämmästyneesti:

"Ei... mutta mitä te tahdotte?" sanoi hän. "Mitäkö tahdon!?"

Hehee, hän kysyi, mitä minä tahdoin! Suoraan asiaan, tahdoin minä,

heti suoraan asiaan! Enpä suinkaan yksistään välimatkan päästä

halunnut ryhtyä siihen hommaan; sellainen ei kuulunut minunlaiseni

ihmisen tapoihin. Tahdoin olla miestä puolestani enkä antaa pelkän

otsarypyn nolostuttaa itseäni. Ei, ei, hitto vieköön, minä en vielä

koskaan ollut tällaisesta hommasta lähtenyt suorittamatta työtäni

loppuun saakka...

Ja minä kävin asiaan.

"Ei... ei, mutta...?"

Kyllä, sanoin, se oli tarkoitus!

"Ei, kuuletteko!" huudahti hän. Ja hän lisäsi nuo loukkaavat sanat:

"Enhän voi olla varma, että ette olisi mielenvikainen."

Vaistomaisesti keskeytin hiukan hommaani, ja sanoin:

"Sitä te ette tarkoita!"

"Kyllä, Jumalan tähden, te näytätte niin kummalliselta! Ja sinä

iltapäivänä, jolloin seurasitte minua -- te siis ette ollutkaan

humalassa?"

"En. Mutta silloin en ollut myöskään nälissäni, olin juuri syönyt..."

"Niin, no sitä pahempi."

"Olisitteko mieluummin tahtonut, että olisin ollut humalassa?"

"Kyllä... Huu, minä pelkään teitä! Herrajumala, ettekö nyt jo päästä

minua!"

Harkitsin hiukan. Ei, minä en voinut päästää. Ei mitään lörpötyksiä

sohvalla tällaisena iltana! Auki flanelli! Hee, minkälaisia

mutkailuja voitiin esittääkään tällaisella hetkellä! Ikään kuin en

olisi tiennyt, että se oli pelkkää häveliäisyyttä kaikki tyynni!

Olisinpa silloin tosiaankin kokematon. No, hiljaa nyt! Ei mitään

estelyjä! Eläköön kuningas ja isänmaa!...

Hän taisteli merkillisen voimakkaasti vastaan, liian voimakkaasti

taistellakseen pelkästä häveliäisyydestä. Jouduin ikään kuin

vahingossa kaatamaan kynttiläni niin että se sammui, hän teki

epätoivoista vastarintaa, päästipä pienen huudonkin.

"Ei, ei sitä, ei sitä! Jos tahdotte, niin saatte mieluummin suudella

minua rinnalle. Rakas, kiltti..."

Pysäytin hommani heti. Hänen sanansa kuuluivat niin kiukkuisilta,

avuttomilta, että herpaannuin. Hän aikoi tarjota minulle korvausta

antamalla luvan suudella: rintaansa! Miten kaunista se olikaan,

kaunista ja yksinkertaista! Olisin saattanut langeta polvilleni hänen

eteensä.

"Mutta, rakkaani!" sanoin aivan sekavana ajatuksiltani, "minä en

ymmärrä... minä en tosiaankaan käsitä, mitä peliä tämä on..."

Hän nousi pystyyn ja sytytti jälleen kynttilän vapisevin käsin; minä

jäin istumaan sohvalle enkä tehnyt mitään. Mitähän nyt tapahtuisi?

Olin itse asiassa hyvin huonolla tuulella.

Hän vilkaisi seinälle, kelloon, ja hätkähti.

"Uh, palvelustyttö tulee nyt kohta!" sanoi hän. Nämä olivat

ensimmäiset sanat, mitä hän lausui.

Ymmärsin tämän viittauksen ja nousin seisomaan. Hän tarttui

vaippaansa, ikään kuin ottaakseen sen ylleen, mutta mietti asiaa,

jätti sen ja meni kamiinan luo. Hän oli kalpea ja tuli yhä

levottomammaksi. Jotta ei näyttäisi siltä kuin osoittaisi hän minulle

ovea, sanoin minä:

"Sotilassäätyäkö teidän isänne oli?" ja samalla valmistauduin

lähtemään.

Niin, hän oli sotilas. Mistä minä sen tiesin?

Minä en sitä tiennyt, se vain juolahti mieleeni.

Se oli merkillistä!

Niinpä niin. Muutamissa paikoin minä sain sellaisia aavistuksia.

Hehe, se kuului tietysti mielenvikaisuuteen...

Hän vilkaisi nopeasti minuun, mutta ei vastannut. Tunsin läsnäoloni

kiusaavan häntä ja tahdoin tehdä lyhyen lopun asiasta. Menin ovelle.

Eikö hän tahtoisi suudella minua enää? Eikö edes kättänsä ojentaa?

Seisoin ja odottelin.

"Joko te nyt menette?" sanoi hän ja seisoi kuitenkin hiljaa kamiinan

luona.

En vastannut. Olin nöyryytetty ja tietämätön mitä tehdä ja katsoin

häneen virkkamatta mitään. Miksi hän ei sitten jättänyt minua

rauhaan, kun siitä ei kuitenkaan tullut mitään? Mitä hänen mielessään

liikkui tällä hetkellä? Häntä ei näyttänyt liikuttavan se, että

olin valmis poistumaan; olin äkkiä menettänyt hänet kokonaan ja

minä arvelin sanoa hänelle jotakin jäähyväisiksi, raskaat, syvät

sanat, jotka sattuisivat häneen ja tekisivät kenties voimakkaan

vaikutuksen. Ja vasten lujaa päätöstäni minä loukattuna, sen sijaan

että olisin ollut ylpeä ja kylmä, aloin levottomasti jutella

melkein mitättömyyksiä; sattuvaa sanaa ei tullut, menettelin hyvin

ajattelemattomasti.

Miksi ei hän voinut yhtä hyvin sanoa selvästi ja kirkkaasti, että

minun oli laputettava tieheni? kysyin häneltä. Niin juuri, miksi ei?

Ei ollut syytä kainostella. Sen sijaan, että muistutti palvelustytön

paluusta, hän olisi yksinkertaisesti voinut sanoa tähän tapaan:

Nyt teidän täytyy poistua, sillä nyt minä menen hakemaan äitiäni,

enkä minä halua teitä saattajaksi kadulla. Niin, eikö hän ollut

ajatellutkin sitä? Kyllä, sitä hän sittenkin oli ajatellut, sen minä

käsitin heti. Niin vähän tarvittiin, jotta minä pääsisin jäljille;

vain se tapa, millä hän oli tarttunut vaippaansa ja jälleen jättänyt

sen, oli saattanut minut vakuuttuneeksi. Kuten sanottu, minulla oli

sellaisia aavistuksia. Ja ehkäpä ei siinä itse asiassa ollutkaan niin

paljon mielenvikaisuutta...

"Mutta, herrajumala, antakaa minulle nyt anteeksi se sana! Se livahti

huuliltani!" huudahti hän. Mutta hän seisoi edelleen hiljaa eikä

tullut luokseni.

Minä olin taipumaton ja jatkoin. Seisoin siinä ja jaarittelin tuntien

kiusallisen hyvin, että ikävystytin häntä, että yksikään sanani ei

sattunut, enkä sittenkään lopettanut Oikeastaan saattoi ihminen

olla hyvin herkkä luonne, vaikka ei olisikaan hullu, arvelin minä;

oli luonteita, jotka ravitsivat itseään pikku asioilla ja kuolivat

yksistään kovasta sanasta. Ja minä annoin hänen ymmärtää, että

minulla oli sellainen luonne. Seikka oli sellainen, että köyhyyteni

oli siinä määrin herkistänyt muutamia kykyjä minussa, että se tuotti

minulle suorastaan ikävyyksiä, niin, minä vakuutan teille, suorastaan

ikävyyksiä, ikävä kyllä. Mutta sillä oli hyviäkin puolia, se auttoi

minua muutamissa tilanteissa. Henkevä köyhä oli paljon hienompi

havaintojen tekijä kuin henkevä rikas. Köyhä katselee ympärilleen

joka askelella, hän kuuntelee epäilevästi jokaista sanaa, minkä hän

kuulee tapaamiltaan ihmisiltä, jokainen askel, minkä hän astuu,

asettaa siis hänen ajatuksilleen ja tunteilleen tehtävän, työn.

Hän on herkkäkuuloinen ja tunteellinen, hän on kokenut mies, hänen

sielussaan on palohaavoja...

Ja minä puhuin hyvin kauan noista palohaavoista, jotka olivat

sielussani. Mutta kuta kauemmin puhuin, sitä levottomammaksi hän

tuli; vihdoin hän sanoi epätoivoisesti "herrajumala!" pari kertaa

ja väänteli käsiään. Näin kyllä, että kiusasin häntä, enkä tahtonut

häntä kiusata, mutta tein sen kuitenkin. Vihdoin luulin sanoneeni

hänelle suurin piirtein tärkeimmän, mitä minulla oli sanottavaa,

minua liikutti hänen epätoivoinen katseensa ja siksipä huudahdin:

"Nyt minä lähden! Nyt minä lähden! Ettekö näe, että minulla on käsi

rivalla? Hyvästi! Hyvästi, sanon minä! Voisitte sentään vastata

minulle, kun sanon kaksi kertaa hyvästi ja olen ihan valmiina

lähtemään. En edes pyydä saada tavata teitä jälleen, sillä se

kiusaisi teitä; mutta sanokaa minulle: miksi ette jättänyt minua

rauhaan? Mitä olen teille tehnyt? Enhän minä tullut teidän tiellenne;

mitä? Miksi käännytte äkkiä pois minusta kuin ette tuntisi minua

lainkaan? Nyt te olette riipinyt minut sisäisesti ihan tyhjäksi,

tehnyt minut vielä kurjemmaksi kuin koskaan olen ollut. Herrajumala,

mutta enhän minä ole hullu, sen te tiedätte vallan hyvin, kun

oikein ajattelette. Tulkaa siis ja ojentakaa minulle kätenne! Tai

sallikaa minun tulla luoksenne! Haluatteko? Minä en tee teille

mitään pahaa, haluan vain polvistua eteenne hetkiseksi, polvistua

lattialle tuohon eteenne, vain silmänräpäykseksi, saanko minä? Ei,

ei, siis minä en sitä tee, näen teidän hätääntyvän, minä en sitä

tee, en _tule_ sitä tekemään, kuuletteko. Herrajumala sentään, miksi

te niin kauhistutte? Minähän seison hiljaa, en liikahdakaan. Olisin

tahtonut polvistua matolle hetkiseksi, tuohon, missä tuo punainen

väri on juuri jalkainne juuressa. Mutta te hätäännyitte, voin sen

heti nähdä silmistänne, että te hätäännyitte, siksipä seisoin hiljaa.

Enhän ottanut askeltakaan, kun teiltä sitä pyysin, mitä!? Seisoin

yhtä liikkumattomana kuin nytkin, kun näytän teille tuota paikkaa,

missä olisin halunnut eteenne polvistua, tuohon matossa olevan

punaisen ruusun päälle. En edes osoita sormellani, en ollenkaan

osoita, jätän sen tekemättä, jotta en säikäyttäisi teitä, nyökkään

vain ja katson tuonne, kas näin! Ja te käsitätte vallan hyvin, mitä

ruusua minä tarkoitan, mutta te ette salli minun polvistua siihen.

Te pelkäätte minua ettekä uskalla lähestyä minua. En käsitä, että

sydämenne sallii teidän sanoa minua hulluksi. Eikö niin, te ette usko

sitä itsekään enää? Kerran viime kesänä, jo aikoja sitten, minä olin

hullu; työskentelin liian ankarasti ja unohdin mennä päivälliselle

oikeaan aikaan, kun minulla oli paljon ajateltavaa. Se tapahtui

monena päivänä perätysten; minun olisi pitänyt se muistaa, mutta

minä unohdin sen aina. Kautta Jumalan, se on totta. Älköön Jumala

päästäkö elävänä tältä paikalta, jos minä valehtelen! Siinä sen

näette, te teette minulle vääryyttä. Rahanpuutteesta en sitä tehnyt;

minulla on luottoa, suuri luotto Ingebret ja Gravesenilla; kuljin

silloin useasti rahakkaana, enkä kuitenkaan ostanut ruokaa, koska

sen unohdin. Kuuletteko! Te ette sano mitään, ette vastaa, ette

poistu lainkaan kamiinan luota, seisotte vain odotellen, että minä

poistuisin..."

Hän syöksähti minua kohti ja ojensi kätensä. Katsoin epäilevästi

häneen. Tekikö hän senkin keveällä sydämellä? Vai tekikö hän sen

vain päästäkseen minusta? Hän kietoi kätensä kaulaani, hänellä oli

kyyneliä silmissä. Seisoin vain katsellen häntä. Hän ojensi suunsa

lähemmäksi; minä en voinut uskoa häntä, varmasti se oli uhraus hänen

puoleltaan, keino tehdä loppu koko jutusta.

Hän sanoi jotakin, minusta tuntui kuin hän olisi sanonut: "Rakastan

teitä sittenkin!" Hän sanoi sen hyvin hiljaa ja epäselvästi, ehkäpä

en kuullutkaan hänen sanovan juuri noita sanoja, mutta hän heittäytyi

rajusti kaulaani, piti molemmat käsivartensa kaulani ympärillä

hetkisen, kurottuipa vielä varpailleenkin, yltääkseen hyvin ja seisoi

sillä tavoin kenties kokonaisen minuutin.

Pelkäsin hänen pakottautuvan osoittamaan tällaista hellyyttä, sanoin

ainoastaan:

"Miten ihana te nyt olettekaan!"

Enempää en sanonut. Syleilin häntä tulisesti, päästin hänet irti,

tuuppasin ovea ja poistuin takaperin. Ja hän jäi seisomaan sinne

sisälle.