Pari viikkoa myöhemmin olin eräänä iltana ulkona.
Olin jälleen istunut hautausmaalla ja kirjoitellut artikkelia lehteä
varten; sitä hommaillessani kello tuli kymmenen, ilta hämärtyi ja
portin sulkemisaika oli käsissä. Olin nälissäni, hyvin nälissäni;
ne kymmenen kruunua olivat, ikävä kyllä, riittäneet vain lyhyen
ajan; nyt oli kulunut kaksi, melkein kolme vuorokautta siitä kun
olin syönyt, ja tunsin itseni hiukan väsyneeksi, rasittuneeksi
kynän käyttämisestä. Minulla oli taskussani kynäveitsen puolikas ja
avainkimppu, mutta ei äyrin äyriä.
Kun hautausmaan portti suljettiin, olisi minun pitänyt mennä suoraan
kotiin, mutta vaistomaisesti inhoten huonettani, missä kaikki oli
pimeää ja tyhjää, hylättyä läkkisepän työhuonetta, jossa vihdoin
olin saanut luvan oleskella toistaiseksi, minä lorvailin edelleen,
harhailin umpimähkään raatihuoneen ohi, aivan rantaan saakka,
rautatiesillalla olevalle penkille, johon istahdin.
Sillä hetkellä ei mieleeni juolahtanut yhtään surullista ajatusta,
unohdin tukalan tilani ja tunsin mieleni rauhoittuvan katsellessani
satamaa, joka lepäsi tyynenä ja kauniina hämyssä. Vanhaan tapaan
halusin ilahduttaa itseäni lukemalla läpi kirjoituksen, jonka juuri
olin valmistanut ja joka kärsivistä aivoistani tuntui parhaalta,
mitä olin tehnyt. Otin käsikirjoitukseni taskusta, pidin sitä aivan
silmieni edessä, nähdäkseni, ja luin sivun toisensa jälkeen. Vihdoin
väsähdin ja pistin paperit taskuun. Oli hiljaista kaikkialla; meri
lepäsi kuin sininen helmiäinen edessäni, ja pikkulintuja lenteli
äänettöminä ohitseni paikasta paikkaan. Muuan poliisikonstaapeli
kävelee jonkin matkan päässä, muuten ei näy ainoatakaan ihmistä, ja
koko satama lepää hiljaa.
Lasken jälleen rahani: kynäveitsen puolikas, avainkimppu, mutta ei
äyriäkään. Äkkiä työnnän käteni taskuuni ja vedän paperit esille.
Haen valkoisen, kirjoittamattoman lehden, ja -- jumala ties, mistä
sain sen ajatuksen -- laitoin paperitötterön, suljin sen varovasti,
niin että se näytti täysinäiseltä, ja viskasin sen kauas alas
katukiveykselle; tuuli kuljetti sen vielä kauemmas, sitten se
pysähtyi lepäämään.
Nyt oli nälkä alkanut ahdistaa minua. Istuin katsellen tuota
valkoista paperitötteröä, joka oli ikään kuin pullollaan
hopearahoista, ja kiihotin itseni uskomaan, että se todella sisälsi
jotakin. Koetin arvailla summan suuruutta -- jos arvaisin oikein,
olisi se minun! Kuvittelin, että pienet, ihanat kymmenen äyrin
rahat olisivat pohjalla ja lihavat, uurteiset kruunut päälläpäin --
kokonainen paperitötterö täynnä rahaa! Katselin sitä himokkain silmin
ja olin lähtemäisilläni itse sitä varastamaan.
Sitten kuulen konstaapelin yskäisevän -- ja miksikä minun päähäni
pälkähti tehdä samoin? Nousen ylös penkiltä ja yskäisen, ja
toistan sen kolmasti, jotta hän sen kuulisi. Miten halukkaasti
hän hyökkäisikään paperitötteröön käsiksi, kun hän saapuisi! Minä
riemuitsin tästä kepposesta, hykertelin iloissani käsiäni ja
päästelin suurenmoisia kirosanoja suustani. Kylläpä hän saisi pitkän
nenän, se koira! Ehkäpä hän vajoaisi helvetin kuumimpaan kattilaan ja
kidutukseen sen tepposen takia! Olin humaltunut nälästä, syömättömyys
oli päihdyttänyt minut.
Parin minuutin kuluttua saapuu konstaapeli, helskyttäen
rautakorkojaan katukiviin, tähyillen kaikille suunnille. Hän
aikailee, hänellä on koko yö edessään, hän ei näe paperitötteröä --
ei ennen kuin on aivan lähellä sitä. Silloin hän pysähtyy ja katselee
sitä. Se näyttää niin valkoiselta ja arvokkaalta siinä maassa, ehkäpä
pieni summa, mitä? Pieni summa hopearahaa?... Ja hän ottaa sen ylös.
Hm! se on kevyt, hyvin kevyt. Ehkäpä joku kallisarvoinen höyhen,
hatun koriste... Ja hän avaa sen varovasti suurilla käsillään ja
tirkistää sisälle. Minä nauroin, nauroin ja iskin nyrkillä polveeni,
nauroin kuin raivokas mies. Eikä niin ääntä tullut kurkustani,
nauruni oli äänetöntä ja perinpohjaista, se oli harrasta kuin itku...
Sitten kuuluu jälleen kopinaa katukiveyksellä, ja konstaapeli
astelee sillan yli. Istuin siellä kyynelet silmissä ja pidätin
henkeäni, aivan hajamielisenä kuumeisesta riemusta. Aloin puhella
ääneen, kerroin itselleni paperitötteröstä, matkin konstaapeliparan
liikkeitä, tirkistin tyhjään käteeni, ja toistin toistamistani
itsekseni: hän yskäisi viskatessaan sen pois! Hän yskäisi
viskatessaan! Näihin sanoihin liitin uusia, ärsyttäviä lisiä, muutin
koko lauseen ja kärjistin sen tällaiseksi: hän yskäisi kerran --
khöhöm!
Ryhdyin muuntelemaan ja vääntelemään noita sanoja, ja ilta kului
myöhäiseksi, ennen kuin hauskuuteni lakkasi. Uuvuttava rauha
valtasi sitten minut, miellyttävä väsymys, jota en vastustellut.
Hämärä oli käynyt pimeämmäksi, pieni vihuri kynti vakoja meren
helmiäiseen; laivat, joiden mastot näin taivasta vasten, näyttivät
mustine runkoineen äänettömiltä hirviltä, jotka lepäsivät harjakset
pystyssä odotellen minua. En tuntenut mitään tuskaa, nälkäni oli
sen poistanut, sen sijaan tunsin itseni miellyttävän tyhjäksi, koko
ympäristöstä piittaamattomaksi ja iloiseksi siitä, ettei kukaan
minua nähnyt. Nostin jalkani penkille ja nojasin taaksepäin, sillä
tavoin saatoin parhaiten tuntea eristäytymisen koko nautinnon. Ei
ollut niin pilveä mielessäni, ei yhtään epämiellyttävää tunnetta,
eikä minulla ollut ainoatakaan täyttymätöntä halua tai kaipausta
niin laajalti kuin ajatukseni saattoivat ulottua. Lepäsin silmät
avoinna hajamielisyyden tilassa, tunsin sieluni liitelevän ihanassa
kaukaisuudessa.
Edelleen ei mikään ääni häirinnyt minua; lempeä pimeys oli kätkenyt
koko maailman katseeltani ja haudannut minut pelkkään rauhaan --
ainoastaan hiljaisuuden yksitoikkoinen äänettömyys kuului korvissani.
Ja nuo tummat hirviöt tuolla tahtoivat vetää minua luokseen, kun yö
saapui, ja ne tahtoivat kuljettaa minut kauas yli meren ja kautta
vieraiden maiden, missä ihmisiä ei asu. Ja ne tahtoivat viedä
minut prinsessa Ylajalin linnaan, missä aavistamaton ihanuus minua
odottaa, suurempi kuin kenelläkään ihmisellä on. Ja hän itse istuisi
loistavassa salissa, missä kaikki on ametistista, keltaruusuista
valmistetulla valtaistuimella, ja ojentaisi kätensä minua kohti, kun
astuisin sisään, tervehtisi ja huutaisi tervetuloa, kun lähestyisin
ja polvistuisin: tervetuloa, ritari, luokseni ja maahani! Olen sinua
odottanut kaksikymmentä kesää ja kutsunut sinua kaikkina valoisina
öinä, ja kun sinä olet surrut, olen minä itkenyt täällä sisällä, ja
kun sinä olet nukkunut, olen minä hengittänyt sinuun kauniita unia...
Ja kaunotar ottaa minua kädestä ja seuraa minua, ohjaa minua kautta
pitkien käytävien, missä suuret ihmisjoukot huutavat hurraata, kautta
valoisien puutarhojen, missä kolme sataa nuorta tyttöä leikkii ja
hymyilee, kolmanteen kerrokseen, missä kaikki on loistavaa smaragdia.
Päivä paistaa tänne sisälle, parvekkeilta ja käytäviltä kaikuvat
musiikin sävelet, vastaani leyhyy tuoksuja. Pidän hänen kättään
omassani, ja minä tunnen vereeni virtaavan tenhoisuuden hurjaa suloa,
kiedon käsivarteni hänen vyötäisilleen, ja hän kuiskaa: ei täällä,
tule vielä edemmäksi! Ja me astumme punaiseen saliin, missä kaikki
on rubiinista, uhkeaan ihanuuteen, missä lyyhistyn alas. Silloin
tunnen hänen käsivartensa ympärilläni, hän hengittää kasvojeni yllä,
kuiskaa: tervetuloa, rakkaani! Suutele minua! Enemmän... enemmän...
Näen penkiltäni tähtiä silmieni edessä, ja ajatukseni tempautuu
valojen hirmumyrskyyn...
Olin vaipunut uneen siinä levätessäni, ja minut herätti konstaapeli.
Siinä istuin, armottomasti kutsuttuna takaisin elämään ja kurjuuteen.
Ensi tunteeni oli hämmästys sen johdosta, että huomasin olevani
ulkona taivasalla, mutta pian se vaihtui katkeraksi alakuloisuudeksi;
olin itkemäisilläni surusta, että olin vielä hengissä. Oli satanut
sillä aikaa kun nukuin, vaatteeni olivat aivan läpimärät, ja tunsin
jäsenissäni raakaa vilua. Pimeys oli käynyt yhä synkemmäksi, vaivoin
saatoin erottaa konstaapelin kasvonpiirteet edessäni.
"Soh", sanoi hän, "nouskaahan nyt ylös!"
Nousin heti; jos hän olisi käskenyt minua lepäämään vielä, olisin
totellut. Olin hyvin masentunut ja aivan voimaton, lisäksi aloin
melkein samassa silmänräpäyksessä jälleen tuntea nälkää.
"Odottakaas!" huusi konstaapeli jälkeeni. "Tehän jätätte hattunne,
hassu! Sooh, menkää nyt!"
"Minustakin tuntui, että jotain minä aivan kuin -- aivan kuin olisin
unohtanut", sammalsin hajamielisenä. "Kiitos. Hyvää yötä."
Ja minä läksin tallustelemaan poispäin.
Olisipa nyt hiukan leipää! Sellainen kaunis, pieni ruisleipä,
jota voisi pureskella katuja kulkiessaan. Ja minä ajattelin juuri
sellaista erikoislaatuista ruisleipää, jota olisi niin sanomattoman
hyvä nakerrella. Tunsin katkeraa nälkää, toivoin olevani kuollut ja
kaukana, tulin kaihomieliseksi ja itkin. Kurjuudestani ei koskaan
tullut loppua! Sitten äkkiä pysähdyin kadulla, poljin jalkaani
kiveykseen ja kiroilin äänekkäästi. Miksikä hän olikaan minua
nimittänyt? Hassuksi? Minä vielä näytän sille konstaapelille,
mitä merkitsee sanoa minua hassuksi! Samalla käännyin ympäri
ja läksin juoksemaan takaisin. Tunsin vereni kiehuvan vihasta.
Alempana kadulla kompastuin ja kaaduin, mutta en välittänyt siitä,
nousin ylös ja juoksin edelleen. Asematorilla olin kuitenkin niin
väsyksissä, että en tuntenut jaksavani sillalle saakka; vihani oli
sitä paitsi jo lauhtunut. Vihdoin pysähdyin levähtämään. Eiköhän
ollutkin samantekevää, mitä sellainen konstaapeli oli sanonut! --
Totisesti! keskeytin vihani; mutta hän ei tietänyt parempaa! Ja tämän
anteeksiannon huomasin tyydyttäväksi; toistin kaksi kertaa itsekseni:
hän ei tietänyt parempaa! Sitten käännyin jälleen ympäri.
Jumala, mitä sinä voitkaan keksiä! ajattelin harmissani; juosta kuin
hullu tällaisilla kosteilla kaduilla pimeänä yönä! Nälkä kalvoi
minua sietämättömästi eikä antanut minulle rauhaa. Nieleskelin
sylkeä tyynnyttääkseni sillä tavoin nälkääni, ja minusta tuntui kuin
se olisi auttanut. Olin saanut liian vähän ruokaa monien viikkojen
aikana ennen tätä, ja voimani olivat viime aikoina huomattavasti
riutuneet. Kun jollakin tavalla olin onnistunut saamaan hankituksi
viisi kruunua, eivät nämä rahat oikein ottaneet riittääkseen niin
kauan, että olisin kokonaan palautunut entiselleni ennen kuin uusi
nälkäkausi alkoi minulle ja heikensi minua. Pahimmin se iski selkään
ja hartioihin; vähäisen kaivamisen rinnassa saatoin vaimentaa
hetkiseksi, kun yskäisin oikein ankarasti tai kun astelin hyvin
etukumarassa; mutta selkää ja hartioita en voinut hallita. Minkä
vuoksi elämäni ei oikeastaan ottanut kirkastuakseen? Enkö ehkä ollut
yhtä oikeutettu elämään kuin kuka muu hyvänsä, kuin esimerkiksi
antikvaarikirjakauppias Pascha ja höyrylaivain ekspeditööri
Hennechen? Vaikka minulla ehkä ei ollutkaan jättiläisen hartioita ja
kahta lujaa kättä työskennelläkseni ja vaikka kenties en ollutkaan
hakenut halonhakkaajan paikkaa Möllerin kadun varrella, ansaitakseni
jokapäiväisen leipäni? Olinko laiska? Enkö ollut hakenut paikkoja
ja kuunnellut luentoja ja kirjoittanut artikkeleita ja lukenut ja
työskennellyt yöt päivät, kuin hullu mies? Ja enkö ollut elänyt kuin
saituri, syönyt leipää ja juonut maitoa, kun minulla oli paljon,
leipää, kun minulla oli vähän, ja nähnyt nälkää, kun ei ollut mitään?
Asuinko hotellissa, oliko minulla sarja huoneita ensimmäisessä
kerroksessa? Ulkohuonerakennuksessa minä asuin, läkkisepän
työpajassa, jonka Jumala ja ihmiset olivat hylänneet viime talvena,
kun sinne oli tuiskunnut lunta sisälle. Joten en siis saattanut
lainkaan käsittää koko juttua!
Kaikkea tätä minä kävellessäni ajattelin, eikä mielessäni ollut
hiventäkään ilkeyttä tai kateutta tai katkeruutta.
Erään värikaupan edessä pysähdyin ja katsoin sisään ikkunasta; koetin
lukea nimiä parin ilmaapitävän purkin kupeesta, mutta oli liian
pimeä. Kiukkuisena itselleni tämän uuden päähänpiston johdosta, ja
kiivaana, melkein vihaisena siitä, etten voinut päästä selville, mitä
nuo purkit sisälsivät, iskin nyrkilläni kerran ikkunaan ja läksin
astelemaan edelleen. Kadulla näin poliisin, kiiruhdin askeliani,
menin aivan hänen luokseen ja sanoin ilman vähintäkään syytä:
"Kello on kymmenen."
"Ei, se on kaksi", vastasi hän kummastuneena.
"Ei, se on kymmenen", sanoin minä, "kello on kymmenen." Ja vihasta
puhkuen astuin vielä pari askelta lähemmäksi, puin nyrkkiäni ja
virkoin. "Kuulkaa, tietäkää se -- kello on kymmenen!"
Hän seisoi mietiskellen hetkisen, tarkasteli minua, tuijotti
hämmästellen. Vihdoin hän lausui aivan hiljaa:
"Joka tapauksessa teidän on jo aika mennä kotiin. Haluatteko, että
saatan teitä?"
Tämä ystävällisyys riisti minulta aseet; tunsin kyynelien nousevan
silmiini, ja kiiruhdin vastaamaan:
"Kiitos, ei! -- Olen vain ollut hiukan myöhään ulkona...
ravintolassa... Kiitän teitä hyvin paljon."
Hän nosti kätensä kypärälle, kun läksin. Hänen ystävällisyytensä
oli kokonaan masentanut minut, ja minä itkin, kun minulla ei ollut
antaa hänelle viisikruunusta. Pysähdyin katselemaan häntä, kun hän
verkalleen asteli tietänsä, iskin nyrkillä otsaani ja itkin yhä
hurjemmin sitä mukaa kuin hän eteni. Haukuin itseäni köyhyyteni
takia, annoin itselleni pilkkanimiä, keksin sydäntyneitä nimityksiä,
mainioita, raakoja haukkumanimiä, joilla pommitin itseäni. Näin
jatkoin, kunnes olin melkein asuntoni luona. Tultuani portille
huomasin, että olin kadottanut avaimeni.
Niin, tietysti! sanoin katkerasti itsekseni, miksipä en olisi
kadottanut avaimiani? Asun täällä rakennuksessa, missä on talli
alapuolella ja läkkisepän työpaja yläpuolella; portti on lukossa
yöllä, eikä kukaan, ei kukaan voi sitä avata -- miksipä en siis
kadottaisi avaimiani? Olen märkä kuin uitettu koira, hiukan
nälissäni, aivan hiukan vain nälissäni, ja hiukan naurettavan väsynyt
polvista -- miksipä en siis kadottaisi niitä? Miksi oikeastaan ei
koko talo ollut siirtynyt Akeriin, kun tulin yrittämään sisälle?...
Ja minä nauroin itsekseni, karaistuneena nälästä ja riutumuksesta.
Kuulin hevosten jyskivän tallissa ja saatoin nähdä yläpuolella
olevan ikkunani; mutta porttia en voinut avata enkä päästä sisälle.
Väsyneenä ja katkeroituneena päätin senvuoksi palata takaisin
sillalle etsimään avaimiani!
Oli jälleen ruvennut satamaan, ja tunsin jo veden tunkeutuvan läpi
pukuni hartioille. Raatihuoneen luona sain äkkiä loistavan ajatuksen:
aioin kehottaa poliisia avaamaan portin. Käännyin heti erään
konstaapelin puoleen ja pyysin hartaasti häntä seuraamaan mukana ja
päästämään sisälle, jos hän voisi.
Hjaa, jospa hän voisi, niin! Mutta hän ei voinut, hänellä ei ollut
avaimia. Poliisin avaimet eivät olleet täällä, ne olivat etsivässä
osastossa.
Mitä minun sitten oli tehtävä?
Hjaa, mentävä hotelliin nukkumaan.
Mutta minä en todellakaan voinut mennä hotelliin nukkumaan; minulla
ei ollut yhtään rahaa. Olin ollut ulkona... ravintolassa... hänhän
käsitti kyllä...
Seisoimme siinä hetkisen raatihuoneen portailla. Hän harkitsi ja
mietti ja tarkasteli olemustani. Sade virtasi ulkopuolellamme.
"No sitten saatte mennä sisälle päivystäjän luo ja ilmoittautua
asunnottomaksi", sanoi hän.
Asunnottomaksi? Sitä en ollut ajatellut. Niin, kuolema ja kirous, se
oli hyvä ajatus! Ja minä kiitin heti konstaapelia tästä mainiosta
keksinnöstä. Voisinko siis yksinkertaisesti mennä vain sisälle ja
sanoa, että olin vailla asuntoa?
Yksinkertaisesti!...
"Nimi?" kysyi päivystäjä.
"Tangen -- Andreas Tangen."
En tiedä, miksi valehtelin. Ajatukseni liihotteli ja antoi minulle
päähänpistoja enemmän kuin jaksoin hallita; keksin tämän oudon nimen
siinä silmänräpäyksessä ja sinkautin sen huuliltani, vähääkään
harkitsematta. Valehtelin ilman, että se oli välttämätöntä.
"Toimi?"
Mutta tämäpä olikin kysymys. Hm. Toimi! Mikä _oli_ minun toimeni?
Ajattelin ensin tekeytyä läkkisepäksi, mutta en uskaltanut; olin
antanut itselleni nimen, jota ei jokaisella läkkisepällä ole, sitä
paitsi minulla oli silmälasit nenällä. Silloin johtui mieleeni
olla tyhmänrohkea, astuin askelta lähemmäksi ja sanoin lujasti ja
päättävästi:
"Sanomalehtimies."
Päivystäjä hätkähti, ennen kuin rupesi kirjoittamaan, ja minä
seisoin mahtavana kuin valtioneuvos aitauksen edessä. Se ei
herättänyt epäilyksiä, päivystäjä saattoi kylläkin käsittää, miksi
olin viivyttänyt vastaustani. Sanomalehtimies raatihuoneella,
asunnottomana!
"Missä lehdessä -- herra Tangen?"
"Morgenbladetissa", sanoin minä. "Ikävä kyllä, olen ollut hiukan
myöhään ulkona..."
"Niin, no siitä emme puhu!" keskeytti hän ja lisäsi hymyillen: "kun
nuoriso on ulkona... me kyllä käsitämme..." Kääntyen konstaapelin
puoleen hän sanoi, samalla nousten seisomaan ja kumartaen
kohteliaasti minulle: "Saattakaa tämä herra varattuun osastoon. Hyvää
yötä!"
Tunsin kylmiä väreitä selässäni oman rohkeuteni johdosta, ja puristin
käteni nyrkkiin terästääkseni itseäni. Kunpa en olisi sekoittanut
"Morgenbladetia" asiaan. Tiesin Frielen voivan purra hampaitaan, ja
kun avain narahti lukossa, muistutti ääni siitä.
"Kaasu palaa kymmenen minuuttia", sanoi konstaapeli vielä ovella.
"Ja sitten se sammuu?"
"Sitten se sammuu."
Istahdin sängyn laidalle ja kuulin, miten avainta kierrettiin
lukossa. Valoisa koppi näytti ystävälliseltä, tunsin viihtyväni
talossa ja kuuntelin mielihyvää tuntien sateen ropinaa. En haluaisi
mitään sen parempaa kuin tämä mukava koppi oli. Tyytyväisyyteni
kasvoi; istuen sängyn laidalla hattu kädessä ja katse suunnattuna
seinällä olevaan kaasuliekkiin ryhdyin ajattelemaan ensimmäistä
tuttavuuttani poliisilaitoksen kanssa. Tämä oli ensimmäinen, ja
miten olinkaan niitä narrannut. Journalisti Tangen, mitä vielä? Ja
sitten "Morgenbladet"! Miten olinkaan satuttanut miestä sydämeen
"Morgenbladetilla"! Siitä emme puhu, mitä? Istunut pääministerin
palatsissa juhlapuvussa kello kahteen, unohtanut portin avaimen ja
muutamia tuhansia kruunuja sisältävän lompakon kotiin! Saattakaa tämä
herra varattuun osastoon...
Sitten sammuu äkkiä kaasuliekki, niin ihmeellisen äkkiä,
pienenemättä, kutistumatta; istun pilkkopimeässä, en voi nähdä
kättäni, en valkoisia seiniä ympärilläni, en mitään. Ei ollut muuta
tehtävänä kuin mennä makuulle. Ja minä riisuuduin.
Mutta en ollut uninen enkä voinut nukkua. Jäin loikomaan joksikin
aikaa katsellen pimeään, tuohon pilkkoisen pimeään, jolla ei ollut
mitään pohjaa ja jota en voinut ymmärtää. Ajatukseni ei jaksanut sitä
käsittää. Pimeys oli minusta tavallista synkempi, ja minä tunsin sen
painostavan itseäni. Suljin silmäni, aloin hyräillä ja heittelehdin
lavitsalla rauhoittuakseni, mutta tuloksetta. Pimeys oli vallannut
ajatukseni eikä jättänyt minua hetkeksikään rauhaan. Entä jos minä
itse olisin hajonnut pimeyteen, sulautunut sen kanssa yhteen? Nousen
istumaan vuoteellani ja oikaisen käsivarteni.
Hermostus oli saanut minut valtaansa, eikä auttanut, vaikka kuinka
olisin koettanut sitä vastaan taistella. Siinä minä istuin, mitä
merkillisimpien mielikuvien uhrina, komennellen itseäni olemaan
hiljaa, hyräillen kehtolauluja, hikisenä yrittäessäni hankkia
itselleni lepoa. Tuijotin pimeään, enkä ollut koskaan elämässäni
nähnyt sellaista pimeyttä. Ei ollut epäilystäkään siitä, että olin
aivan erikoislaatuisen pimeyden edessä, raivokkaan elementin, jota
ei kukaan aikaisemmin ollut pannut merkille. Mitä naurettavimmat
ajatukset askarruttivat minua, ja kaikki asiat pelästyttivät.
Pieni kolo seinässä sänkyni vieressä antaa minulle paljon
ajattelun aihetta, muurissa oleva naulan jälki. Tunnustelen sitä,
puhallan siihen ja koetan arvailla sen syvyyttä. Se ei ollutkaan
turhanpäiväinen kolo, ei ollenkaan, se oli oikein kavala ja
salaperäinen kolo, jota minun täytyi varoa! Ja tuon kolo-ajatuksen
vallassa, kokonaan suunniltani uteliaisuudesta ja pelosta minun
täytyi lopulta nousta sängystä ja etsiä käsiini kynäveitseni puolikas
mitatakseni sen syvyyden ja vakuuttautuakseni, ettei se ulottunut
aivan viereiseen koppiin saakka.
Laskeuduin takaisin vuoteelle yrittääkseni jälleen nukkumista, mutta
itse asiassa kamppaillakseni taaskin pimeän kanssa. Sade oli tauonnut
ulkona, enkä kuullut ääntäkään. Jonkin aikaa kuuntelin, kuuluisiko
askelia kadulta, enkä suonut itselleni rauhaa, ennen kuin olin
kuullut jonkun astelevan ohi, äänestä päättäen se oli konstaapeli.
Äkkiä napsautan sormiani useita kertoja ja hymyilen. Sepä vasta
peijakkaanmoista! Haa! -- Minä kuvittelin keksineeni uuden sanan.
Nousen istualleni sängyssä ja sanon: sitä ei ole kielessä, minä olen
sen keksinyt, _kuboaa_. Siinä on kirjaimia kuin sanassa, suloisin
jumala, mies, sinä olet keksinyt sanan... _Kuboaa_... jolla on suuri
kieliopillinen merkitys.
Istuin silmät auki, hämmästyneenä keksinnöstäni ja hymyillen ilosta.
Sitten alan kuiskailla; minua voidaan vakoilla; ja minä aioin
pitää keksintöni salassa. Olin päässyt nälän iloiseen hulluuteen;
olin tyhjä ja tuskista vapaa, ja ajatukseni kulkivat ohjattomina.
Mietiskelen hiljaisuudessa itsekseni. Mitä merkillisimmillä
ajatushyppäyksillä koetan tutkia uuden sanani merkitystä. Sen ei
tarvinnut merkitä Jumalaa eikä Tivolia, ja kuka oli sanonut, että
se merkitsisi eläinnäyttelyä? Puin kiivaasti nyrkkiäni ja toistan
vielä: kuka on sanonut, että se merkitsisi eläinnäyttelyä? Kun oikein
ajattelin, eihän ollut ensinkään välttämätöntä, että se merkitsisi
munalukkoa tai auringonnousua. Tällaiselle sanalle ei ollut vaikeaa
löytää merkitystä. Jäisin odottelemaan. Sillä välin voisin kuitenkin
nukkua.
Lepään lavitsalla ja hymyilen, mutta en sano mitään, en yhtään
mitään. Kuluu muutama minuutti, ja minä hermostun, tuo uusi sana
kiusaa minua lakkaamatta, palaa aina takaisin, valtaa koko ajatukseni
ja tekee minut vakavaksi. Olin päässyt selvyyteen siitä, mitä se ei
merkinnyt, mutta en siitä, mitä se merkitsisi. Sehän on sivuasiat
sanoin ääneen itsekseni, puristan käsivarttani ja toistan, että
se oli sivuasia. Sana oli, jumalankiitos, löydetty, ja sehän oli
pääasia. Mutta ajatus kiusaa minua lakkaamatta ja estää minua
vaipumasta uneen; mikään ei ollut minusta tarpeeksi hyvä tuolle
tavattoman harvinaiselle sanalle. Vihdoin nousen jälleen vuoteellani
istumaan, tartun molemmin käsin päähäni ja sanon: Ei, onhan aivan
mahdotonta antaa sen merkitä siirtolaisuutta tai tupakkatehdasta!
Jos se olisi merkinnyt jotain sellaista, olisin jo aikoja sitten
hyväksynyt sen ja vetänyt johtopäätöksiä. Ei, oikeastaan oli sana
omiaan merkitsemään jotain _sielullista_, tunnetta, sieluntilaa
-- enkö sitä saattanut käsittää? Ja minä haeskelen muististani,
löytääkseni jotakin sielullista. Silloin minusta tuntuu, kuin joku
puhuisi, sekaantuisi jaaritteluuni, ja minä vastaan vihaisesti! Mitä
vielä? Ei, sinunlaistasi idioottia ei ole toista! Ompelulankaa? Ooh,
mene helvettiin! Nyt minun täytyy ihan nauraa! Ja minun täytyi kysyä:
Miksi minä olisin velvollinen antamaan sen merkitä ompelulankaa,
kun erikoisesti olin sitä merkitystä vastustavalla kannalla? Olin
itse keksinyt sanan, ja minulla oli täysi oikeus antaa sen merkitä
mitä tahansa, sen puolesta. Mikäli tiesin, en ollut vielä lausunut
mielipidettäni...
Mutta ajatukseni joutuivat yhä enemmän epäjärjestykseen. Vihdoin
hyppäsin pois sängystä etsimään vesijohtoa. En ollut janoissani,
mutta pääni oli kuuma, ja tunsin vaistomaista vedenkaipuuta. Juotuani
menin jälleen vuoteelle ja päätin väkisinkin koettaa nukkua. Suljin
silmäni ja pakottauduin olemaan rauhallinen. Sillä tavoin lepäsin
muutaman minuutin vähääkään liikahtamatta, hiostuin ja tunsin veren
kiivaasti virtaavan suonissani. Hei, olipa se kovin huvittavaa, että
hän saattoi hakea rahoja siitä paperitötteröstä. Hän yskäisikin vain
kerran. Kulkeekohan hän siellä vielä? Istuu minun penkilläni?... Se
sininen helmiäinen... laivat...
Avasin silmäni. Kuinka saatoinkaan pitää niitä suljettuina, kun en
voinut nukkua? Ja ympärilläni lepäsi sama pimeys, sama selvittämätön
musta iankaikkisuus, jota ajatukseni ei voinut käsittää. Mihin
saattaisinkaan sitä verrata? Tein mitä epätoivoisimpia ponnistuksia
löytääkseni sanan, joka olisi kylliksi musta merkitsemään tätä
pimeyttä, sanan, joka olisi niin hirvittävän musta, että se mustaisi
suuni, kun mainitsisin sen. Herrajumala, miten pimeä täällä oli! Ja
jälleen tulen ajatelleeksi satamaa, laivoja, niitä mustia hirviöitä,
jotka siellä odottelivat minua. Ne imisivät minut luokseen ja
pitäisivät minut kiinni ja purjehtisivat kanssani yli maiden ja
merien, kautta pimeiden valtakuntien, joita kukaan ei ole nähnyt.
Tunnen olevani laivalla, joutuvani merelle, leijailevani pilvissä,
laskeutuvani, laskeutuvani... Minulta pääsee käheä tuskanhuuto ja
tarraudun kiinni sänkyyn; olin ollut vaarallisella retkellä, pudonnut
alas kuin kivi läpi ilman. Miten tunsinkaan itseni vapautuneeksi, kun
iskin käteni kovaa lavitsaa vasten! Sellaista on kuolema, lausuin
itsekseni, nyt sinä kuolet! Ja minä lepäsin hetkisen ajatellen, että
nyt minä kuolisin. Sitten hypähdin istumaan vuoteellani ja kysyin
ankarasti: kuka sanoi, että minun pitäisi kuolla? Jos olen itse
keksinyt sanan, niin olen täysin oikeutettu itse määräämään, mitä
sen tulee merkitä... Kuulin itse, että kuvittelin, kuulin sen vielä
puhuessani. Hulluuteni oli heikkouden ja väsymyksen deliriumia, mutta
tajuton en ollut. Ja yhtäkkiä välähti aivoissani ajatus, että olin
tullut hulluksi. Kauhun vallassa nousen sängystä. Hapuilen ovelle,
jota yritän avata, heittäydyn pari kertaa sitä vasten särkeäkseni
sen, nojaan pääni seinää vasten, vaikeroin ääneen, puren sormiani,
itken ja kiroilen...
Kaikkialla oli rauhallista; ainoastaan oma ääneni kajahti takaisin
seinistä. Olin kaatunut lattialle, jaksamatta enää mekastaa kopissa.
Silloin näen seinässä himmottavan harmaan neliön, vivahduksen
vaaleasta, aavistuksen -- se oli valoa. Tunsin sen olevan valoa,
tunsin ruumiini joka solulla. Ooh, miten ihanasti hengähdin!
Heittäydyin pitkin pituuttani lattialle ja itkin ilosta tuon
siunatun valohäivän johdosta, nyyhkytin kiitollisuudesta, suutelin
ikkunaa kohti ja käyttäydyin kuin hullu. Ja tälläkin hetkellä minä
olin täysin tietoinen siitä, mitä tein. Kaikki murhe oli yhtäkkiä
poistunut, kaikki epätoivo ja tuska laannut, eikä minulla ollut
yhtään täyttymätöntä toivoa, niin etäälle kuin ajatukseni saattoi
entää. Rupesin istumaan lattialle, panin käteni ristiin ja odotin
kärsivällisesti päivän nousua.
Millainen yö tämä olikaan ollut! Ettei melua sentään ollut
kuultu, ajattelin ihmeissäni. Mutta minähän olinkin varatussa
osastossa, korkealla kaikkien vankien yläpuolella. Asunnoton
valtioneuvos, jos niin voisin sanoa. Yhäti mitä parhaimmalla
tuulella, katse suunnattuna yhä vaalenevaa ruutua kohti huvitin
itseäni kuvittelemalla olevani valtioneuvos, nimitin itseäni von
Tangeniksi ja sovitin puheeni hallitustyyliin. Kuvitteluni eivät
olleet lakanneet, olin ainoastaan vähemmän hermostunut. Kun vain
en olisi tehnyt tuota valitettavaa ajattelemattomuutta, että olin
jättänyt lompakkoni kotiin. Kaiketi minulla oli kunnia saattaa herra
valtioneuvos vuoteelle? Ja mitä ankarimman vakavuuden vallassa, monin
tempuin menin lavitsan luo ja laskeuduin vuoteelle.
Oli tullut jo niin valoisa, että saatoin jotenkuten erottaa kopin
suuruuden, ja hiukkasta myöhemmin voin nähdä tukevan ovenrivan. Tämä
rauhoitti minua, yksitoikkoinen pimeys, niin kiusoittavan paksu, että
se esti minua näkemästä itseäni, oli voitettu, vereni rauhoittui ja
kohta tunsin silmieni painuvan umpeen.
Minut herätti pari iskua ovelleni. Kiiruimman kaupalla hypähdin ylös
ja pukeuduin nopeasti, vaatteeni olivat vielä eilisestä likomärät.
"Ilmoittautukaa alhaalla päivystäjälle", sanoi konstaapeli.
Oliko siis jälleen muodollisuuksia kestettävänä! ajattelin peloissani.
Jouduin suureen huoneeseen, missä istui kolme-, neljäkymmentä
ihmistä, kaikki asunnottomia. Ja heidän nimensä huudettiin yksi
toisensa jälkeen pöytäkirjan mukaan, kukin sai lipun, jolla voi saada
ruokaa. Päivystäjä sanoi aina vieressään olevalle konstaapelille:
"Saiko hän lipun? Niin, älkää unohtako antaa heille lippua. Ne
näyttävät olevan aterian tarpeessa."
Ja minä seisoin katsellen noita lippuja ja toivoin myös saavani
sellaisen.
"Andreas Tangen, sanomalehtimies!"
Astuin esiin ja kumarsin.
"No kuinka te olette tänne joutunut?"
Selitin asian kokonaisuudessaan, kerroin saman jutun kuin eilen
illallakin, valehtelin avosilmin ja värähtämättä, valehtelin
rehellisesti: Ollut hiukan liian myöhään ulkona, ikävä kyllä...
ravintolassa... hävittänyt portin avaimen...
"Niin", sanoi hän hymyillen, "sellaista se on! Oletteko nukkunut
hyvin?"
"Kuin valtioneuvos!" vastasin. "Kuin valtioneuvos!"
"Se ilahuttaa minua!" sanoi hän ja nousi seisomaan. "Hyvästi!"
Ja minä läksin.
Lippu, lippu minullekin! En ole syönyt kolmeen päivään ja yöhön.
Leipää! Mutta kukaan ei siellä tarjonnut minulle lippua, enkä
uskaltanut sellaista pyytää. Se olisi heti herättänyt epäilyksiä.
Alettaisiin penkoa yksityisasioitani ja tutkia, kuka minä oikeastaan
olin; minut vangittaisiin väärien tietojen antamisesta. -- Pää
pystyssä, ryhti kuin miljoonikon ja kädet takkini liepeessä astun
ulos raatihuoneelta.
Aurinko paistoi jo lämpimästi, kello oli kymmenen ja hyörinä
Youngin torilla oli täydessä käynnissä. Minnekähän minä menisin?
Koetan taskuani ja tunnustelen käsikirjoitustani; kun kello tulisi
yksitoista, voisin yrittää tavata toimittajaa. Seison hetkisen
kaiteen vieressä ja tarkastelen alapuolella vilisevää elämää, sillä
välin olivat vaatteeni alkaneet höyrytä. Nälkä palasi jälleen,
kaiveli rintaani milloin mistäkin paikasta, tuikkasi kipeästi. Eikö
minulla tosiaankaan ollut ystävää, tuttavaa, jonka puoleen voisin
kääntyä? Haeskelen muististani löytääkseni miehen, jolla olisi
kymmenen äyriä, enkä löydä. Oli sentään kaunis päivä, ympärilläni oli
runsaasti päivänpaistetta ja runsaasti valoa; taivas väreili kuin
hieno meri kunnaiden yllä...
Tietämättäni jouduin matkalle asuntoani kohti.
Nälkäni oli ankara, ja minä löysin kadulta lastun pureskellakseni. Se
auttoi. Kas, kun en ollut ennen ajatellut sitä!
Portti oli auki, tallimies sanoi tavalliseen tapaan hyvää huomenta.
"Kaunis ilma!" sanoi hän.
"Niin", vastasin minä. Siinä kaikki mitä keksin sanoa. Voisinkohan
pyytää häneltä lainaksi yhtä kruunua? Hän antaisi kyllä mielellään,
jos voisi. Olin sitä paitsi kerran auttanut häntä kirjeen
kirjoittamisessa.
Hän seisoi harkiten jotain, minkä halusi ilmaista.
"Kaunis ilma, niin. Hm. Minun olisi maksettava emännälle tänään,
etteköhän voisi olla niin hyvä ja lainata minulle viisi kruunua,
mitä? Vain muutamaksi päiväksi. Olette tehnyt mulle palveluksen
ennenkin."
"En, Jens Olaj, en tosiaankaan voi", vastasin. "En nyt. Kenties
myöhemmin, ehkä iltapäivällä." Ja minä astelin portaita ylös
huoneeseeni.
Heittäysin sänkyyn ja nauroin. Miten mainiota, että hän ehti ennen
minua! Kunniani oli pelastettu. Viisi kruunua -- Jumala sinua
varjelkoon, mies! Olisit yhtä hyvin voinut kysyä minulta viittä
höyrykeittiön osaketta tai jotain Akerin herraskartanoa.
Ja kun ajattelin noita viittä kruunua, rupesi minua naurattamaan
yhä enemmän. Enkös ollutkin koko mahtava mies, mitä? Viisi kruunua!
Kyllä tässä oli sellainen mies! Hilpeyteni kasvoi ja minä antauduin
sen valtaan: hyi hittoa, mikä ruoan katku täällä on! Oikein tuore
pihvipaistin haju, päivällisen jälkeen, hyi! Ja minä avaan ikkunan,
tuulettaakseni pois tuon inhottavan hajun. Tarjoilija, puoli pihviä!
Kääntyen pöytään päin, tuohon kehnoon pöytään, jota minun täytyi
kirjoittaessani tukea polvillani, minä kumarsin syvään ja kysyin:
saanko luvan kysyä, haluatteko juoda lasillisen viiniä? Eikö? Olen
Tangen, valtioneuvos Tangen. Ikävä kyllä, olen ollut hiukan myöhään
ulkona... Portin avain...
Ja ohjattomina liihottelivat ajatukseni jälleen hurjia ratojaan.
Olin yhä tietoinen siitä, että puhuin puuta heinää, enkä lausunut
sanaakaan kuulematta ja käsittämättä sitä. Sanoin itselleni: nyt
puhelet taas hölynpölyä! Enkä kuitenkaan mahtanut sille mitään. Se
oli kuin hereillä lepäämistä ja unissa puhumista. Pääni oli keveä,
tuskaton ja painostusta vailla, ja mieleni pilvetön. Lähdin vastaan
hangoittelematta purjehtimaan.
Tule sisään! Niin, tule vain sisään! Kuten näet, kaikki on
rubiinista. Ylajali, Ylajali! Punainen, hohtava silkkidivaani! Miten
kiivaasti hän hengittää! Suutele rakkaani, vielä, vielä! Käsivartesi
ovat valkoiset kuin valaanrasva, huulesi hehkuvat... Tarjoilija,
pyysin pihviä...
Aurinko paistoi ikkunastani sisään, alapuolellani kuulin hevosen
syödä rouskuttavan kauroja. Istuin pureskellen lastuani,
innostuneena, iloisena kuin lapsi. Vaistomaisesti olin kädelläni
tunnustellut käsikirjoitustani, se ei ollut ajatuksissani, mutta
vaisto sanoi minulle, että se oli olemassa, vereni muistutti minulle
siitä. Ja minä vedin sen esille.
Se oli kastunut ja minä levitin sen auringonpaisteeseen kuivamaan.
Ryhdyin sitten astelemaan edestakaisin huoneessani. Miten
masentavalta siellä näyttikään! Lattialla pieniä tallattuja
läkkipellin palasia, mutta ei yhtään tuolia, mihin voisi istua, ei
edes naulaa tyhjillä seinillä. Kaikki oli viety "sedän" kellariin
ja syöty. Pöydällä pari arkkia paperia paksun pölyn peitossa, siinä
kaikki omaisuuteni, vanhan vihreän sängynpeiton oli Hans Pauli
lainannut minulle muutamia kuukausia sitten... Hans Pauli! Napsautan
sormiani. Hans Pauli Petersen on auttava minua! Yritän palauttaa
mieleeni hänen osoitteensa. Kuinka saatoinkaan unohtaa Hans Paulin!
Hän varmasti suuttuisi kovin kun en ollut heti kääntynyt hänen
puoleensa. Tempaan nopeasti hatun päähäni, kokoan käsikirjoitukseni,
pistän sen taskuuni ja kiiruhdan portaita alas.
"Kuulehan Jens Olaj", huusin talliin, "uskon aivan varmasti voivani
auttaa sinua iltapäivällä!"
Tultuani raatihuoneen luo huomaan, että kello on jo yli yhdentoista,
ja päätän samassa lähteä toimitukseen. Konttorin oven ulkopuolella
pyörähdin tarkastaakseni, olivatko liuskat järjestyksessä, suoristin
ne huolellisesti, panin jälleen taskuuni ja koputin ovelle. Sydämeni
jyskytti kuuluvasti, kun astuin sisään.
Saksija istuu tapansa mukaan paikallaan. Kysyn arasti toimittajaa. Ei
mitään vastausta. Mies istuu leikellen pikku uutisia maaseutulehdistä.
Uudistan kysymykseni ja astun lähemmäksi.
Toimittaja ei ollut saapunut, ilmoitti vihdoin saksija, nostamatta
katsettaan.
Ja milloin hän saapuisi?
Ei voinut sanoa, ei ollenkaan voinut sanoa.
Kauanko toimitus oli avoinna?
Tähän en saanut mitään vastausta, ja minun täytyi lähteä. Saksija
ei ollut vilkaissutkaan minuun koko aikana, hän oli kuullut ääneni
ja tuntenut siitä minut. Niin huonossa huudossa olet täällä,
ajattelin, ei viitsitä edes vastata sinulle. Onkohan se toimittajan
määräys. Olin tosin, aina siitä saakka kun kiitetty kymmenen kruunun
alakertani oli otettu lehteen, pommittanut häntä tuotteillani,
rynnännyt hänen luokseen tuoden käyttökelvottomia töitä, jotka hänen
oli täytynyt lukea läpi ja palauttaa minulle. Hän ehkä tahtoi tehdä
tästä lopun, ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin... Läksin astelemaan
Homandsbytä kohti.
Hans Pauli Petersen oli talonpoikaisylioppilas ja asui
viisikerroksisen talon ullakkokamarissa, Hans Pauli Petersen oli siis
köyhä mies. Mutta jos hänellä olisi yksikin kruunu, ei hän välittäisi
sitä säästää. Saisin sen yhtä varmasti kuin se jo olisi kädessäni. Ja
minä astelin iloiten tästä kruunusta koko matkan ja tunsin olevani
varma sen saamisesta. Kun tulin ulko-ovelle, oli se suljettu, ja
minun täytyi soittaa.
"Haluan puhutella ylioppilas Peterseniä", sanoin ja aioin mennä
sisälle, "tiedän hänen huoneensa."
"Ylioppilas Peterseniä?" toistaa palvelijatar. Häntäkö, joka asui
ullakolla? Hän oli muuttanut. Niin, palvelijatar ei tosin tietänyt
minne, mutta hän oli pyytänyt lähettämään kirjeensä Hennansenille
Toldbokadun varrella ja palvelijatar mainitsi numeron.
Täynnä uskoa ja toivoa lähden Toldbokadulle tiedustamaan Hans
Paulin osoitetta. Tämä oli minun viimeinen keinoni ja minun täytyi
käyttää sitä. Matkalla kuljin vasta rakennetun talon ohi, missä pari
puuseppää oli ulkopuolella höyläämässä. Otin kasasta pari puhdasta
lastua, pistin toisen suuhuni ja kätkin toisen taskuuni myöhemmäksi.
Ja jatkoin matkaani. Läähätin nälästä. Erään leipuriliikkeen
ikkunassa olin nähnyt tavattoman suuren kymmenen äyrin leivän,
suurimman leivän, mitä sillä hinnalla voi saada...
"Tulen tiedustamaan ylioppilas Petersenin osoitetta."
"Bernt Ankerin katu, numero 10, ullakko." -- Olinko sinne menossa?
No, sitten olisin ehkä hyvä ja ottaisin mukaani pari kirjettä, jotka
olivat saapuneet?
Menen jälleen kaupunkiin, samaa tietä kuin olin tullutkin, kuljen
taas puuseppien ohi, jotka nyt istuivat läkkikannu polvien välissä
syöden hyvää, lämmintä höyrykeittiön päivällistä, astelen ohi
leipuriliikkeen, missä leipä on yhä paikallaan, ja saavun vihdoin
Bernt Ankerin kadulle, puolikuolleena väsymyksestä. Ovi oli auki
ja minä nousen vaivalloisia portaita ylös ullakolle. Otan kirjeet
taskustani saattaakseni Hans Paulin yhdellä iskulla hyvälle tuulelle,
kun astuisin sisään. Hän ei varmaankaan kieltäisi minulta tätä apua,
kun selittäisin hänelle olosuhteet, ei tosiaankaan. Hans Paulilla oi
suuri sydän, sen olin aina sanonut hänestä...
Ovella näin hänen nimikorttinsa: "H. P. Petersen, jumaluusopin
yliopp. -- matkustanut kotiin."
Lysähdin istumaan, istumaan paljaalle lattialle, lopen väsyneenä,
yllätyksen masentamana. Toistan koneellisesti pari kertaa:
Matkustanut kotiin! Matkustanut kotiin! Sitten mykistyn äänettömäksi.
Silmissäni ei ollut niin kyyneltä, en ajatellut mitään, en tuntenut
mitään. Kului kymmenen minuuttia, ehkä kaksikymmentä tai enemmän,
istuin yhä samalla paikalla enkä liikauttanut sormeanikaan. Tämä
raskas horros oli melkein kuin uinahdus. Kuulen sitten jonkun tulevan
portaissa, nousen seisomaan ja sanon:
"Haluaisin tavata ylioppilas Peterseniä -- minulla on pari kirjettä
hänelle."
"Hän on matkustanut kotiin", vastaa vaimo. "Mutta hän tulee takaisin
loman jälkeen. Kirjeet voin kyllä ottaa, jos haluatte."
"Kyllä kiitos, sepä oli oikein hyvä", sanoin, "sittenpähän hän ne
saa, kun tulee. Niissä saattaa olla tärkeitä asioita. Hyvästi!"
Ulos päästyäni pysähdyin keskellä katua ja lausuin ääneen nyrkkiä
puiden: Minä sanon sinulle, rakas herra Jumala: sinä olet ynseä!
Ja minä nyökkään raivoissani, hammasta purren pilviä kohti: hitto
vieköön, sinä olet ynseä!
Kuljin muutaman askelen ja pysähdyin jälleen. Äkkiä muuttaen
sävyä hypistelen käsiäni, panen pääni vinoon ja kysyn suloisella,
hurskaalla äänellä: oletko kääntynyt hänenkin puoleensa, lapseni?
Se ei kuulostanut oikein vakuuttavalta.
Isolla H:lla, sanon, isolla kuin tuomiokirkko! Uudelleen siis: oletko
huutanut Häntä avuksesi, lapseni? ja minä taivutan pääni alas, teen
ääneni surkeaksi ja vastaan: En!
Sekään ei kuulostanut oikein vakuuttavalta.
Ethän voi teeskennellä, senkin narri! Kyllä, on sinun sanottava,
kyllä, minä olen huutanut Isää Jumalaa avukseni! ja sinun tulee saada
ääneesi surkein sävy, mitä milloinkaan olet kuullut. No, uudelleen
siis! Se kuulosti paremmalta. Mutta sinun täytyy huoata, huoata kuin
kouristustautinen hevonen. Noin!
Siinä minä astelen opettaen itselleni teeskentelyä, poljen
kärsimättömänä jalkaani, kun en onnistu, ja haukun itseäni
pölkkypääksi, kun hämmästyneet ohikulkijat kääntyvät minua katsomaan.
Pureskelin lakkaamatta lastuani ja hoippuilin niin nopeasti kuin
voin katuja pitkin. Saavuin kohta rautatietorille. Vapahtajamme
kirkon tornikello osoitti puolta kahta. Seisoin hetkisen aprikoiden.
Väsymyksen hiki nousi kasvoilleni ja valui silmiini. Saatapa minua
sillalle! sanoin itselleni. Tarkoitan, jos sinulla on aikaa. Ja minä
kumarsin itselleni ja menin rautatiesillalle.
Laivoja satamassa, meri aaltoilevana auringonpaisteessa. Kaikkialla
vilkasta liikettä, höyrypillien vihellyksiä, kantajia taakka
hartioilla, reippaita nostolauluja, jotka kajahtelevat aluksista.
Pullamuija istuu lähettyvilläni nuokottaen ruskeaa nenäänsä
tavarainsa yli, pieni pöytä hänen edessään on viekoittelevan täynnä
herkkuja, ja vastenmielisyyttä tuntien käännyn toisaanne päin. Hän
täyttää koko sataman ruoanhajullaan, hyi sentään, ikkunat auki!
Käännyn erään herran puoleen, joka istuu vierelläni ja esitän hänelle
vakuuttavasti, millainen epäkohta on, että pullamuijia on siellä
täällä... Eikö? Niin, mutta täytyisihän hänen kuitenkin myöntää,
että... Mutta tuo kelpo mies aavisti pahaa eikä antanut minun edes
puhua loppuun, kun hän jo nousi ja läksi. Minä nousin myös ja
seurasin häntä lujasti päättäen vakuuttaa miehelle, että hän oli
väärässä.
"Ottamalla sentään huomioon terveydelliset olosuhteet", sanoin minä
ja taputin häntä olalle...
"Anteeksi, olen täällä muukalainen enkä tunne terveydellisiä
olosuhteita", sanoi hän tuijottaen minuun peloissaan.
No, se muutti asian, kun hän oli muukalainen... Enkö voisi tehdä
hänelle jotain palvelusta? Opastaa kaupungilla? Eikö? Sillä se
tuottaisi minulle huvia, eikä se maksaisi hänelle mitään...
Mutta mies tahtoi ehdottomasti päästä minusta ja harppasi kiiruusti
kadun yli toiselle käytävälle.
Menin takaisin istumaan penkilleni. Olin hyvin levoton, ja suuri
liirasoitin, jota oli alettu soittaa vähän kauempana, vaikutti minuun
vielä pahemmin. Lujaa, metallista soittoa, pätkä Weberiä, minkä
ohella pieni tyttö laulaa surullista laulua. Liiran huilumainen,
intohimoinen sävel tunkeutuu vereeni saakka, hermoni alkavat väristä
ikään kuin samassa äänilajissa ja hetkisen kuluttua alan penkilläni
hyräillä mukana. Mitä kaikkea päähän juolahtaakaan, kun on nälkäinen!
Tunnen joutuvani noiden sävelien valtaan, haihtuvani säveleksi, minä
lähden virtaamaan, ja tunnen aivan selvästi, miten minä virtaan,
leijailen korkealla vuorten yllä, tanssien valoisiin avaruuksiin...
"Yksi äyri!" sanoo pikku liiratyttö ja ojentaa läkkilautastaan, "vain
yksi äyri!"
"Kyllä", vastaan vaistomaisesti, ja hyökkään pystyyn tutkien
taskujani. Mutta lapsi uskoo, että minä tahdon vain pilailla hänen
kanssaan, ja poistuu heti, sanaakaan virkkamatta. Tämä äänetön
kärsivällisyys oli minusta liian suuri; jos hän olisi haukkunut
minua, olisi se sopinut paremmin, tuska repi minua ja minä huusin
hänet takaisin. Minulla ei ole äyriäkään, sanoin, mutta olen muistava
sinua myöhemmin, kenties huomenna... Mikä sinun nimesi? Niin, se oli
sievä nimi, en tulisi sitä unohtamaan. Siis huomenna...
Käsitin hyvin, ettei hän uskonut minua, vaikka hän ei sanonut
sanaakaan, ja minä itkin epätoivoissani, että tuo pikku katutyttö
ei tahtonut uskoa minua. Vielä kerran huusin hänet takaisin, avasin
nopeasti nuttuni ja tahdoin antaa hänelle liivini. Annan sinulle
palkkion, sanoin, odotahan vain hetkinen...
Eikä minulla ollutkaan liivejä.
Kuinka olinkaan saattanut hakea niitä! Oli kulunut viikkoja siitä
kun olin sellaiset omistanut. Mitä minä teinkään? Hämmästynyt tyttö
ei odottanut enää, vaan poistui nopeasti. Ja minun täytyi antaa
hänen mennä. Väkeä kerääntyi ympärilleni ja nauroi ääneen, poliisi
tunkeutuu luokseni ja haluaa tietää, mitä on tekeillä.
"Ei mitään", vastaan minä, "ei yhtään mitään! Tahdoin vain antaa
tuolle pikku tytölle liivini... hänen isälleen... sille teidän ei
tarvitse nauraa. Voisin vain mennä kotiin ja ottaa toiset ylleni!"
"Ei mitään katurähinää!" sanoo konstaapeli. "Kas niin, mars!" Ja hän
tuuppaa minua lähtemään. "Ovatko nämä teidän papereitanne?" huutaa
hän jälkeeni.
Kyllä, hitto vieköön, sanomalehtiartikkelini, monta tärkeää
kirjoitelmaa! Kuinka saatoinkaan olla niin varomaton...
Saan käsikirjoituksen käteeni, vakuuttaudun, että se on
järjestyksessä ja lähden, hetkeksikään pysähtymättä tai ympärilleni
vilkaisematta, lehden toimitukseen. Vapahtajamme kirkon kello oli nyt
neljä.
Toimitus on suljettu. Hiivin hiljaa portaita alas, arkana kuin varas,
ja pysähdyn neuvottomana ulko-oven eteen. Mitä minä nyt tekisin?
Nojaudun muuria vasten, tuijotan kiveykseen ja mietiskelen. Jalkojeni
edessä loistaa nuppineula, ja minä kumarrun ottamaan sen ylös.
Mitähän, jos irrottaisin napit nutustani, mitähän minä niistä saisin?
Se ei ehkä hyödyttäisi, napit olivat nappeja, mutta minä tarkastelin
niitä kaikilta puolilta ja huomasin, että ne olivat melkein kuin
uudet. Se oli mainio ajatus sittenkin, minä voisin leikata ne irti
kynäveitselläni ja viedä ne kellariin. Toivo siitä, että voisin
myydä viisi nappia, virkisti minua heti, ja minä sanoin: Kas, kas,
rupeaa luonnistamaan! Ilo sai minut valtoihinsa ja minä ryhdyin
heti irrottamaan nappeja, yhden toisensa jälkeen. Sillä aikaa minä
juttelin hiljaa itsekseni näin:
Niin, nähkääs, on tultu hiukan köyhäksi, satunnainen pula...
Kuluneita, sanotte? Älkää puhuko pötyä. Tahdonpa nähdä sen, joka
kuluttaa vähemmän nappeja kuin minä. Kuljen aina nuttu auki, sanon
teille, se on tullut minulle tavaksi, omituisuudeksi... Ei, ei,
kun ette tahdo, niin! Mutta minä tahdon niistä kymmenen äyriä
vähintään... Ei, herrajumala, kuka on sanonut, että ne sitä olisivat?
Voitte pitää suunne kiinni ja antaa minun olla rauhassa... Niin,
niin, voittehan sitten hakea poliisin. Minä odotan täällä, kun te
olette poliisia hakemassa. Enkä minä varasta teiltä mitään... No
päivää, päivää! Nimeni on siis Tangen, olen ollut hiukan liian
myöhään ulkona...
Sitten tulee joku portaissa. Olen silmänräpäyksessä jälleen
todellisuudessa, tunnen saksijan ja pistän napit kiiruusti taskuuni.
Hän tahtoo mennä ohi, ei edes vastaa tervehdykseeni, saa äkkiä
kiirettä tarkastella kynsiään. Pysäytän hänet ja kysyn toimittajaa.
"Ei ole saapuvilla."
"Te valehtelette!" sanoin minä. Ja julkeudella, joka ihmetytti
itseänikin, jatkoin: "Minun täytyy puhutella häntä, on tärkeä asia --
tietoja pääministerin palatsista."
"No, ettekö voi sanoa sitä sitten minulle?"
"Teille?" sanoin minä ja mittailin saksijaa katseellani.
Se auttoi. Hän seurasi heti mukana ja avasi oven. Nyt oli minulla
sydän kurkussa. Purin hampaita lujasti vastakkain, rohkaistakseni
itseäni, koputin, ja astuin toimittajan yksityishuoneeseen.
"Päivää! Tekö se olette?" sanoi hän ystävällisesti. "Istukaa."
Jos hän olisi näyttänyt minulle ovea, olisi se ollut tervetulleempaa,
tunsin itkun kuristavan kurkkuani ja sanoin:
"Pyydän teiltä anteeksi..."
"Istukaa", toisti hän.
Ja minä istuin ja selitin, että minulla jälleen oli artikkeli, jota
halusin hänen lehteensä. Olin paljon ahertanut sen kimpussa, sen
valmistaminen oli kysynyt paljon voimia.
"Minä luen sen", sanoi hän ja otti sen. "Vaivaa kysyy teiltä tosin
kaikki, mitä kirjoitatte, mutta te olette liian kiihkeä. Kun vain
voisitte olla hiukan järkevämpi! Olette kovin kuumeinen. Kuitenkin
minä luen sen läpi." Ja hän kääntyi jälleen pöytäänsä päin.
Siinä minä istuin. Uskaltaisinkohan pyytää yhtä kruunua? Selittää
hänelle, miksi olin niin kuumeinen? Silloin hän aivan varmasti
auttaisi minua, eihän se ollut ensimmäistä kertaa.
Nousin seisomaan. Hm. Mutta viimeksi kun olin ollut hänen luonaan,
oli hän valittanut rahanniukkuutta, kuitenkin hän oli lähettänyt
laskujen karhuajan keräämään minulle. Ehkäpä nyt tulisi sama juttu.
Ei, se ei saisi tapahtua. Enkö nähnyt, että hän oli uppoutunut
töihinsä?
"Oliko mitään muuta asiaa?" kysyi hän.
"Ei!" sanoin tehden ääneni lujaksi. "Koskahan saisin jälleen
tiedustaa?"
"Oo, milloin vain satutte ohi kulkemaan", vastasi hän, "parin päivän
kuluttua tai niin pois päin."
En voinut saada pyyntöäni huuliltani. Tuon miehen ystävällisyys
näytti rajattomalta, ja minä kyllä osaisin ottaa sen huomioon.
Mieluummin nälkiintyä kuoliaaksi. Ja minä läksin.
En sittenkään kun seisoin ulkona, kadulla ja tunsin jälleen nälän
kalvavan, katunut sitä, että olin lähtenyt toimituksesta pyytämättä
tuota kruunua. Otin toisen lastun taskustani ja pistin sen suuhuni.
Se auttoi jälleen. Miksi en ollut tehnyt sitä ennemmin? Häpeä toki!
sanoin ääneen, kuinka voi pälkähtääkään päähäsi pyytää tuolta
mieheltä kruunua ja jättää hänet jälleen pulaan? Ja minä tulin
oikein röyhkeäksi itseäni kohtaan sen julkeuden johdosta, joka oli
juolahtanut mieleeni. Se on, kautta Jumalan, typerintä mitä vielä
koskaan olen kuullut! sanoin, hyökätä miehen kimppuun ja melkein
kiskoa silmät päästä häneltä, vain sen vuoksi, että tarvitset yhden
kruunun, senkin kurja koira! No, mars matkaan! Nopeammin! Nopeammin,
senkin pölkkypää! Kyllä minä sinulle opetan!
Aloin juosta, rangaistakseni itseäni, juosta hölkkäsin kadun toisensa
jälkeen, ajoin itseäni eteenpäin nieleskellen huudahduksia ja
sadattelin hiljaa ja raivokkaasti itselleni, kun halusin pysähtyä.
Tällä välin olin joutunut ylhäälle Pilestraedelle. Kun vihdoinkin
pysähdyin, melkein itkemäisilläni vihasta, etten voinut juosta
kauemmaksi, vapisi koko ruumiini ja minä heittäydyin eräälle
porraskivelle istumaan. Ei, seis! sanoin. Ja oikein kiduttaakseni
itseäni nousin jälleen ylös ja pakottauduin seisomaan, ja minä
nauroin itselleni ja nautin omasta hölmistyksestäni. Vihdoin monen
minuutin kuluttua annoin nyökkäyksellä itselleni luvan istuutua,
kuitenkin valitsin epämukavimman paikan portaalla.
Herrajumala, oli ihanaa levätä! Kuivasin hien kasvoiltani ja vedin
syvään raikasta ilmaa keuhkoihini. Miten olinkaan juossut! Mutta
en sitä katunut, olin sen hyvin ansainnut. Miksi olinkaan halunnut
pyytää sitä kruunua? Nyt näin seuraukset. Ja minä aloin jutella
lempeästi itselleni, antaa neuvoja kuin äiti. Jouduin yhä enemmän
liikutuksen valtaan, ja väsyneenä ja voimattomana aloin itkeä.
Hiljaista ja sydämellistä itkua, sisäistä, kyyneletöntä nyyhkytystä.
Neljännestunnin tai enemmänkin istuin samalla paikalla. Ihmisiä tuli
ja meni, eikä kukaan minua loukannut. Pikku lapsia leikki siellä
täällä ympärillä, pieni lintu lauloi puussa kadun toisella puolen.
Poliisikonstaapeli astelee minua kohti.
"Minkä vuoksi siinä istutte?" sanoi hän.
"Minkäkö vuoksi istun tässä?" kysyin minä. "Huvikseni."
"Olen tarkannut teitä puolisen tuntia", sanoi hän. "Olette istunut
tässä puoli tuntia?"
"No, jokseenkin", vastasin. "Oliko vielä muutakin asiaa?" Nousin
kiukkuisena ja läksin.
Torille tultuani pysähdyin ja katselin alas kadulle päin. Huvikseni!
Oliko sekin vastaus? Väsymyksestä! olisit sanonut ja muuttanut
äänesi surkeaksi -- olet nauta, sinä et koskaan opi teeskentelemään!
Uupumuksesta! ja olisit huoannut kuin hevonen.
Tultuani palolaitoksen luo pysähdyin jälleen, uuden päähänpiston
johdosta. Napsautin sormiani, päästin röhönaurun, joka hämmästytti
ohikulkijoita, ja sanoin: Ei, nyt sinun täytyy tosiaankin mennä pappi
Levionin luo. Se sinun täytyy, hitto soikoon, tehdä. Niin, ainoastaan
yrittääksesi. Miksipä et sitä keinoa käyttäisi? Onhan niin kaunis
ilmakin.
Menin Paschan kirjakauppaan, löysin osoitekalenterista pastori
Levionin asunnon ja läksin astelemaan sinne päin. Nyt on tosi
kysymyksessä! sanoin, älä nyt epäröi! Omatunto, sanot. Älä
lörpöttele, olet liian köyhä omataksesi omaatuntoa. Olet nälkäinen,
sitä sinä olet, tullut tärkeälle asialle. Mutta sinun on pantava
pää kallelleen ja saatava sointua sanoihisi. Sitä et tahdo, mitä?
Silloin en mene askeltakaan etemmäksi, ettäs sen tiedät. Siis: olet
sangen tukalassa asemassa, kamppailet pimeyden valtojen ja suurten,
äänettömien kummitusten kanssa öisin, niin että vallan hirvittää,
näet nälkää ja janoat viiniä ja maitoa etkä sitä saa. Niin pitkälle
olet joutunut. Nyt olet täällä etkä omista kerrassaan mitään. Mutta
sinä uskot armoon, et ole siis sentään uskoasi kadottanut! Ja silloin
on sinun lyötävä kätesi yhteen ja oltava sen näköinen kuin olisit
itse saatana uskomaan armoon. Mitä mammonaan tulee, niin vihaat
mammonaa kaikissa muodoissa, toinen on asia virsikirjan suhteen,
parin kruunun arvoisen muiston... Papin ovella pysähdyin ja luin:
"Konttoriaika kello 12-4."
Edelleen, ei turhaa lörpötystä, nyt tehdään totta asioista! Siis, pää
kallelleen, vielä hiukan... ja minä soitin ovikelloa.
"Haen pastoria", sanoin palvelustytölle, mutta minun oli mahdoton
saada Jumalan nimeä mainituksi.
"Hän on mennyt ulos", vastasi palvelustyttö.
Mennyt ulos! Mennyt ulos! Se luhisti koko suunnitelmani, hämmensi
täydellisesti kaikki, mitä olin ajatellut sanoa. Mitä hyötyä minulla
oli siis tästä pitkästä matkasta? Siinä minä nyt olin.
"Oliko jotakin erikoista?" kysyi palvelustyttö. "Ei lainkaan!"
vastasin, "ei ollenkaan! Oli vain tällainen kaunis Jumalan ilma,
sitten halusin tulla tänne häntä tervehtimään."
Siinä nyt seisoin ja siinä seisoi tyttö. Röyhistin tahallani rintaani
antaakseni hänen huomata nuppineulan, joka piti nuttuani kiinni,
pyysin silmilläni häntä katsomaan, mille asialle olin tullut, mutta
se raukka ei ymmärtänyt mitään.
Kaunis Jumalan ilma, niin. Eikö rouvakaan ollut kotona?
Kyllä, mutta hänellä oli reumatismi, lepäsi sohvalla kykenemättä
liikkumaan... Halusinko jättää jonkin pyynnön vai mitä?
Ei, ei ollenkaan. Tein vain tällaisia kävelymatkoja silloin tällöin,
sain hiukan liikuntaa. Se teki niin hyvää päivällisen jälkeen. --
Läksin paluumatkalle. Mitä hyödytti puhella enää itsensä kanssa? Sitä
paitsi olin alkanut tuntea huimausta, toden totta, olin tosiaankin
luhistumaisillani. Konttoriaika oli 12-4, minä olin kolkuttanut
tuntia liian myöhään, armon aika oli päättynyt!
Suurtorilla istahdin eräälle penkille kirkon luona. Herrajumala,
miten synkältä kaikki alkoi näyttää! En itkenyt, olin liiaksi
väsynyt, äärimmilleen kiusaantuneena istuin siinä yrittämättä
mitään, istuin liikkumattomana ja kärsin nälkää. Rintaa vaivasi
eniten, siellä sisällä viilteli aivan merkillisen kipeästi. Ei olisi
ollut apua enää lastunkaan pureksimisesta, leukani olivat väsyneet
hyödyttömästä työstä, ja minä annoin niiden levätä. Antauduin
olemisen nojaan. Lisäksi oli ruskea appelsiinin kuori, jonka olin
löytänyt kadulta ja jota heti olin ryhtynyt kaluamaan, tuottanut
minulle tuskaa. Olin sairas. Suonet pullottivat sinisinä ranteissani.
Mitä minä oikeastaan olin hommaillut? Juossut koko päivän etsimässä
yhtä kruunua, joka pitäisi minut hengissä muutamia tunteja kauemmin.
Eikö itse asiassa ollut samantekevää, tapahtuiko se välttämätön
päivää aikaisemmin tai päivää myöhemmin. Jos olisin käyttäytynyt
kuten kunnon ihmiset, olisin heittäytynyt kuoleman valtaan.
Ajatukseni oli tällä hetkellä kirkas. Nyt minä kuolisin, oli syksyn
aika, kaikki oli horrostilassa. Olin koettanut kaikkia keinoja,
käyttänyt kaikki apulähteet mitä tiesin. Haudoin kaihomielisesti tätä
ajatusta, ja joka kerta, kun vielä toivoin mahdollista pelastusta,
kuiskasin torjuvasti: Narri, olethan jo alkanut kuolla! Minun pitäisi
kirjoittaa pari kirjettä, laittaa kaikki valmiiksi, kuolemaa varten.
Minä peseytyisin huolellisesti ja laittaisin vuoteeni siistiksi,
pääni minä laskisin parille valkoiselle kirjoituspaperiarkille,
puhtaimmalle kapineelle, mikä minulla oli, ja vihreän peiton minä
voisin...
Vihreä peitto! Yhtäkkiä hätkähdin aivan hereille, veri kohosi
päähäni ja sain ankaran sydämentykytyksen. Nousen penkiltä ja alan
kävellä, elämä liikkuu jälleen kaikissa säikeissäni ja minä toistan
toistamistani noita yksinäisiä sanoja: Vihreä peitto! Vihreä peitto!
Astelen yhä nopeammin kuin olisi mentävä jotakin hakemaan, ja olen
hetkisen kuluttua jälleen kotona läkkisepän työhuoneessa.
Pysähtymättä hetkeksikään tai horjumatta päätöksessäni menen sängyn
luo ja käärin Hans Paulin peiton kokoon. Olisipa ihmeellistä,
jollei hyvä päähänpistoni pelastaisi minua! Tyhmät empimiset, jotka
syntyivät minussa, puolittaiset sisäiset huudot jonkinlaisesta
häpeätahrasta, ensimmäisestä mustasta merkistä kunniallisuudessani,
minä sysäsin syrjään, annoin palttua koko asialle. En ollut mikään
pyhimys, en mikään hyveidiootti, minulla oli järki tallella...
Ja minä otin peiton kainalooni ja läksin Stenerkadulle, n:o 5:een.
Koputin ovelle ja astuin suureen vieraaseen saliin, ensi kertaa,
kello ovessa kilisi hätäisesti pääni yläpuolella. Mies tulee sisään
viereisestä huoneesta, pureskellen, suu täynnä ruokaa ja astuu tiskin
taakse.
"Ooh, lainatkaa minulle puoli kruunua näitä silmälasejani vastaan!"
sanoin minä, "minä lunastan ne parin päivän kuluttua, varmasti."
"Mitä? Ehei, niissähän on terässangat?"
"Niin."
"Ei, en voi."
"No ei, ettehän te voi. Oikeastaan se olikin leikkiä. Ei, minulla
on mukana peitto, jota en oikeastaan enää tarvitse, ja minun pisti
päähäni, että te voisitte ehkä päästää minut siitä."
"Minulla on, ikävä kyllä, kokonainen varasto sänkyvaatteita", vastasi
hän ja kun minä olin saanut sen levitetyksi auki, heitti hän vain
silmäyksen siihen ja huudahti:
"Ei, anteeksi, sitä en tarvitse!"
"Minä halusin näyttää teille ensiksi huonomman puolen", sanoin, "se
on paljon parempi toiselta puolelta."
"Niin, niin, mutta se ei auta, minä en halua sitä, ettekä te saa
siitä kymmentä äyriä missään paikassa."
"No, onpa surullista, ettei se ole minkään arvoinen", sanoin, "mutta
ajattelin, että se voisi mennä jonkun toisen vanhan peiton ohella
huutokaupassa."
"Niin, ei, se ei auta."
"Viisikolmatta äyriä?" lausuin.
"Ei, minä en halua sitä ollenkaan, en huoli sitä."
Niinpä otin peiton kainalooni ja menin kotiin.
Olin olevinani niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, levitin peiton
jälleen sängyn päälle, suoristin sen hyvin tapani mukaan ja koetin
poistaa kaikki jäljet viime teostani. Oli mahdotonta, että minä
olisin voinut olla täydessä järjessä sillä hetkellä, jolloin
päätin tehdä tämän kepposen; kuta enemmän sitä ajattelin, sitä
mahdottomammalta se minusta tuntui. Minut mahtoi yllättää jokin
heikkouden puuska, jokin sisäinen väsähtämys. Enpäs ollut joutunut
tuohon ansaan, minussa oli aavistus, että asiat menisivät hulluun
suuntaan, ja olin tarkoituksellisesti yrittänyt ensin pantata
silmälasejani. Ja minä iloitsin suuresti, etten ollut saanut
tilaisuutta panna täytäntöön tuota rikosta, joka olisi tahrannut
kunniani viime hetkeeni saakka.
Läksin jälleen kaupungille.
Istahdin penkille Vapahtajamme kirkon luona, hervahdin nuhjottamaan,
pää rinnalla, kiihtymyksestä väsyneenä, sairaana ja nälän
raukaisemana. Ja aika kului.
Sain istua tämän hetken rauhassa, ulkona oli hiukan valoisampaa kuin
sisällä, minusta tuntui sitä paitsi kuin ei rintavaiva olisi ollut
niin ankaraa ulkoilmassa, voisinhan vielä ajoissa ehtiä kotiin.
Ja minä nuhjotin ja ajattelin ja kärsin kovasti. Olin löytänyt pienen
kiven, jonka puhdistin takkini hihalla ja pistin suuhuni saadakseni
jotain mukellettavaa, muuten en liikahtanut enkä edes katsettani
siirtänyt. Ihmisiä tuli ja meni, rattaiden räminä, kavioiden kopina
ja ihmisten juttelut täyttivät ilman.
Mutta voisinhan yrittää tarjota nappeja? Siitä ei tietysti olisi
mitään hyötyä, ja sitä paitsi olin jokseenkin sairas. Mutta kun
oikein ajattelin, niin eiköhän minun olisi kuljettava sieltä "sedän"
liikkeen kautta -- varsinaisen "setäni" -- kun menisin kotiin?
Vihdoin nousin penkiltä ja läksin laahustamaan katuja pitkin.
Silmäkulmiani alkoi polttaa, kuume oli nousemassa ja minä kiiruhdin
minkä voin. Jälleen kuljin ohi leipuriliikkeen, missä oli se leipä.
No, nyt pysähdymme tässä! sanoin teeskennellyn päättävästi. Mutta
jospa nyt menisin sisälle ja pyytäisin palasen leipää? Se oli
harha-ajatus, päähänpälkähdys, se todellakin johtui mieleeni. Hyi!
kuiskasin ja pudistin päätäni. Ja astelin edelleen.
Rebslager-kujalla oli pari rakastavaista kuiskailemassa eräässä
porttikäytävässä, vähän kauempana pisti tyttö päänsä ulos ikkunasta.
Astelin niin hiljaa ja mietteissäni, kuin olisin pohtinut kaikkea
mahdollista -- ja tyttö tuli ulos kadulle.
"Mikä sinun on, vanha tuttu? Mitä, oletko sairas? Ai, jumala
paratkoon, mitkä kasvot!" Ja tyttö kiepsahti kiireesti takaisin.
Pysähdyin samassa. Mikä minun kasvojani vaivasi? Olinko jo tosiaankin
alkanut kuolla? Tunnustelin käsilläni poskiani: laiha, tietysti olin
laiha, posket olivat kuin kaksi maljaa, pohja sisäänpäin, mutta
herrajumala... ja läksin jälleen laahustamaan eteenpäin.
Mutta pysähdyin taaskin. Mahdoin olla aivan hirvittävän laiha.
Ja silmät olivat vajoamaisillaan pään sisään. Minkähän näköinen
minä oikeastaan olin? Olipa sekin pirullista, että täytyi rumentua
yksistään nälästä! Tunsin raivon vielä kerran riehahtavan, sen
viimeisen leimahduksen, jänteeni kouristuvan. Minkälaiset kasvot,
mitä? Tässä astelin omaten pään, jonkalaista ei ollut koko
maassa, pari nyrkkiä, jotka voisivat jauhaa kaupunginpalvelijan
sihtijauhoiksi, ja nälkiinnyin rumaksi keskellä Kristianian
kaupunkia! Mitä järkeä ja järjestystä siinä oli. Minä olin Saelissä
ahertanut yöt päivät kuin hevonen, joka raahaa pappia, olin lukenut
melkein silmät päästäni opinhalusta ja nähnyt nälkää niin että järki
oli tahtonut aivoista lähteä -- mitä hittoa minä sitä jälleen hankin
itselleni? Yksin katutytötkin kaikkosivat minut nähtyään. Mutta nyt
siitä olisi tehtävä loppu -- ymmärrätkö! -- _loppu_, piruvieköön,
siitä olisi tuleva!... Yhä yltyvällä raivolla, hampaita purren ja
väsymystä tuntien, itkien ja kiroillen, minä riehakoin ohikulkijoista
välittämättä. Aloin taas kiduttaa itseäni, juoksin ehdoin tahdoin
otsani vasten lyhtytolppia, iskin kynteni syvälle kämmeniini, purin
mielettömästi kieltäni, kun se ei puhunut selvästi, ja nauroin
raivokkaasti joka kerta kun se koski ankarasti.
Niin, mutta mitä minun olisi tehtävä? kysyin lopulta itseltäni. Ja
minä poljen jalkaani katuun monta kertaa ja toistan: mitä minun on
tehtävä? -- Muuan herra kulkee juuri ohi ja huomauttaa hymyillen:
"Teidän täytyy mennä pyytämään, että teidät pidätettäisiin."
Katsoin häneen. Hän oli yksi tunnettuja naistenlääkäreitämme,
"Herttuaksi" nimitetty. Ei edes hänkään käsittänyt tilaani, mies,
jonka tunsin ja jonka kättä olin puristanut. Jäin seisomaan.
Pidätettäisiin? Niin, minä olin hullu, hän oli oikeassa. Tunsin
hulluutta veressäni, tunsin sen riehuvan aivoissani. Niin minun siis
kävisi? Niin, niin! Ja minä aloitin jälleen verkkaisen, surullisen
kulkuni. Siihen minä siis joutuisin.
Yhtäkkiä pysähdyn taaskin. Mutta ei pidätetyksi! sanon, ei sitä! Ja
minä olin melkein käheä tuskaisesta pelosta. Rukoilin itsekseni,
päästelin pyyntöjä, ettei minua pidätettäisi. Silloin joutuisin
jälleen raatihuoneelle, minut suljettaisiin pimeään koppiin, missä
ei ollut niin valon kipinää. Ei sellaista! Oli vielä muitakin
keinoja käytettävissä, joita en ollut koettanut. Ja minä tahdoin
koettaa niitä, tahdoin olla hyvin ahkera, ottaa sitä varten hyvää
aikaa ja kulkea masentumatta talosta taloon. Olihan esimerkiksi
musiikkikauppias Cisler, jonka luona en lainkaan ollut käynyt.
Kyllähän keinoja keksittäisiin... Sillä tavoin astelin ja juttelin,
kunnes sain itseni melkein itkemään mielenliikutuksesta. Ei vain
joutua pidätetyksi!
Cisler? Olikohan se ehkä kohtalon johdatusta? Hänen nimensä oli
johtunut mieleeni aiheettomasti, ja hän asui kovin kaukana, mutta
minä menisin kuitenkin hänen luokseen, kulkisin hiljaa ja lepäisin
välillä. Tunsin paikan, olin ollut siellä usein, ostanut paljon
nuotteja niinä entisinä hyvinä aikoina. Pyytäisinkö puoli kruunua? Se
ehkä oudoksuttaisi häntä, minä pyytäisin kokonaisen.
Menin kauppaan ja kysyin johtajaa; minut ohjattiin hänen
konttoriinsa. Siellä istui mies, kauniina, kuosikkaasti pukeutuneena,
tarkastelemassa laskuja.
Sammalsin anteeksipyynnön ja esitin asiani. Pakotettuna kääntymään
hänen puoleensa... ei kestäisi kauan kun maksaisin sen takaisin...
kun saisin palkkion sanomalehtiartikkelistani... Hän tekisi minulle
suuren hyväntyön...
Vielä minun puhuessani hän kääntyi pöytäänsä päin ja jatkoi työtään.
Kun olin lopettanut, vilkaisi hän minuun, pudisti kaunista päätään ja
sanoi: "Ei!" Ainoastaan: ei. Ei mitään selityksiä. Ei sanaakaan muuta.
Polveni tutisivat ankarasti, ja minä nojasin pientä kiilloitettua
aidaketta vasten. Päätin yrittää vielä kerran. Miksi piti juuri
hänen nimensä juolahtaa mieleeni, kun olin kaukana Vaterlandissa
[kaupunginosa Kristianiassa. Suom. huomautus]. Tunsin muutamia
pistoksia vasemmassa kupeessani ja aloin hiestyä. Hm! Olin tosiaankin
hyvin huonossa tilassa, sanoin, jokseenkin sairas, ikävä kyllä;
varmasti ei kuluisi kuin pari päivää kun jo maksaisin sen takaisin.
Jos hän tahtoisi olla niin suopea?
"Hyvä mies, miksi te tulette minun luokseni?" sanoi hän. "Olette
minulle aivan tuntematon, kadulta tullut. Menkää lehteen, missä
teidät tunnetaan."
"Mutta vain täksi illaksi!" sanoin minä. "Toimitus on jo suljettu, ja
minä olen nyt hyvin nälissäni."
Hän pudisti yhä päätään ja jatkoi sen pudistamista vielä sittenkin,
kun olin jo tarttunut ovenripaan.
"Hyvästi!" sanoin.
Se ei ollutkaan kohtalon johdatusta, ajattelin ja hymyilin
katkerasti; niin korkealta voisin minäkin viitata, jos niikseen
tuli. Laahustin eteenpäin kautta korttelin toisensa jälkeen, välistä
lepäsin jollakin portaalla. Kunpa vain en joutuisi pidätetyksi!
Koppikauhu vaivasi minua koko ajan, ei jättänyt minua lainkaan
rauhaan! Joka kerta, kun näin konstaapelin matkallani, pujahdin
sivukadulle, välttääkseni tulemasta häntä vastaan. Nyt laskemme
sata askelta, sanoin, ja koetamme jälleen onneamme! Kerrankin neuvo
keksitään...
Oli pienenlainen lankakauppa, paikka missä en koskaan aikaisemmin
ollut käynyt. Mies tiskin takana, sisempänä konttori posliinisine
ovikyltteineen, pakkoja täynnä olevia hyllyjä ja pöytiä pitkä rivi.
Odotin, kunnes viimeinen ostaja oli lähtenyt kaupasta, nuori nainen
hymykuoppineen. Miten onnelliselta hän näytti! En hennonut yrittää
kiinnittää hänen huomiotaan nutussani olevaan nuppineulaan; käännyin
poispäin, ja rintani nyyhkytti.
"Haluatteko jotakin?" kysyi apulainen.
"Onko johtaja tavattavissa?" sanoin.
"Hän on tunturimatkalla Jotunheimissä", vastasi hän. "Olisiko jotakin
erikoista asiaa, mitä?"
"Olisin pyytänyt muutamia äyrejä ruokaa varten", sanoin ja koetin
hymyillä; "olen nälissäni eikä minulla ole yhtään äyriä."
"Olette siis yhtä rikas kuin minäkin", sanoi hän ja ryhtyi
järjestelemään lankapakkojaan.
"Oi, älkää ajako minua pois -- ei nyt!" sanoin tuntien samalla kylmiä
väristyksiä koko ruumiissani. "Olen todellakin melkein kuollut
nälästä, on kulunut jo monta päivää siitä kun nautin jotakin."
Äärimmäisen vakavana, sanomatta mitään, hän ryhtyi kääntelemään
taskujaan nurin, yhden toisensa jälkeen. Enkö voinut uskoa hänen
sanojaan, mitä?
"Vain viisi äyriä?" sanoin. "Niin, saatte kymmenen takaisin parin
päivän kuluttua."
"Hyvä mies, tahdotteko, että varastaisin laatikosta?" kysyi hän
kärsimättömästi.
"Niin", sanoin, "ottakaa viisi äyriä laatikosta."
"Sitä en tee", virkkoi hän, ja lisäsi: "Ja sallikaa minun sanoa
teille samalla, että nyt tämä voi jo riittää."
Läksin ulos, sairaana nälästä ja kuumana häpeästä. Olin tekeytynyt
koiraksi, joka halusi viheliäisintä luuta, enkä ollut saanut sitä.
Ei, nyt tästä täytyi tulla loppu! Olin tosiaankin joutunut liian
pitkälle. Olin pysytellyt hengissä niin monta vuotta, seisonut
suorana niin kovina hetkinä, ja nyt olin äkkiä vajonnut röyhkeään
kerjäläisyyteen. Tämä yksi päivä oli raaistanut koko ajatuskykyni,
täyttänyt mieleni häpeämättömyydellä. Olin alentunut tekeytymään
surkuteltavaksi ja seisonut ja itkenyt pienimpien rihkamakauppiaiden
edessä. Ja mitä se oli hyödyttänyt? Enkö edelleenkin ollut ilman
suuhunpantavaa. Olin saavuttanut sen, että olin kyllästynyt itseeni.
Niin, niin, nyt tästä täytyi tulla loppui Juuri nyt suljettaisiin
kotiportti, ja minun täytyi kiiruhtaa, jollen haluaisi levätä jälleen
raatihuoneella...
Tämä antoi minulle voimia; raatihuoneella en tahtonut levätä. Ruumis
kumarassa, kädelläni painaen vasenta kylkeäni vaimentaakseni hiukan
pistoksia, mennä kuukertelin eteenpäin, pidin katseeni suunnattuna
katukäytävään, etten pakottaisi mahdollisia tuttavia tervehtimään, ja
kiiruhdin paloasemaa kohti. Jumalan kiitos, kello oli vain seitsemän
Vapahtajamme kirkon tornissa, minulla oli vielä kolme tuntia, ennen
kuin portti suljettaisiin. Miten olinkin ollut peloissani!
Sitten ei jäisi yhtään keinoa yrittämättä, olisin tehnyt kaiken
voitavani. Että tosiaankaan ei saattanut kertaakaan onnistua koko
päivänä! ajattelin. Jos kertoisin sen jollekin, niin kukaan ei sitä
uskoisi, ja jos sen kirjoittaisin paperille, sanottaisiin, että se
oli tehtyä. Ei ainoassakaan paikassa! Niin, niin, sitä ei tarvinnut
harmitella; ennen kaikkea en saisi olla enää surkuteltava. Hyi, se
oli iljettävää, vakuutan sinulle, sinä tympäiset minua! Kun kaikki
toivo oli mennyttä, niin se oli mennyttä. Enkö muuten voisi varastaa
kourallista kauroja tallista? Se oli vain valon pilkahdus -- minä
tiesin, että talli oli suljettu.
Otin asian tyynesti ja astuskelin kotiin päin. Tunsin janoa,
ilokseni ensi kerran koko päivänä, ja minä etsiskelin paikkaa,
mistä voisin juoda. Olin tullut liian kauas myymälöiden luota enkä
yksityisasuntoon halunnut mennä; voisin ehkä odottaa siksi kunnes
tulisin kotiin; siihen menisi neljännestunnin aika. Ei ollut lainkaan
sanottu, että voisin pitää sisälläni vettäkään; vatsani ei sietänyt
enää mitään; tunsin, että minua vaivasi sylkikin, jota nieleskelin.
Mutta napit? En ollut vielä ollenkaan yrittänyt nappeja tarjota.
Silloin pysähdyin ja rupesin hymyilemään. Ehkäpä siinä sittenkin
olisi keino! En ollut vielä aivan tuomittu! Minä saisin aivan
varmasti niillä kymmenen äyriä, huomenna jostakin toiset kymmenen, ja
torstaina saisin maksun sanomalehtiartikkelistani. Saisinpa nähdä,
se luonnistaisi! Että tosiaankin saatoin unohtaa napit! Otin ne
taskustani ja katselin niitä kulkiessani; silmäni himmenivät ilosta,
en nähnyt katua jolla astelin.
Miten hyvin tunsinkaan sen suuren kellarin, paikan, minne olin
pujahtanut pimeinä iltoina, verenimijä-ystäväni luo. Toinen toisensa
jälkeen olivat kapistukseni hävinneet sinne, pikku esineet, viimeinen
kirjani. Huutokauppapäivänä menin mielelläni sinne katsomaan, ja
minä riemuitsin joka kerta, kun huomasin kirjani joutuvan hyviin
käsiin. Näyttelijä Magelsenilla oli kelloni, ja siitä minä olin
melkein ylpeä; erään vuosikalenterin, missä olivat ensimmäiset pienet
runokokeeni, oli muuan tuttava ostanut, ja palttooni oli joutunut
eräälle valokuvaajalle lainattavaksi ateljeessa. Joten mistään ei
ollut pahaa sanottavaa.
Pidin napit valmiina kädessäni ja astuin sisään. "Setä" istuu
pöytänsä ääressä kirjoittamassa.
"Minulla ei ole mitään kiirettä", sanon, peläten häiritseväni häntä
ja saattavani hänet kärsimättömäksi esittämällä asiani. Ääneni
kuulosti kummallisen oudolta, tuskin tunsin sitä enää omakseni, ja
sydämeni paukutti kuin vasara.
Hän tuli hymyillen vastaani, tapansa mukaan, pani molemmat kätensä
tiskille ja katsoi minua silmiin, sanaakaan virkkamatta.
Niin, minulla oli jotakin mukana, josta halusin kysyä, voisiko hän
sitä tarvita... jotakin, joka oli vain tiellä kotona, vakuutan
teille, aivan vaivana... muutamia nappeja.
No, mitä, minkälaisia nappeja? Ja hän suuntaa katseensa käteeni.
Eikö hän voisi antaa minulle niistä muutamia äyrejä?... Niin monta
kuin hän itse katsoisi sopivaksi... Aivan hänen oman mielensä
mukaan...
Noista napeista? Ja "setä" tuijottaa ihmeissään minuun. _Noista_
napeista?
Vain yhtä sikaria varten, tai mitä hän itse haluaisi. Satuin
kulkemaan ohi ja tahdoin kuulostaa.
Silloin nauroi tuo vanha panttilainaaja ja kääntyi takaisin pöytänsä
ääreen, sanaakaan sanomatta. En oikeastaan ollut toivonut niin
paljon, ja kuitenkin olin ajatellut mahdollisuutta, että tulisin
autetuksi. Tuo nauru oli kuolintuomioni. Ei kai hyödyttäisi nytkään
tarjota silmälaseja?
Minä antaisin luonnollisesti silmälasit mennä mukana, sehän on selvä,
sanoin sitten ja otin ne käteeni. Vain kymmenen äyriä, tai, jos hän
tahtoisi, viisi äyriä?
"Tiedättehän, etten voi lainata silmälasejanne vastaan", sanoi
"setä"; "olen sanonut sen teille jo ennen."
"Mutta minä tarvitsen postimerkin", lausuin; en voinut edes saada
lähetetyksi kirjeitä, joita minun piti kirjoittaa. "Kymmenen tai
viiden äyrin postimerkki, aivan, miten itse haluatte."
"Jumala teitä siunatkoon ja menkää tiehenne!" vastasi hän ja viittasi
kädellään minua poistumaan.
Niin, niin, saa sitten olla! virkoin itsekseni. Koneellisesti asetin
silmälasit jälleen nenälleni, otin napit käteeni ja läksin; sanoin
hyvää yötä ja suljin oven jälkeeni, kuten tavallista. Kas niin,
mitään ei ollut enää tehtävissä! Ulko-ovella pysähdyin ja katselin
vielä nappeja. Että hän ei lainkaan niitä halunnut! sanoin; ne ovat
kuitenkin melkein uusia nappeja; en voi sitä käsittää!
Seisoessani siinä näissä mietteissäni totesin erään miehen pyrkivän
ohitseni kellariin. Mennessään hän hiukan töytäisi minua; pyysimme
kumpikin anteeksi, ja minä käännyin katsomaan häntä.
"Hei, sinäkö se oletkin?" sanoi hän äkkiä alhaalla portailla. Hän
tuli ylös, ja minä tunsin hänet. "Herra siunatkoon, minkä näköinen
sinä olet!" sanoi hän. "Mitä sinä täällä olet tehnyt?"
"Ooh -- ollut asioilla. Aiot sinne alas, näen mä?"
"Niin. Mitä sinä olet sinne tarjonnut?"
Polveni tutisivat, nojasin seinää vasten ja ojensin käteni, jossa
olivat napit.
"Mitä hittoa?" huudahti hän. "Ei, nyt se menee liian pitkälle!"
"Hyvää yötä!" sanoin ja halusin mennä, tunsin itkun pyrkivän ulos
rinnastani.
"Ei, odotas hetkinen!" sanoi hän. Mitäpä minä odottaisin? Hänhän
oli itse matkalla "sedän" luo, vei ehkä kihlasormustaan, oli nähnyt
nälkää useita päiviä, oli velkaa emännälleen. "Kyllä", vastasin, "jos
palaat pian..."
"Tietysti", sanoi hän ja tarttui käsivarteeni, "mutta minä sanon
sinulle, minä en usko sinua, olet idiootti, parasta, että seuraat
mukana."
Käsitin, mitä hän tahtoi, minussa välähti äkkiä kipinä kunniantuntoa
ja vastasin:
"En voi! Olen luvannut olla Bernt Ankerin kadulla puoli kahdeksan,
ja..."
"Puoli kahdeksan, aivan niin! Mutta nyt on kello kahdeksan. Tässä
minä seison kello kädessä, menen juuri tarjoamaan. Kas niin, sisään,
sinä nälkäinen synninkyörä! Saan vähintään viisi kruunua sinulle."
Ja hän tuuppasi minut sisälle.