Talvi on tullut, raaka ja kostea talvi, melkein lumeton, sumuinen
ja pimeä, pitkällinen yö, ilman ainoatakaan raikasta tuulahdusta
viikkomääriin. Kaasuvalo paloi kaduilla melkein kaiken päivää,
ja ihmiset törmäsivät sittenkin yhteen sumussa. Kaikki äänet,
kirkonkellojen kumahtelu, ajurihevosten kulkuset, ihmisten puhelut,
kavioiden kopse, kaikki kuuluivat niin särkyneinä ja kilahtelevina
tässä paksussa ilmassa, joka laskeutui kaikkialle ja vaimensi
kaikkea. Viikot kuluivat toisensa jälkeen ja ilma pysyi yhä
samanlaisena.
Ja minä asustelin edelleen Vaterlandin kaupunginosassa.
Jouduin yhä lujemmin kiinni tuohon täysihoitolaan, tuohon
matkailijakotiin, missä olin saanut asua, kehnosta asemastani
huolimatta. Rahani olivat jo aikoja sitten loppuneet, kuitenkin minä
yhäti tulin tuohon paikkaan, kuin olisi minulla ollut siihen oikeus
ja ikään kuin olisin siellä kotonani. Emäntä ei ollut vielä sanonut
mitään, mutta minua harmitti kuitenkin, etten voinut hänelle maksaa.
Näin kului kolme viikkoa.
Olin jo useita päiviä sitten ryhtynyt jälleen kirjoitustöihini,
mutta minun ei onnistunut enää saada kokoon mitään sellaista, johon
olisin ollut tyytyväinen; minua ei onnistanut enää lainkaan, vaikka
olin hyvin ahkera ja yritin sekä myöhään että varhain; yritinpä mitä
tahansa, kaikki oli hyödytöntä, onni oli poissa, ja minä ponnistelin
aina turhaan.
Näitä yrityksiäni minä tein eräässä toisen kerroksen huoneessa,
parhaimmassa vierashuoneessa. Olin saanut olla häiriintymättä siellä
ensi illasta saakka, jolloin minulla oli rahoja ja voin selvittää
asiani. Minulla oli myös koko ajan toivo, että vihdoin saisin kokoon
artikkelin jostakin aiheesta, jotta saisin huoneeni maksetuksi
ja mitä muuten olin velkaa; senvuoksi juuri työskentelin niin
uutterasti. Minulla oli alulla eräs juttu, josta odotin jotakin,
vertauskuva kirjakaupassa sattuvasta tulipalosta, syvämietteinen
aihe, jonka minä erittäin huolellisesti valmistelisin ja veisin
"komendöörille" maksuksi. "Komendööri" tulisi huomaamaan, että
hän sillä kertaa tosiaankin oli avustanut kykyä; uskoin varmasti
hänen huomaavan sen, oli vain odotettava, kunnes henki tulisi
päälleni. Ja miksikäs ei henki tulisi päälleni? Miksi se ei voisi
tulla päälleni aivan ensi tilassa? Mikään ei ollut enää esteenä,
minä sain emännältäni ruokaa hiukan joka päivä, muutamia voileipiä
aamuin ja illoin, ja hermostuneisuuteni oli melkein hävinnyt.
Kirjoittaessani en enää käyttänyt riepuja käsieni ympärillä, ja minä
saatoin tuijottaa kadulle toisen kerroksen ikkunoistani tuntematta
huimausta. Oloni oli käynyt kaikin tavoin paljon paremmaksi, ja minua
alkoi suorastaan ihmetyttää, etten ollut jo saanut vertauskuvaani
valmiiksi. En käsittänyt, mistä se johtui.
Eräänä päivänä minä vihdoinkin sain aavistuksen, miten heikoksi
oikeastaan olin tullut, miten tylsästi ja kelvottomasti aivoni
työskentelivät. Sinä päivänä toi näet emäntäni minulle laskun, jota
hän pyysi minun katsomaan; siinä laskussa mahtoi olla jokin virhe,
sanoi hän, se ei käynyt yhteen hänen oman kirjansa kanssa; mutta hän
ei ollut kuitenkaan voinut löytää virhettä.
Ryhdyin laskemaan, emäntäni istui vastapäätä ja katsoi minuun. Laskin
nuo parikymmentä rahaerää, ensin ylhäältä alas ja havaitsin summan
oikeaksi, sitten alhaalta ylös ja sain uudelleen saman tuloksen.
Katsoin vaimoon, hän istui aivan vastapäätä ja odotti vastaustani;
samalla panin merkille, että hän oli raskaana, se ei jäänyt minulta
huomaamatta, vaikka en mitenkään tutkivasti häntä silmäillyt.
"Summa on oikea", sanoin.
"Ei, mutta katsokaas nyt jokaista lukua erikseen", vastasi hän; "se
ei voi olla niin paljon, olen varma siitä."
Ja minä aloin tarkastaa jokaista erää: 2 leipää à 25, 1
lampunlasi 18, saippua 20, voita 32... Mitään erikoisen terävää
päätä ei tarvittaisi noiden lukujen läpikäymiseen, tuon pienen
laskupahasen, jossa ei ollut mitään mutkallisuuksia, ja minä koetin
perusteellisesti etsiä virhettä, josta muija puhui, mutta en sitä
löytänyt. Puuhailtuani noiden lukujen kanssa pari minuuttia huomasin
ikäväkseni, että kaikki alkoi pyöriä ympäri päässäni; en enää voinut
erottaa Debetiä ja Kreditiä, sekoitin kaikki yhteen. Vihdoin jouduin
aivan ymmälle seuraavan erän kohdalla: 3 5/16 naulaa juustoa à 16.
Aivoni töksähtivät täydellisesti, tuijotin tyhmänä juustoon enkä
päässyt minnekään.
"Onpa tosiaan kirottua, miten mutkikkaasti tämä on kirjoitettu!"
sanoin epätoivoissani. "Täällä on, Jumala paratkoon, viisi
kuudettatoista osaa juustoa. He-hee, onko mokomaa kuultu! Niin, siitä
voitte itsekin nähdä!"
"Niin", vastasi matami, "tavallisesti kirjoitetaan niin. Se on
pallojuustoa. Kyllä se on oikein! Viisi kuudettatoista osaa on siis
viisi luotia..."
"Niin, no sen minä käsitän!" keskeytin hänet, vaikka todellisuudessa
en käsittänyt enää mitään.
Yritin uudelleen selvittää tuota pientä laskutehtävää, jonka muutamia
kuukausia takaperin olisin laskenut yhdessä minuutissa; hikoilin
ankarasti ja ajattelin noita arvoituksellisia lukuja kaikin voimin,
ja minä räpäyttelin harkitsevasti silmiäni, kuin olisin tutkistellut
hyvinkin tarkkaan tätä asiaa; mutta minun täytyi luopua siitä. Nuo
viisi luotia juustoa sortivat minut kokonaan, tuntui kuin jokin olisi
revennyt aivokopassani.
Ollakseni edelleen puuhailevinani laskemistyössä minä liikuttelin
huuliani ja mainitsin silloin tällöin jonkin luvun ääneen, sitä mukaa
kuin pääsin alemmas laskussa, ikään kuin olisin aina mennyt eteenpäin
ja lähestynyt loppua. Matami istui ja odotti. Vihdoin sanoin:
"Niin, nyt minä olen käynyt sen läpi alusta loppuun saakka, eikä
siinä minun nähdäkseni ole mitään virhettä."
"Eikö tosiaankaan?" vastasi muija, "vai niin, eikö tosiaan?" Mutta
minä näin selvästi, ettei hän uskonut minua. Ja äkkiä hän näytti
saavan puheeseensa jonkinlaista väheksyvää, hiukan välinpitämätöntä
sävyä, jota en aikaisemmin ollut häneltä kuullut. Hän sanoi, että
en ehkä ollut tottunut laskemaan kuudestoista-osia; hän sanoi
myöskin, että hänen täytyisi kääntyä jonkun puoleen, joka ymmärtäisi
sellaista, saadakseen laskun kunnollisesti tarkastetuksi. Kaikkea
tätä hän ei sanonut mitenkään loukkaavasti, nolatakseen minua,
vaan ajattelevasti ja vakavasti. Mentyään ovelle ja ollessaan
poistumaisillaan hän sanoi minuun katsahtamatta:
"Anteeksi, että olen vaivannut teitä!"
Hän meni.
Hetkisen kuluttua avautui ovi uudelleen, ja emäntäni astui jälleen
sisään; hän oli tuskin mennyt käytävää pitemmälle, ennen kuin oli
kääntynyt takaisin.
"Se on totta!" sanoi hän. "Älkää ottako pahaksenne, mutta minullahan
on vielä teiltä hiukan saatavaa. Ettekös te saapunut kolme viikkoa
takaperin? Niin luulisin. On kovin tukala tulla toimeen niin suuren
perheen kanssa, joten en voi antaa kenenkään asua luotolla, ikävä
kyllä..."
Keskeytin hänet.
"Minä valmistelen erästä artikkelia, josta olen teille ennenkin
puhunut", sanoin, "ja heti kun se on valmis, saatte rahanne. Voitte
olla aivan rauhassa!"
"Niin, mutta saattekohan te sitä artikkelia koskaan valmiiksi?"
"Niinkö luulette? Henki tulee päälleni ehkä huomenna, tai kenties
jo ensi yönä; ei ole ollenkaan mahdotonta, että se tulee jo yöllä,
ja silloin tulee artikkelini valmiiksi enintään neljännestunnissa.
Nähkääs, minun työni ei ole sellaista kuin muiden ihmisten; minä
en voi istua työskentelemään ja saada valmiiksi määrättyä määrää
päivässä, minun täytyy vain odottaa hetkeä. Eikä kukaan voi sanoa
päivälleen ja tunnilleen milloin henki tulee päälle; sen täytyy mennä
omaa menoaan."
Emäntäni poistui. Mutta hänen luottamuksensa minuun oli varmaankin
hyvin vahvasti järkkynyt.
Hypähdin pystyyn ja raavin päätäni epätoivosta, heti kun olin
jäänyt yksin. Ei, minulle ei tullut sittenkään mitään pelastusta,
ei mitään, ei kerrassaan mitään pelastusta! Aivoni olivat tehneet
vararikon! Olinko siis tullut aivan idiootiksi, koska en enää osannut
laskea, miten paljon pieni pala pallojuustoa maksaa? Mutta enkö
ollut myöskin menettänyt järkeäni, kun tein itselleni tuollaisia
kysymyksiä? Enkö muuten ponnistellessani laskun kimpussa ollut tehnyt
sitä päivänselvää havaintoa, että emäntäni oli raskaana? Minulla
ei ollut mitään syytä tietää sitä, kukaan ei ollut siitä minulle
mitään kertonut, se ei myöskään välillisesti juolahtanut mieleeni,
minä näin sen omin silmin ja minä tajusin sen heti, vieläpä sillä
epätoivoisella hetkellä, jolloin istuin laskemassa kuudestoistaosia.
Kuinka se oli selitettävä?
Menin ikkunaan ja katsoin ulos; ikkunani oli Vognmand-kadulle.
Alhaalla näkyi muutamia lapsia leikkimässä, köyhästi puettuja lapsia
keskellä köyhää katua; he viskelivät tyhjää pulloa toisilleen
ja mekastivat äänekkäästi. Muuttokuorma kulki verkalleen heidän
ohitsensa, mahtoi olla jokin häädetty perhe, joka vaihtoi asuntoa,
vaikka ei ollut muuttoaikakaan. Tämä ajatus tuli heti mieleeni.
Rattailla oli sänkyvaatteita ja huonekaluja, toukan syömiä sänkyjä
ja pesutelineitä, punaisiksi maalattuja kolmijalkaisia tuoleja,
mattoja, rautaromua, läkkiastioita. Pieni tyttö, lapsi vielä, aivan
hirvittävän näköinen, punanenäinen kakara, istui ylhäällä kuorman
päällä ja piteli kiinni poloisilla sinertyneillä käsillään, jotta ei
putoaisi alas. Hän istui kostean patjan päällä, jonka päällä lapset
olivat nukkuneet, ja katseli pienokaisia, jotka heittelivät tyhjää
pulloa toisilleen...
Kaikkea tätä minä katselin, eikä minun tarvinnut vaivata päätäni
käsittääkseni, mitä tapahtui. Seisoessani siinä ikkunan ääressä ja
silmäillessäni tätä kuulin myöskin emäntäni palvelustytön laulavan
keittiössä, joka oli seinän takana; tunsin laulun, jota hän lauloi,
kuuntelin senvuoksi, laulaisiko hän väärin. Ja minä sanoin itselleni,
että kaikkea tätä ei idiootti olisi tehnyt; minä olin, jumalankiitos,
yhtä järkevä kuin kuka ihminen tahansa.
Äkkiä näin, että kaksi noista lapsista tuolla alhaalla kadulla alkoi
haukkua toisiaan, pari pikku poikaa; tunsin toisen, se oli emäntäni
poika. Avaan ikkunan kuullakseni, mitä he sanovat toisilleen, ja
heti kerääntyy joukko lapsia ikkunani alapuolelle katselemaan
odottavasti. Mitä he odottivat? Että heille viskattaisiin jotakin?
Kuivaneita kukkia, luunpalasia, sikarinpätkiä, joita he voisivat
pistää suuhunsa tai joilla voisivat huvitella? Kylmästä sinertynein
kasvoin, tavattoman odottavin silmin he katsoivat ikkunaani. Sillä
välin jatkavat nuo kaksi pientä vihamiestä toistensa haukkumista.
Sanoja kuin suuria, kömpelöitä hirviöitä purkautuu kuuluville!
noista lasten suista, hirvittäviä haukkumanimiä, porttojen kieltä,
matruusien kirouksia, joita he kenties olivat oppineet alhaalla
satamassa. Molemmat ovat niin taistelun vimmassa, etteivät lainkaan
huomaa emäntääni, joka juoksee heidän luokseen kuullakseen, mitä on
tekeillä.
"Niin", selittää hänen poikansa, "hän otti minua kurkusta; en voinut
pitkään aikaan hengittää!" Ja kääntyen pikku ilkimykseen päin, joka
seisoo irvistellen vahingoniloisesti hänelle, hän aivan raivostuu
ja huutaa: "Mene helvettiin, senkin kaldealainen körri! Mokomakin
täitukka tarttuu ihmisiä kurkkuuni Kyllä minä piru soikoon..."
Ja äiti, tuo raskauden tilassa oleva muija, joka vatsoineen on
hallitsevana ilmiönä koko tuolla alhaalla olevalla kadulla, vastaa
tuolle kymmenvuotiaalle lapselle, tarttuessaan hänen käsivarteensa ja
yrittäessään viedä häntä mukaansa:
"Sh! Kitas kiinni! Kylläpä sinä kiroiletkin! Käytät suutasi kuin
olisit ollut vuosikausia hampparien parissa! Nyt sinä tulet sisään!"
"Enpäs tule!"
"Mutta sinä tulet!"
"Enpäs tulekaan!"
Seison ikkunassa ja näen, miten äidin kiukku kasvaa; tuo inhottava
kohtaus kiihdyttää minua ankarasti, en voi sitä enää kestää, minä
huudan pojalle, että hänen täytyy tulla luokseni hetkiseksi. Huudan
pari kertaa, vain häiritäkseni heitä, saadakseni tuon kohtauksen
hajaantumaan; viimeisen kerran huudan hyvin kovalla äänellä ja äiti
kääntyy ällistyneenä ympäri ja katsoo minuun. Ja heti paikalla
hän saa malttinsa takaisin, katsoo julkeasti minuun, katsoo
oikein ylimielisesti ja vetäytyy sitten takaisin antaen soimaavan
huomautuksen pojalleen. Hän puhuu kovalla äänellä, niin että voin sen
kuulla, ja sanoo hänelle:
"Hyi sinuas, ettet häpeä antaessasi ihmisten nähdä, miten kehno sinä
olet!"
Kaikesta tästä, jota näin tarkastelin, ei mikään, ei edes yksikään
pieni sivuseikka jäänyt minulta huomaamatta. Huomiokykyni oli ylen
tarkka, minä otin vaarin jokaisen pikku seikan ja muodostelin
ajatuksia noista pikku seikoista sitä mukaa kuin ne tapahtuivat.
Joten siis oli mahdotonta, että minun järjessäni olisi voinut olla
jotakin vikaa. Mitäpä vikaa siinä olisi nyt voinut ollakaan.
Kuulepas, tiedätkös mitä, sanoin äkkiä; nyt sinä olet tarpeeksi kauan
huolehtinut järjestäsi ja ollut huolissasi sen suhteen; nyt saa
se narripeli loppua! Todistaako se hulluutta, että voi huomata ja
tajuta kaikki asiat niin perusteellisesti kuin sinä nyt? Saat minut
melkein nauramaan sinulle, sen vakuutan, eikä siitä puutu huumoria,
mikäli minä käsitän. Lyhyesti sanottuna, kaikille ihmisillehän sattuu
sellaista, että takerrutaan kerran kiinni ja juuri yksinkertaisimpiin
kysymyksiin. Se ei merkitse mitään, se on vain tilapäistä. Kuten
sanottu, olen ihan vähällä ruveta nauramaan sinulle. Mitä siihen
laskupahaseen tulee, noihin viiteen kuudettatoista osaan kurjaliston
juustoa, kuten sitä voin nimittää -- he-hee, juustoa, jossa on
neilikkaa ja pippuria, mitä tuohon naurettavaan juustoon tulee, niin
olisi parhaimmallekin voinut sattua sellaista, että olisi tyhmistynyt
sen edessä; jopa sen juuston hajukin saattoi lannistaa miehen...
Ja minä tein mitä pahinta pilkkaa kaikista pallojuustoista... Ei,
tuo minulle pöytään jotakin syötäväksi kelpaavaa! sanoin minä, tuo
minulle, jos haluat, viisi kuudettatoista osaa hyvää meijerivoita. Se
on jo toista.
Purskahtelin nauramaan omille päähänpistoilleni ja havaitsin ne
varsin huvittaviksi. Tosiaankaan minussa ei ollut mitään vikaa, olin
hyvin säilynyt. Olinpa niin sanoakseni erittäin hyvin säilynyt!
Minulla oli selvä pää, siinä ei ollut mitään vikaa, jumalankiitos!
Hilpeyteni yltyi sitä mukaa kuin astelin lattialla keskustellen
itseni kanssa; minä nauroin ääneen ja tunsin itseni railakkaan
iloiseksi. Näytti tosiaankin siltä kuin tarvitsisin vain tämän pienen
iloisen hetken, tämän oikean valoisan riemastuksen hetken saadakseni
pääni työkuntoon. Istahdin pöydän ääreen ja ryhdyin kirjoittamaan
vertauskuvallista esitystäni. Ja se sujui sangen hyvin, paremmin kuin
pitkiin aikoihin, nopeasti se ei sujunut, mutta mielestäni se vähä,
minkä sain kokoon, oli aivan erinomaista. Työskentelinkin tunnin ajan
tuntematta väsymystä.
Käsillä on juuri hyvin tärkeä kohta tässä vertauskuvallisessa
esityksessäni: tulipalo kirjakaupassa; se tuntui niin tärkeältä, että
kaikki muu, minkä olin kirjoittanut, ei ollut minkään arvoista tämän
kohdan rinnalla. Halusin juuri muodostaa oikein syvämietteiseksi
ajatuksen, että siinä eivät palaneet suinkaan kirjat, vaan aivot,
ihmisaivot, ja minä tahdoin valmistaa oikean Pärttylinyön noista
palavista aivoista, kun äkkiä avataan oveni hyvin rajusti ja emäntäni
purjehtii sisään. Hän tuli suoraan keskelle huonetta, hän ei edes
pysähtynyt kynnyksellä.
Päästin pienen käheän huudahduksen, tuntui tosiaankin kuin olisin
saanut iskun.
"Mitä?" sanoi hän. "Luulin kuulleeni teidän sanoneen jotakin? Me
olemme saaneet erään matkustajan, ja meidän täytyy antaa tämä huone
hänelle; te saatte nukkua alhaalla meidän luona ensi yön; niin, te
saatte oman sängyn sinnekin." Ja ennen kuin oli kuullut vastaukseni
hän alkoi muitta mutkitta kerätä papereitani pöydällä kokoon ja
saattaa ne kaikki epäjärjestykseen.
Iloinen tunnelmani oli pois puhallettu, olin vihainen ja epätoivoinen
ja nousin heti. Annoin hänen raastaa pöydälläni enkä sanonut mitään,
en virkkanut sanaakaan. Ja hän antoi kaikki paperit käteeni.
Muuta ei ollut tehtävissä, minun täytyi poistua huoneesta. Nyt oli
tämäkin kallis hetki menetetty! Kohtasin uuden matkustavaisen jo
portaissa, nuoren miehen, jolla oli suuret siniset ankkuripiirrokset
kädenselkämyksissä; hänen jäljessään tuli hamppari kantaen
laiva-arkkua hartioillaan. Vieras oli varmasti merimies, siis vain
tilapäinen matkustaja; hän ei kylläkään pitäisi huonettani hallussaan
kauan aikaa. Ehkäpä onni suosisi minua huomennakin, kun mies oli
lähtenyt, ja saisin jälleen suotuisan hetken; minulta puuttui
vain viisi minuuttia kestävä innoitus ja sitten olisi esitykseni
tulipalosta valmis. Sain siis mukautua kohtalooni...
Perheen asunnossa en ollut aikaisemmin käynyt, tuossa yhdessä
ainoassa huoneessa, missä kaikki oleskelivat yöt päivät, mies, vaimo,
vaimon isä ja neljä lasta. Palvelustyttö asui keittiössä, missä myös
nukkui yöllä. Lähestyin sangen vastenmielisesti ovea ja koputin;
kukaan ei vastannut, kuitenkin kuulin ääniä sisältä.
Mies ei virkkanut sanaakaan, kun astuin sisään, ei edes vastannut
tervehdykseeni, hän vilkaisi vain välinpitämättömästi minuun, kuin
en olisi vähääkään häntä liikuttanut. Hän muuten istui pelaamassa
korttia henkilön kanssa, jonka olin nähnyt satamassa, erään kantajan,
jota kutsuttiin "Lasiruuduksi". Pikku lapsi lepäsi leperrellen
itsekseen sängyssä ja vanha mies, emännän isä istui kokoon
kyyristyneenä lavitsalla pää käsien varassa, kuin olisi hänellä
ollut rinta- tai vatsakipuja. Hänellä oli melkein valkoinen tukka ja
hän näytti kyyryasennossaan jonkinlaiselta matelijalta, joka istui
höristäen korviaan jotakin kuullakseen.
"Tulen, ikävä kyllä, pyytämään täältä yösijaa ensi yöksi", sanoin
miehelle.
"Onko vaimoni sanonut sellaista?" kysyi hän.
"On. Sinne tuli uusi mies minun huoneeseeni."
Tähän ei mies vastannut mitään, hän syventyi jälleen korttipeliin.
Noin istui tuo mies päivät pääksytysten pelaten korttia kenen kanssa
tahansa, joka vain tuli hänen luokseen, pelasi pelatakseen, vain
aikaa tappaakseen ja pidelläkseen jotakin käsissään. Muuta hän
ei tehnyt mitään, tuskin liikkui niin paljon kuin hänen laiskat
jäsenensä sallivat, vaimon sillä välin häärätessä portaita ylös ja
alas, ollessa joka taholla ja huolehtiessa vieraiden hankkimisesta
taloon. Vaimo oli myös tehnyt sopimuksia satamahampparien ja
kantajien kanssa, joille hän maksoi määrätyn palkkion jokaisesta
uudesta vieraasta, jonka he toivat hänelle, ja hän antoi usein
yösijaa noille hamppareille. Nyt oli "Lasiruudun" vuoro, joka juuri
oli tuonut uuden matkustajan mukanaan.
Pari lapsista tuli sisään, kaksi pikku tyttöä, joilla oli laihat,
kesakkoiset kasvot; heillä oli hyvin viheliäiset pukimet. Hetkisen
kuluttua tuli myös emäntä. Kysyin häneltä, minne hän sijoittaisi
minut yöksi, ja hän vastasi lyhyesti, että minä saisin nukkua täällä
sisällä toisten: kanssa tai eteisessä sohvapenkillä, aivan niinkuin
itse hyväksi näkisin. Tätä vastausta antaessaan hän hääräili! ja
puuhaili huoneessa järjestellen monia kapineita eikä edes katsonut
minuun.
Lysähdin kokoon vastauksen kuultuani ja tekeydyin vähäiseksi, olin
kuitenkin olevinani tyytyväinen huoneen vaihtoon yhdeksi yöksi;
näytin tarkoituksellisesti ystävällistä naamaa, jotta en ärsyttäisi
häntä ja kenties joutuisi ulosajetuksi koko talosta. Sanoin: "No
niin, kylläpähän siitä selvitään!" ja vaikenin.
Hän hääräsi edelleen huoneessa.
"Muuten tahdon sanoa teille, että minulla ei ole lainkaan varoja
pitää ihmisiä täysihoidossa velaksi", sanoi hän. "Ja sen olen sanonut
teille jo ennenkin."
"Niin, mutta hyvä emäntä, onhan kysymys vain parista päivästä, kunnes
artikkelini valmistuu", vastasin minä, "ja silloin minä mielelläni
annan teille viisi kruunua etukäteen, ainakin sen."
Mutta nähtävästi hän ei lainkaan uskonut artikkelini valmistumiseen,
sen saatoin huomata. Enkä minä voinut ruveta ylpeäksi ja lähteä
talosta, vain pienen loukkauksen takia; tiesin, mikä minua odotti,
jos menisin tieheni.
* * * * *
Kului pari päivää.
Oleilin edelleen perheen luona, kun eteinen, jossa ei ollut uunia,
oli liian kylmä; yöllä nukuin huoneen lattialla. Vieras merimies
asui yhä huoneessani eikä näyttänyt haluavan muuttaa niinkään pian.
Päivällisaikaan tuli myös emäntä sisään ja kertoi, että vieras oli
maksanut hänelle kokonaisen kuukauden etukäteen; hän muuten aikoi
ennen lähtöään suorittaa perämiehen tutkinnon, juuri senvuoksi hän
viipyikin kaupungissa. Seisoin ja kuuntelin tätä ja käsitin, että
olin menettänyt huoneeni ainiaaksi.
Menin eteiseen istumaan; jos minä onnistuisin saamaan kokoonkyhätyksi
jotakin, niin voisi se sittenkin tapahtua täällä, hiljaisuudessa.
Vertauskuvallinen esitykseni ei enää aivojani askarruttanut, olin
saanut uuden aiheen, aivan erinomaisen suunnitelman: halusin
kirjoittaa yksinäytöksisen näytelmän "Ristin merkki", aihe
keskiajalta. Erikoisesti olin ajatellut valmiiksi päähenkilön,
kiihkomielisen porton, joka oli tehnyt syntiä temppelissä, ei
heikkoudesta eikä himosta, vaan vihasta taivasta vastaan, tehnyt
syntiä aivan alttarin juurella, alttariliina päänsä alla, yksistään
ihanasta vihasta taivasta vastaan.
Tuo olento otti ajatukseni valtoihinsa yhä enemmän, sitä mukaa kuin
hetket kuluivat. Lopulta hän oli ilmi elävänä silmieni edessä ja
juuri sellaisena kuin tahdoin hänet esittää. Hänen ruumiinsa olisi
viallinen ja vastenmielinen, kookas, hyvin laiha ja hiukan tumma,
ja kulkiessa hänen pitkät jalkansa näkyisivät hänen hameensa läpi
joka askelella. Hänellä olisi myöskin suuret, ulkonevat korvat.
Lyhyesti sanottuna, hän ei olisi mitään silmän ruokaa, tuskinpa
olisi hän siedettävä nähdä. Mutta minua kiinnosti ennen kaikkea tuo
hänen ihmeellinen julkeutensa, tuo suorittamansa harkitun synnin
sydäntynyt kukkuramittaisuus. Hän askarrutti ajatuksiani tosiaankin
paljon, aivoni olivat melkein tyhjentyneet tuon erikoisen ihmisen
muodostamisessa. Ja minä kirjoitin näytelmääni pari tuntia yhtä
mittaa.
Saatuani kokoon kymmenisen, ehkäpä kaksitoista sivua, usein suurella
vaivalla, välistä pitkien väliaikojen kuluttua, jolloin kirjoitin
turhaan ja revin paperiarkkini palasiksi, olin väsynyt, aivan
kohmettunut kylmästä ja väsymyksestä, ja minä nousin ja läksin ulos
kadulle. Viimeisen puolen tunnin aikana olivat minua myös häirinneet
lasten huudot perheen asunnosta, niin että minä joka tapauksessa
en olisi silloin voinut enempää kirjoittaa. Kävelin senvuoksi
pitkät matkat Drammenin tietä ja olin poissa aivan iltaan saakka,
kulkiessani alati mietiskellen, miten edelleen jatkaisin näytelmääni.
Ennen kuin tulin kotiin sinä iltana, oli minulle tapahtunut seuraavaa:
Seisoin erään kenkäkaupan edessä Karl Johanilla, lähellä
rautatietoria. Jumala tietää miksi olin pysähtynyt juuri tämän
kenkäkaupan eteen! Katsoin siinä seisoessani ikkunasta sisään, mutta
en muuten lainkaan ajatellut, että olin juuri kenkien puutteessa;
ajatukseni liiteli kaukana muualla. Joukko juttelevia ihmisiä kulki
taitseni, enkä ollenkaan kuullut, mitä he sanoivat. Silloin tervehti
muuan ääni kuuluvasti:
"Hyvää iltaa!"
Se oli "Mamsseli", joka tervehti minua.
"Iltaa!" vastasin hajamielisenä. Katsoin myös "Mamsseliin" hetkisen,
ennen kuin tunsin hänet.
"No, mitäpäs kuuluu?" kysyi hän.
"Ka, vain hyvää... kuten tavallisesti!"
"Kuulkaas, te olette siis vielä Christien palveluksessa?" sanoi hän.
"Christien?"
"Luulen teidän sanoneen, että olette kirjanpitäjänä tukkukauppias
Christiellä?"
"Ahaa! Niin, se on ollutta ja mennyttä. Oli mahdotonta työskennellä
yhdessä sen miehen kanssa; siitä tuli loppu jokseenkin pian."
"Kuinka niin?"
"No, satuin tekemään kirjoitusvirheen eräänä päivänä, ja silloin..."
"Kavalluksen?"
"Kavalluksenko?" Siinä seisoi "Mamsseli" ja kysyi minulta
suoraan, olinko tehnyt kavalluksen. Hän kysyi nopeasti ja hyvin
suurella mielenkiinnolla. Katsoin häneen, tunsin itseni syvästi
loukkautuneeksi enkä vastannut.
"Niin, niin, herrajumala, voihan sitä sattua parhaimmallekin!" sanoi
hän lohduttaakseen minua. Hän uskoi edelleen, että olin tehnyt
kavalluksen.
"Mikä se on, joka, niin, niin herrajumala, voi sattua parhaimmalle?"
kysyin. "Kavallusko? Kuulkaas, mies, luuletteko tosiaankin, että minä
olisin voinut ryhtyä niin halpamaiseen tekoon? Minä?"
"Mutta, hyvä mies, minä luulin teidän selvästi sanoneen..."
"Ei, minä sanoin, että olin kerran tehnyt kirjoitusvirheen,
kirjoittanut vuosiluvun väärin, pikkuasia, jos sen tahdotte tietää,
väärän päiväyksen erääseen kirjeeseen, yhden kynänvedon hullusti --
siinä koko rikokseni. Ei, jumalankiitos, onhan olemassa ero oikean ja
väärän välillä! Mitenkä mahtaisi minun laitani sitten ollakaan, jos
minä kulkisin kunniaani tahraamassa? Yksistään kunniantuntoni minut
nykyisin pystyssä pitääkin. Mutta se onkin toivoakseni tarpeeksi
vahva; se on joka tapauksessa säilyttänyt minut tähän päivään saakka."
Keikautin päätäni, käännyin syrjin "Mamsseliin" ja katselin katua
pitkin. Katseeni osui punaiseen hameeseen, joka läheni meitä, naiseen
miehen rinnalla. Jos minulla ei olisi ollut juuri tätä keskustelua
"Mamsselin" kanssa, jollen olisi loukkautunut hänen törkeästä
epäilyksestään ja jollen olisi juuri sillä tavoin keikauttanut
päätäni sekä hiukan nyrpistyneenä kääntynyt poispäin, niin ehkäpä
tuo punainen hame olisi kulkenut ohi huomaamattani. Ja mitä se minua
oikeastaan liikutti? Mitä se minua liikutti, vaikka se olisi ollut
hovineiti Nagelin hame?
"Mamsseli" seisoi ja jutteli ja koetti parantaa erehdystään; minä
en kuullut lainkaan, mitä hän sanoi, minä tuijotin koko ajan tuohon
punaiseen hameeseen, joka lähestyi minua katua pitkin. Ja väristys
kulki läpi rintani, hieno pistos; kuiskasin ajatuksissani, kuiskasin
huuliani liikuttamatta:
"Ylajali!"
Nyt kääntyi "Mamsselikin" sinne päin, huomasi nuo molemmat, naisen
ja herran, tervehti heitä ja seurasi heitä silmillään. Minä en
tervehtinyt, tai ehkä tervehdin tietämättäni. Punainen hame liukui
eteenpäin pitkin Karl Johania ja katosi.
"Kukahan oli häntä saattamassa?" kysyi "Mamsseli".
"Herttua, ettekö sitä nähnyt? 'Herttuaksi' kutsuttu. Tunsitteko
naisen?"
"Kyllä, sikäli mikäli. Ettekö te häntä tuntenut?"
"En", vastasin minä.
"Nähdäkseni te tervehditte syvään?"
"Tervehdinkö minä?"
"Hee, ettekö sitten tervehtinyt?" sanoi "Mamsseli". "Sepä
merkillistä! Teihinhän hän katsoikin koko ajan."
"Mistä te hänet tunnette?" kysyin.
Hän ei oikeastaan naista tuntenutkaan. Hän oli tavannut tämän
ohimennen eräänä syysiltana. Oli myöhä, heitä oli ollut kolme
iloista sielua yhdessä, olivat juuri tulleet Grandista, tavanneet
tuon ihmisen kävelemässä yksinään Cammermeyrin luona ja olivat
puhutelleet häntä. Hän oli ensin ollut vierova; mutta yksi niistä
iloisista sieluista, muuan mies, joka ei kammonut tulta eikä vettä,
oli pyytänyt aivan hänen edessään tuota sivistyksen nautintoa:
saattaa hänet kotiin. Hän ei, kautta Jumalan, koskisi hiuskarvaakaan
hänen päässään, kuten kirjoitettu on, ainoastaan saattaisi hänet
ulko-ovelle, tullakseen vakuuttuneeksi, että hän varmasti pääsi
kotiini muuten hän ei saisi rauhaa koko yönä. Hän puhui lakkaamatta
heidän kulkiessaan, nimitti itseään Valdemari Atterdagiksi ja
ilmoitti itsensä valokuvaajaksi. Lopulta naisen oli täytynyt nauraa
tuolle iloiselle sielulle, jota hänen kylmyytensä ei ollut saattanut
ymmälle, ja asia päättyi niin, että mies pääsi häntä saattamaan.
"No niin, entä sitten?" kysyin minä jääden henkeäni pidättäen
odottamaan vastausta.
"Sittenkö? Ooh, älkää kysykö! Hänhän on nainen." Vaikenimme hetkisen
kumpikin, sekä "Mamsseli" että minä.
"Mutta, hitto soikoon, oliko se 'Herttua'! Onko hän sen näköinen!"
sanoi hän sitten miettiväisesti: "Mutta, kun nainen on sen miehen
parissa, niin en voi vastata naisen puolesta."
Olin yhä vaiti. Niin, tietysti tahtoi "Herttua" vetää hänet alas!
Hyvä! Mitä se minuun kuului? Minä annoin palttua neitoselle ja
kaikille hänen suloilleen, palttua minä annoin hänelle! Ja minä
koetin lohduttaa itseäni ajattelemalla mitä kehnoimpia asioita
hänestä, koetinpa suorastaan tuottaa itselleni iloa raastamalla
hänet ihan likaisimpaan lokaan. Minua vain harmitti, että olin
tuolle parille nostanut lakkiani, jos todella olin sen tehnyt. Minä
en välittänyt hänestä enää, en ollenkaan; hän ei ollut enää kaunis
vähimmässäkään määrässä, hän oli menettänyt kauneutensa, hyi sentään,
miten hän oli kuihtunut! Mahdollista kyllä, että hän oli katsellut
vain minua, se ei minua kummastuttanut, ehkäpä katumus alkoi häntä
kalvaa. Mutta senvuoksi minun ei tarvinnut kumartua maahan ja
tervehtiä kuin narri, varsinkaan kun hän oli niin arveluttavasti
kuihtunut viime aikoina. "Herttua" sai kyllä kernaasti pitää hänet,
onneksi olkoon! Saattoi tulla vielä päivä, jolloin pistäisi päähäni
kulkea ylpeästi hänen ohitsensa katsahtamatta edes sille suunnalle,
missä hän olisi. Saattoi tapahtua, että tekisin tämän, vaikka hän
katsoisi terävästi minuun ja lisäksi kulkisi veripunaisessa hameessa.
Se saattoi kylläkin tapahtua! Hehee, siitä tulisi riemuvoitto! Jos
tunsin itseni oikein, voisin näytelmäni valmistaa yön kuluessa, ja
viikon sisällä olisin silloin masentanut neidin. Kaikkine hänen
suloineen, he-hee, kaikkine hänen suloineen...
"Hyvästi!" sanoin lyhyesti.
Mutta "Mamsseli" pidätti minua. Hän kysyi:
"Mitä te nykyisin oikeastaan hommailette?"
"Hommailenko? Kirjoittelen, tietysti. Mitäpä muuta minä hommailisin?
Sillähän minä elän. Paraikaa valmistelen suurta näytelmää 'Ristin
merkki', aihe keskiajalta."
"Älkää hemmetissä!" sanoi "Mamsseli" suorasukaisesti. "Niin, jos sen
saatte valmiiksi, niin..."
"Mitään suurta huolta minulla ei sen suhteen ole!" vastasin. "Viikon
kuluttua, luullakseni, saatte kuulla minusta jotakin."
Sen sanottuani läksin.
Kotiin tultuani käännyin heti emäntäni puoleen pyytäen lamppua.
Minulle oli hyvin tärkeää saada tuo lamppu; en kävisi nukkumaan
tänä yönä, näytelmä riehui päässäni, ja uskoin varmasti voivani
kirjoittaa aamuun mennessä koko paljon. Esitin pyyntöni hyvin
nöyrästi matamille, huomattuani, että hän irvisti tyytymättömästi
minun jälleen ilmestyessä huoneeseen. Minulla oli melkein valmiina
merkillinen näytelmä, sanoin minä; puuttui vain pari kohtausta, ja
minä löin vetoa, että se esitettäisiin jossakin teatterissa, ennen
kuin minulla itselläni olisi aavistustakaan asiasta. Jos hän nyt
tahtoisi tehdä minulle tuon suuren palveluksen, niin...
Mutta matamilla ei ollut lamppua. Hän tuumiskeli, mutta ei muistanut
olevan lamppua missään. Jos tahtoisin odottaa, niin ehkä saisin
keittiön lampun kello kahdentoista jälkeen. Miksi en voinut ostaa
itselleni kynttilää?
En vastannut. Minulla ei ollut kymmentä äyriä kynttilää varten, ja
sen hän kyllä tiesi. Tietenkin aikeeni menisivät nytkin myttyyn! Nyt
istui palvelustyttö luonamme, hän istui samassa huoneessa eikä ollut
lainkaan keittiössä; lamppu ei siellä ollut siis sytytettykään. Ja
minä mietiskelin tätä, mutta en virkkanut enää mitään.
Äkkiä lausuu palvelustyttö minulle:
"Minusta näytti kuin olisitte vähän aikaa sitten tullut linnasta?
Oletteko ollut päivällisillä?" Ja hän nauroi ääneen tuolle lorulleen.
Kävin istumaan, otin paperini esille ja yritin tehdä jotakin sillä
aikaa siinä missä istuin. Pidin papereita polvillani ja tuijotin
lakkaamatta lattiaan, jotta mikään ei olisi häirinnyt minua; mutta se
ei hyödyttänyt, kaikki oli turhaa, en päässyt sen pitemmälle. Emännän
kaksi pikku tyttöä tuli sisään ja mekasti kissan kanssa, kummallisen,
sairaan kissan kanssa, jolla oli karvoja tuskin lainkaan; kun he
puhalsivat sen silmiin, vuoti niistä vettä, joka valui alas pitkin
nenää. Isäntä ja pari muuta miestä istui pöydän ääressä pelaamassa
sataa ja yhtä. Eukko yksistään oli ahkera, kuten aina ja istui
ompelemassa jotakin. Hän näki kyllä, etten voinut kirjoittaa
mitään tällaisessa melussa, mutta hän ei välittänyt minusta enää:
hän oli sentään hymyillyt, kun palvelustyttö kysyi, olinko ollut
päivällisillä. Koko talo oli muuttunut vihamieliseksi minua kohtaan;
tuntui kuin olisin minä vain tarvinnut tuon pilkanteon, että minun
täytyi jättää huoneeni toiselle tullakseni kohdelluksi kuin joku
syrjäinen, asiaankuulumaton. Vieläpä tuo palvelustyttö, pieni,
ruskeasilmäinen katutyttö, jolla oli otsatukka ja aivan lattea rinta,
pilkkasi minua iltasella, kun sain voileipäni. Hän kyseli ehtimiseen,
missä minun oli tapana syödä päivällistä, koska hän ei koskaan
nähnyt minun kävelevän hampaitani kaivellen Grandin ulkopuolella.
Oli selvää, että hän oli tietoinen kurjasta tilastani ja että hän
hauskuutti itseään osoittamalla minulle sitä.
Joudun äkkiä ajattelemaan kaikkea tätä, enkä kykene saamaan
ainoatakaan vuoropuhelua näytelmääni. Yritän kerran toisensa jälkeen,
aina turhaan; päässäni alkaa kummallisesti suhista, ja lopulta
heittäydyn kohtalon huomaan. Pistän paperit taskuuni ja katsahdan
ylös. Palvelustyttö istuu aivan vastapäätä minua, ja minä katselen
häntä, katselen tuota kapeaa selkää, pieniä hartioita, jotka
eivät vielä olleet oikein kehittyneetkään. Mitä hän nyt mahtaisi
sinkauttaa suustaan? Entä jos olisin tullutkin linnasta, mitä sitten?
Mitä vahinkoa siitä hänelle olisi? Hän oli viime päivinä nauranut
julkeasti minulle, kun vahingossa kompastuin portaissa tai tartuin
naulaan, niin että sain nuttuuni repeämän. Olipa hän eilen kerännyt
kokoon konseptini, jotka olin heittänyt pois eteiseen, varastanut
nuo hylätyt näytelmäkatkelmani ja lukenut niitä sisällä huoneessa,
ilakoinut niillä kaikkien kuullen, vain pitääkseen hauskaa minun
kustannuksellani. En ollut koskaan solvannut häntä, enkä saattanut
muistaa, olinko milloinkaan pyytänyt häneltä palvelusta. Päinvastoin
minä itse laitoin vuoteeni kuntoon iltasella huoneen lattialle,
jotta en tuottaisi hänelle mitään vaivaa. Hän pilkkasi minua myös
sen johdosta, että tukkani lähti. Pesuveteen jäi aamusella hiuksia
uiskentelemaan ja sille hän ilkkui. Kenkäni olivat tulleet jokseenkin
huonoiksi, varsinkin toinen, jonka yli leipävankkurin pyörä oli
kulkenut, ja hän naureskeli niillekin. Jumala siunatkoon teitä ja
teidän kenkiänne! sanoi hän; katsokaas nyt, nehän ovat isot kuin
koirankopit! Ja hän oli oikeassa siinä, että kenkäni olivat kehnot;
mutta minä en nähkääs voinut tällä hetkellä hankkia toisia.
Minun tuumiskellessani kaikkea tätä ja kummastellessani tuota
palvelustytön päivänselvää ilkeyttä olivat pikkutytöt alkaneet
kiusata vanhusta lavitsalla; ne hyppivät kumpikin hänen ympärillään
ja olivat kovin innostuneita tässä työssään. Ne olivat kumpikin
löytäneet oljenkorren, jolla pistelivät vanhusta korviin. Katselin
tätä hetkisen enkä sekaantunut asiaan. Vanhus ei liikauttanut
sormeaankaan puolustautuakseen; hän loi vain kiusanhenkiinsä
raivokkaan silmäyksen joka kerta kun ne pistivät häntä, ja pudisti
päätään vapautuakseen, kun oljet jo olivat hänen korvissaan.
Tätä katsellessani minä kiihdyin yhä enemmän ja enemmän enkä voinut
saada silmiäni pois siitä. Isä katsahti ylös korteistaan ja nauroi
pienokaisille; hän huomautti pelitovereilleenkin, mitä siellä
tapahtui. Miksi tuo vanhus ei liikahtanut? Miksi hän ei huitaissut
lapsia pois kädellään? Astuin askelen lähemmäksi lavitsaa.
"Antakaa niiden olla! Antakaa niiden olla! Hän on halvaantunut",
huudahti isäntä.
Ja pelosta joutua ajetuksi ulos yöksi, yksinkertaisesti peläten
herättäväni miehessä suuttumusta sekaantumalla tuohon kohtaukseen
minä vetäydyin äänettömänä takaisin entiselle paikalleni ja
pysyttelin levollisena. Miksikä asettaisin vaaranalaiseksi menettää
yösijani ja voileipäni pistämällä nenäni perheen asioihin? Ei mitään
temppuiluja puolikuolleen äijäparan takia! Ja minä tunsin itseni
kovaksi kuin piikivi.
Nuo pienet tytönvintiöt eivät lakanneet kiusanteoistaan. Heitä
yllytti vielä se, että vanhus ei tahtonut pitää päätänsä hiljaa, ja
he pistelivät häntä myös silmiin ja sieraimiin. Hän tuijotti heihin
kaukaisin katsein, ei sanonut mitään eikä voinut liikuttaa käsiään.
Äkkiä hän nosti yläruumistaan ja sylkäisi toista pikku tyttöä
kasvoihin; sitten hän kohottausi uudelleen ja sylkäisi myöskin toista
kohti, mutta ei osunut häneen.
Näin, miten isäntä viskasi kortit eteensä pöydälle ja juoksi lavitsan
luo. Hän oli aivan punaisena kiukusta ja huusi:
"Syljetkö sinä ihmisiä kasvoihin, senkin vanha rahjus!"
"Mutta, herrajumala, hänhän ei saanut rauhaa niiltä!" huudahdin
minä poissa suunniltani. Mutta minä olin koko ajan peloissani tulla
ulosajetuksi, enkä minä huudahtanut erikoisen ankarasti; minun koko
ruumiini vain vapisi suuttumuksesta.
Isäntä kääntyi minuun päin.
"Mutta kuulkaas mokomaa! Mitä se teihin kuuluu? Pitäkää vain
leipäläpenne tyyten kiinni ja tehkää kuten minä sanon; se on parasta
teille."
Mutta nyt kuului myöskin matamin ääni ja talo alkoi räiskyä
haukkumasanoista.
"Nähdäkseni, jumala-varjelkoon, te olette hulluja ja villittyjä
kaikki tyynni!" ärjyi hän. "Jos tahdotte olla täällä sisällä,
niin pysykää hiljaa molemmat, sen minä teille sanon! Hee, eipä
siinä kylliksi, että saa pitää asuntoa ja ruokaa ryökäleille, vaan
täytyy vielä olla tuomionpäivä ja rähinä ja saatananvalta sisällä
huoneissakin. Mutta sitä minä en enää siedä, se on ajatukseni! Sh!
Tukkikaa kitanne, kakarat, ja pyyhkikää nenänne myöskin, jollette,
niin tulen minä sen tekemään. Enpä mokomia ihmisiä ole nähnyt! Tänne
ne tulevat kadulta, vailla äyrejä edes täisalvaa varten, ja alkavat
pitää rähinää keskellä yötä ja reiskua talon ihmisten kanssa. Minä
en salli sitä, ymmärrättekö, ja saatte mennä tiehenne kaikki tyynni,
jotka ette tänne kuulu. Minä tahdon rauhan omassa asunnossani, se on
ajatukseni!"
En virkkanut mitään, en edes suutani avannut, vaan istuin oven
vieressä jälleen ja kuuntelin mekastusta. Kaikki rähisivät yhtaikaa,
vieläpä lapsetkin ja palvelustyttö, joka tahtoi selittää, miten koko
riita oli alkanut. Kun vain pysyisin vaiti, niin se menisi kyllä
ohi; se ei kehittyisi huippuunsa, kun vain en virkkaisi sanaakaan.
Ja mitä minulla olisi sanottavaa? Eikö ollut talvi ulkona ja eikö yö
ollut käsissä? Oliko silloin aika lyödä nyrkkinsä pöytään ja olla
miestä puolestaan? Ei mitään narrinpeliä! Ja minä istuin hiljaa
enkä lähtenyt talosta, en välittänyt nousta paikaltani, en edes
hävennyt sen takia, vaikka minut melkein oli käsketty ulos. Tuijotin
itsepintaisesti seinälle, missä Kristus riippui öljypainoksena, ja
vastasin vaitiololla kaikkiin emännän hyökkäyksiin.
"Niin, jos te minusta, matami, tahdotte päästä, niin ei siihen minun
puoleltani ole mitään estettä", sanoi toinen korttipelureista.
Hän nousi seisomaan. Toinen peluri nousi myöskin.
"Ei, sinua minä en tarkoittanut. Enkä sinuakaan", vastasi emäntä
noille kahdelle. "Jos tarvis on, niin kyllä minä näytän, ketä
tarkoitan. Jos tarvis on. Niin juuri! Kyllä näkyy, ketä minä..."
Hän puhua papatti lakkaamatta, antoi minulle vähän väliä noita
iskuja ja oikein venytti niitä, tehdäkseen yhä selvemmäksi ja
selvemmäksi minulle, että hän tarkoitti minua. Vaiti! sanoin
itselleni. Pysy vain vaiti! Hän ei ollut käskenyt minua pois,
ei selvästi eikä suorin sanoin. Ei vain mitään kopeutta minun
puoleltani, ei mitään ennenaikaista ylpeyttä! Korvat kuuroiksi!...
Sentään, miten merkillisen vihreä tukka tuolla Kristuksella tuossa
öljyväripainoksessa. Se muistutti suuressa määrin vihreää ruohoa,
tai täsmällisemmin sanottuna: paksua niittyruohoa. Hee, aivan
oikea huomautus, suhteellisen paksua niittyruohoa... Sarja nopeita
ajatusyhtymiä kulki tällä hetkellä läpi pääni: vihreästä ruohosta
erääseen Raamatun paikkaan, missä sanottiin, että jokainen elämä oli
kuin ruoho, joka sytytettiin, siitä tuomiopäivään, jolloin kaikki
tulisi palamaan, sitten pieni poikkeus Lissabonin maanjäristykseen,
minkä jälkeen mieleeni juolahti espanjalainen messinkinen
kynänvarsi, jollaisen olin nähnyt Ylajalin luona. Ah, niin,
kaikki oli katoavaista! Aivan kuin ruoho joka palaa! Siitä johtui
ajatukseni neljään lautaan ja käärinliinoihin -- Käärinliinoja neiti
Andersenilla, portista oikealle...
Ja kaikki tämä vilahti päässäni tuona epätoivoisena hetkenä, jolloin
emäntäni oli ajamaisillaan minut ulos.
"Hän ei ole kuulevinaan!" huusi emäntä. "Minä sanon, että teidän on
lähdettävä talosta, nyt sen tiedätte! Luulenpa, jumala-paratkoon,
että mies on hullu! Nyt te lähdette heti paikalla, ja sitten ei siitä
sen enempää."
Katsahdin oveen, en lähteäkseni, en ollenkaan lähteäkseni; minussa
heräsi julkea ajatus: jos ovessa olisi ollut avain, olisin kääntänyt
sen lukkoon, sulkeutunut huoneeseen toisten kanssa, päästäkseni
lähtemästä. Minulla oli aivan hysteerinen kauhu joutua ulos kadulle
jälleen. Mutta ovessa ei ollut avainta, ja minä nousin seisomaan;
mitään toivoa ei enää ollut.
Silloin sekaantuu äkkiä isännän ääni vaimon pauhaamiseen. Jäin
hämmästyneenä seisomaan. Sama mies, joka äsken oli uhannut minua,
asettuu, merkillistä kyllä, puolelleni. Hän sanoo:
"Ei, ei käy laatuun ajaa ihmisiä yön selkään, tiedätkös. Siitä
rangaistaan."
En tiennyt, että siitä voitiin rangaista, en voinut sitä sanoa,
mutta ehkäpä se oli niin, ja eukko talttui aivan heti, rauhoittui
eikä puhunut enää minulle. Asettipa hän vielä pari voileipääkin
eteeni illalliseksi, mutta minä en ottanut niitä vastaan, vain
kiitollisuudesta miestä kohtaan en ottanut niitä vastaan, sanoin
saaneeni hiukan ruokaa kaupungilla.
Kun vihdoinkin läksin eteiseen mennäkseni nukkumaan, tuli matami
jäljestäni, pysähtyi kynnykselle ja sanoi kovalla äänellä, hänen
suuren raskauden tilassa olevan vatsansa pompottaessa minua kohti:
"Mutta se on viimeinen yö, jonka nukutte täällä, että sen tiedätte."
"Niinpä kyllä!" vastasin.
Ehkäpä keino ilmaantuisi yösijan saamiseksi huomenna, jos oikein
puuhaisin sen takia. Jokin olinpaikka minun kuitenkin täytyi löytää.
Toistaiseksi olin iloissani, ettei tarvinnut nyt mennä yöksi ulos.
* * * * *
Nukuin viiden kuuden tienoille aamulla. Ei ollut vielä valoisaa,
kun heräsin, mutta nousin kuitenkin samassa, olin nukkunut täysissä
pukimissani kylmän takia eikä minulla ollut siis sen enempää
pukeutumista. Juotuani hiukan vettä ja kaikessa hiljaisuudessa
saatuani oven auki läksin heti ulos peläten tapaavani emäntäni
uudelleen.
Muutamat poliisit, jotka olivat valvoneet koko yön, olivat ainoat
elävät olennot, jotka näin kadulla; vähän ajan kuluttua alkoi
myöskin pari miestä sammutella kaasulyhtyjä ympärilläni. Kuljeksin
ilman päämäärää, saavuin Kirkkokadulle ja suuntasin kulkuni alas
linnoitukselle päin. Kylmissäni ja vielä unisena, polvet ja selkä
pitkästä kävelymatkasta väsyneinä ja hyvin nälkäisenä minä istahdin
eräälle penkille ja nuhjotin siinä kauan aikaa. Kolme viikkoa minä
olin elänyt yksistään niillä voileivillä, jotka emäntäni oli minulle
antanut aamuin ja illoin; nyt oli juuri vuorokausi kulunut siitä
kun olin saanut viimeisen ateriani, ilkeä kalvaminen alkoi jälleen
ja minun täytyi keksiä jokin keino aivan heti. Sitä ajatellen minä
jälleen nukahdin penkille.
Heräsin siihen, että ihmiset juttelivat lähelläni, ja kun minä olin
hiukan päässyt selville tilanteesta, näin, että oli kirkas päivä ja
kaikki ihmiset jo jalkeilla. Nousin ja läksin astelemaan poispäin.
Aurinko yleni kunnaiden takaa, taivas oli valkoinen ja hieno, ja
iloitessani kauniista aamusta monien pimeiden viikkojen jälkeen
minä unohdin kaikki surut ja arvelin, että monesti olin ollut
pahemmassakin asemassa. Taputin rintaani ja pistin pieneksi lauluksi.
Ääneni oli kehno, se särähti ja minä hellyin kyyneliin asti. Tämä
komea päivä, tuo valkoinen, valohohtoinen taivas vaikuttivat myöskin
liian voimakkaasti minuun ja purskahdin äänekkääseen itkuun.
"Mikä teillä on hätänä?" kysyi muuan mies.
En vastannut, kiiruhdin vain pois, kätkien kasvoni kaikilta ihmisiltä.
Menin alas satamaan. Suuri, venäläisellä lipulla varustettu
parkkilaiva purki hiiliä; luin sen nimen, "Copegoro", kupeesta.
Minua huvitti kauan aikaa katsella, mitä tuolla vieraalla laivalla
tapahtui. Sen lasti mahtoi olla melkein purettu, IX jalka oli jo
näkyvissä, pohjalastista huolimatta, ja kun hiilihampparit astelivat
kannella, kumahteli koko laiva ontosti.
Aurinko, valo, suolainen merenhenki, koko hääräävä ja iloinen elämä
virkisti minua ja sai vereni sykkimään elävästi. Yhtäkkiä pisti
päähäni, että täällä istuessani voisin ehkä valmistaa pari kohtausta
näytelmästäni. Ja minä otin paperit esille taskustani.
Koetin muodostaa vuorolausetta erään munkin suuhun, vuorolausetta,
joka uhkuisi voimaa ja suvaitsemattomuutta, mutta en siinä
onnistunut. Silloin sivuutin munkin ja halusin valmistaa puheen,
tuomarin puheen temppelin häpäisijälle, ja minä kirjoitin puoli
sivua tuota puhetta, minkä jälkeen lopetin. Sanoihini ei ottanut
tullakseen oikeaa sävyä. Häärinä ympärilläni, nostolaulut, vorokkien
melu ja lakkaamaton rautaketjujen räminä sopivat niin huonosti siihen
rehevään keskiajan ilmaan, joka verhoaisi kuin sumu näytelmääni.
Panin paperit kokoon ja nousin pystyyn.
Nyt olin kuitenkin päässyt siunatun hyvään alkuun ja minä tunsin
selvästi, että voisin nyt jotakin suorittaa, jos kaikki kävisi
hyvin. Kunpa vain olisi rauhallinen paikka, mihin voisi pujahtaa!
Ajattelin sitä, pysähdyin keskellä katua ja ajattelin, mutta en
tiennyt ainoatakaan rauhallista paikkaa koko kaupungissa, missä
voisin hetkisen olla. Ei ollut muuta keinoa, minun oli mentävä
takaisin entiseen asuntopaikkaani Vaterlandiin. Tarrauduin siihen,
ja minä sanoin koko ajan itselleni, ettei se käynyt laatuun, mutta
minä kuljin kuitenkin ja lähenin yhä tuota kiellettyä paikkaa. Tosin
se oli noloa, myönsin itselleni, niin, se oli halpamaista, oikein
halpamaista olikin, mutta mitäpä siitä. En ollut vähintäkään kopea,
rohkenin sanoa sellaistakin, että olin nöyrimpiä olentoja, mitä tähän
päivään saakka oli maailmassa ollut. Ja minä menin.
Pysähdyin portilla ja harkitsin vielä kerran. No, käyköön miten
tahansa, minun täytyi se uskaltaa! Mikä pikku asia tässä olikaan
kysymyksessä? Ensiksikin tarvitsin vain muutamia tunteja, toiseksi,
jumalaparatkoon, minä en koskaan myöhemmin tulisi siihen taloon enää.
Menin pihalle. Vielä astellessani noilla pihamaan epätasaisilla
kivillä minä olin epävarma ja olin vähällä kääntyä ovelta takaisin.
Purin hampaani yhteen. Ei, ei mitään ennenaikaista ylpeyttä!
Pahimmassa tapauksessa voisin puhdistautua sillä, että olin tullut
sanomaan jäähyväisiä, jättämään kunnon jäähyväiset ja tekemään
sopimusta velastani taloon. Avasin oven eteiseen.
Jäin seisomaan aivan hiljaa sisäpuolella. Aivan edessäni, vain
parin askelen päässä oli isäntä itse, ilman hattua ja päällystakkia
ja kurkisti avaimen reiästä perheen omaan huoneeseen. Hän teki
äänettömän liikkeen kädellään, saadakseen minut olemaan hiljaa ja
kurkisti jälleen sisälle avaimenreiästä. Hän seisoi siinä ja nauroi.
"Tulkaas tänne!" sanoi hän kuiskaten.
Lähestyin varpaisillani.
"Katsokaas tuonne!" sanoi hän ja nauraa hihitteli. "Kurkistakaas
sisälle! Hihii! Siellä ne rötköttävät! Katsokaas! Katsokaas ukkoa!
Näettekö ukkoa?"
Sängyssä, aivan öljyväripainoksessa olevan Kristuksen alapuolella,
näin kaksi olentoa, emännän ja vieraan perämiehen; emännän jalat
loistivat valkoisina tummaa patjaa vasten. Ja lavitsalla toisella
seinällä istui emännän isä, halvaantunut ukko ja katseli toimitusta,
käsiinsä nojaten, kyyryssä kuin tavallisesti, voimatta liikkua...
Käännyin isäntääni päin. Hänen oli hyvin vaikea pidättyä nauramasta
ääneen.
"Näettekös ukkoa?" kuiskasi hän. "Oi jumalani, näettekös ukkoa? Hän
istuu ja katselee toimitusta!" Ja hän kumartui jälleen tirkistämään
avaimenreiästä.
Menin ikkunan luo istumaan. Tuo näky oli auttamattomasti saattanut
epäjärjestykseen kaikki ajatukseni ja myllertänyt ylösalaisin koko
hyvän tunnelmani. No, mutta mitä se minuun kuului? Kun mies-itse
mukautui siihen, vieläpä löysi suurta hupiakin siitä, niin ei minulla
ollut mitään syytä pahastua sen johdosta. Ja mitä ukkoon tulee, niin
ukko oli ukko. Ehkäpä hän ei sitä nähnytkään, ehkäpä hän istui ja
nukkui; Jumala tietää, vaikka hän olisi ollut kuollutkin; minua ei
ihmetyttäisi, jos hän olisi kuollut. Enkä minä antanut sen vaivata
omaatuntoani sen enempää.
Otin jälleen paperini esille ja tahdoin sysätä kaikki
asiaankuulumattomat vaikutteet syrjään. Olin pysähtynyt keskelle
lausetta tuomarin puheessa: "Niin käske minua Jumala ja laki, niin
käskee minua viisaiden miesteni neuvosto, niin käskee minua myös
omatuntoni... Katsoin ulos ikkunasta ajatellakseni, mitä hänen oma
tuntonsa käskisi. Pientä kupsetta kuului sisältä huoneesta. No, se
ei minua liikuttanut, ei vähääkään; ukko oli sitä paitsi kuollut,
kuollut ehkä aamulla kello neljän aikaan; minusta tuo kupse oli ihan
kerrassaan saman tekevää, mitä hittoa minä siis sitä ajattelemaani
Rauhallinen vain!
"Niin käskee minua myös omatuntoni..."
Mutta kaikki oli vannoutunut minua vastaan. Mies ei seisonut
lainkaan hiljaa avaimenreiän luona, kuulin silloin tällöin hänen
pidätettyä nauruaan ja näin että hän värisi; ulkona kadulla
tapahtui myös jotakin, joka häiritsi minua. Pieni poika puuhaili
itsekseen vastapäisellä katukäytävällä auringonpaisteessa, hän
oleili kaikessa rauhassa eikä aavistanut vaaraa, sitoi vain muutamia
paperiliuskaleita yhteen eikä tehnyt mitään pahaa. Äkkiä hypähtää
hän ylös ja kirkaisee; hän ryntää takaperin kadulle ja näkee miehen,
täysikasvuisen miehen jolla oli punainen parta ja joka kurkottaen
eräästä toisen kerroksen ikkunasta oli sylkäissyt hänen päähänsä.
Pienokainen itki vihasta ja kiroili voimattomana ikkunaa kohti, ja
mies nauroi hänelle vasten kasvoja; kului ehkä viisi minuuttia sillä
tavoin. Käännyin poispäin ollakseni näkemättä pojan itkua.
"Niin käskee minua myös omatuntoni..."
Minun oli mahdotonta päästä sen edemmäksi. Vihdoin alkoi kaikki
mennä hunningolle; minusta näytti kuin olisi sekin, minkä olin
kirjoittanut, kelvotonta, niin koko ajatus oli vaarallista
lörpötystä. Eihän voinut olla edes puhettakaan omastatunnosta
keskiajalla, omantunnon keksi vasta tanssinopettaja Shakespeare, koko
puheeni oli siis väärä. Eikö siis ollut mitään hyvää noilla arkeilla?
Selailin ne läpi uudelleen ja kumosin heti epäilykseni; löysin
suurenmoisia kohtia, oikein pitkiä vallan erinomaisia kohtia. Ja
rintaani syöksähti jälleen kaipuu ryhtyä työhön ja saada näytelmäni
valmiiksi.
Nousin ja menin ovelle ottamatta ollenkaan huomioon isännän
raivokkaita viittauksia että oli kuljettava hiljaa. Poistuin varmasti
ja päättävästi eteisestä, nousin portaita toiseen kerrokseen ja
astuin entiseen huoneeseeni. Perämieshän ei ollut siellä, ja
mikäpä estäisi minua siis istumasta täällä hetkisen? Minä en
koskisi mihinkään hänen kapineisiinsa, minä en käyttäisi edes hänen
pöytäänsä, vaan istahtaisin tuolille oven suuhun ja olisin iloinen.
Sieppaan nopeasti paperit esille polvilleni.
Nyt kului useita minuutteja aivan erinomaisesti. Vuorosanat toisensa
jälkeen syntyivät valmiina päässäni ja minä kirjoitin lakkaamatta.
Täytän sivuja yhtä mittaa, kuljen eteenpäin yli kantojen ja kivien,
hyräilen hiljaa ihastuksissani hyvästä tunnelmastani ja tuskin olen
tietoinen omasta itsestäni. Ainoa ääni, minkä kuulen tällä hetkellä,
on oma iloinen hyräilyni. Mieleeni juolahti myös onnekas ajatus
eräästä kirkonkellosta, joka paukahtaisi soimaan määrätyllä kohdalla
näytelmässäni. Kaikki sujui mainiosti.
Silloin kuulen akselia portaissa. Vapisen ja olen melkein poissa
suunniltani, istuin melkein kuin valmiina hyppäykseen, arkana,
hermot pingottuneina, peläten kaikkia asioita ja nälän kiihottamana;
kuuntelen hermostuneesti, pidän kynää hiljaa kädessäni ja kuuntelen
enkä voi kirjoittaa sanaakaan enää. Ovi avautuu, alhaalla huoneessa
ollut pari astuu sisään.
Jo ennen kuin olin saanut aikaa pyytääkseni anteeksi tekoani, huutaa
emäntä aivan kauhistuneena:
"Mutta, herrannimessä, istuuko hän täällä taaskin!"
"Anteeksi!" sanoin minä ja olisin sanonut enemmänkin, mutta en
ehtinyt sen pitemmälle.
Emäntä avasi oven selkosen selälleen ja ärjyi: "Jollette heti lähde
ulos, niin, piru vieköön, minä haen poliisin!"
Minä nousin.
"Minä tahdoin vain sanoa teille jäähyväiset", mumisin minä, "ja
sitten minun täytyi odottaa teitä. En ole koskenut mihinkään, istuin
tässä tuolilla..."
"Niin, ei se mitään", sanoi perämies. "Mitäs se teki? Antakaa miehen
olla!"
Tultuani porraskäytävään minä äkkiä raivostuin tuohon paksuun
pullistuneeseen eukkoon, joka seurasi minun kintereilläni saadakseen
minut nopeasti poistumaan, ja minä seisoin hetkisen hiljaa, suu
täynnä mitä pahimpia haukkumanimiä, jotka tahdoin syytää häntä kohti.
Mutta minä maltoin mieleni ajoissa ja olin vaiti, vaiti yksistään
kiitollisuudesta tuota vierasta miestä kohtaan, joka kulki emännän
takana ja olisi saattanut kuulla. Emäntä tulla humppasi jäljestäni ja
haukkui lakkaamatta, samalla myös vihani yltyi joka askelella.
Tulimme pihalle, minä kuljin hyvin verkalleen, vielä harkiten,
olisiko minun annettava viimeinen isku emännälle. Olin tällä hetkellä
aivan sokeana raivosta, ja minä mietin mitä pahinta verenvuodatusta,
iskua, joka kellistäisi hänet kuoliaaksi paikalla, potkua vatsaan.
Kaupunginpalvelija kulkee ohitseni portilla, hän tervehtii, enkä minä
vastaa; hän kääntyy matamin puoleen takanani, ja minä kuulen hänen
kysyvän minua, mutta minä en käänny takaisin.
Pari askelta portin ulkopuolella saavuttaa kaupunginpalvelija minut,
tervehtii uudelleen ja pysäyttää minut. Hän antaa minulle kirjeen.
Kiivaasti ja vastahakoisesti revin sen auki, kymmenen kruunun seteli
putoaa ulos kuoresta, mutta ei mitään kirjettä, ei sanaakaan.
Katson mieheen ja kysyn:
"Mitä narrinpeliä tämä on? Keneltä tämä kirje on?"
"Niin, sitä en tiedä", vastaa hän, "mutta eräs nainen sen minulle
antoi."
Seisoin hiljaa. Kaupunginpalvelija poistui. Sitten minä pistän
setelin jälleen kuoreen, käärin sen hyvin kokoon, käännyn ympäri
ja menen emännän luo, joka vielä väijyy minua portilla ja viskaan
setelin vasten hänen kasvojaan. En lausunut sanaakaan, en tavuakaan
päästänyt huuliltani, näin vain hänen tutkivan kokoonpuristettua
paperia, ennen kuin poistuin...
Hee, sellaista voitiin sanoa kunnialliseksi esiintymiseksi! Ei sanoa
mitään, ei puhutella roskaväkeä, vaan aivan rauhallisesti kääriä
kokoon suuri seteli ja viskata se vainoojien silmille. Sitä voitiin
sanoa arvokkaaksi esiintymiseksi! Sellaista niiden piti saada, senkin
elukat!...
Tultuani Tomte-kadun ja Rautatietorin kulmaan alkoi katu äkkiä
pyöriä silmissäni, päässäni suhisi ja minä kaaduin seinää vasten. En
voinut ollenkaan mennä sen edemmäksi, en edes voinut suoristautua
tukalasta asemastani; jäin siihen samaan asentoon ja tunsin, että
aloin menettää tajuntani. Hullu vihani vain yltyi tästä väsymyksen
puuskasta ja minä nostin jalkaani ja polkaisin sillä käytävään.
Tein myöskin monia muita asioita päästäkseni voimiini, purin
hampaani yhteen, rypistin otsaani, vääntelin epätoivoisesti silmiäni
ja se rupesi auttamaan. Ajatukseni selkeni, käsitin, että olin
menehtymäisilläni. Ojensin käteni ja tuuppasin itseni irti seinästä;
katu tanssi edelleen ympärilläni. Aloin nikotella raivosta, ja minä
taistelin oikein sydämen vimmalla kurjuuteni kanssa, pidin vallan
urhoollisesti puoliani, etten olisi kaatunut kumoon, minä tahdoin
kuolla seisoalleni.
Työrattaat kulkevat ohitseni ja minä näen, että niissä on perunoita,
mutta raivosta, itsepäisyydestä minä keksin sanoa, että ne eivät
olleet perunoita, vaan kaalinkupuja. Kuulin hyvin, mitä itse sanoin,
ja minä vannoin tietoisesti kerran toisensa jälkeen tuon valheen,
vain saadakseni sairaalloisen tyydytyksen, että tein jäykän väärän
valan. Päihdytin itseäni tuolla verrattomalla synnillä, ojensin kolme
sormeani ilmaan ja vannoin väräjävin huulin isän, pojan ja pyhän
hengen nimeen, että ne olivat kaalinkupuja.
Aika kului. Minä laskeuduin istumaan vieressäni olevalle portaalle ja
kuivasin hikeä otsaltani ja kaulaltani, vedin ilmaa keuhkoihini ja
pakottauduin olemaan rauhallinen. Aurinko painui alas, päivä alkoi
kallistua iltapuoleen. Aloin jälleen mietiskellä asemaani; nälkä kävi
ankaraksi minua kohtaan ja muutaman tunnin kuluttua olisi jälleen yö;
oli keksittävä keino vielä kun oli aikaa. Ajatukseni alkoivat jälleen
risteillä asunnon ympärillä, josta minut oli ajettu pois; minä en
lainkaan halunnut palata sinne takaisin, mutta en voinut kuitenkaan
olla ajattelematta sitä. Oikeastaan emännällä oli ollut täysi oikeus
ajaa minut ulos. Kuinka minä saatoin ajatellakaan asua jonkun
luona, kun en voinut maksaa puolestani? Hän oli päälle päätteeksi
antanut minulle ruokaa silloin tällöin; vieläpä eilen illalla, kun
olin suututtanut hänet, hän oli tarjonnut minulle pari voileipää,
hyvyydestä hän ne oli minulle tarjonnut, koska hän tiesi, että minä
niitä kaipasin. Joten minulla ei ollut siis mitään valitettavaa,
ja minä ryhdyin siinä portaalla istuessani pyytämään hiljaisessa
mielessäni anteeksi häneltä käytöstäni. Varsinkin kaduin katkerasti,
että olin viime hetkellä osoittanut hänelle kiittämättömyyttä ja
viskannut hänelle kymmenen kruunua vasten kasvoja...
Kymmenen kruunua! Maiskautin kerran suutani. Kirje, jonka
kaupunginpalvelija oli tuonut, mistä se saapui? Vasta tällä
hetkellä minä ajattelin selkeästi tätä ja aavistin samalla, miten
koko asia oli. Tulin sairaaksi tuskasta ja häpeästä, kuiskasin:
Ylajali! muutamia kertoja käheällä äänellä ja pudistin päätäni.
Enkö minä juuri vielä niin myöhään kuin eilen illalla ollut
päättänyt kulkea ylpeänä hänen ohitsensa, kun kohtaisin hänet,
ja osoittaa hänelle mitä suurinta välinpitämättömyyttä? Ja sen
sijaan minä olin herättänyt hänessä sääliä ja saattanut hänet
lähettämään armeliaisuusrovon. Ei, ei, ei koskaan tulisi loppua
minun alennustilastani! En edes häntä kohtaan ollut voinut esiintyä
kunnollisesti; minä vajosin, vajosin kaikilla tahoilla, minne
vain käännyin, vajosin alas, sorruin kunnottomuuteen enkä koskaan
päässyt enää ylös, en koskaan. Se oli kaiken huippu! Ottaa kymmenen
kruunua almuna, voimatta singota sitä takaisin vasten salaperäistä
antajaa, kerätä äyrejä kokoon molemmin käsin, missä vain niitä
tarjottiin, ja pitää ne, käyttää ne asuinrahoiksi, omasta sisäisestä
vastenmielisyydestä huolimatta...
Enkö voinut mitenkään saada takaisin noita kymmentä kruunua, tavalla
tai toisella? Ei kylläkään hyödyttänyt mennä takaisin emännän luokse
ja saada hänet antamaan setelin takaisin, täytyi olla toinenkin
keino, kun oikein ajattelin, kun vain oikein ponnistin itseäni ja
ajattelin juurta jaksain. Tässä, jumala-paratkoon, ei auttanut
ajatella vain tavallisella tavalla; minä sain ajatella niin että koko
ihmisolentoani kirveli, löytääkseni keinon noiden kymmenen kruunun
hankkimiseksi! Ja minä istuin ajattelemaan.
Kello saattoi olla noin neljän korvilla, parin tunnin kuluttua
minä ehkä tapaisin teatterin johtajan, jos minulla vain olisi
näytelmäni valmiina. Otan käsikirjoituksen esille siinä istuessani
ja tahdon väkivoimalla saada kokoon kolme, neljä viimeistä
kohtausta; minä ajattelen ja hikoilen ja luen läpi alusta saakka,
mutta en pääse minnekään. Ei mitään metkuja! sanon minä, ei mitään
jäykkäniskaisuutta täällä! Ja minä alan kiireesti kirjoittaa
näytelmääni, kirjoitan, mitä mieleen johtuu, vain päästäkseni
nopeasti loppuun. Olin uskottelevinani itselleni, että minulla
oli jälleen suuri hetki, syötin valheita itselleni, petin itseäni
päivänselvästi ja kirjoitin kuin ei minun tarvitsisi ollenkaan hakea
sanoja. Se on hyvä! se on tosiaankin mainio keksintö! kuiskailin
välistä; kirjoita vain niin!
Vihdoin alkavat kuitenkin viimeiset vuoropuheluni tuntua minusta
epäilyttäviltä; ne olivat sävyltään niin erilaisia kuin ensimmäisten
kohtausten vuoropuhelut, sitä paitsi ei munkin sanoissa ollut mitään
keskiaikaan viittaavaa. Katkaisen kynän hampaissani, hypähdän ylös,
revin käsikirjoituksen palasiksi, revin joka arkin palasiksi, viskaan
hattuni kadulle ja poljen jaloillani sitä. Olen mennyttä miestä,
kuiskaan itsekseni, hyvät naiset ja herrat, olen mennyttä miestä! En
sano muuta kuin nuo sanat seisoessani ja polkiessani hattuani.
Muuan poliisi seisoo jonkun askelen päässä ja katselee minua; hän
seisoo keskellä katua eikä näe mitään muuta kuin minut. Nostaessani
päätäni yhtyvät katseemme; hän oli ehkä seisonut siinä kauan aikaa ja
vain katsellut minua. Otan hattuni maasta, panen sen päähäni ja menen
poliisin luo.
"Tiedättekö, paljonko kello on?" sanon minä.
Hän odottaa hetkisen, ennen kuin ottaa kellonsa esille, eikä sillä
välin luo silmiään minusta.
"Neljä", vastaa hän.
"Oikein!" sanon minä; "neljä, aivan oikein! Te osaatte asianne,
kuulen minä, ja muistan teidät vastakin."
Sen sanottuani jätin hänet. Hämmästytin häntä ylenmäärin, hän jäi
suu auki seisomaan ja katselemaan minua ja pitämään kelloa vielä
kädessään. Tultuani Royalin ulkopuolelle käännyin katsomaan taakseni:
hän seisoi vielä samassa asennossa ja seurasi minua silmillään.
He-hee, sillä tavoin piti elukoita kohdella! Harkitun
häpeämättömästi! Se vaikutti eläimiin, herätti pelkoa eläimissä...
Olin kerrassaan tyytyväinen itseeni ja pistin jälleen pieneksi
lauluksi. Kiihtymyksen jännittämänä, tuntematta enää mitään tuskaa,
tietämättä minkäänlaisista tuskista, kuljin kevyesti kuin höyhen
yli torin, käännyin ylös myymäläin kohdalla ja istahdin penkille
Vapahtajamme kirkon luona.
Eiköhän sentään ollut jokseenkin samantekevää, lähetinkö sen kymmenen
kruunua takaisin vai ei? Kun olin sen saanut, niin se oli minun, ja
varmaankaan ei ollut hätää siellä, mistä se saapui. Täytyihän minun
kuitenkin ottaa se vastaan, kun se ilmeisesti lähetettiin minulle;
oli tarkoituksetonta jättää se kaupunginpalvelijalle. Myöskään ei
käynyt laatuun lähettää takaisin toista kymmenen kruunun seteliä kuin
sitä, minkä olin saanut Joten koko asialle ei voinut mitään.
Rupesin katselemaan toriliikennettä ja askarruttamaan aivojani
mitättömillä asioilla, mutta siinä en onnistunut, ja mietiskelin yhä
sitä kymmentä kruunua. Lopulta puristin käteni nyrkiksi ja suutuin.
Se loukkaisi häntä, sanoin, jos lähettäisin sen takaisin, miksikä
siis lähettäisin? Ikuisesti kulkisin pitäen itseäni liian hyvänä
kaikkeen mahdolliseen, pudistellen päätäni ja sanoen: ei kiitos. Nyt
näin, mihin se johti; olin jälleen taivasalla. Silloinkin, kun oli
edellytyksiä, en pysynyt hyvässä, lämpimässä asunnossani; olin ylpeä,
hypähdin pystyyn ensimmäisestä sanasta ja olin miestä puolestani,
maksoin kymmeniä kruunuja oikealle ja vasemmalle ja menin tieheni...
Tuomitsin ankarasti itseäni siitä, että olin jättänyt asuntoni ja
jälleen saattanut itseni pulaan.
Muuten annoin palttua kaikelle! Minä en ollut pyytänyt sitä kymmentä
kruunua, enkä sitä oikeastaan ollut pitänyt käsissänikään, vaan
antanut sen heti pois, maksanut sen ventovieraille ihmisille, joita
en koskaan enää haluaisi nähdä. Sellainen mies minä olin, maksoin
aina kaikki viimeistä äyriä myöten. Jos tunsin Ylajalin oikein, niin
ei hän myöskään katunut rahojen lähettämistä minulle; mitä minä siis
mutkittelemaan? Oli suorastaan vähintä minkä hän saattoi tehdä,
lähettää kymmenen kruunua. Olihan tyttö-parka rakastunut minuun,
he-hee, sittenkin aivan tulisesti rakastunut minuun... Ja minä istuin
ja pöyhistelin kelpolailla sitä ajatellessani. Ei epäilystäkään, että
hän oli rakastunut minuun, tuo tyttöparka!...
Kello tuli viisi. Lysähdin jälleen hervottomaksi pitkällisen,
hermostuneen kiihtymyksen jälkeen ja aloin uudelleen tuntea tyhjää
suhinaa päässäni. Tuijotin suoraan eteeni, pidin silmäni jäykkinä ja
katsoin vastapäätä olevaa Elefantti-apteekkia kohti. Nälkä raivosi
ankarasti sisälläni ja minä kärsin kovin. Istuessani siinä ja
katsellessani eteenpäin tajuan, että vähitellen jäykkään katseeseeni
ilmestyy olento, jonka lopulta näen aivan selvästi ja tunnen: se on
pullamuija. Elefantti-apteekin luona.
Hätkähdän, suoristaudun penkillä ja alan mietiskellä. Kyllä, aivan
oikein, se oli sama muija saman pöydän ääressä samalla paikalla!
Maiskautan pari kertaa suutani ja napsautan sormiani, nousen
penkiltä ja alan astella apteekkia kohti. Ei mitään kieräilyjä! Mitä
siitä, olivatpa ne syntirahoja tai hyviä norjalaisia kaupparahoja
Kongsbergistä! En halunnut olla naurettava, liiallisesta ylpeydestä
saattoi kuolla...
Menen kulmaukseen, suuntaan kulkuni muijaa kohti ja asetun hänen
eteensä. Hymyilen, nyökkään tuttavallisesti ja sovitan sanani kuin
olisi ollut päivän selvää, että tulisin kerran takaisin.
"Päivää!" sanon minä. "Ette ehkä tunne minua enää?"
"En", vastaa hän vitkalleen ja katsoo minuun.
Hymyilen vielä enemmän, kuin olisi se vain leikkiä, ettei hän
tuntenut minua ja sanon:
"Ettekö muista, että annoin teille kerran muutamia kruunuja? En
sanonut silloin mitään, mikäli muistan, en sanonut; se ei ole
tapananikaan. Kun on rehellisten ihmisten kanssa tekemisissä, niin on
tarpeetonta tehdä sopimusta ja niin sanoakseni valmistaa kontrahtia
jokaisesta pikkuasiasta. He-hee! Niin, minä se olin, joka annoin
teille ne rahat."
"Jaha, vai niin, vai te se olitte! Niin, nyt teidät tunnenkin, kun
oikein ajattelen..."
Oletin hänen rupeavan kiittämään rahoista, ja sano sen vuoksi
nopeasti samalla tarkastellen pöydällä olevia ruokatavaroita:
"Niin, nyt minä tulin vehnäsiä hakemaan."
Sitä hän ei ymmärrä.
"Vehnäsiä", toistan minä, "nyt minä tulin niitä noutamaan. Ainakin
osan. Kaikkia minä en tarvitse tänä päivänä."
"Tulitteko niitä noutamaan?" kysyi hän.
"Niin kyllä, tulin niitä noutamaan!" vastaan ja nauran ääneen
ikään kuin olisi jo heti pitänyt olla päivänselvä asia, että minä
tulin niitä noutamaan. Otan pöydältä yhden vehnäsen, jonkinlaisen
ranskanleivän, jota alan syödä.
Kun muija näkee tämän, hän hypähtää pystyyn, tekee vaistomaisen
liikkeen suojellakseen tavaroitaan, ja hän antaa minun ymmärtää,
ettei hän ollut odottanut minua takaisin niitä häneltä riistämään.
Eikö, sanon. Vai eikö tosiaan? Olipa hän minusta todellakin mainio
muija! Oliko hän koskaan kokenut sellaista, että joku olisi antanut
hänelle säilytettäväksi joukon kruunuja, ilman että asianomainen
olisi vaatinut niitä takaisin? Katsokaas mokomaa! Luuliko hän ehkä
että ne olivat varastettuja rahoja, kun minä olin ne viskannut
hänelle sillä tavoin? No, sitä hän ei uskonut; se oli sentään
hyvä, tosiaankin hyvä! Se oli, melkein voisi sanoa kiltisti hänen
puoleltaan, että hän kuitenkin piti minua rehellisenä miehenä.
Ha-haa. Niin, hän oli tosiaankin hyvä!
Mutta miksi sitten annoin hänelle rahat? Muija tuli katkeraksi ja
huusi sen kovalla äänellä.
Selitin, miksi olin antanut hänelle rahat, selitin sen sävyisästi ja
painokkaasti: Minulla oli tapana menetellä sillä tavoin, koska uskoin
kaikista ihmisistä hyvää. Aina, kun joku pyysi minulta kontrahtia,
todistetta, pudistin minä päätäni ja sanoin: ei kiitoksia! Jumala
tiesi, että niin tein.
Mutta muija ei ymmärtänyt sittenkään.
Tartuin toisiin keinoihin, puhuin terävästi enkä enää lörpötellyt.
Oliko koskaan tapahtunut, että joku olisi maksanut hänelle etukäteen
sillä tavoin? kysyin minä. Tarkoitin tietysti ihmisiä, jotka olivat
hyvissä varoissa, esimerkiksi joku konsuli? Eikö koskaan? Niin, minä
en voinut sille mitään, että menettely oli hänestä outoa. Sellainen
oli tapa ulkomailla. Hän ei ehkä ollut koskaan käynyt maan rajojen
ulkopuolella? Ei, siinä sen näette! Hän ei siis voisi puhuakaan tässä
asiassa... Ja minä otin useampia vehnäsiä pöydältä.
Hän murisi vihaisesti, kieltäytyi itsepintaisesti antamasta mitään
siitä, mitä hänellä oli pöydällä, tempasipa vielä yhden vehnäsen
kädestäni ja pani sen jälleen paikalleen. Suutuin, iskin nyrkilläni
pöytään ja uhkasin poliisilla. Olisin hänelle armollinen, sanoin.
Jos ottaisin kaikki, mikä minun oli, niin puhdistaisin koko hänen
kauppansa, sillä minä olin aikoinani antanut hänelle hirvittävän
summan rahaa. Mutta en tahtonut ottaa niin paljoa, todellisuudessa
halusin vain puolet. Enkä päällepäätteeksi tulisi enää uudelleen.
Siitä minua Jumala varjelkoon, koska hän oli sellainen ihminen...
Vihdoin hän otti esille joukon vehnäsiä, neljä, viisi kappaletta,
joille hän määräsi korkeimman hinnan, mitä saattoi keksiä, ja pyysi
minua ottamaan ne ja menemään matkoihini. Minä leukailin edelleen
hänen kanssaan, väitin, että hän kähvelsi vähintään yhden kruunun
rahoistani ja sitä paitsi nylki minua huimaavilla hinnoillaan.
Tiedättekö, että sellaisista kähvellyksistä rangaistaan? sanoin minä.
Jumala varjelkoon, te voisitte päästä pakkotyöhön elinajaksenne,
mokomakin muija! Hän heitti minulle vielä yhden vehnäsen ja pyysi
melkein hammasta kiristäen minua menemään.
Ja minä menin.
Hee, oliko mokomaa pullamuijaa ennen nähty! Koko ajan toria
kulkiessani ja vehnäsiä syödessäni puhelin ääneen muijasta ja hänen
julkeudestaan, toistin itselleni, mitä kumpikin olimme sanoneet
toisillemme, ja minusta näytti, että olin ollut häntä koko lailla
etevämpi. Söin vehnäsiä kaikkien ihmisten nähden ja juttelin tästä.
Ja vehnäset hävisivät yksi toisensa jälkeen; ei tuntunut, söinpä
miten paljon tahansa, olin yhtä pohjattoman nälkäinen. Herrajumala
sentään, ettei se jo alkanut pohjata! Olin niin nälkäinen, että
olin melkein jo tarttua viimeiseen vehnäseen, jonka alusta pitäen
olin päättänyt säästää, säilyttää Vognmand-kadun pikku pojalle,
sille, joka oli leikkinyt paperiliuskaleilla. Muistelin häntä yhä,
en voinut unohtaa hänen ilmettään, kun hän hypähti pystyyn ja
kirosi. Hän oli kääntynyt ikkunaani päin, kun mies sylkäisi hänen
päälleen, ja hän oli katsonut, nauraisinko minäkin hänelle. Jumala
tietää, tapaisinko hänet nyt, jos menisin sinne! Ponnistin ankarasti
päästäkseni nopeasti Vognmand-kadulle, kuljin sen paikan ohi, missä
olin repinyt näytelmäni palasiksi ja missä vielä joukko papereita
oli jäljellä, sivuutin poliisin, jota äsken olin niin hämmästyttänyt
esiintymiselläni, ja seisoin vihdoin portaiden ääressä, missä poika
oli leikkinyt.
Hän ei ollut siellä. Katu oli melkein tyhjä. Alkoi hämärtää, enkä
voinut jäädä poikaa odottamaan, hän oli ehkä mennyt sisälle. Laskin
vehnäsen varovasti alas maahan, nostin sen pystyyn ovea vasten,
koputin ankarasti ovelle ja juoksin samalla tieheni. Hän löytää sen
kyllä! sanoin itselleni; hän löytää sen ensimmäiseksi tullessaan
ulos! Ja minun silmäni kyyneltyivät ilosta tietäessäni, että pikku
poika löytäisi vehnäsen.
Tulin jälleen rautatiesatamaan.
Nyt en enää ollut nälissäni, päinvastoin makea ruoka, jonka olin
nauttinut, alkoi tehdä minulle pahaa. Päässäni mellastivat myös
uudelleen mitä hurjimmat ajatukset: Mitähän, jos minä salaa
katkaisisin jonkin laivan köydet? Mitähän, jos minä äkkiä alkaisin
huutaa tulipaloa? Menen edemmäksi satamaan, löydän istumapaikan,
panen käteni ristiin ja tunnen pääni menevän yhä enemmän sekaisin. En
liikahdakaan, en tee yhtään mitään pysyäkseni pystyssä.
Istun siinä ja tuijotan "Copegoroon", parkkiin, jolla oli venäläinen
lippu. Huomaan miehen kaiteen takana; punainen sivulyhty valaisee
hänen päänsä ja nousen puhuttelemaan häntä. Tarkoitukseni ei ollut
lainkaan puhua niinkuin puhuin, en edes odottanut saavani mitään
vastausta. Sanoin:
"Lähdettekö purjehtimaan tänä iltana, kapteeni?"
"Kyllä, hetkisen kuluttua", vastaa mies. Hän puhui ruotsia.
"Hm. Ettekö olisi miehen puutteessa?" Olin tällä hetkellä yhtä
iloinen, sainko hylkäävän vai myöntävän vastauksen, minulle oli
samantekevää, minkä vastauksen mies minulle antaisi. Seisoin ja
odotin, mitä hän virkkaisi.
"No eipä", vastasi hän. "Sen pitäisi olla jungmanni." Jungmanni! Minä
suoristausin, pistin silmälasini taskuun, astuin käytävälle ja nousin
laivaan.
"En ole ennen ollut merillä", sanoin, "mutta voin tehdä sitä, mitä
annatte tehtäväksi. Minne on matka?"
"Olemme lähdössä Leedsiin hakemaan hiiliä Cadixiin."
"Hyvä!" sanoin ja tunkeuduin lähemmäksi miestä.
"Minusta on samantekevää, minne mennään. Minä kyllä teen työni."
Hän seisoi hetkisen katsellen minua ja tuumiskellen.
"Ette ole purjehtinut ennen?" kysyi hän.
"En. Mutta kuten sanoin, pankaa minut työhön ja minä teen sen. Olen
tottunut kaikenlaiseen hommaan."
Hän tuumiskeli jälleen. Minä olin jo saanut päähäni ajatuksen,
että halusin lähteä mukaan, ja minua alkoi pelottaa, että minut
ajettaisiin maihin jälleen.
"Mitä arvelette asiasta, kapteeni?" kysyin vihdoin. "Minä voin
tosiaankin tehdä, olipa se sitten mitä tahansa. Mitäpä sanoinkaan!
Olisin kehno mies, jollen tekisi enempää kuin juuri sen, mikä on
annettu tehtäväkseni. Voin ottaa kaksi vahtivuoroa perätysten, jos
tarvitaan. Se tekee minulle hyvää ja minä kyllä kestän sen."
"No niin, saahan tuota koettaa", sanoi hän. "Jollei se suju, niin
voimmehan erota Englannissa."
"Tietysti!" vastasin iloissani. Ja minä toistin vielä kerran, että
voimme erota Englannissa, jollei se sujuisi. Sitten hän pani minut
työhön.
Ulkona vuonolla suoristausin kerran seisomaan, märkänä kuumeesta
ja voipumuksesta, katselin maata kohti ja sanoin tällä kertaa
jäähyväiset kaupungille, Kristianialle, missä tulet loistivat
kirkkaina joka kodista.