Se oli siihen aikaan kun kuljeskelin nälkäisenä Kristianiassa, tuossa
ihmeellisessä kaupungissa, josta kukaan ei lähde saamatta merkkejä
siitä...
Makaan valveilla ullakkokamarissani ja kuulen kellon alapuolellani
lyövän kuutta; oli jo hyvin valoisaa, ja ihmiset alkoivat liikuskella
portaissa. Alhaalla oven vieressä, missä huoneeni seinä oli paperoitu
vanhoilla "Morgenbladetin" numeroilla, oli -- sen saatoin aivan
selvästi nähdä -- majakanjohtajan julistus ja siitä hiukan vasemmalla
leipuri Fabian Olsenin lihavin kirjaimin painettu mahtava ilmoitus
vastaleivotusta leivästä.
Heti saatuani silmäni auki aloin vanhan tapani mukaan ajatella,
olisiko minulla tänään ilon aihetta. Elämäni oli ollut hiukan
tukalaa viime aikoina, tavaroistani oli yksi toisensa jälkeen
joutunut "sedälle", olin tullut hermostuneeksi ja kärsimättömäksi,
pari kertaa olin vuorokauden ajan levännyt vuoteessakin tuntiessani
ankaraa huimausta. Välistä kun onni sattui suosimaan, saatoin ansaita
joltakin lehdeltä viisi kruunua alakertajutusta.
Aamu valkeni valkenemistaan, ja ryhdyin taas lukemaan oven pielessä
olevia ilmoituksia, saatoin erottaa nuo laihat, irvistelevät
kirjaimet: "Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle".
Se askarrutti aivojani pitkän aikaa, kuulin alakerran kellon lyövän
kahdeksaa, ennen kuin nousin ja pukeuduin.
Avasin ikkunan ja katsoin ulos. Siitä missä seisoin näin pyykkinuoran
ja aution pellon; kauempana oli palaneen pajan ahjon rauniot,
missä muutamia työmiehiä oli raivaustöissä. Nojauduin kyynärvaraan
ikkunassa ja tuijotin ilmaan. Enteili kirkasta päivää, syksy oli
saapunut, tuo hieno, viileä vuodenaika, jolloin kaikki muuttaa
väriään ja kuihtuu. Hälyä oli jo alkanut kuulua kaduilta ja se
houkutteli minua ulos; tämä tyhjä huone, jonka lattia keinui joka
askelella, oli kuin ravistunut, hirvittävä ruumisarkku; ovessa ei
ollut kunnon lukkoa eikä huoneessa minkäänlaista uunia; minun oli
tapana öisin nukkua sukkieni päällä saadakseni ne hiukan kuivamaan
aamuksi. Ainoa, mikä minulle tuotti hauskuutta, oli pieni, punainen
keinutuoli, jossa istua nuhjottelin iltaisin ajatellen milloin
mitäkin. Kun tuuli kovasti ja alakerran ovet olivat auki, kuului
ihmeellisiä vinkuvia ääniä lattian rakosista ja seinistä, ja ovensuun
"Morgenbladetiin" ilmestyi vaaksanpituisia halkeamia.
Nousin ja menin tutkimaan, olisiko vuodekomeroni nurkkauksessa jotain
aamiaiseksi kelpaavaa, mutta en löytänyt mitään ja palasin takaisin
ikkunan luo.
Herra tietää, ajattelin, hyödyttikö minun enää hakea paikkaa! Nuo
monet hylkäävät lausunnot, nuo puolittaiset lupaukset, nuo suorat
eväävät vastaukset, heränneet ja pettyneet toiveet, uudet yritykset,
jotka aina menivät myttyyn, olivat lannistaneet rohkeuteni. Olin
lopulta hakenut laskuttajan paikkaa, mutta saapunut liian myöhään,
sitä paitsi en voinut hankkia viidenkymmenen kruunun takuuta.
Aina oli jokin esteenä. Ilmoittauduin jopa palokuntaan. Meitä oli
puolisensataa miestä eteishuoneessa ja me pullistimme rintaamme
näyttääksemme väkeviltä ja urhokkailta. Muuan virkailija kävi
tarkastamassa näitä pyrkijöitä, tunnusteli heidän käsivarsiaan ja
kyseli heiltä yhtä ja toista, mutta minun ohitseni hän meni pudistaen
vain päätään ja sanoi, että minut oli hylätty silmälasieni vuoksi.
Yritin uudelleen, ilman silmälaseja, seisoin siellä kulmat kurtussa
ja katse tuimana, ja mies meni jälleen ohitseni, hymyillen, -- hän
oli tuntenut minut. Pahinta kaikesta oli, että pukuni oli käynyt
niin nukkavieruksi, etten voinut enää esiintyä paikanhaussa kunnon
ihmisenä.
Miten tasaisesti ja säännöllisesti olinkaan luisunut alaspäin koko
ajan! Olin lopulta niin merkillisesti typö tyhjä, ettei minulla
ollut enää kampaakaan eikä kirjaa, jota olisin voinut aikani
kuluksi lueskella. Koko kesän olin liikuskellut hautausmailla tai
linnanpuistossa ja kirjoitellut eriaiheisia artikkeleita lehtiin,
palstan toisensa jälkeen levottomien aivojeni kummallisia keksintöjä,
oikkuja ja päähänpistoja. Epätoivoissani olin usein valinnut mitä
etäisimpiä aiheita, jotka olivat aiheuttaneet minulle pitkäaikaisia
ponnistuksia mutta joita ei koskaan julkaistu. Kun olin saanut
yhden työn valmiiksi, ryhdyin uuteen ja harvoin minua toimittajain
epäävät vastaukset lannistivat; vakuutin itselleni, että kerran vielä
onnistuisin. Ja tosiaankin välistä, kun onni oli suotuisa ja sain
jotakin hyvää syntymään, saatoin ansaita viisi kruunua iltapäivän
työstä.
Nousin jälleen ikkunasta, menin pesutelineen luo ja kostutin hiukan
vedellä kiiltäviä housuni polvia tummentaakseni niitä ja saadakseni
ne näyttämään uudemmilta. Tämän tehtyäni pistin tapani mukaan paperia
ja lyijykynän taskuuni ja läksin ulos. Hiivin hyvin hiljaa portaita
alas, jotten olisi herättänyt emäntäni huomiota; oli kulunut pari
päivää siitä, jolloin vuokrani olisi ollut maksettava, eikä minulla
ollut, millä olisin maksanut.
Kello oli yhdeksän. Rattaiden räminä ja ihmisäänet halkoivat ilmaa,
mahtava aamukuoro, johon sekaantuivat jalankulkijain askelet ja
ajurien piiskanläimäykset. Tämä kaikkialle ulottuva häly virkisti
minua heti, ja aloin tuntea itseni yhä tyytyväisemmäksi. Mikään ei
ollut kauempana ajatuksistani kuin pelkkä aamukävely raikkaassa
ilmassa. Mitä ilmalla on minun keuhkojeni kanssa tekemistä? Olin
väkevä kuin jättiläinen ja saatoin pysäyttää vaunun hartioillani.
Hieno, harvinainen tunnelma, kirkas, keveä iloisuus oli vallannut
minut. Ryhdyin tarkastelemaan ihmisiä, jotka tulivat vastaani ja
kulkivat ohi, luin julistuksia seiniltä, vastaanotin vaikutelman
katseesta, joka heitettiin minuun ohikiitävästä raitiovaunusta,
annoin jokaisen pikkuseikan vaikuttaa itseeni, kaikkien pikku
sattumain, jotka joutuivat tielleni ja katosivat.
Saisipa vain hiukan ruokaa tällaisena kirkkaana päivänä! Iloisen
aamun tunnelma valtasi minut, tulin hillittömän tyytyväiseksi ja
aloin hyvillä mielin, suotta aikojani hyräillä. Erään teurastajan
myymälän luona seisoi muuan eukko kori käsivarrella, tuumimassa
makkarainostoa päivälliseksi; kulkiessani hänen ohitsensa hän
katsahti minuun. Hänellä oli vain yksi etuhammas. Kun viime päivinä
olin tullut ylen herkäksi ja vaikutteille alttiiksi, tekivät eukon
kasvot minuun heti vastenmielisen vaikutuksen; tuo pitkä keltainen
hammas oli kuin pieni sormi, joka töksötti alaleuasta ylös, ja hänen
katseensa oli vielä täynnä makkaraa, kun hän suuntasi sen minuun.
Menetin heti ruokahaluni ja tunsin kuvotusta. Tultuani myymäläin luo
menin suihkukaivon ääreen ja join hiukan vettä, katsahdin ylös --
Vapahtajamme kirkon tornin kello oli kymmenen.
Astelin edelleen katuja, kuljeskelin huolehtimatta mistään, pysähdyin
aiheetta kulmauksissa, pujahdin asiatta sivukadulle, annoin
kaiken mennä menoaan, harhailin tässä iloisessa aamussa, liikuin
huolettomana edestakaisin toisten onnellisten ihmisten joukossa: ilma
oli kuulakka ja kirkas, eikä mielessäni ollut varjon häivääkään.
Kymmenisen minuuttia oli edessäni kulkenut vanha ontuva mies. Hänellä
oli käärö kainalossaan ja hän asteli koko ruumiillaan, uurasteli
kaikin voimin lisätäkseen vauhtia. Kuulin, miten hän läähätti
ponnistuksesta, ja mieleeni juolahti, että minä voisin kantaa hänen
kääröään; en kuitenkaan yrittänyt tavoittaa häntä. Kaupungin rajalla
tapasin Hans Paulin, joka tervehti ja kiiruhti ohi. Miksikähän
hänellä oli sellainen kiire? En ollut lainkaan aikonut pyytää
häneltä yhtä kruunua, halusin samoin ensi tilassa palauttaa hänelle
peiton, jonka olin lainannut häneltä muutamia viikkoja sitten. Heti
kun olisin päässyt hiukan varoihini, en haluaisi olla kenellekään
peiton velassa; ehkäpä alkaisin jo tänään kirjoittaa artikkelia
tulevaisuuden rikoksista tai tahdon vapaudesta, mistä tahansa, kunhan
se vain olisi luettavaksi kelpaavaa, josta saisin vähintään kymmenen
kruunua... Ja ajatellessani tätä artikkelia tunsin itseni äkkiä
halukkaaksi aloittamaan heti ja tyhjentämään täysinäisiä aivojani;
hakisin sopivan paikan linnanpuistosta enkä lepäisi ennen kuin olisin
saanut sen valmiiksi.
Mutta tuo ukonkänttyrä pingersi yhä edelläni kadulla. Lopulta alkoi
minua kiusata se, että tuo raihnainen mies aina oli edessäni. Hänen
matkansa ei näyttänyt loppuvan koskaan, ehkäpä hän oli päättänyt
mennä juuri samaan paikkaan kuin minäkin, joten hän siis olisi koko
matkan silmieni edessä. Kiihdyksissäni kun olin minusta tuntui kuin
hän olisi jokaisella poikkikadulla hiljentänyt hiukan kulkuaan ja
ikään kuin odottanut, minkä suunnan minä valitsisin, minkä jälkeen
hän jälleen kohautti kääröään ja asteli kaikin voimin pysyäkseen
edellä. Kävelen ja katselen tuota ponnistelevaa olentoa ja kiukustun
häneen yhä enemmän, tunnen, että hän vähitellen hävitti valoisaa
tunnelmaani vetäen samalla tämän puhtaan, kauniin aamun mukanaan
rumuuteen. Hän näytti suurelta, ontuvalta hyönteiseltä, joka
väkivalloin halusi asettua johonkin paikkaan maailmassa ja pidättää
etuoikeuden yksistään itselleen. Tultuamme mäen päälle halusin
tehdä lopun tästä, käännyin päin erästä kaupan ikkunaa ja pysähdyin
antaakseni hänen mennä menoaan. Kun muutaman minuutin kuluttua
jälleen läksin kulkemaan, oli mies taas edessäni, hänkin oli seisonut
hiljaa. Astuin sen enempää ajattelematta, kiiruhtaen kolme neljä
askelta eteenpäin, tavoitin hänet ja löin miestä olalle.
Hän pysähtyi äkkiä. Jouduimme molemmat tuijottamaan toisiimme.
"Pieni lantti maidon ostoon!" sanoi hän vihdoin kallistaen päätään.
Kas niin, nytpä olinkin pulassa! Tunnustelin taskujani ja sanoin:
"Maitoon, niin. Hm. Rahat ovat vähissä näinä aikoina, enkä tiedä,
miten suuressa puutteessa olette."
"En ole syönyt kuin eilen Drammenissa", sanoi mies; "minulla ei ole
niin äyriä, enkä ole vielä saanut työtä."
"Oletteko käsityöläinen?"
"Kyllä, olen saumaaja."
"Mikä?"
"Saumaaja. Osaan muuten tehdä kenkiäkin."
"Se muuttaa asian", sanoin. "Odottakaa täällä muutama minuutti, niin
menen hakemaan teille hiukan rahaa, muutamia äyrejä."
Kiiruhdin alas Pilestraedelle, missä tiesin erään panttilainaajan
olevan kolmannessa kerroksessa; en ollut muuten koskaan ennen käynyt
hänen luonaan. Päästyäni porttikäytävään riisuin nopeasti liivit
yltäni, käärin ne kokoon ja pistin kainalooni; nousin sitten portaita
ylös ja koputin liikkeen ovelle. Kumarsin ja heitin liivit tiskille.
"Puolitoista kruunua", sanoi mies. "No, sama se, kiitos", vastasin.
"Jolleivät ne olisi alkaneet käydä hiukan liian pieniksi minulle, en
olisi tietystikään niistä luopunut."
Sain rahat ja panttilipun ja läksin takaisin. Itse asiassa tämä
liivijuttu oli erinomainen keksintö; rahaa riittäisi runsasta
aamiaistakin varten, ja ennen iltaa olisi tulevaisuuden rikoksia
käsittelevä artikkelini valmis. Aloin heti katsella elämää suopeammin
ja kiiruhdin takaisin miehen luo päästäkseni hänestä vapaaksi.
"Olkaa hyvä!" sanoin. "Minua ilahuttaa, että käännyitte ensimmäiseksi
minun puoleeni."
Mies otti rahat ja alkoi silmäillä minua. Mitä hän siinä katsoa
töllötteli? Sain sen vaikutelman, että hän tarkasteli varsinkin
housujeni polvia, ja minua harmitti hänen hävyttömyytensä. Luuliko
tuo lurjus, että minä todella olin niin köyhä kuin miltä näytin? Enkö
ollut ryhtymäisilläni kirjoittamaan kymmenen kruunun artikkelia? En
ylipäänsä pelännyt tulevaisuutta, minulla oli monta rautaa tulessa.
Mitä se liikutti tuiki vierasta miestä, jos minä annoin juomarahaa
tällaisena kirkkaana päivänä. Miehen katse ärsytti minua ja päätin
läksyttää häntä ennen eroamistamme. Kohautin olkapäitäni ja sanoin:
"Hyvä mies, teillä on paha tapa katsoa töllöttää miehen polviin, kun
hän antaa teille kruunun verran rahaa."
Hän keikautti päänsä taaksepäin seinää vasten ja katseli suu auki.
Aivot askartelivat jotain tuon kerjäläisotsan takana, aivan varmaan
hän ajatteli, että tarkoitukseni oli narrata häntä, ja hän ojensi
minulle rahat takaisin.
Jalkaa polkien ja kiroten sanoin, että hänen oli ne pidettävä.
Kuvitteliko hän, että minä turhan takia näin tällaista vaivaa? Ehkäpä
lopultakin olin velkaa hänelle tuon kruunun, se oli minulla vanhaa
velkaa varten; hän oli nyt oikeudenmukaisen ihmisen edessä, joka oli
rehellinen sormenpäitään myöten. Lyhyesti, rahat olivat hänen... Ooh,
ei mitään kiittämistä, se oli tuottanut minulle iloa. Hyvästi.
Läksin. Olin kuitenkin päässyt tuosta leininruntelemasta
kiusanhengestä ja saatoin olla rauhassa. Astelin jälleen Pilestraedeä
ja pysähdyin talouskaupan edustalle. Siellä oli ikkuna täynnä ruokaa,
ja päätin mennä sisälle saadakseni hiukan evästä matkaan.
"Pala juustoa ja ranskanleipää!" sanoin ja heitin puolen kruunua
tiskille.
"Juustoa ja leipää koko rahalla?" kysyi eukko ivallisesti katsomatta
minuun.
"Koko viidelläkymmenellä äyrillä, niin", vastasin rauhallisesti.
Sain tavarani, sanoin hyvin kohteliaasti hyvää huomenta tuolle
vanhalle, lihavalle eukolle ja aloin kiivetä linnanmäkeä ylös
puistoon. Löysin sopivan penkin ja rupesin ahneesti syödä hotkimaan.
Se teki hyvää; en ollut isoon aikaan saanut niin runsasta ateriaa, ja
vähitellen minut valtasi samanlainen kylläinen rauhallisuus jommoista
ihminen tuntee pitkän itkun jälkeen. Rohkeuteni kasvoi rajusti;
mielestäni ei ollut enää kyllin siinä että laatisin kirjoitelman niin
yksinkertaisesta asiasta kuin tulevaisuuden rikoksista, joita sitä
paitsi kuka hyvänsä voisi kuvitella, melkeinpä lukea historiasta;
tunsin kykeneväni suurempaan ponnistukseen, voittamaan vastukset,
ja päätin ryhtyä kirjoittamaan kolmiosaista filosofista tutkielmaa
mielteestä. Tietysti tahtoisin nujertaa perusteellisesti muutamia
Kantin sofismeista... Aikoessani ottaa kirjoitusneuvoni esiin
huomasin, ettei minulla enää ollutkaan lyijykynää; olin unohtanut sen
panttilainaajan liikkeeseen, lyijykynäni oli liivintaskussa.
Herrajumala miten kaikki minun asiani pyrkivät menemään päin mäntyä!
Kirosin muutamia kertoja, nousin penkiltä ja astelin edestakaisin
käytävillä. Oli hyvin hiljaista kaikkialla; kaukana, kuningattaren
huvimajan luona työnneskeli pari lapsenpiikaa vaunujaan, muuten
ei näkynyt ainoatakaan ihmistä missään. Olin hyvin harmistunut ja
astelin kuin raivohullu penkkini edustalla. Merkillisen hullusti
menivätkin nyt kaikki asiat! Kolmiosaisen artikkelin pitäisi jäädä
syntymättä tuon mitättömän seikan vuoksi, ettei minulla ollut
kymmenen äyriä maksavan lyijykynän pätkää taskussani! Jospa menisin
Pilestraedelle noutamaan lyijykynäni? Jäisihän vielä sittenkin
aikaa, ennen kuin kävelijöitä alkaisi tulla puistoon. Paljonhan
riippuikin tuosta filosofisesta mielletutkielmasta, ehkäpä monien
ihmisten onni, kukapa sen tietää. Sanoin itsekseni, että siitä tulisi
olemaan suurta apua monille nuorille ihmisille. Oikein ajatellen
en tahtoisi hyökätäkään Kantin kimppuun; voisinhan välttää sen,
minun tarvitsisi tehdä vain aivan huomaamaton kaarros joutuessani
kysymykseen ajasta ja paikasta; mutta Renania en puolustaisi, tuota
vanhaa pitäjän pappia... Joka tapauksessa oli kysymys niin ja niin
monta palstaa pitkästä artikkelista; maksamaton vuokra, emännän pitkä
katse aamusella, kun tapasin hänet portaissa, vaivasi minua koko
päivän ja ilmestyi esiin iloisina hetkinänikin, kun minulla muuten ei
ollut synkkiä ajatuksia. Tästä täytyi tehdä loppu. Poistuin nopeasti
puistosta hakemaan lyijykynääni panttilainaajalta.
Tullessani linnanmäkeä alas saavutin kaksi naista, joiden ohi menin.
Kulkiessani heidän sivuitsensa satuin koskettamaan toisen hihaa,
katsahdin häneen, hänellä oli täyteläiset, hiukan kalpeat kasvot.
Äkkiä hän punastuu ja tulee ihmeellisen kauniiksi, en tiedä miksi,
ehkä jostakin ohimennen kuulemastaan sanasta, ehkä vain hiljaisesta
omasta ajatuksestaan. Vai kenties siksi, että minä kosketin hänen
hihaansa? Korkea povi aaltoilee kiivaasti muutamia kertoja, ja hän
puristaa kädellään lujasti päivänvarjon kädensijaa. Mikä hänelle tuli?
Pysähdyin ja annoin hänen jälleen joutua edelleni, en voinut
sillä hetkellä kulkea eteenpäin, tämä kaikki tuntui minusta niin
merkilliseltä. Olin ärtyisellä tuulella, kiukuissani lyijykynäjutun
vuoksi ja hyvin kiihtynyt ruoasta, jonka olin nauttinut tyhjään
vatsaan. Äkkiä saavat ajatukseni oikullisen päähänpiston vuoksi
merkillisen suunnan, tunnen kummallista halua pelottaa tuota naista,
seurata häntä ja tehdä hänelle kiusaa tavalla tai toisella. Saavutan
hänet jälleen ja menen hänen ohitsensa, käännyn äkkiä ympäri ja
katson häntä suoraan kasvoihin tarkastellakseni häntä. Seison
siinä katsellen häntä silmiin ja keksin samalla nimen, jota en
koskaan ollut kuullut, nimen, jolla on sointuva, hermostunut kaiku:
Ylajali. Kun hän on tullut aivan lähelleni, suoristaudun ja sanon
tungettelevasta:
"Pudotatte kirjanne, neiti."
Saatoin kuulla, miten sydämeni jyskytti kuuluvasti tätä sanoessani.
"Kirjani?" kysyy hän seuralaiseltaan. Ja hän astelee edelleen.
Ilkeyteni kasvoi, ja minä kuljin naisen jäljestä. Olin tällä hetkellä
täysin selvillä, että tein hullutuksia voimatta sille mitään,
kiihtynyt tilani jatkui herättäen minussa mitä mielettömimpiä
päähänpistoja, joita noudatin jatkuvasti. Ei auttanut, vaikka kuinka
olisin sanonut itselleni, että käyttäydyin moukkamaisesti, vääntelin
naamaani mitä typerimpiin irvistyksiin naisen selän takana, ja
rykäisin raivokkaasti muutamia kertoja kulkiessani hänen ohitsensa.
Astelin sitten aivan hiljaa eteenpäin, aina muutamia askelia edellä,
tunsin hänen katseensa selässäni ja vaistomaisesti kumarruin
häpeästä, että olin kiusannut häntä. Vähitellen minussa syntyi
kummallinen ajatus, että olin kaukana, toisilla seuduilla, minulla
oli puoliksi epämääräinen tunne, että siinä kiveyksellä kulkija en
ollutkaan minä.
Muutaman minuutin kuluttua nainen on saapunut kirjakaupan luo, minä
olen jo pysähtynyt ensimmäisen ikkunan eteen, ja kun hän kulkee
ohitseni, astun esiin ja toistan:
"Pudotatte kirjanne, neiti."
"Minkä kirjan?" sanoo hän hädissään. "Voitko käsittää, mistä kirjasta
hän puhuu?"
Ja hän pysähtyy. Hänen hämilleen joutumisensa tuottaa minulle julmaa
huvia, tuo neuvottomuus hänen silmissään ihastuttaa minua. Hänen
ajatuksensa ei jaksa käsittää pientä kiihtynyttä puhutteluani,
hänellä ei ole lainkaan kirjaa mukana, ei lehteäkään mistään
kirjasta, ja kuitenkin hän hakee taskuistaan, katselee katua
takanaan, rasittaa pieniä herkkiä aivojaan äärimmilleen, päästäkseen
selville, mistä kirjasta minä oikeastaan puhun. Hänen kasvojensa
väri vaihtelee, milloin niissä on mikin ilme, ja hän hengittää aivan
kuuluvasti, yksinpä hänen takkinsa napitkin näyttävät tuijottavan
minuun kuin rivi säikähtyneitä silmiä.
"Älä välitä hänestä", sanoo hänen seuralaisensa ja vetää häntä
käsivarresta, "hänhän on humalassa, etkö näe, että mies on humalassa!"
Niin vieras kuin tällä hetkellä olinkin itselleni, niin täydellisesti
merkillisten, näkymättömien vaikutusten uhrina, ei minulta kuitenkaan
mikään ympärilläni päässyt huomaamatta. Suuri ruskea koira juoksi
yli kadun Studenterlundia kohti ja alas Tivoliin, sillä oli hyvin
kapea uushopeinen kaulanauha. Ylempänä kadun varrella avattiin jokin
kolmannen kerroksen ikkuna, ja palvelustyttö kurkottautui hihat
ylöskäärittyinä puhdistamaan ruutuja ulkopuolelta. Mikään ei jäänyt
minulta huomaamatta, järkeni oli kirkas ja tarkkaavainen, kaikki
asiat virtasivat minuun loistavan selvinä, ikään kuin voimakas
valo olisi äkkiä ympäröinyt minut. Edessäni kulkevilla naisilla
oli molemmilla siniset linnunsiivet hatussa ja skotlantilainen
silkkinauha kaulassa. Minussa heräsi ajatus, että he olivat
sisaruksia.
He läksivät kävelemään ja pysähtyivät Cislerin musiikkikaupan luona
jutellen keskenään. Minä pysähdyin myös. Sitten he tulivat molemmat
takaisin, kulkivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin, sivuuttivat
minut jälleen, kääntyivät Universitet-kadun kulmasta menemään St.
Olavin toria kohti. Kuljin koko ajan heidän jäljessään niin lähellä
kuin uskalsin. He kääntyivät kerran ja loivat minuun puoliksi
pelokkaan, puoliksi uteliaan katseen, eivätkä heidän kasvonsa
kielineet närkästymisestä. Tuo kärsivällisyys, millä he suhtautuivat
kiusantekooni, teki minut hyvin häveliääksi, ja minä loin silmäni
alas. En tahtonut enää kauemmin kiusata heitä, halusin vain sulasta
kiitollisuudesta seurata heitä katseellani siksi kunnes he menisivät
sisälle jonnekin ja jäisivät sinne.
Numero 2:n, suuren viisikerroksisen talon edustalla he kääntyivät
vielä kerran, minkä jälkeen he menivät sisälle. Nojasin suihkukaivon
luona olevaan kaasulyhtyyn ja kuuntelin heidän askeliaan portaissa,
ne häipyivät kolmanteen kerrokseen. -- Astun esille lyhdyn luota ja
katson ylös taloon. Silloin tapahtuu jotakin merkillistä. Uutimet
siellä ylhäällä liikkuvat, hetkisen kuluttua avataan ikkuna, pää
pistää sieltä ulos, ja kaksi tutkivaa silmää on suunnattuina minua
kohti. Ylajali! lausuin puoliääneen ja tunsin punastuvani. Miksikä
hän ei huutanut apua? Miksei hän viskannut kukka-astiaa päähäni tai
lähettänyt jotakuta alas ajamaan minua pois? Seisomme liikkumattomina
katsellen toisiamme silmiin, sitä kestää minuutin ajan, ajatuksia
sinkoilee ikkunan ja kadun välillä, eikä sanaakaan lausuta. Hän
kääntyy, se hätkäyttää minua, antaa sielulleni hienon sysäyksen, näen
olkapään, joka kääntyy, selän, joka häviää sisälle. Tuo verkkaisa
poistuminen ikkunasta, sävy tuossa olkapään liikkeessä oli kuin
nyökkäys minulle, vereni tajusi tuon hienon tervehdyksen, ja samalla
tunsin itseni merkillisen iloiseksi. Sitten läksin astelemaan katua
alas.
En uskaltanut katsoa taakseni enkä tietänyt, oliko hän jälleen tullut
ikkunaan; mitä enemmän tätä kysymystä harkitsin, sitä levottomammaksi
ja hermostuneemmaksi tulin. Varmaankin hän tällä hetkellä seurasi
kaikkia liikkeitäni, eikä ollut suinkaan mieluista tietää, että sillä
tavoin takaapäin tarkasteltiin. Suoristausin niin hyvin kuin voin ja
astelin eteenpäin, jalkani alkoivat nytkähdellä, käyntini muuttui
epävarmaksi koettaessani sitä tahallani kaunistaa. Näyttääkseni
rauhalliselta ja välinpitämättömältä heiluttelin turhanpäiväisesti
käsivarsiani, syljeskelin kadulle ja nostin nenäni pystyyn,
mutta mikään ei auttanut. Tunsin alituisesti takaa-ajavat silmät
niskassani, ja kylmiä väreitä kulki ruumiissani. Vihdoin pelastauduin
eräälle sivukadulle, mistä suuntasin kulkuni Pilestraedelle hakemaan
lyijykynääni.
Sen takaisin saaminen sujui vaivattomasti. Mies toi itse minulle
liivit ja pyysi samalla tarkastamaan kaikki taskut; löysin pari
lainauslippuakin, jotka otin itselleni ja kiitin tuota ystävällistä
miestä hänen suopeudestaan. Minua miellytti tuo mies yhä enemmän,
samalla kun ponnistelin tehdäkseni häneen miellyttävän vaikutuksen.
Astuin askelen ovea kohti ja palasin jälleen tiskin luo, kuin olisin
unohtanut jotakin, tarkoituksenani oli antaa hänelle selitys, ja minä
aloin hyräillä herättääkseni hänen huomiotaan. Sitten otin lyijykynän
käteeni ja pidin sitä korkealla.
Minun ei juolahtaisi mieleenikään, sanoin, lähteä juoksemaan
minkälaisen lyijykynän takia tahansa, mutta tämän suhteen oli
asianlaita toisin, sillä oli oma syynsä. Sanalla sanoen oli tämä
lyijykynän pätkä, niin vähäiseltä kuin se näyttikin, tehnyt minusta
sen, mikä olin, niin sanoakseni asettanut minut paikalleni elämässä...
Enempää en sanonut. Mies tuli aivan tiskin luo.
"Vai niin?" virkkoi hän ja katseli minua uteliaasti.
Tällä lyijykynällä, jatkoin kylmäverisesti, olin kirjoittanut
kolmiosaisen filosofisen tutkielman mielteestä. Eikö hän ollut
kuullut siitä puhuttavan?
Ja miehestä tuntui siltä kuin hän olisi kuullut nimen.
Niin, vakuutin, se oli juuri minun kirjoittamani! Joten hänen ei
pitäisi lainkaan ihmetellä, että halusin tuon pienen lyijykynän
pätkän takaisin, se oli kovin arvokas minulle, se oli melkein
kuin pieni ihminen. Muuten olin hänelle syvästi kiitollinen hänen
hyväntahtoisuudestaan, ja olin muistava häntä sen johdosta, minä
pysyisin sanoissani, sellainen mies minä olin, ja hän ansaitsi sen.
Hyvästi.
Menin ovea kohti niin ryhdikkäänä kuin voisin hankkia miehelle
korkean aseman palolaitoksessa. Tuo kelpo panttilainaaja kumarsi
minulle kaksi kertaa pois mennessäni, ja minä käännyin vielä kerran
ympäri ja sanoin hyvästi.
Portaissa tapasin vaimon, jolla oli kapsäkki kädessä. Hän siirtyi
pelokkaasti syrjään, antaakseen minulle tietä, ja minä pistin
vaistomaisesti käteni taskuun antaakseni hänelle jotakin. Kun en
löytänyt mitään, tulin noloksi ja menin allapäin hänen ohitsensa.
Hetkisen kuluttua kuulin hänenkin kolkuttavan panttilaitoksen ovelle,
siellä oli teräslankaristikko ovessa, ja minä tunsin heti sen
kilisevän äänen, kun ihmisen sormet sitä koskettivat.
Aurinko oli etelässä, kello oli kahdentoista tienoilla. Kaupunki
alkoi päästä jalkeille, kävelyaika lähestyi, ja tervehtiviä ja
hymyileviä ihmisiä liikuskeli Karl Johanin kadulla. Puristin
kyynärpäät kuvettani vasten, tekeydyin pieneksi ja pääsin huomaamatta
muutamien tuttavien ohi, jotka olivat vallanneet erään kulmauksen
yliopiston luona katsellakseen ohikulkevia. Astelin linnanmäkeä ylös
ja vaivuin ajatuksiini.
Miten keveästi ja hauskasti nuo tapaamani ihmiset keinuttelivatkaan
vaaleata päätään ja kieppuivat läpi elämän kuin olisivat olleet
tanssisalissa! Surua en nähnyt ainoassakaan silmässä, en taakkaa
kenenkään hartioilla, en pilvettynyttä ajatusta, en salaista
vaivaa noissa iloisissa mielissä. Ja minä astelin aivan noiden
ihmisten rinnalla, nuorena ja vasta miehistyneenä, ja minä olin
jo unohtanut, millaiselta onni näytti! Haudoin itsekseni tuota
ajatusta ja havaitsin, että minulle oli tapahtunut julma vääryys.
Minkä vuoksi olivat nämä viimeiset kuukaudet olleet niin merkillisen
ankarat minulle? Valoisa mielialani oli kaikonnut ja minulla oli
mitä kummallisimpia kärsimyksiä joka taholla. En voinut istahtaa
penkille yksikseni tai liikuttaa jalkaani minnekään päin ilman,
että kimppuuni hyökkäsi pieniä ja merkityksettömiä sattumia,
kiusallisia mitättömyyksiä, jotka tunkeutuivat kuvitteluihini ja
hajottivat voimani kaikkiin ilmansuuntiin. Koira, joka juoksi
ohitseni, keltainen ruusu jonkun herran napinlävessä saattoi
panna ajatukseni väräjämään ja pitää minua vallassaan kauan
aikaa. Mitä minulta puuttui? Oliko Herran sormi osoittanut minua?
Mutta miksi juuri minua? Miksi ei yhtä hyvin jotakin miestä
Etelä-Amerikassa, samasta syystä? Harkitessani tätä asiaa minusta
tuntui yhä käsittämättömämmältä, miksi juuri minut oli asetettu
Jumalan armollisen mielivallan kohteeksi. Outoa menettelyä lähteä
juoksemaan ympäri koko maailmaa hakemaan minua, kun esimerkiksi
antikvaarikirjakauppias Pascha ja höyrylaivaekspeditööri Hennechen
olivat olemassa.
Astelin tätä asiaa mietiskellen enkä voinut vapautua siitä, keksin
mitä painavimpia väitteitä tuota Herran valintaa vastaan, että hän
antoi minun kärsiä kaikkien puolesta. Vieläpä löydettyäni itselleni
penkin ja istuuduttuani sille tämä kysymys yhä askarrutti aivojani
ja esti minua ajattelemasta muita asioita. Siitä toukokuun päivästä
lähtien, jolloin vastoinkäymiseni olivat alkaneet, saatoin selvästi
havaita väsymykseni vähitellen kasvavan, olin tullut ikään kuin liian
voimattomaksi ohjaamaan ja johtamaan itseäni sinne minne halusin,
parvi pieniä tuhoeläimiä oli tunkeutunut sisääni ja nakertanut minut
ontoksi. Entäpä jos Jumalalla olikin tarkoituksena tuhota minut
kokonaan? Nousin ylös ja astelin edestakaisin penkin edustalla.
Koko olemukseni oli tällä hetkellä äärimmäisen kärsimyksen vallassa,
minulla oli käsivarsissanikin tuskia ja tuskin saatoin pitää niitä
tavalliseen tapaan. Runsas viime aterianikin aiheutti minulle ilkeän
olon, olin ylen kylläinen ja kiihtynyt ja astelin edestakaisin
ylös katsomatta, ympärilläni liikkuvat ihmiset kulkivat ohitseni
kuin varjot. Vihdoin anasti penkkini pari herraa, jotka sytyttivät
sikarinsa ja juttelivat äänekkäästi, minä kiukustuin ja halusin
puhutella heitä, mutta käännyin poispäin ja menin kokonaan toiselle
puolelle puistoa, mistä löysin uuden penkin. Istahdin sille.
Jumala-ajatus alkoi jälleen vaivata minua. Mielestäni hän menetteli
hyvin kelvottomasti asettumalla väliin joka kerta kun hain paikkaa,
ja tuhoamalla kaiken, pyysinhän vain jokapäiväistä ruokaa. Olin
selvästi huomannut, että aina kun näin nälkää hiukan kauemmin
yhteen menoon, oli kuin aivoni olisivat vuotaneet hiljaa ulos
päästä ja tehneet minut tyhjäksi. Pääni tuli keveäksi ja ikään
kuin olemattomaksi, minä en tuntenut enää sen painoa hartioillani,
ja minulla oli sellainen tunne kuin olisivat silmäni olleet liian
avoinna katsellessani jotakin.
Istuin siinä penkillä tällaisia mietiskellen ja tulin yhä
katkerammaksi Jumalaa kohtaan, kun hän näin jatkuvasti piinasi minua.
Jos hänen tarkoituksensa oli vetää minua lähemmäksi itseään ja tehdä
minut paremmaksi piinaamalla minua ja asettamalla vastoinkäymisen
toisensa jälkeen eteeni, niin erehtyi hän hiukan, sen voin hänelle
vakuuttaa. Ja minä katsoin ylös korkeuteen melkein itkien uhmasta ja
sanoin hänelle tämän hiljaisessa mielessäni.
Lapsuusaikana oppimiani asioita johtui mieleeni, rytmikkäitä
raamatunlauseita soi korvissani, ja minä puhelin aivan hiljaa
itsekseni ja kallistin katkerasti päätäni. Miksi kantaisinkaan
murhetta siitä mitä söisin, mitä joisin ja millä täyttäisin
viheliäisen matosäkin, jota maalliseksi ruumiikseni nimitettiin!
Eikö minun taivaallinen isäni ollut pitänyt minusta huolta kuten
taivaan varpusista ja ollut minulle armollinen osoittamalla vähäistä
palvelijaansa! Jumala oli pistänyt sormensa hermoverkkooni ja
sopivasti, aivan helposti saattanut langat hiukan epäjärjestykseen.
Ja Jumala oli vetänyt sormensa pois ja minun hermosäikeistäni oli
jäänyt sormeen katkenneita osia ja hienoja juuria. Ja hänen sormensa,
joka oli Jumalan sormi, oli jättänyt jälkeensä avonaisen kolon,
ja hänen sormensa oli haavoittanut aivojani. Mutta kun Jumala oli
koskettanut minua kätensä sormella, antoi hän minun olla, eikä
koskettanut minua enää eikä antanut minulle mitään pahaa tapahtua.
Mutta hän antoi minun kulkea rauhassa, ja hän antoi minun vaeltaa
tuota ammottavaa aukkoa pitäen. Eikä minulle mitään pahaa aiheuttaisi
Jumala, joka on Herra iankaikkisesta iankaikkiseen...
Tuuli tuo soiton katkelmia Studenterlundista kuuluviini, kello
oli siis yli kahden. Otin paperini esille yrittääkseni kirjoittaa
jotakin, samassa putosi taskusta parturilomakekirjani. Avasin sen
ja laskin lehdet, niitä oli vielä kuusi. Jumalan kiitos! sanoin
vaistomaisesti; voin vielä saada partani ajetuksi muutamien viikkojen
aikana ja pysytellä sikäli siistin näköisenä! Ja minä tulin heti
paremmalle tuulelle keksittyäni tämän pikku omaisuuden, suoristin
liput huolellisesti ja kätkin kirjan taskuuni.
Mutta kirjoittaa en voinut. Parin rivin jälkeen en saanut enempää
syntymään; ajatukseni olivat muualla enkä voinut pakottautua
määrätietoiseen ponnistukseen. Kaikki asiat vaikuttivat minuun
saattaen minut hajamieliseksi, kaikki mitä näin antoi minulle uusia
vaikutelmia. Kärpäsiä ja pieniä hyttysiä laskeutui paperilleni
häiriten minua; puhalsin niitä kohti ajaakseni ne pois, puhalsin yhä
kovemmin mutta tuloksetta. Nuo pikku otukset asettuivat takaperin,
tekeytyivät painaviksi ja taistelivat vastaan niin että niiden hoikat
jalat taipuivat. Niitä on mahdoton saada siirtymään paikaltaan. Ne
löytävät jonkin, mihin tarrautuvat kiinni, painavat kantanivelensä
jotakin pilkkua tai paperissa olevaa rosoa vasten ja seisovat
järkkymättömän hiljaa niin kauan kunnes itse katsovat hyväksi lähteä
tiehensä.
Nuo pikku hirviöt pitivät kauan aikaa mielenkiintoani vireillä,
panin jalkani ristiin ja tarkastelin niitä hyvän aikaa. Äkkiä kuulin
pari kaikuvaa klarinetin säveltä Studenterlundista ja ne antoivat
ajatuksilleni uuden sysäyksen. Harmistuneena, etten voinut saada
artikkeliani kokoon, pistin paperit taskuun ja nojauduin taapäin
penkillä. Sillä hetkellä oli pääni niin selkeä, että voin ajatella
mitä hienoimpia ajatuksia, väsymättä. Levätessäni tässä asennossa ja
silmäillessäni rintaani ja jalkojani kiintyy huomioni nytkähtävään
liikkeeseen, jonka jalkani tekee joka kerta, kun suoni tykähtää.
Kohottaudun puoliksi ja katselen jalkojani ja sillä hetkellä koen
haaveellisen ja oudon tunnelman, jollaista en koskaan ennen ollut
tuntenut; se antoi hienon, kummallisen nykäyksen hermoilleni,
kuin olisivat kylmät valoliekit kulkeneet niiden läpi. Luodessani
silmäyksen kenkiini minusta tuntui kuin olisin tavannut hyvän
tuttavan tai saanut itsestäni irtireväistyn osan takaisin; tuo tunne
värähdyttää minua sisintäni myöten, kyynelet tulevat silmiini, ja
kenkäni tekevät saman vaikutuksen kuin vastaani saapuva hiljainen,
suhiseva sävel. Heikkoutta! lausun ääneen itsekseni, ja minä puristin
käteni nyrkiksi ja sanoin: heikkoutta! Pilkkasin itseäni noiden
naurettavien tunnelmien takia nauttien samalla täysin tietoisesti;
juttelin hyvin ankarasti ja järkevästi ja puristin silmäni rajusti
kiinni saadakseni pois kyynelet. Ikään kuin en olisi nähnyt kenkiäni
koskaan ennen minä ryhdyin tutkimaan niiden ulkonäköä, niiden ilmeitä
liikuttaessani jalkaani, niiden muotoa ja kulunutta yläosaa, ja minä
huomaan, että niiden rypyt ja valkoiset ompelukset antavat niille
ilmettä, ulkomuotoa. Noihin kenkiin oli siirtynyt jotain omasta
olemuksestani, ne vaikuttivat minuun kuin henki, kuin henkivä osa
itsestäni...
Istuin kuvitelmiin vaipuneena pitkän aikaa, ehkäpä kokonaisen
tunnin. Pieni, vanha mies tuli ja anasti toisen pään penkistäni;
istahtaessaan hän huokasi syvään ja lausui:
Jaa-haa!
Niin pian kuin kuulin hänen äänensä, tuntui kuin tuuli olisi
puhaltanut läpi pääni, annoin kengän pysyä kenkänä ja sain sellaisen
ajatuksen, että se sekava mieliala, missä juuri olin elänyt, olikin
kaukaiselta menneeltä ajalta, ehkäpä vuoden tai parin takaa, ja oli
juuri häipymäisillään. Rupesin katselemaan vanhusta.
Mitä hän minua liikutti, tuo pieni mies? Ei mitään, ei kerrassaan
mitään! Vain, että hän piti sanomalehteä kädessään, vanhaa numeroa,
ilmoitussivu ulospäin, jokin esine näytti olevan siihen kääritty.
Tulin uteliaaksi enkä voinut saada katsettani pois tuosta lehdestä;
minussa heräsi hullu ajatus, että se saattoi olla aivan merkillinen
sanomalehti, ainoa laatuaan; uteliaisuuteni kasvoi ja aloin
liikahdella penkillä. Siinähän saattoi olla asiakirjoja, vaarallisia
papereita, jostakin arkistosta varastettuja. Ja mielessäni välähti
ajatus jostakin salaperäisestä sopimuksesta, salaliitosta.
Mies istui hiljaa ja mietiskeli. Miksi hän ei pitänyt lehteään kuten
kaikki muut ihmiset, nimi ulospäin? Mitä kavaluutta sekin oli? Näytti
siltä, ettei hän halunnut luovuttaa pakettia kädestään, ei mistään
hinnasta, ehkäpä hän ei uskaltanut pistää sitä omaan taskuunsakaan.
Kautta henkeni, tuossa paketissa piili jotakin salaista.
Loin katseeni taivaalle. Juuri se, että oli niin mahdotonta tunkeutua
tuon salaperäisen asian perille, teki minut hermostuneen uteliaaksi.
Haeskelin taskuistani antaakseni jotakin miehelle, päästäkseni
keskusteluun hänen kanssaan, ja löysin parturikirjani, mutta kätkin
sen jälleen. Äkkiä sain halun olla hyvin julkea, taputin tyhjää
rintataskuani ja sanoin:
"Rohkenenko tarjota teille savukkeen?"
Kiitos, mies ei polttanut, hänen oli täytynyt lakata säästääkseen
silmiään, hän oli melkein sokea. Kiitoksia muuten paljon!
Oliko siitä jo kauankin kun hänen silmänsä olivat vioittuneet? Ehkä
hän ei siis voisi lukeakaan? Ei edes sanomalehtiä?
Ei edes sanomalehtiä, ikävä kyllä!
Mies katsoi minuun. Kummassakin sairaassa silmässä oli kalvo, joka
antoi niille lasimaisen ulkonäön, hänen katseensa oli valkoinen ja
teki vastenmielisen vaikutuksen.
"Olette muukalainen täällä?" sanoi hän.
Niin. -- Eikö hän edes voinut lukea sen lehden nimeä, mikä hänellä
oli kädessään?
Tuskin. -- Hän oli muuten heti kuullut, että olin muukalainen; minun
äänensävyssäni oli jotakin, joka ilmaisi sen hänelle. Hän tarvitsi
vain vähän sen huomatakseen, hän kuuli niin hyvin; yöllä, kun kaikki
nukkuivat, saattoi hän kuulla ihmisten hengityksen viereisestä
huoneesta... Mitä minun pitikään sanoa, missä te asutte?
Minulla oli heti valhe valmiina päässäni. Valehtelin vasten tahtoani,
ilman mitään tarkoitusta tai taka-ajatusta, minä vastasin:
"St. Olavin torin varrella numero 2:ssa."
Todellakin? Mies tunsi joka kiven St. Olavin torilla. Siellä oli
suihkukaivo, muutamia kaasulyhtyjä, pari puuta, hän muisti kaikki...
Missä numerossa te asuttekaan?
Tahdoin tehdä lopun tästä ja nousin seisomaan, tuon sanomalehtijutun
äärimmilleen kiihottamana. Salaisuus olisi saatava selville, maksoi
mitä maksoi.
"Kun ette voi lukea tuota lehteä, niin miksi..."
"Numero 2:ssa, luulen teidän sanoneen?" jatkoi mies huomaamatta
levottomuuttani. "Tunsin aikoinani kaikki ihmiset numero 2:ssa. Mikä
on teidän isäntänne nimi?"
Keksin tuota pikaa nimen päästäkseni hänestä vapaaksi, muodostin
nimen siinä silmänräpäyksessä ja sinkautin sen huuliltani,
tukkiakseni suun kiusanhengeltäni.
"Happolati", sanoin.
"Happolati, niin", nyökkäsi mies, eikä hän kadottanut ainoatakaan
tavua tuosta vaikeasta nimestä.
Katsoin hämmästyneenä häneen. Hän istui hyvin vakavana ja hänen
kasvoillaan oli mietiskelevä ilme. Tuskin olin lausunut tämän
mieleeni juolahtaneen tyhmän nimen, kun mies jo sopeutui siihen ja
näytti siltä kuin olisi kuullut sen ennen. Sillä välin hän asetti
pakettinsa penkille, ja minä tunsin koko uteliaisuuteni tärisyttävän
hermojani. Huomasin, että lehdessä oli pari rasvatahraa.
"Eikös hän ole merimies, teidän isäntänne?" kysyi mies, eikä hänen
äänessään ollut vähintäkään pilkallista sävyä. "Luulen muistavani,
että hän oli merimies?"
"Merimies? Anteeksi, te ehkä tunnette veljen; tämä on nimittäin J. A.
Happolati, asioitsija."
Luulin, että tämä hänet hölmistäisi; mutta mies myöntyi kaikkeen;
jos olisin keksinyt nimeksi vaikka Barabas Rosenknop, ei se olisi
herättänyt hänessä epäilystä. "Hän on, tietääkseni, toimekas mies?"
sanoi hän lähennellen.
"Ooh, hyvin neuvokas mies", vastasin minä, "kelpo liikemies, välittää
kaikkia mahdollisia tavaroita, kiinalaisia puolukoita, venäläisiä
höyheniä ja untuvia, nahkoja, puumassaa, kirjoitusmustetta..."
"He-he, peijakas vieköön!" keskeytti ukko hyvin riemuissaan.
Tämä alkoi käydä mielenkiintoiseksi. Mukauduin tilanteeseen,
valhe toisensa jälkeen syntyi päässäni. Istahdin jälleen, unohdin
sanomalehden, nuo merkilliset asiakirjat, innostuin ja syvennyin
tuon miehen jutteluun. Tuon ukkopahan herkkäuskoisuus teki minut
tyhmänrohkeaksi, tahdoin ajaa hänet valheita täyteen, kukistaa hänet
suurenmoisesti ja saattaa hänet hämmästyksestä mykäksi.
Oliko hän kuullut sähkökirjoituksesta, jonka Happolati oli keksinyt?
Mitä, sähkö...
Sähkökirjaimilla varustetusta, jotka saattoivat loistaa pimeässä!
Aivan suurenmoinen yritys, miljoonia kruunuja liikkeessä, valimona
ja kirjapainoja työssä, suuret joukot vakinaisella palkalla olevia
konetyöläisiä toiminnassa, olin kuullut puhuttavan seitsemästä
sadasta miehestä.
"Niin, eikös olekin, kuten sanoin!" lausui mies hiljaa. Enempää
hän ei virkkanut; hän uskoi kaikki mitä kerroin, eikä kuitenkaan
hämmästynyt. Tämä kummastutti minua hiukan, olin odottanut hänen
hölmistyvän päähänpistoistani.
Keksin vielä pari hurjaa valhetta, kehitin ne uhkayritykseen
saakka, mainitsin, että Happolati oli ollut yhdeksän vuotta
ministerinä Persiassa. Teillä ei kai ole aavistusta, mitä merkitsee
ministerinäolo Persiassa? kysyin. Se oli enemmän kuin kuningas
täällä tai melkein kuin sulttaani, jos hän tiesi, mikä se oli. Mutta
Happolati oli selviytynyt kaikesta eikä koskaan joutunut kiikkiin.
Ja niinä kerroin Ylajalista, hänen tyttärestään, hengettärestä,
prinsessasta, joka omisti kolme sataa orjatarta ja lepäsi keltaisista
ruusuista valmistetulla vuoteella; hän oli kaunein olento, minkä olin
nähnyt, kautta Jumalan, minä en ollut koskaan nähnyt moista näkyä
elämässäni!
"Vai oli hän niin kaunis?" virkkoi vanhus hajamielisen näköisenä ja
katseli alas maahan.
Kaunisko? Hän oli ihana, hän oli hekumallisen suloinen? Silmät kuin
silkkiä, käsivarret kuin merenkultaa! Yksistään hänen katseensa oli
viettelevä kuin suudelma, ja kun hän kutsui minua, virtasi hänen
äänensä kuin viinisuihku minun sieluni fosforiin. Miksipä hän ei
olisi sitten niin ihana? Pitikö ukko häntä laskuttajana tai jonakin
palolaitoksen toimihenkilönä? Hän oli yksinkertaisesti taivaallinen
ihanuus, sanoin ukolle, kokonainen satu.
"Niin, niin!" sanoi mies hiukan ällistyneenä.
Hänen rauhallisuutensa ärsytti minua; oma ääneni oli kiihdyttänyt
minua ja minä puhuin täysin vakavasti. Varastetut arkistopaperit,
sopimus jonkun vieraan vallan kanssa eivät enää juolahtaneet
mieleeni! Tuo pieni, ohut paketti oli penkillä välillämme, eikä
minulla ollut enää vähintäkään halua tutkia sitä ja katsoa, mitä
se sisälsi. Olin kokonaan omien juttujeni vallassa, jotka toivat
kummallisia näkyjä silmieni eteen, veri nousi päähäni, ja minä
valehtelin täyttä kurkkua.
Tällä hetkellä mies näytti olevan halukas lähtemään. Hän kohentausi
ja kysyi, jotta ei poistuisi liian äkkiä:
"Hänellä mahtaa olla suuret omaisuudet, tuolla Happolatilla?"
Kuinka saattoi tuo sokea, vastenmielinen ukko käsitellä tuota
keksimääni outoa nimeä kuin olisi se ollut hyvin yleinen nimi ja
nähtävissä kaupungin jokaisen kamasaksan kyltissä? Hän ei koskaan
nielaissut yhtään kirjainta eikä unohtanut yhtään tavua, tuo nimi oli
asettunut hänen aivoihinsa ja juurtunut samassa. Tulin kiukkuiseksi,
sisäinen katkeruus alkoi herätä tuota ihmistä kohtaan, jota mikään ei
saattanut pulaan eikä mikään tehnyt epäileväksi.
"Sitä en tiedä", sanoin senvuoksi suoraan; "en ollenkaan tiedä
sitä. Sallikaa minun muuten sanoa teille kerta kaikkiaan, että
päättäen hänen omista etukirjaimistaan hänen nimensä on Johan Arendt
Happolati."
"Johan Arendt Happolati", toisti mies hiukan ihmeissään kiivauteni
johdosta. Sitten hän vaikeni.
"Olisittepa nähnyt hänen puolisonsa", virkoin raivoissani; "paksumpaa
ihmistä... Niin, te ette kai usko, että hän oli paksu?"
Kyllä, miksei hän uskonut että sellaisella miehellä oli varmaankin
lihavahko vaimo.
Ukko vastasi sävyisästi jokaiseen hyökkäykseeni ja haki sanoja kuin
olisi pelännyt menettelevänsä pahoin ja saattavansa minut vihastumaan.
"Helvetti sentään, luuletteko, mies, että minä ajan teidät valheita
täyteen?" huudahdin hillittömästi: "Ettekö ehkä uskokaan, että on
olemassa Happolati-niminen mies? Enpä ole koskaan nähnyt moista
uhmaa ja ilkeyttä vanhassa miehessä! Mitä hittoa te ajattelette?
Olette kenties kaiken lisäksi arvellut itseksenne, että minä olen
hyvin köyhä mies, joka istun tässä parhaassa asussani, ilman
savukelaatikkoa taskussa? Sellaiseen kohteluun kuin teidän en ole
tottunut, sanon sen teille, enkä kautta henkeni salli sitä teidän
enkä kenenkään muunkaan taholta, että sen tiedätte!"
Mies oli noussut penkiltä. Hän seisoa töllötti suu auki kuunnellen,
kunnes mielenpurkaukseni oli lopussa, sitten hän tempasi nopeasti
pakettinsa penkiltä ja läksi, melkein juosta köpittäen käytävää
pitkin pienin vanhuksen askelin.
Jäin istumaan ja katselemaan hänen selkäänsä, joka eteni yhä
kauemmaksi ja näytti yhä enemmän kutistuvan kokoon; en tiedä mistä
sen vaikutelman sain, mutta minusta tuntui kuin en olisi koskaan
nähnyt vilpillisempää, inhottavampaa selkää, enkä minä katunut, että
olin haukkunut miehen ennen kuin hän lähti luotani...
Päivä alkoi kallistua iltaan, aurinko laskeutui alemmaksi, ympärillä
olevat puut rupesivat hiukan suhisemaan, ja lapsentytöt, jotka
istuivat ryhmissä hyppylaudan luona, ryhtyivät työntämään vaunujaan
kotiin. Olin rauhallinen ja hyvällä tuulella. Kiihtymys, jonka
vallassa juuri olin ollut, laimeni vähitellen, ruumiini velttoni,
tulin raukeaksi ja aloin tuntea itseni uniseksi, suuri määrä leipää,
minkä olin syönyt, ei enää tuottanut minulle erikoista vaivaa.
Mitä parhaimman tunnelman vallassa nojauduin taaksepäin penkillä,
suljin silmäni ja tulin yhä uneliaammaksi, torkahdin ja olin
juuri vaipumaisillani syvään uneen, kun puistovahti pani kätensä
olkapäälleni ja sanoi:
"Te ette saa istua täällä nukkumassa."
"Ei", sanoin minä ja nousin heti. Ja samalla oli surullinen tilani
jälleen ilmielävänä silmieni edessä. Minun täytyi tehdä jotakin,
keksiä yhtä tai toista! Paikan hakemisesta ei ollut hyötyä,
suositukset, joita näyttelin, olivat hiukan vanhentuneet ja liian
tuntemattomilta henkilöiltä voidakseen vaikuttaa tehokkaasti,
sitä paitsi olivat nuo alituiset hylkäämiset tehneet minut hiukan
alakuloiseksi. No -- joka tapauksessa oli vuokrani langennut
maksettavaksi, ja minun täytyi keksiä joku keino sitä varten. Joten
kaikki muu sai nyt jäädä toistaiseksi.
Aivan vaistomaisesti olin jälleen saanut lyijykynän ja paperia
käteeni, ja istuin kirjoitellen koneellisesti vuosilukua 1848
kaikkiin kulmiin. Jospa nyt vain yksi kuohuva ajatus valtaisi
minut rajusti ja toisi sanat suuhuni. Olihan tapahtunut ennen, oli
todellakin tapahtunut, että minulle oli tullut hetkiä, jolloin voin
vaivatta kirjoittaa pitkälti ja saada vielä siunatun hyvää aikaan.
Istun siinä penkillä ja kirjoitan parisenkymmentä kertaa 1848,
kirjoitan tätä vuosilukua pitkin ja poikin kaikilla mahdollisilla
tavoilla, ja odotan, että käyttökelpoinen ajatus juolahtaisi
mieleeni. Kokonainen parvi irtonaisia ajatuksia pyörii päässäni,
iltaan kallistuvan päivän tunnelma tekee minut haikeaksi ja
alakuloiseksi. Syksy on tullut ja alkanut vaivuttaa luonnon
horrostilaan, kärpäset ja pikku eläimet ovat saaneet ensimmäisen
muistutuksen, ylhäältä puista ja alhaalta maasta kuuluu taistelevan
elämän ääniä, puuhailevan, levottomasti suhisevan elämän, joka
taistelee häviötään vastaan. Kaikki matelijamaailman poljetut
olennot liikkuvat vielä kerran, pistävät keltaisen päänsä
heinikosta esiin, nostavat jalkaansa, tunnustelevat eteensä
pitkillä tuntosarvillaan ja lysähtävät äkkiä kokoon, kiepsahtavat
ympäri ja kääntävät vatsapuolensa taivasta kohti. Jokainen kasvi
on saanut erikoisleimansa, ensimmäisen yökylmän hienon henkäyksen,
korret kurottuvat kalpeina aurinkoa kohti ja pudonneet lehdet
kahisevat maassa kuin eteenpäin ryömivä silkkikäärme. Nyt on
syksyn aika, ollaan keskellä hävityksen karnevaalia, ruusut ovat
saaneet tulehduksen punerrukseensa, hivuttavan, kummallisen hehkun
veripunaiseen väriinsä.
Tunsin itsekin olevani kuin tuhoutumistilassa oleva mato, hävityksen
kynsissä keskellä tätä horroksiin vaipuvaa maailmaa. Nousin penkiltä
merkillisten pelontunteiden vallassa ja astelin rajusti muutamia
askelia käytävällä. Ei! huudahdin ja puristin molemmat käteni
nyrkkiin, tästä täytyy tulla loppu! Ja minä istuuduin jälleen,
otin taas kynän käteeni ja halusin todella ryhtyä artikkelia
kirjoittamaan. Ei saanut lannistua silloin, kun vuokra oli juuri
maksettava.
Verkalleen, hyvin verkalleen alkoivat ajatukseni keskittyä. Otin
hetkestä vaarin ja kirjoitin tyynesti ja hyvin harkitusti pari
sivua johdannoksi johonkin, se voi olla alkuna mihin tahansa,
matkakuvaukseen, valtiolliseen artikkeliin, minkä itse hyväksi
näkisin. Se oli aivan erinomainen alku vaikka mihin.
Sitten ryhdyin haeskelemaan määrättyä kysymystä, jota voisin
käsitellä, miestä, asiaa, jonka kimppuun saattaisin käydä, enkä
voinut löytää mitään. Tämän tuloksettoman ponnistelun aikana alkavat
ajatukseni jälleen joutua epäjärjestykseen, minä tunsin, miten aivoni
suoraan sanoen iskivät harhaan, pääni tyhjeni tyhjenemistään, ja
lopulta se lepäsi keveänä ja sisällyksettömänä hartioillani. Tunsin
tämän ammottavan tyhjyyden päässäni koko ruumiillani, mielestäni olin
tullut ontoksi ylhäältä alas saakka. "Herra minun Jumalani ja isäni!"
huudahdin tuskissani, ja minä toistin tätä huudahdusta monta kertaa
perätysten, sanomatta sen enempää.
Tuuli kahisutti lehtiä, se oli kiihtymäisillään myrskyksi. Istuin
vielä hetkisen ja tuijotin masentuneena papereihini, panin ne sitten
kokoon ja työnsin verkalleen taskuuni. Ilma muuttui viileäksi eikä
minulla ollut enää liivejä, napitin takkini aivan kaulaan saakka ja
pistin kädet taskuun. Sitten nousin ja läksin.
Jospa minua onnistaisi tämän kerran, tämän ainoan kerran! Pari kertaa
oli emäntäni silmillään kysynyt minulta maksua, ja minun oli täytynyt
alla päin pujahtaa hänen ohitsensa neuvottomasti tervehtien. En
voinut tehdä sitä enää, kun seuraavan kerran kohtaisin ne silmät,
ilmoittaisin muuttavani pois ja esiintyisin rehellisesti, eihän se
ajan pitkään voisi jatkua tällä tavalla.
Tultuani puiston laitaan näin jälleen saman ukkorahjuksen, jonka
raivoissani olin ajanut pakosalle. Se salaperäinen sanomalehtipaketti
oli avattuna hänen vieressään penkillä, täynnä erilaista ruokaa, jota
hän pureskeli. Halusin mennä suoraa päätä hänen luokseen ja pyytää
häneltä anteeksi käytöstäni, mutta hänen ruokansa vieroitti minua;
vanhat sormet, jotka olivat kuin kymmenen ryppyistä linnunvarvasta,
pitelivät inhottavasti rasvaisia voileipiä; se teki ilkeän
vaikutuksen ja minä menin hänen ohitseen puhuttelematta häntä. Hän
ei tuntenut minua, hänen silmänsä tuijottivat minuun kuivina kuin
sarvet, eivätkä hänen kasvonsa ilmaisseet mitään.
Ja minä jatkoin matkaani.
Tapani mukaan pysähdyin jokaisen tielleni sattuvan näkösällä olevan
sanomalehden kohdalla tarkastellakseni työpaikkailmoituksia,
ja kaikeksi onneksi löysin yhden, joka sopi minulle: muuan
Grönlandslerin varrella asuva kauppias haki miestä, joka voisi joka
ilta parin tunnin ajan hoitaa hänen kirjanpitoaan; palkka sopimuksen
mukaan. Merkitsin miehen osoitteen muistiin ja hiljaisessa mielessäni
rukoilin Jumalalta tätä paikkaa; vaatisin palkkaa vähemmän kuin
kukaan muu; viisikymmentä äyriä olisi runsas korvaus, tai ehkä
neljäkymmentä äyriä, asia saisi mennä aivan omaa menoaan.
Kun tulin kotiin, oli pöydälläni kirjelappu emännältäni, missä hän
pyysi minun maksamaan vuokrani etukäteen tai muuttamaan pois niin
pian kuin voisin. Minun ei pitänyt tästä närkästyä, tämä oli vain
tarpeen vaatima pyyntö. Ystävällisesti matami Gundersen.
Kirjoitin hakemuksen kauppias Christielle, Grönlandsler numero 31,
panin sen kuoreen ja vein kulmassa olevaan kirjelaatikkoon. Sitten
menin jälleen huoneeseeni ja istahdin keinutuoliin mietiskelemään,
illan yhä pimetessä. Alkoi käydä vaikeaksi pysyä valveilla.
Aamulla heräsin hyvin aikaisin. Oli vielä aivan pimeä, kun avasin
silmäni, ja vasta kauan sen jälkeen kuulin kellon alapuolellani
olevassa asunnossa lyövän viisi. Halusin vielä nukkua, mutta
en saanut enää unta, virkistyin yhä enemmän ja ajattelin siinä
levätessäni tuhansia asioita.
Äkkiä johtuu mieleeni pari hyvää tarinan aihetta, alakertajutuiksi,
hienoja kielellisiä täysosumia, jollaisia en ennen koskaan ollut
keksinyt. Levätessäni toistan noita sanoja itsekseni ja huomaan
niiden olevan erinomaisia. Vähitellen niitä putkahtaa useampia,
herään äkkiä täysin valveille, nousen ja sieppaan lyijykynän ja
paperia sänkyni takana olevalta pöydältä. Tuntui kuin lähde olisi
pulpahtanut olemukseni pohjalta, sanat tulevat toinen toisensa
jälkeen, järjestyvät kokonaisuudeksi, muodostavat tilanteita,
kohtauksia kasaantuu, tapahtumat ja vuorosanat kumpuavat aivoissani,
ja ihmeellinen tyytyväisyys valtaa minut. Kirjoitan kuin hurjimus ja
täytän sivun toisensa jälkeen hetkeksikään taukoamatta. Ajatukset
syntyvät niin äkkiä ja virtaavat edelleen niin vuolaasti, että
menetän joukon hienoja sivuasioita, joita en kylliksi nopeasti
voi kirjoittaa paperille, vaikka työskentelen kaikin voimin. Tämä
kumpuaminen jatkuu, olen täynnä aihettani, ja joka sana, minkä
kirjoitan, tulee itsestään esille.
Kestää, kestää siunatun kauan, ennen kuin tämä ihmeellinen hetki
taukoaa, minulla on viisitoista, kaksikymmentä kirjoitettua sivua
polvieni päällä, kun vihdoin lakkaan ja panen kynän syrjään. Jospa
tosiaankin noilla papereilla oli jotakin arvoa, niin pelastuisin!
Hypähdän vuoteestani ja pukeudun. Aamu valkenee valkenemistaan, voin
jo puolittain erottaa majakanjohtajan julistuksen, alhaalla oven
suussa ja ikkunan ääressä on jo niin valoisaa, että näen kirjoittaa.
Ja niin ryhdyn heti kirjoittamaan puhtaaksi papereitani.
Ihmeellinen valo- ja värihehku kumpuaa noista kuvitteluistani,
riemastun hämmästyneesti hyvästä asiasta toisensa jälkeen ja sanon
itsekseni, että se oli parasta, mitä koskaan olin lukenut. Innostun
hyvästä mielestä, ilo virkistää minua ja tunnen itseni suurenmoisen
mahtavaksi, punnitsen kirjoitusta kädessäni ja arvioin sen hinnaksi
viisi kruunua. Eihän kenenkään mieleen juolahtaisi tinkiä viidestä
kruunusta, päinvastoin olisi kymmenen kruunua pilkkahinta, jos
otettiin huomioon sisällyksen laatu. Tarkoitukseni ei ollut tehdä
niin erikoislaatuista työtä ilmaiseksi; mikäli tiesin, ei sentapaisia
romaaneja ollut joka paikassa. Päätin vaatia kymmenen kruunua.
Huoneessa tuli yhä valoisampaa, loin katseeni alhaalle oven luo ja
saatoin vaivattomasti erottaa nuo hienot, luurankomaiset kirjaimet
neiti Andersenin käärinliinoista oikealla portista, oli jo kulunutkin
hyvä aika siitä kun kello löi seitsemän.
Nousin tuoliltani ja jäin seisomaan keskelle lattiaa Kun oikein
perin pohjin ajattelin, matami Gundersenin irtisanominen tuli
jokseenkin sopivaan aikaan. Eihän tämä oikeastaan ollutkaan mikään
huone minulle, täällähän oli vain tavalliset, yksinkertaiset vihreät
uutimet ikkunoissa, eikä täällä ollut kovin monta naulaakaan
seinässä, mihin olisi vaatteensa ripustanut. Keinutuoli parka
nurkassa oli oikeastaan vain keinutuolin pilakuva, jolle voi nauraa
katketakseen. Se oli liian matala aikamiehelle, sitä paitsi se
oli niin ahdas, että täytyi niin sanoakseni käyttää saapaspihtiä,
päästäkseen siitä jälleen ylös. Lyhyesti sanottuna, tämä huone ei
ollut tarkoitettu henkisiä harrastuksia varten, enkä minä aikonut
pitää sitä kauemmin. En millään muotoa tahtonut sitä pitää! Olin
liian kauan ollut vaiti ja kärsinyt ja pysynyt tässä vajassa.
Toivon ja tyytyväisyyden pöyhistämänä, yhä merkillisen kirjoitukseni
vallassa, jonka vähän väliä otin taskustani lukeakseni, minä halusin
heti tehdä siitä totta ja ryhdyin muuttohommiin. Otin esille
nyyttini, punaisen nenäliinan, jonka sisällä oli pari puhdasta
kaulusta ja hiukan rypistynyttä sanomalehtipaperia, jossa olin tuonut
leipää kotiin, käärin sängynpeittoni kokoon ja pistin taskuuni
jäljelläolevat valkoiset kirjoituspaperini. Sitten tutkin varmuuden
vuoksi kaikki nurkat tullakseni vakuuttuneeksi, että en ollut
unohtanut mitään, ja kun en mitään löytänyt menin ikkunan luo ja
katsoin ulos. Aamu oli hämärä ja kostea, palaneen pajan raunioilla ei
ollut ketään, ja pyykkinuora alhaalla pihalla oli jäykkänä seinästä
seinään, kutistuneena kosteudesta. Tiesin kaikki entiseltään,
poistuin senvuoksi ikkunan luota, otin peiton kainalooni,
kumarsin majakanjohtajan julistukselle, kumarsin neiti Andersenin
käärinliinoille ja avasin oven.
Samalla muistin emäntäni, hänelle pitäisi kuitenkin ilmoittaa
muutostani, jotta hän voisi nähdä, että hän oli ollut tekemisissä
kunnon ihmisen kanssa. Tahdoin myöskin kiittää häntä kirjallisesti
niistä parista päivästä, joina olin käyttänyt huonetta yli ajan.
Varmuus siitä, että olin pelastettu pitkäksi ajaksi, tunkeutui
minuun niin voimakkaasti, että lupasin antaa emännälleni vielä viisi
kruunua, kun tulisin jonakin päivänä, halusin ylenmäärin näyttää
hänelle, millainen kelpo ihminen hänellä oli ollut vuokralaisena.
Kirjelipun jätin pöydälle.
Vielä kerran pysähdyin ovella ja käännyin takaisin. Tämä hehkuva
tunne, että nyt pääsisin jalkeille, riemastutti minua ja teki minut
kiitolliseksi Jumalaa ja koko maailmaa kohtaan, ja minä polvistuin
sängyn viereen ja kiitin korkealla äänellä Jumalaa hänen suuresta
hyvyydestään minua kohtaan tänä aamuna. Minä tiesin sen, oi minä
tiesin, että se innoituksen puuska, jonka juuri olin kokenut ja
purkanut paperille, oli ihmeellinen taivaan työ sielussani, vastaus
eiliseen hätähuutooni. Jumala on olemassa! Jumala on olemassa!
huudahdin itsekseni, ja minä itkin innostuksesta omien sanojeni
johdosta, välistä täytyi minun vaieta ja kuunnella hetkisen, tulisiko
joku portaissa. Vihdoin nousin ja läksin, hiivin äänettömästi alas ja
pääsin huomaamattomasti portille.
Kadut välkkyivät kosteina, oli satanut aamuhetkellä, taivas lepäsi
kosteana ja matalalla kaupungin yllä, eikä niin auringonpilkahdusta
näkynyt missään. Mitenkähän pitkällä päivä mahtoi olla? Menin tapani
mukaan raatihuoneelle päin ja näin, että kello oli yhdeksän. Minulla
oli siis pari tuntia kävelyaikaa, lehteen ei hyödyttänyt mennä ennen
kymmentä, ehkä yhtätoista, saisin harhailla niin kauan ja mietiskellä
keinoa, miten saisin hiukan aamiaista. En muuten ollenkaan pelännyt,
että minun tarvitsisi mennä nälkäisenä sänkyyn tänään, ne ajat
olivat, jumalankiitos, ohi! Se oli voitettu kausi, ilkeä uni, tästä
lähtien noustiin ylöspäin.
Vihreä sängynpeitto tuotti minulle hankaluuksia, enhän voisi
sellaista kapistusta kantaa kainalossani kaikkien nähden. Mitähän
minusta mahdettiin ajatella? Astelin mietiskellen, missä oli
sellainen paikka, johon voisin panna sen säilöön toistaiseksi.
Silloin juolahti mieleeni, että voisinhan mennä Sembille, missä
se käärittäisiin paperiin, se näyttäisi heti paremmalta, eikä sen
kantaminen olisi miksikään häpeäksi. Astuin liikkeeseen ja esitin
asiani eräälle apulaiselle.
Hän katsahti ensin peittoon, sitten minuun, minusta näytti, että hän
hiljaisessa mielessään kohautti hiukan halveksivasti olkapäitään
ottaessaan vastaan paketin.
"Kuolema ja kirous! Olkaa hiukan varovaisempi!" huudahdin minä.
"Siinä on kaksi kallisarvoista lasimaljakkoa, paketti on menemässä
Smyrnaan."
Se auttoi vallan suurenmoisesti. Mies pyysi jokaisella tekemällään
liikkeellä anteeksi, ettei ollut heti aavistanut paketin sisältävän
tärkeitä esineitä. Kun hän oli saanut paketin valmiiksi, kiitin häntä
avusta kuin mies, joka aikaisemmin oli lähettänyt kallisarvoisia
kapineita Smyrnaan, hän avasi minulle oven ja kumarsi kaksi kertaa
mennessäni.
Läksin liikuskelemaan ihmisten joukossa Suurtorilla ja pysyttelin
mieluummin niiden muijien lähettyvillä, joilla oli myytävänä
ruukkukasveja. Raskaat, punaiset ruusut, joiden terälehdet hohtivat
verenkarvaisina kosteassa aamussa, saattoivat minut himoamaan,
kiihottivat minua synnillisesti näpistämään yhden niistä, ja minä
kysyin yhden hintaa, vain päästäkseni niin lähelle sitä kuin
mahdollista. Jos minulta jäisi rahaa, ostaisin sen, käyköön miten
tahansa, voisinhan säästää hiukan elintavoissani, päästäkseni jälleen
tasapainoon.
Kello tuli kymmenen, ja minä menin lehden toimitukseen. Saksimies
nuuskii muutamia vanhoja lehtiä, päätoimittaja ei ole vielä saapunut.
Pyynnöstä jätän suuren käsikirjoitukseni, annan miehen aavistaa, että
se on tavallista tärkeämpi ja muistutan häntä pontevasti, että hän
antaisi sen päätoimittajan omaan käteen, kun tämä saapuisi. Halusin
itse käydä tiedustamassa myöhemmin päivällä.
"Hyvä!" sanoi saksimies ja alkoi jälleen tutkia lehtiään.
Mielestäni hän otti asian hiukan liian rauhallisesti, mutta en
sanonut mitään, nyökkäsin vain hiukan välinpitämättömästi hänelle ja
läksin.
Nyt minulla oli aikaa itseäni varten. Kunpa vain sää kirkastuisi! Oli
kerrassaan kurja ilma, vailla tuulta ja virkeyttä, naiset käyttivät
varmuuden vuoksi sateenvarjoa, ja herrojen huopahatut näyttivät
noloilta ja surkeilta. Kuljin jälleen torin kautta ja katselin
vihanneksia ja ruusuja. Silloin tunnen käden laskeutuvan olalleni ja
käännähdän. "Mamsseli" sanoo hyvää huomenta.
"Huomenta?" vastaan hiukan kysyvästi, saadakseni heti tietää, mitä
hänellä oli asiaa. En juuri pitänyt "Mamsselista".
Mies silmäilee uteliaasti suurta uudenuutukaista pakettia
kainalossani ja kysyy:
"Mitä teillä tuossa on?"
"Olen ollut Sembillä ja ostanut pukukankaan", vastaan
välinpitämättömällä äänellä, "en halunnut enää kulkea niin kehnoissa
pukimissa, ihminen voi olla liian kitsas ruumistaankin kohtaan."
Hän katselee minua hämmästyneesti.
"Mitä muuten kuuluu?" kysyy hän verkalleen.
"No, yli odotusten."
"Oletteko sitten saanut työtä?"
"Työtä?" vastaan hyvin kummastuneena, "minähän olen kirjanpitäjänä
Christien tukkuliikkeessä."
"Vai niin!" sanoo hän ja hätkähtää hiukan. "Jumala teitä varjelkoon,
miten kadehdinkaan teitä! Kunpahan teiltä ei vain kerjättäisi niitä
rahoja, joita ansaitsette. Näkemiin."
Hetkisen kuluttua hän kääntyy ja palaa uudelleen, hän viittaa
kepillään pakettiini ja sanoo:
"Suosittelen teille hoviräätäliäni. Parempaa räätäliä kuin Isaksen
ette saa. Sanokaa vain, että minä lähetin teidät, niin."
Tämä oli minusta hiukan liikaa. Mitä hänen tarvitsi pistää nokkaansa
minun asioihini? Mitä se häntä liikutti, minkä räätälin ottaisin?
Kiukustuin, tuon tyhjän, komeilevan ihmisen näkeminen harmitti minua,
muistutin häntä jokseenkin röyhkeästi kymmenestä kruunusta, jotka
hän oli lainannut minulta. Ennen kuin hän ehti vastata, kaduin, että
olin karhunnut häntä, tulin noloksi enkä katsonut häntä silmiin.
Kun samassa muuan nainen kulki ohi, vetäydyin nopeasti taaksepäin
päästääkseni hänet sivuitse, ja käytin tilaisuutta hyväkseni
mennäkseni matkoihini.
Missähän nyt maleksisin odotellessani? Kahvilaan en voinut
mennä tyhjin taskuin, enkä tietänyt ketään tuttavaakaan, jonka
luokse olisin voinut mennä tähän aikaan päivästä. Vaistomaisesti
suuntasin kulkuni ylemmäs kaupunkiin, kulutin osan aikaani torin ja
kaupunginrajan välisellä tiellä, luin "Aftenpostenia", joka äsken oli
ilmestynyt taululle, poikkesin Karl Johanin kadulle, käännyin sitten
ympäri ja menin suoraan Vapahtajamme hautausmaalle, missä löysin
rauhallisen paikan mäellä kappelin vieressä.
Istuin siellä kaikessa rauhassa, nuhjotellen kosteassa ilmassa,
mietiskelin, torkuin ja värisin. Ja aika kului. Olikohan sittenkään
varmaa, että se alakertajuttu oli pieni isnpiroidun taiteen
mestariteos? Jumala tietää, eikö siinäkin ollut vikoja siellä
täällä. Oikein ajatellen sitä ei tarvitsisi hyväksyäkään, niin, ei
hyväksyäkään, suoraan sanoen! Se saattoikin olla keskinkertainen,
ehkä suorastaan huono, mitä takeita minulla oli, että se ei ollut jo
joutunut paperikoriin?... Itseluottamukseni oli järkkynyt, hyppäsin
pystyyn ja riensin pois hautausmaalta.
Alhaalla Aker-kadulla kurkistin erään kaupan ikkunaan ja näin,
että kello oli vain hiukan yli kahdentoista. Tämä teki minut vielä
epätoivoisemmaksi, olin niin varmasti luullut, että se oli jo paljon
yli keskipäivän, ja ennen neljää ei maksanut vaivaa yrittää tavoittaa
päätoimittajaa. Alakertajuttuni kohtalo täytti minut synkillä
aavistuksilla, kuta enemmän ajattelin sitä, sitä mahdottomammalta
minusta tuntui, että olisin kirjoittanut käyttökelpoista niin
nopeasti, melkein unessa, aivan kuin kuumehoureessa. Olin
tahallisesti pettänyt itseäni ja syyttä suotta ollut iloinen koko
aamun. Luonnollisesti!... Astelin kiivaasti Ullevoldin tietä
ylös, ohi St. Hanshaugen, jouduin aukeille tienoille, ahtaille,
merkillisille kaduille sahojen luona, menin yli tonttien ja peltojen
ja huomasin lopulta olevani maantiellä, jonka päätä en voinut nähdä.
Täällä pysähdyin ja päätin kääntyä takaisin. Olin kävellyt itseni
lämpimäksi ja paluumatkalla astelin hiljaa ja hyvin alakuloisena.
Kohtasin kaksi heinäkuormaa, ajajat loikoivat heinien päällä ja
lauloivat, molemmat paljain päin, molemmat pyörein, huolettomin
kasvoin. Ajattelin kulkiessani, että he halusivat puhutella minua,
sinkauttaa minulle jonkin huomautuksen tai tehdä kepposen, ja kun
olin tullut kylliksi lähelle heitä, huusi toinen minulle ja kysyi,
mikä minulla oli kainalossa.
"Sängynpeitto", vastasin.
"Paljonko kello on?" kysyi hän.
"Enpä oikein tiedä, noin kolme luullakseni."
Silloin nauroivat molemmat ja ajoivat ohi. Samalla sipaisi
köydenpätkä korvallistani, hattuni putosi, nuorukaiset eivät antaneet
minun päästä ohi tekemättä minulle pientä kepposta. Kynsäisin hiukan
nolona päätäni, nostin hattuni ojan reunalta ja jatkoin matkaani.
Alhaalla St. Hanshaugella tapasin miehen, joka kertoi, että kello oli
yli neljän.
Yli neljän! Kello oli jo yli neljän! Riensin melkein juoksujalkaa
kaupunkiin ja poikkesin lehden toimitukseen. Päätoimittaja oli
ehkä jo aikoja sitten ollut siellä ja lähtenyt! Astelin ja juoksin
vuorotellen, kompastuin, töytäsin vaunuja vasten, jätin kaikki
jalankulkijat taakseni, olin esteenä hevosten kululle, riehuin kuin
hullu ehtiäkseni ajoissa. Pujahdin portista sisälle, harppasin
portaat muutamalla askelella ja koputin ovelle.
Ei kukaan vastaa.
Hän on lähtenyt! Hän on lähtenyt! ajattelen. Koetan ovea, se on auki,
koputan vielä kerran ja astun sisään. Päätoimittaja istuu pöytänsä
ääressä, kasvot ikkunaan päin, kynä kädessä, valmiina kirjoittamaan.
Kuullessaan hengästyneen tervehdykseni hän kääntyy puolittain, katsoo
hiukan minuun, pudistaa päätään ja virkkaa:
"Niin, minulla ei ole ollut vielä aikaa lukea teidän kirjoitustanne."
Olen iloissani, ettei hän sitä kuitenkaan vielä ollut hylännyt, ja
vastaan:
"Niin, senhän kyllä käsitän. Eihän sillä olekaan kiirettä. Parin
päivän kuluttua ehkä, tai..."
"Niin, saa nähdä. Minullahan on muuten teidän osoitteenne."
Ja minä unohdin mainita, ettei minulla ollut enää mitään osoitetta.
Tapaaminen oli päättynyt, vetäydyn kumarrellen takaisin ja lähden.
Toivo hehkuu jälleen minussa, vielä ei ollut kaikki menetetty,
päinvastoin, minähän saatoin voittaa vielä kaikki, sen puolesta. Ja
aivoni alkoivat kuvitella suurta taivaallista neuvoskuntaa, joka
juuri oli päättänyt antaa minun voittaa, voittaa kymmenen kruunun
omaisuuden alakertatarinalla...
Kunpa minulla nyt vain olisi paikka, jonne voisin vetäytyä yöksi!
Mietiskelen, minne parhaiten voisin pujahtaa ja tämä kysymys
askarruttaa minua niin ankarasti, että pysähdyn seisomaan keskelle
katua. Unohdan, missä olen, seison kuin yksinäinen meriviitta
keskellä merta, aaltojen vyöryessä ja pauhatessa sen ympärillä.
Sanomalehtipoika ojentaa minulle "Vikingeniä": Se on niin hauska,
että! Nostan katseeni ja hätkähdän -- olen jälleen Sembin edustalla.
Käännyn nopeasti, pidän pakettia piilossa etupuolellani ja riennän
alas Kirkkokatua nolona ja peloissani, että minut mahdollisesti oli
nähty ikkunasta. Kuljen ohi Ingebretin, suuntaan portista kulkuni
meren rannalle linnoituksen luo. Jälleen löydän penkin ja alan
uudelleen mietiskellä.
Mistähän tosiaankin saisin yösijan? Olikohan missään sellaista
soppea, minne voisin pujahtaa ja missä voisin piileksiä aamuun
saakka? Ylpeyteni kielsi minua palaamasta takaisin huoneeseeni,
päähäni ei pälkähtäisikään perua sanojani, työnsin harmistuneesti
mokoman ajatuksen syrjään ja hymyilin hiljaisessa mielessäni
ylimielisesti sille pienelle, punaiselle keinutuolille.
Mielleyhtymissäni jouduin äkkiä suureen kaksiosaiseen huoneeseen,
jossa kerran olin asunut Haegdehaugella, näin tarjottimen pöydällä
täynnä suuria voileipiä, se muutti ulkonäköään, vaihtui pihviksi,
houkuttelevaksi pihviksi, lumivalkoiseksi lautasliinaksi, suureksi
leipäkasaksi ja hopeahaarukaksi. Ja ovi aukeni: emäntäni tuli ja
tarjosi minulle teetä...
Näkyjä ja tyhmiä unelmia! Sanoin itselleni, että jos nyt saisin
ruokaa, kiihtyisin jälleen, saisin samanlaisen kuumeen aivoihini ja
monia hulluja päähänpistoja, joiden kanssa joutuisin kamppailemaan.
En kärsinyt ruokaa, en ollut sillä päällä, se oli minun
erikoisuuksiani, merkillisiä ominaisuuksiani.
Ehkäpä keksitään keino yösijan saamiseksi, kun ilta alkaisi lähestyä.
Eihän sillä ollut kiirettä, pahimmassa tapauksessa voisin mennä
jonnekin metsään, olihan koko kaupungin ympäristö käytettävissäni,
eikä ilmassa ollut pakkasasteita.
Ja meri keinui tuolla ulkona raskaan rauhallisesti, laivat ja
kömpelöt, leveäkeulaiset proomut kyntivät sen lyijynkarvaista
pintaa, saattoivat väreitä oikealle ja vasemmalle ja kulkivat
eteenpäin, savupiippujen pöllyttäessä savua kuin tyynyjä ilmaan ja
koneiden jyskeen kuuluessa heikosti nihkeässä ilmassa. Ei ollut
auringonpaistetta eikä tuulta, puut takanani olivat melkein märät,
penkki, millä istuin, oli kylmänkostea. Aika kului, istua nuhjotin,
väsyin ja selässäni tuntui hiukan kylmää väristystä, hetkisen
kuluttua tunsin, että silmäni alkoivat painua umpeen. Ja minä annoin
niiden painua...
Kun heräsin, oli ympärilläni pimeää, hyppäsin pystyyn pökerryksissäni
ja kylmästä väristen otin pakettini ja läksin astelemaan. Astelin
yhä nopeammin ja nopeammin tullakseni lämpimäksi, pieksin itseäni
käsilläni, hieroin sääriäni, jotka olivat miltei tunnottomat, ja
saavuin paloaseman luo. Kello oli yhdeksän, olin nukkunut monta
tuntia.
Minnekähän minä oikeastaan hommautuisin? Jossakinhan minun täytyisi
olla. Seison siinä ja töllistelen paloasemalle ja tarkastelen,
saattaisiko päästä johonkin käytävään, varron hetkeä, jolloin
vahtimies kääntäisi selkänsä. Astelen portaita ylös ja aion ruveta
juttelemaan miehen kanssa, hän kohottaa heti kirveensä kunniantekoon
ja odottaa, mitä minulla olisi sanottavaa. Tuo kohotettu kirves,
jonka terä on käännetty minua kohti, vaikuttaa kuin kylmä isku
hermoihini, joudun äänettömäksi pelosta tuon aseellisen miehen edessä
ja vetäydyn vaistomaisesti takaisin. En virka mitään, väistyn vain
kauemmas hänestä, pelastaakseni nokkani nostan käden otsalleni ikään
käin olisin unohtanut jotakin ja luikin pois. Kun jälleen seisoin
katukäytävällä, tunsin kuin pelastuneeni suuresta vaarasta. Ja minä
kiiruhdin tieheni.
Viluisena ja nälkäisenä, yhä enemmän ja enemmän masentuneena astelin
Karl Johanin katua ylöspäin, aloin kiroilla sangen äänekkäästi
enkä välittänyt, jos joku sattui kuulemaankin. Suurkäräjätalon
luona, juuri ensimmäisen leijonan kohdalla muistan äkillisestä
mielleyhtymästä erään tuntemani maalarin, nuoren miehen, jonka olin
pelastanut saamasta korvapuustia Tivolissa ja jonka luona kerran
myöhemmin olin käynyt. Napsautan sormiani ja lähden Tordenskjoldin
kadulle, löydän oven, jonka ulkopuolella oli kortissa nimi C.
Zacharias, ja koputan.
Hän tuli itse ulos, hän tuoksui oluelle ja tupakalle niin että pahaa
teki.
"Iltaa!" sanoin.
"Iltaa! Tekö se olette? No, mutta mitä hittoa te näin myöhään
tulette? Se ei tee edullista vaikutusta lampunvalossa. Olen lisännyt
siihen heinähaasian sitten viime näkemän ja tehnyt pari muutosta.
Teidän täytyy nähdä se päivällä, nyt ei maksa vaivaa yrittääkään."
"Anna minun nähdä se kuitenkin", sanoin, en muuten muistanut, mitä
kuvaa hän tarkoitti.
"Aivan mahdotonta!" vastasi hän. "Se näyttää kokonaan keltaiselta! Ja
sitten vielä" -- hän lähestyi minua ja lausui kuiskaten -- "minulla
on pieni tyttö luonani tänä iltana, joten se ei mitenkään sovi."
"No, niin ollen ei siitä voi olla puhettakaan."
Vetäydyin takaisin, sanoin hyvää yötä ja läksin.
Ei siis sittenkään ollut muuta keinoa kuin mennä jonnekin metsään.
Kunpa vain maa ei olisi ollut niin kostea! Taputtelin peittoani ja
tunsin yhä enemmän ja enemmän mukautuvani ajatukseen, että minun
pitäisi nukkua ulkona. Olin niin kauan kiusannut itseäni hakemalla
yösijaa kaupungista, että olin vallan väsynyt ja ikävystynyt
koko hommaan, oli miellyttävä nautinto rauhoittua ja heittäytyä
vetelehtimään kaduilla, ajattelematta niin mitään. Menin katsomaan
yliopiston kelloa ja näin, että se oli kymmenen, sieltä läksin
astelemaan läpi kaupungin. Eräässä paikassa Haegdehaugella seisoin
hiljaa erään talouskaupan edustalla, jonka ikkunassa oli näytteillä
ruokatavaroita. Kissa nukkui pyöreän ranskanleivän vieressä, sen
takana oli pölyinen kannu ja useita laseja täynnä ryynejä. Seisoin
siinä hetkisen katsellen noita ruokatavaroita, mutta kun minulla
ei ollut varoja ostaa mitään, käännyin äkkiä poispäin ja jatkoin
kulkuani. Astelin hyvin hiljaa, kuljin ohi Majurinmajan, astelin
edelleen, yhä edelleen, tuntikausia, ja tulin vihdoin pyökkimetsään.
Täällä poikkesin tiepuoleen ja istahdin lepäämään. Sitten ryhdyin
etsimään itselleni sopivaa paikkaa, aloin keräillä hiukan kanervia
ja katajia ja laitoin vuoteen eräälle mäentöyräälle, missä oli
jokseenkin kuivaa, avasin pakettini ja otin peiton esille.
Olin väsynyt pitkästä kävelymatkasta ja kävin heti pitkäkseni.
Kääntelehdin ja vääntelehdin monta kertaa, ennen kuin sain mukavan
asennon, korvaani särki, se oli hiukan turvonnut köydeniskun jälkeen,
enkä voinut levätä sillä puolen. Riisuin kengät jaloistani ja panin
ne pään alle ja niiden päälle Sembiltä saamani paperin.
Ja pimeän suuri tunnelma lepäsi ympärilläni, kaikki oli hiljaista,
kaikkityynni. Mutta ylhäällä korkeudessa suhisi ikuinen laulu,
ilman sävel, tuo kaukainen, yksitoikkoinen suhina, joka ei koskaan
vaikene. Kuuntelin niin kauan tuota loputonta, sairasta suhinaa, että
pääni alkoi mennä pyörälle, se oli varmaankin pyörivien maailmojen
sinfoniaa, tähtien, jotka ryhtyivät laulamaan...
"Mitä vielä!" sanoin ja nauroin ääneen virkistyäkseni, "nehän ovat
huuhkajia, jotka huhuilevat Kaanaassa!"
Ja minä nousin ja heittäydyin pitkäkseni jälleen, panin kengät
jalkaani, kuljeskelin pimeässä ja rupesin pitkäkseni uudelleen,
kamppailin ja taistelin vihan ja pelon kanssa aivan aamutunneille
saakka, jolloin vihdoin uinahdin uneen.
Oli kirkas päivä, kun avasin silmäni, ja minulla oli sellainen tunne,
että päivä oli melkein puolessa. Panin kengät jalkaani, laitoin
peiton jälleen pakettiin ja läksin takaisin kaupunkiin. Aurinkoa
ei näkynyt tänäänkään, ja olin viluinen kuin koira, jalkani olivat
puutuneet, ja silmäni alkoivat vuotaa kuin ne eivät olisi sietäneet
päivänvaloa.
Kello oli kolme. Nälkäni alkoi käydä aika ankaraksi, olin väsynyt
ja oksentelin hiukan siellä täällä piilopaikoissa. Pistäydyin
höyrykeittiöön, luin taulun ja kohautin huomiota herättävästi
olkapäitäni, ikään kuin puolisuolainen liha ja läski ei kelpaisi
minulle; sieltä tulin rautatietorille.
Tunsin äkkiä merkillistä sekavuutta päässäni, astelin edelleen enkä
aikonut siitä välittää, mutta se tuli yhä pahemmaksi ja viimein
minun täytyi istahtaa eräälle portaalle. Koko sielussani tapahtui
muutos, ikään kuin jokin siirtyisi syrjään sisimmässäni, tai jokin
esirippu, jokin kudos aivoissani menisi rikki. Huokasin pari kertaa
ja jäin ihmetellen istumaan. En ollut tiedoton, tunsin selvästi,
miten korvaani hiukan särki, ja kun muuan tuttava kulki ohi, nousin
seisomaan ja tervehdin.
Mikä oli se uusi, kiusallinen tunne, joka nyt liittyi entisiin?
Johtuiko se siitä, että olin nukkunut raa'an mullan päällä?
Vai aiheutuiko se siitä, että en ollut vielä saanut aamiaista?
Oikeastaan tällaisessa elintavassa ei ollut hivenenkään järkeä,
kautta Kristuksen pyhän kärsimyksen en myöskään käsittänyt, minkä
vuoksi minä ansaitsin tällaista vainoamista! Ja äkkiä juolahti
mieleeni, että yhtä hyvin voisin tekeytyä kulkuriksi heti ja mennä
sängynpeittoineni "sedän" kellariin. Voisin pantata sen yhdestä
kruunusta ja saada sitten kolme soveliasta ateriaa, pysyttelisin
valveilla, kunnes saisin jonkin toisen, Hans Paulille tekisin
tepposet. Olin jo matkalla kellariin, mutta pysähdyin oven edessä,
ravistin päätäni ja käännyin ympäri.
Sitä mukaa kuin astelin kauemmaksi, tulin yhä iloisemmaksi, että
olin voittanut tämän ankaran kiusauksen. Tietoisuus siitä, että
olin vielä puhdas ja rehellinen, nousi minulle päähän, täytti minut
ihanalla tunteella siitä, että olin luja luonne, valkoinen majakka
keskellä sameaa ihmismerta, missä hylkyjä uiskenteli. Pantata toisen
omaisuutta yhdestä ruoka-ateriasta, syödä ja juoda itsellensä tuomio,
tahrata sielunsa ensimmäisellä pikku kolttosella, painaa ensimmäinen
musta merkki kunniallisuuteensa, nimittää itseään kulkuriksi omien
kasvojensa edessä ja hävetä itseään -- ei koskaan! Ei koskaan.
Vakavasti se ei ollut aivoissani liikkunut, eipä se oikeastaan
ollut juolahtanutkaan mieleeni, irtonaisista, harhailevista
ajatuksenpätkistä ei tosiaankaan tarvinnut olla edesvastuussa,
varsinkaan, kun oli hirvittävä päänsärky ja oli melkein kuoliaaksi
väsynyt kantaessaan sängynpeittoa, joka oli toisen miehen omaisuutta.
Aivan varmasti ilmaantuisi jokin keino ajan pitkään! Olihan tuo
Grönlandslerin kauppias, olinko minä ahdistellut häntä joka tunti
päivässä sen jälkeen kun olin lähettänyt hänelle hakemukseni, olinko
soittanut myöhään ja aikaisin ja oliko minut käännytetty ovelta
takaisin? Tuskinpa olin oikeastaan ilmoittautunutkaan hänelle ja
saanut vastausta. Sen ei tarvinnut olla aivan turha yritys, minulla
oli kai ollut onni matkassa tällä kertaa, onnella oli useasti niin
merkillisen mutkalliset tiet. Ja minä menin Grönlandslerille.
Viimeinen täristys, joka oli kulkenut pääni läpi, oli tehnyt minut
hiukan heikoksi, astelin hyvin verkalleen ja mietiskelin, mitä
sanoisin kauppiaalle. Hän oli ehkä hyvä ihminen, jos hänen päähänsä
pälkähtäisi, antaisi hän mielellään minulle työstäni kruunun
etukäteen pyytämättäni, sellaisilla ihmisillä saattoi olla välistä
vallan erinomaisia päähänpistoja.
Pujahdin erääseen porttikäytävään ja tummensin housunpolviani
syljellä, näyttääkseni hiukan siistimmältä, jätin peittoni erään
laatikon taakse pimeään nurkkaan, harppasin yli kadun ja astuin
tuohon pieneen kauppaan.
Siellä seisoo mies liimaamassa pusseja vanhoista sanomalehdistä.
"Haluaisin mielelläni tavata herra Christietä", sanoin.
"Minä olen", vastasi mies.
No! minun nimeni oli se ja se, olin lähettänyt hänelle
paikanhakemuksen, enkä tietänyt, oliko se minua hyödyttänyt.
Hän toisti nimeni pari kertaa ja alkoi hymyillä.
"Nyt saatte nähdä!" sanoi hän ja otti paperin rintataskustaan.
"Haluatteko katsoa, miten käsittelette lukuja, hyvä herra. Olette
päivännyt kirjeenne vuonna 1848." Ja mies nauroi täyttä kurkkua.
Niin, se oli hiukan hullusti, sanoin nolona, se oli
ajattelemattomuutta, hajamielisyyttä, minä myönnän sen.
"Nähkääs, minun täytyy saada mies, joka yleensä ei tee virheitä
luvuissa", virkkoi hän. "Valitan; teidän kirjoituksenne on niin
selvää, pidän muuten teidän kirjeestänne, mutta..."
Odotin hetkisen; oli mahdotonta, että tämä olisi miehen viimeinen
sana. Hän ryhtyi jälleen laittelemaan pussejaan.
Niin, se oli ikävää, lausuin sitten, aivan hirvittävän ikävää; mutta
eihän se tietysti enää toistuisi, eikä tuo pieni erehdys saattanut
tehdä minua kokonaan sopimattomaksi kirjanpitoon yleensä?
"Ei, sitä minä en sano", vastasi hän, "mutta kuitenkin se vaikutti
minuun niin paljon, että päätin samassa ottaa toisen miehen."
"Paikka on siis täytetty?" kysyin.
"Niin."
"No, herrajumala, sittenhän sen suhteen ei ole mitään tehtävissä!"
"Ei. Valitan; mutta..."
"Hyvästi!" sanoin.
Nyt kiehahti viha minussa, hehkuvana ja rajuna. Hain pakettini, purin
hampaani yhteen ja törmäsin katukäytävällä rauhallisiin ihmisiin
pyytämättä anteeksi. Kun muuan herra pysähtyi ja nuhteli minua
käyttäytymiseni johdosta, käännyin ympäri ja ärjäisin mielettömän
sanan hänelle korvaan, puin nyrkkiäni aivan hänen nenänsä edessä
ja läksin menemään edelleen, paatuneena sokeasta raivosta, jota en
voinut hillitä. Hän kutsui poliisikonstaapelin, enkä mitään sen
mieluummin halunnut kuin saada konstaapelin käsiini hetkiseksi,
hiljensin tarkoituksellisesti kulkuani antaakseni hänelle tilaisuuden
saavuttaa minut, mutta hän ei tullut. Oliko siinäkään mitään järkeä,
että ihmisen kaikkien hartaimpien ja uutterimpien yritysten piti
epäonnistua? Miksi olin siis kirjoittanut 1848? Mitä tuo kirottu
vuosiluku minua liikutti? Nyt kuljeskelin täällä nälissäni, niin että
suoleni kerääntyivät kiehkuraan kuin käärmeet, eikä missään paikassa
ollut kirjoitettu, että päivän pitkään jäisi hiukan ruokaa tähteeksi.
Ja sitä mukaa kuin aika kului tulin henkisesti ja ruumiillisesti yhä
tyhjemmäksi ja alennuin päivä päivältä kunniattomampiin tekoihin.
Valehtelin punastumatta, riistin köyhiltä ihmisiltä huoneen vuokran,
kamppailin mitä kehnoimpien ajatusten kanssa anastaakseni toisten
sängynpeittoja, tein kaikkea tätä tuntematta katumusta, ilman
pahaa omaatuntoa. Sisimpääni alkoi ilmestyä mätäpilkkuja, mustia
sieniä, jotka levisivät leviämistään. Ja ylhäällä taivaassa istui
Jumala pitäen valvovan silmänsä suunnattuna minua kohti ja katsoen,
että sortumiseni tapahtui taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti,
tasaisesti ja verkalleen, keskeytymättä. Mutta helvetin kuilussa
kulkivat perkeleet harjakset pystyssä kiukuissaan siitä, että kesti
niin kauan, ennen kuin tein oikein suursynnin, anteeksiantamattoman
synnin, jonka takia Jumalan vanhurskaudessaan täytyisi syöstä minut
alas.
Joudutin askeliani, tein äkkiä käännöksen vasemmalle ja tulin
kiihtyneenä ja kiukkuisena valaistuun, koristettuun porraskäytävään.
En pysähtynyt hetkeksikään, mutta porraskäytävän koko omituinen
ulkoasu tunkeutui silmänräpäyksessä tietoisuuteeni, jokainen pikku
seikka ovissa, koristeet, kiveys ilmestyi selvästi tajuntaani
juostessani portaita ylös. Soitin kiivaasti kolmannen kerroksen
ovikelloa. Miksi minun piti pysähtyä juuri tässä kerroksessa? Ja
miksi minun piti tarttua juuri tuohon kellonnuoraan, joka oli
kauimpana portaista?
Nuori nainen yllään harmaa, mustalla koristettu puku tuli avaamaan;
hän katseli hetkisen minua hämmästyneesti, pudisti sitten päätään ja
sanoi:
"Ei, meillä ei ole mitään tänään." Ja hän näytti aikovan sulkea oven.
Minkä vuoksi olinkaan häirinnyt tuota ihmistä? Hän luuli minua
epäilemättä kerjäläiseksi, ja minä tulin äkkiä kylmäksi ja
rauhalliseksi. Otin hatun päästäni ja kumarsin kunnioittavasti
ja ikään kuin en olisi kuullut hänen sanojaan ja lausuin hyvin
kohteliaasti:
"Pyydän anteeksi, neiti, että soitin niin rajusti, en tuntenut
kelloa. Täällähän pitäisi olla sairas herra, joka on ilmoittanut
ottavansa miehen työntämään itseään vaunuissa?"
Hän seisoi hetkisen harkiten tuota valheellista keksintöä ja näytti
tulevan epätietoiseksi minusta.
"Ei", sanoi hän lopulta, "ei täällä ole ketään sairasta herraa."
"Eikö? Vanhahkoa herraa, kahden tunnin ajelu päivässä, neljäkymmentä
äyriä tunnilta?"
"Ei."
"Sitten pyydän jälleen anteeksi", sanoin, "hän on kenties
ensimmäisessä kerroksessa. Olisin vain suositellut erästä miestä,
jonka tunnen ja jota kohtaan tunnen mielenkiintoa. Nimeni on
Wedel-Jarlsberg." Ja minä kumarsin jälleen ja vetäydyin takaisin.
Nuori nainen sävähti tulipunaiseksi, hämillään kun oli hän ei osannut
liikahtaa paikaltaan, vaan seisoi tuijottaen jälkeeni, kun astelin
portaita alas.
Rauhallisuuteni oli palannut, ja pääni oli selvä. Naisen sanat,
ettei hänellä ollut minulle mitään annettavaa tänään, vaikutti kuin
kylmä suihku. Niin pitkällä siis oltiin, että kuka hyvänsä saattoi
ajatuksissaan osoittaa minua ja sanoa itsekseen: tuossa kulkee
kerjäläinen, yksi niistä, joille viskataan ruokaa ihmisten ovilta!
Möllerin kadulla pysähdyin erään ruokalan edustalle ja vedin
sieraimiini sisällä paistettavan lihan raikasta tuoksua; minulla oli
jo käsi rivassa ja halusin mennä sisälle ilman asiaa, mutta peruutin
ajoissa aikeeni ja menin pois paikalta. Tullessani Suurtorille ja
etsiessäni paikkaa, missä voisin levätä hetkisen, havaitsin, että
kaikki penkit olivat täynnä ihmisiä, ja minä hain turhaan hiljaista
paikkaa, minne voisin istahtaa. Tietysti! sanoin synkästi itsekseni,
tietysti, tietysti! Ja niin läksin jälleen kävelemään. Poikkesin
basaarikulmauksessa olevan vesisuihkun luo ja join kulauksen vettä,
astelin uudelleen, liikuin eteenpäin askel askelelta, viivyttelin
kauan jokaisen kaupanikkunan ääressä, pysähdyin seuraamaan
katseellani jokaista ohikulkevaa vaunua. Tunsin päässäni hehkuvaa
kuumuutta, ja ohimoillani jyskytti hiukan kummallisesti; vesi, minkä
olin juonut, teki hyvin pahan vaikutuksen, kävellessäni oksentelin
kadulle vähän sinne, vähän tänne, jotta sitä ei olisi huomattu.
Niinpä tulin sitten Kristuksen kirkon hautausmaalle. Laskeuduin
istumaan kyynärpäät polviin nojaten ja pää käsien varassa; näin
kyyrysilläni minun oli hyvä olla enkä enää tuntenut pientä kaivavaa
tunnetta rinnan alla.
Muuan kivenhakkaaja oli vatsallaan erään suuren graniittilevyn päällä
ja hakkasi nimikirjaimia; hänellä oli siniset silmälasit ja hän
muistutti erästä tuttavaani, jonka melkein olin unohtanut, erästä
pankkimiestä, jonka joitakin aikoja sitten olin tavannut Oplandin
kahvilassa.
Jospa vain voisin purra hävyltä hännän ja kääntyä hänen puoleensa,
kertoa hänelle suoraan totuuden, että aloin olla jokseenkin vähissä
varoissa ja että minun oli vaikea pysytellä hengissä! Voisin antaa
hänelle parturikirjani... Hitto soikoon, parturikirjani! Lippuja
melkein kruunun edestä! Haeskelen hermostuneesti tätä kallisarvoista
aarretta. Kun en löydä sitä tarpeeksi joutuin, hypähdän pystyyn,
etsin otsa hiessä, löydän sen vihdoin rintataskun pohjalta, toisten
puhtaiden ja kirjoitettujen, arvottomien paperien joukosta.
Lasken nuo kuusi lippua moneen kertaan, edestä ja takaa, minä en
niitä paljon tarvinnut, saattoihan olla oikku, päähänpisto, etten
viitsinyt enää ajauttaa partaani. Olisin autettu puolella kruunulla,
valkoisella puolen kruunun rahalla! Pankki suljettiin kello kuusi,
voisinhan vartoa miestä Oplandin ulkopuolella siinä seitsemän --
kahdeksan tienoissa.
Istuin kauan aikaa iloiten tästä ajatuksesta. Aika kului, tuuli
heilutteli ankarasti ympärilläni olevia kastanjoita, ja päivä alkoi
kallistua iltaan. Eiköhän sentään ollut hiukan pikkumaista tarjota
kuutta parturilippua nuorelle herralle, joka oli pankissa? Hänellä
oli ehkä pari täysinäistä parturikirjaa taskussaan, ehkäpä hienompia
ja puhtaampia lippuja kuin minun, kenpä sen tiesi. Ja minä haeskelin
kaikista taskuistani useampia esineitä, joita voisin antaa mukaan,
mutta en löytänyt mitään. Avasin kaulukseni, suuren etumuksen,
joka peitti puolet rintaani, puhdistin sen huolellisesti ja käärin
valkoiseen kirjoituspaperiin, parturikirjan panin mukaan. Sitten
läksin hautausmaalta ja menin Oplandin kahvilan edustalle.
Raatihuoneen kello oli seitsemän. Liikuskelin kahvilan läheisyydessä,
kuljin edestakaisin rauta-aitauksen sivustaa ja pidin tarkasti
silmällä kaikkia ovessa kulkevia. Vihdoin kahdeksan tienoissa näin
sen nuoren miehen, reippaana ja sirona astelevan mäkeä ylös ja
suuntaavan kulkunsa kahvilan ovea kohti. Sydämeni lepatti kuin pikku
lintu rinnassani, kun huomasin hänet, ja minä hyökkäsin hänen eteensä
tervehtimättä.
"Puoli kruunua, vanha ystävä!" sanoin rohkeasti, "tässä -- kai tässä
on korvaukseksi", ja minä pistin sen pikku paketin hänen käteensä.
"Ei ole!" sanoi hän, "ei kautta Jumalan, minulla ei ole!" ja hän
avasi rahakukkaronsa aivan silmieni edessä. "Olin ulkona eilen
illalla ja jouduin rahattomaksi! uskokaa minua, minulla ei ole."
"Niin, niin, rakas ystävä, niinhän se on!" vastasin ja uskoin
hänen sanojaan; eihän hänellä ollut syytä valehdella niin pienessä
asiassa; minusta näytti myös kuin olisivat hänen siniset silmänsä
olleet melkein kosteat kun hän tutki taskujaan eikä löytänyt mitään.
Vetäydyin takaisin. "Anteeksi sitten!" sanoin, "olin vain pikku
pulassa."
Olin jo hyvän matkan päässä kadulla, kun hän huusi jälkeeni, että
olin unohtanut paketin.
"Pitäkää se, pitäkää se!" vastasin, "sen te kyllä ansaitsette! Siinä
on vain pari pikku esinettä, mitättömyyksiä -- melkein kaikki,
mitä omistan." Ja minä tulin liikuttuneeksi omista sanoistani, ne
kuulostivat niin lohduttomilta tässä hämärtyvässä illassa, ja minä
ratkesin itkuun...
Tuuli raikastui, pilvet kulkivat kiivasta vauhtia taivaalla, ja
ilma tuli yhä kylmemmäksi sitä mukaa kuin pimeni. Astelin itkien
koko kadun loppuun saakka, surkuttelin yhä enemmän itseäni ja
toistin kerran toisensa jälkeen paria sanaa, huudahdusta, joka
jälleen kohotti kyynelet esiin, kun ne olivat jo alkaneet lakata.
Herrajumala, miten kärsin! Herrajumala, miten kärsin!
Kului tunti, kului verkalleen ja hitaasti. Pysyttelin kauan aikaa
Torikadulla, istuin portailla, pujahdin porraskäytäviin, kun joku
kulki ohi, seisoin tuijottaen mitään ajattelematta valaistuihin
kauppoihin, missä ihmiset liikkuivat tavarain ja rahojen keskellä,
lopulta löysin rauhallisen paikan lantakasan takaa kirkon ja
basaarien väliltä.
Ei, minä en voinut mennä metsään tänä iltana, käyköön miten tahansa,
minulla ei ollut siihen voimia, ja matka oli liian pitkä. Tahdoin
antaa yön kulua miten tahansa, ja jäädä tänne, missä olin; jos tulisi
kovin kylmä, voisin kävellä kirkon luona, en aikonut sen enempiin
puuhiin ryhtyä. Ja minä nojauduin taaksepäin ja torkuin.
Häly ympärilläni laimeni, kaupat suljettiin, jalankulkijani askelia
kuului yhä harvemmin, ja vähitellen kaikki ikkunat pimenivät...
Avasin silmäni ja huomasin olennon edessäni. Kiiltävät napit, jotka
loistivat vastaani, saattoivat minut aavistamaan, että se oli
konstaapeli, miehen kasvoja en voinut nähdä.
"Hyvää iltaa!" sanoi hän.
"Hyvää iltaa!" vastasin ja tulin pelokkaaksi. Nousin hämilläni. Hän
seisoi hetkisen liikkumattomana.
"Missä te asutte?" kysyi hän.
Mainitsin tottumuksesta ja sen enempää ajattelematta vanhan
osoitteeni, sen pienen ullakkohuoneen, josta olin lähtenyt.
Hän seisoi jälleen hetkisen.
"Olenko tehnyt jotakin hullua?" kysyin peloissani.
"Eipä suinkaan!" vastasi hän. "Mutta teidän pitäisi nyt mennä kotiin,
on kylmä levätä täällä."
"Niin, se on totta, tuntuu hiukan kylmältä."
Ja minä sanoin hyvää yötä ja suuntasin vaistomaisesti kulkuni vanhaa
asuntoani kohti. Jos vain menettelisin varovasti, voisin kyllä
päästä sinne kenenkään kuulematta; siellä oli kaikkiaan kahdeksan
porrassarjaa, ja vain kaksi ylintä narisi askelten alla.
Riisuin kenkäni alhaalla portaissa ja astelin ylös. Oli hiljaista
kaikkialla; toisesta kerroksesta kuului kellon verkkaisaa tikitystä
ja hiukan lapsen itkua, sitten en kuullut mitään. Löysin oveni,
nostin sitä hiukan saranoissa ja avasin sen ilman avainta totuttuun
tapaani, menin huoneeseen ja vedin oven jälleen äänettömästi kiinni.
Kaikki oli samassa kunnossa kuin sieltä lähtiessäni, uutimet
ikkunoissa oli työnnetty syrjään ja sänky oli tyhjänä; pöydällä
häämötti paperia, se oli ehkä kirjeeni emännälle; hän ei siis ollut
käynytkään täällä sen jälkeen kun olin lähtenyt. Hapuilin kädelläni
tuota valkoista paikkaa ja tunsin ihmeekseni, että se oli kirje.
Kirje? Vien sen ikkunan luo, tutkin niinkuin siinä pimeässä oli
mahdollista noita epäselviä kirjaimia ja löydän siitä vihdoin oman
nimeni! Ajattelin: vastaus emännältä, kielto astua enää huoneeseen,
jos haluaisin yrittää takaisin!
Ja verkalleen, hyvin verkalleen poistun jälleen huoneesta, kannan
kenkiä toisessa kädessä, toisessa kirjettä ja peittoa kainalossa.
Kiristän ja puren hampaitani narisevilla portailla, pääsen
onnellisesti ja hyvin alas noista kaikista portaista ja olen jälleen
ulko-oven luona.
Panen taas kengät jalkaani, käytän paljon aikaa nauhojen
kiinnittämiseen, istunpa hetkisen hiljaa saatuani ne kiinni, tuijotan
mitään ajattelematta eteeni ja pidän kirjettä kädessäni.
Sitten nousen ja lähden.
Kadulla jonkin matkan päässä hehkuu kaasulyhty, menen aivan valon
alle, nostan pakettini lyhtytolppaa vasten ja avaan kirjeen. Kaiken
tämän teen hyvin verkalleen.
Tuntuu kuin valovirta syöksähtäisi rintaani, ja minä kuulen
päästäväni pienen huudahduksen, mielettömän iloäänen: kirje oli
päätoimittajalta, alakertajuttuni oli hyväksytty, oli juuri
mennyt latomoon! "Muutamia pieniä muistutuksia... korjannut pari
oikeinkirjoitusvirhettä... kyvykkäästi tehty... painetaan huomenna,
kymmenen kruunua."
Minä nauroin ja itkin, läksin juosta riehkaisemaan katua pitkin,
pysähdyin ja satutin polveni, kiroilin ja pauhasin ankarasti
tyhjänpäiväisille. Ja aika kului.
Koko yön, aivan valoisaan aamuun saakka, keljuilin kadulla, tyhmänä
ilosta, ja toistin: Kyvykkäästi tehty, siis pieni mestariteos, neron
tuote. Ja kymmenen kruunua.