kuin jalon korttipelin sotamies. Hän oli kohdannut rouva Violanten
eräänä iltana tanssiaisissa, oli tanssinut hänen kanssaan myöhään
yöhön ja oli kuljettanut hänet kotiin ratsunsa selässä asianajajan
kahlatessa kadulla virtaavassa vedessä ja loassa neljän humalaisen
lakeijan häilyvien soihtujen opastamana. Näissä tanssiaisissa ja
tämän ratsastuksen aikana herra Philippe de Coetquis oli vakaantunut
siihen mielipiteeseen, että rouva Violantella oli täyteläinen vartalo
ja tiivis ja kimmoisa liha. Siitä häneen oli heti syttynyt rakkaus.
Vilpittömänä miehenä hän kohta sanoi, mitä halusi, nimittäin saada
sulkea hänet syliinsä ihan alastomana. Siihen vastasi rouva Violante:
— Herra Philippe, te ette tiedä, kenelle puhutte. Minä olen
kunniallinen nainen.
Tai näin:
— Herra Philippe, tulkaa huomenna jälleen.
Hän tuli huomenna jälleen.
Ja Rouva Violante sanoi hänelle:
— Kuka teitä hoputtaa?
Kavaljeerissä nämä viivytykset herättivät suurta levottomuutta
ja mielenmasennusta. Hän oli jo vähällä uskoa samoinkuin mestari
Tribouillard, että rouva Violante oli Lucretia; niin tosi on se
väite, että kaikki miehet ovat typeryydessään toistensa kaltaiset! Ja
tunnustaa täytyy, ettei rouva Violante ollut vielä sallinut hänen edes
suuta suudella, mikä kuitenkin on vain hyvänsuopaa huvitusta ja kevyttä
mairittelua.
Asiat olivat sillä kannalla, kun veljeskunnan kenraali kutsui veli Jean
Tureluren Veneziaan saarnaamaan äskettäin oikeaan uskoon kääntyneille
turkkilaisille.
Ennen lähtöänsä kelpo veli meni sanomaan hyvästi rippilapselleen ja
moitti häntä tavallista ankarammin kevytmielisen elämän viettämisestä,
kehoitti hartaasti katumaan ja pukemaan iholleen jouhipaidan, joka
on verraton keino pahoja himoja vastaan ja parhain lääke niille
luontokappaleille, jotka taipuvat lihan synteihin.
Rouva Violante sanoi hänelle:
— Kelpo veli, älkää pyytäkö minulta liikaa.
Mutta veli ei häntä kuunnellut, vaan uhkasi helvetillä, ellei hän
itseään parantaisi. Sitten hän sanoi mielellään suorittavansa ostoksia,
jos rouva Violante uskoisi niitä hänen toimekseen. Hän toivoi
rippilapsensa pyytävän tuomaan jonkin siunatun mitalin, rukousnauhan
tai vielä mieluummin hiukan Pyhän Haudan multaa ja kuivattuja ruusuja,
joita turkkilaiset kuljettavat Jerusalemista italialaisten munkkien
kaupittaviksi. Mutta rouva Violante esitti hänelle tämän pyynnön:
— Pieni sievä veljeni, koska menette Veneziaan, missä on taitavia
kuvastinten valmistajia, olisin erittäin kiitollinen, jos toisitte
minulle kuvastimen, kirkkaimman, jonka voitte löytää.
Veli Jean Turelure lupasi.
Rippi-isän poissaollessa rouva Violante vietti samaa elämää kuin
ennenkin. Kun herra Philippe sanoi hänelle. »Eikö olisi mukavaa,
jos rakastaisimme toisiamme?» vastasi hän: »Onpa tänään ylen kuuma.
Katsokaa viiriä, eikö tuuli ollenkaan ota kääntyäkseen.» Ja hyvät
ihmiset joutuivat häntä tarkatessaan kerrassaan epätoivoon, kun
hän ei näyttänyt milloinkaan jättävän aisaa kehnon aviomiehensä
kannatettavaksi. »Se on synti», sanoivat he.
Italiasta palattuaan veli Jean Turelure saapui rouva Violanten luo ja
sanoi tuoneensa, mitä hän oli pyytänyt:
— Katsokaa, rouva. Hän veti kaapunsa alta pääkallon. — Tässä on
kuvastimenne, rouva. Tämän pään on sanottu kuuluneen Venezian
kauniimmalle naiselle. Hän oli samassa asemassa kuin te, ja te olette
suuressa määrässä hänen kaltaisensa.
Rouva Violante voitti hämmästyksensä ja inhonsa ja vastasi kelpo isälle
varsin lujasti, sanoi läksyn ymmärtävänsä ja varmaan käyttävänsä sitä
hyväkseen.
— Minä pidän mielessäni Veneziasta tuomanne kuvastimen, jossa tosin
en esiinny nykyiselläni, mutta varmaan sellaisena, miksi pian muutun.
Lupaan järjestää elämäni tämän ajatuksen mukaan.
Veli Jean Turelure ei ollut odottanut niin otollisia sanoja. Hän lausui
niiden johdosta melkoisen tyydytyksensä.
— Huomaatte siis itsekin, armollinen rouva, että mieli on muutettava.
Te lupaatte tästä lähtien säännellä käyttäytymistänne sen ajatuksen
mukaan, jonka tämä pääkallo on teissä herättänyt. Lupaattehan sen
Jumalalle samoinkuin minulle?
Rouva Violante kysyi:
— Täytyykö luvata.
Rippi-isä sanoi täytyvän.
— Niinpä lupaan.
— Hyvä niin, armollinen rouva. Nyt ei asiasta käy enää peräytyminen.
— En aiokaan peräytyä.
Kuultuaan tämän lupauksen veli Jean Turelure poistui aivan iloisena.
Hän kulki katua huutaen:
— Nyt on kaikki hyvin! Jumalan, meidän Herramme avulla olen
käännyttänyt ja työntänyt kulkemaan päin autuuden porttia naisen,
joka tosin ei harjoittanut huoruutta nimenomaan sillä tavalla kuin
sanoo profeetta (XIV, 18), mutta käytti Jumalalta Hänen palvelemista
ja kunnioittamista varten saamaansa tomumajaa johdattaakseen miehiä
kiusaukseen. Hän luopuu niistä menoista ja kääntyy parempiin. Minä olen
hänet käännyttänyt. Jumala olkoon kiitetty!
Kelpo veli oli tuskin ehtinyt laskeutua portaista, kun herra Philippe
de Coetquis asteli ylös ja koputti rouva Violanten ovea. Rouva Violante
otti hänet hymyillen vastaan ja johdatti hänet lukuisilla matoilla ja
tyynyillä varustettuun pieneen piilopaikkaan, jossa herra Philippe ei
ollut ennen käynyt. Se tuntui hyvältä enteeltä. Hän tarjosi makeisia,
joita hänellä oli rasiassa.
— Maistakaa, rouva, maistakaa; ne ovat miellyttävän makeita, mutta
pelkkää joutavaa teidän huuliinne verrattuina.
Rouva vastasi, että hän oli kovin turhamainen ja hieman typerä
kiittäessään hedelmää, jota ei ollut maistanut.
Hän vastasi niinkuin pitikin suutelemalla rouvan suuta.
Rouva Violante ei siitä ollenkaan vihastunut, sanoihan vain olevansa
kunniallinen nainen. Herra Philippe kiitti häntä ja neuvoi olemaan
sijoittamatta kunniaa mihinkään määrättyyn lokeroon, jossa se olisi
otettavissa, koska se häneltä aivan kohta vietäisiin.
— Yrittäkää, vastasi rouva Violante ollen lyövinään häntä poskelle
rusohohteisella kämmenkourullansa.
Mutta herra Philippe kykeni jo ottamaan kaikki mielensä mukaan. Rouva
Violante huusi:
— En tahdo, en tahdo. Hyi, hyi! Ette saa niin tehdä, herra. Ystäväni.
sydämeni!. Minä kuolen.
Lakattuaan huokailemasta ja huohottamasta hän virkkoi sievästi:
— Herra Philippe, ette saa suinkaan imarrella itseänne ajattelemalla
ottaneenne minut väkisin tai yllättäen. Jos olette saanut minulta,
mitä tahdoitte, tapahtui se suosiostani, ja minä vastustelin vain sen
verran, että voitte minut voittaa mielenne mukaan. Suloinen ystäväni,
minä olen teidän. Kun heti kauneutenne hurmaamana en ystävyytenne
suloisuudesta huolimatta aikaisemmin teille myöntänyt, mitä nyt otitte
suostumuksellani, johtui asia siitä, etten tullut sitä harkinneeksi, ei
ollut mielestäni mitään kiirettä, ja niin elin hempeään huolettomuuteen
vaipuneena käyttämättä ollenkaan hyväkseni nuoruuttani ja kauneuttani.
Mutta kelpo veli Jean Turelure antoi minulle hyödyllisen läksyn.
Hän opetti minulle kuluvien hetkien arvon. Hän näytti minulle äsken
kuolleen kalloa ja sanoi: »Tällainen olette aivan pian.» Siitä johtui
mieleeni ajatus, että tulee kiiruhtaa rakkauden työhön ja hyvin käyttää
se aika, joka meille on sitä varten annettu.
Nämä sanat ja niitä säestelevät rouva Violanten hyväilyt saivat herra
Philippen varmasti uskomaan, että aika oli hyvin käytettävä, että
oli toimittava jälleen kunniakseen ja hyödykseen, rakastetun iloksi
ja kirkastukseksi, ja lisättävä niitä varmoja todistuksia, joita
sellaisessa tilaisuudessa antaa itsestänsä jokainen kelvollinen ja
lainkuuliainen palvelija.
Niin tapahduttua rouva Violante katsoi hänen tehneen tehtävänsä,
saatteli hänet ovelle, suuteli sievästi hänen silmiänsä ja sanoi:
— Philippe, ystäväni, eikö olekin hyvä noudattaa kelpo veljen Jean
Tureluren neuvoja?
Uudenvuodenlahja.
Tammikuun ensimmäisenä päivänä, aamusella, kelpo herra Chanterelle
lähti jalkaisin talostaan Saint-Marcelin etukaupungista. Hän oli
vilunarka ja kykeni tuskin kävelemään, joten hänen ei suinkaan ollut
helppo kulkea kylmässä säässä lumisohjon peittämiä katuja. Vaununsa
hän oli jättänyt kotiin kurittaakseen lihaansa, koska oli sairautensa
jälkeen alkanut erinomaisesti huolehtia sielunsa autuudesta. Hän eli
erillään yhteisöistä ja seuroista ja kävi vierailemassa ainoastaan
sisarentyttärensä neiti de Doucinen luona, joka oli seitsemän vuoden
ikäinen.
Sauvaansa nojaten hän pääsi vaivoin Saint-Honoré-kadulle ja astui
rouva Pinsonin myymälään, _Kukkaiseen koriin_. Siellä nähtiin
runsaat määrät armon vuoden 1696 uuttavuotta varten näytteille
levitettyjä lasten leluja, ja oli kerrassaan vaikea liikkua tanssivien
ja juovien automaattien, linnunlaululehtojen, vahakabinettien,
taistelujärjestykseen asetettujen valko- ja sinipukuisten sotilaiden ja
nukkien keskellä, joista toiset oli puettu ylhäisiksi naisiksi, toiset
palvelijoiksi, sillä Jumalan itsensä inhimillisiin oloihin sijoittama
eriarvoisuus ilmeni näissä viattomissa kuvissakin.
Herra Chanterelle valitsi nuken. Hänen etusijalle asettamansa oli
puettu niinkuin Savoijan prinsessa saapuessaan Ranskaan marraskuun
neljäntenä päivänä. Hänen hiuksensa oli järjestetty sykeröille
ja sidottu nauhoilla, ja hänellä oli yllään erittäin jäykät
kullankirjaellut liivit ja helmikoristeisen soljen kiinnittämä
päällysvaate.
Herra Chanterelle hymyili ajatellessaan, millaista iloa niin kaunis
nukke tuottaisi neiti de Doucinelle, ja kun rouva Pinson ojensi
hänelle silkkipaperiin käärityn Savoijan prinsessan, näkyi hänen
rakastettavissa kasvoissaan vilahdukselta aistillisen ilon ilme,
kärsimyksen heikontama, paaston kalventama ja helvetinpelon riuduttama.
Hän kiitti kohteliaasti rouva Pinsonia, otti prinsessan kainaloonsa ja
lähti jalkaansa vetäen kohti taloa, jossa tiesi neiti de Doucinen heti
herätessään häntä odottavan.
Arbre-Sec-kadun kulmassa hän kohtasi herra Sponin, jonka iso nenä hipoi
poimukaulusta.
— Hyvää päivää, herra Spon, sanoi hän, toivotan teille onnellista uutta
vuotta ja pyydän Jumalaa täyttämään kaikki toiveenne.
— Ah, hyvä herra, älkää puhuko niin, huudahti herra Spon. Jumala
tyydyttää toivomuksemme usein vain meitä rangaistakseen. _Et tribuit
eis petitionem eorum_.
— On varsin totta, ettemme kykene ymmärtämään todellista hyväämme.
Minä olen sen seikan esimerkki, sellaisena kuin minut näette.
Aluksi pidin jo kaksi vuotta kestänyttä sairauttani onnettomuutena,
mutta nyt huomaan sen olleen onneksi, koska sen vuoksi luovuin
teattereissa ja seuroissa viettämästäni inhoittavasta elämästä. Tämä
sairaus, joka jäykistää jalkani ja himmentää ajatukseni, todistaa
Jumalan minulle osoittamaa suurta hyvyyttä. Mutta ettekö suvaitse
lähteä minua saattelemaan? Olen menossa viemään uudenvuodenlahjaa
sisarentyttärelleni neiti de Doucinelle.
Nuo sanat kuultuaan herra Spon kohotti kätensä ilmoille ja huusi
korkealla äänellä:
— Mitä! Kuulenko herra Chanterellen puhuvan vai kenen? Eikö tuo ole
pikemmin irstailijan puhetta? Onko mahdollista, että näen teidän, joka
olette viettänyt hurskasta ja hiljaista elämää, yht'äkkiä alkavan
vaipua aikamme paheisiin?
— En tosiaankaan luullut niihin vaipuvani, vastasi herra Chanterelle
ihan vapisten. Mutta epäilemättä tarvitsen paljon valistusta. Onko siis
suurikin synti, jos lahjoittaa nuken neiti de Doucinelle?
— Erittäin suuri, vastasi herra Spon. Sitä, minkä tänään lahjoitatte
tuolle yksinkertaiselle lapselle, ei pidä nimittää nukeksi, vaan
pikemmin epäjumalaksi ja pirulliseksi hahmoksi. Ettekö tiedä,
että uudenvuodenlahjojen antaminen on rikoksellista taikauskoa ja
pakanallisuuden inhoittava jäännös?
— En sitä tietänyt, virkkoi herra Chanterelle.
— Tietäkää siis, sanoi herra Spon, että se tapa periytyy meille
roomalaisilta, jotka näkivät jotakin jumalallista kaikessa alkamisessa,
tekivät vuoden alun jumaluudeksi. Heidän tavallaan menetellessään
joutuu niinmuodoin syypääksi epäjumalan palvelemiseen. Te annatte
uudenvuodenlahjoja, herrani, jäljitellen Janus-jumalan palvojia.
Menetelkää johdonmukaisesti ja pyhittäkää heidän tavallaan jokaisen
kuukauden ensimmäinen päivä Junolle.
Herra Chanterelle kykeni tuskin pysymään pystyssä, pyysi saada
turvautua herra Sponin käsivarteen, ja heidän niin astellessaan herra
Spon jatkoi esitystään:
— Siitäkö syystä, että astrologit ovat määränneet vuoden alkavaksi
tammikuun ensimmäisestä päivästä, katsotte velvollisuudeksenne antaa
lahjoja juuri sinä päivänä? Ja mikä käskee teitä elvyttämään tänä
päivänä ystävienne kiintymystä? Oliko heidän kiintymyksensä riutumassa
vuoden lopulla? Ja onko se teille hyvinkin arvokas, kun olette
voittanut sen takaisin imarteluilla ja turmiollisilla lahjoilla?
— Hyvä herra, vastasi kelpo herra Chanterelle, nojaten herra Sponin
käsivarteen ja yrittäen sovittaa askeliaan ankaran kumppaninsa askelten
tahtiin, hyvä herra, minä olin ennen sairastumistani vain kurja
syntinen, ja ainoana huolenani oli kohdella ystäviäni säädyllisesti
ja noudattaa kaikissa menoissani nuhteettomuutta ja kunniallisuutta.
Sallimus on suvainnut pelastaa minut kadotuksen kuilusta, ja minä
seuraan kääntymiseni jälkeen rippi-isäni neuvoja. Olen kumminkin
ollut niin kevytmielinen ja turhamainen, etten ole kysynyt, mitä hän
ajattelee uudenvuodenlahjoista. Se, mitä minulle asiasta sanotte te,
tavoiltaan samoinkuin tiedoiltaankin erinomainen henkilö, saa minut
hämmentymään.
— Aion tosiaankin teidät hämmentää, virkkoi herra Spon, ja valistaa
teitä, en suinkaan omalla heikolla ymmärrykselläni, vaan erään suuren
oppineen sanoilla. Istukaa tuohon väistökivelle.
Herra Spon työnsi erään portin kulmaukseen herra Chanterellen, joka
sijoittui siihen niin hyvin kuin voi. Sitten herra Spon veti taskustaan
pergamenttisiteisen pienen kirjan, avasi sen, selaili ja pysähtyi
erääseen kohtaan, jota alkoi lukea raikuvalla äänellä, ympärillään
nuohoojia, sisäkköjä ja kokkipoikia, jotka hänen äänensä kaiku oli
houkutellut luo.
»Me, jotka inhoamme juutalaisten juhlia ja pitäisimme eriskummallisina
heidän sabbattejansa, uusiakuitansa ja muita Jumalalle aikaisemmin
otollisia juhlallisuuksia, omaksumme mielellämme Saturnuksen juhlat
ja tammikuun ensimmäisen päivän viettämisen, matronaalit ja muut;
uudenvuodenlahjat liikkuvat, muita lahjoja lentelee kaikkialla; missään
ei näe muuta kuin pelihuveja ja juominkeja. Pakanat noudattavat
uskontoansa paremmin, koska varovat pyhittämästä yhtäkään juhlaamme,
peläten näyttävänsä kristityiltä; me sitävastoin emme pelkää esiintyä
pakanoina, vaan vietämme heidän juhliansa.»
— Kuulittehan asian, lisäsi herra Spon. Niin puhuu Tertullianus
kaukaa Afrikasta, osoittaen, kuinka arvottomasti menettelette. Hän
huutaa teille: »Uudenvuodenlahjat liikkuvat, muita lahjoja lentelee
kaikkialla. Te vietätte pakanoiden juhlia.» Valitettavasti en tunne
rippi-isäänne. Mutta minä vapisen, hyvä herra, ajatellessani, kuinka
hän teitä laiminlyö. Tiedättekö edes varmaan, että hän on luonanne
kuolemanne hetkenä, kun astutte Jumalan eteen, ottaakseen vastatakseen
synneistä, joihin on sallinut teidän langeta?
Niin sanottuaan hän pisti kirjan takaisin taskuunsa ja meni menojansa
ärtyneenä, hämmästyneiden noki- ja kokkipoikien kaukaa seuraamana.
Kelpo herra Chanterelle jäi yksin väistökivelle, Savoijan prinsessa
sylissään, ajatteli joutuvansa ikuisen kadotuksen vaaraan, jos
lahjoittaisi nuken neiti de Doucinelle, ja painui mietiskelemään
uskonnon mittaamattomia mysteerejä.
Hänen jalkansa, jotka olivat horjahdelleet jo monen kuukauden aikana,
kieltäytyivät häntä kannattamasta, ja hän oli niin onneton kuin
hyväntahtoinen ihminen konsanaan tässä maailmassa.
Hän oli istunut murheellisena väistökivellään jo vähän aikaa, kun häntä
lähestyi eräs kapusiinimunkki, joka sanoi:
— Hyvä herra, ettekö anna uudenvuodenlahjaa pienille veljille, jotka
ovat köyhät, Jumalan rakkauden tähden?
— Mitä ihmettä, isäni! huudahti herra Chanterelle vilkkaasti. Te olette
munkki ja pyydätte minulta uudenvuodenlahjaa!
— Hyvä herra, vastasi kapusiinimunkki, hyvän pyhän Fransiskuksen
tahto on, että hänen poikansa iloitsevat yksinkertaisesti. Antakaa
kapusiinimunkeille niin paljon, että he saavat tänään kunnon aterian
voidakseen riemumielin sietää kieltäytymistä ja paastoa lopun vuotta,
tietenkin lukuunottamatta pyhä- ja juhlapäiviä.
Herra Chanterelle silmäili munkkia ihmeissään:
— Ettekö pelkää, isäni, että uudenvuodenlahjojen antaminen voi olla
sielulle turmioksi?
— En, sitä en pelkää.
— Se tapa johtuu meille pakanoilta.
— Pakanat noudattivat toisinaan hyviä tapoja. Jumala on sallinut
osan valkeuttansa hajoittaa pakanamaailman pimeyttä. Hyvä herra, jos
kiellätte uudenvuodenlahjat meiltä, älkää kieltäkö niitä köyhiltä
lapsilta. Me kasvatamme hylättyjä lapsia. Tällä pienellä kolikolla
ostan jokaiselle heistä pienen paperimyllyn ja leipäkyrsän. He
kiittävät teitä ilosta, joka kenties on ainoa heidän elämässään, sillä
heidän osakseen ei ole säädetty paljoa mielihyvää maan päällä. Heidän
naurunsa nousee taivaaseen saakka. Nauraessaan lapset ylistävät Herraa.
Herra Chanterelle laski sangen painavan kukkaronsa pienen veljen käteen
ja nousi väistökiveltään hiljaa hymisten lausetta, jonka oli kuullut:
— Nauraessaan lapset ylistävät Herraa.
Sitten hän lähti, mieli seestyneenä ja askel varmempana, viemään
Savoijan prinsessaa neiti de Doucinelle, sisarensa tyttärelle.
Myönnetty kuolema.
Harhailtuaan kauan autioilla kaduilla André istuutui Seinen rannalle
ja katseli vedenusvien valkaisemaa kukkulaa, jolla oli asunut hänen
rakastajattarensa Lucie ilon ja toivon päivinä.
André ei ollut pitkiin aikoihin ollut niin tyyni. Kahdeksan aikaan hän
kylpi. Hän lähti erään Palais-Royalin ravintoloitsijan luo ja silmäili
julkisia papereita, odottaen ateriaansa. Hän luki _Yhdenvertaisuuden
Sanansaattajasta_ niiden kuolemaantuomittujen luettelon, jotka oli
mestattu Vallankumoustorilla floraalin 24 päivänä.
Hän nautti aamiaisensa halukkaasti. Sitten hän nousi, katsahti
kuvastimeen nähdäkseen, oliko puku hyvässä järjestyksessä ja hipiä
moitteeton, ja kulki kevein askelin virran toiselle rannalle,
Seine- ja Mazarin-kadun kulmassa sijaitsevan matalan talon luo.
Siinä asui kansalainen Lardillon, julkisen syyttäjän sijainen
vallankumous-oikeudessa, avulias mies, jonka André oli tuntenut hänen
ollessaan kapusiinimunkkina Angersissa ja sansculottina Parisissa.
Hän soitti ovikelloa. Muutamia minuutteja kestäneen hiljaisuuden
jälkeen ilmaantui ristikolla varustetulle kurkistusluukulle kansalainen
Lardillon, joka tarkoin tutki vieraan ilmettä ja kysyi hänen nimeänsä,
vihdoin avaten asuntonsa oven. Hänen kasvonsa olivat täyteläiset,
hipiä verevä, katse kirkas, huulet kosteat ja korva punainen. Hän
näytti herttaiselta, mutta aralta mieheltä. André kulki hänen kerallaan
asumuksen ensimmäiseen huoneeseen.
Sinne oli katettu pieni pyöreä pöytä kahta henkilöä varten. Siinä
nähtiin kanapaisti, piirakainen, liikkiö, hanhenmaksapasteijaa
ja hyytelön peittämiä kylmiä liharuokia. Lattialla oli kuusi
pulloa sangossa jäähtymässä. Pienellä pöydällä lieden luona oli
ananas, juustoja ja säilyhedelmiä. Likööripulloja oli sijoitettu
asiapaperivihkojen täyttämälle pöydälle.
Viereisen huoneen puoliavoimesta ovesta näkyi leveä avattu sänky.
— Minä tulen pyytämään sinulta palvelusta, kansalainen Lardillon, sanoi
André.
— Minä olen valmis sen tekemään, kansalainen, ellei se mitenkään uhkaa
Tasavallan turvallisuutta.
André vastasi hänelle hymyillen:
— Palvelus, jota sinulta pyydän, on täydellisessä sopusoinnussa
Tasavallan turvallisuuden ja oman turvallisuutesi kanssa.
Lardillonin viitattua André istuutui.
— Kansalainen sijaissyyttäjä, sanoi hän, tiedäthän, että olen ollut jo
kaksi vuotta salaliitossa ystäviäsi vastaan ja että olen kirjoittanut
teoksen, jonka nimi on _Pelon alttarit_. Et osoita minulle erikoista
suopeutta, jos minut pidätät. Teet vain velvollisuutesi. Se ei olekaan
sinulta pyytämäni palvelus. Mutta kuule minua: minä rakastan, ja
rakastajattareni on vankilassa.
Lardillon kumarsi osoittaen hyväksyvänsä tuon tunteen.
— Minä tiedän, ettet ole tunteeton, kansalainen Lardillon. Pyydän
päästä rakastettuni luo ja pyydän sinua heti lähettämään minut
vankilaan.
— Kas, kas! virkkoi Lardillon, hymy hienoilla ja voimakkailla
huulillaan, sinä pyydät minulta enemmän kuin elämää, pyydät onnea.
Hän ojensi kätensä kohti makuusuojaa ja huusi:
— Epikharis! Epikharis!
Näkyviin tuli kookas tummaverinen nainen, käsivarret ja povi paljaina,
paita ja alushame yllään, kokardi hiuksissa.
— Kultaseni, virkkoi Lardillon vetäen hänet polvelleen, katsele
tämän kansalaisen kasvoja äläkä milloinkaan niitä unohda! Hän
on tunnekykyinen samoinkuin me, Epikharis; samoinkuin me tietää
hänkin, että ero on pahin onnettomuus. Hän tahtoo mennä vankilaan ja
mestauslavalle rakastajattarensa kanssa. Voimmeko kieltää häneltä sen
hyväntyön, Epikharis?
— Emme, vastasi nainen taputtaen vallankumousmieheksi pukeutuneen
munkin poskea.
— Sinäpä sen sanoit, jumalattareni, me autamme kahta hellää
rakastavaista. Mainitse minulle osoitteesi, kansalainen Germain, niin
pääset tänä iltana, minne mielit.
— Päätetty asia, virkkoi André.
— Päätetty asia, vastasi Lardillon ojentaen hänelle kätensä. Lähde
tapaamaan rakasta ystävääsi ja sano hänelle, että olet nähnyt
Epikhariin Lardillonin sylissä. Toivon tämän kuvan synnyttävän
mielissänne iloisia ajatuksia!
André vastasi hänelle, että he kenties tulisivat liittämään toisiinsa
liikuttavampia mielikuvia, mutta sanoi siitä huolimatta olevansa
erittäin kiitollinen ja valitti vain, ettei luultavasti voisi
puolestaan tehdä hänelle palvelusta.
— Inhimillisyys ei kysy palkkaa, vastasi Lardillon.
Hän nousi, painoi Epikharista povelleen ja lausui:
— Kukapa tietää, milloin tulee meidän vuoromme?
Omnes eodem cogimur: omnium
versatur urna; serius ocius
sors exitura, et nos in aeternum
exilium impositura cymbae.
Nyt voimme vielä juoda! Tahdotko käydä aterialle meidän seurassamme,
kansalainen?
Epikharis lisäsi, että se olisi hupaista, ja tarttui Andrén käsivarteen
yrittäen häntä pidättää. Mutta André karkasi pois, mukanaan virallisen
sijaissyyttäjän antama lupaus.
Pieni kukkaskuun tarina vuodelta II.
I.
Vanginvartija sulkee portin, kun siitä on ehtinyt astua sisään entinen
kreivitär Fanny d'Avenay, joka on pidätetty »yleisen turvallisuuden
vuoksi», kuten vankiluettelossa sanotaan, ja itse asiassa siitä syystä,
että hän on suonut suojaa henkipatoiksi julistetuille.
Hän on nyt siinä vanhassa rakennuksessa, jossa Port-Royalin erakot
aikoinaan nauttivat yhdessä yksinäisyyttä ja joka voitiin tehdä
vankilaksi mitenkään sitä muuttamatta.
Kirjurin merkitessä luetteloon hänen nimeänsä hän istuu pienellä
rahilla ja miettii:
— Hyvä Jumala, minkätähden tämä kaikki, ja mitä te minusta tahdotte?
Vanginvartija näyttää pikemmin yrmeältä kuin ilkeältä, ja hänen sievää
tytärtänsä somistavat erinomaisesti valkoinen kokardipäähine ja
kansakunnan värein hohtelevat nauharuusukkeet. Vanginvartija kuljettaa
Fannyn isolle pihamaalle, jonka keskellä kasvaa kaunis akasiapuu.
Siinä hänen tulee odottaa, kunnes vartija järjestää hänelle vuoteen
ja pöydän huoneeseen, johon on jo suljettu viisi tai kuusi vangittua
naista. Talo näet on ahdinkoon asti täynnä, vaikka siirtääkin joka
päivä liikamääränsä vallankumousoikeuden ja giljotiinin käsiteltäväksi.
Komiteat pitävät joka päivä huolen siitä, että se jälleen täyttyy.
Pihalla Fanny näkee nuoren naisen piirtämässä nimikirjaimia puun
kuoreen ja tuntee lapsuudenystävänsä Antoinette d'Auriacin.
— Tekö täällä, Antoinette?
— Tekö täällä, Fanny? Antakaa sijoittaa vuoteenne minun vuoteeni
viereen. Meillä on varmaan paljon toisillemme kerrottavaa.
— Paljon kerrottavaa... Entä herra d'Auriac, Antoinette?