hyvyyksiä, vieläpä varsin nälkäisetkin nykyjään. Asiaa väitettiin
heidän omaksi viakseen. Sitä vakuutteli nytkin parhaillaan, osoittaen
heitä sormellaan, sisälmysten myyjä Pierre Grandmange liikehuoneessaan.
»Olisi synti», huudahti hän, »osoittaa armeliaisuutta tuollaisille
ilkeille heittiöille». Sisälmystenkauppias olisi ollut hyvinkin
valmis jakamaan almuja, mutta pelkäsi joutuvansa kadotukseen, jos
antaisi syntisille, ja kaikki Puyn asujaimet tunsivat samanlaisia
omantunnon-epäilyksiä. Täyden toden tunnustaaksemme huomautamme, ettei
pitsinkutojatar Marguerite ollut heleän ja jo sammuneen nuoruutensa
aikana ollut yhtä puhdas kuin pyhä Lucia, ei yhtä horjumaton kuin pyhä
Agata eikä niin viisas kuin pyhä Katariina. Florent Guillaume oli
ollut kaupungin paras kirjoittaja. Hän oli pitkät ajat verrattoman
taitavasti valmistanut Puyn pyhän Neitsyen rukouskirjoja. Mutta
hän oli pitänyt liian paljon juhlista ja runsaista aterioista. Nyt
hänen kätensä oli horjuvampi ja näkönsä himmeämpi; hän ei piirtänyt
vasikannahkapergamenttiin kirjaimia kyllin moitteettomasti. Hän olisi
kumminkin voinut ansaita elatuksensa jakamalla opetusta komerossaan
Ilmestyskirkon kuorin takana. Neitsyt Marian kuvan edessä, sillä
hän oli järkevä ja kokenut mies. Mutta hän oli onnettomuudekseen
lainannut mestari Jacquet Coquedouillelta kuusi livreä ja kaksi souta,
oli maksanut hänelle useissa erissä takaisin neljäkolmatta livreä
ja kaksi souta, havaiten kuitenkin lopulta olevansa velkaa kuusi
livreä ja kaksi souta velkojalleen, jonka laskun tuomarit huomasivat
oikeaksi, sillä Jacquet Coquedouille oli hyvä laskija. Siitä syystä
myytiin Ilmestyskirkon sakaristossa sijaitseva Florent Guillaumen
kirjoitustoimisto maaliskuun viidentenä, pyhän Teofiluksen päivänä,
mestari Jacquet Coquedouillen saatavasta. Siitä lähtien kirjuri-paralla
ei enää ollut mihin päänsä kallistaa. Kellonsoittajan Jean Magnen
avulla ja pyhän Neitsyen suojaamana, Hänen, jonka rukouskirjoja oli
jäljentänyt suuret määrät, hän lymysi öisin tuomiokirkon kellotapuliin.
Kirjoittajan ja pitsinkutojattaren oli ylen vaikea tulla toimeen.
Margueritelle se onnistui vain sattumoisin, sillä hän ei ollut enää
kaunis eikä ollenkaan pitänyt pitsinkutomisesta. He auttoivat toisiaan.
Niin sanottiin, heitä moittien; mutta kauniimpaa olisi ollut sanoa
se heidän kiitoksekseen. Florent Guillaume oli tietorikas. Hän tunsi
yksityiskohdittain Puyn kauniin Mustan Neitsyen ja suuren anteeksiannon
historian, oli ajatellut voivansa toimia pyhiinvaeltajien oppaana, oli
otaksunut heidän joukostaan löytyvän jonkun, joka oli kyllin armelias
antaakseen hänelle rahaa ilta-ateriaa varten hänen kauniiden tarinainsa
korvaukseksi. Ensimmäiset, joille hän oli palveluksiaan tarjonnut,
olivat kuitenkin hänet torjuneet, koska hänen rikkinäinen vaatetuksensa
ei ilmaissut hyvää älyä enempää kuin suurta oppiakaan, ja niin hän oli
palannut alakuloisena ja hylättynä piispantalon muurin vierustalle,
missä oli hiukan päivänpaistetta ja hänen hyvä ystävättärensä
Marguerite.
— Ne otaksuvat, virkkoi hän katkerasti, etten ole kyllin viisas
mainitsemaan heille pyhäinjäännöksiä ja kertomaan pyhän Neitsyen
ihmetöitä. Luulevatko kukaties, että älyni on paennut tiehensä nuttuni
reikäpaikoista?
— Eihän siitä äly pakene, reikäisestä vaatteesta, virkkoi Marguerite,
vaan hyvä ja luonnollinen lämpö. Minua kovin viluttaa. On liiankin
totta, että meitä arvostellaan puvun nojalla, miestä samoinkuin
naistakin. Liehittelijät pitäisivät minua vieläkin kyllin kauniina, jos
olisin koristettu niinkuin Clermontin kreivitär.
Sillävälin kulkivat heidän edessään pyhiinvaeltajat kiihkeästi kohti
pyhäkköä, missä heidän piti saada anteeksi syntinsä.
— Tukehtuvat varmaan tuossa paikassa, virkkoi Marguerite. Kaksikolmatta
vuotta sitten, Suurena Perjantaina, puristui kaksisataa ihmistä
kuoliaaksi Ilmestyskirkon porttiholvissa. Jumala olkoon armollinen
heidän sieluilleen! Ne olivat hyvät ajat: minä olin nuori.
— Totinen tosi, mainitsemanasi vuonna muutti kaksisataa pyhiinvaeltajaa
tästä maailmasta toiseen keskinäisen puserruksen nojalla. Ja seuraavana
päivänä ei siellä enää näkynyt ketään.
Niin puhuessaan Florent Guillaume katseli erästä sangen lihavaa
toivioretkeläistä, joka ei vaeltanut saamaan syntejänsä anteeksi
läheskään niin kiihkeästi kuin toiset, vaan mulkoili suurilla
silmillään oikeaan ja vasempaan hämmentyneen ja säikähtyneen näköisenä.
Florent Guillaume lähestyi häntä ja tervehti erittäin nöyrästi.
— Hyvä herra, sanoi hän vieraalle, näkee heti, että olette viisas ja
elämäntaitoinen ettekä mene saamaan anteeksiantoa niinkuin lammas menee
teurastettavaksi. Nuo toiset menevät sinne nokka toisen hännän alla. Te
osaatte käyttäytyä paremmin. Suokaa minulle onni saada palvella teitä
oppaana, ja ettepä varmaankaan sitä kadu.
Pyhiinvaeltaja, joka sattui olemaan eräs Limogesin aatelismiehiä,
vastasi maakuntansa murteella, ettei hän voinut käyttää mihinkään
sellaista köyhää raukkaa, vaan aikoi mennä Ilmestyskirkkoon ihan yksin
saamaan syntivelkansa anteeksi. Niin hän lähti päättävästi jatkamaan
matkaansa. Mutta Florent Guillaume heittäytyi hänen jalkojensa eteen,
repi hiuksiansa ja huusi:
— Pysähtykää, pysähtykää, herra, Jumalan tähden, kaikkien pyhien
nimessä, älkää menkö kauemmaksi. Muuten kuolette, ja ettehän te ole
mies, jonka näkisin valittamatta ja murehtimatta kulkevan kohti
perikatoansa. Jos astutte vielä muutaman askelen tätä ahdetta,
joudutte surman suuhun. Tuolla ylhäällä ne tukehduttavat toisensa.
Kuusisataa pyhiinvaeltajaa kuuluu jo saaneen surmansa. Ja leikki
on vasta alkamassa. Ettekö tiedä, hyvä herra, että kaksikolmatta
vuotta sitten, armon vuonna neljätoistasataaseitsemän, samanlaisena
päivänä, saman porttiholvin alla, murskautui ja tuhoutui
yhdeksäntuhattakuusisataakolmekymmentäkahdeksan henkeä, naisia ja
pieniä lapsia lukuunottamatta? Jos te, hyvä herra, joudutte saman
kohtalon uhriksi, en löydä enää milloinkaan lohdutusta. Teitä näet
rakastaa heti teidät nähtyään ja tuntee äkillistä ja kiihkeätä halua
antautua teitä palvelemaan.
Limogesin herrasmies oli hämmästyneenä pysähtynyt, oli kalvennut
kuullessaan nuo sanat ja nähdessään miehen riipovan hiuksiaan
kahmalokaupalla. Hän aikoi kauhuissaan kääntyä takaisin, mutta
polvistunut Florent Guillaume pidätti häntä mekon liepeestä.
— Älkää menkö sinne, herra, älkää menkö! Voisitte kohdata Jacquet
Coquedouillen ja muuttua äkkiä kiveksi. Parempi on kohdata basiliski
kuin Jacquet Coquedouille. Tiedättekö, mitä teidän tulee tehdä, jos
haluatte varovaisena ja viisaana, kuten kasvoistanne sopii päättää,
elää kauan ja saavuttaa lunastuksenne? Kuunnelkaa minua. Minä olen
suorittanut jumaluusopillisen tutkinnon. Tänä päivänä kuljetetaan pyhiä
jäännöksiä pitkin katuja ja kujia. Te saatte kokea suurta kevennystä
koskettaessanne kirstuja, joissa on karneolikupponen, Jeesus-lapsen
juoma-astia, eräs Kaanaan häissä käytetyistä viiniruukuista,
Ehtoollisliina ja pyhä Esinahka. Jos teette niinkuin hyväksi vakuutan,
menemme odottelemaan niitä johonkin tuntemaani ravintolaan, jonka ohi
ne varmaan kulkevat.
Hellittämättä vieraan mekonlievettä kädestään hän lisäsi, osoittaen
pitsinkutojatarta:
— Hyvä herra, antakaa tuolle kelpo naiselle kuusi souta, jotta hän
menee ostamaan viiniä. Hän tuntee hyvän paikan.
Limogesin mies, joka oli luonnonlaadultaan leppoinen, antautui
kuljetettavaksi, ja Florent Guillaume söi ateriakseen neljänneksen
hanhea. Luut hän kuljetti rouva Isabellalle, joka asusti kellotapulissa
samoinkuin hän. Rouva Isabella oli kellonsoittajan Jean Magnen harakka.
Florent Guillaumen yöllä saapuessa se oli hirrellään kuten ainakin,
lähellä sitä muurinkoloa, jota käytti varastohuoneenaan kooten siihen
pähkinöitä, manteleita ja tammenterhoja. Se oli herännyt kuullessaan
askelia ja oli räpyttänyt siipiään, ja Florent Guillaume tervehti sitä
erittäin kauniisti lausuen nämä sievät sanat:
— Harakka hurskas, yksineläjä, nunna Margareta, kirjokaapu abbedissa,
kirkon lintu, clarissaksi vaatetettu, _ave!_
Hän tarjosi linnulle somasti kaalinlehteen kietomansa luut ja sanoi:
— Hyvä rouva, minä tarjoan teille tähteet kelpo ateriasta, jonka
minulle lahjoitti eräs Limogesin aatelismies. Sen maakunnan asujaimet
ovat nauriinsyöjiä, mutta minä opetin tätä pitämään meidän hanhiamme
Limogesin nauriita maukkaampina.
Seuraavana päivänä ja koko viikon aikana Florent Guillaume ei löytänyt
Limogesin miestä eikä ketään muutakaan toivioretkeläistä, jolla olisi
ollut mukanaan matkaeväät, ja niin hänen oli pakko paastota auringon
noususta sen laskuun saakka. Pitsinkutojatar Marguerite teki samoin. Se
olikin varsin soveliasta, koska oli pääsiäisviikko.
II.
Pyhänä pääsiäispäivänä katseli mestari Jacquet Coquedouille, eräs
kaupungin etevimpiä porvareita, talonsa ikkunaluukkujen raosta
mäkiselle kadulle, missä liikkui lukemattomia pyhiinvaeltajia. Ne
menivät, tyytyväisinä saamaansa synteinanteeksiantamukseen, ja heidän
näkeminen lisäsi melkoisesti mestari Jacquet'n Mustalle Neitsyelle
osoittamaa harrasta kunnioitusta. Hän näet arveli, että ylhäinen
nainen, jonka luona kävi niin paljon vieraita, oli välttämättä
voimallinen nainen. Mestarimme oli vanha eikä rakentanut enää toivoansa
mihinkään muuhun kuin Jumalaan. Sitäpaitsi hän epäili sielunsa iäistä
autuutta, koska muisti monet kerrat armotta riistäneensä leskein ja
orpojen rovon. Olipa hän vielä vienyt Florent Guillaumelta hänen
kirjuritupansa, jonka kilvessä nähtiin Neitsyt Marian kuva. Hän
lainasi rahoja ottaen niistä hyvät korot. Siitä ei kumminkaan sopinut
päätellä, että hän oli koronkiskuri, sillä hän oli kristitty, ja korkoa
kiskoivat ainoastaan juutalaiset, juutalaiset ja, jos niin tahdomme
sanoa, lombardilaiset ja Cahorsin asujaimet. Jacquet Coquedouille
menetteli siinä asiassa aivan toisin kuin juutalaiset. Hän ei sanonut
Jaakopin, Efraimin ja Manassen tavalla: »Minä lainaan teille rahoja.»
Ei, hän sanoi: »Minä sijoitan rahoja kauppaanne ja liikkeeseenne»,
mikä oli aivan toinen asia. Koronkiskomisen ja rahojen lainaamisen
koron saamiseksi Kirkko näet kielsi; mutta kaupanteko oli luvallista
ja sallittua. Ajatellessaan saattaneensa suuren joukon kristittyjä
ihmisiä köyhyyteen ja epätoivoon Jacquet Coquedouille tunsi sittenkin
omantunnonsoimauksia, koska muisti uhkaavan jumalallisen oikeuden,
ja niin hänen mieleensä johtui tänä pyhänä pääsiäispäivänä hankkia
itselleen pyhän Neitsyen suojelus viimeisen tuomion varalta. Hän
ajatteli, että Neitsyt puhuisi hänen puolestaan jumalaisen Poikansa
tuomioistuimen edessä, jos hän uhraisi Neitsyelle lunnasrahat. Niin
hän astui suuren kirstun luo, missä säilytti rahojansa, katsoi, oliko
huoneen ovi huolellisesti lukittu, avasi kirstun, joka oli täynnä
angeloita, floriineja, esterlinejä, noobeleita, kultakruunuja ja
saluutteja, ranskalaisia kultarahoja ja kaikkia muita kristittyjen ja
saraseenien rahoja. Hän otti siitä huoaten kaksitoista kultadenaaria ja
asetti ne pöydälle, joka oli täynnä vaakoja, viiloja, metallisaksia,
rahapuntareita ja tilikirjoja. Suljettuaan kirstunsa kolme kertaa
avainta kiertäen hän laski denaarit, laski uudelleen, katseli niitä
kauan ystävällisesti ja puhui niille niin sievän kohteliaasti,
nöyrästi, viehättävästi ja mieluisasti, että se kuulosti pikemmin
taivaalliselta musiikilta kuin ihmisen puheelta.
— Ah, te pienet karitsani, huokasi kelpo ukko, ah rakkaat karitsaiseni,
te kauniit ja kalliit pitkävillaiset uuheni!
Sitten hän otti kultakolikot käteensä niin kunnioittavasti kuin
ne olisivat olleet Herramme ruumis, laski ne vaakaan ja hankki
itselleen varmuuden, että ne olivat täysipainoiset tai ainakin melkein
täysipainoiset, vaikka niitä olivat sieltä täältä jo hiukan nakertaneet
lombardilaiset ja juutalaiset, joiden hallussa ne olivat olleet.
Sitten hän puhui niille vieläkin lempeämmin:
— Kas niin, kiltit karitsani, lampaani rakkaat, sallikaahan, että teitä
keritsen! Siitä ei koidu teille mitään pahaa.
Hän tarttui suuriin saksiin ja järsi kultakolikoiden reunoja sieltä
täältä, niinkuin hänellä oli tapana järsiä jokaista rahakappaletta,
ennenkuin siitä luopui. Rouheet hän keräsi huolellisesti puukaukaloon,
joka oli puolillaan pieniä kullansiruja. Hän tahtoi hyvinkin antaa
Pyhälle Neitsyelle kaksitoista karitsaista, mutta katsoi kumminkin
velvollisuudekseen menetellä niinkuin aina. Sitten hän meni
panttikaapin luo ja nouti sieltä pienen sinisen, hopeankirjaellun
kukkaron, jonka eräs naishenkilö oli pulaan joutuneena hänelle
jättänyt. Hän tiesi, että sininen ja valkoinen ovat Pyhän Neitsyen
värit.
Sinä päivänä ja seuraavana hän ei tehnyt enempää. Mutta maanantain
ja tiistain välisenä yönä hän koki kouristusta ja näki unta, että
perkeleet kiskoivat häntä jaloista. Hän katsoi unen Jumalan ja Neitsyt
Marian lähettämäksi varoitukseksi, harkitsi sitä asunnossaan kaiken
päivää ja lähti sitten illan tullen viemään uhrilahjaansa kauniille
Mustalle Neitsyelle.
III.
Samana päivänä, yön ehtiessä, Florent Guillaume ajatteli alakuloisesti,
että oli jälleen lähdettävä ilmavaan yösijaansa. Hän oli paastonnut
koko päivän, tosin vastoin tahtoansa, sillä hänen mielestään ei kelpo
kristityn pitänyt paastota pääsiäisviikolla. Ennenkuin lähti yöpuulleen
kellotapuliin, hän meni nöyrästi rukoilemaan Puyn kaunista Neitsyttä,
joka näyttäytyi yhä, keskellä kirkkoa, siinä paikassa, jossa se oli
Suurena Perjantaina tarjoutunut uskovaisten palvottavaksi. Hän oli
pieni ja musta, jalokivien peittämä, kultaa, kalliita kiviä ja helmiä
hohtelevaan viittaan puettu ja piteli polvillaan Lasta, joka oli yhtä
musta ja kurkisti hänen viittansa halkeamasta. Se oli ihmeitä tekevä
kuva, jonka Ludvig Pyhä oli saanut lahjaksi Egyptin sulttaanilta ja
tuonut itse tähän temppeliin. Kaikki pyhiinvaeltajat olivat menneet
menojaan.
Kirkko oli autio ja synkkä. Uskovaisten viimeiset uhrilahjat lepäsivät
kauniin Mustan Neitsyen jalkojen edessä kynttilöiden valaisemalla
pöydällä. Siinä näkyi hopeisia päitä, sydämiä, käsiä, jalkoja ja nisiä,
pieni kultainen ruuhi, munia, leipää, Aurillacin juustoja ja puisessa
kulhossa, joka oli täynnä kulta-, hopea- ja kuparirahoja, pieni sininen
hopeankirjaeltu kukkaro. Tämän pöydän edessä, isossa nojatuolissa,
istui pappi, uhrilahjojen vartija, unen horrokseen vaipuneena.
Florent Guillaume polvistui pyhän kuvan eteen ja lausui hartaasti
mielessään tämän rukouksen:
— Ylhäinen Neitsyt, jos on totta, että pyhä profeetta Jeremias
näki sinut hengen silmillä ennen sikiämistäsi ja veisti omin käsin
seetripuusta sinun kaltaisesi kuvan, jonka eteen nyt olen polvistunut;
jos on totta, että kuningas Ptolemaios, saatuaan myöhemmin kuulla tämän
pyhän kuvan tekemistä ihmetöistä, riisti sen juutalaisilta papeilta,
vei Egyptiin, koristi jalokivillä ja sijoitti epäjumalten temppeliin;
jos on totta, että Nebukadnesar, egyptiläisten voittaja, valtasi sen
vuorostaan ja sijoitti aarrekammioonsa, mistä saraseenit sen löysivät
valloittaessaan Babylonin; jos on totta, että sulttaani rakasti sitä
sydämessään enemmän kuin mitään muuta ja palvoi sitä ainakin kerran
päivässä; jos on totta, ettei mainittu sulttaani olisi sitä milloinkaan
luovuttanut pyhälle kuninkaallemme Ludvigille, ellei hänen puolisonsa,
joka oli saraseeni, mutta piti suuressa arvossa ritarillisuutta ja
urheutta, olisi suostuttanut häntä lahjoittamaan sen kristikunnan
parhaalle ritarille ja kunnon miehelle; jos vihdoin, kuten lujasti
uskon, tämä kuva on ihmeitätekevä, niin salli, ylhäinen Neitsyt, sen
tehdä ihme köyhälle oppineelle, joka on monet kerrat kirjoittanut
ylistystäsi rukouskirjojen vasikannahkapergamenttiin. Hän on pyhittänyt
syntiset kätensä piirtämällä kauniilla käsialalla, maalaten isot
punaiset kirjaimet lauseiden alkuun, _Pyhän neitsyen viisitoista iloa_,
kansankielellä ja loppusointuja käyttäen, murheellisten lohdutukseksi.
Se on hurskasta työtä. Ajattele sitä, pyhä Jumalan äiti, äläkä katso
hänen syntejänsä. Anna hänelle syötävää. Se olisi erittäin hyödyllistä
minulle ja sinulle sangen kunniallista, sillä sellainen ihme ei
näyttäisi vähäpätöiseltä kenestäkään, joka tuntee maailmaa. Sinä olet
saanut tänään kultaa, munia, juustoja ja pienen sinisen kukkaron,
hopealla kirjaellun. Minä en suinkaan kadehdi sinua, pyhä Neitsyt,
yhdenkään saamasi lahjan vuoksi. Sinä ansaitset ne hyvin ja ansaitset
enemmänkin. Enpä edes pyydä sinua toimittamaan minulle takaisin,
mitä minulta on vienyt eräs varas nimeltä Jacquet Coquedouille,
joka on kaupunkimme arvossapidetyimpiä kansalaisia. Ei, minä pyydän
sinulta ainoastaan, ettet salli minun kuolla nälkään. Jos täytät
tämän pyyntöni, sepitän laajan ja kauniin kertomuksen tässä nähtävänä
olevasta pyhästä kuvastasi.
Niin rukoili Florent Guillaume. Hänen rukouksensa hiljaiseen henkäilyyn
vastasi vain torkahtaneen vartijan syvä ja tyyni hengitys. Köyhä
kirjuri nousi, kulki kirkon laivan läpi kuulumattomin askelin, koska
näet oli muuttunut niin kevyeksi, etteivät hänen askelensa enää
antaneet minkäänlaista ääntä, ja nousi nälkäisenä portaita, joissa oli
yhtä monta askelmaa kuin vuodessa on päiviä.
Sillävälin oli rouva Isabella pujahtanut oviristikon alitse kirkkoon.
Pyhiinvaeltajat olivat hänet siltä karkoittaneet. Hän näet rakasti
rauhaa ja yksinäisyyttä. Hän eteni varovasti, siirsi verkalleen
jalan toisen edelle, kurkotti kaulaansa, katsahti epäillen oikeaan
ja vasempaan, hypähti sitten sulavasti, pudisti purstoansa, lähestyi
Mustaa Neitsyttä, oli hetken liikkumatta, katseli nukkuvaa vartijaa
tutkien näkönsä ja kuulonsa avulla pimeyttä ja hiljaisuutta, ponnisti
sitten siipiänsä ja hypähti uhrilahjapöydälle.
IV.
Florent Guillaume oli vetäytynyt kellotapuliin yötä viettämään.
Tyyssija oli kylmä. Tuuli tunkeutui sinne soittoluukkujen lomitse
viheltäen huiluina ja urkuina kissojen ja yöhuuhkainten iloksi.
Se ei ollut asumuksen ainoa epämukavuus. Vuonna 1427 sattuneen
maanjäristyksen jälkeen, joka oli järkyttänyt koko kirkkoa, irtautui
tapulista kivi toisensa perästä, ja sopi pelätä sen kerrassaan
sortuvan rajusäässä. Pyhä Neitsyt oli sallinut niin tapahtua kansan
syntien tähden. Kaikesta huolimatta Florent Guillaume vaipui uneen.
Se osoittaa, että hänen sydämensä oli puhdas. Hänen unennäöstään on
säilynyt vain se muisto, että hänestä tuntui unessa kuin olisi joku
moitteettoman kaunis nainen suudellut hänen suutansa. Mutta tahtoessaan
vastata suudelmaan hän nielaisi pari kolme sarvijaakkoa, jotka hänen
kasvoillaan kuljeksien olivat synnyttäneet hänen hortoutuneessa
mielessään tuon harhakuvitelman. Hän heräsi siihen, kuuli päänsä
päältä siipien humua ja luuli paholaisen lentävän, mikä olikin aivan
luonnollinen otaksuma, koska pahat henget tulevat lukemattomin
joukoin kiusaamaan ihmisiä, varsinkin yöllä. Mutta kun kuu samassa
halkoi pilvistä pimeyttä, tunsi hän rouva Isabellan ja näki hänen
laskevan nokastaan varastoaittanaan olevaan muurinkoloon sinisen,
hopeankirjaellun kukkaron. Florent Guillaume salli sen tapahtua, ja
linnun poistuttua lymypaikastaan hän kiipesi hirrelle, otti kukkaron,
avasi sen ja havaitsi sen sisältävän kaksitoista kultakaritsaista. Ne
hän pisti vyöhönsä kiittäen Puyn kaunista mustaa Neitsyttä, sillä hän
oli oppinut ja Pyhään Raamattuun hyvin perehtynyt. Hän muisti Herran
antaneen korpin ruokkia profeettaansa Eliasta ja päätteli siitä, että
Jumalan äiti oli lähettänyt harakan välityksellä kaksitoista denaaria
kirjurilleen Florent Guillaumille.
Seuraavana päivänä söivät Florent ja pitsinkutojatar Marguerite
sisälmyskeittoa, jota olivat kovin mielineet useina viimeksikuluneina
vuosina.
Tähän päättyy Harakan miraakkeli. Toivonamme on, että sen kertoja saisi
elää halunsa jälkeen häiritsemättömässä ja sulassa rauhassa ja että sen
lukijoiden osaksi tulisi kaikkea hyvää.
Hyvin opittu läksy.
Kuningas Ludvig yhdennentoista aikana eli Parisissa,
mattopermantoisessa huoneessaan, eräs porvarisnainen nimeltä Violante,
kaunis ja hyvätekoinen koko olennoltansa. Hänen kasvonsa olivat niin
heleät, että mestari Jacques Tribouillard, oikeustieteen tohtori ja
kuuluisa kosmografi, joka usein kävi hänen luonansa, tapasi hänelle
sanoa:
— Nähdessäni teidät, armollinen rouva, pidän uskottavana, jopa
varmanakin, mitä mainitsee Cucurbitus Piger eräässä Strabon
reunamuistutuksessa: että Parisin kaupungin ja yliopiston vaakunassa
oli aikoinaan nimi Lutèce tai Leucèce tai jokin muu senkaltainen sana,
jonka juurena on _Leuke_, mikä merkitsee Valkoista, koska täkäläisten
naisten povi oli lumivalkoinen, joskaan ei läheskään yhtä hohtava,
säteilevä ja valkoinen kuin teidän, armollinen rouva.
Siihen vastasi Violante:
— Olen tyytyväinen kunhan poveni ei peloita, kuten monet tuntemani.
Sen näkyvissä-oleminen johtuu muuten muodin noudattamisesta. On liian
vaateliasta, ellei tahdo menetellä niinkuin toiset.
Rouva Violante oli mennyt nuoruutensa kukoistusaikana naimisiin erään
parlamentin-asianajajan kanssa, joka oli ylen äreä mies, ankara
syyttämään ja sakottamaan onnettomia, heiveröinen ja heikkorakenteinen
ja sellainen, että voi otaksua hänen paremmin kykenevän tuottamaan
tuskaa asumuksensa ulkopuolella kuin iloa sen alueella. Tämä
miespahanen piti puolisoaan vähempiarvoisena kuin asiakirjapinkkojaan,
jotka eivät suinkaan olleet rouva Violanten kaltaiset. Ne olivat
paksuja, paisuneita, muodottomia. Ja asianajaja vietti yönsä niiden
vieressä. Rouva Violante oli liian järkevä rakastaakseen miestä, joka
oli niin vähän rakastettava. Mestari Jacques Tribouillard väitti, että
rouva Violante oli täysin viisas, varma, aviollisessa uskollisuudessaan
yhtä luja ja järkkymätön kuin roomalainen Lucretia. Hän perusteli
väitettään huomauttamalla, ettei ollut kyennyt horjahduttamaan
häntä hyveen tieltä. Ymmärtäväiset miehet säilyttivät tässä asiassa
varovaiset epäilyksensä ollen sitä mieltä, että salatut asiat tulevat
ilmi vasta viimeisellä tuomiolla. He ottivat huomioon, että tämä
naishenkilö piti liian paljon koruista ja pitseistä, käytti seuroissa
ja kirkossa samettisia, silkkisiä ja kullankirjaeltuja pukimia,
päärmeenä valkoisen- ja harmaankirjavaa oravannahkaa; mutta he olivat
liian kunniallista väkeä päätelläkseen, saattoiko rouva Violante, joka
johdatti kristittyjä kadotuksen tielle näyttäytyessään heille kauniina
ja koristettuna, astella itsekin kadotusta kohti seuranaan joku
heistä. He olisivat kumminkin suostuneet heittämään rouva Violanten
hyveellisyydestä raha-arpaa, mikä seikka on tälle naiselle suureksi
kunniaksi. Tosiasia on, että hänen rippi-isänsä, Jean Turelure,
alinomaa häntä nuhteli.
— Uskotteko, hyvä rouva, kysyi hän, että autuas Katariina olisi voinut
päästä taivaaseen viettämällä sellaista elämää kuin te, paljastamalla
poveansa ja tuottamalla Genuasta pitsiröyhelöitä?
Tämä rippi-isä oli suuri saarnamies, piteli erittäin ankarasti
inhimillisiä heikkouksia, joita ei ollenkaan antanut anteeksi, ja luuli
tehneensä kaikki, kun oli herättänyt pelkoa. Hän uhkasi helvetillä
rouva Violantea, joka oli pessyt kasvojansa aasintamman maidolla.
Missään tapauksessa ei tiedetty, oliko rouva Violante tehnyt vanhasta
miehestään aisankannattajan, ja herra Philippe de Coetquis virkkoi
leikillään tälle kunnialliselle rouvalle:
— Varokaa! Hän on kaljupäinen ja voi saada nuhan, jos joutuu
valjastushommiin!