Se oli väärin. Hän on aina kohdellut minua moitteettomasti. Luulen
hänen nyt olevan jossakin vankilassa.
— Entä mitä teet täällä sinä, Antoinette?
— Hiljemmin!... Kuinka myöhä lienee? Jos kello on viisi, niin ystäväni,
jonka nimeä tässä liitän omaan nimeeni, ei ole enää elossa, sillä
hänet on puolenpäivän aikaan viety vallankumousoikeuden eteen. Hänen
nimensä oli Gesrin; hän oli pohjoisarmeijan vapaaehtoisia. Opin hänet
tuntemaan täällä vankilassa. Me vietimme suloisia hetkiä yhdessä, tämän
puun alla. Hän oli kunnollinen nuori mies... Mutta täytyypä ryhtyä
sijoittamaan sinua tänne, kultaseni.
Hän kiersi kätensä Fannyn vyötäisille, vei hänet huoneeseen,
jossa hänen vuoteensa oli, ja sai vanginvartijan lupaamaan, ettei
ystävättäriä erotettaisi toisistaan.
He sopivat siitä, että pesisivät kohta seuraavana aamuna kammionsa
kivipermannon.
Kehnon keittäjän valmistama niukka illallinen nautittiin yhdessä.
Jokainen vanki toi oman lautasensa ja puiset syömäneuvonsa (metalliset
olivat kielletyt) ja sai annoksen kaalia ja sianlihamuhennosta. Fanny
näki vaivaisen ruokapöydän ääressä naisia, joiden hilpeys häntä
ihmetytti. He olivat samoinkuin rouva d'Auriac huolellisesti kammatut
ja moitteettomasti puetut. Heissä eli miellyttämishalu vielä kuoleman
välittömässä läheisyydessä. Heidän keskustelunsa oli keikaileva kuten
he itse, ja Fanny perehtyi pian salajuoniin, jotka punoutuivat ja
ratkesivat täällä lukkojen takana, näillä synkillä leikkitanhuilla,
missä kuolema kiihoitti rakkautta. Sitten hän joutui sanomattoman
levottomuuden valtaan ja tunsi harrasta halua saada puristaa jonkun
toisen kättä.
Hän muisti rakastettunsa, jolle ei ollut antautunut, ja hänen
sydäntänsä riipaisi ikävä tunto, melkein yhtä tuima kuin katumus. Hänen
poskilleen vierivät kyynelet, kuumat kuin hekuma. Savuavan tulimaljan
valossa hän katseli kumppaneitaan, joiden silmissä oli kuumeinen
kiilto, ja ajatteli:
— Me kuolemme yhdessä. Mistä johtuukaan, että olen alakuloinen ja että
mieleni on levoton, vaikka näille toisille elämä ja kuolema ovat yhtä
kevyet?
Hän itki koko yön viheliäisessä vuoteessaan.
II.
Kaksikymmentä pitkää ja yksitoikkoista päivää on kulunut. Piha, jonne
rakastavaiset menevät etsimään hiljaisuutta ja hämärää, on tänä iltana
autio. Fanny tunsi tukehtuvansa käytävien kosteassa ilmassa ja lähti
istumaan nurmikummulle, josta pihaa varjostava akasia kohoaa. Akasia
kukkii, ja sitä hyväilevä tuulenhenki poistuu sen luota täynnä hyvää
tuoksua. Fanny näkee puun kylkeen Antoinetten piirtämien merkkien
yläpuolelle kiinnitetyn taulun, josta lukee vankilassa olevan
runoilijan Vigéen säkeet:
Sydämet hellät, syyttömät
osaansa tuimaan tyytyivät
täss' akasian alla hämärtyvin illoin;
hälvensi murheen lemmen muisto silloin.
Puu kukka-oksa rakkaat huolet kuuli
ne haastoi kyynel, värjyväinen huuli.
Jos teidät laupiaampi aika
johdattaa tänne, pyydän teitä:
Te puuta säästäkää; se muisti meitä,
se tuskat poisti, pyyhki kyyneleitä;
sen alla viihtyi onnen taika.
Säkeet luettuaan Fanny jäi mietteisiinsä. Hän näki mielikuvina
elämänsä, leppoisan ja tyynen, näki rakkaudettoman avioliittonsa,
muisti musiikin ja runouden herättämän harrastuksen, ystävyyden
askarruttaman vakaan ja levollisen mielensä, muisti ritarillisen
miehen rakkauden, joka oli häntä kiehtonut tempaamatta valtoihinsa ja
jonka hän tunsi paremmin nyt, vankilan hiljaisuudessa. Ajatellessaan
kohta kuolevansa hän painui lohduttomaksi. Tuskan hiki kihosi hänen
ohimoillensa. Hän kohotti ahdistuksessa katseensa tähtitaivaalle,
väänteli käsiänsä ja lausui hiljaa: — Hyvä Jumala, salli minun jälleen
toivoa.
Samassa kuului joku lähestyvän kevyin askelin. Rosine, vanginvartijan
tytär, tuli häntä salaa puhuttelemaan.
— Kansalainen, virkkoi hänelle nuori tyttö, huomisiltana odottaa
sinua vaunuissa Tähtitornin puistokadulla mies, joka sinua rakastaa.
Ota tämä käärö; siinä on samanlaiset vaatteet kuin minun käyttämäni;
pue ne yllesi huoneessasi iltasen aikana. Olethan kokoiseni ja yhtä
vaalea kuin minä. Hämärissä me voisimme käydä toisistamme. Olemme
ottaneet salajuoneen osalliseksi erään vartian, minun ihailijani; hän
tulee huoneeseesi ja tuo sinulle vasun, joka minulla tavallisesti on
ostoksille mennessäni. Sitten laskeudut hänen kanssaan portaita, joiden
avain on hänen hallussaan. Ne johtavat isäni komeroon. Sillä puolella
ovi ei ole suljettu eikä vartioitu. Tulee vain varoa, ettei isäni
sinua näe. Ihailijani asettuu selin komeron ikkunaan ja puhuu sinulle
kuin minulle. Hän sanoo: »Näkemiin, kansalainen Rose; älkää huoliko
enää olla niin äkäinen.» Sinä kuljet kaikessa rauhassa ulos kadulle.
Sillävälin minä lähden ulos valtaportista, ja me tapaamme toisemme
ajurin luona, joka vie meidät pois.
Noista sanoista huokui Fannyn mieleen luontoa ja kevättä. Hän ikävöi
vapautta elämän paisuttaman povensa koko voimalla.
Hän näki pelastuksensa ennakolta ja nautti siitä. Ja koska asiaan
liittyi lemmen-ajatus, hän laski molemmat kätensä sydämelleen ikäänkuin
onneansa hillitäkseen. Mutta sitten hänen voimakas harkintakykynsä
vähitellen voitti tunteen. Hän loi vanginvartijan tyttäreen tutkivan
katseen ja kysyi:
— Minkätähden uhraudutte siten minun tähteni, kaunis lapsukainen,
vaikka ette edes minua tunne.
— Teen sen, vastasi Rose unohtaen sinutella, koska hyvä ystävänne antaa
vapaaksi päästyänne minulle paljon rahaa ja koska sitten voin mennä
naimisiin kosijani Florentinin kanssa. Toimin omaksi edukseni, kuten
näette. Mutta olen tyytyväisempi saadessani pelastaa teidät jonkun muun
asemesta.
— Minä kiitän teitä, rakas lapsi; mutta miksi niin?
— Koska olette soma ja koska hyvä ystävänne on kovin surullinen
ollessaan kaukana teistä. Päätetty asia, eikö totta?
Fanny ojensi kätensä ottaakseen Rosen tarjoaman vaatemytyn.
Mutta samassa hän jo veti kätensä takaisin:
— Rose, tiedättekö, että joutuisitte kuolemaan, jos juonemme tulisi
ilmi?
— Kuolemaan! huudahti nuori tyttö. Te säikytätte minua. Ah, en, sitä en
tietänyt.
Sitten hän rauhoittui ja virkkoi:
— Hyvä ystävänne varmaan minut piilottaa.
— Pariisissa ei ole varmaa piilopaikkaa. Kiitän teitä alttiudestanne,
Rose, mutta en voi asiaan suostua.
Rose oli ihan ymmällä.
— Joudutte giljotiiniin, ja minä en pääse naimisiin Florentinin kanssa!
— Tyyntykää, Rose. Minä voin teitä auttaa, vaikka en suostu
ehdotukseenne.
— Ei, ei! Se olisi varastettua rahaa.
Vanginvartijan tytär pyysi, itki ja rukoili kauan.
Hän painui polvilleen ja tarttui Fannyn hameenhelmaan.
Fanny torjui hänet kädellään ja kääntyi toisaalle. Kuunsäde valaisi
hänen suloisten kasvojensa tyyneyttä.
Yö oli hymyilevän kaunis, tuuli humisi. Vankien puu häälytteli
tuoksuvia oksiansa sirotellen valkoisia kukkia vapaaehtoisen uhrin
päälaelle.
Bonaparte San Miniatossa.
Kun poika kansan vapaan,
soturi suora, rehti
Eridanin, Adigen ja Tiberin
luo ehti,
hän ukkosena iski tyrannit
pettäjät
ja kahleistansa päästi kansat
itkevät...
(Marie-Joseph Chénier,
_La Promenade_).
»Livornon retken jälkeen Napoleon
lähti Firenzeen ja vietti
yönsä San Miniatossa erään vanhan
abbé Buonaparten luona...»
(_Sankt-Helenan Muistelmat_,
kreivi Las Casasin toimittamat,
uusi painos 1823—1824, I s. 149.)
»Illan tullen olin San Miniatossa.
Eräs sikäläinen tuomioherra oli
sukulaiseni...»
(_Tohtori F. Autommarchin muistelmat
Napoleonin viimeisistä hetkistä_,
1825, I s. 155.)
Vallattuaan Livornon ja suljettuaan sataman englantilaisilta aluksilta
kenraali Bonaparte lähti Firenzeen tapaamaan Toscanan suurherttuaa
Ferdinandia, ainoata Euroopan ruhtinasta, joka oli rehellisesti
täyttänyt velvollisuutensa Tasavaltaa kohtaan. Luottamustaan
osoittaakseen hän saapui ilman saattuetta, rykmentin esikunta mukanaan.
Hänelle näytettiin erään vanhan rakennuksen ovenkamanassa olevaa kiveen
veistettyâ Bonaparte-suvun vaakunaa. Hän tiesi suvun erään oksan
aikoinaan kukoistaneen Firenzessä ja tiesi viimeisen jälkeläisen vielä
elävän San Miniaton kaniikkina, kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä.
Vaikka kiireelliset tehtävät kutsuivat, aikoi hän käydä vanhusta
tervehtimässä. Luonnolliset tunteet olivat Napoleon Bonapartessa
erittäin voimakkaat.
Ennen poistumistaan hän lähti muutamien upseeriensa kanssa San
Miniatoon, jonka kukkula kohoo puolen peninkulman päässä Firenzen
eteläpuolella, muurien ja tornien ympäröimänä.
Vanha kaniikki Bonaparte otti ylevän lauhkeasti vastaan nuoren
sukulaisensa ja hänen seurassaan saapuneet ranskalaiset.
Napoleonin seuralaiset olivat Berthier, Junot, maksumääräysten antaja
Chauvet ja upseeri Thézard. Hän tarjosi heille italialaisen illallisen,
josta ei puuttunut Peretolan kurkia, ei höystetyssä maidossa liotettua
porsasta eikä Toskanan, Napolin ja Sisilian parhaita viinejä. Hän
itse esitti maljan heidän aseittensa onneksi. Vieraat, jotka olivat
tasavaltalaisia niinkuin Brutus, joivat isänmaan ja vapauden maljan.
Heidän isäntänsä yhtyi siihen. Sitten hän kääntyi puhuttelemaan
kenraalia, jonka oli sijoittanut oikealle puolellensa.
— Kuulkaahan, sukulaiseni, sanoi hän, eikö tee mielenne katsoa salin
seinään maalattua sukupuutanne? Ette varmaankaan tunne mielipahaa
havaitessanne, että polveudumme lombardilaisista Cadolingeista, jotka
hankkivat XI ja XII vuosisadalla kunniaa uskollisuudellaan Saksan
keisareita kohtaan ja joista johtuivat ennen vuotta 1100 Trevison ja
Firenzen Buonapartet, jälkimmäiset edellisiä paljoa mainehikkaammat.
Upseerit alkoivat kuiskutella ja nauraa. Maksumääräysten antaja Chauvet
kysyi aivan hiljaa Berthier'ltâ, mahtoiko tasavaltalainen kenraali
tuntea itsensä hyvinkin imarrelluksi kuullessaan, että hänen suvussaan
oli ollut kaksipäisen kotkan orjallisia palvelijoita. Luutnantti
Thézard puolestaan oli valmis vannomaan, että kenraali polveutui kelpo
sansculotteista. Kaniikki Buonaparte ylisti sillävälin arkailematta
sukunsa erinomaisuutta.
— Tietäkää, sukulaiseni, virkkoi hän vihdoin, että firenzeläiset
esivanhempamme ansaitsivat nimensä. He olivat valinneet hyvän osan,
_buona parten_, ja puolustivat alinomaa kirkkoa.
Kenraali oli tähän asti ollut hajamielinen, tuskin välittäen kuunnella,
mutta kuullessaan nuo sanat, jotka kaniikki lausui korkealla ja
kuuluvalla äänellä, hän kohotti kalpean ja laihan, vanhan ajan miehiä
muistuttavan päänsä ja hyydytti säihkyvällä katseellaan sanat vanhuksen
huulille.
— Setä, virkkoi hän, jätetään ne typeryydet; älkäämme huoliko kilpailla
aittanne rottain kanssa homehtuneiden pergamenttien omistamisesta.
Sitten hän lisäsi vaskelta helähtävällä äänellä:
— Ainoa jalouteni on teoissani. Jalosukuisuuteni polveutuu
vendémiaire-kuun 13 päivältä vuonna IV, jolloin musersin Saint-Rochin
portailla kuninkaalliset jaostot.
»Tasavallan malja! Tasavalta on se Evanderin nuoli, joka ei putoa
maahan, vaan muuttuu tähdeksi.»
Upseerit vastasivat innokkain hyvähuudoin. Berthierkin tunsi itsensä
sinä hetkenä tasavaltalaiseksi ja kansallismieliseksi.
Junot huudahti, ettei Bonaparte kaivannut esi-isiä ja että riitti, kun
hänen sotilaansa olivat tehneet hänestä korpraalin Lodissa.
Juotiin viinejä, joissa oli piikiven kirpeä maku ja ruudin tuoksu.
Luutnantti Thézard ei enää kyennyt salaamaan ajatustansa. Ylpeillen
niistä haavoista ja suuteloista, joita tämän sankarillisen ja hilpeän
sotaretken aikana oli runsain määrin tullut hänen osakseen, hän
huomautti kelpo kaniikille kiertelemättä, että ranskalaiset tulisivat
kulkemaan kautta maailman Napoleonin johtamina, kumoten kaikkialla
valtaistuimia ja alttareita, tehden lapsia tytöille ja halkoen
kiihkoilijoiden vatsoja.
Vanha pappi hymyili yhä ja vastasi, että jos ei voinutkaan jättää
heidän kauniin vimmansa valtoihin nuoria tyttöjä, joita päinvastoin
kehoitti säästämään, niin sensijaan ja sitä enemmän kiihkoilijoita,
jotka olivat pyhän Kirkon pahimpia vihollisia.
Junot lupasi kohdella suopeasti nunnia, joita hänen mielestään sopi
kiittää, koska hän oli havainnut heidän sydämensä helläksi ja hipiänsä
valkoiseksi.
Chauvet huomautti, että tuli myöntää luostarin vaikuttavan edullisesti
tyttöjen hipiään. Hän taipui filosofiaan.
— Genuasta Milanoon kulkiessamme, sanoi hän, olemme purreet
monet kerrat sitä kiellettyä hedelmää. Ihminen otaksuu olevansa
ennakkoluuloton, mutta kaunis povi näyttää sittenkin kauniimmalta
nunnankauluksen alla. Minä en tunnusta ollenkaan luostarilupauksia,
mutta myönnän antavani erinomaista arvoa nunnan täytelyydelle. Oi
ihmissydämen ristiriitoja.
— Hyi, hyi! virkkoi Berthier. Sopiiko iloita siitä, että hämmentää
noiden kiihkomielen onnettomien uhrien järjen ja aistin? Eikö Italiassa
ole hyvään yhteiskuntaan kuuluvia naisia, jotka voivat antaa teille
lupauksiaan juhlatilaisuuksissa, suojanaan venezialainen Viitta, joka
on erittäin edullinen salajuonia punottaessa? Ovatko Pietra Grua
Mariani donna Lambert, donna Monti, donna Gherardi de Brescia suotta
kauniit ja keikailevat?
Mainitessaan nuo italialaiset naiset hän ajatteli ruhtinatar Viscontia,
joka Bonaparten viettelemisyrityksissä epäonnistuttuaan oli antautunut
hänen esikuntansa päällikölle osoittaen rakkaudessaan niin huimaa
hempeyttä ja pahaelkistä aistillisuutta, että Berthier hämmentyi siitä
ikäpäivikseen.
— Minä, virkkoi luutnantti Thézard, minä en unohda milloinkaan erästä
pientä vesimeloneja kaupustelevaa tyttöä, joka tuomiokirkon portailla...
Kenraali nousi kärsimättömänä. Heillä oli tuskin kolme tuntia
nukkumista varten. Heidän oli määrä lähteä seuraavana päivänä aamun
koittaessa.
— Älkää huolehtiko yösijoistamme, sukulaiseni, sanoi hän kaniikille. Me
olemme sotilaita. Riittää, kun saamme olkilyhteen.
Oivallinen isäntä oli kumminkin käskenyt järjestää vuoteet. Hänen
talonsa oli karu ja koristeeton, mutta avara. Hän saatteli ranskalaiset
toisen toisensa jälkeen heille määrättyihin makuusuojiin ja toivotti
hyvää yötä.
Jäätyään yksin huoneeseen Bonaparte heitti pois nuttunsa ja miekkansa
ja kirjoitti lyijykynällä Josephinelle kirjelipun, parikymmentä riviä,
joista oli mahdoton saada selkoa ja joihin sisältyi hänen väkivaltaisen
ja harkitsevan sielunsa huuto. Sitten hän taittoi paperin kokoon ja
karkoitti äkkiä tuon naisen kuvan, ikäänkuin olisi sulkenut lippaan.
Hän levitti eteensä Mantuan kartan ja valitsi kohdan, johon ajatteli
keskittää tykkiensä tulen.
Hän oli vielä tekemässä laskelmiaan, kun ovelle kuului koputettavan.
Hän luuli Berthier'n tulevan. Mutta tulija olikin kaniikki, joka pyysi
saada keskustella hänen kanssaan vähän aikaa. Hänellä oli kainalossa
pari kolme pergamenttikantista vihkoa. Kenraali silmäili papereita
hieman ivallisesti. Hän uskoi varmaan, että siinä oli Buonaparten
sukuluettelo, ja arvasi asiasta koituvan loppumattoman keskustelun,
mutta ei sittenkään ilmaissut minkäänlaista kärsimättömyyttä.
Hän oli äreä tai vihoissaan vain silloin, kun tahtoi olla. Nyt hän
ei mitenkään halunnut olla epämieluinen hyvälle sukulaiselleen,
vaan toivoi päinvastoin saavuttavansa hänen suosionsa. Sitäpaitsi
hän perehtyi mielelläänkin sukunsa koko jalouteen nyt, kun
jakobiiniupseerit eivät enää olleet läsnä ivailemassa tai
loukkaantumassa. Hän kehoitti kaniikkia istuutumaan.
Vanhus istuutui, laski kirjat pöydälle ja virkkoi:
— Illallisen aikana aloin puhua teille, sukulaiselleni, Firenzen
Buonaparteista, mutta katseestanne ymmärsin, ettei tilaisuus ollut
sopiva asian laajemmalle käsittelemiselle. Niinpä vaikenin, säästäen
asian ytimen tätä hetkeä varten. Pyydän teitä kuuntelemaan tarkkaavasti.
»Sukumme toscanalainen haara on tuottanut oivallisia miehiä. Heidän
joukostaan sopii mainita Jacopo di Buonaparte, joka näki Rooman ryöstön
vuonna 1527 ja sepitti kertomuksen tapahtumasta, ja Niccolo, jonka
kirjoittamaa Vedovo-nimistä huvinäytelmää kiitettiin uuden Terentiuksen
tekemäksi. Aikomukseni ei kumminkaan ole keskustella kanssanne näistä
kuuluisista esi-isistä, vaan eräästä kolmannesta, joka himmentää
heidät maineellaan, niinkuin aurinko himmentää tähdet. Tietäkää, että
sukumme jäsenten joukossa on eräs pyhimys, veli Bonaventura, Pyhän
Fransiskuksen opetuslapsi, joka kuoli vuonna 1593 pyhyyttä uhoten.
Vanhus kumarsi mainitessaan tuon nimen. Sitten hän jatkoi kiihkeämmin
kuin olisi voinut odottaa niin iäkkään ja lauhkean miehen puhuvan:
— Fra Bonaventura! Ah, sukulaiseni, häntä, sitä kelpo isää, saatte
kiittää aseittenne voitollisuudesta. Hän oli varmaan lähellänne,
kun tuhositte, niinkuin illallisen aikana kerroitte, puolueenne
vihamiehet San Roccon portailla. Tämä kapusiinimunkki on seurannut
teitä taistelun tuoksinassa. Voitte uskoa, ettette olisi hänen
auttamattaan menestynyt Montenottessa ja Millesimessä enempää kuin
Lodissakaan. Hänen suojeluksensa merkit ovat niin ilmeiset, että ne
täytyy havaita, ja minä pidän menestystänne kelpo veli Bonaventuran
tekemänä ihmeenä. Tärkeintä on kuitenkin tietää, että pyhällä miehellä
oli omat tarkoituksensa, kun hän salli teidän voittaa itsensä Beaulieun
ja johti teidät voitosta voittoon aina tähän vanhaan asumukseen
saakka, missä lepäätte tänä yönä, vanhuksen siunaamana. Olen tullut
nimenomaan ilmaisemaan hänen tarkoituksiansa. Veli Bonaventura tahtoi
teidän saavan tietää hänen ansionsa, kuulevan hänen paastoistaan,
lihankidutuksestaan ja vuosikauden kestävästä vaikenemisesta, johon hän
itsensä tuomitsi. Hän tahtoi saada teidät koskettamaan jouhipaitaansa
ja nuoraansa ja polviansa, jotka olivat jäykistyneet alttarin
porras-askelmilla niin, että hän käveli käyränä kuin S. Siitä syystä
hän on johdattanut teidät Italiaan, missä järjestää teille tilaisuuden
tehdä vuorostanne hänelle palveluksen. Tietäkää, sukulaiseni, että
voitte puolestanne olla erittäin hyödyllinen kapusiinimunkille, joka on
teitä monesti auttanut.
Niin sanoessaan kaniikki laski kätensä pöydällä lepäävien vihkojen
päälle ja huokasi syvään.
Bonaparte odotti mitään virkkaamatta jatkoa juttuun, joka häntä
huvitti. Hän oli huvitettavissa helpommin kuin kukaan muu.
Hengähdettyään vanhus jatkoi:
— Niin, sukulaiseni, te voitte olla erittäin hyödyllinen kelpo veli
Bonaventuralle, joka asemassaan tarvitsee teitä. Hän on julistettu
autuaaksi jo aikoja sitten, mutta odottaa yhä kalenteriin pääsemistä.
Hän riutuu ikävään, tuo kelpo veli Bonaventura. Ja mitäpä voin tehdä
minä, San Miniaton vaivainen kaniikki, hankkiakseni hänelle kunnian,
joka hänelle kuuluu? Asia vaatii kulunkeja, joihin ei riitä minun
omaisuuteni eivätkä hiippakunnan varat! Kaniikki parka! Hiippakunta
parka! Toscanan herttuakunta on köyhä, ja köyhä on koko Italia!
Pyytäkää te, sukulaiseni, paavia tutustumaan Bonaventuraan. Hän varmaan
suostuu pyyntöönne. Teitä kunnioittaen hänen pyhyytensä suostuu
lisäämään luetteloon uuden pyhimyksen. Siitä koituu suuri kunnia
teille ja suvullenne, ja teiltä ei tule milloinkaan puuttumaan kelpo
kapusiinimunkin suojelusta. Käsitättehän, kuinka onnellista on, jos on
suvussa pyhimys?
Kaniikki osoitti pergamenttivihkojansa kehoittaen kenraalia ottamaan
ne matkalaukkuunsa. Niihin sisältyi autuaan veljen Bonaventuran
pyhimykseksijulistamista koskeva anomus ja sitä puolustavat asiakirjat.
— Luvatkaa minulle, lisäsi hän, että otatte toimittaaksenne tämän
asian, suurimman niistä, jotka voivat vaatia osakseen mielenkiintoanne.
Bonaparten teki mieli nauraa, mutta hän hillitsi itsensä.
— Minä en suinkaan ole sovelias ajamaan pyhimykseksijulistamista
tarkoittavaa juttua, sanoi hän. Tiedättehän, että Ranskan tasavalta
vaatii Rooman hovilta hyvitystä lähettiläämme Bassvillen halpamaisesta
murhasta.
Kaniikki huudahti:
— Bakkhoksen ruumiin nimessä! Rooma esittää varmaan anteeksipyyntönsä,
myöntää teille kaiken hyvityksen, ja kapusiinimme pääsee pyhimysten
luetteloon.
— Keskustelut eivät ole läheskään päättymässä, vastasi tasavallan
kenraali. Rooman curian tulee vielä tunnustaa Ranskan papiston
siviilijärjestö ja hävittää omin käsin inkvisitio, joka loukkaa
ihmisyyttä ja anastaa itselleen valtioitten oikeuksia.
Vanhus hymyili:
— Rakas poikani Napoleone, paavi tietää, että täytyy antaa, jos mieli
saada. Hän suostuu ehdotukseen. Hän odottaa teitä. Hän on vakaa ja
rauhallinen.
Bonaparte painui mietteisiinsä, ikäänkuin hänen voimallisessa päässään
olisi syntynyt jokin uusi ajatusyhtymä. Sitten hän virkkoi äkkiä:
— Te ette tunne ajan henkeä. Ranska on nykyjään varsin
epäuskonnollinen. Jumalattomuus on sinne juurtunut. Te ette tiedä,
kuinka laajalle ovat levinneet Montesquieun, Raynalin ja Rousseaun
aatteet. Jumalanpalvelus on poistettu. Kunnioitus on hävinnyt.
Kuulittehan, kuinka rivosti upseerini juttelivat aterialla.
Kelpo kaniikki pudisti päätänsä:
— Oh, nuo miellyttävät nuoret miehet ovat kevytmielisiä, huikentelevia,
ajattelemattomia! Se korjautuu aikanansa. Kymmenen vuoden kuluttua
he eivät enää juokse niin uutterasti tyttöjen jäljessä, vaan menevät
kuulemaan messua. Karnevaali kestää vain muutamia päiviä, ja Ranskan
vallankumouksen karnevaali ei sekään ole pitkäaikainen. Kirkko on
ikuinen.
Bonaparte tunnusti olevansa itsekin liian vähän uskonnollinen
voidakseen puuttua nimenomaan kirkolliseen asiaan.
Kaniikki katsoi häntä suoraan silmiin ja virkkoi:
— Poikani, minä tunnen ihmiset. Minä arvaan laatunne: te ette ole
filosofi. Harrastakaa autuasta isää BonaVenturaa. Hän korvaa teille
kaiken hyvän, minkä hänelle teette. Minä puolestani olen liian vanha
voidakseni nähdä tämän suuren asian toteutuvan. Minä kuolen aivan
pian. Tietäessäni sen olevan teidän huostassanne kuolen rauhallisena.
Älkää varsinkaan unohtako, sukulaiseni, että kaikki valta ja voima
tulee Jumalalta hänen pappiensa välityksellä.
Hän nousi, kohotti kätensä siunatakseen nuorta sukulaistansa ja poistui.
Yksin jäätyään Bonaparte selaili laajaa anomuskirjaa kynttilän
himmeässä valossa. Hän mietti Kirkon valtaa ja ajatteli, että paavius
oli kestävämpi kuin vuoden III valtiosääntö.
Ovelle koputettiin. Berthier tuli ilmoittamaan kenraalille, että kaikki
oli valmiina lähtöä varten.
Gestas.
Gestas, dixt li Signor,
entrez en paradis.
»Gestas, dans nos anciens mystères,
c'est le nom du larron
crucifié à la droite de Jésus-Christ.»
(Augustin Thierry,
_la Rédemption de Larmor_.)
[Gestas, sanoi Herra, astu paratiisiin. »Gestas on vanhoissa
mysteereissämme Jeesuksen Kristuksen oikealle puolelle ristiinnaulitun
ryövärin nimi.»]