hänet kahlehdittuna erääseen rannikolla sijaitsevaan suureen kylään.
Kulkiessaan erästä puistokujaa, jonka molemmin puolin sijaitsi
olkikattoisia majoja, hän havaitsi korkeita ja latteita paasia,
jotka oli sijoitettu maahan epäsäännöllisten välimatkojen päähän
toisistaan. Niiden pintaan piirrettyjä merkkejä hän piti pyhinä, koska
ei ollut helppo saada niistä selkoa. Hän näki, että tämän suuren kylän
asumukset olivat atrebaattien kylien asuinrakennusten kaltaisia, mutta
köyhempiä. Päällikköjen majojen edustalla kohosi salkoja, joissa
oli villisianpäitä, peuransarvia ja vaaleaveristen ihmisten kalloja
hiuksineen. Komm vietiin majaan, jossa hän näki vain vielä tuhkan
peittämän lieden, kuivista lehdistä tehdyn makuusijan ja lehmuspölkystä
veistetyn jumalankuvan. Olkikattoa kannattavaan pylvääseen sidottuna
atrebaatti mietti kovaa kohtaloaan ja etsi mielestään jotakin
erinomaisen voimallista loitsua tai muuta keinoa, jonka avulla voisi
välttää bretonilaisten päällikköjen vihaa.
Loitsiakseen pois onnettomuuttaan hän sepitti esivanhempiensa tapaan
laulun, joka oli täynnä uhkauksia ja valituksia ja hänen sydämensä
muiston säilyttämien kotoisten vuorten ja metsien värejä.
Lapsiansa nisäänsä vasten painavat naiset tulivat uteliaina häntä
katselemaan ja kyselivät häneltä hänen maastansa, rodustansa ja
elämänsä seikkailuista. Hän vastasi heille lempeästi. Mutta hänen
mielensä oli murheellinen ja julman levottomuuden hämmentämä.
II.
Caesar, joka oli viipynyt kesän loppupuolelle morinien rannikolla,
lähti purjehtimaan eräänä yönä, kolmannen vartion alkaessa,
ja sai Saaren näkyviinsä päivän neljäntenä hetkenä. Bretonit
olivat hiekkarannalla häntä odottamassa. Mutta roomalaisia eivät
pysähdyttäneet heidän kovetetusta puusta valmistetut nuolensa, eivät
viikatteilla varustetut sotavaunut, eivät pitkäkarvaiset hevoset,
jotka olivat tottuneet uimaan Valtameressä karien lomissa, eivätkä
heidän kamalilla maalauksilla peitetyt kasvonsa. Legionasoturien
ympäröimä kotka kosketti barbaarisen Saaren kamaraa. Bretonit pakenivat
saadessaan vastaansa kivi- ja lyijysateen heittokoneista, joita he
luulivat hirviöiksi. He joutuivat kauhun valtaan ja pakenivat niinkuin
pakenee hirvijoukko metsästäjän keihästä.
Saavuttuaan illan tullen suureen rannikolla sijaitsevaan kyläänsä
päälliköt istuutuivat puistokujan vieressä kehänä oleville kiville
ja neuvottelivat. He jatkoivat asian pohtimista koko yön, ja kun
aamunsarastus alkoi kirkastaa näkörantaa, kiurun laulun puhkoessa
harmaata taivasta, he lähtivät majaan, jossa Komm Atrebaatti oli
viettänyt vangittuna kolmekymmentä päivää. He silmäilivät häntä
kunnioittavasti, roomalaisten tähden päästivät hänet siteistään,
tarjosivat hänelle metsätuomenmarjan käytetystä mehusta valmistettua
juomaa, antoivat hänelle takaisin aseet, hevoset ja kumppanit, puhuivat
hänelle imarrellen ja rukoilivat häntä lähtemään heidän kanssaan
roomalaisten leiriin ja pyytämään heidän puolestaan armoa Caesar
Väkevältä.
— Sinä voit saada hänet suostumaan ystäväksemme, sanoivat he, sillä
olet viisas ja sanasi ovat läpitunkevat kuin nuolet. Kaikkien niiden
muinaisajan miesten joukossa, joiden muiston laulut ovat meille
säilyttäneet, ei ole yhtään ainoata sinua järkevämpää.
Komm Atrebaatti kuunteli iloiten tuota puhetta. Mutta hän salasi
ilonsa, väänsi huulensa katkeraan hymyyn, osoitti bretonilaisille
päälliköille koivuista irtautuneita lehtiä, jotka kiirivät tuulessa, ja
virkkoi:.
— Turhamaisten ihmisten ajatukset liikkuvat alinomaa niinkuin nuo
lehdet ja kiitävät lakkaamatta joka suuntaan. Eilen he pitivät minua
mielettömänä ja sanoivat minun syöneen Erinin yrttiä, joka päihdyttää
luontokappaleet. Tänään he otaksuvat minussa piilevän esivanhempien
viisauden. Kaikesta huolimatta minä olen yhtä hyvä neuvonantaja
kumpanakin päivänä, sillä sanani eivät ollenkaan riipu auringosta tai
kuusta, vaan omasta älystäni. Minun pitäisi maksaa teille ilkeytenne
jättämällä teidät Caesarin vihan valtaan, jotta hän antaa leikata
kätenne ja puhkaista silmänne ja te, käyden kerjäämässä leipää ja
olutta kuuluissa kaupungeissa, todistatte bretonein koko Saaressa
hänen voimaansa ja oikeamielisyyttänsä. Tahdon kumminkin unohtaa
solvauksenne muistaen, että olemme veljiä, että bretonit ja atrebaatit
ovat saman puun hedelmiä. Minä toimin niiden veljieni hyväksi, jotka
juovat Tamesiin vettä. Toimitan heille jälleen Caesarin ystävyyden,
jota tulin tuomaan heidän Saareensa ja jonka he mielettömyytensä
tähden menettivät. Caesar, joka rakastaa päällikkö Kommia ja on
tehnyt hänet atrebaattien ja simpukankuorisia kaulakoruja kantavien
morinien kuninkaaksi, tulee suostumaan helakoilla väreillä maalattuihin
bretonilaisiin päällikköihin ja takaamaan heille heidän rikkautensa ja
valtansa, koska he ovat Sommen vettä juovan päällikkö Kommin ystäviä.
Komm Atrebaatti sanoi vielä:
— Kuulkaa minulta, mitä teille sanoo Caesar, kun kumarrutte kilpienne
yli hänen valtaistuimensa juurella, ja kuulkaa, mitä teidän on
mielevästi hänelle vastattava. Hän sanoo teille: »Minä tarjoan teille
rauhaa. Jättäkää minulle pantiksi jalosukuisia poikia.» Te vastaatte:
»Me luovutamme sinulle jalosukuiset poikamme ja tuomme sinulle muutamia
jo tänään. Mutta useimmat jalosukuiset pojat ovat Saaremme kaukaisissa
osissa, joten kestää monta päivää, ennenkuin he ehtivät tänne.»
Päälliköt ihailivat Komm Atrebaatin hienoa älyä. Eräs heistä sanoi:
— Komm, sinulla on erinomainen ymmärryksen lahja, ja minä uskon
sydämesi olevan täynnä ystävyyttä bretonilaisia veljiäsi kohtaan, jotka
juovat Tamesiin vettä. Jos Caesar olisi ihminen, uskaltaisimme käydä
taistelemaan häntä vastaan, mutta me huomasimme hänet jumalaksi, koska
hänen laivansa ja sotavaruksensa ovat eläviä ja ajattelevia olentoja.
Menkäämme pyytämään, että hän antaa meille anteeksi vastustuksemme ja
jättää meidät nauttimaan valtaamme ja rikkauttamme.
Niin puhuttuaan sumuisen Saaren päälliköt hyppäsivät satulaan ja
lähtivät kohti sitä Valtameren rantaa, missä olivat roomalaiset lähellä
poukamaa, jossa heidän kevyet purjealuksensa olivat ankkurissa, eikä
kaukana niiltä rantahiekoilta, joille he olivat vetäneet kaleerinsa.
Komm ratsasti heidän seurassaan. Nähdessään roomalaisten leirin
vallihautoineen ja paaluvarustuksineen ja leveine, säännöllisine
katuineen, joilla oli valtava määrä lipputankoja hohtelevine kultaisine
kotkankuvineen ja merkkiseppeleineen, he pysähtyivät ihmeissään ja
kysyivät itseltään, minkä taian nojalla roomalaiset olivat rakentaneet
päivässä kaupungin, joka oli kaikkia sumuisen Saaren kaupunkeja
kauniimpi ja suurempi.
— Mitä tämä on? huudahti eräs.
— Se on Rooma, vastasi Atrebaatti. Roomalaiset kuljettavat Rooman
kaikkialle mukanaan.
Päästyään leiriin he menivät istuimen luo, jossa nähtiin prokonsuli
liktoriensa ympäröimänä. Hän oli kalpea purppuraisessa viitassaan, ja
hänen silmänsä katselivat terävästi kuin kotkan.
Komm Atrebaatti asettui pyytäjän asentoon ja rukoili Caesaria antamaan
anteeksi bretonilaisille päälliköille.
— Sinua vastustaessaan, sanoi hän, nämä päälliköt eivät toimineet
niinkuin käskee heidän sydämensä, joka on käskiessään aina suuri.
Ajaessaan sotilaitasi vastaan sotavaunujansa he tottelivat eivätkä
käskeneet; he tottelivat heimojen köyhiä ja mitättömiä miehiä, jotka
kokoontuivat monilukuisina vastustamaan sinua, koska eivät olleet
kyllin älykkäät tietääkseen, kuinka voimallinen olet. Tiedäthän,
että köyhät ovat kaikissa asioissa rikkaita huonommat. Älä kiellä
ystävyyttäsi näiltä, jotka omistavat paljon ja voivat maksaa sinulle
veroa.
Caesar suostui päälliköiden armonpyyntöön ja sanoi heille:
— Luovuttakaa minulle pantiksi ruhtinaitten pojat.
Vanhin päällikkö vastasi:
— Me luovutamme sinulle jalosukuiset poikamme ja tuomme muutamia niistä
jo tänään. Mutta useimmat jalosukuiset pojat ovat Saaremme kaukaisissa
osissa, ja kestää monta päivää, ennenkuin he ehtivät tänne.
Caesar kumarsi myöntymyksen merkiksi. Atrebaatin neuvoa noudattaen
päälliköt sitten luovuttivat vain vähän nuoria poikia eikä suinkaan
kaikkein jalosukuisimpia.
Komm jäi leiriin. Yöllä, kun ei saanut unta, hän nousi rantakalliolle
ja katseli merelle. Aallot särkyivät kareihin. Ulapan tuuli liitti
meren ärjyntään synkän naukunansa. Kelmeä kuu, joka pilvien joukossa
kiitäen kuitenkin pysyi liikkumatta, loi Valtameren pintaan levotonna
välkehtivää valoansa. Atrebaatti, jonka villi katse tunkeutui halki
pimeän ja sumun, näki aluksia, jotka olivat joutuneet myrskyn käsiin
ja joita tuuli ja aallot ahdistivat. Toiset olivat jo rikkoutuneet
ja uivat valtoimina valkoisten kuohuvien ärjyaaltojen niitä ajaessa;
toiset lipuivat takaisin ulapalle. Niiden purjeet viistivät merta
kuin kalastajalintujen siivet. Nämä laivat olivat tuoneet Caesarin
ratsuväkeä, ja myrsky hajoitti ne nyt. Gallian mies hengitti ilokseen
meri-ilmaa, asteli vähän aikaa rantakallion reunalla, ja kohta hänen
katseensa keksi poukaman, missä olivat hiekkarannalle vedettyinä ne
roomalaiset kaleerit, jotka olivat bretoneja säikyttäneet. Hän näki,
kuinka aallokko vähitellen niitä läheni, saavutti ne, kohotti niitä,
iski ne toisiinsa ja rikkoi ne. Syvärunkoiset purjealukset tempoivat
ankkureitaan tuimassa tuulessa, joka kiidätti pois niiden mastot ja
rikin kuin oljenkorret. Hän näki rannalle rientäneiden sotilaiden
liikkuvan siinä sekasortoisena joukkona. Heidän äänekkäät huutonsa
kaikuivat hänen korviinsa myrskyn pauhusta huolimatta. Silloin Komm
kohotti katseensa kohti jumalaista kuuta, jota palvovat atrebaatit,
rannikkojen ja syvien salojen asujaimet. Se oli siinä, bretonein
myrskyisellä taivaalla, ja näytti kilveltä. Komm tiesi, että juuri
se, tuo vaskenkarvainen täysikuu, oli aiheuttanut tämän valtavan
merennousun, joka nyt tuhosi roomalaisten laivastoa. Ja siinä,
kalpealla rantakalliolla, ylhäisessä yössä, ärjyvän meren äärellä, Komm
Atrebaatille ilmeni salattu, salaperäinen voima, roomalaisten voimaa
voittamattomampi.
Kuultuaan laivaston tuhoutuneen bretonit havaitsivat ilokseen, ettei
Caesar voinut käskeä Valtamerta eikä kuuta, autioiden rannikoiden ja
synkkien metsien ystävää, ja etteivät roomalaiset kaleerit olleetkaan
mitään voittamattomia lohikäärmeitä, koska merenhyöky oli ne murskannut
ja heittänyt puhkotuin kyljin rantahiekalle. He alkoivat jälleen toivoa
voivansa tuhota roomalaiset, ajattelivat surmata heitä suuren joukon
keihäällä ja miekalla ja heittää loput mereen. Siitä syystä he kävivät
joka päivä uutterasti Caesarin leirissä tuoden sotilaille savustettua
lihaa ja hirventaljoja. Heidän kasvonsa olivat ystävälliset, he
lausuivat runsaasti mesimakeita sanoja ja tunnustelivat ihastellen
senturioiden lujia käsivarsia.
Paremmin alistumistaan ilmaistakseen päälliköt luovuttivat
panttivankeja; mutta ne olivat verivihollisten poikia tai
viehätyksettömiä lapsia eivätkä suinkaan jumalista polveutuneiden
perheiden jälkeläisiä. Otaksuen pienten ruskeiden miesten ehdottomasti
luottavan heidän ystävyyteensä he keräsivät kaikkien Tamesiin rannan
kylien soturit ja hyökkäsivät ankarasti huutaen leirin portteja
vastaan. Portteja puolustamaan oli rakennettu puutornit. Bretonit,
jotka eivät olleet perehtyneet varustettujen asemien valloittamiseen,
eivät päässeet leirin sisäpuolelle, ja monen päällikön värjätyt
kasvot joutuivat koskettamaan maankamaraa tornien juurella. Vielä
kerran bretonilaiset oppivat tietämään, että roomalaiset olivat
yliluonnollisilla voimilla varustetut. Jo seuraavana päivänä he tulivat
pyytämään Caesarilta armoa ja vakuuttamaan hänelle ystävyyttänsä.
Caesar otti heidät vastaan, kasvot liikkumattomina, mutta jo yöllä
hän antoi legionainsa astua kiireesti korjattuihin purjealuksiin
ja suuntasi ne kohti morinien rannikkoa. Hän ei toivonut myrskyn
hajoittaman ratsuväkensä enää saapuvan perille ja luopui tällä kertaa
sumuisen Saaren valloittamisesta.
Komm Atrebaatti palasi sotajoukon kanssa morinien rannikolle. Hän oli
noussut prokonsulia kuljettavaan alukseen. Caesar, joka oli utelias
tuntemaan barbaarien tapoja, kysyi, eivätkö gallialaiset pitäneet
itseään Pluton jälkeläisinä ja eikö siitä heidän alkuperästänsä
johtunut, etteivät he laskeneet aikaa päivien, vaan öiden mukaan.
Atrebaatti ei kyennyt pätevästi selittämään tuota käytäntöä, mutta
lausui omana mielipiteenään, että yö oli ollut ennen päivää maailman
syntyessä.
— Minä arvelen, lisäsi hän, että kuu on aurinkoa vanhempi. Se on
erittäin voimallinen jumala, gallialaisten ystävä.
— Kuun jumaluuden, vastasi Caesar, tunnustavat sekä roomalaiset että
kreikkalaiset. Mutta älä huoli uskoa, Commius, että tuo Italian ja koko
maanpiirin yläpuolella hohteleva taivaankappale on erikoisen suopea
gallialaisille.
— Varo, Julius, virkkoi Atrebaatti, ja punnitse sanojasi. Kuu, jonka
näet täällä pilvien joukossa kiitävän, ei ole se kuu, joka loistaa
Roomassa marmoritemppelienne yläpuolella. Italiaan ei voisi nähdä tätä,
vaikka se olisi hyvinkin iso ja kirkas. Se on liian kaukana.
III.
Talvi saapui peittämään Galliaa pimeällä, jäällä ja lumella.
Kaislakattoisissa majoissaan asuvien soturien sydämissä tuntui
liikutus, kun he muistelivat Caesarin surmaamia tai huutokaupalla
myymiä päälliköitä ja palvelijoita. Toisinaan tuli majan ovelle mies,
joka kerjäsi leipää ja näytti liktorin katkaisemia ranteitaan, ja
soturit närkästyivät sydämessään. He lausuivat toisilleen vihan sanoja.
Yöllisiä kokouksia pidettiin synkissä metsissä ja vuorten rotkoissa.
Kuningas Komm metsästi sillävälin uskollistensa kanssa atrebaattien
maassa. Joka päivä saapui kuninkaan luo juovikkaaseen sotilasviittaan
ja punaisiin polvihousuihin puettu sanansaattaja, tuntemattomia polkuja
pitkin, hillitsi ratsuaan hänen luokseen ehdittyään ja virkkoi hiljaa:
— Komm, etkö tahdo olla vapaa mies vapaassa maassa? Suostutko vielä
kauankin olemaan roomalaisten orjana?
Sanantuoja hävisi kapealle tielle, missä pudonneet lehdet vaimensivat
hänen ratsunsa askelet kuulumattomiksi.
Komm, atrebaattein kuningas, pysyi roomalaisten ystävänä. Vähitellen
hän kumminkin johtui siihen vakaumukseen, että atrebaattien ja
morinien tuli olla vapaita, koska hän oli heidän kuninkaansa. Hänestä
oli epämieluista nähdä, kuinka Nemetocennaan asettuneet roomalaiset
istuivat oikeutta jakamassa ja Italiasta tulleet maanmittarit
viitoittivat teitä pyhien metsien halki. Sitäpaitsi hän ihaili
roomalaisia entistä vähemmän siitä lähtien, kun oli nähnyt heidän
alustensa murskautuvan Bretonian rantakallioihin ja legionasoturien
itkevän yöllä rantahietikolla. Hän harjoitti yhä korkeata
käskyvaltaansa Caesarin nimessä, mutta puhui uskollisilleen hämärin
lauseparsin tulevista sodista.
Kolme vuotta myöhemmin hetki oli tullut; roomalaista verta oli
vuodatettu Genabumissa. Caesaria vastaan liittoutuneet päälliköt
keräsivät sotilaitansa Arvernein vuorille. Komm ei rakastanut niitä
päälliköitä, vaan vihasi heitä, toisia siitä syystä, että heillä oli
enemmän miehiä, hevosia ja maata, toisia senvuoksi, että heillä oli
runsaat määrät kultaa ja rubiineja, ja useita siitä syystä, että
he väittivät olevansa häntä urhoollisemmat ja jalosukuisemmat. Hän
otti kuitenkin vastaan heidän lähettiläänsä antaen heille ystävyyden
merkiksi tammenlehden ja pähkinäpensaan oksan. Hän keskusteli toisilla
paikkakunnilla asuvien Caesarille vihamielisten päällikköjen kanssa
käyttämällä puun oksia, jotka leikattiin ja liitettiin toisiinsa siten,
että gallialaiset, jotka tuntevat lehtikielen, asian oivalsivat.
Hän ei kajahduttanut sotahuutoa, vaan kulki atrebaattien kylissä
tervehtimässä majoissaan asuvia sotureita ja sanoi heille:
— Kolme on olevaista alkusyntyä: ihminen, vapaus ja valkeus.
Hän hankki itselleen varmuuden siitä, että hänen kajahduttaessaan
sotahuutonsa viisituhatta morinisoturia ja neljätuhatta
atrebaattisotilasta kiinnittäisivät pronssisen miekankantimensa soljen.
Iloisin mielin hän ajatteli, että metsässä kyti tuli tuhkan alla, ja
lähti salaa trevirein luo voittaakseen heidät gallialaisten pyrkimysten
kannattajiksi.
Hänen ratsastaessaan uskollistensa kanssa pitkin Mosellan pajukkorantaa
saapui juovikkaaseen viittaan puettu sanantuoja, joka jätti hänelle
kanervanvarteen kiinnitetyn saarninoksan siten ilmaisten, että
roomalaiset olivat saaneet vihiä hänen aikeistaan ja että hänen oli
paras menetellä varovasti. Sitä näet merkitsi saarniin liitetty
kanerva. Mutta Komm jatkoi matkaansa ja saapui trevirein alueelle.
Titus Labienus, Caesarin varapäällikkö, oli majoittunut sinne kymmenen
legionan keralla. Saatuaan tietää, että kuningas Commius saapui salaa
trevirein päällikköjen luo, hän arveli tarkoituksena olevan vieroittaa
heidät Rooman ystävyydestä. Annettuaan vakoojien häntä seurata hän sai
tietoja, jotka vahvistivat otaksumaa. Silloin hän päätti toimittaa pois
tieltä tuon miehen. Hän oli roomalainen, jumalatar-kaupungin, maailman
ihanimman, poika ja kantoi rauhan aseita maailman ääriin. Hän oli
etevä sotapäällikkö, matematiikkaan ja mekaniikkaan perehtynyt. Rauhan
vallitessa, joutoaikoinansa, hän keskusteli Campaniassa sijaitsevassa
huvilassaan, tärpättipuiden alla, ylhäisten virkamiesten kanssa
kansojen laeista, tavoista ja menoista. Hän kiitti muinaisen ajan
hyveitä ja vapautta. Hän luki historiankirjoittajien ja kreikkalaisten
filosofien teoksia. Hänen henkensä oli kaikin puolin ylhäinen ja
hienostunut. Ja koska Komm Atrebaatti oli barbaari, Rooman aatteelle
vieras, näytti hänestä soveliaalta, että mies salaa murhattiin.
Saatuaan tietää, missä Komm oli, hän lähetti sinne ratsuväkensä
prefektin Caius Volusenus Quadratuksen, joka tunsi Atrebaatin. Heille
molemmille näet oli annettu tehtäväksi yhdessä tutkia Bretonian
saaren rantoja ennen Caesarin maihinnousua; mutta Volusenus ei ollut
uskaltanut astua maihin. Caesarin luutnantin Labienuksen käskystä
Volusenus niinmuodoin valitsi muutamia senturioja ja vei heidät
kerallaan kylään, jossa tiesi Kommin olevan. Hän voi luottaa miehiinsä.
Senturio oli ylennetty legionasotilas, ja hänellä oli virkansa merkkinä
kappale viininvartta, jolla hän löi alaisiaan. Hänen päällikkönsä
saivat hänet tekemään, mitä ikänä tahtoivat. Hän oli maantasoittajaa
lukuunottamatta valloituksen tärkein väline. Volusenus sanoi
senturioilleen:
— Minua lähestyy mies. Annatte hänen tulla likelle. Minä ojennan
hänelle käteni. Samassa te iskette häntä takaapäin ja surmaatte hänet.
Tämän käskyn lausuttuaan Volusenus lähti saattueineen. Eräällä
rotkotiellä lähellä kaupunkia hän kohtasi Kommin uskollistensa
seurassa. Atrebaattien kuningas, joka tiesi roomalaisten epäluulojen
kohdistuvan itseensä, aikoi kääntyä takaisin. Mutta ratsuväen prefekti
mainitsi häntä nimeltä, vakuutti ystävyyttään ja ojensi hänelle kätensä.
Noiden hyväntahtoisuuden merkkien rauhoittamana Atrebaatti tuli
lähemmäksi. Hänen aikoessaan tarttua ojennettuun käteen eräs senturio
iski häntä miekalla päähän niin että hän putosi ratsunsa selästä
verta vuodattaen. Kuninkaan uskolliset hyökkäsivät heti pienen
roomalaisjoukon kimppuun, hajoittivat sen, nostivat Kommin maasta
ja veivät hänet läheiseen kylään. Volusenus, joka otaksui tehneensä
tehtävänsä, ajoi ratsumiestensä kanssa täyttä laukkaa takaisin leiriin.
Kuningas Komm ei ollut kuollut. Hänet kuljetettiin salaa atrebaattein
maahan, ja hän toipui kamalasta haavastaan. Päästyään jälleen jalkeille
hän lausui tämän valan:
— Minä vannon, etten astu enää milloinkaan roomalaisen eteen muuten
kuin hänet tappaakseni.
Pian senjälkeen hän sai kuulla, että Caesar oli kärsinyt suuren häviön
Gergovian vuoren juurella ja että kuusi viidettä hänen armeijansa
senturioa oli kaatunut kaupungin muurien edustalle. Sitten hän
sai tietää, että liittoutuneet, joita johti Vercingetorix, olivat
piiritettyinä mandubein Alesiassa, kuuluisassa gallialaisessa
linnoituksessa, jonka oli perustanut Herkules Tyrolainen. Silloin hän
lähti morini- ja atrebaattisoturiensa kanssa eduenein rajalle, jonne
kokoontuvan sotajoukon piti rientää Alesiaan gallialaisten avuksi.
Tämän sotajoukon miesluku laskettiin, ja siinä havaittiin olevan
kaksisataaneljäkymmentätuhatta miestä jalkaväkeä ja kahdeksantuhatta
ratsumiestä. Päälliköiksi valittiin eduenit Virdumar ja Eporedorix,
arvernilainen Vergasillaun ja atrebaatti Komm.
Pitkien ja vaikeiden päivämarssien jälkeen Komm saapui päällikköineen
ja miehineen eduenein vuoriseen maahan. Eräältä niistä kukkuloista,
jotka ympäröivät Alesian ylänköä, hän näki roomalaisen leirin ja
kaikkialla sen ympärillä maan myllerrettynä. Se oli noiden pienten
ruskeiden miesten työtä, jotka kävivät sotaa enemmän kuokalla ja
lapiolla kuin keihäällä ja miekalla. Tuo näytti Kommista pahalta
enteeltä, sillä hän tiesi gallialaisten kykenevän käymään vallihautojen
ja heittokoneiden kimppuun huonommin kuin päin vihollista, rinta rintaa
vasten. Hän itse tunsi varsin hyvin sodan juonet, mutta ei ymmärtänyt
paljoakaan latinalaisten insinöörien tempuista. Kolmen suuren taistelun
jälkeen, joissa roomalaisten linnoituslaitteet eivät ollenkaan
vioittuneet, Komm huuhtoutui pois kuin oljenkorsi gallialaisten hurjan
paon mylläkässä. Hän oli nähnyt kahakassa Caesarin punaisen manttelin
ja oli aavistanut häviön. Nyt hän pakeni omia teitään, vimmoissaan,
roomalaisia kiroten, mutta tyytyväisenä siihen, että toiset
gallialaispäälliköt, joita hän kadehti, olivat joutuneet onnettomuuden
uhreiksi hänen kerallaan.
IV.
Komm piili kokonaisen vuoden atrebaattein metsissä. Hän oli siellä
hyvässä suojassa, sillä gallialaiset vihasivat roomalaisia ja heidän
alamaisinaan kunnioittivat suuresti niitä, jotka eivät roomalaisia
totelleet. Uskollistensa seuraamana hän vietti virralla ja suurilla
saloilla elämää, jokseenkin samanlaista kuin oli viettänyt ollessaan
monien heimojen päällikkönä. Hän harjoitti metsästystä ja kalastusta,
mietti salajuonia ja joi hiivajuomia, jotka häivyttivät hänestä
inhimillisten seikkojen oivaltamisen, mutta saivat hänet käsittämään
jumalallisia asioita. Hänen mielensä oli kumminkin muuttunut, ja hän
kärsi siitä, ettei tuntenut itseään enää vapaaksi. Kaikki kansojen
päälliköt olivat saaneet surmansa taisteluissa tai olivat kuolleet
raippoihin tai joutuneet liktorien kahlehtimina Rooman vankiloihin.
Nyt ei Kommia elähdyttänyt heihin kohdistuva kiivas kateus; hän
suuntasi koko vihansa roomalaisiin. Hän kiinnitti hevosensa häntään
sen kultavanteen, jonka oli Rooman senaatin ja kansan ystävänä saanut
diktaattorilta. Hän antoi verikoirilleen nimet Caesar, Caius ja
Julius. Nähdessään sian hän nimitti sitä Volusenukseksi ja heitti sitä
kivillä. Ja hän sepitti lauluja, niiden kaltaisia, joita oli kuullut
nuoruudessaan, ilmaisten niissä voimallisin kuvin vapaudenrakkautta.
Eräänä päivänä, linnustaessaan, hän oli yksin ja uskollisistaan
etääntyneenä noussut sille korkealle kanervakankaalle, joka kohoo
Nemetocennan yläpuolelle, ja näki ihmeekseen, että hänen kaupunkinsa
olkikattoiset majat ja paaluvarustukset oli purettu ja että rakennetun
suojamuurin sisäpuolelle oli kohonnut pylväskäytäviä, temppeleitä ja
ihmeellisiä rakennuksia, jotka herättivät hänessä pelkoa ja kauhua kuin
noidan työt. Hän näet ei voinut ymmärtää, että oli kyetty kohottamaan
nuo rakennukset vähässä ajassa luonnollisin keinoin.