maksankarvaiselle maalle ja katseli kauan merkillistä kaupunkia. Pelkoa
voimakkaampi uteliaisuus piti hänen silmiään avoinna. Hän katseli näkyä
iltaan asti. Sitten hänen sydämeensä nousi vastustamaton halu lähteä
kaupunkiin. Hän kätki kanervikkoon kiven alle kultaiset kaulakorunsa,
rannerenkaansa, jalokivillä kaunistetut vyönsä ja metsästysaseensa,
jättäen vain väkipuukon nuttunsa verhoon, ja laskeutui metsänrinnettä.
Tunkeutuessaan kosteiden tiheikköjen läpi hän poimi herkkusieniä,
jotta näyttäisi köyhältä mieheltä, joka oli menossa torille myymään
saalistansa. Hän saapui kaupunkiin kolmannen vartion aikana,
Kultaisesta portista. Sitä vartioivat sotamiehet päästivät sisään
ruokavaroja tuovat maalaiset. Niin pääsi atrebaattein kuningaskin,
joka oli pukeutunut köyhäksi mieheksi, vapaasti astumaan via
Julialle. Sen varrella oli huviloita, ja se johti Dianan temppeliin,
jonka valkoinen otsikko kohosi jo purppuraisten, taivaansinisten ja
kultaisten lehtikiehkurain kaunistamana. Komm näki aamun himmeässä
valossa talojen seiniin maalattuja kuvia. Ne olivat tanssijattarien
ilmavia hahmoja tai historiallisia kohtauksia, joista hänellä ei ollut
tietoa: nuori neito, jonka sankarit toivat uhrilahjaksi, äiti, joka
vimmoissaan surmasi kaksi imeväistä lastansa, pukinjalkainen mies,
joka heristi hämmästyneenä suippoja korviansa poistaessaan verhoa
nukkuvan immen päältä ja havaitessaan hänet nuoreksi pojaksi, mutta
myös naiseksi. Olipa pihoissa toisiakin maalauksia, jotka opettivat
Gallian kansojen keskuudessa tuntemattomia rakastamistapoja. Vaikka
Komm oli kiihkeästi kiintynyt viiniin ja naisiin, hän ei kumminkaan
ymmärtänyt mitään ausonialaisesta hekumasta, koska ei muodostanut
itselleen mitään havainnollista käsitystä ruumiin erilaisista muodoista
ja koska hänen mieltänsä ei riuduttanut kauneuden kaipuu. Hän oli
tullut tähän kaupunkiin, joka oli aikoinaan ollut hänen omansa,
tyydyttääkseen vihaansa ja ravitakseen kiukkuansa, ja hän elätti
sydämessään raivoa ja inhoa. Hän ei sietänyt latinalaisia taiteita eikä
maalaajien salaperäisiä taidokkaita menetelmiä. Hän käsitti kaikista
pylväskäytäviin kuvatuista kohtauksista vain ylen vähän, koska hänen
silmänsä olivat taitavat erottamaan ainoastaan puiden lehviä ja synkän
taivaan pilviä.
Hän kantoi sienisaalistaan viittansa laskoksessa ja asteli isoilla
laakapaasilla kivettyjä teitä. Eräässä porttikäytävässä, jonka
yläpuolella oli pienen lampun valaisema phallus, hän huomasi
läpinäkyviin tunikkoihin puettuja naisia vaaniskelemassa ohikulkijoita.
Hän lähestyi heitä ajatellen tehdä jotakin väkivaltaa. Vanha akka tuli
ja tiuskasi:
— Mene tiehesi. Täällä ei huolita juustolta haiskahtavista
maalaistollikoista. Lähde lehmiesi luo, sinä härkäpaimen!
Komm vastasi, että hänellä oli ollut viisikymmentä vaimoa, atrebaattein
naisten valiot, ja arkut täynnä kultaa. Ilonaiset alkoivat nauraa, ja
eukko huusi:
— Tiehesi, juoppo!
Ja eukko näytti viininvarsikepillä varustetulta senturiolta; niin
mahtavana ilmeni Rooman Kansan majesteetti Valtakunnassa!
Komm rikkoi nyrkillään hänen leukaluunsa ja poistui rauhallisesti.
Hänen takanaan täyttivät kimakat huudot ja surkeat valitukset talon
ahtaan käytävän. Hän jätti vasemmalle puolelleen ardealaisen Dianan
temppelin ja kulki forumin yli kahden pylväsrivin välitse. Havaittuaan
marmorijalustalla seisovan Rooma-jumalattaren, jonka päätä peitti
kypärä ja joka ojensi kättään vallitakseen kansoja, Komm suoritti hänen
edessään, solvaavassa tarkoituksessa, kaikkein alhaisimman luonnollisen
toimituksen.
Hän oli kulkenut asutun kaupungin läpi. Hänen edessään levisi tuskin
hahmoteltuna, mutta jo valtavan suurena kiviympyränä amfiteatteri. Hän
huokasi:
— Voi hirviöiden rotua!
Hän eteni maahan jaoitettujen ja jalkoihin tallattujen
gallialaismökkien jäännösten välitse. Rakennusten olkikatot, jotka
olivat aikoinaan kohonneet kuin liikkumaton sotajoukko, eivät olleet
nyt edes raunio, vaan maassa viruva tunkio. Komm ajatteli:
— Siinä on jäännös monen ihmisiän työstä! Tuoksi ovat muuttuneet ne
asumukset, joiden seinille atrebaattipäälliköt ripustivat aseitaan!
Aurinko oli jo noussut valaisemaan amfiteatterin porrasaskelmia, ja
gallialainen kulki leppymättömän vihan valtaamana laajain kivi- ja
tiilikivivarastojen keskellä. Hän täytti näiden ankarain valloituksen
muistomerkkien näkemisellä siniset silmänsä ja pudisti raikkaassa
aamuilmassa pitkää hallavaa tukkaansa. Luullen olevansa yksin hän
mutisi kirouksia. Mutta sitten hän huomasi vähän matkan päässä
varikosta, tammipuita kasvavan kummun juurella sammaleisella kivellä
istuvan miehen, joka oli siinä kumarassa, pää viitan verhoamana.
Hänellä ei ollut mitään sotilasmerkkejä, mutta sormessa näkyi
ritarinsormus, ja atrebaatti oli siinä määrin perehtynyt roomalaiseen
leiriin, että tunsi vaivatta sotatribuunin. Sotilas kirjoitti
vahatauluunsa ja näytti kerrassaan vaipuneen ajatustensa maailmaan.
Oltuaan kauan liikkumatta hän kohotti päätään mietteissään, piirrin
huulella, katseli mitään näkemättä, laski jälleen katseensa alas ja
alkoi taasen kirjoittaa. Komm näki hänen kasvonsa ja huomasi, että hän
oli nuori, hienon ja lempeän näköinen.
Atrebaattein päällikön mieleen muistui vannottu vala. Hän kopeloi
väkipuukkoaan viittansa alla, hiipi villin ketterästi roomalaisen
taakse ja iski puukon hänen niskaansa. Puukon terä oli roomalaista
tekoa. Tribuuni huokasi syvään ja lysähti kasaan. Verinoronen virtasi
hänen suupielestään. Vahalevyt olivat yhä hänen tunikkansa varassa
polvien välissä. Komm tarttui niihin ja silmäili ahnaasti niiden
merkkejä ajatellen, että ne olivat taikamerkkejä, joiden tuntemisesta
koituisi hänelle suuri mahti. Ne olivat kirjaimia, joita hän ei kyennyt
lukemaan, peräisin kreikkalaisesta kirjaimistosta, jota' Italian nuoret
sivistyneet käyttivät siihen aikaan mieluummin kuin latinalaista.
Kirjaimet oli suurelta osalta hivutettu pois piirtimen litteällä
yläpäällä. Jäljellejääneet muodostivat latinankielisiä, kreikkalaisiin
runomittoihin sepitettyjä säkeitä, joiden ajatuksen voi paikoitellen
ymmärtää:
PHOIBELLE; HÄNEN TIAISESTAAN
Oi armas, autuuttaan ja valkeuttaan vailla
nyt harhaa Varius sateisen taivaan alla
Galata...
Ne kilvan visersivät kultahäkissänsä...
Oi Phoibe valkea, ojenna hellävaroin
jyviä, vettäkin vangille värjyvälle.
Se hautoo, äiti rukka; suo rauha säikkyjälle...
Oi, karta Valtamerta, sen usvarannoilia
sa voisit, Phoibe...
... jalat valkeat ja norja vartesi
ne soreasti liikkui, kun soitti orjanaiset...
Ei kulta Kroisoksen, ei vaatteet purppuraiset,
vaan käsivarren hempi ja poven...
Heränneestä kaupungista kuului heikkoa hälinää. Atrebaatti pakeni
gallialaisten majojen jäännösten ohi, missä muutamia barbaareja vielä
piili nöyrinä ja villeinä, ja hyppäsi ulos vainiolle muurissa olevasta
aukosta.
V.
Kun sotilaiden miekat, liktorien raipat ja Caesarin mairittelevat
sanat olivat vihdoin rauhoittaneet koko Gallian, tuli Marcus Antonius,
kvestori, talvimajaan atrebaattein Nemetocennaan. Hän oli Caesarin
sisaren Julian poika. Hänen tehtävänään oli maksaa joukoille palkat ja
jakaa vakiintuneiden sääntöjen mukaisesti saalis, joka oli suunnattoman
suuri, sillä valloittajat olivat löytäneet kultaharkkoja ja kiiltokiviä
pyhistä paikoista paasien alta, onteloista tammista ja lammikkojen
tyynistä vesistä ja olivat keränneet paljon kultaisia talouskaluja
päällikköjen ja sukupuuttoon hävitettyjen heimojen asumuksista.
Marcus Antonius oli tuonut mukanaan suuren joukon kirjureita ja
maanmittaajia, jotka kävivät jakamaan irtaimistoa ja maita ja olisivat
laatineet paljon joutavia kirjelmiä, ellei Caesar olisi käskenyt heidän
noudattaa yksinkertaisia ja nopeita työmenetelmiä. Nemetocennaan
tuli tulvimalla aasialaisia kauppiaita, kolonisteja, työläisiä ja
lakimiehiä, ja atrebaatit, jotka olivat jättäneet kaupunkinsa,
palasivat sinne toinen toisensa jälkeen uteliaina, hämmästyneinä,
täynnä ihmetystä. Useimmat gallialaiset olivat nyt ylpeät, kun saivat
käyttää togaa ja puhua Remuksen jalojen poikien kieltä. Pitkät
viiksensä ajeltuaan he olivat roomalaisten näköiset. Ne heistä, joille
oli jäänyt hiukan varallisuutta, pyysivät roomalaista arkkitehtiä
rakentamaan talon jossa oli sisäinen pylväskäytävä, naisten suojat ja
simpukankuorilla koristettu suihkulähde. He maalauttivat Herkuleen,
Merkuriuksen ja Runottaret ruokasaliensa seinäpintoihin ja aterioivat
makuuasennossa.
Vaikka olikin kuulu ja kuulun isän poika, Komm oli menettänyt useimmat
uskollisistaan. Hän kieltäytyi kumminkin alistumasta ja vietti
harhailevaa sotilaan elämää muutamien miesten keralla, joita liitti
häneen tuima tahto saada olla vapaa, roomalaisiin kohdistuva viha tai
tottumus ryöstämään ja raiskaamaan. He seurasivat häntä ikisankkoihin
metsiin, rämeille, vieläpä liikkuville saarillekin, joita muodostuu
virtojen laajoihin suistomaihin. He olivat kaikki häneen kiintyneet,
mutta puhuttelivat häntä arkailematta, niinkuin henkilö puhuttelee
vertaistansa, koska tosiaankin olivat hänen vertaisiaan rohkeudessa ja
kärsimysten, puutteen ja kurjuuden alinomaisessa ylenmääräisyydessä.
He asuivat tiheissä metsissä tai kallioiden halkeamissa ja tiesivät
tien niihin onkaloihin, joita virtojen voimallinen vesi uurtaa ahtaiden
rotkojen kupeisiin. Elleivät löytäneet metsänriistaa, he söivät
karhunmarjoja ja sianpuolukoita. He eivät voineet lähteä kaupunkeihin,
koska roomalaiset tai pelkkä roomalaistenpelko niitä heiltä varjelivat.
Kaikkein useimmissa kaupungeissa he olivat vihattuja vieraita. Komm
otettiin kuitenkin vastaan hajallaan sijaitsevissa majoissa, tuulten
aina pieksemillä rantahietikoilla Somme-virran suun uneliailla
äyräillä. Näiden hiekkasärkkien asujaimet nauttivat ravinnokseen
kaloja. Köyhinä, eri tahoilla asuvina, hedelmättömän maaperän sinisiin
ohdakkeisiin uponneina he eivät olleet kokeneet roomalaista mahtia. He
ottivat hänet ja hänen ystävänsä vastaan maanalaisissa asumuksissaan,
jotka oli peitetty kaislalla ja meren vierittämillä kivillä. He
kuuntelivat häntä tarkkaavaisesti, koska eivät olleet milloinkaan
kuulleet kenenkään puhuvan niin hyvin. Hän sanoi heille:
— Tietäkää, kutka ovat ystäviä atrebaateille ja morineille, jotka
asuvat meren rannikolla ja synkillä salomailla.
— Kuu, metsä ja meri ovat morinein ja atrebaattein ystävät. Mutta
Caesarin tuomia pieniä ruskeita miehiä ei rakasta meri, ei tuuli eikä
metsäkään.
Meri on minulle sanonut: — Komm, minä kätken venetiläiset venheesi
rantani autioon poukamaan.
Metsä on minulle sanonut: — Minä suon turvallisen tyyssijan sinulle,
kuululle päällikölle, ja uskollisille seuralaisillesi.
Kuu on minulle sanonut: — Komm, näithän, kuinka murskasin roomalaisten
alukset Bretonian rannalla. Minun käskettävinäni ovat pilvet ja
tuulet, ja minä kiellän valoni vankkurien kuljettajilta, jotka tuovat
elintarpeita Nemetocennan roomalaisille, niin että voit heidät yllättää
yöllä.
Niin ovat minulle puhuneet meri, metsä ja kuu. Ja minä sanon teille:
— Jättäkää venheenne ja verkkonne ja lähtekää kanssani. Teistä kaikista
tulee sotapäälliköitä ja suurimaineisia miehiä. Me taistelemme kauniita
ja hyödyllisiä taisteluita. Me hankimme itsellemme elintarpeita,
aarteita ja naisia yltäkyllin. Se käy päinsä näin:
»Muistissani on atrebaattein ja morinein maa niin täydellisesti,
ettei koko tässä maassa ole yhtäkään jokea, ei lampea eikä kalliota,
jonka paikkaa en tarkoin tiedä. Kaikki tiet, kaikki polut ovat samoin
mielessäni täsmällisine pituuksineen ja varmoine suuntineen, täysin
sellaisina kuin esivanhempiemme maankamaralla. Ja ajatukseni täytyy
olla suuri ja kuninkaallinen voidakseen siten sisältää atrebaattein
koko alueen. Tietäkää, että se sisältää vielä paljon muita maita,
bretonilaisia, gallialaisia ja germaanisia. Jos siis minut olisi
määrätty kansojen johtajaksi, olisin voittanut Caesarin ja karkoittanut
roomalaiset näiltä mailta. Ja siitä syystä me voimme yhdessä helposti
yllättää Marcus Antoniuksen kuormastot, joiden on määrä tuoda
ruokavaroja heidän minulta varastamaansa kaupunkiin. Me voimme helposti
heidät yllättää, koska tunnen heidän kulkemansa tiet, ja heidän
sotilaansa eivät kykene meitä tavoittamaan, koska eivät tunne niitä
teitä, joita me kuljemme. Ja jos osuisivatkin jäljillemme, pääsemme
heitä pakoon venetiläisissä venheissäni, jotka kuljettavat meidät
bretonein Saareen.»
Sellaisilla puheilla Komm herätti suurta luottamusta isännissään
sumuisella rannikolla. Hän voitti heidät lopullisesti puolelleen
antamalla heille muutamia kulta- ja hopeakappaleita, omistamiensa
aarteiden jäännöksiä. He sanoivat hänelle:
— Me seuraamme sinua, minne ikänä tahdot meidät johtaa.
Komm johti heidät tuntemattomia teitä roomalaistien laitaan saakka.
Nähdessään kosteilla niityillä, jonkun rikkaan miehen asumuksen luona,
hevosia laitumella hän lahjoitti ne kumppaneilleen.
Niin hän muodosti ratsuväkijoukkueen, johon liittyi useita atrebaatteja
haluten päästä sotapoluille hankkimaan rikkauksia. Tulipa tarjolle
muutamia roomalaisten leiristä karanneitakin, mutta Komm ei heistä
huolinut, koska ei tahtonut rikkoa vannomaansa valaa, ettei katselisi
koskaan roomalaista kasvoihin. Hän antoi älykkään miehen kuulustella
heitä ja lähetti heidät takaisin. Toisinaan rukoilivat häntä jonkin
kylän kaikki miehet, nuoret ja vanhat, ottamaan heidät uskollistensa
joukkoon. Marcus Antoniuksen veronkantajat olivat saattaneet heidät
puille paljaille vaatimalla Caesarin määräämien verojen lisäksi
asiattomia maksuja ja velvoittamalla päälliköt suorittamaan sakkoja
kuvitelluista rikoksista. Täytettyään valtionrahaston nuo virkamiehet
tosiaankin huolehtivat rikastumisestaan barbaarien kustannuksella,
joita pitivät typerinä ja jotka voivat milloin tahansa jättää pyövelin
käsiin vaimentaakseen ikävät valitukset. Komm valitsi voimakkaimmat
miehet. Muut lähetettiin pois, vaikka he itkivät ja sanoivat kuolevansa
nälkään tai joutuvansa roomalaisten surmaamiksi. Hän ei tahtonut
saada suurta armeijaa, koska ei aikonut nostattaa suurta sotaa, kuten
Vercingetorix.
Pienellä joukollaan hän ryösti muutamassa päivässä useita jauho- ja
teuraskuormastoja, surmasi itsensä Nemetocennan muurien edustalla yksin
liikkuvia legionasotilaita ja sai kaupungin roomalaisen väestön kauhun
valtaan.
— Nämä gallialaiset, sanoivat tribuunit ja senturiot, ovat julmia
barbaareja, jumalten halveksijoita ja ihmissuvun vihollisia. Vannotusta
valasta huolimatta he loukkaavat Rooman ja Rauhan majesteettia. He
ansaitsevat varoitukseksikelpaavan rangaistuksen. Ihmisyyden nimessä
olemme velvolliset rankaisemaan syyllisiä.
Kolonistien valitukset ja sotilaiden huudot kohosivat kvestorin
istuimen luo saakka. Marcus Antonius ei aluksi niistä välittänyt. Hänen
harrastuksenaan oli esittää tarkoin suljetuissa hyvinlämmitetyissä
saleissa histrioiden ja kurtisaanien seurassa, mitä oli tehnyt
Herkules, jota hän muistutti kasvojensa piirteiltä, lyhyeltä ja
kähärältä parraltaan ja jäsentensä voimakkuudelta. Jalopeuran taljaan
puettuna, nuija kädessään tuo Julian roteva poika iski maahan
kuviteltuja hirviöitä ja puhkoi nuolillaan lohikäärmeen kaltaista
rakennelmaa. Sitten hän yht'äkkiä vaihtoi jalopeuran taljan Omphalen
hameeseen ja vaihtoi samalla kiihkonsa laatua.
Sillävälin hätyytettiin kuormastoja, sotaväkiosastoja yllätettiin,
ahdistettiin ja ajettiin pakoon, ja eräänä aamuna nähtiin senturio C.
Fusius riippumassa hirtettynä, rinta puhki, puussa lähellä Kultaista
porttia.
Roomalaisten leirissä tiedettiin, että näiden konnantöiden tekijä
oli Commius, joka oli aikoinaan ollut Rooman ystävyyden nojalla
kuninkaana, mutta oli nyt ruvennut rosvopäälliköksi. Marcus Antonius
käski toimia tarmokkaasti sotilaiden ja kolonistien turvallisuuden
takaamiseksi. Hän arvasi, ettei ovelaa gallialaista saataisi aivan pian
kiinni ja kehoitti preettoria heti toimimaan kaamean varoittavasti.
Noudattaakseen päällikkönsä ajatuksia preettori käski tuoda istuimensa
eteen kaksi atrebaattia, rikkaimmat Nemetocennassa asuvista.
Toisen nimi oli Vergal, toisen Ambrov. He olivat molemmat jalosukuiset
ja olivat ensimmäisinä kaikista atrebaateista solmineet ystävyysliiton
Caesarin kanssa. Saatuaan kehnon korvauksen auliista alistumisestaan,
menetettyään kaikki arvonsa ja suurimman osan omaisuuttansa,
jouduttuaan alinomaa karkeiden senturioiden ja ahneiden legistain
ahdistamiksi, he olivat uskaltaneet virkkaa jonkin valituksen. He
elivät Nemetocennassa roomalaisia jäljitellen ja käyttäen pukunaan
heidän togaansa, elivät yksinkertaisina ja turhamaisina, nöyryytettyinä
ja kopeina. Preettori tutki heitä, tuomitsi heidät kärsimään
isänmurhasta säädetyn rangaistuksen ja jätti heidät liktorien haltuun
jo samana päivänä. He kuolivat epäillen latinalaista oikeutta.
Kvestori oli siten ripeällä lujuudellaan rohkaissut kolonisteja, jotka
lausuivat hänelle siitä kiitoksensa. Nemetocennan kaupungin ylhäiset
virkakunnat siunasivat hänen isällistä valppauttaan ja hurskauttaan
ja määräsivät asetuksen nojalla hänelle pystytettäväksi vaskisen
kuvapatsaan. Pian sen jälkeen Kommin ratsumiehet yllättivät ja
surmasivat muutamia kaupungin ulkopuolelle uskaltautuneita latinalaisia
kauppiaita.
VI.
Atrebaattein Nemetocennaan majoittuneen ratsuväkijoukon prefektinä oli
Caius Volusenus Quadratus, sama mies, joka oli taannoin houkutellut
kuningas Commiuksen satimeen ja oli sanonut saattueensa senturiolle:
»Kun ojennan hänelle käteni ystävyyden merkiksi, iskette te häntä
takaapäin.» Caius Volusenus Quadratusta kunnioitettiin armeijassa hänen
velvollisuudentuntonsa ja horjumattoman rohkeutensa vuoksi. Hän oli
saanut suuria palkintoja ja nautti sotilaallisten hyveittensä tähden
arvonantoa. Marcus Antonius määräsi hänet ajamaan takaa kuningas
Commiusta.
Volusenus suoritti innokkaasti hänelle uskottua tehtävää. Hän rakensi
väijytyksiä Kommin varalle, pysytteli alinomaisessa kosketuksessa
hänen sissiensä kanssa ja hätyytti heitä. Atrebaatti, joka oli
perehtynyt moniin sotajuoniin, väsytti kuitenkin nopeilla liikkeillään
roomalaista ratsuväkeä ja yllätti yksityisiä sotilaita. Hän surmasi
vangit uskonnollisen tunteensa vuoksi, toivoen siten saavuttavansa
jumalten mielisuosion. Mutta jumalat kätkevät ajatuksensa samoinkuin
kasvonsakin. Erään sellaisen hurskaan teon suoritettuaan päällikkö
Komm oli mitä pahimmassa vaarassa. Hän liikkui silloin morinein
metsissä ja oli yöllä surmannut, laakakiven päällä, kaksi nuorta ja
kaunista vankia, kun sitten metsästä lähtiessään huomasi joukkonsa
kimppuun hyökkäävän Volusenuksen ratsuväen, joka paremmin asestettuna
ja sukkelaliikkeisempänä piiritti hänet tappaen paljon miehiä ja
hevosia. Hänen onnistui kumminkin raivata itselleen tie taitavimpien
ja urhoollisimpien atrebaattien keralla. He pakenivat, ajoivat täyttä
karkua tasankoa pitkin, kohti rannikkoa, missä sumuinen Valtameri
pyöritteli kiviä hiekkapohjassaan. Kääntyessään katsomaan he näkivät
kaukana takanaan roomalaisten kimaltelevat kypärät.
Päällikkö Komm toivoi hyvinkin pelastuvansa tästä ahdingosta. Hänen
hevosensa olivat nopeammat, ja niiden taakka oli kevyempi kuin
roomalaisten ratsujen. Hän otaksui aivan kohta voivansa saavuttaa
läheisessä poukamassa piilevät aluksensa, astua niihin ja lähteä
purjehtimaan kohti bretonein saarta.
Niin mietti päällikkö, ja atrebaatit ratsastivat äänettöminä.
Maaperän laskeutuma tai kääpiöpuuviidat peittivät toisinaan näkyvistä
Volusenuksen ratsumiehet. Sitten molemmat joukkueet olivat jälleen
toistensa näkyvissä rajattomalla harmaalla lakeudella, mutta pitkän
ja yhä kasvavan välimatkan päässä toisistaan. Kirkkaat pronssikypärät
olivat jääneet kauas jälkeen, ja Komm erotti taakseen katsoessaan
vain hieman liikkuvaa pölyä näkörannalla. Gallialaiset hengittivät
jo iloiten merisuolalta maistuvaa ilmaa. Mutta rantaa lähestyttäessä
kohoava hienohiekkainen maaperä hiljensi gallialaisten hevosten kulkua,
ja Volusenus alkoi saavuttaa heitä.
Barbaarit, joiden korva oli herkkä, kuulivat lähenevät, tuskin
havaittavat, mutta peloittavat latinalaiset huudot, ja edessä, tuulen
taivuttamien lehtikuusten tuolla puolen, näkyivät hiekkaharjanteelle
ehtineiden silmiin aution rannan poukamassa piilevien alusten mastot.
He kajahduttivat ilmoille ilohuudon, ja päällikkö Komm kiitteli
varovaisuuttansa ja onneansa. Mutta aljettuaan sitten laskeutua rantaa
kohti he pysähtyivät puolitiehen ja silmäilivät epätoivoisina kauniita
venetiläisiä aluksia. Leveäköliset, korkeakeulaiset ja -peräiset laivat
lepäsivät nyt kuivalla hiekalla, siihen kellistyneinä moneksi pitkäksi
hetkeksi meren pakovetten läikkyessä matkan päässä. Tuon nähdessään
he jäivät typertyneinä paikoilleen, istuen taaksepäin ojentuneina
höyryävien hevostensa selässä. Vaahtoavat, hervottomiksi ajetut hevoset
painoivat päänsä alas maalta puhaltavassa tuulessa, joka niitä sokaisi
liehuttaen pitkien harjojen suortuvia.
Yleisen hämmingin ja hiljaisuuden vallitessa päällikkö Komm huusi:
— Aluksiin, miehet! Tuuli on suotuisa! Aluksiin!
Miehet tottelivat mitään käsittämättä.
Komm ajoi alusten luo ja käski nostaa purjeet. Ne olivat eläinten
vuodista tehdyt ja helein värein värjätyt. Purjeet pullistuivat kohta
navakammaksi käyvässä tuulessa.
Gallialaiset kysyivät itseltään, voiko tällaisesta tempusta olla
jotakin hyötyä ja toivoiko päällikkö jykevien tammialusten halkovan
rannan hietikkoa niinkuin meren aaltoja. Toiset ajattelivat vielä
paeta, toiset tahtoivat kuolla surmaten roomalaisia.
Volusenus ajoi sillävälin ratsujoukkonsa etunenässä kohti
kukkulanlakea, joka kohoo somerikko- ja hietarannan yläpuolelle, ja
näki poukaman perältä kohoavan alusten mastoja. Huomatessaan, että
purje oli avattu ja suotuisan tuulen pullistama, hän käski joukkonsa
pysähtyä, sinkosi rivoja kirouksia kohti Commiusta, pahoitteli, että
oli suotta ajettu ratsut pilalle, kääntyi ja käski miestensä palata
leiriin.
— Mitä hyötyä olisikaan noiden konnien takaa-ajamisesta? ajatteli
hän. Commius on noussut laivaan. Hän purjehtii ja on tällaisen tuulen
puhaltaessa jo poissa keihään ulottuvilta.
Pian sen jälkeen Komm ja atrebaatit palasivat tiheihin metsiinsä ja
liikkuville saarilleen, missä remahteli heidän sankarinaurunsa.
Päällikkö Komm kävi sotaa vielä kuusi kuukautta. Eräänä päivänä
Volusenus yllätti hänet ja parikymmentä hänen ratsumiestään avoimella»
alueella. Prefektillä oli mukanaan suunnilleen yhtä monta miestä ja
hevosta. Hän kaski hyökkäämään. Atrebaatti joko pelkäsi, ettei voisi
hyökkäystä kestää, tai mietti sotajuonta, viittasi uskollisiansa
pakenemaan, syöksyi päätä pahkaa rannattomalle lakeudelle ja kiiti
siten kauas Volusenuksen kiivaasti ahdistaessa. Sitten hän yht'äkkiä
kääntyi päin, syöksyi gallialaistensa seuraamana ratsuväen prefektin
kimppuun ja puhkaisi hänen reitensä peitsen iskulla. Nähdessään
päällikkönsä maahan lyötynä hämmästyneet roomalaiset pakenivat.
Sotilaskasvatuksensa vaikutuksesta, joka sai heidät voittamaan
luonnollisen pelontunteen, he sitten palasivat hakemaan Volusenusta,
jolle Komm parhaillaan iloisesti syyti mitä hurjimpia solvauksia.
Gallialaiset eivät kyenneet vastustamaan pientä roomalaisjoukkoa, joka
rohkaistuneena ja jäykkänä kävi tuimasti heidän kimppuunsa ja surmasi
tai otti vangiksi suurimman osan. Commius pelastui melkein yksinään
nopean ratsunsa viemänä.
Kuoleman kielissä oleva Volusenus kuljetettiin roomalaisten leiriin.
Lääkärin taidon tai voimakkaan luonnonlaatunsa nojalla hän kumminkin
parani haavastaan.