suuria yleishyödyllisiä töitä. Jouduttuani onnettomuudekseni Juudean
käskynhaltijaksi suunnittelin kahdensadan stadionin pituisen
vesijohdon, jonka piti tuoda Jerusalemiin runsaat määrät puhdasta
vettä. Tasojen korkeus, säiliöiden tilavuus, niiden vaskijohtojen
kaltevuus, joihin jakoputket liittyivät, oli valmiiksi tutkittuna,
ja minä olin rakennusmestarien mieltä kuullen päättänyt koko asian.
Minä valmistin ohjesäännön vesijohdon valvontaa varten, jottei kukaan
yksityinen saisi käyttää sitä luvattomasti. Rakentajat ja työmiehet
oli tilattu. Minä käskin aloittamaan työt. Mutta Jerusalemin asukkaat
eivät suinkaan olleet tyytyväiset nähdessään kohoavan johdon, jonka
piti valtavien kaariensa varassa kuljettaa veden mukana terveyttä
heidän kaupunkiinsa. He kerääntyivät metelöiväksi joukoksi, huusivat
pyhyydenloukkausta ja jumalattomuutta, syöksyivät työmiesten kimppuun
ja hajoittivat peruskivet. Voitko kuvitella likaisempia barbaareja,
Lamia? Vitellius asettui kuitenkin heidän puolelleen, ja minua
käskettiin keskeyttämään työt.
— On tosiaankin vaikea ratkaista kysymystä, tuleeko edistää ihmisten
onnea heidän tahtomattaan.
Pontius Pilatus jatkoi häntä kuuntelematta:
— Kuinka mieletöntä kieltäytyä ottamasta vastaan vesijohtoa! Mutta
juutalaiset vihaavat kaikkea, mikä tulee roomalaisilta. Me olemme
heidän mielestään epäpuhtaita olentoja, ja pelkkä läsnäolomme on heille
häpeäksi. Tiedäthän, etteivät he uskaltaneet astua pretoriumiin, koska
pelkäsivät saastuvansa, ja että minun täytyi harjoittaa julkista
tuomarintointa ulkosalle pystytetyllä istuimella, sillä marmoripihalla,
johon jalkasi usein astui.
— He pelkäävät ja ylenkatsovat meitä. Mutta eikö Rooma sittenkin
ole emo ja holhooja kansoille, jotka lepäävät ja hymyilevät sen
kunnianarvoisella povella kuin pienokaiset? Kotkamme ovat kuljettaneet
rauhan ja vapauden maailman ääriin asti. Pitämällä voitettuja
ystävinämme me jätämme ja takaamme kukistetuille kansoille heidän omat
tapansa ja lakinsa. Eikö olekin Syyria, jota aikaisemmin raatelivat
monet keskenään kiistelevät kuninkaat, alkanut nauttia lepoa ja
menestystä vasta Pompeiuksen suorittaman valloituksen jälkeen? Ja
vaikka Rooma olisikin voinut vaatia kultaa hyvien tekojensa hinnaksi,
onko se ottanut haltuunsa aarteita, joita barbaarien temppelit ovat
täynnä? Onko se ryöstänyt Pessiunten Emo-jumalatarta, Morimenan
ja Kilikian Jupiteria tai juutalaisten jumalaa Jerusalemissa?
Antiokia, Palmyra, Apamea, rikkaudestaan huolimatta rauhassa eläen ja
pelkäämättä enää erämaan arabialaisia, pystyttävät temppeleitä Rooman
suojelushengelle ja keisarin jumaluudelle. Juutalaiset yksin meitä
vihaavat ja uhmaavat. Heiltä täytyy ottaa vero riistämällä, ja he
kieltäytyvät itsepintaisesti sotapalveluksesta.
— Juutalaiset, virkkoi Lamia, ovat kovin piintyneet vanhoihin
tapoihinsa. He epäilivät, — tosin aiheettomasti, sen myönnän — sinun
tahtovan tuhota heidän lakinsa ja muuttaa heidän tapansa. Salli,
Pontius, minun sanoa, ettei toimintasi ollut aina omansa hälventämään
heidän onnetonta erehdystänsä. Sinua huvitti tahtomattasi kiihtää
heidän levottomuuttansa, ja minä huomasin sinun useat kerrat
ilmaisevan heidän nähtensä ylenkatsetta, jota sinussa herättivät
heidän uskomuksensa ja uskonnolliset menonsa. Sinä ärsytit heitä
erikoisesti antamalla legionasotilaittesi vartioida Antonia-tornissa
säilytettyjä ylimmäisen papin juhlapukuja. On myönnettävä, että vaikka
juutalaiset eivät ole kohonneet näkemään jumalallisia asioita niinkuin
me, he kuitenkin juhlivat mysteerejä, jotka ovat ikivanhuutensa vuoksi
kunnianarvoiset.
Pontius Pilatus kohautti olkapäitään.
— Heillä ei ole minkäänlaista oikeata tietoa jumalten olemuksesta,
sanoi hän. He palvelevat Jupiteria, mutta eivät anna hänelle mitään
nimeä eikä hahmoa. He eivät palvo häntä edes kiven muodossa, kuten
muutamat Aasian kansat. He eivät tiedä mitään Apollosta, Neptunuksesta,
Marsista ja Plutosta eivätkä tunne yhtäkään jumalatarta. Kuitenkin
uskon heidän aikoinaan palvoneen Venusta. Vielä nytkin näet naiset
tuovat alttarille uhrilahjaksi kyyhkysiä, ja tiedäthän yhtä hyvin kuin
minä, että temppelin pylväskäytäviin sijoittuneet kauppiaat myyvät
lintuja parittain siihen tarkoitukseen käytettäviksi. Kerrottiinpa
minulle eräänä päivänä niinkin, että eräs raivopää oli kumonnut nuo
uhrieläinten myyjät häkkeineen kaikkineen. Papit valittivat siitä
katsoen sen pyhyydenloukkaukseksi. Minä uskon, että tuo tapa uhrata
toukomettisiä oli alkujaan järjestetty Venus-jumalattaren kunniaksi.
Minkätähden naurat, Lamia?
— Minä nauran, vastasi Lamia, eräälle hupaiselle ajatukselle,
joka johtui mieleeni, miten lieneekään johtunut. Ajattelin, että
juutalaisten Jupiter voi jonakin kauniina päivänä tulla Roomaan ja
vainota sinua vihaisena siellä. Miksipä ei? Aasia ja Afrika ovat
jo antaneet meille suuren joukon jumalia. Roomassa ovat saaneet
omat temppelinsä Isis ja haukkuva Anubis. Tienristeyksissä, jopa
kilparadoillakin näemme syyrialaisten Hyvän Jumalattaren, aasintammalla
ajamassa. Ja etkö tiedä, että Tiberiuksen hallitessa eräs nuori
ritari paneutui egyptiläisten sarvekkaaksi Jupiteriksi saaden siinä
valhepuvussa haluamansa suosionosoituksen eräältä ylhäiseltä naiselta,
joka oli niin hurskas, ettei voinut evätä mitään jumalilta. Pelkää
siis, Pontius, että juutalaisten näkymätön Jupiter astuu jonakin
kauniina päivänä maihin Ostiassa!
Ajatus, että Juudeasta voisi tulla joku Jumala, sai prokuraattorin
ankaroissa kasvoissa välähtämään hymyn. Sitten hän vastasi vakavasti:
— Kuinka voisivat juutalaiset saada toisia kansoja omaksumaan heidän
pyhän lakinsa, kun he itse raatelevat toisiansa kiistellessään tämän
lain tulkitsemisesta? Näithän, Lamia, kuinka he kahteenkymmeneen
riitelevään lahkokuntaan jakaantuneina, julkisilla toreilla,
pergamenttikääröt käsissään, solvasivat toisiaan ja repivät toistensa
leukahaivenia. Näithän, kuinka he temppelin pylväskäytävässä riipoivat
rikki tahmaisia kauhtanoitaan siten ilmaisten lohduttomuuttansa
jonkun profeetallisen vimman valtaan joutuneen henkilön ympärillä. He
eivät käsitä, että voi keskustella rauhallisesti, seesteisin mielin,
jumalallisista asioista, jotka kuitenkin ovat huntujen peittämät
ja kaikin puolin epävarmat. Kuolemattomien olemus näet jää meiltä
salatuksi, ja meidän on mahdoton sitä käsittää. Ajattelen kumminkin
olevan viidasta uskoa jumalten Kaitselmukseen. Mutta juutalaisilla
ei ole mitään filosofiaa, ja heistä tuntuu mahdottomalta suvaita
erilaisia mielipiteitä. Niinpä he tuomitsevatkin äärimmäisen
kadotuksen ansainneiksi ne, jotka selittävät jumaluutta heidän
laistansa poikkeavalla tavalla. Ja koska Rooman suojelushengen
levittyä heidän ylitsensä heidän tuomioistuintensa langettamia
kuolemantuomioita voidaan panna täytäntöön ainoastaan prokonsulin
tai prokuraattorin annettua suostumuksensa, ahdistivat he alinomaa
roomalaista viranomaista allekirjoittamaan heidän tuomioitansa, ja
pretoriumissa kaikuivat lakkaamatta heidän kuolemaa vaativat huutonsa.
Sata kertaa olen nähnyt heidän joukoittain, rikkaiden ja köyhien,
kaikkien sulassa sovinnossa pappiensa ympärillä, kiihkeästi piirittävän
norsunluista istuintani ja kiskovan togani liepeitä ja sandaalieni
hihnoja saadakseen minut määräämään kuolemaantuomituksi jonkun
onnettoman, jonka rikoksesta en saanut selkoa ja jota pidin vain yhtä
mielettömänä kuin hänen syyttäjiänsä. Mitä sanonkaan, sata kertaa!
Niin tapahtui joka päivä, joka hetki. Ja kaikesta huolimatta minun
täytyi panna täytäntöön heidän lakinsa samoinkuin meidän lakimme, koska
Rooma ei ollut suinkaan asettanut minua heidän tapojansa tuhoamaan,
vaan tukemaan, ja koska olin heille raippa ja kirves. Alkuaikoina
yritin saada heitä järkiinsä, yritin pelastaa heidän onnettomia
uhrejansa kuolemasta. Mutta lempeyteni heitä vain ärsytti: he vaativat
saalistansa räpytellen ja kärkkyen ympärilläni kuin korppikotkat.
Heidän pappinsa kirjoittivat keisarille, että minä rikoin heidän
lakiansa, ja heidän anomuksistaan, joita Vitellius puolsi, koitui
minulle ankara nuhde. Kuinka monesti tekikään mieleni lähettää sekä
syytetyt että tuomarit korppien: saaliiksi, kuten sanovat kreikkalaiset!
Älä luule, Lamia, että kannan voimatonta kaunaa ja tunnen
vanhuudenhöperöä vihaa tuota kansaa kohtaan, joka on minut
voittaessaan voittanut Rooman ja rauhan. Mutta minä arvaan, millaiseen
äärimmäisen tukalaan tilaan he meidät lopulta saattavat. Koska heitä
ei käy hallitseminen, pitäisi heidät tuhota. Varmaa on, että he
kukistamattomina, hautoen kapinaa kiihtyneissä mielissään, syytävät
vielä meitä vastaan sellaisen vimman, johon verrattuna numidialaisten
kiukku ja parthien uhkaukset ovat pelkkää lapsen oikkua. He elättelevät
salaa järjettömiä toiveita ja suunnittelevat mielettömästi meidän
tuhoamme. Voiko toisin ollakaan, koska he odottavat, oraakkeliin
luottaen, heimostaan syntyvää ruhtinasta, jonka tulee hallita maailmaa?
Sitä kansaa on mahdoton pitää kurissa. Sen tulee lakata olemasta.
Jerusalem on perinpohjin hävitettävä. Kenties suodaan minun, vaikka
olen jo vanha, nähdä päivä, jona sen muurit sortuvat, tuli tuhoaa sen
asumukset, asukkaat surmataan miekalla ja suolaa kylvetään siihen
paikkaan, missä Temppeli on sijainnut. Sinä päivänä käy vihdoin ilmi,
että minä olin oikeassa.
Lamia yritti palauttaa keskustelua leppoisemmille laduille.
— Minä voin varsin hyvin käsittää sekä vanhan kaunasi että synkät
aavistuksesi, Pontius, sanoi hän. Ne juutalaisen luonteen piirteet,
joihin olet tutustunut, eivät varmaankaan puhu heidän eduksensa.
Mutta minä, joka elelin Jerusalemissa harrastelijana ja seurustelin
asukkaiden kanssa, keksin heissä salattuja hyveitä, jotka sinulta
jäivät havaitsematta. Tunsin ylen leppeitä juutalaisia, joiden
yksinkertaiset tavat ja uskollinen sydän johdattivat mieleeni, mitä
runoilijamme ovat kertoneet Aebalius-vanhuksesta. Ja näithän itsekin
legiona-soturiesi raippojen alle raukeavan yksinkertaisia ihmisiä,
jotka nimeään mainitsematta kuolivat oikeaksi uskomansa asian puolesta.
Sellaiset ihmiset eivät ansaitse ylenkatsettamme. Puhun näin, koska on
soveliasta noudattaa kaikissa asioissa kohtuutta ja tasapuolisuutta.
Myönnän kumminkin, etten ole milloinkaan tuntenut elävää myötätuntoa
juutalaisia miehiä kohtaan. Juutalaisnaiset sitävastoin minua kovin
miellyttivät. Olin silloin nuori, ja Syyriassa naiset saivat aistini
ankaran levottomuuden valtaan. Heidän punaiset huulensa, kosteat ja
pimeässä kiiltävät silmänsä ja pitkät katseensa vaikuttivat ytimiin
asti. Heidän ihonsa on maalattu ja värjätty, heistä uhoo narduksen ja
mirhamin ja kaikkien hyvänhajuisten yrttien tuoksu, ja heidän koko
ruumiinsa on hieno ja hurmaava.
Pontius kuunteli kärsimättömänä tuota ylistystä.
— Minä en ollut se mies, jonka juutalaisnaiset voivat kietoa
pauloihinsa, virkkoi hän, ja koska johdat puheen asiaan, Lamia, sanon,
etten ole milloinkaan hyväksynyt hillittömyyttäsi. Kun en menneinä
aikoina huomauttanut sinulle kyllin selvästi pitäväni sinua erittäin
rikollisena, koska olit Roomassa vietellyt konsulin puolison, johtui se
siitä, että silloin sait katkerasti sovittaa hairahdustasi. Avioliitto
on patriisien kesken pyhä; se on institutio, johon perustuu Rooman
valta. Orjattarien tai muukalaisten naisten kanssa solmitut suhteet
olisivat vähäpätöiset, ellei ruumis tottuisi niissä häpeälliseen
hempeyteen. Salli minun sanoa, että olet liiaksi uhrannut katuvieren
Venukselle. Ja erikoisesti moitin sinua siitä, ettet ole solminut
laillista avioliittoa ja lahjoittanut Tasavallalle lapsia, niinkuin
jokaisen kelpo kansalaisen tulee tehdä.
Mutta Tiberiuksen aikainen maanpakolainen ei enää kuunnellut vanhaa
käskynhaltijaa. Tyhjennettyään viinimaljansa hän hymyili jollekin
näkymättömälle kuvalle.
Oltuaan hetkisen vaiti hän aloitti erittäin matalalla äänellä, joka
vähitellen yleni:
— Kuinka haikean hekumallisesti he tanssivatkaan, Syyrian naiset!
Jerusalemissa tunsin erään juutalaistytön, joka tanssi viheliäisessä
hökkelissä, pienen savuavan lampun valossa, kehnolla matolla,
tanssi ja kohotti käsivarsiaan helisyttääkseen symbaalejansa. Hänen
vartensa notkistui, pää heittyi taaksepäin, ikäänkuin runsaiden
ruosteenpunervain hiusten painosta, silmissä oli hekuman kosteus, ja
tuo kiihkeä, riutuva, norja tanssijatar olisi saanut itse Kleopatrankin
kateudesta kalpenemaan. Minä rakastin hänen barbaarisia tanssejansa,
hänen hieman karua, mutta silti suloista lauluansa, hänestä uhoavaa
suitsukkeen tuoksua ja sitä horrosta, jossa hän näytti elävän. Minä
seurasin häntä kaikkialle. Liityin sotilaana, silmänkääntäjänä tai
publikaanina joukkoon, joka aina häntä ympäröi. Eräänä päivänä hän
oli poissa, ja minä en nähnyt häntä sen koommin. Etsin häntä kauan
huonomaineisilta kaduilta ja kapakoista. Oli vaikeampi vieraantua
hänestä kuin Kreikan viinistä. Muutamia kuukausia hänen katoamisensa
jälkeen sain sattumalta kuulla, että hän oli liittynyt pieneen mies- ja
naisjoukkoon, joka seurasi erästä galilealaista ihmeidentekijää. Miehen
nimi oli Jeesus; hän oli kotoisin Nazarethista, ja hänet naulittiin
ristiin, en tiedä mistä rikoksesta. Muistatko sinä miehen, Pontius?
Pontius Pilatus kurtisti kulmiansa ja vei kätensä otsalle, niinkuin
ainakin henkilö, joka etsii jotakin muististansa. Oltuaan hetken ääneti
hän sitten virkkoi hiljaa:
— Jeesus? Jeesus, Nazarethista? Ei muistu mieleeni.
Komm Atrebaatti.
I.
Atrebaatit olivat asettuneet asumaan sumuiseen maahan, rannikolle,
jota alinomaa pieksi meuruava meri ja missä hiekkasärkät kohosivat
ulapan tuulessa kuin Valtameren aallot. Heidän heimonsa asuivat suuren
virran liikkuvilla äärillä rytövarustusten suojaamilla alueilla lampien
keskessä, tammi- ja koivumetsissä. He kasvattivat siellä isopäisiä
ja lyhytkaulaisia hevosia, joilla oli leveä rinta, kauniit lautaset
ja jäntereiset jalat, erinomaisia vetojuhtia. Metsänrinteissä he
elättivät valtavan suuria sikoja, jotka olivat yhtä villejä kuin
metsäkarjut. He ajoivat koirilla petoeläimiä, joiden päitä naulitsivat
hirsihuoneittensa seiniin. Nämä eläimet ja meren ja jokien kalat
olivat heidän ravintonansa. He paistoivat ne ja höystivät suolalla,
etikalla ja kuminalla. He joivat viiniä ja juopuivat runsasruokaisilla
aterioillaan, pyöreiden pöytien ääressä istuen. Heidän keskuudessaan
oli naisia, jotka tunsivat kasvien tehon ja poimivat villikaalia,
rantayrttejä ja selagon nimellä mainittuja ruohoja, joita kasvaa
kallioiden kosteissa halkeamissa. Punakatajan ydinmehua he käyttivät
juoman valmistamiseen.
Atrebaateilla oli myös pappeja ja runoilijoita, jotka tiesivät
sellaista, mikä on toisilta ihmisiltä salattu.
Nämä metsien, rämeiden ja hiekkarantojen asujaimet olivat kookkaita;
he jättivät vaaleat hiuksensa leikkaamatta ja verhosivat suuret
valkoveriset ruumiinsa hurstilla, joka oli syksyn punertaman
viininvarren väristä. He tottelivat päälliköitä, jotka oli asetettu
heimoja johtamaan.
Atrebaatit tiesivät roomalaisten tulleen sotimaan Gallian kansoja
vastaan ja tiesivät kokonaisia kansakuntia myydyn orjuuteen, ruumiineen
ja hyvyyksineen. He saivat erittäin nopeasti tiedon siitä, mitä
tapahtui Rhônen ja Loiren rannoilla. Merkit ja sanat lensivät kuin
linnut. Se, mitä sanottiin karnuuttien Genabumissa päivänkoitteessa,
kuultiin Valtameren hiekoilla jo yön ensimmäisenä vartiona. He eivät
kumminkaan olleet huolissaan veljiensä kohtalosta; päinvastoin:
he kadehtivat veljiänsä ja iloitsivat Caesarin heille tuottamista
onnettomuuksista. He eivät vihanneet roomalaisia, koska eivät heitä
tunteneet. He eivät heitä pelänneet, koska heistä näytti mahdottomalta,
että sotajoukko voisi tunkeutua heidän asuinsijojansa ympäröivien
metsien ja rämeiden läpi. Heillä ei ollut kaupunkeja, vaikka he
mainitsivat sillä nimellä Nemetocennaa, paaluvarustusten piirittämää
avaraa aitausta, joka oli päällekarkauksen sattuessa sotilaiden,
naisten ja karjan suojapaikkana. Mainitsimme jo, että heillä oli koko
asuma-alueellaan suuri joukko samanlaisia, mutta pienempiä tyyssijoja.
Niitäkin nimitettiin kaupungeiksi.
He eivät suinkaan luottaneet näihin rytövarustuksiinsa ajatellessaan
roomalaisia, joiden tiesivät taitavasti valloittavan kivimuureilla
ja puutorneilla suojattuja kaupunkeja. Pikemmin he luottivat siihen,
ettei heidän koko alueellaan ollut mitään teitä. Mutta roomalaiset
sotilaat rakensivat itse tiet, joita pitkin kulkivat. He käsittelivät
maankamaraa paljoa voimallisemmin ja nopeammin kuin voivat ymmärtää
korpimaiden gallialaiset, joiden keskuudessa rauta oli harvinaisempaa
kuin kulta. Niinpä saivatkin atrebaatit eräänä päivänä suureksi
kummakseen kuulla, että pitkä roomalaistie, kauniine kivikamaroineen ja
askeltuhansia merkitsevine patsaineen eteni kohti heidän ryteikköjänsä
ja rämeitänsä. Silloin atrebaatit solmivat liiton Synkäksi nimitetyssä
metsässä asuvien kansojen kanssa, jotka olivat koonneet lukuisat
heimot Caesaria vastustavaksi liittokunnaksi. Atrebaattien päälliköt
kohottivat sotahuudon, sitoivat olalleen kullan- ja korallinkirjaellun
hankkiluksen, painoivat päähänsä hirven- tai puhvelinsarvilla
kaunistetun kypäränsä ja vetivät miekkansa, joka ei ollut roomalaisen
säilän veroinen. Heidät voitettiin, ja koska olivat sisukkaat, antoivat
he lyödä itsensä kahteen kertaan.
Heidän keskuudessaan oli erittäin äveriäs päällikkö, Komm nimeltään.
Hänellä oli kirstuissaan suuri määrä kaulanauhoja, rannerenkaita ja
sormuksia. Olipa siellä seetriöljyyn kastettuja ihmisten päitäkin.
Ne olivat kuuluneet vihollisten päälliköille, jotka oli surmannut
hän itse, hänen isänsä tai hänen isänsä isä. Komm nautti elämäänsä
väkevänä, vapaana ja mahtavana miehenä.
Ottaen mukaan aseensa, hevosensa, vankkurinsa, bretagnelaiset koiransa
sekä sotilaittensa ja naistensa suuren paljouden hän matkasi, miten
mieli teki, rajattomilla alueillaan, metsissä ja virran varrella,
ja pysähtyi johonkin puiden suojassa olevaan tyyssijaan, johonkin
niistä erätiloista, joita hänellä oli paljon. Uskollistensa seurassa
hän siellä ajoi petoeläimiä, kalasti, kasvatti hevosia ja muisteli
sotaisia seikkailujansa. Lähtipä hän kauemmaksikin, jos sattui halu
vetämään. Hän oli väkivaltainen, viekas, ovelaälyinen mies, etevä
toiminnassa, etevä puheessa. Kun atrebaatit kajahduttivat sotahuudon,
ei hän ottanut päähänsä metsähärän sarvien kaunistamaa kypäräänsä. Hän
jäi kaikessa rauhassa elelemään erääseen taloonsa, joka oli täynnä
kultaa, sotilaita, hevosia, naisia, villisikoja ja savustettuja
kaloja. Maanmiesten jouduttua häviölle hän lähti tapaamaan Caesaria
ja jätti roomalaisten käytettäväksi älynsä ja vaikutusvaltansa. Hänet
otettiin suopeasti vastaan. Caesar otaksui aivan oikein, että tämä
taitava ja mahtava gallialainen voisi rauhoittaa maan ja pitää sitä
kuuliaisena roomalaisille, antoi hänelle suuren vallan ja nimitti
hänet atrebaattien kuninkaaksi. Entinen päällikkö Komm oli nyt Commius
Rex. Hän pukeutui purppuraan ja lyötti rahoja, joissa oli sivukuvana
hänen päänsä ja siinä teräväsakarainen otsavanne, jollaista kantoivat
Rooman kansan ystävyyden nojalla kuninkuutensa saaneet helleeniset ja
barbaariset ruhtinaat.
Atrebaatit eivät suinkaan häntä inhonneet. Hänen omanedunmukainen ja
varova menettelynsä ei ollut tehnyt hänelle mitään haittaa kansan
keskuudessa, jolla ei ollut isänmaasta ja kansalaisen velvollisuuksista
sellaisia käsityksiä kuin kreikkalaisilla ja roomalaisilla. Villeinä,
maineettomina, mitään julkista elämää tuntematta he pitivät arvossa
kavaluutta, taipuivat tottelemaan ylivoimaa ja ihastelivat kuninkaan
valtaa suurena ja ennennäkemättömänä ihmeenä. Useimmilla näistä
gallialaisista, jotka olivat sumuisen rannikon köyhiä kalastajia,
korpimaitten karuja erämiehiä, oli parempikin syy olla arvostelematta
epäedullisesti päällikkö Kommin käytöstä ja onnea: he eivät tietäneet
olevansa atrebaatteja, eivätpä edes sitäkään, että atrebaatteja oli
olemassa, ja välittivät siis vähän atrebaattien kuninkaasta. Komm ei
niinmuodoin ollut kansalle vastenmielinen. Ja jos roomalaisten ystävyys
saattoikin hänet vaaraan, ei vaara suinkaan johtunut hänen omasta
kansastaan.
Sodan neljäntenä vuotena, kesän lopulla, Caesar varusti laivaston
noustakseen maihin bretonein rannalle. Hän halusi päästä yhteyteen
suuren Saaren kanssa ja päätti lähettää Kommin Tamesiin kelttien luo
tarjoamaan heille Rooman kansan ystävyyttä. Komm, jolla oli neuvokas
äly ja liukas kieli, määrättiin lähettilääksi luonteensa ja myöskin
syntyperänsä vuoksi, koska hän oli bretonein sukulainen. Atrebaattein
heimot näet olivat silloin asettuneet Tamesis-virran molemmille
rannoille.
Komm oli ylpeä Caesarin ystävyydestä, mutta ei kiiruhtanut suorittamaan
tehtävää, jonka vaarat arvasi ennakolta. Hänen taivuttamiseksi täytyi
hänelle luvata erittäin suuria etuja. Caesar vapautti gallialaisten
kaupunkien maksettavista veroista Nemetocennan, joka oli jo muuttumassa
todelliseksi kaupungiksi, vieläpä pääkaupungiksikin, koska roomalaiset
täällä kuten yleensäkin nopeasti viljelivät valloitettuja alueita.
Hän antoi Nemetocennalle takaisin omat oikeudet ja lait, siten hiukan
lieventäen valloitusalueilla tavallista hallintajärjestystä. Sitäpaitsi
hän määräsi Kommin kuninkuuden alaisiksi morinit, jotka asustivat
Valtameren rannalla atrebaattien naapureina.
Komm lähti purjehtimaan ratsuväen prefektin Caius Volusenus
Quadratuksen kanssa, jonka Caesar lähetti tutustumaan suureen Saareen.
Mutta kun alus sitten laski hiekkarantaan valkoisten rantakallioitten
juurelle, joitten vaiheilla kiiriskelivät merilinnut, kieltäytyi
roomalainen astumasta maihin, koska pelkäsi tuntemattomia vaaroja
ja varmaa kuolemaa. Komm astui maihin hevosineen ja uskollisine
miehineen ja puhui häntä vastaanottamaan tulleille bretoneille.
Hän piti heille puheen, jossa neuvoi heitä valitsemaan mieluummin
roomalaisten hyödyllisen ystävyyden kuin heidän leppymättömän vihansa.
Mutta nämä päälliköt, Hu Väkevän ja hänen kumppaniensa jälkeläiset,
olivat väkivaltaisia ja ylpeitä. He kuuntelivat kärsimättöminä Kommin
esitystä. Heidän yrttiväreillä tahrittuihin kasvoihinsa nousi vihan
ilme. He vannoivat puolustavansa Saarta roomalaisia vastaan.
— Astukoot vain maihin! he huudahtivat. He häviävät niinkuin häviää
rannan hietikolta lumi suvituulen sitä koskettaessa.
He pitivät Caesarin sanelemia ehdotuksia solvauksena ja tempasivat jo
miekkansa kantimistaan aikoen surmata sellaisen häpeällisen viestin
tuojan.
Komm seisoi kilpensä yli kumartuneena anelijan asennossa ja vetosi
veljen nimeen, jonka voi heille antaa. He olivat samojen isien lapsia.