Hän perehdytti kuninkaansa apotelesmatiikkaan Astrampsykhon, Gobryaan
ja Pazataan periaatteiden mukaisesti. Tarkatessaan taivaan kahtatoista
taloa Balthasar ajatteli vähemmän Balkista.
Sen havaitessaan Menkera suuresti iloitsi.
— Tunnustakaa, valtias, sanoi hän eräänä päivänä, että
Balkis-kuningattaren kultaisen hameen alla piili sorkkajalka, sellainen
kuin vuohten.
— Kuka sinulle on tuollaisia tyhmyyksiä uskotellut? «kysyi kuningas.
— Niin uskotaan aivan yleisesti, valtias, Sabassa samoinkuin
Etiopiassakin, vastasi eunukki. Kaikki kertovat poikkeuksetta, että
Balkis-kuningattarella on karvainen jalka ja sen päässä kaksijakoinen
musta sorkka.
Balthasar kohautti olkapäitään. Hän tiesi, että Balkiin jalat olivat
rakenteeltaan aivan samanlaiset kuin toisten naisten ja moitteettoman
kauniit. Lausuttu ajatus kuitenkin tärveli hänen hellästirakastettunsa
muiston. Balthasar tavallaan soimasi Balkista siitä, ettei hänen
kauneutensa ollut loukkaamaton niiden mielikuvituksessa, jotka eivät
hänestä mitään tietäneet. Ajatellessaan omistaneensa naisen, joka oli
todellakin hyvärakenteinen, mutta jota pidettiin muodottomana, hän
tunsi olonsa kerrassaan tukalaksi eikä halunnut enää milloinkaan nähdä
Balkista. Balthasarin mieli oli harvasyinen; mutta rakkaus on aina
erittäin moniosainen tunne.
Siitä päivästä lähtien kuningas edistyi melkoisesti tietäjän- ja
astrologin-opinnoissaan. Hän tarkkasi erinomaisen huolellisesti tähtien
konjunktioita ja asetti horoskooppeja aivan yhtä täsmällisesti kuin
viisas Sembobitis itse.
— Sembobitis, kysyi hän, panetko pääsi pantiksi siitä, että
horoskooppini ovat oikeat?
Viisas Sembobitis vastasi:
— Valtias, tiede on erehtymätön, mutta tieteenharjoittajat erehtyvät
alinomaa.
Balthasarissa oli hyvä luontainen äly. Hän sanoi:
— Totta on vain se, mikä on jumalallista, ja jumalallinen on meiltä
salattu. Turhaan me totuutta etsimme. Kaikesta huolimatta olen löytänyt
taivaalta uuden tähden. Se on kaunis, näyttää elävältä, ja sen
säteillessä tekisi mieli sanoa taivaallisen silmän lempeästi vilkkuvan.
Luulen kuulevani, kuinka se minua kutsuu. Onnellinen, onnellinen,
onnellinen se, joka syntyy tämän tähden alla! Katsohan, Sembobitis,
kuinka tuo viehättävä ja suurenmoinen tähti meitä silmäilee!
Mutta Sembobitis ei nähnyt tähteä, koska ei tahtonut sitä nähdä.
Oppineena ja ikämiehenä hän ei pitänyt uutuuksista.
Mutta Balthasar toisti itsekseen yön hiljaisuudessa:
— Onnellinen, onnellinen, onnellinen se, joka syntyy tämän tähden alla!
V.
Koko Etiopiaan ja sen naapurivaltakuntiin oli levinnyt huhu, ettei
kuningas Balthasar enää rakastanut Balkista.
Kun tämä tieto saapui sabalaisten maahan, närkästyi Balkis ikäänkuin
hänet olisi petetty. Hän riensi Kommagenen kuninkaan luo, joka unohti
oman valtakuntansa viipyen Saban kaupungissa, ja huusi hänelle:
— Tiedätkö, ystäväni, mitä kuulin vast'ikään? Balthasar ei enää minua
rakasta.
— Mitäpä tuosta, virkkoi hymyillen Kommagenen kuningas, rakastammehan
me toisiamme.
— Etkö siis huomaa, kuinka tuo musta minua solvaa?
— En, vastasi Kommagenen kuningas, minä en sitä huomaa.
Balkis ajoi hänet häpeällisesti tiehensä ja käski suurvisiirinsä
varustautumaan Etiopian-matkalle.
— Me lähdemme jo tänä iltana, sanoi hän. Minä annan katkaista kaulasi,
ellet ole valmis ennen auringonlaskua.
Jäätyään yksin hän alkoi nyyhkyttää.
— Minä rakastan häntä! Hän ei rakasta minua, mutta minä rakastan häntä!
huokasi hän sydämensä vilpittömyydessä.
Ollessaan nyt eräänä yönä tornissaan tähyämässä ihmeellistä tähteänsä
Balthasar laski katseensa maahan ja näki pitkän tumman jonon, joka
kiemurteli etäällä hiekkaerämaassa kuin muurahaisarmeija. Vähitellen
se, mikä oli näyttänyt muurahaisjonolta, suureni ja näkyi niin
selvästi, että kuningas havaitsi siinä hevosia, kameleja ja norsuja.
Karavaanin saavuttua lähelle kaupunkia Balthasar erotti jo Saban
kuningattaren henkivartiokaartin välkkyvät käyräsapelit ja mustat
ratsut. Samassa hän tunsi itsensä kuningattarenkin, ja hänet valtasi
ankara hämminki. Hän tunsi alkavansa rakastaa häntä jälleen. Tähti
helotti taivaan korkeudessa ihmeellisen kirkkaana. Alhaalla lepäsi
Balkis purppuraisessa kantotuolissaan pienenä ja säteilevänä kuin tähti.
Balthasar tunsi työntyvänsä kamalan voiman ajamana häntä kohti, mutta
käänsi päänsä epätoivoisesti ponnistaen, kohotti katseensa ja näki
jälleen tähden. Silloin tähti puhui hänelle näin sanoen:
»Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha ihmisille, joilla
on hyvä tahto!
»Ota mitallinen mirhamia, sinä leppeä kuningas Balthasar, ja seuraa
minua. Minä johdatan sinut pienen piltin luo, joka on äsken syntynyt
tallissa, aasin ja härän välissä.
»Se pieni piltti on kuningasten kuningas. Hän lohduttaa ne, jotka
lohdutusta halajavat.
»Hän kutsuu luoksensa sinut, oi Balthasar, jonka sielu ja kasvot ovat
yhtä tummat, mutta jonka sydän on vilpitön kuin lapsen.
»Hän on valinnut sinut, koska olet kärsinyt, ja antaa sinulle
rikkautta, riemua ja rakkautta.
»Hän sanoo sinulle: 'Ole köyhä iloisin mielin; siinä on oikea rikkaus.'
Hän sanoo vielä: 'Oikea ilo on ilosta luopuminen. Rakasta minua, älä
rakasta luontokappaleita muuten kuin minussa, sillä minä yksin olen
rakkaus'.»
Noista sanoista levisi jumalallinen rauha kuin valkeus kuninkaan
tummiin kasvoihin.
Hurmautunut Balthasar kuunteli tähteä. Hän tunsi muuttuvansa uudeksi
ihmiseksi. Sembobitis ja Menkera olivat pitkänään hänen vieressään ja
palvoivat, otsa kivipermannolla.
Kuningatar Balkis katseli Balthasaria. Hän käsitti, ettei tuossa
jumalallisen rakkauden täyttämässä sydämessä olisi enää milloinkaan
rakkautta häntä varten. Hän kalpeni harmista ja käski karavaaninsa heti
palata Saban maahan.
Tähden lakattua puhumasta kuningas ja hänen molemmat kumppaninsa
astuivat alas tornista.
He varustivat mukaansa mitallisen mirhamia, muodostivat karavaanin ja
lähtivät matkaan tähden opastamina. He kulkivat kauan tuntemattomien
seutujen halki, ja tähti kulki heidän edellänsä.
Eräänä päivänä, saavuttuaan kolmen tien risteykseen, he näkivät kaksi
kuningasta, jotka lähestyivät lukuisine seurueineen. Toinen heistä oli
nuori ja vaaleaverinen. Hän tervehti Balthasaria ja sanoi hänelle:
— Nimeni on Gaspar, minä olen kuningas ja menen viemään kultaa lahjaksi
lapselle, joka on äsken syntynyt Juudan Bethlehemissä.
Toinen kuningas lähestyi vuorostaan. Hän oli vanha mies, ja valkoinen
parta peitti hänen rintansa.
— Minun nimeni on Melkhior, sanoi hän, minä olen kuningas ja menen
viemään suitsuketta jumalaiselle lapselle, joka tulee opettamaan
ihmisille totuuden.
— Minäkin olen sinne menossa, virkkoi Balthasar; olen voittanut
haureuteni, ja siitä syystä tähti on minulle puhunut.
— Minä, sanoi Melkhior, olen kukistanut ylpeyteni, ja siitä syystä on
minut kutsuttu.
— Minä, lausui Gaspar, olen voittanut julmuuteni ja olen siitä syystä
teidän seurassanne.
Tietäjät jatkoivat matkaansa yhdessä. Tähti, jonka he olivat nähneet
Idässä, kulki heidän edellänsä, kunnes saapui sen paikan yläpuolelle,
jossa lapsi oli, ja pysähtyi siihen.
Nähdessään tähden pysähtyvän he ilahtuivat kovin.
Huoneeseen astuessaan he näkivät lapsen ynnä Marian, hänen äitinsä,
heittäytyivät maahan ja palvoivat häntä. He avasivat aarteensa ja
antoivat hänelle lahjaksi kultaa, suitsuketta ja mirhamia, niinkuin
evankeliumissa on kerrottu.
Juudean prokuraattori.
L. Aelius Lamia, joka oli syntynyt Italiassa ylhäisistä vanhemmista,
ei ollut vielä jättänyt toga praetextaa, kun lähti opiskelemaan
filosofiaa Ateenan kouluihin. Sitten hän asui Roomassa ja vietti
Esquilinus-kukkulalla sijaitsevassa talossaan hekumallista elämää
nuorten irstailijoiden keralla. Mutta sitten hänen väitettiin olevan
rikollisissa suhteissa Lepidaan, Sulpicius Quirinuksen puolisoon, hänet
havaittiin syylliseksi ja tuomittiin maanpakoon keisari Tiberiuksen
hallitessa. Hän oli silloin neljännelläkolmatta ikävuodellansa.
Kahdeksantoista vuotta kestäneen maanpakonsa aikana hän vaelsi
Syyriassa, Palestiinassa, Kappadokiassa ja Armeniassa ja oleskeli
pitkät ajat Antiokiassa, Caesareassa ja Jerusalemissa. Kun Tiberiuksen
kuoltua Caius huudettiin keisariksi, sai Lamia palata Kaupunkiin. Saipa
hän vielä takaisin osan omaisuuttansakin. Onnettomuudet olivat tehneet
hänet viisaaksi.
Hän vältti kaikkea seurustelemista vapaissa oloissa elävien naisten
kanssa, ei kärkkynyt julkisia virkoja, vältti kunnianosoituksia ja
eleli piilossa asunnossaan Esquilinuksella. Hän kirjoitti muistiin,
mitä huomattavaa oli nähnyt kaukaisilla retkillään, sanoen siten
tekevänsä menneistä kärsimyksistään nykyisten hetkien huvin. Keskellä
näitä rauhallisia toimia ja Epikuron teosten uutteraa tutkimista
hän havaitsi hiukan hämmästyen ja vähäiseksi murheekseen vanhuuden
olevan tulossa. Kahdennellaseitsemättä ikävuodellaan, ilkeän yskän
ahdistaessa, hän lähti Baiaen kylpylään. Tällä rannikolla, joka oli
ennen ollut meren lintujen tyyssijana, kävivät siihen aikaan ahkerasti
rikkaat ja huvinhaluiset roomalaiset. Lamia oli viettänyt viikkokauden
yksinään ja ystävättömänä kylpyvieraiden loistavassa joukossa, kun
hän eräänä päivänä, päivällisaterian jälkeen, tunsi itsensä pirteäksi
ja päätti lähteä kukkuloille, jotka kohoavat meren huuhteleman rannan
yläpuolella viiniköynnösten seppelöiminä kuin bakkantit.
Saavuttuaan kukkulan laelle hän istuutui polun viereen tärpättipuun
alle ja antoi katseensa harhailla kauniissa maisemassa. Hänen
vasemmalla puolellansa levisivät Phlegran lakeudet lyijynkarvaisina
ja alastomina Cumaen raunioihin saakka. Oikealla puolella työnsi
Misenum-niemi terävän kärkensä Tyrrhenan mereen. Hänen aliansa,
lännen puolella, lepäsi rikas Baiae rannikon soreassa poukamassa
levittäen puutarhojansa, veistokuvilla kaunistettuja huviloitansa ja
marmoripengermiänsä vierellä sinisen meren, jossa delfiinit leikkivät.
Hänen edessään, lahden toisella puolella, jo painuvan auringon
kultaamalla Campanian rannalla, hohtelivat temppelit, joita etäällä
seppelöivät Pausilippon laakerilehdot, ja kaukana näköpiirin rajoilla
lepäsi leppoisa Vesuvius.
Lamia veti togansa laskoksesta pergamenttikäärön, joka sisälsi teoksen
_Luonnon olemuksesta_, ojentui pitkäkseen maahan ja alkoi lukea.
Mutta samassa kuului orja huutavan ja kehoittavan häntä nousemaan,
jotta ahdasta viinimäen polkua nouseva kantotuoli pääsisi kulkemaan
ohi. Kantotuolin lähetessä aivan avoimena Lamia näki sen pieluksille
ojentuneen ylen lihavan vanhan miehen, joka nojasi otsaansa käteensä ja
katsahteli synkästi ja ylpeästi. Hänen kotkannenänsä kaartui lähelle
huulia, joita ympäröivät ulkoneva leuka ja väkevät leukapielet.
Lamia tiesi kohta varmasti tuntevansa nuo kasvot. Tuokion ajan
hän epäröi, kenen ne olivat. Sitten hän yht'äkkiä syöksähti kohti
kantotuolia hämmästynein ja ilahtunein elein:
— Pontius Pilatus! Armolliset jumalat sallivat minun nähdä sinut
jälleen!
Vanhus viittasi orjia pysähtymään ja loi tervehtivään mieheen
tarkkaavan katseen.
— Pontius, rakas isäntäni, virkkoi puhuttelija, kaksikymmentä vuotta
ovat valkaisseet hiuksiani ja uurtaneet poskiani niin ankarasti, ettet
enää tunne Aelius Lamiaasi.
Tuon nimen kuultuaan Pontius Pilatus astui kantotuolistaan niin
nopeasti kuin iän aiheuttama uupumus ja käytöksen vakava arvokkuus
sallivat. Hän syleili Aelius Lamiaa kaksi kertaa.
— Aivan varmaan on iloista nähdä jälleen sinut, virkkoi hän. Ah, sinä
palautat mieleeni menneet ajat, jolloin olin Juudean prokuraattorina
Syyrian provinssissa. On kulunut kolmekymmentä vuotta siitä, kun
näin sinut ensimmäisen kerran. Se tapahtui Caesareassa, missä vietit
maanpakolaisen ikävää elämää. Olin onnellinen saadessani sitä hiukan
lievittää, ja sinä, Lamia, seurasit ystävyydestä minua murheelliseen
Jerusalemiin, missä juutalaiset tuottivat minulle ylenmääräisesti
katkeruutta ja harmia. Sinä olit toistakymmentä vuotta vieraanani
ja kumppaninani, ja me keskustelimme Kaupungista siten lohduttaen
itseämme, sinä onnettomuuksissasi, minä valtani suuruudessa.
Lamia sulki hänet jälleen syliinsä.
— Et sano kaikkea, Pontius, et mainitse, että käytit hyväksesi Herodes
Antipaan sinulle suomaa luottoa ja anteliaana avasit minulle kukkarosi.
— Siitä emme huoli puhua, vastasi Pontius, sillä heti Roomaan
palattuasi lähetit erään vapauttamasi orjan tuomaan minulle rahasumman,
joka korvasi lainani korkoineen.
— En katso suorittaneeni velkaani rahalla, Pontius. Mutta sanohan:
ovatko jumalat täyttäneet toivomuksesi? Nautitko ansaitsemaasi onnea?
Kerro minulle perheestäsi, varallisuudestasi ja terveydestäsi.
— Olen vetäytynyt Sisiliaan, missä minulla on tiluksia, ja viljelen
ja myyn viljaa. Vanhempi tyttäreni, rakas Pontiani, on leskeydyttyään
tullut luokseni ja johtaa talouttani. Jumalat ovat sallineet minun
säilyttää henkeni virkeänä; muistini ei ole ollenkaan heikontunut.
Vanhuuden keralla saapuu kuitenkin kokonainen pitkä sarja kipuja ja
raihnautta. Minua ahdistaa kamalasti luuvalo, ja niinpä olenkin, kuten
näet, tullut etsimään apua kipuihini näiltä Phlegran mailta. Tästä
kuumasta maaperästä, joka öisin syttyy liekkeihin, nousee tuimia
rikkihöyryjä, joiden sanotaan lievittävän kipuja ja tekevän jäsenten
nivelet jälleen taipuisiksi. Ainakin lääkärit niin vakuuttavat.
— Kunpa saisit kokea sen itse, Pontius! Luuvalostasi ja sen polttavista
puremista huolimatta sinä näytät tuskin ikäiseltäsi, vaikka olet
kymmenen vuotta minua vanhempi. Olet varmaan yhä vielä voimakkaampi
kuin minä milloinkaan, ja minua ilahduttaa, että kohtaan sinut
niin virkeänä. Minkätähden, ystäväni, olet ennen aikojasi luopunut
julkisista viroista? Minkätähden olet Juudean maaherrantoimesta
erottuasi elellyt tiloillasi Sisiliassa vapaaehtoisena maanpakolaisena?
Kerro minulle, mitä olet tehnyt siitä lähtien, kun sinut viimeksi
näin. Sinä varustauduit kukistamaan samarialaisten kapinaa, kun lähdin
Kappadokiaan, missä toivoin jotakin ansaitsevani hevosia ja muuleja
kasvattamalla. Senjälkeen en ole sinua nähnyt. Kuinka retkesi onnistui?
Kerrohan. Kaikki sinun toimesi herättävät mielenkiintoani.
Pontius Pilatus pudisti alakuloisesti päätänsä.
— Luontainen tunnollisuus ja velvollisuuden vaisto, sanoi hän, ovat
saaneet minut täyttämään julkiset tehtäväni huolellisesti, vieläpä
hartaastikin. Siitä huolimatta on viha vainonnut minua lakkaamatta.
Juonet ja panettelut ovat murtaneet elämäni sen ollessa täydessä
voimassaan ja ovat kuihduttaneet ne hedelmät, joita sen oli määrä
kypsyttää. Kysyt, kuinka oli samarialaisten kapinan laita. Istukaamme
tälle kummulle. Vastaan kysymykseesi muutamalla sanalla. Tapahtumat
ovat mielessäni niin elävinä kuin olisivat eilen sattuneet.
»Eräs rahvaanmies, voimallinen puhuja, jollaisia on Syyriassa
paljonkin, yllytti samarialaiset kerääntymään asestettuina
Gazim-vuorelle, jota siinä maassa pidetään pyhänä paikkana, ja lupasi
paljastaa heidän nähtäviinsä pyhiä maljakoita, jotka eräs muinaisajan
sankari tai paremmin sanoen eräs heidän kotoisia jumaliansa, Mooses
nimeltään, oli sinne kätkenyt Evanderin ja taattomme Aeneaan aikoina.
Tuohon vakuutukseen luottaen samarialaiset nousivat kapinaan. Minä
sain kumminkin asiasta ajoissa tiedon ja ehdin ennen heitä, annoin
jalkaväkiosastojen miehittää vuoren ja sijoitin sotaväkeä vartioimaan
pääsyä sinne.
»Nämä varovaisuustoimenpiteet olivat välttämättömät. Kapinalliset jo
piirittivät Tyrathaban kauppalaa, joka sijaitsee Gazimin juurella. Minä
hajoitin heidät helposti ja tukahdutin kapinan alkuunsa. Antaakseni
suuren esimerkin käyttäen vähiä uhreja jätin sitten kuoletettaviksi
kapinan johtajat. Mutta tiedäthän, Lamia, kuinka kiinteässä
riippuvaisuudessa minua piti prokonsuli Vitellius, joka ei hallinnut
Syyriaa Rooman puolesta, vaan Roomaa vastaan ja otaksui Valtakunnan
provinssien antautuvan tetrarkeille yksityisten tilusten tavoin.
Huomattavimmat samarialaiset saapuivat hänen luoksensa ja itkivät hänen
eteensä polvistuen minuun kohdistuvaa vihaansa. He olivat puheistaan
päättäen keisarin kuuliaisimpia alamaisia. Minä olin provokaattori,
ja he olivat kokoontuneet Tyrathaban tienoille vastustaakseen
väkivaltaisuuksia. Vitellius kuunteli heidän valituksiansa, uskoi
Juudean asiat ystävänsä Marcelluksen hoitoon ja käski minun lähteä
keisarin luo puolustautumaan. Minä lähdin purjehtimaan, sydän täynnä
tuskaa ja vihankaunaa. Kun saavuin Italian rantaan, kuoli Tiberius
äkkiä iän ja hallitushuolten murtamana Misenum-niemessä, jonka näemme
tuolla ojentuvan mereen illan hämyssä. Minä anoin oikeutta hänen
seuraajaltaan Caiukselta, jolla oli luontainen vilkas äly ja joka tunsi
Syyrian asiat. Mutta nyt ihmettele kerallani, Lamia, kovaa onnea, joka
itsepintaisesti tahtoi minut tuhota. Caiuksella oli siihen aikaan
luonansa, Kaupungissa, juutalainen Agrippa, hänen kumppaninsa ja
lapsuudenystävänsä, jota hän rakasti hellemmin kuin silmiensä valoa.
Agrippa suosi Vitelliusta, koska Vitellius oli Agrippan vihaaman
Antipaan vihamies. Keisari kuunteli rakasta aasialaistansa suostumatta
edes päästämään minua puheilleen. Minun täytyi jäädä ansaitsemattomaan
epäsuosioon. Kyyneliä niellen, raviten itseäni sapelia, minä
vetäydyin tiluksilleni Sisiliaan, missä olisin menehtynyt murheeseen,
ellei lempeä Pontia olisi tullut isäänsä lohduttamaan. Olen siellä
kasvattanut viljaa, ja pelloillani ovat nuokkuneet koko provinssin
rehevimmät tähkät. Nyt on elämäni ollut ja mennyt. Tulevaisuus
tuomitkoon Vitelliuksen ja minun välisessä asiassa.»
— Uskon varmaan, Pontius, vastasi Lamia, että kohtelit samarialaisia
niinkuin suora mielesi ja selvät Rooman edut vaativat. Mutta
etköhän tässä tapauksessa liiaksi totellut sitä rajua rohkeutta,
joka aina sinua johti? Tiedäthän, että minä, sinua nuorempi, jonka
olisi oikeastaan pitänyt olla tulisempi, Juudeassa ollessamme usein
suosittelin sinulle laupeutta ja lempeyttä.
— Lempeyttä juutalaisia kohtaan! huudahti Pontius Pilatus. Vaikka
olet elänyt heidän keskuudessaan, tunnet vain huonosti ne ihmissuvun
viholliset. Ollen samalla kertaa kopeita ja kehnoja, yhdistäen
häpeälliseen pelkuruuteen voittamattoman itsepintaisuuden, he
uuvuttavat sekä rakkauden että vihan. Minun henkeni, Lamia, on
muovautunut jumalaisen Augustuksen periaatteiden mukaan. Jo siihen
aikaan, kun minut nimitettiin Juudean prokuraattoriksi, käsitti
roomalainen rauha maanpiirin. Ei nähty enää, kuten sisäisten
eripuraisuuksiemme vallitessa, prokonsulien rikastuvan ryöstämällä
provinsseja. Minä tiesin velvollisuuteni. Tahdoin noudattaa toimissani
ainoastaan viisautta ja kohtuutta. Jumalat ovat todistajani, etten ole
itsepintaisesti harrastanut muuta kuin lempeyttä. Mitä hyötyä minulla
on ollut hyväntahtoisista ajatuksistani? Sinä näit minut, Lamia, kun
hallituskauteni alussa syttyi ensimmäinen kapina. Tarvitseeko minun
palauttaa mieleesi asian yksityiskohtia? Caesarean varusväki oli
tullut talvimajoihinsa Jerusalemiin. Legiona-soturien merkkitangoissa
oli keisarin kuva. Sen näkeminen loukkasi Jerusalemin asukkaita,
jotka eivät tunnustaneet keisaria jumalaksi, vaikka epäilemättä olisi
ollut kunniallisempaa totella jumalaa kuin ihmistä, koska kerran
täytyi totella. Juutalaiset papit tulivat virkaistuimeni eteen ynseän
alamaisina pyytämään, että nuo merkit kuljetettaisiin pyhän kaupungin
ulkopuolelle. Minä kieltäydyin, koska kunnioitin Keisarin jumaluutta
ja Valtakunnan majesteettia. Silloin rahvas liittyi pappeihin, ja
pretoriumin ympärillä kaikui uhkaavia pyyntöjä. Minä käskin sotilaiden
pystyttää keihäänsä Antonia-tornin eteen ja lähteä raipoilla
asestettuina, kuin liktorit, hajoittamaan tuota hävytöntä joukkiota.
Juutalaiset eivät kumminkaan iskuista huolineet, vaan vannottivat minua
yhä, ja itsepäisimmät kurottivat kaulaansa maassa maaten ja sallivat
piestä itsensä kuoliaiksi. Olithan silloin nöyryytykseni todistajana,
Lamia. Vitelliuksen käskystä minun täytyi lähettää merkit Caesareaan.
En varmaankaan ollut ansainnut sellaista häpeää. Kuolemattomien
jumalten edessä vannon, etten ole hallituskautenani kertaakaan
loukannut oikeutta enkä lakeja. Nyt olen vanha. Viholliseni ja
ilmiantajani ovat kuolleet. Minä kuolen saamatta kostaa. Kuka puolustaa
muistoani?»
Hän huokasi ja vaikeni. Lamia vastasi:
— Viisasta on olla mitään pelkäämättä tai toivomatta epämääräiseltä
tulevaisuudelta. Eihän meitä liikuta se, mitä ihmiset meistä
ajattelevat. Me itse olemme ainoat todistajamme ja tuomarimme.
Rauhoitu, Pontius Pilatus, itse todistaen nuhteettomuudestasi. Tyydy
omaan ja ystäviesi arviointiin. Kansoja ei muuten suinkaan hallita
pelkällä lempeydellä. Filosofian opettama yleinen ihmisrakkaus ei
paljoakaan vaikuta julkisuudessa toimivien henkilöiden tekoihin.
— Jättäkäämme se asia, virkkoi Pontius. Phlegran kentistä uhoavat
rikkihöyryt ovat tehokkaammat noustessaan auringonsäteiden vielä
kuumentamasta maasta. Minun täytyy kiirehtiä. Jää hyvästi. Mutta koska
olen kohdannut vanhan ystävän, tahdon käyttää tätä onnea hyväkseni.
Aelius Lamia, suvaitse tulla huomenna luokseni nauttimaan illallista.
Taloni sijaitsee merenrannalla, kaupungin laidassa, Misenumin puolella.
Tunnet sen helposti pylväskäytävästä. Siinä oleva maalaus esittää
Orpheusta tiikerien ja jalopeurojen keskellä, joita hän lumoo lyyransa
sävelillä.
— Näkemiin huomenna, Lamia, lausui hän vielä kantotuoliinsa
noustessaan. Huomenna puhutaan Juudeasta.
Seuraavana päivänä illallisen aikaan Lamia lähti Pontius Pilatuksen
asumukseen. Vain kaksi sijaa oli odottamassa aterioitsijoita.
Pöytä ei ollut upeasti, mutta kyllä moitteettomasti katettu.
Siinä olevissa hopeakulhoissa nähtiin pikkulintuja hunajassa,
laulurastaita, Lucrinus-järven nahkiaisia ja Sisilian ostereita.
Pontius ja Lamia kyselivät aterioidessaan toistensa taudeista, joiden
oireita kuvailivat yksityiskohtaisesti, ja mainitsivat erinäisiä
heille suositeltuja lääkkeitä. Sitten he ilmaisivat ilonsa siitä,
että olivat kohdanneet toisensa Baiaessa, ja kiittivät kilvan
rannikon kauneutta ja ihanaa ilmaa. Lamia ylisti kurtisaaneja, jotka
käyskelivät meren rannalla kullassa kulisten ja barbaarien maassa
kirjaeltujen huntujen hulmutessa. Mutta vanha prokuraattori pahoitteli
prameutta, jonka vuoksi Rooman raha virtasi vieraisiin kansoihin,
vieläpä Valtakunnan vihollisillekin, joutavien helyjen ja ihmiskäsin
kudottujen lukinverkkojen hintana. Sitten he johtuivat keskustelemaan
paikkakunnalla suoritetuista suurista töistä, upeasta sillasta, jonka
Caius oli rakennuttanut Puteolin ja Baiaen välille, ja Augustuksen
kaivattamista kanavista, jotka johtivat merivettä Avernus- ja
Lucrinus-järveen.