VALITTUJA KERTOMUKSIA
Kirj.
Anatole France
Suomentaneet
J. Hollo ja O. Manninen
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
1925.
SISÄLLYS:
I. Runolaulaja.
II. Balthasar.
III. Juudean prokuraattori.
IV. Komm Atrebaatti.
V. Amykos ja Celestinus.
VI. Neitsyt Marian temppuilija.
VII. Harakan miraakkeli.
VIII. Hyvin opittu läksy.
IX. Uudenvuodenlahja.
X. Myönnetty kuolema.
XI. Pieni kukkaskuun tarina vuodelta II.
XII. Bonaparte San Miniatossa.
XIII. Gestas.
XIV. Signora Chiara.
XV. Kaiverrettu kivi.
XVI. Valtameren Kristus.
XVII. Crainquebille.
XVIII. Putois
XIX. Riquet.
XX. Riquet'n ajatuksia.
XXI. Vanhurskaat tuomarit.
XXII. Herra Thomas.
XXIII. Elysionin kentillä.
I, IV ja XII kokoelmasta _Sous l'invocation de Clio_, II on nidoksensa
nimikkokertomus, III, V, VI, X, XI ja XIII kokoelmasta _L'Étui
de nacre_, VII, VIII ja IX kokoelmasta _Les Contes de Jacques
Tournébroche_, XIV, XV, XVI, XVII, XVIII, XIX, XX, XXI ja XXII
kokoelmasta _Crainquebille, Putois, Riquet et plusieurs autres récits
profitables_, XXIII teoksesta _Le Jardin d'Épicure_.
Kertomukset XVII, XVIII, XIX, XX, XXI ja XXII suomentanut O. Manninen,
muut J. Hollo.
Runolaulaja.
Hän kulki polkua, joka noudattaa merenrantamaa kukkulain kupeita
poimutellen. Hänen paljasta, syväin ryppyjen uurtamaa otsaansa
kiersi punainen villanauha. Ohimoilla liehuivat harmaat hiuskiharat
merituulessa. Lumivalkoisen parran suortuvat painuivat leukaa vasten.
Hänen vaatteensa ja paljaat jalkansa olivat niiden teiden väriset,
joilla hän oli harhaillut monet monituiset vuodet. Hänen kupeellansa
riippui karkeatekoinen lyyra. Häntä mainittiin Vanhuksen, mutta
myöskin Runolaulajan nimellä. Lapsilta, joille hän opetti runoutta ja
soitantoa, hän sai vielä erään nimen: he nimittivät häntä Sokeaksi,
koska hänen korkean iän himmentämiä silmiään peittävät luomet olivat
turvonneet ja tulehtuneet savuavien liesitulten ääressä, missä hän
tavallisesti istui laulamassa. Hän ei kumminkaan elänyt ikuisessa
yössä, ja hänen sanottiin näkevän sellaista, mitä muut kuolevaiset
eivät näe. Kolmen miespolven aikana hän oli lakkaamatta vaeltanut
kaupungista toiseen. Nyt hän oli laulanut kokonaisen päivän erään
Aigeian kuninkaan luona ja oli palaamassa kotiinsa, jonka katto ja
ilmoille nousevat savukierteet jo häämöttivät kaukaa. Astuttuaan
tietään koko yön pysähtymättä, peläten päiväisen helteen yllättävän,
hän näki aamun sarastaessa valkean Kymen, kotikaupunkinsa. Koiransa
saattelemana, käyräsauvaansa nojaten hän eteni hitain askelin, vartalo
suorana ja pää korkealla, uupuvia voimiaan ponnistaen ja pysytellen
tasapainossa kaltevalla tiellä, joka painui ahtaaseen laaksoon. Aasian
vuorten takaa nouseva aurinko loi ruusuista hohdettaan taivaalla uiviin
pilvenhahtuviin ja meren moniin saariin. Koko ranta säteili. Mutta idän
puolella leviävillä kukkuloilla, joiden lakea peittivät pistasia- ja
tärpättipuumetsät, viipyi varjossa yhä yön suloinen raikkaus.
Vanhus laski painuvalla rinteellä kaksitoista kertaa kaksitoista
peitsenmittaa ja havaitsi vasemmalla puolellaan, kahden kallioseinämän
välissä, pyhään metsikköön johtavan kapean tien. Sen perällä kohosi
lähteen partaalla hakkaamattomista kivistä rakennettu alttari.
Sen peitti puolittain laakeripuu, jonka oksat olivat täynnä
heleävärisiä kukkia. Alttarin edessä, tallatulla tanterella, valkenivat
uhrien luut. Ympärillä kasvavien oliivipuiden oksiin oli kaikkialle
ripustettu uhrilahjoja, ja kauempana, rotkon kaameassa varjossa,
kohosi kaksi ikivanhaa tammea, joiden runkoihin oli naulittu härkäin
lihattomia päitä. Vanhus tiesi, että tämä alttari oli pyhitetty
Phoibosjumalalle, kulki metsikköön asti, otti vyöstään savikipon,
joka kiikkui siinä sangastaan, ja kumartui puron yli, joka murattia
ja krassia kasvavassa uomassaan virraten pyrki kohti tasankoa pitkin
kiertotein. Hän täytti kipponsa raikkaalla vedellä ja hurskasta
mieltään noudattaen kaatoi muutamia pisaroita alttarin eteen, ennenkuin
joi. Hän palvoi kuolemattomia jumalia, jotka eivät tunne kärsimystä
eikä kuolemaa ihmisten surkeiden sukupolvien seuratessa toisiaan
maan päällä. Samassa hänet valtasi kauhu, ja hän pelkäsi Leton
pojan surmaavia nuolia. Onnettomuuksien uuvuttamana ja korkean iän
rasittamana hän yhä rakasti päivän valkeutta ja pelkäsi kuolla. Siitä
johtui hänen mieleensä hyvä ajatus. Hän taivutti jalavan notkean rungon
ja ripusti savikipponsa nuoren puun latvaan, joka vapautuessaan kohotti
vanhuksen uhrilahjan kohti taivaan korkeutta.
Valkea Kyme kohosi muurien vyöttämänä merenrantamalla. Laakakivillä
peitetty mäkinen tie johti kaupungin portille. Tämä portti oli
rakettu aikoina, joiden muisto oli tyyten hävinnyt, ja sitä sanottiin
jumalten tekemäksi. Kamanakivessä nähtiin muutamia kaiverrettuja
merkkejä, joita ei kukaan kyennyt selittämään, mutta joita pidettiin
onnellisina merkkeinä. Lähellä porttia sijaitsi julkinen tori, jonka
puitten alla hohtelivat vanhinten kiviset istuimet. Torin viereen,
meren puolelle Vanhus pysähtyi. Siinä oli hänen asumuksensa. Se oli
ahdas ja matala eikä läheskään niin kaunis kuin naapuritalo, jossa
asui lapsineen eräs kuuluisa tietäjä. Sisäänkäytävä peittyi puolittain
lantakasan taakse, jota sika kärsällään tonki. Kasa oli vaatimaton,
ei läheskään niin laaja kuin äveriäiden miesten asumusten edessä.
Mutta rakennuksen takana sijaitsivat hedelmäpuutarha ja ometot, jotka
Vanhus oli rakentanut omin käsin hakkaamattomista kivistä. Aurinko
nousi valjenneen taivaan korkeuteen; merituuli oli tyyntynyt. Ilmoilla
leijuva tuima helle poltti ihmisten ja eläinten keuhkoja. Vanhus
pysähtyi hetkeksi asuntonsa kynnykselle pyyhkiäkseen kätensä selällä
hikeä otsastaan. Koira huohotti hänen vieressään, katse tarkkaavana ja
kieli suusta riippuen.
Asumuksen perältä saapunut vanha Melantho ilmaantui kynnykselle ja
lausui hyviä sanoja. Hän oli antanut odottaa itseänsä, koska joku
jumala oli pannut hänen jalkoihinsa pahan haltian, joka niitä paisutti
ja teki ne kahta viinileiliä raskaammiksi. Hän oli kaarialainen
orjatar, ja eräs kuningas oli antanut hänet nuorena runolaulajalle,
joka hänkin oli silloin ollut nuori ja täysissä voimissaan. Uuden
valtiaan vuoteessa häneen oli siinnyt lapsia, joiden suuresta sarjasta
ei kumminkaan ollut enää yhtäkään kotona. Toiset olivat kuolleet,
toiset olivat matkanneet kauas harjoittamaan akhaialaisten kaupungeissa
runolaulajan tai vaunusepon taidetta, koska olivat kaikki saaneet
kekseliään mielen. Niin asui Melantho talossa yksin miniänsä Areten ja
hänen kahden lapsensa kanssa.
Hän saatteli mestarin suureen huoneeseen, jonka hirret olivat savusta
tummuneet. Sen keskellä, kotialttarin edessä, sijaitsi lieden paasi,
punahehkuisen hiilloksen ja sulaneen rasvan peittämä. Pirtin ympärillä
sijaitsi kahdessa kerroksessa pieniä suojia, ja puuportaat johtivat
ylös naisten huoneisiin. Kattoa kannattavien pylväiden varassa
lepäsivät pronssiaseet, joita vanhus oli kantanut nuoruutensa aikana
seuratessaan kaupungin kuninkaita, kun he lähtivät sotavaunuineen
hakemaan takaisin Kymen tyttäriä, jotka sankarit olivat ryöstäneet.
Vuoliaiseen oli ripustettu häränreisi.
Kaupungin vanhimmat olivat lähettäneet sen edellisenä päivänä
runolaulajalle kunnialahjaksi. Hän iloitsi sen nähdessään. Seisoen
siinä huoneensa permannolla hän henkäisi syvään iän kuivaamilla
keuhkoillaan ja veti esiin mekkonsa alta maalaisillallisensa tähteet,
muutamia kynsilaukan sakaroita, ja Aigeian kuninkaalta saamansa lahjan,
taivaasta pudonneen kiven, joka oli kallisarvoinen, koska se oli
rautaa, mutta liian pieni peitsen kärjeksi. Sitäpaitsi hän oli tuonut
tieltä löytämänsä piikiven, jossa eräältä taholta katsoen näkyi miehen
pää. Vanhus näytti sitä Melantholle ja virkkoi:
— Katsohan, vaimo, eikö tämä kivi muistuta seppä Pakorosta; varmaa on,
ettei kivi ole siinä määrin Pakoroksen näköinen jumalten sallimatta.
Vanhan Melanthon valeltua vettä hänen jaloilleen ja käsilleen
huuhtoakseen pois niitä tahraavan tomun hän tarttui sylitysten
häränreiteen, kantoi sen alttarille ja alkoi sitä leikata. Viisaana ja
varovaisena hän ei milloinkaan jättänyt aterian valmistamista naisten
tai lasten tehtäväksi, vaan paistoi kuninkaiden esimerkkiä noudattaen
itse eläinten lihat.
Melantho viritti sillävälin lieden tulta. Hän puhui kuiviin risuihin,
kunnes jumala leimahdutti ne liekkiin. Tulen sytyttyä vanhus heitti
siihen leikkaamiaan lihakappaleita ja käänteli niitä pronssihaarukalla.
Kantapäillään istuen hän hengitteli siinä kitkerää savua, joka salin
täyttäen kohotti hänen silmiinsä kyyneliä; mutta hänen mielensä pysyi
aivan tyynenä, sillä hän oli savuun tottunut ja savu ilmaisi elon
runsautta. Sitä mukaa kuin tulen voittamaton väki taltutti lihojen
kirpeyttä, hän vei palasia suuhunsa, pureksi niitä hitaasti kuluneilla
hampaillaan ja aterioi sanaakaan virkkamatta. Hänen vieressään seisova
vanha Melantho kaatoi hänelle tummaa viiniä savikippoon, joka oli
samanlainen kuin hänen jumalalle uhraamansa.
Tyydytettyään nälkänsä ja janonsa hän kysyi, oliko kaikki hyvin talossa
ja ometossa. Hän tiedusteli, paljonko kangasta oli kudottu hänen
poissaollessaan, montako juustoa oli kertynyt kellariin ja kuinka
öljymarjat olivat kypsyneet puserrettaviksi. Muistaen omistavansa vain
vähän maallista hyvyyttä hän virkkoi:
— Sankarit elättävät niittymaillaan härkä- ja hieholaumoja. Heillä
on paljon kauniita ja rotevia orjia, heidän kartanoittensa portit
ovat vaskea ja norsunluuta, ja heidän pöytänsä notkuvat kultaisten
viinimaljojen painosta. Heidän sydäntensä voima takaa heille rikkaudet,
ja he säilyttävät niitä toisinaan aina myöhäisimpään ikäänsä asti. Minä
olin nuoruuteni aikana varmaan yhtä urhoollinen kuin he, mutta minulla
ei ollut hevosia, ei sotavaunuja, ei palvelijoita, eipä edes niin lujia
varuksia, että olisin voinut taisteluissa esiintyä heidän veroisenaan
ja voittaa itselleni kultaisia kolmijalkoja ja ihania naisia. Jalkaisin
ja heikoin varuksin taisteleva ei kykene surmaamaan paljon vihollisia,
koska pelkää itse joutuvansa surman suuhun. Minä olen taistellut
kaupunkien muurien edustalla, palvelijoiden nimettömässä parvessa, enkä
ole milloinkaan tuonut runsaita saaliita.
Vanha Melantho vastasi:
— Sota suo ihmisille rikkautta ja riistää sen heiltä. Isäni Kyphos
omisti Mylatassa palatsin ja lukemattomia karjalaumoja. Mutta asestetut
miehet veivät häneltä kaikki ja surmasivat hänet. Minä itse jouduin
orjuuteen, mutta minua ei pidelty pahoin, koska olin nuori. Päälliköt
ottivat minut vuoteeseensa, ja minulla oli aina ravintoa puuttumatta.
Sinä olet ollut viimeinen valtiaani ja edellisiä köyhempi.
Hänen äänessään ei ilmennyt ilo eikä ikävyys.
Vanhus vastasi:
— Melantho, sinä et voi olla tyytymätön, sillä olenhan aina kohdellut
sinua lempeästi. Älä huoli moittia minua siitä, etten ole ansainnut
suuria rikkauksia. Taitavat vaunujen rakentajat saavat työstänsä
hyötyä. Tietäjille annetaan suuria lahjoja. Mutta runolaulajien elämä
on vaivalloinen.
Vanha Melantho virkkoi:
— Monen ihmisen elämä on vaivalloinen.
Hän poistui raskain askelin lähtien miniänsä kanssa hakemaan puita
vajasta. Oli se vuorokauden hetki, jona auringon leppymätön helle
uuvuttaa ihmiset ja eläimet saaden vaikenemaan linnunlaulunkin
liikkumattomassa lehvistössä. Vanhus laskeutui pitkäkseen
kaislamatolle, peitti kasvonsa ja vaipui uneen.
Hänen siinä maatessaan tuli hänen luokseen vähäinen määrä unia, jotka
eivät olleet hänen jokapäiväisiä uniaan kauniimpia tai harvinaisempia.
Nämä unet näyttivät hänelle ihmisten ja eläinten kuvia. Hän näki niissä
ihmisiä, joita oli tuntenut heidän eläessään kukkean maan päällä
ja jotka kuoltuaan nukkuivat hautakammioissaan, ja uskoi vainajien
sielujen leijailevan ilmassa, mutta voimattomina ja tyhjien varjojen
kaltaisina. Unennäöt olivat hänelle opettaneet, että on olemassa
eläinten ja kasvienkin varjoja, jotka ilmaantuvat ihmisen nukkuessa.
Hän uskoi varmaan, että Hadeessa harhailevat vainajat muodostavat itse
kuvansa, koska sitä ei voinut niille luoda kukaan muu, ellei joku
niistä jumalista, jotka huvikseen pettivät ihmisten heikkoa ymmärrystä.
Mutta hän ei ollut tietäjä eikä siis kyennyt erottamaan toisistaan
valheellisia ja oikeita unia; hän ei huolinut etsiä ennusmerkkejä
yön sekasortoisista kuvista, vaan katseli välinpitämättömänä niiden
vaellusta suljettujen silmäluomien alla.
Herätessään hän näki edessään kunnioittavassa asennossa joukon Kymen
lapsia, joille hän opetti runoutta ja soitantoa, niinkuin hänen
isänsä oli niitä hänelle itselleen opettanut. Lasten joukossa olivat
hänen miniänsä molemmat pojat. Useat lapsista olivat sokeita, sillä
runolaulajan ammattiin määrättiin ennen kaikkea niitä, jotka näön
puutteessa eivät kelvanneet peltotöihin tai seuraamaan sankareita
sotaretkillä.
Heillä oli käsissään uhrilahjoja, joilla he korvasivat laulajan
antamaa opetusta, hedelmiä, juustoja, mesikakkuja ja lampaanvilloja,
ja he odottivat mestaria hyväksymään lahjojaan ja asettamaan niitä
kotialttarille.
Vanhus nousi, otti seinältä lyyransa ja lausui leppoisasti:
— Lapseni, on oikein, että rikkaat tarjoavat suuren lahjan ja köyhät
vähäisemmän. Zeus, isämme, on jakanut hyvyydet ihmisille epätasaisesti.
Mutta hän rankaisee lasta, joka anastaa jumalalliselle laulajalle
kuuluvan veron.
Valpas Melantho tuli viemään uhrilahjoja alttarille. Vanhus viritti
soittimensa ja alkoi opettaa laulua lapsille, jotka istuivat hänen
ympärillään permannolla, jalat ristissä.
— Kuulkaa, kun laulan Patroklon ja Sarpedonin taistelusta, lausui hän.
Tämä laulu on kaunis.
Hän lauloi. Hänen äänensä kaikui voimakkaana sovittaen saman poljennon
ja tahdin jokaiseen säkeeseen, ja äänen vaipumisen varalta hän tuki
sitä säännöllisin väliajoin helähdyttämällä kolmikielistä lyyraansa.
Välttämättömän levähdystuokion tullen hän huudahti kimakasti
parahduttaen samalla soittimen kielistä pahan sävelen.
Laulettuaan säkeitä niin monta kuin hänen käsissään oli sormia ja vielä
saman verran hän antoi lasten ne toistaa. Pojat huusivat ne yhteen
ääneen ylen kimakasti ja koskettivat, mestarin esimerkkiä noudattaen,
pieniä omatekoisia puusoittimiansa, joista ei lähtenyt minkäänlaista
säveltä.
Vanhus toisti samoja säkeitä väsymättä, kunnes pienet laulajat osasivat
ne täsmällisesti. Hän kiitti tarkkaavaisia, mutta niitä, joilta puuttui
muistia tai ymmärrystä, hän lyödä kopahdutti lyyrallaan, ja sellaisen
rangaistuksen saaneet menivät huoneen kannatinpylvään kupeelle
itkemään. Hän osoitti, kuinka oli laulettava, mutta ei liittänyt
esitykseensä minkäänlaisia neuvoja, koska uskoi runollisten seikkojen
vakaantuneen muotoihinsa jo ikivanhoina aikoina ja olevan inhimillisen
arvostelukyvyn saavuttamattomissa. Hän ei neuvonut oppilailleen muuta
kuin säädyllisyyttä.
Hän sanoi:
— Kunnioittakaa kuninkaita ja sankareita; he ovat muita ihmisiä
ylhäisemmät. Mainitkaa sankareita omilla ja heidän isäinsä nimillä,
jotteivät nimet katoa. Istuessanne kokouksissa vetäkää mekkonne alas
reisillenne, ja ilmaiskoon käytöksenne suloa ja häveliäisyyttä.
Hän sanoi vielä:
— Älkää sylkekö virtoihin, sillä virrat ovat pyhät. Älkää muuttako
muistin huonouden tai oikkunne vuoksi lauluja, joita teille opetan, ja
kun joku kuningas sanoo teille: »Nuo laulut ovat kauniita. Keneltä olet
ne oppinut?» vastatkaa: »Olen ne oppinut Kymen Vanhukselta, ja hän oli
ne oppinut taatoltaan, jolle ne varmaan oli ilmoittanut joku jumala».
Häränreidestä oli jäljellä muutamia oivallisia paloja. Syötyään erään
palan lieden edessä ja rikottuaan pronssikirveellä luun saadakseen
käsiinsä ytimen, jonka nauttimiseen yksin hän oli kyllin arvokas, hän
jakoi jäljellä olevat lihat naisille ja lapsille kahta päivää varten.
Samassa hän oivalsi, että hyvä ravinto olisi pian lopussa, ja mietti
näin: »Zeus rakastaa rikkaita, köyhiä hän ei rakasta. Minä olen varmaan
tietämättäni loukannut jotakin niistä jumalista, jotka elävät metsiin
ja vuoriin piiloutuneina, tai pikemmin jonkin kuolemattoman lasta, ja
tahattoman rikokseni sovittamiseksi minun täytyy nyt viettää varatonta
vanhuutta. Toisinaan joutua tahtomattaan ansaitsemaan teoillaan
rangaistuksen, koska Jumalat eivät ole tarkoin ihmisille ilmaisseet,
mitä saa tehdä, mitä ei. Heidän tahtonsa on hämärä.» Hän liikutteli
kauan mielessään näitä mietteitä, pelkäsi julman nälän palaavan, jos
jäisi toimetonna viettämään yötä asunnossaan, ja päätti nyt lähteä
kohti niitä tienoita, missä Hermos virtaa kallioiden välissä ja missä
nähdään Orneia, Smyrna ja kaunis Hissiä vuorella, joka ulkonee mereen
kuin foiniikkialaisen aluksen keula. Ensimmäisten tähtien värähdellessä
kalpealla taivaalla hän vyötti soittimen vyölleen ja lähti merenrantaa
pitkin kohti suurten ja äveriäiden asuntoja, joissa pitkien pitojen
aikana miehet mielellään kuuntelivat sankarien ylistystä ja jumalten
sukuluetteloita.
Kuljettuaan tapansa mukaan koko yön hän näki aamun ruusuisessa
kajasteessa korkean rantavuoren laella sijaitsevan kaupungin ja
tunsi rikkaan Hissian, kyyhkyjen rakkaan tyyssijan, joka katselee
kallioisesta korkeudestaan säteilevässä meressä vedenneitoina
uiskentelevia valkeita saaria. Hän istuutui lähelle kaupunkia, lähteen
partaalle, lepäämään ja tyydyttämään nälkäänsä sipuleilla, joita
hänellä oli mukanaan mekkonsa taipeessa.
Hän oli tuskin ehtinyt päättää eineensä, kun lähteelle saapui nuori
tyttö, vasu päälaella, pesemään vaatteita. Aluksi tyttö silmäili
häntä epäillen, mutta havaittuaan, että vieraalla oli puinen lyyra
rikkinäisen mekon vyötäisillä ja että hän oli väsynyt vanhus, hän
lähestyi pelkäämättä, tunsi äkillistä sääliä ja syvää kunnioitusta,
ammensi yhteenliittämiensä kämmenpohjain kouruun vähän vettä ja
virkisti sillä laulajan huulia.
Vanhus nimitti häntä kuninkaan tyttäreksi, ennusti hänelle pitkää ikää
ja sanoi:
— Nuori neito, halujen mehiläiset kerääntyvät parvina vyönsijasi
vaiheille. Minä pidän onnellisena sitä miestä, joka saa viedä sinut
vuoteeseensa. Ja minä, vanhus, ylistän kauneuttasi niinkuin yön lintu,
joka helisyttää ilmoille ylenkatsotun äänensä puolisoiden katon
yläpuolella. Minä olen vaeltava laulaja. Nuori neito, lausu minulle
suotuisia sanoja.
Tyttö vastasi:
— Jos olet lyyransoittaja, kuten sanot ja kuten minusta näyttää, ei
sinua ole tuonut tähän kaupunkiin mikään paha kohtalo. Rikas Meges saa
tänään luokseen vieraan, joka on hänelle rakas, ja järjestää vieraansa
kunniaksi suuret pidot kaupungin ylhäisimmille asujaimille. Hän tahtoo
varmaan mielellänsä antaa heidän kuulla hyvää laulajaa. Lähde hänen
luokseen. Hänen kartanonsa näkyy tänne, mutta sinne ei voi päästä meren
puolelta, koska se sijaitsee tuolla korkealla vuoriniemekkeellä, joka
ulkonee keskelle aaltoja vain meren lintujen vierailupaikkana. Jos
nouset kaupunkiin portaita, jotka on hakattu kallioon maan puolelle,
missä ovat näkyvissäsi viiniä kasvavat rinteet, tunnet helposti Megeen
kartanon toisten joukosta. Se on äsken valkoiseksi sivuttu ja toisia
avarampi.
Vanhus nousi jäykistyneiden jalkojensa varaan, astui portaita, jotka
menneiden aikojen miehet olivat hakanneet kallion kupeeseen, saapui
korkealle tasanteelle, missä sijaitsee Hissian kaupunki, ja tunsi
helposti Megeen asumuksen.
Sinne saapuminen tuntui mieluisalta, sillä äsken teurastettujen
härkien veri vuoti tanhualle ja kuuman rasvan tuoksu levisi kauas. Hän
astui kynnyksen yli, saapui avaraan pitosaliin, kosketti kädellään
alttaria ja lähestyi Megestä, joka jakeli käskyjä palvelijoille ja
leikkasi lihoja. Vieraat olivat jo kerääntyneet lieden luo ja olivat
hyvällä mielellä odotellessaan runsaita ruokia. Heidän joukossaan
oli paljon kuninkaita ja sankareita. Mutta se vieras, jota Meges
tahtoi kunnioittaa tällä aterialla, oli eräs Khios-saaren kuningas,
joka oli rikkauksia hankkien purjehtinut kauan merellä, monet kovat
kokien. Hänen nimensä oli Oineus. Kaikki vieraat silmäilivät häntä
ihaillen, koska hän oli, kuin jumalainen Odysseus muinoin, pelastunut
lukemattomista haaksirikoista, ollut saarissa tietäjänaisten
vuodekumppanina ja tuonut kotiin kalleuksia. Hän kertoi retkistään ja
vaivoistaan ja lisäsi seikkoihin valheitaan, koska oli nokkelaälyinen.
Tuntiessaan Vanhuksen laulajaksi hänen kupeellaan kiikkuvasta lyyrasta
äveriäs Meges lausui hänelle:
— Ole tervetullut. Mitä lauluja osaat lausua?
Vanhus vastasi:
— Minä osaan Kuninkaiden riidan, josta koitui suuret onnettomuudet
akhaialaisille, ja osaan Muureille hyökkäyksen. Se laulu on kaunis.
Osaan vielä Petetyn Zeun, Lähetystön ja Ruumiitten kokoamisen. Ne
laulut ovat kauniit. Osaan vielä kuusi kertaa kuusikymmentä erittäin
kaunista laulua.
Niin sanoen hän teki tiettäväksi, että osasi niitä paljon. Mutta hän ei
tietänyt itsekään niiden lukua.
Äveriäs Meges vastasi ivallisesti:
— Vaeltavat laulajat sanovat aina, hyvää ateriaa ja runsaita lahjoja
toivoen, osaavansa paljon lauluja, mutta heitä tutkiessaan huomaa
heidän muistavan vain vähän säkeitä, joita toistamalla he väsyttävät
sankarien ja kuninkaiden korvia.
Vanhus vastasi taitavasti.
— Meges, sanoi hän, sinä olet kuuluisa rikkauksistasi. Tiedä, että
osaamieni laulujen luku on yhtä suuri kuin niiden härkien ja hiehojen,
joita paimenesi kaitsevat vuorten rinteillä.
Meges ihaili Vanhuksen viisautta ja virkkoi leppoisasti:
— Tarvitaan varmaan melkoinen äly niin monien laulujen muistamiseen.
Mutta sanohan, onko totta se, mitä tiedät Akhilleusta ja Odysseusta?
Näistä sankareista näet kerrotaan kaikenlaisia valheita.
Laulaja vastasi:
— Mitä näistä sankareista tiedän, olen kuullut isältäni, jolle sen
olivat kertoneet itse Runottaret; kuolemattomat Runottaret näet
vierailivat muinoin jumalallisten laulajien luona luolissa ja metsissä.
Minä en sekoita mitään valheita vanhoihin kertomuksiin.
Hän puhui niin varovaisuudesta. Hänellä oli kuitenkin tapana lisätä
lapsuudessaan oppimiinsa lauluihin säkeitä, joita otti toisista
lauluista tai keksi mielessään. Hän sepitti itse melkein kokonaisia
lauluja, mutta ei tunnustanut niitä tekemikseen, koska pelkäsi niissä
havaittavan moitteen sijaa. Sankarit kehoittivat häntä esittämään
varsinkin ikivanhoja lauluja, joita pitivät jumalan sanelemina ja
epäilivät uusia sepitelmiä. Lausuessaan oman älynsä tuottamia säkeitä
hän siis salasi huolellisesti niiden alkuperän. Ja koska hän oli
erittäin hyvä runoilija ja tarkoin noudatti vakaantunutta käytäntöä,
eivät hänen säkeensä ollenkaan eronneet vanhojen sepittämistä, vaan
olivat niiden veroiset muodoltaan ja kauneudeltaan ja syntymästään
saakka kuolemattoman kunnian ansainneet.
Äveriäs Meges ei ollut mikään älytön mies. Hän arvasi Vanhuksen oivaksi
laulajaksi, tarjosi hänelle, arvokkaan sijan lieden luona ja sanoi:
— Kuulehan, Vanhus, kun ehdimme tyydyttää nälkämme, voit laulaa meille,
mitä tiedät Akhilleusta ja Odysseusta. Yritä viehättää vierastani
Oineus-kuningasta; hän on ylen viisas sankari.
Oineus, joka oli kauan harhaillut merellä, kysyi lyyransoittajalta,
tunsiko hän Odysseun retket.
Mutta Troian luona taistelleiden sankarien paluu oli silloin vielä
hämärän peitossa, ja kukaan ei tietänyt, mitä Odysseus oli kärsinyt
harhaillessaan aukeilla ulapoilla.
Vanhus vastasi:
— Minä tiedän, että jumalainen Odysseus kävi Kirken vuoteeseen ja petti
Kykloopin viisaalla juonella. Naiset siitä kertoelevat keskenään.
Mutta sankarin paluu Ithakaan on laulajoilta salattu. Toiset sanovat
hänen saaneen takaisin vaimonsa ja tavaransa, toiset kertovat hänen
karkoittaneen Penelopeian, joka oli ottanut kosijat vuoteeseensa, ja
väittävät hänen itsensä harhailleen jumalten rankaisemana kansasta
toiseen, airo olkapäällä.
Oineus vastasi:
— Minä kuulin matkoillani, että Odysseus oli kuollut, oman poikansa
surmaamana.
Meges jakoi sillävälin vierailleen häränlihaa ja tarjosi jokaiselle
soveliaan kappaleen. Oineus kiitti häntä siitä kovin.
— Meges, sanoi hän, helppo on huomata, että olet tottunut pitämään
kemuja.
Megeen härät ravitsivat itseään vuorten kupeilla kasvavalla mehevällä
ruoholla. Liha oli täynnä nurmen tuoksua, ja sankarit nauttivat sitä
kyltymättään. Ja koska Meges täytti yhä uudelleen syvän maljan, joka
kiersi miehestä toiseen, jatkui ateria pitkin päivää. Kukaan ei
muistanut olleensa niin kauniissa kemuissa.
Aurinko oli jo mereen painumassa, kun paimenet, jotka kaitsivat
Megeen karjoja vuoriniityillä, tulivat saamaan osaansa lihoista ja
viinistä. Meges kunnioitti heitä, koska he eivät kainneet karjoja
huolettomasti, niinkuin lakeuden paimenet, vaan vaskipeitsillä ja
rintahaarniskoilla varustettuina voidakseen puolustaa härkiänsä Aasian
kansojen hyökkäyksiltä. He olivat sankarien ja kuninkaiden kaltaiset ja
rohkeudeltaan heidän veroisensa. Heitä johtamassa oli kaksi päällikköä,
Peiros ja Thoas, jotka isäntä oli asettanut heidän päämiehikseen, koska
olivat pelottomimmat ja älykkäimmät. Eipä tosiaankaan ollut kauniimpia
miehiä kuin he molemmat. Meges otti heidät vastaan lietensä luona
rikkauksiensa kuuluisina varjelijoina ja salli heidän nauttia lihaa ja
viiniä mielin määrin.
Oineus virkkoi isännälle, miehiä ihaillen:
— En ole nähnyt matkoillani miehiä, joiden käsivarret ja reidet
olisivat olleet niin voimakkaat ja kaunismuotoiset kuin näiden kahden
paimenpäällikön.
Silloin Meges lausui varomattoman sanan. Hän virkkoi:
— Peiros on väkevämpi painissa, mutta Thoas voittaa hänet juoksussa.
Tuon kuullessaan härkäpaimenet katsahtivat toisiinsa kiukkuisesti, ja
Thoas sanoi:
— Olet varmaan juottanut isännälle juoman, joka tekee miehen
mielettömäksi, Peiros, koska hän sanoo sinun voittavan minut
painiottelussa.
Ärtynyt Peiros vastasi:
— Olen ylpeä siitä, että voitan painissa sinut, Thoas. Juoksussa
luovutan sinulle palkinnon, jonka isäntä on sinulle myöntänyt. Eipä
ihmekään, että miehellä, jolla on peuran sydän, on peuran sääretkin.
Mutta viisas Oineus viihdytti härkäpaimenten riidan. Hän kertoi
älykkäitä tarinoita, jotka osoittivat, kuinka vaarallista oli torailla
pidoissa, ja puhui niin hyvin, että häntä toteltiin. Rauhan palattua
Meges virkkoi Vanhukselle:
— Laula meille, ystäväni, Akhilleun vihasta ja kuninkaiden kokouksesta.
Vanhus viritti soittimensa ja antoi äänensä raikua pitosalin sakeassa
ilmassa.
Hänen rinnastaan huokui voimallinen hengitys, ja kaikki vieraat
vaikenivat kuunnellakseen määrämittaisia säkeitä, jotka herättivät
eloon muistamisen arvoisia aikakausia. Useat ajattelivat: »Onpa
ihmeellistä, että noin vanha mies, vuosiensa kuihduttama kuin
viininvarsi, joka ei enää kanna hedelmää eikä lehteäkään, saa
povestansa esiin niin raikuvan äänen.»
Toisinaan kuului kuuntelijoiden joukosta kiittävä hyminä kuin
voimallisen läntisen humu metsän puissa. Mutta aivan pian leimahti
härkäpaimenten hetkeksi tyyntynyt riita ilmiliekkiin. Viinin
kuumentamina he haastoivat toisiansa painiotteluun ja kilpajuoksuun.
Heidän tuimat huutonsa peittivät kuulumattomiin laulajan äänen, joka
turhaan koroitti seuran yli sointuisaa pauhuansa lyyran säestämänä.
Peiros ja Thoas olivat tuoneet tullessaan paimenia, jotka nyt viinin
kiihtäminä paukuttivat käsiänsä ja röhkivät kuin siat. He olivat jo
aikoja sitten jakaantuneet kahteen kiistailevaan joukkoon ja olivat
toistensa vihollisia samoinkuin heidän päällikkönsä.
— Sinä koira! huusi Thoas.
Samassa hän iski Peirosta kasvoihin niin että veri vuoti virtanaan
suusta ja sieraimista. Peiros puski silmittömänä vastustajaansa
rintaan, ja Thoas horjahti selälleen, kylkiluut katkenneina.
Kummaltakin puolelta syöksyivät otteluun härkäpaimenet jakaen
toisilleen solvaavia sanoja ja iskuja.
Meges ja kuninkaat yrittävät turhaan erottaa vimmastuneita. Viisaan
Oineunkin torjuvat härkäpaimenet, joilta viini on riistänyt järjen.
Vaskimaljoja sinkoilee kaikkialla. Isot häränluut, savuavat soihdut,
pronssiset kolmijalat kohoavat ja heilahtavat. Painiskelevia miehiä
kuppuroi liedellä, joka sammuu haljenneiden viinileilien sisällön
siihen virratessa.
Salissa vallitsee sankka pimeys ja kaikuu rukouksia ja tuskan
parahduksia. Raivoisat kädet tempaavat palavia halkoja ja heittävät
niitä pimeään. Liekehtivä kekäle osuu laulajan otsaan hänen seisoessaan
paikallaan äänetönnä, liikahtamatta.
Silloin hän koroitti äänensä kaikkea tappelun melskettä korkeammaksi
ja kirosi tämän solvaavan kartanon ja nämä jumalattomat ihmiset.
Hän painoi lyyransa povelleen, poistui talosta ja asteli pitkin
vuoriniemekettä kohti merta. Hänen vihansa häipyi pois, hän tunsi vain
olevansa sanomattoman väsynyt ja syvästi inhoavansa ihmisiä ja elämää.
Hänen rintansa täytti kaipuu päästä yhtymään jumaliin. Suloinen
himmeys, ystävällinen hiljaisuus ja yön rauha verhosivat kaikkia
olioita. Lännessä, niillä tienoilla, missä vainajain haamujen sanotaan
leijailevan, kylvi kuulaalle taivaalle kiinnitetty jumalainen kuu
hopeisia kukkasiaan hymyilevälle ulapalle. Ja vanha Homeros asteli
eteenpäin pitkin vuoriniemekkeen harjaa, kunnes maa, jonka kamaralla
hän oli elänyt pitkän iän, loppui hänen askeltensa alta.
Balthasar.
Magos reges fere habuit Oriens.
_Tertullianus_.
[»Itämaat pitivät tietäjiä miltei kuninkaina.»]
I.
Siihen aikaan hallitsi Etiopiassa Balthasar, jota kreikkalaiset
mainitsivat Sarakeinon nimellä. Hän oli musta, mutta kaunismuotoinen,
mieleltään yksinkertainen ja jalosydäminen. Hallituksensa kolmantena
vuotena, kahdennellakolmatta ikävuodellansa, hän lähti tervehtimään
Balkista, Saban kuningatarta. Hänen kerallaan lähtivät matkaan
tietäjä Sembobitis ja eunukki Menkera. Hänen saattueessaan oli
viisikahdeksatta kamelia, jotka kuljettivat kanelia, mirhamia,
kultajauhoa ja norsunhampaita. Matkan varrella Sembobitis perehdytti
häntä kiertotähden vaikutusta ja kivilajien tehoa koskeviin oppeihin,
ja Menkera lauloi hänelle liturgisia virsiä. Mutta hän ei heitä
kuunnellut, katselihan vain huvikseen pieniä shakaaleja, jotka
istuivat, korvat pystyssä, hiekka-aavikon rajalla.
Kaksitoista päivää matkattuaan Balthasar ja hänen seuralaisensa
vihdoin tunsivat sieraimissaan ruusujen tuoksun ja näkivät kohta Saban
kaupunkia ympäröivät yrttitarhat.
He kohtasivat nuoria tyttöjä, jotka tanssivat kukkivien granaattipuiden
alla.
— Tanssi on rukousta, virkkoi tietäjä Sembobitis.
— Nuo naiset voisi myydä sangen hyvään hintaan, virkkoi eunukki Menkera.
Kaupunkiin saavuttuaan he joutuivat ihmettelemään näkemiensä
myymälöiden, vajojen ja varastopaikkojen suuruutta ja niihin kerättyjen
tavaroiden paljoutta. He kulkivat kauan katuja, jotka olivat täynnä
rattaita, kantajia, aaseja ja aasinajajia, ja havaitsivat kohta Balkiin
palatsin marmoriseinät, purppurakatokset ja kultaiset kupolit.
Saban kuningatar otti heidät vastaan pihamaalla, jonka ilmaa
raikastuttivat tuoksuvat vesisuihkut pudoten altaisiinsa helisevinä
helminä. Kuningatar seisoi siinä jalokivipuvussaan ja hymyillen.
Balthasar joutui hänet nähdessään ankaran hämmingin valtaan. Kuningatar
Balkis näytti hänestä unennäköä suloisemmalta ja kaipausta kauniimmalta.
— Valtias, virkkoi hänelle hiljaa Sembobitis, muistakaa solmia
kuningattaren kanssa edullinen kauppasopimus.
— Varokaa, herra, lisäsi Menkera. Hänen sanotaan käyttävän noituutta
saadakseen ihmiset itseänsä rakastamaan.
Heittäydyttyään pitkäkseen maahan tietäjä ja eunukki vetäytyivät pois.
Jäätyään yksin Balkiin seuraan Balthasar yritti puhua, mutta ei kyennyt
lausumaan sanaakaan.
Hän ajatteli: »Vaitioloni varmaan kiusaa kuningatarta.»
Kuningatar kuitenkin hymyili yhä eikä näyttänyt vihastuneen.
Sitten hän lausui äänellä, joka oli ihaninta musiikkia ihanampi:
— Olkaa tervetullut ja istuutukaa viereeni.
Samassa hän osoitti maahan levitettyjä tyynyjä sormella, joka näytti
valkean valon säteeltä.
Balthasar istuutui, huokasi syvään, sieppasi tyynyn kumpaankin käteensä
ja huudahti viipymättä:
— Valtiatar, minä toivoisin näiden tyynyjen olevan jättiläisiä, teidän
vihollisianne, sillä varmaan vääntäisin heiltä niskat nurin.
Puhuessaan hän puristi tyynyjä niin tuimasti, että kangas repesi ja
ilmoille tuprahti pieni untuvapilvi. Eräs pienoinen höyhen leijui
hetken ilmassa ja laskeutui sitten kuningattaren povelle.
— Ruhtinas Balthasar, virkkoi Balkis punastuen, minkätähden tahdotte
surmata jättiläisiä?
— Koska rakastan teitä, vastasi Balthasar.
— Sanokaa minulle, virkkoi Balkis, onko pääkaupunkinne kaivoissa hyvä
vesi.
— On, vastasi Balthasar hämmästyneenä.
— Olen vielä utelias tietämään, jatkoi Balkis, kuinka Etiopiassa
valmistetaan säilyhedelmiä.
Kuningas ei osannut vastata. Mutta Balkis ahdisti:
— Sanokaa, sanokaa, tehkää mielikseni.
Kuningas ponnisti muistiansa ja kertoi, kuinka etiopialaiset kokit
menettelevät keittäessään kvittenejä hunajassa. Mutta kuningatar ei
kuunnellut. Äkkiä hän keskeytti:
— Ruhtinas, kerrotaan, että rakastatte Kandakeeta, naapurianne. Sanokaa
minulle vilpittömästi: onko hän kauniimpi kuin minä?
— Kauniimpi kuin te, kuningatar! huudahti Balthasar painuen polvilleen
Balkiin eteen. Kuinka se olisi mahdollista?...
Kuningatar jatkoi:
— Miten onkaan laita? Millaiset ovat hänen silmänsä? Millainen hänen
suunsa? Hipiänsä? Povensa?
Balthasar kohotti kätensä häntä kohti huudahtaen:
— Sallikaa minun ottaa kaulaltanne siihen laskeutunut untuva, niin
annan puolet valtakuntaani ja viisaan Sembobitiin ja eunukkini Menkeran
lisäksi.
Mutta Balkis nousi ja pakeni pois nauraen helakasti.
Palatessaan tietäjä ja eunukki tapasivat herransa mietteliäässä
asenteessa, joka ei ollut hänelle suinkaan ominainen.
— Valtias, ettekö saanut solmituksi hyvää kauppasopimusta? kysyi
Sembobitis.
Sinä päivänä Balthasar nautti illallista Saban kuningattaren seurassa
ja joi palmuviiniä.
— Onko siis kumminkin totta, ettei kuningatar Kandakee ole yhtä kaunis
kuin minä? kysyi Balkis illallisen aikana.
— Kuningatar Kandakee on musta, vastasi Balthasar.
Balkis kääntyi vilkkaasti katsomaan Balthasaria ja sanoi:
— Ihminen voi olla musta olematta ruma.
— Balkis! huudahti kuningas...
Enempää hän ei sanonut. Hän oli siepannut kuningattaren syliinsä
ja piti hänen otsaansa huultensa alle taivutettuna. Mutta samassa
hän havaitsi kuningattaren itkevän. Hän puhui hänelle aivan hiljaa,
hyväilevällä äänellä, laulahdellen niinkuin lapsenhoitajatar. Hän
nimitti kuningatarta kukkasekseen ja tähtösekseen.
— Minkätähden itkette? kysyi hän. Ja mitä minun tulee tehdä, jotta
lakkaisitte itkemästä? Jos mielessänne on jokin kaipaus, ilmoittakaa se
minulle, niin minä tyydytän sen.
Kuningatar ei enää itkenyt, vaan oli mietteisiinsä vaipuneena.
Balthasar kehoitti häntä kauan ja kiihkeästi ilmaisemaan kaipauksensa.
Vihdoin hän vastasi:
— Minä tahtoisin pelätä.
Kun Balthasar ei näyttänyt käsittävän, hän selitti jo pitkät ajat
ikävöineensä johonkin tuntemattomaan vaaraan, kumminkaan pääsemättä,
koska sabalaiset ihmiset ja jumalat häntä vartioivat.
— Tahtoisin sittenkin, lisäsi hän huoaten, tuntea yön aikana kauhun
suloisen kylmyyden hiipivän ruumiiseeni. Tahtoisin tuntea hiusteni
nousevan pystyyn. Ah, kuinka ihanaa olisikaan, jos saisi pelätä!
Hän kiersi käsivartensa mustan kuninkaan kaulaan ja lausui rukoilevan
lapsen äänellä:
— Yö on tullut. Lähtekäämme yhdessä kaupungille valhepukuisina.
Haluatteko?
Balthasar halusi. Kuningatar kiiruhti heti ikkunan luo ja katseli
ristikon lomitse alas torille.
— Tuolla makaa kerjäläinen palatsin muuriin nojaten, sanoi hän. Antakaa
hänelle vaatteenne ja pyytäkää niiden sijaan hänen kamelinkarvainen
turbaaninsa ja se karkea liina, joka on hänen lanteittensa verhona.
Kiiruhtakaa, minä menen varustautumaan matkaan.
Hän riensi pois salista paukuttaen kätösiään ilonsa ilmaukseksi.
Balthasar riisui kullankirjaellun palttinatunikkansa ja puki ylleen
kerjäläisen mekon. Hän oli tosiaankin orjan näköinen. Kuningatar tuli
kohta takaisin puettuna peltotöissä käyvien naisten karkeatekoiseen
hameeseen.
— Lähdetään! sanoi hän.
Sitten hän kuljetti Balthasaria kapeita käytäviä pitkin pienelle
portille, josta päästiin ulos vainiolle.
II.
Yö oli pimeä. Balkis näytti pimeässä aivan pieneltä.
Hän vei Balthasarin erääseen kapakkaan, joka oli kaupungin
murtovarkaiden, kantajien ja ilotyttöjen tyyssijana. He istuutuivat
erään pöydän ääreen ja näkivät inhan lampun valossa, sakeassa ilmassa,
löyhkääviä raakalaisia, jotka iskivät toisiaan nyrkeillä ja puukoilla
jonkin naikkosen tai hiivajuoman vuoksi toisten kuorsatessa pöydän
alla, kädet nyrkkiin puserrettuina. Kapakoitsija, säkkimatolla maaten,
seurasi syrjäkarein tarkasti päihtyneiden tappelua.
Nähtyään katon vuoliaisista riippuvan suolakaloja sanoi Balkis
kumppanilleen:
— Kovin mielelläni söisin tuollaista kalaa ja survottua sipulia.
Balthasar tilasi sitä hänelle. Hänen syötyään Balthasar huomasi,
ettei ollut ottanut mukaansa rahaa. Hän ei tuosta paljoa huolinut,
vaan päätti poistua kuningattaren kanssa kemuja maksamatta. Mutta
kapakoitsija sulki heiltä tien ja haukkui heitä kurjaksi orjaksi ja
ilkeäksi aasintammaksi. Balthasar iski hänet nyrkillään maahan. Useat
juopuneet syöksyivät silloin molempien tuntemattomien kimppuun puukot
kohotettuina. Mutta musta mies tempasi aseekseen valtavan petkelen,
jossa survottiin Egyptin sipuleja, iski kuoliaaksi kaksi ahdistajaa
ja pakotti toiset peräytymään. Hän tunsi koko ajan kupeeseensa
painautuneen Balkiin ruumiinlämmön, ja siitä syystä oli mahdoton häntä
voittaa. Kapakoitsijan ystävät eivät uskaltaneet enää häntä lähestyä,
mutta heittivät häntä kohti kapakan perältä öljyruukkuja, tinavateja,
palavia lamppuja ja kaiken lisäksi valtavan pronssikattilan, jossa oli
kypsymässä kokonainen lampaanruho. Kattila iski kamalasti kolahtaen
Balthasarin päähän halkaisten hänen kallonsa. Hän seisoi hetkisen
hämmästyneenä, mutta keräsi sitten voimansa ja lähetti kattilan
takaisin sellaista vauhtia, että se vaikutti kymmenkertaisella
painolla. Metallin rämyyn sekaantui sanoinkuvaamatonta parkua ja
kuolevien korahduksia. Käyttäen hyväkseen jäljellejääneiden kauhua
ja peläten Balkiin vioittuvan Balthasar nosti hänet syliinsä ja
pakeni pitkin synkkiä ja autioita katuja. Yön hiljaisuus kietoi maan
vaippaansa, ja pakenevat kuulivat takanaan hiljenevän heitä umpimähkään
takaa-ajavien juopuneiden ja heidän naikkostensa kirkunan. Kohta
kuului vain se pehmeä ääni, jonka synnyttivät veripisarat pudotessaan
yksitellen Balthasarin otsalta Balkiin povelle.
— Minä rakastan sinua, kuiskasi kuningatar.
Pilvien takaa esiin soutava kuu osoitti Balthasarille Balkiin
puoliumpeutuneissa silmissä kiiltelevän kosteuden. He painuivat
kuivuneen vuoripuron uomaan. Yht'äkkiä Balthasarin jalka luiskahti
sammalessa. He kuupertuivat yhdessä maahan. Heistä tuntui kuin olisivat
humahtaneet loputtomasti ihanaan olemattomuuteen, ja elävien maailma
häipyi epämääräiseen äärettömyyteen. He nauttivat ajan, luvun ja
avaruuden hekumallista unohdusta vielä aamun sarastaessa, kun gasellit
tulivat juomaan kivien koloista.
Samassa kulki siitä ohi rosvoja, jotka havaitsivat sammalmättäällä
lepäävät rakastavaiset.
— Köyhiä ovat, sanoivat toisilleen rosvot, mutta heistä voi sittenkin
saada hyvän hinnan, koska ovat nuoret ja kauniit.
He tulivat luo, sitoivat heidän ranteensa, kiinnittivät heidät aasin
häntään ja jatkoivat matkaansa.
Musta mies uhkasi sidottunakin rosvoja kuolemalla. Mutta aamun
raikkaassa ilmassa värisevä Balkis näytti hymyilevän jollekin
näkymättömälle asialle.
He vaelsivat kaamean yksinäisissä seuduissa, kunnes päivän helle alkoi
käydä rasittavaksi. Aurinko oli jo korkealla, kun rosvot irroittivat
vankiensa siteet, käskivät heidän istuutua lähelleen kallion
varjoisalle kupeelle ja heittivät heille vähän homehtunutta leipää,
jota Balthasar ei huolinut ottaa käteensäkään, mutta jota Balkis
ahnaasti söi.
Balkis nauroi. Rosvopäällikkö kysyi häneltä, minkätähden hän nauroi.
— Minua naurattaa, vastasi hän, kun ajattelen, että annan hirttää
teidät kaikki.
— Tosiaankin! huudahti rosvopäällikkö. Onpa outoa kuulla niin puhuvan
sinunlaisesi liemimaljojen viruttelijan, hempuseni! Arvatenkin hirtätät
meidät mustan rakastajasi avulla?
Kuullessaan nuo solvaavat sanat Balthasar joutui vihan vimmoihin,
syöksyi rosvon kimppuun ja kuristi kurkusta niin että hän oli tukehtua.
Mutta rosvo pisti puukon hänen vatsaansa kahvaa myöten. Kuningas parka
kierähti maahan ja suuntasi Balkiiseen kuolevan katseen, joka sammui
melkein kohta.
III.
Samassa kuului ankara miesten, ratsujen ja aseiden hälinä, ja Balkis
tunsi kelpo Abnerin, joka saapui kaartinsa etunenässä pelastamaan
kuningatarta kuultuaan jo edellisenä iltana hänen salaperäisestä
katoamisestaan.
Abner ojensihe kolme kertaa maahan Balkiin eteen ja käski tuoda luo
kantotuolin, jonka oli varannut häntä vastaanottamaan. Sillävälin
sitoivat kaartilaiset rosvojen ranteita. Kuningatar kääntyi päällikön
puoleen ja virkkoi hänelle leppoisasti:
— Et väittäne minun turhia luvanneen, ystäväni, kun sanoin, että
joudutte hirteen.
Tietäjä Sembobitis ja eunukki Menkera, jotka olivat saapuneet Abnerin
keralla, huusivat ja parkuivat nähdessään ruhtinaansa makaavan maassa
liikahtamatta, puukko vatsaan iskettynä. He kohottivat häntä varovasti.
Sembobitis, joka oli erinomaisesti perehtynyt lääkintätaitoon,
havaitsi hänen vielä hengittelevän. Hän sitoi haavan väliaikaisesti
Menkeran sill'aikaa pyyhkiessä kuninkaan suusta valunutta vaahtoa.
Sitten he sijoittivat hänet ratsun selkään ja kuljettivat hellävaroen
kuningattaren palatsiin.
Balthasar vietti kaksi viikkoa ankaroissa kuumehoureissa. Hän puhui
lakkaamatta kiehuvasta kattilasta ja rotkon sammalmättäästä ja kutsui
Balkista luokseen huutaen korkealla äänellä. Vihdoin, kuudennentoista
päivän valjettua, hän avasi silmänsä ja näki pääpohjissaan Sembobitiin
ja Menkeran, mutta ei nähnyt kuningatarta.
— Missä hän on? Mitä hän tekee?
— Valtias, vastasi Menkera, hän on sulkeutunut suojiinsa Kommagenen
kuninkaan kanssa.
— He solmivat varmaan sopimusta kauppatavaroiden vaihtamisesta, lisäsi
viisas Sembobitis. Mutta älkää siitä huolestuko, valtiaani; kuumeenne
vain nousee kaksinkertaiseksi.
— Minä tahdon nähdä hänet! huusi Balthasar.
Hän syöksyi kohti kuningattaren suojia vanhuksen ja eunukin voimatta
häntä estää. Ehdittyään makuuhuoneen ovelle hän näki sieltä tulevan
Kommagenen kuninkaan, kullassa hohtelevana kuin aurinko.
Balkis lepäsi purppuravuoteellaan hymyillen, silmät suljettuina.
— Balkis, armaani! huusi Balthasar.
Mutta Balkis ei kääntänyt päätään, näytti vain yhä nauttivan jostakin
unennäöstä.
Balthasar lähestyi häntä ja tarttui käteen, mutta kuningatar veti sen
äkkiä takaisin.
— Mitä minusta tahdotte? kysyi hän.
— Vieläkö sitä kysytte? virkkoi musta kuningas heltyen kyyneliin.
Kuningatar käänsi häneen tyynten ja kylmien silmiensä katseen.
Balthasar käsitti, että hän oli unohtanut kaikki, ja palautti hänen
mieleensä puronuomassa vietettyä yötä. Mutta kuningatar vastasi:
— En tosiaankaan tiedä, mitä tarkoitatte, hyvä herra. Palmuviini ei
näytä teille soveltuvan. Olette varmaan nähnyt unta.
— Mitä! huudahti onneton ruhtinas väännellen käsiään. Ovatko suudelmasi
ja puukko, jonka iskun jälki on vieläkin ruumiissani, vain unennäköä!...
Kuningatar nousi; hänen hameensa jalokivet helisivät rakeina ja
heittivät säihkyviä salamoita.
— Hyvä herra, lausui hän, on neuvostoni kokoontumishetki. Minulla ei
ole aikaa ryhtyä selittämään sairaiden aivojenne unia. Levätkää. Jääkää
hyvästi!
Balthasar tunsi voimainsa pettävän, yritti olla ilmaisematta
heikkouttaan tuolle ilkeälle naiselle ja juoksi takaisin huoneeseensa,
mihin kaatui pyörtyneenä, haava jälleen verta vuotaen.
IV.
Hän oli kolme viikkoa tajuton ja ikäänkuin kuollut, virkosi sitten
kahdentenakolmatta päivänä Sembobitiin ja Menkeran yhä valvoessa hänen
vuoteensa vieressä, tarttui ensinmainitun käteen ja huudahti itkien:
— Oi ystäväni, kuinka onnelliset olettekaan te molemmat, toinen
senvuoksi, että hän on vanhus, ja toinen siitä syystä, että hän on
vanhusten kaltainen!... Mutta ei! Maailmassa ei ole onnea, vaan
kaikki on pelkkää pahaa, koska rakkaus on onnettomuus ja Balkis on
pahanilkinen.
— Viisaus tekee ihmisen onnelliseksi, vastasi Sembobitis.
— Tahdon koettaa, virkkoi Balthasar. Mutta lähtekäämme kohta Etiopiaan.
— Hän oli kadottanut rakastamansa ja päätti pyhittää elämänsä
viisaudelle ja tulla tietäjäksi. Ellei tämä päätös suonutkaan hänelle
iloa, se ainakin jossakin määrin rauhoitti häntä. Iltaisin, istuessaan
palatsinsa kattotasanteella tietäjä Sembobitiin ja eunukki Menkeran
seurassa, hän katseli näkörannalla liikkumattomina seisovia palmupuita
tai krokodiilejä, jotka uiskentelivat kuutamon valaisemassa Niilin
virrassa kuin puunrungot.
— Luonnon ihailemiseen ihminen ei milloinkaan väsy, sanoi Sembobitis.
— Eipä suinkaan, vastasi Balthasar. Mutta luonnossa on kauniimpiakin
asioita kuin palmut ja krokodiilit.
Hän puhui niin, koska hänen mieleensä muistui Balkis.
Sembobitis, joka oli jo vanha, virkkoi:
— On muun muassa Niilin tulvien ihmeellinen ilmiö, jonka minä olen
selittänyt. Ihminen on luotu ymmärtämään.
— Hän on luotu rakastamaan, vastasi Balthasar huoaten. On olemassa
asioita, joita ei selitetä.
— Mikä on sellainen asia? kysyi Sembobitis.
— Naisen petos, vastasi kuningas.
Balthasar, joka oli päättänyt tulla tietäjäksi, rakennutti tornin,
jonka korkeudesta näkyi useita valtakuntia ja kaikki taivaan avaruudet.
Tämä torni oli tehty tiilikivestä ja kohosi kaikkia muita torneja
ylemmäksi. Sen rakentamiseen kului kokonaista kaksi vuotta, ja
Balthasar kulutti siihen kaikki isänsä kuninkaan kokoamat rikkaudet.
Joka yö hän nousi tornin huippuun ja tutki sieltä taivasta viisaan
Sembobitiin opastamana.
— Taivaan kuviot ovat kohtaloittemme merkkejä, sanoi hänelle Sembobitis.
Hän vastasi:
— Ne tulee tuntea; merkit ovat hämärät. Niitä tutkiessani en kumminkaan
ajattele Balkista, ja se on suuri etu.
Tietäjä opetti hänelle muiden hyödyllisten tietojen ohella, että tähdet
ovat kiinnitetyt taivaankanteen kuin nastat ja että on olemassa viisi
planeettaa, nimittäin Bel, Merodakh ja Nebo, jotka ovat miespuoliset,
Sin ja Mylitta, jotka ovat naissukupuolta.
— Hopea, sanoi hän vielä, vastaa Siniä, joka on kuu, rauta Merodakhia,
tina Beliä.
Kunnon Balthasar virkkoi:
— Ne ovat tietoja, jotka tahdon itselleni hankkia. Astronomiaa
tutkiessani en ajattele Balkista enkä mitään muutakaan. Tieteet ovat
hyödylliset: estävät ihmistä ajattelemasta. Sembobitis, opeta minulle
ne tiedot, jotka hävittävät ihmisestä tunteen, ja minä kohotan sinut
kunniaan kansani seassa.