I.

Tolder Röstillä oli ilmapuntari, jommoista ei kenelläkään koko

kylässä. Ei siinä ollut mitään pitkiä kirjoituksia myrskyistä,

kauniista ilmoista tai maanjäristyksistä: ei, laitos oli niin selvä ja

yksinkertainen kuin suinkin: siinä oli mies ja vaimo, jotka varmaankin

olivat aviopuolisoja, koska he eivät milloinkaan voineet olla yht'aikaa

kotona. Kun oli kaunis ilma, koristautui vaimo ja tuli ulos sinisessä

hameessa ja valkoisessa paidassa, mutta kun alkoi mennä pilveen ja

pimetä, meni hän sisälle, ja heti paikalla oli mies ovessa. Hänellä oli

leveäpäärmäinen hattu alipuolelle silmien ja lisäksi vielä sateenvarjo

-- sillä nyt oli hänen lähteminen ulos.

Röst oli saanut tämän harvinaisen kalun lahjaksi muutamalta laivurilta

Edinburgista. Se seisoi pesukaapin päällä, kahden Jaappanista tuodun

näkinkengän välissä, eikä kukaan saanut lupaa sitä siitä siirtää.

Muutamana päivänä kun kapteeni Dührendahl tammea pelatessaan käski

vaimon ottamaan ylleen puhtaan paidan, oli Tolderen vähällä puristaa

kapteenin hienoa kämmentä.

Mutta kun ihmiset kävivät ja tirkistelivät ylös taivasta kohden ja

tähystelivät oliko tuleva pilvistä vai selkeätä ilmaa, niin kysyttiin

usein Tolderenilta:

"No, Röst, kumpi menee? -- Mies vai ämmä?"

"Ne ovat molemmat ovessa."

"Aja mies sisään ja ämmä ulos!"

"Kunpa mies vain menisi; en minä vaan häntä estele!" tai:

"Ohoh, enpä usko, että tästä tulee säätä naisväelle."

Mutta tämä oli pelkkää viisastelua, sillä niin kauvan kuin ne

seisoivat siinä molemmin, ei voinut mitään sanoa. Mutta jos vaimo

hiipi kokonaan sisälle, ja jos mies kokonaan oli ulkona hattuineen

ja sateenvarjoineen, niin saattoi helposti tulla sekä myrskytuulia

että maanjäristyksiä, ja Röst käveli vain odotellen myrskynmerkkiä

nostettavaksi, eikä kauvaa viipynytkään ennenkuin hän sen huomasi:

lipputangossa suurta, tyhjän tervatynnyrin, joka taivasta vastaan

näytti nyrkin kokoiselta.

* * * * *

Muutamana pilvisenä iltapuolena Lokakuussa painoi kuin epätoivo koko

kylää; sillä nyt riippui tynnyri tuolla. Se ei tottatosiaan ollut

kaunis nähdä, ja uusi telegrafisti, lihava Meier Kristianiasta,

kerrassaan ällistyi, kun hän sen huomasi; -- ja sitte huusi hän neiti

Pelanderille:

"Oh, tuhat tulimmaista! katsokaa tuota ilkeätä pikitynnyriä, neiti

Pelander!"

Neiti Pelander nosti silmänsä paperikääreistään ja katsoi ulos.

"Ettekö te tiedä, se on myrskyn merkki?"

Hän oli pitkä, laiha nainen, samainen neiti. Pelander -- noin

kolmen- ja neljänkymmenen vaiheilla. Kovin hermostuneeksi hän oli

käynyt sen jälkeen, kun hän oli tullut tänne länsipuolelle. Ylämaan

luonne hänessä kuitenkin vielä säilyi, ja hän pelkäsi suurta, mustaa

merta, joka mylvi pitkät syysyöt. Hän jäi istualtaan katselemaan

tynnyriä hetken aikaa; se riippui tuolla ihan hiljaa. Sitte hän

ikäänkuin säpsähti, ja hän sanoi:

"Hyi sentään -- niinpä kai tullee tuollainen hirveä syysmyrsky jälleen"

Niinpä, olihan jotakin sellaista kaikesta huomattavissa!

Tolder Röst otti varmuuden vuoksi ylleen kaulaliinan, minkä hän

kuitenkin kääri mekkonsa alle; sekä pitkävartiset saappaat -- sillä

eihän hän tiennyt, milloin sade tulee. Hetken perästä oli kallis lasti

Hampurista tullattava, ja voihan se kestää kolme, neljä tuntia.

Tiellään meni hän "pörssin" kautta, missä hän luki tuoreimmat uutiset

ja puheli tuttujen kanssa. Sitte laski hän edelleen alemmas puhellen

kaikkien kanssa, joita hän tapasi. Saavuttuaan laiturille astui hän

sen päästä päähän muutamaan kertaan ja puheli sillä välin muutaman

luotsialuksen miehistön kanssa, joka juuri oli tullut satamaan. Heiltä

sai hän tietää, että meri majakan luona oli levottomana.

"Eikäpä näy Albatrossiakaan," sanoi jaalan miehistön vanhin.

Se oli pitkulainen kari taivaanrannalla, jota niin kutsuttiin. Kun sää

oli seestä ja ilma läpinäkyvää, niin kohosi kari ja näytti linnulta,

joka seisoi vedenrajassa levitetyin siivin. Kun ilma oli oikein

kaikkein selkeintä, niin liiti koko lintu ilmassa; mutta useimmiten

ui se pää ja pyrstö näkyvissä. Mutta kun tuli myrsky vihmoineen ja

sateineen, meni lintu sukelluksiin. Niinpä tänäänkin. Ei siitä nähnyt

edes pyrstönhuippuakaan.

Se oli myöskin rivon sään merkki.

Pimeän tullessa olivat hampurilaiset viinit ja sikarit tullatut Mutta

niinpä seisoikin Röst ja polki jaloillaan, vaikkakin hänellä oli

pitkävartiset saappaat. Ja olipa jo aikakin hänen päästä lähtemään,

sillä häntä jo palelsi. Hän otti muistikirjansa ja kääri sen kokoon,

pani lyijykynän paikoilleen, ja pisti sen povilakkariinsa. Ja sitten

pani hän mekkonsa nappiin ylhäältä alas saakka.

Mutta seisoessaan siinä noin, tunsi hän, että lounaasta tuli kylmiä

puuskauksia. Meri kohosi ja lainehti kohisten laiturin alla niin,

että patsasten ympäri vaahtosi Kaukaa ulapalta kuului kumeata jytyä,

ikäänkuin jotakin oikein pirullista olisi ollut yhdellä koolla tuolla

Tanskan puolella.

Tolderen niisti nenänsä, pisti nyrkkinsä mekon lakkareihin ja nousi

ylöspäin.

* * * * *

Aivan oikein, samana yönä tuli myrsky. Se kävi ihan kautta kylän,

ja sateen sekä usvan, jonka se mukanaan toi, ajoi se kauvas maalle.

Itse pysähtyi se lähempänä merta ja käyttäytyi harvinaisen ankarana,

ponnisteli voimiaan kellari-ikkunoista alkaen katonharjaan saakka ja

toitotti alas savutorvista, kuten tuomiopäivän pasuna. Ja aikaisin

aamusella, kun kyökkipiian piti kohentaa hiilustaa, syyti se nokea

paksulta hänen nenäänsä niin, että hänen täytyi suojella itseänsä

käsillään, jottei henkeänsä menettäisi.

Meren kanssa ei nyt ollut leikkimistä, ja ne, joilla oli väkensä

siellä, olivat kovin huolissaan. Kaja, pesueukko, seisoi ja itki

suolavettä lipeeseensä puolenpäivää, sillä hänen poikansa oli

Pohjanmerellä, ja siellähän sanottiin olevan niin kovin vaikea

purjehtia.

Mutta kallishan on aina kallista. Norjalaisia merimiehiähän ei ole joka

paikassa, ja yksitellen tulivat he kotia tälläkin kertaa. Siellä oli

miestä parinkymmenen ijästä ja vanhempiakin aina kaljupäiseen ukkoon

saakka. Niin, nyt he olivat tuolla kotona jälleen, ja se oli Norjan

maata, jota he polkivat, joten oli onnena pidettävä, että he olivat

niitä kuin olivat.

Mutta kummallista kylläkin tunsivat he itsensä ikäänkuin vieraiksi

tällä kotipaikallaan, ja kun he seisoivat laiturin päässä ja

katselivat ulapalle, saattoivat he huomata, että he ja tuo mylvivä,

raskaskuohuinen meri olivat ikuisia ystävyksiä, huolimatta niistä

vaivoista, joita he siellä olivat kärsineet ja huolimatta niistä, joita

he varmaankin vielä tulivat kärsimään.

Mutta siellä oli toisia, jotka eivät olleet ystävyksiä meren kanssa

tuolloin. Alitullimies Abet asteli tuntikausin laiturilla ja odotti

laivaa Fredrikshavnista, ja vaikka hän tyhjensi taskumattiansa

pitkin, siemauksin, palelsi ja vilutti häntä sittenkin. Eikä muitten

tullimiesten ollut lämpöisempi. Eikäpä onnenpojaksi voitu juuri

kutsuakkaan mokomata, istua tuolla tapaa odottamassa jok'ikinen yö.

Kymmenestä kahteentoista se toki vielä kävi päinsä, mutta myöhemmäksi

kun luisti, niin oli hyvä, ellei uni vienyt voiton.

Varmaankin he tahtoivat näyttää virkeiltä tuolla istuessaan; mutta

totta puhuen oli heidän hartain halunsa sittekin päästä kotia ja

laskeutua toiselle korvalleen, Heidän piti sen vuoksi ottaa huomioonsa,

kaikki mitä huomattavana oli, saadakseen silmänsä pysymään auki.

Niinpä senkin, että tuolta tuli lentäen vanha häikääntynyt kärpänen,

minkä lampunvalo oli unesta herättänyt. Sitä kärpästä he tarkkasivat;,

he näkivät sen surisevan hetken aikaa lampunlasin ympärillä, sitte

yhtäkkiä lentävän kauvas huoneeseen, mutta taas yhtä nopeasti palaavan

takaisin, lentävän lamppua vasten semmoisella vauhdilla, että syöksyi

päistikkaa pöydälle, jolla sitte makasi potkien.

Nuo kolme tullimiestä istuivat siinä miettien, mitähän tuo kärpänen

tuossa vehkeili, se kun lenteli ympärinsä, vaikka sillä oli täysi

valta mennä asettumaan levolle. Ja he miettivät edelleen, että jos se

nyt asettuisi lampunjalalle, niin höyrylaiva varmaankin tulisi, sillä

kello läheni jo kolmea, kunnes heidän päähänsä yhtäkkiä pälkähti, että

oli kumma, että tuo kärpänen vielä eli, ja että se nyt varmaankin

pian oli käypä kiinni kärsällään, paisuva ja paksuneva. Mutta lopulta

kärpänen heiltä katosi, kaikki katosi -- kunnes yksi joukosta torkkui

ja nukahti. Sitte istuivat toiset heti silmät auki, ikäänkuin he eivät

muka olisi silmiään edes rävähtäneetkään.

Ja sitte rupesivat he yhdellä kertaa puhelemaan salvumiehistä ja

purjealuksista.

"Eilen saapui venäläinen soima."

"Saapuiko todellakin?"

"Saapuipa niinkin -- se on varmaankin jo viides soima."

"Ne ovat kiusallisia noin monet soimat."

"Ovatpa kylläkin."

"He ovat kirjoittaneet ja kutsuneet Kristian Kallandjaa, tuota

rakennusmestaria. Hänen tulee tarkastaa ne Örnillä."

"Kyllä kannattaisi olla salvumiehenä. Niillähän on neljä markkaa

päivässä yksinkertaisesta työstä."

"Niinpä niillä on. Mutta missä ovat niiden rahat seitsemän päivän

perästä? Minne ovat ne joutuneet? kysyn minä. Minä sen tiedän. Ne

ovat matami Milenillä ja Jennyllä, tuolla, jota he kutsuvat Jenny

Rataplaniksi, ja ne ovat nauha- ja rihkamakauppiailla. Eiväthän ne

voi pitää killinkiä, kun niillä se on. Sehän ikäänkuin polttaa niiden

kämmentä. Minä tapasin äsken Simen Mortensenin -- -- --"

"Vieläkö hän elää?"

"Elääpä niinkin. Hän käy nahjustamassa Örnillä. Örn pitää häntä

pelkästä säälistä; mutta sitä vaan hän ei tahdo myöntää. Hän vaan

tuhlaa. Kuusi markkaa kerrallaan vanhalle ämmälle; sen piti saada uusi

puku, ja kaksi markkaa Petralle -- tämän piti saada jotakin kaunista

sunnuntaiksi -- -- pitihän nuorison saada koristaa itseänsä, sanoi

Simen. Minun olisi tehnyt mieleni pyytää häntä pitämään silmällä

Petraa. Sillä tämä ja Hansine Gyldenlakken juoksentelevat poikain

kanssa varhain ja myöhään, ja jos se saa jotakin kaunista yllensä, niin

käyvät ne liian persoiksi hänelle."

"Niin, se on sievä tyttö."

"Onpa niinkin. Ja onpa se jo oppinut itseänsä heittelemäänkin,

vaikkakin käy vain kahdeksatta."

"Eipäs sitte, nuoriso ei ole ujo nykyään."

"No, se ei ole ollut milloinkaan ujo, isä."

Tämän viimeisen lausui kapakan Torgersen.

"Eipä vain, eipä vain; eihän se ollut milloinkaan."

Tämän jälkeen he eivät enää puhelleet, mutta tuijottivat suoraan

eteensä, kuten uniset ihmiset tapaavat tehdä.

Mutta sitte sanoo viimeinkin vanha Torgersen, että onkos tämäkään

laitaa. Mikseivät he menneet levolle? Näkihän hän, että heitä

nukutti... Nyt sopi heidän mennä levolle, hän kyllä pitäisi huolen

höyrylaivasta.

Tähän he nyt suostuivat paremmin kuin hyvin. Ja he asettuivat levolle

niin hyvin kuin voivat, ja jättivät niin Torgersenin edelleen

istumaan. Hän olikin mies oikealla paikalla. Hän oli vanha merimies

ja niin valpas, että joku kertoi hänellä olevan silmät auki kaikkein

paraimmassa unessaankin.

Torgersen istui siis ja nukkui.

Muuten oli kylläkin paikallaan istua tuolla tapaa. Mitään hauskaa ei

täällä ollutkaan. Silloin tällöin kuului myrskyn ulvontaa -- ja hetken

matkan päässä temmelsi meri.

Heti tullipaikan alapuolella oli jono kala-aittoja, ja niistä pisti

ulos muutamia pimeitä laitureita.

Alhaalla kala-aittojen luona oli ilta tullut aikaisin. Se oli tullut

niin hienosti, niin vähin erin, ettei kukaan siitä tiennyt, ennenkun se

jo oli tullut. Oikein hirvittävän mustana oli se tunkeutunut ahtaitten,

epäterveellisten kujien kautta sisimpiin komeroihin ja soppeihin.

Siellä oli sadevesi valunut yhteen ja muodostanut lätäköitä, joihin

vesi katoilta kaiken yötä lorisi kosteassa ilmassa. Ja kauvimpana

sisässä ähki yö nukkuen, vielä kauvan senkin jälkeen kun hämärä päivä

oli ulkopuolella jo alkanut. Mutta viimein hiipi se sieltäkin pois,

samalla tapaa kuin oli tullutkin.

Juuri silloin, kun se oli hiipinyt pois, kuului vihellys tuolta kaukaa

ulapalta -- höyrylaiva Fredrikshavnista oli siellä.

Nyt alkoi liikettä. Tullimiehet tulivat alas, ja etäisimmälle

laiturille ilmestyi mies, joka ei ollut tullimies, mutta joka sittekin

odotti höyrylaivaa. Hän katseli hetken merelle, sitte haukotteli hän

niin että hän täydesti huusi, käännähti ympäri ja jäi astuskelemaan

edestakaisin, odottaen, kunnes laiva laskisi rantaan.

Kantaja Nils Kjilen oli maannut kauvan ja hyvin säkkien välissä Olsenin

tavaramakasiinissa. Hänellä oli oma taitonsa sovittautua niitten

väliin, mutta sitä taitoa ei tuntenut kukaan muu kuin hän itse. Nyt

tuli hän ulos, kädet housujen vyötärössä, ja ravisti kylmänväreet

itsestään. Mutta sitte muisti hän yhtäkkiä, että hän oli edellisenä

iltana ollut jyskyttämässä Jenny Rataplanin ovelle, mutta tämä oli

hirveästi ärähtänyt sisältä ja kysynyt, olisiko siellä joku, joka

tahtoi väkisin tulla sisälle; siinä tapauksessa oli hänen heti

meneminen noutamaan konstaappelia. Hän taas oli sanonut, että se oli

vaan hän; mutta sitte oli tämä _vaan_ käskenyt häntä lähtemään merille.

Siitä hän nyt suuttui; sillä häntä pahasti aavistutti, että Peter

Nasken makasi rahilla, missä hänen itsensä oli tapa levätä. Hän läksi

silloin leipurin aidan taakse, rauhoittui siellä ja nukkui.

Pilvet riippuivat vielä harmaina alhaalla, mutta aamu tunki kuitenkin

esille yhtämittaa, keskeytymättä. Ja kun sitte täyttä päätä lankesi

valoa pilvipeitteen välistä, niin tuli parvittain kalastajaveneitä

maalle päin, ja turskat, silakat ja hailit potkivat ilmi elävinä

kalasäiliössä. Nyt tuli iloisempaa laitureilla. Kalaämmät tulivat

rantaan, ja vientikauppias Salvesen seisoi aina tekemässä kauppoja

ensimmäisen veneen kanssa.

Mutta muutamia tunteja myöhemmin, kun ihmiset tulivat ostamaan kaloja

päivälliseksi, oli siellä sellainen elämä ja liike, että muudan

kalaämmä, joka vyötäröltä oli viisitoista vaaksaa ympärinsä, juostiin

nurin, mikä tapaus lienee luettava ihmeitten joukkoon. Ylhäällä

kylässä oli vaan harvoja ihmisiä nähtävänä, ja tiellä oli niitä tuskin

ainoatakaan. Ja ne, jotka siinä kulkivat, kulkivat kukin erinänsä ja

olivat sennäköisiä, miltä näyttää, kun on välttämättömällä asialla.

Ainoastaan kerran kulki siitä päihtynyt maalaispoika ajaen. Hän oli

ollut kylässä ja myynyt säkillisen sianporsaita saksalaiselle. Mutta

nyt oli spanjalais-Anna viekoitellut häneltä enemmän kuin puolet hänen

rahojaan. Ja kun hän ajatteli, mitä isä-ukko oli tästä sanova -- hän,

jonka mielestä jo oli hirveätä, jos poika osti yhden rullan tupakkaa

--, niin tuli hän koko hyville tuulelle ja löi hevosta selkään, jotta

pitkät juomut jäljille nousivat.

Kappaleen matkaa edempänä oli vanha tie, jota ajaen kulkijat nyttemmin

vähän käyttivät. Täällä oli puita jonossa kirkkomaalle saakka, sen

sivutse panimolle ja yhä edelleen loppumattomiin. Tämä tie oli

jotensakin autiona, paitsi puolipäivisin, kun hautakellot kajahtelivat.

Silloin kulki sitä musta saatto, joka vei kuollutta hautaan, missä

sen piti maata ja nukkua niin kumman raskaasti kukkien alla. Mutta

myöhemmin iltapuolella ei sieltä kulkenut ainoatakaan ruumissaattoa,

vaan siellä juotiin ja räyhättiin; sillä tuohon aikaan ostivat monet

olutta tuolla ylhäällä ja vieläpä oikein tynnyrittäin -- niinpä

niitä siellä saattoi tavata neljä, viisi, jopa puolen tusinaa. Ja

nämä jakaantuivat eri suunnille; muutamat menivät kylään, useat

kuitenkin poikki tien, mäkitöyryjen taakse. Tai istuivat ja joivat

he pensaitten juurilla, spanjalais-Anna keskellään. Hän sai silloin

tyytyä vain kantajiin; joka päivä ei näet kylään sentään tullut kunnon

maalaispoikia porsaineen.

Eikäpä siellä ollut ihan pahinta istuakkaan. Monet jätkistä olivat koko

reippaita, ja tynnyriolut oli väkevää, mitä siinä lisäksi sitte lienee

ollutkaan. Ja pensaat suojasivat niin hyvin, että siellä voi kauvankin

istua palelematta.

Mutta kauvaa eivät pensaat enää antaneet suojaa; sillä hiljalleen,

mutta taukoamatta vei tuuli puitten lehdet. Useimmiten oli mieli käydä

apeaksi, kun näki miten se reuhtoi ja repi saadakseen ne irti. Nyt

ei ollut enää pienintäkään huvia kävellä puistikoissa. Siellä näytti

kaikki siltä kuin ainakin perinpohjaisen puhdistuksen jälkeen. Syksy ei

sietänyt kesäkoristuksia, ja sen vuoksi se teki tehtävänsä kaikkialla.

Nurmikot, joilla pikku tyttöset ennen olivat puseroissaan ja valkeissa

sukissaan loikoneet ja potkineet, olivat nyt märkinä ja keltaisina, ja

georgiinit näyttivät nyt vanhoilta likasieniltä, riippuessaan tuossa

surkean näköisinä taittuneilla korsillaan. Jonkun revityn päärynäpuun

ylimmässä huipussa riippui kenties yksi ainoa sitkeä päärynä, tuulessa

heiluen. Kolkkoa oli elo nyt. Niin kauvan kuin oli päivää, oli sentään

kullakin omat ajateltavansa ja tehtävänsä; mutta kun ilta tuli, silloin

sitä asetuttiin kädet ristiin ja annettiin ajatuksien mennä omia

teitänsä, ja kun käänsi silmänsä kolkkoon syysiltaan, tuntui vallan

turhalta edes ajatellakkaan, että kesä enää milloinkaan oli tuleva

takaisin. Ja ihan tietämättänsä saattoi ruveta haikeasti kaipaamaan

kesää, sen lämmintä taivasta, suvisia iltoja ja pitkiä, valoisia öitä.

Silloin saattoi äkkiä kuulua ääni sellainen, minkä valittaja päästää.

Se oli kissa, joka kulki ja porasi ulkona märässä ilmassa; se porasi

toden totta epäselvällä, suruisella äänellä. Se muisteli varmaan sekin

mielellään kesää, vallankin iltoja, noita suloisen myöhäisiä iltoja,

jolloin kuu himmeänä kulkee alhaalla. Silloin oli senkin vallan toista.

Sehän oli kerrassaan miellyttävää liikettä, kun yhdessä muutamain

muitten hyväin ystäväin kanssa saattoi käydä kaidepuilla, kuljeskella

turvallisessa puolipimeässä, hiiviskellä ihan minne vaan itse halusi,

seisoa kiemaillen ja kehräten valkoisen naaraskissan edessä, kunnes

tuli toinen nuorempi, joka tuota valkoista halusi. Silloin kyyristyä

kokoon ja kiemurrella kuin ankerias -- tai juosta niitten perässä,

jotka karkasivat aidan yli, ja vuoron taas riippua suurena, mustana

keränä ja huutaa, huutaa oikein sydämen ilosta, pitkään loppuääntä

vetäen, niin että ihmiset unissaan puivat nyrkkiään, arvellen jonkin

pirun siellä olevan liikkeellä.

No, eihän noita asioita nyt auttanut ajatella. Eipä, Jumal'avita! Ne

semmoiset illat eivät niinkään pian palaja. Nyt sai se vaan ravistella

sadetta yltänsä ja koettaa päästä johonkin kuivaan katokseen tai muuhun

sellaiseen -- sateesta ei se ollut milloinkaan pitänyt.

Kun kissa oli asettunut asemilleen halkolavan taakse, olivat vain ani

harvat ulkoisalla. Mutta alhaalla laiturin luona, leipurin lankkuaidan

takana seisoi Nils Kjilen ja kiroili Jenny Rataplania alas kuumimpaan

kuumuuteen. Sillä, mistä tuli mustan pirun saada paikkansa, ellei

hän ottanut huostaansa noita tuommoisia? -- Tänä aamuna, pitkät ajat

tähysteltyään, oli Nils nähnyt ison englantilaisen merimiehen astuvan

ulos hänen pesästään. Se oli oikean murhamiehen näköinen, jommoisen

kanssa ei Nils Kjilenillä ollut lainkaan halua ruveta tekemisiin -- ja

nyt taasen! Eikö totta vie, se istunut tuolla sisällä tänäkin iltana,

hän, tuo englantilainen. Ja Jenny tarjoili hänelle sekä voileipiä

ja savustettuja sillejä että ryyppyjä. Olisipa tuo edes ollut Peter

Nasken, joka kumminkin oli norjalainen! Mutta mokoma ulkomaalainen.

Kaikki naiset olivat hirtehisiä -- muuten oli Nils Kjilen valmis

painumaan maahan siinä, missä hän seisoi.

Mutta hän jäi seisomaan, joten se, mitä hän sanoi, oli kylläkin

totta. Hänellä kaiketi ei ollut muu edessään kuin nukkuminen Olsenin

tavaramakasiinissa tämäkin yö; tunkeutuminen sinne sitä tietä, jota ei

kukaan muu kuin hän itse tiennyt.