Kuolema.
Ajateltakoon, että voitaisiin istua korkealla muutaman suuren tähden
päällä. Ja omata käytettävänään pitkäsiima, joka olisi äärettömän
paljoa suurempi kuin tähtientutkijain suurin.
Niin nähtäisiin selvästi ja selkeästi maa ja siinä kihisevän villejä
eläimiä ja kesyjä eläimiä, lintuja ja kaloja -- ja ihmisiä. Ja
nähtäisiin, että kaikki tämä elämys on taukoamattomassa taistelussa ja
liikkeessä, huomattaisiin se kummallinen yhteys, missä on toisiinsa
syntymä ja kuolema; miten kuolema sittekin on välttämätön, on hyvä,
koskapa se korjaa pois vanhan saven ja antaa sijaa uudelle ja
voimakkaalle.
Eikä mikään surumielinen ajatus, ei mikään arka huokaus yllättäisi
meitä tämän kuoleman tähden. Ei kysymystäkään sielusta, mikä siitä
tulee, minne se joutuu.
Ehkäpä me huomaisimme: "Sielu menee ruumiin tietä: Joka värähtelevältä
veripisaralta, joka hyytyy ja kuolee, kuolee kappale sieluakin.
"Jos matkustaa jättiläiskaupungissa, onkin jo jotakin senlaista
nähtävänä. Jaksaisi tuskin kiinnittää silmiänsä kaikkiin lukemattomiin
kuolemanilmoituksiin. -- Ehkäpä kuitenkin -- kun jonakin päivänä
palaisi asuntoonsa ja näkisi, että sen edustalle olisi varisteltuna
viheriäistä, ja kuulisi, että talossa on kuollut -- ehkäpä voisi jokin
outo, surullinen tunne välähtää mielessä.
"Mutta kun elelee pienemmissä paikoissa, tuntuu kuoleman salaperäisyys
voimakkaampana. Ehkä on tuttuna se, joka makaa viimeisillään. Silloin
kysäistään: Miten voit? Ja kun tavataan ruumissaatto kadulla, niin
käännytään ympäri mustaan arkkuun päin ja mutistaan: Niin -- onpa
kuitenkin kummallista! Hän, joka nyt makaa tuolla, liikkui vielä aivan
äskettäin täällä. Minä puristin hänen kättänsä -- -- --.
"Kuolema voi kuitenkin välistä matkallaan maan päällä osua myöskin
nummelle, missä on kymmenkunta matalaa taloa. Ja vaikka nämä talot ovat
hajallaan toisistaan, ovat ne sittekin yhteenkasvaneet; sillä kaikki
niiden asujamet tuntevat toisensa niitten monien vuosien ajoilta, mitkä
he ovat yhdessä eläneet.
"Kun viikatemies tulee, niin tulee hän sinä inhana elävänä vieraana,
minkä me vanhoista kuvista tunnemme. Ja nuo tuolla sisällä tuntevat
vieraan ikäänkuin lähenevän -- hitaasti, mutta varmasti, tuntevat hänen
askaroivan sairashuoneen lattialla, tuntevat hänen painuvan soppeihin,
kun tulee pimeä, tai himmeihin varjoihin, kun yölamppu sytytetään. Ja
he tuumivat epätoivoisina jotakin, jota he eivät oikein ymmärrä, ja
epätoivo hiipii talosta taloon, ja kysellään: miten on hänen laitansa?
ja vastataan: nyt hän varmaankin pian sammuu.
"Ja kaikki, jotka tapaavat toisensa, puhuvat kuolemasta.
"Mutta ei kukaan, johon se tarttuu, valita tai taistele vastaan. He
menevät hiljaa vuoteelle eivätkä suurin puhu. Ja heidän haudallaan
kaikuu sama virsi kuin heidän elinaikanaankin:
"Katumus ja rukous meille tuottakahan
Karitsan valkean vaatteen sekä kultakruunun ihanan
Kautta Herran katkeran kuoleman.
"Eilen olin minä Katrine Roslin luona iltaista syömässä. Silloin tuli
sinne sisälle muudan vanha mies. Hän kävi istumaan ja puheli kauvan
Katrinen kanssa. Minä en voinut kuulla, mitä he sanoivat; sillä he
puhuivat hiljaa. Heillä oli ikäänkuin salaisuuksia keskenään. Kuulusti
muuten siltä, että hänen oli vaikea puhua. Hänen äänensä oli samalla
käheä. Mennessään nyökäytti hän minulle ja sanoi Katrinelle: 'Kiitokset
sinulle minun puolestani; minä en luule, että meillä välillämme sitä
paitsi olisi mitään selvittämätöntä'."
"Ei suinkaan, minun tietääkseni, Sjur. Mehän olemme aina sopineet hyvin
keskenämme."
"Aivan niin. -- -- Ja niin jää ikuisesti hyvästi! ja Herra valistakoon
kasvonsa sinun päällesi. Me tapaamme toisemme tuolla puolen."
"Niin, sitä toivokaamme kaikin."
Katrine saattoi häntä ulos.
Minä jäin paikalleni istumaan ja tuumimaan sitä nyökkäystä, minkä
hän minulle antoi. Minähän katsoin häntä suoraan silmiin ja kohtasin
jotakin, jota en ennen ollut nähnyt: Se oli merkki! Minä ymmärsin
kerrassaan, että hän oli mennyttä.
Hetken perästä tuli Katrine sisälle ja rupesi panemaan turvetta
pesään. Minä kysyin häneltä siinä, kuka tuo mies oli. Se oli Sjur
Hansen. Hän oli tuntenut hänet niin kauvan kuin hän oli osannut pitää
taloutta Hänen isänsä ja Sjur olivat olleet yhdessä siitä saakka, kun
he olivat käyneet papin luona. Nyt oli Sjur viimeisillään. Hän oli
käynyt kaupungissa kahdeksan päivää sitte, ja lääkäri oli antanut
hänelle kolme viikkoa elääkseen. Tänä iltana oli hän täällä kysyäkseen
Katrinelta, tahtoisiko hän ottaa makrilliverkon ja lehmän niistä
neljästäkolmatta talarista, jotka hän oli tälle velkaa. Hän tahtoi
saada kaikki selville ensi viikoksi. Katrine oli myöntynyt tähän Se oli
sentään runsaasti niistä rahoista. Makrilliverkko tosin ei ollut häävi,
mutta lehmä oli nuori. -- --
Kun minä sinä iltana astuin kotia, ajattelin: Kuinka kummallista!
Jossakin näissä tuvista istuu nyt Sjur Hansen ja laittaa asiansa
selville. Hän tietää, että lähenee lähenemistään -- askel askelelta.
Ja minusta tuntuu, kuin jotakin tuntematonta olisi jossakin tuolla
ulkona, jotakin, joka voisi tulla sisälle tuolta suurelta mereltä.
Milenin matamin mökki.
Usein sattui niin, että kuului melua ja huutoa jostakin alhaalla
laiturien luona olevista pimeistä lymypaikoista.
Ikkunat lähimmässä naapurissa avattiin. "Mikä siellä oli?" "Mikä oli
hätänä?" Ja jostakin portin luona olevasta asunnosta: "Missä helvetissä
on poliisipalvelija Skeien? -- saattaahan se helposti olla vaikka
murhaa -- mitä?"
Mutta niin hullusti tapahtui sentään harvoin. Kun muutamat uskalikot
läksivät alas, tapasivat he useimmiten jonkun ulkomaalaisen tai
sellaisen, joka ei ollut kylästä kotoisin. Tämä oli silloin saanut
kelpo lailla selkäpuoleensa, ja kun hän näki muita tulevan, kirkaisi
hän vielä muutamasti, sillä ehkä nämä tahtoivat hänet kerrassaan
kappaleiksi silpoa.
Muuten hän ei melkein milloinkaan osannut antaa asiallista selvitystä,
ja niin ei asiaan sen koommin kajottu.
Mutta mies, joka oli häntä lyönyt ja siten saanut aikaan koko häläkän,
oli poissa, eikä kukaan löytänyt häntä.
Seuraavana iltana saattoi taas syntyä metakka kylän jossakin toisessa
reunassa. Siellä saattoi tulla astuen markkinatahdissa neljä viisi
miestä ihan sikahumalassa; ja nämä saattoivat laulaa ja rähistä siinä
määrässä, että kissaakin katonharjalla pelotti. Mutta minkäpähän heille
voi? Kun he olivat päässeet jonkin askelen tielle, niin oli turhaa
koettaa saada heitä kiinni.
Sillä siellä he pääsivät ihan samassa pakoon.
Ja totta puhuen, sehän oli vaan hullu Hansen, joka häiritsi Helmert
Stokkemandia, laivanisäntä Örnin vartijamiestä. Kun tämä pimeässä
astuskeli pitkää telakkakatua edes takaisin, niin saattoi hän yhtäkkiä
pysähtyä kuuntelemaan, sillä sieltä kuului huutoa ja rivakkaita
askeleita. Ja sitte se olikin muurari ja tasavaltalainen Otto,
liikanimeltä Mac Donald, joka sieltä tuli semmoista vauhtia, ettei
olisi luullut juopuneen sitä kestävän. Melkein joka ilta kulki hän
siitä ohitse, puri hammasta ja huusi tunnuslausettaan. "Ei mitään
pohatoita, ei mitään ylimyksiä! pelkkiä muuraria ja vapaita porvareita!"
Mutta Helmert Stokkemand tunsi tuon jutun jo ennestään. Hän ei sen
vuoksi virkkanut mitään nyt, vaan kääntyi naurahtaen ympäri ja alkoi
uudelleen kierroksensa pimeän telakan ympäri.
Vartijamies sellaisenaan olikin sitä lajia väkeä, joka puhuu vähän,
mutta tietää kaikki. Hän tiesi tällä kertaa siksi paljon, että tie,
jota Otto meni, vei Milenin matamin mökille, samalle paikalle, missä
hän aivan varmaan tiesi pistäytyneen noiden neljän äskeisen juopuneen
sekä senkin miehen, joka ulkomaalaista löi.
Milenin matamin mökki oli kylän ulkoreunassa, korkealla ylhäällä
jyrkässä kuopanteessa. Se oli vakinaisena tyyssijana kylän kaikille
juopporentuille, Otolle, liikanimeltä Mac Donald, Aleksanderille,
jota myös kutsuttiin Aleksander Suureksi, Petter Naskenille eli
Naispetterille ja monen monelle muulle. Ja kun nämä istuivat tuolla
ylhäällä, leveän pöydän ympärillä juomassa, niin saattoi se kylläkin
kuulua kokomoisen matkan päähän.
Muuten Milenin matamin mökkiä kokonaan väistivät kaikki selvät ihmiset,
vallankin koska Peter Naskenilla oli ilkeänä tapana heitellä tyhjiä
pulloja tielle joten oli hengenvaarallista niille, jotka sitä myöten
kulkivat. Niinpä muutamanakin iltana, kun poliisipalvelija Skeien oli
heitä aivan läheltä vaanimassa, oli hän vähällä saada surmansa Peterin
tyhjistä pulloista.
Vaan silloinkos Skeien raivostui, ja seuraavana päivänä meni hän
matamin luokse, pani kätensä nyrkkiin pöydälle ja alkoi selitellä
niinpäin, että matami ei enää milloinkaan saisi mokomaa liikettä
harjoittaa. Mutta matami oli sukkelampi kuin itse Skeien, ja puoli
tuntia myöhemmin istui hänen miehensä ja Skeien yhdessä juomassa. Milen
selitti siinä poliisipalvelijalle, että he pitivät talossaan siivoa
elämää, ja että hän itsekin sai matamiltaan rokkiinsa, milloin hän vaan
tuli kotia pöhnäisenä.
Simon Skeien uskoi selityksen varmaankin todeksi, sillä hän ei enää
milloinkaan ollut tuolla ylhäällä vaanimassa, ja ainoastaan aamupäivin
hän siellä sisällä vaan pikimältään käväisi "tarkastamassa."
Mutta muutamana päivänä istui ijänikuinen poliisimestari käännellen ja
selaillen muistikirjaansa, sitä, johon hän merkitsi kaiken pahan, minkä
hän kuuli seuroissa ynnä muualla.
"Kuules, Skeien," sanoi tuo ijänikuinen ja selaili, "minulla olisi
eräästä asiasta kanssasi puhuttava. Minä kuulin sen äskettäin
ihmisiltä, joihin luotan. Ihan varmaan, muistaakseni, merkitsin
minä sen tänne... niinpä pitäisi minun se löytää... luulenpa koko
merkitsemisen unhottaneeni."
"Ehkä koskee se sitä, tanskalaista, joka varasti homejuustoa kauppamies
Flokilta."
"Ei, hänen jäljilläänhän minä jo olen, Skeien -- sellaistahan minä en
enää merkitse muistiin."
"Ehkä koski se sitä naishenkilöä... poliisimestari tuntee hänet, joka
nouti olutta avoimilta rattailta... hänet, jonka me saimme kiinni
suolla."
"Saimmeko me hänet kiinni? No, mutta rakas Skeien, sitenhän taas se
juttu on ihan selvillä... Ei, mutta Jumal'avita, ne tekevät minut ihan
hulluksi, Skeien!... Ei, se ei ollut se asia -- eikä myöskään tuo asia
-- -- -- mutta se oli -- -- -- se oli ihan toinen asia... Mutta tässä
se varmaan on, niin aivan oikein! Hyvä, Skeien, tässä se on:
"Matami Nilsenin, niin kutsutun Milenin matamin, luona pidetään
kerrassaan irstailupitoja. Hävyttömät juopporentut laulavat rivoja
lauluja ja heittelevät tyhjiä pulloja tielle."
"Mutta mitäs tämä sitte on, Skeien -- mitäs tämä sitte on? Siitä minä
en ole tiennyt mitään. Se olisi ollut pidettävä varalla, rakas Skeien.
Sehän on hirveätä. Irstailupitoja, kerrassaan irstailupitoja."
"Niinpä niin, mutta minä olen puhunut siitä poliisimestarille ennen."
"Onko niin? -- -- Mutta sitä minä en muista. Tämä on niitä asioita
jotka minä tahdon kirjallisesta ja vielä punainen viiva alla -- -- minä
en enää muista mitään punaisia viivoja. -- Oliko se jo lapsuudessani,
Skeien, vai miten? -- -- -- No, siitä on siis minulle kuitenkin jo
ennen puhuttu -- ja mitäs minä siihen sanoin?"
"Poliisimestari sanoi, että minun piti pitämän silmäni auki."
"Ja onko niin tehty?"
"On."
Skeien oli voitolla. Hän oli oikein pitänyt silmällä laitosta
ja vieläpä joka päivä, varmuuden vuoksi; mutta itse asiassa ei
hänestä siinä ollut mitään silmällä pidettävää. Yhtä hyvä oli, että
juopottelu pysyttäytyi tuolla ylhäällä, kuin että juopuneita herroja
olisi liikkunut keskellä kylää. Ja muuten ei juoppous siellä ollut
paljoakaan suurempi kuin monessa muussa paikassa. Ja ne lauloivat vain
isänmaallisia lauluja -- ei ne ollut sikamaisia.
Poliisimestarilla ei ollut juuri mitään vastattavaa. Kun ei Skeienillä,
hänen oikealla kädellään, ollut mitään silmällä pidettävää, niin eipä
liioin hänelläkään.
Ja mökki jäi paikalleen, ja Skeien "tarkasteli," ja Naispetterin tyhjät
pullot hyppelivät alas jyrkkää rinnettä.
Syysmyrsky.