II.

Tullimies ei tiennyt, mitä uskoa ilmasta. Oli tosin vähän selkenemään

päin, mutta mies ei vaan mennyt sisälle. Se seisoi yhä vaan ulkona

sadetakkineen ja sateenvarjoineen. Mutta kun Röstiltä kysyttiin,

oliko akka ulkona, ja hän vastasi ei -- niin suuttuivat ihmiset koko

ilmapuntariin.

Vai niin, vai ei hän ollut? Eikö hän ehkä ollut ihan terve, mitä?

-- -- Niin, antakoon hän anteeksi, mutta he eivät, totta tosiaan,

voineet ottaa kalosseja jalkoihinsa siitä syystä, että ämmä oli

juonikas... Nythän selkeni. Pilvet erkanivat toisistaan kuin untuvat.

Tuo sade häjyläinen vaan oli ollut ylhäällä niitä samentamassa.

Mutta kun aurinko puolipäiväsin tuli esille, tuijotti se vain ja

paistoi. Lämpöä se ei antanut. Ja kaukana alhaalla merenkalvolla oli

luoto väjyksissä, se vipatti vipattamistaan -- ylös vai alas, sitä ei

kukaan voinut niin varmaan sanoa.

Muutamia miehiä, jotka varhain polttivat tupakkaa Örnin telakassa,

koska heidän oli kielletty kaduilla polttamasta, istui tänä iltapuolena

muutaman halkopinon takana ympyrässä. Siinä noin istuessaan

tähystelivät höyrylaivaa, joka hinasi kuunaria kaukana ulapalla ja

tuumivat, kummallahan oli parempi elinkeino, kuunarinko kapteenilla vai

höyrylaivan perämiehellä. Mutta istuessaan ja tähystellessään ulapalle

välähtää heidän silmiinsä jotakin tuolta ihan molempain alusten takana

olevalta luodolta. Tätä he eivät oikein voineet ymmärtää ja luulivat

ensin, että se tuli majakasta. Mutta sitte välähtää uudelleen ja

vieläpä niin kovasti, ettei moista milloinkaan voinut majakasta tulla.

Miehet eivät pitäneet tästä välkkeestä silmiinsä. He siirtyivät

halkoläjän taakse ja sitte taas toiseen paikkaan -- -- --

Myöhemmin päivällä, kun alkoi pimetä, ottivat nuoret naiset Petra ja

Hansine Gyldenlakken muutamia heleitä pyhäpukineita yllensä, läksivät

ulos, kävelivät ja kiekailivat, että he miesväen mielestä näyttäisivät

reippailta. Mahdollista kyllä on, että he myös vilkaisivat ylöspäin

ja käyttivät silmiäänkin. Petralla ne olivat ruskeat ja Hansinella

siniset. Ja sitte he nauroivat niin, että he kumartuivat sekä

eteen- että taaksepäin.

Tätä ei kestänyt kauvaa, sillä kaksi merimiestä seurasi heitä. Miehet

olivat ensin alussa vähin hämillään ja joka kerta, kun he joutuivat

ihan tyttöjen kintereille nyhkäisivät he toisiansa ja kiraisivat

vieraalla kielellään. Mutta kun sitte Hansine Gyldenlakken kääntyi,

katsoi heitä molemmilla sinisillä silmillänsä ja nauroi niin asettui

heti kakki mitä parhaampaan järjestykseen, ja he astuivat yhdessä

kaksitellen, "jotteivät liikennettä estäisi."

Ensiksi astuttiin alas laiturille. Täällä osti Kristian leipurilta

leivoksia, ison pussin täytenään. Sitte käytiin pitkin tietä, jolloin

miehet saivat pitää heitä vyötäröistä, miten paljon vaan tahtoivat. Ja

tuolla edempänä, missä he löysivät istuinpaikan, saivat he ottaa heidät

kiinnikin ja suudella heitä, jolloin taas Petra ja Hansine kietoivat

pehmeät käsivartensa heidän kaulansa ympäri.

Sinä iltana oli niin lämmin. Maasta nousi kuin höyryä, ja tuntui ihan

siltä kuin olisi ollut Juhannus. Noilla kahdella ei ollut vähääkään

sitä vastaan, että miehet suutelivat heitä.

Mutta istuessaan siinä ja kuiskaellessaan toisilleen asioita, joita ei

kukaan toinen saanut kuulla, säpsähtävät he yhtäkkiä, sillä kova valo

välähti tuolta ulapalta -- tuolta meren mustasta pilvestä.

"Voi Jumala, tuolla salamoitsi," sanoivat nuoret naiset ja tahtoivat

riipaista itsensä irti, sillä nyt he pelkäsivät.

"Ei se ole vaarallista -- ne ovat vain kalevantulia," sanoivat miehet.

"Ne eivät jyrise. Ne eivät tee hivuskarvankaan vertaa."

He istuivat vielä ja pitivät Petraa ja Hansinea vyötäröstä ja

käsiranteista sekä tahtoivat saada heidätkin jälleen istumaan; mutta

eipäs, nämä eivät tahtoneet istua siinä näin, kun salamoitsi. Olivathan

kalevantuletkin myös salamoita, ja salamoita he pelkäsivät hirveästi

-- -- "Jumala! nehän voivat iskeä ihmisen hengettömäksi."

Heitä ei enää kauvemmin voinut pidättää. Ennen olivat he olleet niin

ihmeen hyviä sylilapsia. Sekä Henrik että Kristian olivat saaneet

luvan saada tavata heitä seuraavana iltana ja saada tavata heitä aina

tuontuostakin. He olivat toistensa näköiset -- olivat he sanoneet --,

he eivät tahtoneet keitään muita armaita itselleen, y.m. tuollaisia

imanteita. -- Mutta nyt olivat he sangen kalpeita molemmat, he

seisoivat ja tuijottivat eteensä yhtä kirkkain, pelkäävin silmin,

ruskein ja sinisin, kuin kaksi pientä lintua.

Miehet seurasivat heitä kylään, vaan eivät saaneet lupaa koskea heihin

-- paras oli käyttäytyä siivosti nyt; entäs jos nyt tulisi tuomiopäivä

-- sanomissa oli seisonut, että muudan mies, joka eli useita vuosia

sitte, oli sanonut, että se tulisi tänä vuonna; ehkä todellakin!...

Kun Petra ja Hansine oli mennyt kumpikin kotiansa, kävelivät miehet

vielä hetken yhdessä. Tuo salama oli hieman kiusallinen; olipa

tottatosiaan. Mutta viisi siitä; asiat selvenivät kai jälleen. Naisväki

on aina vähän arkaa ukkoisilmalla. Piti vaan odottaa, kunnes tuli

kaunis ilma.

He astuivat katua ylös ja alas muutaman kerran. Näkivät välistä, miten

välähti etelässä päin -- kerran ja sitten useita kertoja, viimeisenä

kertana, kun tuolta alhaalta välkähti, luulivat he pitkän ajan perästä

kuulevansa kumeata ääntä, semmoista, kun tykeillä kaukana ammutaan.

He eivät kuitenkaan siitä enempää välittäneet kuin äsken salamastakaan,

ja kun he hetken perästä istuivat kotona ja paraikaa riisuivat

vaatteita yltään, näkivät he kyllä jälleen välkähtävän ja kuulivat

vieläkin kovemmasti jyrisevän; vaan he nukkuivat heti, kun olivat

päänsä aluselle kallistaneet.

Mutta keskellä yötä heräsi koko kylä ukkoisilmaan, joka oli pidettävä

tavattoman rajuna näin myöhäiseen vuodenaikaan. Kattoja ihan reviskeli,

ja salamat olivat vallan korventaa, vaikka ummisti silmänsä kuinka

tarkasti hyvänsä.

Entäs naisraukat Petra ja Hansine Gyldenlakken ja muut myöskin! Ne

makasivat nyt ja värisivät patjojen alla kuin haavanlehdet.

Eikös käynyt niin, kuin he sanoivat; nyt kohtasi heitä rangaistus! Voi

Jumala! nyt tuli varmaankin viimeinen tuomio! -- Ja miten oli käypä

heidän, jotka olivat niin syntisiä? -- heidän, jotka olivat antaneet

Kristianin ja Henrikin ottaa heitä vyötäröstä ja suudella heitä -- ja

jotka olivat puolittain luvanneet olla heidän armainaan -- voi, mitä

oli heidän nyt tekeminen? -- Niin, jos vaan Herramme antaisi maailman

jäädä asemilleen huomiseksi, niin he kyllä tekisivät kääntymyksen ja

ottaisivat herätäksensä -- -- eivätkä he milloinkaan enää istuisi

kenenkään sylissä eivätkä antaisi kenenkään suudella itseänsä -- eipä

totisesti, ei kenenkään maailmassa.

He makasivat pää oikein patjan alla ja pyysivät ja rukoilivat, ja

he kutsuivat Herraamme hyväksi, jos hän heitä kuulisi ja niin he

tekivät lakkaamatta -- kunnes heistä ukkonen tuntui kuuluvan vähemmän

vaaralliselta.

Sitte nostivat he päänsä kuumankosteasta patjasta ja huokasivat niin

viehättävästi ja vapaasti -- ja nukkuivat pois ihan tietämättänsä. --

Ja sittepä oli maa hyvässä kunnossa seuraavana päivänä.

Pilvet oli kuin pois puhallettu, ja sinisenä levisi taivas ilman

ainoatakaan hattaraa. Ja päivä paistoi niin lämpimästi kuin kaikkein

kauniimpana sydänkesänä.

Nyt tuli tullimiehen hienohelma ulos kaikkein sinisimmässä puvussaan,

ja mies sateenvarjoineen korjasi luunsa, minkä kerkisi, vaikkei Röst

häntä tölmäissyt edes pikkusormellaankaan.

Mutta tänä päivänä, jona kesä ikäänkuin kaukaa huusi: minä elän vielä!

-- tänä päivänä auttoivat kaikki puolestaan kesäntekoa vielä kerran

tänä vuonna. Varpunen visersi puolialastomissa, kirjavissa puissa,

päivän puolella pitivät muutamat kärpäset kesä-iloansa ja illempana

istui sirkka laulaen heinikossa.

Ja niin on lopuksi sanottava, että tämä päivä kesäviesteineen päättyi

jotensakin hiljaa, ja kuu nousi ylös särmikkäänä ja vähenevänä. Se

seisoi ja katseli niin tylsästi, että toinen silmä enimmäkseen oli

ummessa ja suu väärällänsä.

Nytkös ihmiset pääsivät jalkeille! Kaikkien piti päästä ulos näkemään,

että oli saatu kaunis ilma, ja itsepä turvalaitoksen vanhat ontuvat

ämmätkin seisoivat portailla ja sanoivat huoaten: "Voi Jumala sentään;

nythän saapi itseänsä oikein päivällä paistattaa!"

Neiti Pelanderin, jota ei myöskään enää ollut kadulla näkyvissä, teki

mieli aukaista ikkunat. Se oli merelle päin, ja kun hän näki tämän

siinä kuutamossa lepäävän, niin huomasi hän äkistään, että merikin

saattaa olla kaunis. Se ei ollut enää hurjana eikä uhottelevana; ei, se

lepäsi tuossa niin lempeänä, melkein ikäänkuin anteeksi anovana -- ja

niin kumman vakaisena ja tyynenä.

Silloin pälkähti neiti Pelanderin päähän ajatus, että jos huomiseksikin

tulisi kaunis ilma, niin tekisi hän pitkän kävelyretken pitkin meren

rantaa, etsisi valkoisia kiviä ja näkinkenkiä, joilla hän sitte voisi

koristaa kukkapöytänsä.

Hän tuli hyvälle tuulelle, kun hän vaan ajatteli tätä retkeä, sillä

siitä oli jo niin hirveän pitkä, kun hän oli ollut oikein liikkeellä;

pitkät ajat oli hänen ainoana päivätyönänsä ollut kamalat sähkösanomat

myrskyistä ja haaksirikoista.

Mutta huomenna oli hän pyytävä vanhan Pedersenin seuraansa, ja sitte

oli hän menevä pitkin meren reunaa ja palaava kotia vanhaa tietä, jonka

molemmin puolin puita -- -- --

Hänen siinä seisoessaan ja miettiessään, tuli telegrafisti Meier

sivutse kulkien ja nyökkäsi ylös. "No, seisotteko ihan siellä ylhäällä,

kaiken kansan yläpuolella.

"Neiti Pelander?... Siinä teette muuten aivan oikein. Jumala varjelkoon

teitä tulemasta ulos! Täällä näet tapellaan, kun tulee kaunis ilma.

Siitä, kun läksin kotoa, tähän saakka olen nähnyt kolme taistelevaa

paria. Kaksi paria heti täällä ylhäällä -- makasi vieritellen itseänsä

kadulla kolmas paineli toisiansa seinää vasten... se oli tuo porsas

Peter Nasken ja postimies Paal -- -- -- he seisoivat toistensa

korvanpäitä repien -- -- niin, niin, vielä on urhoja Pohjolassa, neiti

Pelander!"

Meier astui edelleen. Hän oli kovasti hienona tänä iltana:

heleänsininen syystakki, hansikkaat ja hopeahelainen keppi. Suottapa

hän ei ollutkaan itseänsä siistinyt; sillä nyt hän oli menossa neiti

Maja Salvesenin luo, istuakseen hänen luonaan sohvassa. Kauppias oli

näet Farsundissa eikä palannut kotia neljään päivään, eikä hänenkään

sen vuoksi tarvinnut seisoa ulkona töhrimässä. Ei, hän saattoi tulla

ihan sisälle, ja se oli paljoa säädyllisempää!

Telegrafisti ja neiti Salvesen eivät olleet ainoat, jotka tätä iltaa

rakastivat. Kun kuu nousi korkeammalle ja levitti viheriänkeltaista

valoansa hiljaiselle syysmaisemalle, näki se isoja nuorisojoukkoja

siellä kulkemassa -- sekä Henrikin ja Tetran että Kristianin ja

Hansinen -- hänet kultakutrineen. Niinpä niin, vanha kuu tunsi

tuommoiset kultakutriset -- se tunsi kaikki naiset, sekä vaaleat että

tummat -- ja ne olivat jotensakin yhdenlaiset: kaikki riippui vaan

tuulesta.

Katsoppas nyt Petraa ja Hansinea! Paljon mahdollista, että he nuolivat

huuliltaan muun kuin leivoksien jälkiä. He olivat ehkä unohtaneet sen,

minkä he edellisenä yönä olivat luvanneet Herrallemme!

Juhla Fagerlannissa.

Talvi kokosi viimeiset harmaat turkkinsa ja läksi tiehensä yhtä

sukkelasti kuin se oli tullutkin. Mutta missä se vaan kulki, murisi

se ja oli ärtyisenä, sillä ei kukaan sitä kaivannut, niinkuin kesää

kaivattiin. Tässä ei kuitenkaan tehty ihan oikein. Se oli tehnyt

parhaansa, sekin -- aivan yhtä hyvin kuin kesä. Eikä ilman sitä olisi

ilma voinut puhdistua niin, kuin se oli puhdistunut.

Tavallaan oli vanha talvi oikeassa. Ilma oli todellakin niin kirkas ja

raitis kuin suolainen meri. Ja aurinko nousi korkeammalle ja lämmitti,

joten maa pehmeni ja ruoho alkoi puhjeta. Hetken perästä tulikin sitte

näkyviin sinivuokkoja ja valkoisia kellokukkia, jotka loistivat kuin

tähdet.

Kaikki virkosi. Nuoret miehet, joitten tänä vuonna piti ensimmäistä

kertaa lähteä merille, harjoittivat itseänsä pureksimaan tupakkaa ja

saivat samalla ison hatun ja merisaappaat -- sillä näet kaikki tuohan

oli ihan tärkeintä. Ja he ajattelivat maallepääsölupaa ja hurjistelua

eivätkä koko yönä nähneet unta mistään muusta.

-- Kesän alussa pidettiin kylässä juhla, sillä prinssi oli saapunut

sinne. Siellä jyräyteltiin kahdella vanhalla tykillä linnasta niin,

että tykkimiehien korvat kävivät kipeiksi pelkistä paukahduksista.

Ja joka jyräykseltä huusi kansa "eläköön" ja heilutteli päähineitään

niin, että hattumestari hymyili. Mutta tykkimies väänsi päätään ja

tuumiskeli, tokko nuo ijänikuiset tykit voivat ajan pitkään kestää.

Siellä oli sekä lippuja ja viirejä että kuusenhavuista tehtyjä

seppeleitä, joissa kukkia keskellä. Ja siellä oli lupapäivä kouluilla

ja työpaikoilla, ja jokainen piti iloa niin kauvan kuin juhlaa kesti.

Niin, se ei ollutkaan mitään arkijuhlaa, tuo juhla prinssin kunniaksi.

Milloin hän oli jälleen tuleva, ei kukaan voinut tietää; sillä moisilla

ihmisillähän on muuta tehtävää kuin kierrellä maan asukasten luona

näkemässä, miten he elelevät.

Vallan saattojoukoin kuljettiin Fagerlantiin. Ensinnä kulki rumpari,

joka heilutti puikkojansa niin, että pelotti rumpukalvojen halkeavan.

Sitte tuli soittokunta torvineen ja hirveine jeerikolais pasuunineen.

Eikä viipynytkään kauvaa, kun jo oltiin Fagerlannissa. Täällä

viritettiin isänmaanlaulu ja kuninkaanlaulu -- mitään laulua prinssiä

varten heillä ei ollut. Sitte hypeltiin siellä niin, että hiki valui.

Niin, se oli työtä, jota useimmat tekivät täytenä totena. He eivät

hymyilleet eivätkä nauraneet, vaan he ponnistelivat kuin ainakin

ankarassa ottelussa. Alussa, kun polvitaipeet olivat voimakkaina ja

jäntevinä, niin että he oikein voivat pistää laukaksi, niin ryntäsivät

he matkaan hurjinta vauhtia äärimmäisille reunoille ja kaatoivat

toisensa nurin; mutta sitä mukaa, kuin he väsyivät, pysyttelihen he

yhä sisempänä, ja kun he viimein olivat lopen väsyksissä, seisattuivat

he kesken posket vastatusten ja pyörivät hitaasti ympäri, hituistakaan

näkemättä ja melkeinpä surullisen näköisinä.

Alinomaa pidettiin siellä puheita ihanalle Norjalle, kaikille sen

tuntureille ja prinssille. Oli oikein kauniisti tehty, että hän

halusi katsella ympärinsä, ja sen vuoksi oli tämä päivä säilytettävä

kultakirjaimmin kaikkien sydämessä harvinaisena päivänä. Ja prinssin

tuli saada monenkertaiset kiitokset ja vielä yhdeksät eläköön-huudot

sen lisäksi.

Alitullimies Abel oli tänään enemmän juovuksissaan kuin muuten.

Hän kulki koko ajan ympäri, puhui ja naureskeli, ja poikanaskalit

pistivät neljä tyhjää olutpulloa hänen takalakkareihinsa, hänen sitä

tietämättänsä. Tiesi Herra, miten hän keinotteli -- mutta lopuksi

joutui hän olutpulloineen puhujalavalle ja sanoi, että nyt tahtoi hän

pitää puheen Norjan prinssille! Vaikkakin hän vaan oli halpa mies, niin

tahtoi hän sittekin pitää puheen Norjan prinssille, sanoi alitullimies

Abel. "Jumala varjelkoon minua -- ja myöskin prinssiä".

Mutta kun hän oli ennättänyt näin pitkälle, veti vientikauppias häntä

takaapäin niin, että hän kaatui seljälleen ja särki kolme tyhjää pulloa

neljästä.

Ympäri nurmikolla istui väkeä juomassa. Ja muutamat kuuntelivat

pöhnäistä ruotsalaisrenttua, joka hirmuisesti kerskuen ja mustalle

paidalleen nyrkkiä puiden vakuutti, että hän oli parooni. Mutta

jokainenhan tiesi, että kaikki ruotsalaisrentut ovat parooneja

tai ainakin Upsalan ylioppilaita, ja senvuoksi ei tuosta niinkään

hämmästytty. Ja vähää sen jälkeen ilmaisi mies sen, mitä hän oikeastaan

tahtoi: pyysi kymmenen äyriä ryypyksi. Niitä hän sai kolme, ja sitte

hän läksi tiehensä. Mutta hetken perästä täytyi poliisipalvelija

Simon Skeienin ottaa hänet huostaansa, koska hän makasi pitkänään,

juovuksissa kuin kissa.

Kuta myöhemmäksi aika kului, sitä hurjemmaksi kävi elämä. Naiset ja

miehet hajaantuivat tiehensä kaikille suunnille, ja tuolla ylhäällä

mäkien ja vuorten takana laulettiin ja tanssittiin käsiharmonikan

sävelten mukaan.

Ja kun ilta tuli, ei ollut enää montakaan selvänä, ja kaikkialla

tapeltiin, minne vaan silmänsä käänsi. Useinkin oli pari kolme

toisiansa pyörittelemässä siksi kauvan, että oli ihan mahdotonta saada

heitä eroon, ja yösydännä kulkivat juopot tieltä toiselle laulaen

hullunkurisia sikamaisuuksia "kreolilaisnaisista ihanista, heidän

poskistaan ruusunpunaisista, hiuksista kullankeltaisista".

Mutta kun ijänikuinen poliisimestari heräsi aravarahin aamulla --

aurinko paistoi niin heleästi savutorville --, niin kuuli hän jonkun

istuvan ulkopuolella ja puhuvan jotensakin kovalla äänellä, vaikkei

kello vielä ollut yli neljän. Hän makasi hetken aikaa ja arveli, että

tuo taukoisi, mutta eipäs, se päinvastoin yhä paheni. Sepäs vasta

suutaan soitti; mutta hänen oli myös aivan mahdoton saada rauhaa.

Poliisimestari otti silloin housut ja saappaat yllensä, meni ikkunan

luo ja kurkisti ulos. Silloin näki hän, että tuolla istui kaksi

vastapäätä -- rukoushuoneen portailla -- ja joi ihan yhtenään. Toinen

oli takitta, mutta siltä sangen urhea. Hän se olikin, joka niin

pauhasi. Mutta kun pullo oli tyhjä, tapahtui hänessä muutos. Hän alkoi

silloin huokailla, voivotella ja sanoa, että niin käy, kun varastaa

pulloja toisen lakkarista, joka nukkuu. Silloin jää se, joka oli

pullossa, ikäänkuin itsestänsä herättämään.

Eihän ollut lainkaan säädyllistä nähdä ihmisiä rukoushuoneen portailla

juomassa. Ja pahinta oli, että he olivat syljeksineet koko portaat

märjiksi. Poliisimestari avasi ikkunan ja kokosi kaiken äänen, mikä

hänellä oli: "Hohoi, te siellä alhaalla! Olkaa hyvät ja korjatkaa

luunne!"

Nuo kaksi katsahtivat ylös, ja kun he näkivät paidan ikkunassa, löivät

he reisiinsä ja alkoivat nauraa min, että olivat miltei käpertyä.

Päällepäätteeksi käänsivät he hänelle takapuolensa ja tekivät

kaikenmoisia temppuja, ja toinen sanoi: "Tuolla on se, jonka minä

tunnen; paha vaan, etten voi antaa hänelle yösijaa."

Toinen, takiton, käski poliisimestarin tulla alas. Hän saattoi

tulla ihan sellaisena, kuin oli, sillä eihän kumpikaan heistä ollut

naisväkeä. Ja sitäpaitsi olihan hän hänen isänsä, mitä? oliko hän

unohtanut isänsä?

Sitte sanoi taas edellinen, että eihän sitä voinut tietää, vaikka se

olisi nainen, joka tuolla seisoi. "Tule alas! Annappas meidän nähdä,

onko sinulla partaa!"

Joka kerralta, kun ijänikuinen poliisimestari heille huusi, kävi asia

vaan yhä hullummaksi. He kysyivät häneltä, prinssinkö kunniaksi hän

tuollaisena seisoi? Vai luuliko hän, että nyt oli kahdeksantoistasataa

neljätoista? Mutta lopuksi, kun he alkoivat rähistä hänelle runomitoin:

Kahdeksaatoistasataa neljäätoista muistaessaan seisoo hän

paitasessaan!

niin sulki poliisimestari ikkunan ja kämpi uudelleen vuoteeseensa.

Mutta jolleivät nämä tätä ottaneetkaan kuuleviin korviinsa, niin saivat

monet sitä tuta; sillä seuraavana päivänä ei saatu viinaa. Ihmiset

saivat huvitella ilman sitä.

Mutta viina on sentään elämän vettä, ja kun heillä ei ollut sitä,

joutui kaikki kuin seisaukseen; rasva oli poissa.

Jokainen kävi tietänsä mutisten, ja vähät oli apua siitä, että hienot

ihmiset tulivat ulos ja hymyillen sanoivat, tänäänhän käy kaikki

siivosti...

Aleksander, liikanimeltä suuri, ja Otto Mac Donald sekä Peter Nasken

tulivat näkyviin iltapuolella, ja kun he näkivät, miten asiat olivat,

täytti heidät kaikki kolme -- suru. Mutta kun kapteeni Dührendahl

tapasi heidät, nyökkäsi hän heille iloisesti hymyillen ja kysäisi

Aleksanderilta, eikö hän pitäisi puhetta prinssille. Aleksander vaan

rypisti otsaansa; mutta Otto vastasi sentään nauraen: Hän ei ainakaan

pitäisi puhetta prinssille, eipä itse juhlapäivänäkään, käyköön prinssi

kuinka monesti tahansa. Sillä mitä hyötyä oli juhlapäivästä, jolleivät

he saaneet viinaa? Eiväthän he saaneet tippaakaan! Heidän piti tyytyä

moiseen roskaan kuin tynnyriolueen ja lähdeveteen.

Niinpä tapahtui, että hieno kapteeni Dührendahl otti kirjan

lakkaristaan ja raapusti siihen jotakin. Lehden repäisi hän irti, ja

antoi sen Aleksanderille. Ja sitte läksivät kaikki kolme joutuisasti

matkoihinsa, ja kapteeni katseli hymyillen heidän jälkeensä...

Ei kukaan voinut ymmärtää, miten se oli mahdollista, että Aleksander

ja nuo kaksi muuta hetken perästä tulivat tallustaen Fagerlantiin,

kullakin viinapullo kainalossa ja silmät kuin voitonriemusta

hohtavina. Mutta niin he vaan tulivat kiersivät koko Fagerlannin ylös

"Kransenille" saakka, missä Peter Nasken piti puheen kuningattarelle,

toivottaen hänelle vielä monta prinsessaa (senkin mato! hän oli aina

niin perso naisille).

Mutta alas tullessaan tapasivat he Simon Skeienin, jonka nenän alle he

pistivät pullonsa ja kysyivät, luuliko hän niissä olevan lähdevettä?

Simon koetti vaan päästä tieltä pois. "Minä en tahdo moisten kanssa

olla tekemisissä!"

Eipä niinkään, se olikin parasta hänelle. _Tänään_ olivat he vapaita

ihmisiä kaikki kolme!

Myöhemmin illalla, kun, tähdet loistivat, istuivat he rannalla

laivanomistaja Örnin telakassa, joivat pullonsa tyhjiksi ja ottivat

kevättä vastaan.

Jakob Sjursen.

Minä luin kerran kauniin runon kalamiehestä, joka souti ulapalle

valkeasta rannasta ja rupesi kalastamaan meren syvyydestä.

Hänen siinä hiljaa istuessaan ja syöntiä odottaessaan nykäiseekin

siimaa. Hän vetäisee ylös ja luulee, että siinä on aivan varmaan jokin

turska tai tuurakala; mutta kun hän saa koukun näkyviin, riippuukin

siinä kultakala. Silloin hymähtää kalastaja parrassaan ja sanoo: "No

olen minä eläessäni montakin lajia kalaa nähnyt, vaan en milloinkaan

sellaista, jolla on kultaverhot yllään."

Tapahtuipa sitte se kumma, että kultakala rupesi puhumaan ihan selvin

sanoin: "Kalamies," sanoi se, "heitä minut veteen jälleen. Minä

olen kaikkien kalojen kuningas, ja minun linnani on tuolla alhaalla

meren pohjalla, ja siinä on kaikki ylellistä ja komeata, kultaa ja

simpukankuoria. Ja jos sinä tottelet minua, niin saat kaikki, mitä

mielesi salajaa."

Kalamies totteli, irroitti koukun varovaisesti hienoista leukaluista

ja antoi kalan mennä. Kun kalakuningas ui pohjalle takaisin, katsoi

kalastaja sen jälkeen ja sanoi: "Jos useampia tuollaisia kaloja

koukkuuni saan, niin on kai nähtävä nälkää, mun köyhän raukan, muu ei

autakkaan."

Mikäli muistan, oli runossa edelleen: "Jörönä hän istui sen illan

hytissään, eikä lausunut sanaa, jota mainita kävisikään;" mutta

kuuleppas sitte edelleen suorasanaisin norjankielin: "Kun hän

seuraavalla kerralla istui veneessä, nykäisee jälleen siimaa, ja kun

hän vetää ylös, katsoo hän katsomistaan eikä ole oikein uskoa silmiään,

sillä koukussa riippuu kultaraha. Silloin tuli ilo surun sijaan,

tietysti, ja paras kaikesta: tulo ei päättynyt tähän yhteen. Ei,

jokikinen päivä, kun hän kalasti, sai hän kultarahan koukussa. Se oli

hänelle palkaksi siitä, kun kerran laski kalakuninkaan menemään."

Minä en tiedä, kuka tuon runon on kirjoittanut; mutta että sen seppänä

on ollut taitava runoilija, sen voi nähdä koko teelmästä: siinä on

suuri ajatus. Luulenpa melkein, että se on Wegerlandin tai Holberkin

tekoa, sillä se on niin hienosti koottu, että en voi otaksua muuta kuin

että se on mainiosta miehestä lähtenyt.

Joka kerta kun minä luen tuon runon kultakalasta ja kultarahoista,

muistuu mieleeni myöskin Jakob Sjursen. Ja jos ken tahtoo moittia

minua siitä, niin sanon vaan: Eikö suuri kalaparvi ole yhtä hyvä kuin

kultaraha? Kysykääppä vain vientikauppias Salvesenilta -- häneltä, jota

kutsuvat Sakeukseksi --, niin saatte kuulla.

Jakob Sjursen, josta olen kertova, oli Simon Barkeriin tyttärenpoika.

Kun äitin isä kuoli, peri hänet Jakob ja muutti Korrtangeniin vaimonsa

ja Sivert poikansa kanssa. He ottivat viljelläksensä maata, joka oli

heidän, ja Jakob kulutti enemmän kuin puolet äidin perintöönsä siihen,

joten häpeäksi olisi ollut, ellei seuraavana vuonna olisi hyvin

orastanut. Jakobille jäi vielä niin paljon rahoja ylikin, että hän

voi ostaa itsellensä lehmän, jonka hän antoi kulkea vapaasti ympäri

laitumella. Seuraavana vuonna osti hän porsaan ja maalautti samalla

huoneensa punaiseksi, ikkunat heleänvihreiksi, joka teki, että rakennus

tuli ihan uuden näköiseksi. Nyt saattoi Jakob Sjursenia, hänen omasta

mielestään, kutsua omintakeiseksi mieheksi, eikä hänellä ollut enää

mitään toivottavaa.

Talo, missä hän asui, oli ihan meren rannalla. Hetken matkan päässä sen

edustalla oli pitkä luoto, missä Korrtangin kalastajat monen monituista

vuotta sitte oli nähnyt merenväkeä. Jakob itse ei vielä ollut nähnyt

mitään sellaista, mutta hän oli huomannut punaisen valon, joka hohti

ja leimusi luodon takaa. Hän tuumi usein, mitä tuo valo oli, vaan ei

keksinyt syytä siihen. Eräänä päivänä otti hän veneen ja kiersi soutaen

sen paikan; vaan mitään muuta hän ei nähnyt kuin syvää, kirkasta vettä.

Mutta eräänä iltana käväisi hän maakauppiaan luona lahden toisella

puolen. Kun hänen, asiansa toimitettuaan, piti astua veneeseen,

näkee hän vanhan, köyhän ukon istuvan siinä ihan vieressä. Jakob

antoi hänelle muutamia killinkejä ja sai kuulla, että hän oli tullut

niemimaalta samana päivänä. Köyhä ukko auttoi hänen tavaransa veneeseen

ja lausui hyvästit sekä kiitokset puolestaan. Mutta sitte yhtäkkiä

viittaa hän ulapalle; "Tuolla hohtaa punaiselta merenemännän maalla

tänä iltana!" "Merenemännän maa, -- mikä se on?" kysyy Sjursen.

"Se on se, missä merenväki asuu," vastaa mies. "Nyt valaisevat he

illalliseksi... heillä on kyllin sekä vehnäleipää että herkkuja, sillä

he ovat rikasta väkeä."

Jakob katsahti merelle, sinnepäin, mihin köyhä ukko viittasi, ja nyt

näki hän punaisen luodon, jonka hän luuli samaksi, minkä hän ennen oli

nähnyt.

Mutta kun hän souti takasin, tapahtui jotakin kummallista: kun hän tuli

lähemmäs punaista valoa, hävisi se ikäänkuin hänen edestään, ja lopuksi

näki hän vaan punaisen pilven, joka uiskenteli siinä iltahohteen

jälkeen.

Egyptin maalla tuli ensin seitsemän lihavaa vuotta ja sen jälkeen

seitsemän nälkävuotta, jolloin kaikki kuihtui. Ja nämä nälkävuodet

nielasivat nuo lihavat, mutta eivät kuitenkaan käyneet sitä

lihavammiksi. Niin seisoo lasten oppikirjoissa, ja siinä on kylläkin

perää, sillä usein tapahtuu nykyäänkin samalla tapaa. Jaakobin kävi

ihan samoin. Hän eli monta vuotta vapaana elatuksen murheesta; mutta

sitte alkoi nuo laihat vuodet tulla, ja ne olivat kovia rakeineen

ja kylmineen. Ohra ei ennättänyt muuta kuin puolikypsäksi, ja

perunanvarret paleltuivat, niin että riippuivat märkänä nahkana,

kun aurinko paistoi. Ainoana keinona oli turvautua säästöihin ja

niin meni talari toisensa jälkeen, kunnes pohjalla oli vain muutamia

markankappaleita jäljellä. Mutta ruokaa tarvittiin sittekin, ja niin

meni, että kaikki oli myytävä, mitä myydä voitiin.

Aivan niin; muutamana kauniina iltapuolena nouti Jakob lehmän tuolta,

missä se seisoi syömässä voikukkia ja tähkiöitä. Sivert seurasi koko

ajan jäljessä ja itki, sillä Mustikki oli hänelle yhtä rakas kuin sisar.

Mutta kun porsaan pari viikkoa sen jälkeen täytyi lähteä matkaan,

itki vaimo, -- sillä sen porsaan veroista ei ollut niinkään helposti

löydettävissä. Se lihoi ja kävi ympyriäiseksi, vaikkei se saanut

ruoakseen muuta kuin hituja ja kalanperkeitä.

Jakob otti rahat, mitkä hän sai maakauppiaalta, ja sitoi ne lujasti

povilakkariinsa. Sitte hän sanoi: "Miten on? -- onko se samalla

teurastettava?"

"Ei, ei nyt vielä."

Jakobia hieman lohdutti nämä kauppiaan sanat. Tosin hänellä ei ollut

mitään toivoa saada porsasta takasin, mutta sittekin oli lohduttavaista

kuulla, ettei sitä hetipaikalla aijottu pistää.

Ja Sjursen souti jälleen takaisin. Mutta joka aironvetämältä, minkä

hän kiskaisi, kävi matka ikäänkuin yhä hitaammaksi, sillä eihän tuolla

kotonakaan ollut kovin hauskaa.

Kun asuu noin omin neuvoinsa kuin Jakob ja hänen lähimpänsä, niin

on otettava huomioon tuollainen porsaskin. Se oli tosin luonnostaan

hieman sikamainen, mutta senhän se oli perinyt isältään ja emältään,

joten sitä ei siitä käynyt parjaaminen. Ja kun se puolen päivän aikaan

juoksi hetken matkan päähän, niin teki se sen siitä syystä, että saisi

henkiä ja liikkua -- tai oli sen vaikea seisoa paikallaan, tuijottaa,

räpyttää, heiluttaa käyrää saparoansa, ikäänkuin ihan kaikkeen

tylsistyneenä.

Eikä kenenkään pitänyt luullakkaan, että moiselta porsaalta puuttui

älyä tai ymmärrystä. Voi voi, se ymmärsi liiankin hyvin! Miten se

huusikaan ja kirkui, kun se pantiin säkkiin! Eikö se ollut ihan

niinkuin eläin parka olisi sanonut, ettei se vielä tahtonut joutua

teurastettavaksi? -- -- --

Seuraavana päivänä, heidän aamiaista syödessään, kysyy Sivert: "Onko

sinulla antaa minulle koukkua, isä?"

"Mitäs sillä tahdot?"

"Minä aijon pyydystää sillä kaloja Pitkältäluodolta".

"Luuletko saavasi mitäkään?"

"Luulenpa niinkin! Minä näin niitä siellä joukon eilen iltapuolella."

Jakob seisoi hetken ääneti -- ikäänkuin hän olisi jotakin ajatellut.

"Voisihan ehkä koettaa nuotalla," sanoi hän sitte, kun oli loppuun

miettinyt.

Sivert tuli iloiseksi, kun isä vaan puhui kalastuksesta. Hän oli aina

valmis veneeseen, ja kerran peräsimeen päästyään suuntasi hän aina

ulapalle, kenenkään edes huomaamatta. Nyt juoksi hän kiireimmin kautta

etehiseen, missä hän tiesi nuotan olevan. Sjursen tuli jäljessä, kovin

hitaasti. Kyllä hänkin oikeastaan olisi nyt mielellään juossut, sillä

hän oli hyvinkin malttamaton tässä suhteessa; mutta hän ei kehdannut

sitä näyttää.

Heidän piti pitämän auki sekä ovet että ikkunat, saadakseen nuotan

koolle kunnollisella tavalla, ja sen saatuaan, läksivät he veneelle,

missä he sitte seisoivat kumarruksissa ja hääräsivät parhaansa mukaan

puoleenpäivään saakka.

* * * * *

Aikaisin iltapuolella läksivät he vesille ja soutivat Pitkänluodon

sivuitse kauvas länteen, sillä siellä oli Jakob edellisinä päivinä

nähnyt tiiroja lentelevän. He soutelivat kauvan ympärinsä, mutta mitään

lintuja he eivät nähneet, eikäpä siellä siis myöskään liene ollut

kaloja. Ei, ne olivat kai siirtyneet muualle tänään, jolloin heidän

piti niitä pyydystämän.

He sousivat ihan siihen saakka, kunnes aurinko laski ja pimeä alkoi

lähetä; mutta alastomat luodot ja saaret olivat ainoat, mitä he

näkivät. Kerran he sentään näkivät linnunkin, joka uiskenteli hetken

matkan päässä; se oli varmaankin sukeltajia, sillä kun he soutivat

lähemmäs, katosi se sen tiensä.

Siten täytyi heidän kääntyä paluumatkalle ja soutaa takaisin. Tämän

he tekivätkin mielellään, sillä nyt olivat he jo kovasti nälissään ja

väsyksissä; he ajattelivat vain illallispuuroa ja vuodetta -- kaikki

muu sai olla, miten oli.

Sjursen käski Sivertin mennä etukäteen ylös sanomaan, että he jo

jälleen olivat kotona. Ja sitte istuutui hän itse nuottaa koolle

sitomaan. Tämän tehtyään jäi hän vieläkin hetkeksi istumaan, sillä

hänestä tuntui, että kaikki oli siksi kurjaa, ettei enää kannattanut

mitään varten itseänsä liikauttaa.

Merta oli tuossa hänen edessään pitkältä, ja laineet loiskivat rantoja

vasten, niinkuin ne ijätkaiket olivat tehneet; mutta yhtäkkiä rupesi

hohtamaan punaiselta Merenemännänmaan takaa, ja nyt vielä kovemmin kuin

tavallisesti.

Ja yhtäkkiä näytti Jakobista, kuin alkaisi meri liikkua ja käydä maata

vastaan korkeampana kuin ennen. Ulapalta päin kohisi, ja viimein syntyi

laulu, joka yhtyi laineitten loiskeeseen.

Jakob Sjursen, Jakob Sjursen!

Tahdotko parkita minun verkkoni, parkita minun verkkoni,

Jakob Sjursen?

Jakob ei arvellut kauvaa, vaan huusi merelle päin:

Sen otan tehdäkseni!

Mereltä vastattiin:

Jos parkitset minun verkkoni, parkitset minun verkkoni,

Ei sinua ole murheet eikä haikeudet kohtaava!

Seuraavana päivänä, kun Sivert leikki vanhan kalamajan luona, mikä

Simon Barkenilta oli jäänyt jälkeen, näki hän miehen soutaen tulevan

rantaa kohden kummallisen laakapohjaisessa veneessä, mikä vähin

muistutti upoksissa olevaa alusta. Mies oli laiha, hivukset pitkät,

vaaleat ja silmät pyöreät, ja Sivert oikein säikähti, kun hän näki

sen läheltä. Mutta mies astui hiljaa esiin ja nyökkäsi hänelle, joten

Sivert ei voinut muuta kuin jäädä paikalleen seisomaan.

Eikös Jakob Sjursen asu täällä?

Asuu.

Onko hän täällä?

Ei, hän on ylhäällä.

Tahtooko Sivert käydä häntä noutamaan tänne?

Kyllä, Sivert läksi ylös ja tapasi isän paraillaan kokoomassa vanhoja

parkiksia halkovajasta. Hän kertoi vieraasta miehestä, ja ihmeekseen

näki hän isän laskevan kädestään, mitä hänellä siinä oli, ja kysyvän,

oliko hän varma siitä, mitä hän puhui.

Oli, Sivert oli ihan varma.

Sitte ei Jakob enempää kysellyt, vaan läksi äkkiä Sivertin kanssa,

poika edellä kulkien. Mutta kun he tulivat rannalle, eivät he ketään

nähneet. Varmuuden vuoksi menivät he perille saakka, vaan eivät he

sittekään nähneet ketään ihmistä. Silloin viittasi Sivert ulapalle

ja sanoi näkevänsä jonkin liikkuvan Pitkänluodon takana, ja heti sen

jälkeen huusi hän ja näytti missä oudon miehen vene oli ollut, ja

molemmin näkivät he nyt neljä valkoista verkkoa aivan samalla sijalla.

Jakob otti varovasti verkot ja asetti ne veneteloille, jotta ne siinä

olisivat hyvässä korjuussa. Mutta kaikkiin kysymyksiinsä sai Sivert,

vaan vastaukseksi, ettei pikku poikain tarvinnut semmoisia tietää. Sen

verran isä kumminkin ilmoitti, että verkot oli parkittava, ja että

hänen piti joutuin kantaa puita koolle. Sivert ei ollut niitä, joita

tarvitsee pyytää. Hän kantoi alas puolen katoksellista, ja sillaikaa

kun isä oli noutamassa mustaa parkkipataa, löysi hän rannalta kaksi

suurta hirttä, jotka sammumatta olisivat kestäneet palaa vaikka

seuraavaan aamuun saakka.

Illan tullen oli Sjursenilla kaikki valmiina parkitsemista varten.

Molemmin puolin pataa oli isot läjät parkkia ja halkoja, ja Sivert oli

täyttänyt padan vedellä. Sitte virittivät he molemmat tulen sen alle,

ja pian leimusivat liekit korkealla ilmassa, ja honkapuista lähtevä

sininen savu liiteli hiljoilleen illan tyynessä.

Veden lämmitessä menivät he ylös ja söivät iltaisensa, ja nyt oli Jakob

niin hyvällä tuulella, että oli todellakin hauskaa. Hän istui enimmän

ajan ja puheli, miten ihan salamain välähdellessä ja ukkosen paraillaan

jyristessä saattaa tulla kaunis ilma, ja miten Herramme on hyvä, hän

ei milloinkaan tahdo olla liian ankara. Nytkin se saatiin nähdä. Ehkä

heistäkin tuli rikkaita ihmisiä, ennenkun siitä tiesivätkään.

Vaimo yhtyi mielellään siihen, että Herramme on laupias, mutta siihen,

mitä rikastumiseen tuli, ei hän paljoa vastannut. Mutta Sivertin

mielestä oli kaikki totta, mitä isä sanoi, ja hän kysyi, saisiko hän

uuden puseron, kun niin pitkälle oli päästy -- tuollaisesta kankaasta,

sinisen?

Kyllä, sen kyllä varat silloin kannattaisivat.

Mutta sitte hetken perästä muuttui Jakob taas totisemmaksi. Hänestä

tuntui kuin olisi hän ollut liiaksi puhelijas. Ja kun hän oli syönyt

ja kiittänyt ruoasta, meni hän hiljaa ulos, ja ovessa sanoi hän, että

heidän oli paras mennä mitä pikemmin levolle. Ei ollut mitään syytä

olla myöhempään ylhäällä.

Kun hän tuli alas rantaan, alkoi vesi juuri kiehua. Hän pani parkkia

pataan, niin paljon kuin hän, mielestään suinkin tarpeellisena piti.

Ja nyt istui Jakob Sjursen ja keitti parkkilivettä Merenmiehen verkkoja

varten. Oli, kuin kaikki olisi häntä tavallaan auttanut. Ei satanut,

ei tuullut. Oli sangen hauskaa, ja tuolla kaukana hohti punaiselta

Merenemännänmaan takaa.

Lipeen piti saada kiehua niin kauvan, ettei pinnalla mitään ollut

uiskentelemassa. Silloin vasta se oli kelvollista. Mutta kun aamu

idässä sarasti, oli se sellaista kuin sen piti olla. Sjursen ammensi

sitte lipeen kahteen leveään astiaan ja laski verkot niihin, yhden

kerrallaan. Sitte asetteli hän lautoja päälle, pitkittäin ja

poikittain, ja viimein isot kivet painoksi näitten päälle. Nyt oli

kaikki valmiina. Padan pohjalla tosin vielä kiehui ja porisi vähän

parkkilivettä, mutta alla oli vaan joitakuita kekäleitä ja hieman

tulituhkaa.

Jakob nousi ylös ja läksi tupaan, missä vaimo nukkui. Salvan nosti hän

varovasti, ettei vaimo heräisi, riisuuntui ja asettui levolle. Mutta

hän makasi kauvan unta saamatta; vilpas yöilma oli kai tehnyt hänet

näin virkuksi.

Viimein yllätti hänet kuitenkin väsymys, ja hän näki nyt kauniin unen.

Hän oli seisovinaan Korrtangenin äärimmäisessä päässä ja näkevinään

meren kuohuilevan maata vasten. Pilvenhattaroita oli taivaanrannalla,

jotka jyrähtelivät ukkosesta, ja tummanpunainen valo hohti Merenemännän

maan takaa, mutta tuollaista kummallisen kaunista sähköleikkiä ei

Jakob konsanaan ollut ennen nähnyt. Se hohti ja loisti pitkin juomuin

tuolla etäällä, aaltojen harjat hohtivat mitä puhtaimmalta hopealta ja

heittivät toisinaan tätä hohtoaan ylös vuorenseinämillekin. Osa siitä

jäi vuorelle kiiltämään, kuten välistä näkee leimaustenkin tekevän.

Mutta kun Jakob katsoi tarkemmin, näytti hänestä, ikäänkuin ne olisivat

olleet hopeakillinkejä -- ihan varmaan, se oli hopearahoja, oli kun

olikin, leimaus oli puhdasta hopeaa, sitä oli pitkin kaikkialla, ja

meri heitteli sitä edelleen yhä enemmän maihin. Lopulta kilisi ja

kalisi hänen yltympärinsä säkenöiviä uusia hopearahoja. Ja niin kauvas,

kuin hän näki, oli merikin hopeata, vieläpä Korrtangenin alipäässäkin,

missä laineet vaahtoon yhtyivät, loisti niin kirkkaasti, että hänen

silmiänsä häikäisi.

Sitte kaikui mereltä hänen korviinsa hienointa laulua kuin hän

milloinkaan oli kuullut; vaan sanoja hän ei voinut erottaa.

Ja vähitellen pimeni taivas jälleen. Hohto katosi, ja valo

Merenemännänmaan takana heikkeni. Yksi ainoa kirkas raha oli jäljellä

kalliolla. Sen otti Jakob Sjursen, ja joku kuiskasi hänelle, että se

oli Merenmiehen antama lahja.

Herättyään jäi hän vielä hetkeksi makuulle, katsoa tuijotti eteensä

vähääkään ymmärtämättä. Siitä sitte selvittyään ymmärsi hän kyllä,

ettei hänen unessaan ollut vähääkään perää Mutta hyvillään hän tästä

unesta kuitenkin oli.

* * * * *

Kun verkot olivat kylliksi kauvan lionneet, nosti hän ne ylös ja pani

ne samalle paikalle, mistä hän ne oli löytänytkin.

Illalla seisoi Jakob rannalla ja huusi ulapalle, että nyt ne olivat

sellaisia kuin niitten piti olla. Hän ei saanut mitään vastausta, eikä

myöskään mitään hopearahaa ollut niitten sijalla, kun ne seuraavana

aamuna olivat poissa.

Mutta sen ja seuraavankin päivän kuuli Jakob ja Sivert tiirojen

huutavan, ja merelle katsoessaan näkivät he niitä isoin parvin

lentelemässä kaukana ulapalla.

Lähenemistään läheni kolmas päivä, ja silloin niitä oli niin paksulta,

että ne näyttivät ihan lukemattomilta. Mutta illalla, kun aurinko laski

pilviin, tuli kuitenkin vielä useita lisäksi, ja merenpinta näytti,

ikäänkuin kihisevän kaloista, jotka hyppivät ylös, ja linnuista, jotka

pistäytyivät alas.

Jakob seisoi Hyljevuorella ja varjosti silmiään kädellä. Nuotta

oli hänellä veneessä; hän odotti nyt vaan, että kalat tulisivat

lahdensopukkaan, niin että hän voisi salvata koko parven yhdellä

kertaa. Hän luuli makrillien nyt olevan näin liikkeellä. Mutta yhtä

seikkaa Sjursen vaan ihmetteli, sitä näet, että ne tulivat näin

kauniisti sopukkaan. Jokin varmaan niitä sinne ahdisti, mutta valaita

hän ei nähnyt, ja niinpä hän ei totta tosiaan ymmärtänyt, mikä niitä

ahdisti.

Mutta pitkältä hänellä ei ollut aikaa tuollaisiin ajatuksiin. Hän huusi

Sivertiä ja sanoi, että nyt oli aika mennä veneeseen, sillä kalat

olivat ennen pitkää siellä, missä niitten pitikin olla.

He tekivät niin ja soutivat ulapalle. Ja pian löysivät he paikan, mikä

heidän tuli salvata.

Niin laskivat he nuotan varovasti rannasta toiseen.

Mutta kuulkaas, mitä tapahtui. Kun Jakob aikoi soutaa Sivertin toiselle

rannalle, jotta hän vetäisi nuotan toisesta köydestä, niin näkevät he

seisomassa siellä miehen ilmi elävänä. Hän oli pieni ja aivan mahdoton

tuntea, koska hänellä oli suuri ommeltu takki yli pään. Nimeänsä

ilmoittamatta nyökkäsi hän vaan heille ja käski Jakobin vaan vetää

sillä puolen, niin hän kyllä vetäisi toisella. "Ja sitte on paras, että

Sivert soutelee nuotan kohdalla, etteivät kalat karkaa sen ylitse".

He tekivät, niinkuin hän käski; sillä se oli järkevästi puhuttu.

Niinpä souteli Sivert edestakaisin, ja Jakob sekä vieras mies vetivät

nuottaa. Sjursen ajatteli itsekseen, että tuo mies oli tosin laiha ja

pieni, mutta hänen ruumiinsa mahtoi sen sijaan olla parasta lajia,

"prima tavaraa," sillä hänen vetonsa oli kerrassaan voimannäytettä.

Jakob saattoi tuskin seurata häntä. Sopukkaan päin he astuivat, köydet

kireinä olkapäillä, ja nuotta seurasi hiljalleen perässä. Mutta joka

askelelta kävi se yhä raskaammaksi. Varmaankin tarttuivat kalat siihen

kiinni; ja Sivertpä huutaen luikkasikin, että hän voi nähdä niitä

siellä ihan valkoisena.

Viimein olivat he nuottineen perillä.

Mutta mikä Herran ihmetyö olikaan siinä heidän nähtävänään! Lukematon

paljous kaloja, erinomaisia ja suuria, jommoisia he eivät milloinkaan

olleet nähneet. Olipa tosiaan vaara lähellä, että nuotta oli mennä

rikki, elleivät he pidelleet sitä varovasti Nyt oli vaan täysi työ

saada kalat irti oikein varovasti ja viskata ne veneeseen.

Kun he viimeinkin olivat saaneet tämän tehdyksi, nousivat he ylös ja

ojensivat itseänsä, sillä he olivat käyneet ihan kankeiksi istuessaan

niin kauvan kumarruksissa. Silloin äkkäsivät he molemmin, että vieras

mies oli heiltä kadonnut. Ja samalla huomasivat he, ettei hän loppuun

saakka ollut heidän luonaan ollutkaan. Jakob sanoi, että tämä oli vähän

harmillista! Hän olisi mielellään antanut hänelle vaivoistaan parisen

kymmentä, johon Sivert vastasi ihan varmaan luulevansa, että tämä

oli sama mies, joka äsken tuli soutaen Korrtangeniin noitten neljän

valkoisen verkon kanssa.

Silloin ei Sjursen enää ollut pahoillaan; mutta hän ymmärsi jo yhtä ja

toista, mitä hän ei ennen ollut ymmärtänyt. --

Luonnollistahan on, että siellä tuli tätä seuraavina päivinä paljo

tekemistä. Kaikkein ensiksi lähetti Jakob sanan maakauppiaalle -- nyt

oli hänen vuoronsa komentaa -- ja käski hänen tulla lahden yli ja

ottaa mukaansa porsaan sekä Mustikin. Hän tulikin tuoden mukanaan nämä

molemmat ja antoi ne sekä suuren läjän rahoja toisesta puolesta kaloja.

Toisen puolen myi Jakob kylässä, ja niin täytti hän koko kistunpohjan

paksuilla, kirkkailla talareilla.

* * * * *

Vilu viljan kasvattaa.

Tämä toteutui tälläkin kertaa. Sillä loppukesästä lämpeni ilma, ja

viljat ottivat menestyäksensä, ikäänkuin maksusta. Näytti siltä, kuin

kaikki hyvä olisi tullut taloon yhdellä kertaa. Milteipä pelottanut,

ettei sitä kauvaa olisi kestävä.

Sitä ei nyt Sjursen ajatellut! Hän vaan teki työnsä ja iloitsi siitä,

miten hyvin kaikki menestyi. Ja päivällislomalla, kun hän tuli

maatöistä, oli hän niin iloisella tuulella, että ilvehti Sivertin

kanssa, joka käveli hänen rinnallaan ja hikoili uuden uutukaisessa

sinisessä puserossaan.

-- Mutta muutamana iltana ollessaan laihoja katselemassa, nukahti

kun nukahtikin Jakob uneen. Hän olikin hyvä unikeko, milloin hänellä

vaan oli vähääkään syytä. Kun hän heräsi, oli keskiyö, ja hän makasi

pitkän aikaa tähtiin tuijotellen, ennenkun hän tajusi, miten asiain

laita nyt oikeastaan oli. Mutta kun hän sen tajusi, hymähti hän ääneen

itseksensä, sillä oliko tuokaan nyt ihmisten tapoja maata aikansa noin

ilman muuta. Mutta siinä maatessaan tuntee hän nenäänsä hyvän lämpimän

maan, apilaruohon ja muitten reheväin kasvien hajun, ja yht'äkkiä

tuntuu hänestä kaikki niin siunatun ihanalta.

Yhtäkkiä lähtee tähti lentoon ja vetää pitkän juomun perässään.

Sjursen tiesi vallan hyvin, että, kun tähti lentää, pitää ottaa

lakki päästänsä ja toivottaa itsellensä jotakin, niin se käy toteen.

Muullosti olisi hän pitänyt tuommoista ilveilynä, mutta tällä kertaa

hän ikäänkuin muisti jotakin, ja hän nousi ylös ja otti lakin

päästänsä. Mutta mitä hän toivoi, hän ei sanonut ääneen. --

* * * * *

Seuraavana vuonna orasti jälleen rehevästi pelloilla, ja lisäksi

sai Mustikki vielä kaksi vasikkaa, joita Sivert hoiteli. Porsas

otti tietysti myöskin menestyäksensä. Se paisui niin sikalihavaksi,

että siitä rasva suoraan sanoen tiukkui, kun se vähänkään liikahti.

Ja Elokuun alussa sai Jakob rikkaan apajan, mikä varmaankin oli

Merenmiehen kiitos viimeisestä.

Mutta myöhemmin loppukesällä tuli pieni tyttönen maailmaan --

tuollainen hennon pieni olento, jota tulee varoa, ettei siitä mitään

riko. Mutta sitä ei tietenkään pantu Merenmiehen syyksi, eikös mitä,

siitä vastasi Jakob kyllä itse.

Sjursen näki muuten, että piskuinen tuli taivaan valtakunnasta -- sillä

juuri tuollaista hän oli itselleen toivottanut sinä yönä, kun tähti

lensi.

Aave.

En voi sanoa, että suuresti uskon kummituksia, mutta en voi sanoa

toisinkaan kuin, että paljo tapahtuu semmoistakin, jota ei kukaan

voi niin tarkoin selvittää. Ainoastaan pakanakansat, semmoiset kuin

vapaa-ajattelijat ja "vapaamuurarit," eivät usko ijankaikkisuutta.

Mutta tuo tapahtuu eniten siitä syystä, että he pitävät itseänsä niin

kovin viisaina -- niin, syy siihen ei todellakaan ole mikään muu. Sillä

kun joku tekee murhan tai murhapolton eikä esivalta hänen eläissään saa

häntä siitä kiinni, niin onhan mahdollista, että hän jäljestäpäin saa

teostaan kärsiä.

Minä tapasin kerran miehen, joka arveli, että tuonelaiset ja

peikot ovat samaa väkeä; mutta tuo minusta kuulustaa hieman

uskomattomalta, enkäpä minä olekkaan aivan taikauskoinen. Uskonko

minä merenmiestä? Uskonpa niinkin, mutta sehän onkin sentään ihan

toista. Siinä on erotusta väessä, kuten sanotaan. Sillä merenmies

on jotakin mahdollisempaa kuin peikot; sillä meressä hän saattaa

käännellä ja kohotella itseänsä, mutta kuka hitto viitsisi värjätellä

kovalla tunturilla? -- -- -- Ei, se on pelkkää lorua, jommoista

seikkailukertomuksissa tavataan!

Mutta minulla on kertomus eräästä yliluonnollisesta tapauksesta, joka

kuuluu olevan uskottavan tosi. Olen tässä sitä muisteleva, jos se ehkä

miellyttää.

Niin, kuten tiedätte, kuullaan usein puhuttavan ihmisistä, jotka

näkevät näkyjä, joilla on aaveita siitä, mitä heille tulevaisuudessa on

tapahtuva. On aivan varma, että semmoista saattaa tapahtua, vakavainkin

ihmisten on se myöntäminen, joten ei kenenkään tule sille nauraa.

Ja jotakin juuri semmoista tapahtui laivuri Bolstadille, josta nyt olen

kertova.

Laivuri Bolstad asui Reposaarella pienessä huoneessa lähellä sitä

paikkaa, missä Reposaarensalmi alkaa.

Eräänä talvena pari viikkoa ennen Joulua aikoi hän käydä veljensä

luona, joka oli maakauppiaana jossakin Löytösaarella. Hän pani sanan

Andres Aasenille, joka oli ollut hänellä kansimiehenä silloin kun hän

"Kahdella sisaruksella" kuljetti suolakalaa Bergeniin.

Tahtoiko hän tulla matkaan Löytösaarelle halvasta maksusta, josta he

kyllä keskenään sopisivat? oli hän käskenyt kysyä.

Tahtoipa mielellään, antoi Andres vastaukseksi.

Seuraavana päivänä tuli hän rämpien isoissa turkissa, joissa kaulus oli

kissannahasta, ja eväskäärö kourassa.

"Sinä olet ottanut nahkaturkit mukaasi," sanoo Bolstad; "siinä teit

oikein. Mutta eväskäärön olisit saanut heittää kotiin; sillä tuleehan

meidän yhtähyvin ottaa evästä täältä. Aikomuksena oli että saisit ruoan

ilmaiseksi".

"No, ruokaa ei milloinkaan saa kylliksi," vastasi Andres hymyillen.

Seuraavana iltana pani vaimo lämmitä ja alkoi paistaa porsaan

selkämystää, minkä Bolstad itseään varten oli valinnut. Sitte tuli

kuivatun lihan ja häränkielen vuoro. Varma lienee, etteivät he

matkallaan olisi nähneet nälkää.

Kun kaikki matkaa varten oli valmiina, oli kello lähemmäs kaksitoista.

He kokosivat ne sitte kaikki yhteen ja kantoivat ne alukseen, jottei

heillä niistä enää aamulla olisi vaivaa.

Ilma oli sangen hauskaa. Kuu seisoi aikoja tuolla ylhäällä hienon

verhon peitossa ja ympärillään suuri valkoinen kehä. Oli niin valoisaa,

että he jättivät lyhdyn paikalleen ja suoriutuivat ilman sitä.

Mutta juuri kun he olivat nousseet ylös aluksesta ja seisoivat

rannalla, tuli heidän luokseen muudan mies.

"Hyvää iltaa, laivuri Bolstad," sanoo hän.

"Hyvää iltaa," sanoo Bolstad hieman epävarmana -- -- "no, sinäkö se

olet, Simen Naes? -- en sinua ensin tuntenut".

"Lähdettekö kauvas, Bolstad?"

"Aina vähän, aijoin veljeni luokse Löytösaarelle."

"Ja matka tulee huomenaamulla?"

"Niin, aamulla varhain".

"Tällä kertaa pitää teidän totella minua, kun sanon älkää lähtekö!"

"Mitä, enkö saa lähteä?"

"E-ei, ei pidä -- -- sillä," hän tuli lähemmäs ja sanoi hyvin hiljaa:

"nyt tulee kova myrsky, laivuri -- -- -- Uskokaa vaan, minä sen sanon".

"Tuleeko myrsky? -- -- Miten voit sinä sen tietää, Simen?"

"Niin, se on yhdentekevä. Te vain nauraisitte, jos minä sen kertoisin.

Mutta minä sanon vielä kerran: Olkaa varoillanne, olkaa varoillanne!"

"Älähän toki, rauhoitu, Simen," sanoi Bolstad noin puoleksi piloillaan,

"oletko riivattu, koska otat myrskyn vaan noin omasta päästäsi --

luulisipa melkein."

"Niin, niin, olkoon vaan niin! Minä vaan varoitan teitä."

"Kiitokset vaan siitä, että muistat meitä; mutta minä olen luvannut

veljelleni, enkä tahdo lupaustani pettää, tulkoon sitte vaikka

maanjäristyksiä ja ukkosia".

"No, niin ei minulla ole täällä enää mitään tekemistä, laivuri. Mutta

muista, mitä sanoin," -- hän puhui jälleen matalalla äänellä -- "kun

sinä näet valkoisen."

"Mitä lajia?"

"Minä sanoin: muista, mitä sanoin, kun sinä näet valkoisen. Jumala

armahtakoon minua, jos uskallan enempää sanoa".