Sateen edellä tulee varis lentäen. Se liitää matalalta Moenin ylitse ja
laskee äänettömästi alas virttyneeseen ruohoon. Toinen ja kolmas tulee
perässä, ja lopulta saattaa niitä olla siellä joukossa parisenkymmentä.
Ne istuvat yhdessä, raakkuvat ja raappivat. Tuontuostakin päästävät
ne aika melakan ja tappelevat valkoisesta kasiaisesta; mutta sitte
yht'äkkiä kohoaa koko parvi ylös ja lentää raskaasti pois päivän
usmassa -- yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.
Kun tottuu tähän köyhään lintuun, rupeaa siitä pitämään. Huvittaa nähdä
sen hyppyä, kuulla sen kinastusta, ja mieli käypi suruiseksi, kun se
kohoaa ylös ja lentää pois. Saattaa tapahtua, että silmä seuraa parvea,
kunnes se käypi harmaaksi ja katoaa.
Ajattelee: Nyt ne eivät olekkaan vanhan paasikiven suojassa, ja
mietiskelee, miksi niitten pitää olla tuollaisia harmaita lintuja,
joitten tulee olla Moenilla vuodet umpeen, kun niin monet muut saavat
matkata etelää kohden -- -- --
Kun varis on asettunut paikoilleen, tapaa myrsky olla lähellä.
Tulee heikko tuulahdus ilmassa, ja hetken perästä alkaa sadetta valua
pilvistä. Uuniin on pantava paljo turvetta, jotta huone saadaan
pysymään lämpöisenä. Vähitellen heikko tuulahdus kiihtyy kylmäksi
tuuleksi, joka mellastaa kovasti talossa. Vinkuu joka raossa, ja ulkoa
kuuluu usein siltä, kuin astuisi joku portaille.
Ja pimeys peittää kaikki.
Viimeisenä päivänä Lokakuuta.
Tänä iltana tulee varmaan toisenlainen myrsky.
Pilviä kertyy kertymistään moneen kerrokseen. Pilviä, jotka ovat
hailean lämpimiä, niin että ilma käy ummehtuneeksi huoneessani, missä
ikkunat on kiinni naulattu.
Jotakin on odotettavissa.
Moen on hiljaa ja kuuntelee. Itse merikin vetäytyy kokoon tässä
äärettömässä hiljaisuudessa ei tahdo kuitenkaan asettua -- murahtelee
vähän tuontuostakin, ikäänkuin tahtoisi se kysyä, mitä tämä nyt on,
mutta ei sitä sentään näytä, vaan pysyy siivona.
Minä en myöskään tunne olevani oikein hyvällä mielin. Saatan samalla
yhtä hyvin mennä Katrine Roslin luokse.
* * * * *
Eikö ole ihmeellistä, miten pieni asia panee ihmiset pyörälle, kun he
asuvat näin yksinänsä. Pelkkä kymmenäyrinen raossa sen tekee.
Pari taloa täältä asuu muudan nuorukainen, jolla on kiihko kulkea
ympäri ja kaivaa kaikissa raoissa, löytääkseen rahoja!
Useita vuosia sitte käväisi täällä eräs vieras mies. Hän antoi
nuorukaiselle kymmenen äyriä. Tätä rahaa hän ei kädestään laskenut.
Hän otti sen mukaansa vuoteelleen ja leikki sen kanssa pitkin päivää,
lattialla pitkänään näperrellessään. Mutta näin tehdessään sattui
hänelle kerran niin onnettomasti, että hän hukkasi kymmenäyrisen
rakoon, joka ehkä ulottui kellariin saakka. Nuorukainen ei kuitenkaan
sitä silleen heittänyt. Tämä kymmenäyrinen oli ainoa, mitä hän omisti,
siis kokonainen rikkaus hänelle. Hän oli pitkänään koko päivän, itki ja
tirkisti rakoon, saadakseen sen nähtäviinsä. Vaan hän ei saanutkaan.
Sitte otti hän veitsen ja kaivoi rakoa, vaan ei saanut sittekään
kymmenäyristä esille. Mutta hän oli kerran saanut päähänsä, että hänen
_piti_ saada se; olihan se tuolla alhaalla, eihän se mitenkään ollut
kauvas joutunut. Ja niin kaivoi hän kaivamistaan veitsellä, eikä
löytänyt sitä milloinkaan.
Mutta siitä ajasta alkaen vetivät kaikki raot häntä puoleensa, mustat
raot, joiden pohjaa ei kukaan milloinkaan nähnyt. Sen puolesta sinne
kyllä olisi saattanut vierähtää vallan hyvin kokonainen kruunukin. Ja
tuskin meni päivääkään, ettei hän pistänyt veistä johonkin rakoon ja
penkonut sitä, siinä suloisessa toivossa, että saisi nähdä jotakin
ympyriäistä, valkoista kimaltelevan esiin.
* * * * *
Monen mieli täällä tavoittelee etupäässä sitä, mikä on salattua. Sitä,
mitä voidaan toivoa, mitä voidaan penkoa ilman tuloksia. Pohjaton
pimeys miellyttää heitä.
Eipä ihmettäkään, kun vuodet toisensa jälkeen istutaan tutkimassa
raamattua ja sen salaisuuksia. Pelkkää Pyhänhengen leipää! Mitä
murheita eikö se voi tuottaa? Sitä kun ei kenkään tunne eikä sen vuoksi
ehkä voi sanoa olevansa siitä varma.
Heti heidän aikaisimmasta lapsuudestaan syntyy arvatenkin juuri
kaikesta tästä jotakin synkkää, joka kasaantuu heidän päänsä päälle
niinkuin pilvi, missä on räjähdysaineita, pilvi, jommoisen tieltä
mielellään pakenee, jonka puoleen tuskin uskaltaa silmänsä nostaa,
koska se alkuaan on luotu hävityksiä tekemään. Ja sen takana,
ylinnä siellä korkealla istuu ankara Jehova ja odottaa soveliasta
silmänräpäystä.
Kun yö on parhaallaan, ja kaikki nauttivat lepoa ja rauhaa, silloin
virittää hän kipinän ja pilvi räjähtää. Tulta sataa alas ja liekkejä ja
paljo hävitystä, ja viimeinen päivä on käsissä.
Mutta monet eivät uskalla odottaa tätä, vaan menevät ja hirttävät
itsensä. Inha hirttäytyminen! Minusta se kuvaa niin hyvästi sitä
mielentilaa, missä nämä ihmiset elävät, kun useimmat heistä juuri
hirttävät itsensä.
* * * * *
Mutta mustaa rakoa, joka vie päivänvalosta alas syvään kuiluun, sitä
kutsutaan kuolemaksi -- sen raon kautta haluaa moni kurkistaa alas,
sillä se, mitä siellä alhaalla on, on enin tietymätöntä.
Sen vuoksi harhailevat ajatukset sen ympärillä kuin mustat kärpäset.
Ja, samoin kuin nämä omapäiset itikat, voidaan ne tosin karkoittaa
pois, mutta ne palaavat kuitenkin aina takaisin.