Kivihiiltä siellä myös poltetaan. Vanhoja, kampuraisia vaivaiskoivun
runkoja sovitellaan veneeseen perillä pilkottaviksi.
Tuleepa päivä, jolloin viislaita lasketaan vesille varusteineen.
Parkitut langat pannaan tyhjiin tynnyreihin. Lasikuulat, joita kohoina
käytetään, loistavat sinivihreinä. Kakstoistavanteisissa tynnyreissä
ovat makuuvaatteet, korsipatja, ryijy ja vällyt. Matrassia ei käytetä.
Ryijyt vaan kovalle lavitsalle ja siinä vedetään työstä väsyneen syvää
unta.
Mutta äiti ja tytöt? Vielä on leipomus ja pesu. Uuni hehkuu. Naiset
ovat jauhosta valkeita ja hiestä punasia. Toinen taikina nousee ja
toinen paistuu -- niin yötä päivää suurissa taloissa. Eukot tietävät
elävänsä. Kudotaan pitkiä sukkia, parsitaan villapaitoja, leipojat
saavat kahvia ja pesijät viinaakin. Nämät raukat pistelevät punasia
käsiään veteen lakkaamatta ja hameet ovat jäykkiä kuin vanteilla
varustetut.
Ruokakistut kannetaan sisään. Äiti sijottaa leivät ja eväät tarkalleen,
ei ole liikaa tilaa. Vaatearkku on yhtä tärkeä. Siinä on yhdet
pyhävaatteet, sukkia, viisi paria valtavia kintaita, kenkiä,
öljyvaatteita ja paikkaustavaraa.
Kun kaikki on valmista, pistää nuori väki tanssiksi. Niin on vanha
tapa. Siinä tytöt poikineen pyörähtelevät. Useinkin viimeisen kerran.
Niin moni reipas poika jää Lofotille. Länsivuono on suuri hautuumaa,
jonka pohjalla paljon luita valkenee. Mies putoo, laine lyö yli eivätkä
nuo 30,000 seikkailijaa häntä muistele. Yhdessä tuvassa kenties itkee
emo ja lemmitty.
Mutta kesken tanssia tulee tuuli. Johtajat kokoovat miehensä. Ei
tuntiakaan armonaikaa. Pikku vene soutaa rannan ja viislaidan väliä.
Tytöille tarjotaan korppua, lihaa, rinkilää ja lasi viiniä. Pojat
lupaavat kirjeitä, odotettuja Lofotkirjeitä; ja tytöt uskollisuutta.
Helppo luvata, sillä nuoria miehiä ei ketään jää. Sitten maihin, vene
vedetään viislaidan kannelle ja purjeet nostetaan. Äiti katselee
lähtöä, mutta kyyneleitä ei sovi näyttää.
Miehet purjehtivat vuonon jyrkkien rantojen väliä. Tuiman tunturin
takaa yhtyy toisia Lofotveneitä. Niin aina edelleen ja lopuksi on 6 à
70 jopa 90:kin venekuntaa.
Naiset taasen ovat puhdistustyössä ja alkavat sitten kehruun ja
kudonnan. Tytöt puivat jälellä olevat pari ohratynnyriä.
Yksitoikkoisesti kuluu aika kevääseen.
Vain kerran, helmikuun 2:na päivänä, Kynttilänpäivänä, on pienet
kestit, "akkaväen joulu." Mäkien yli polkuja pitkin käyvät eukot ja
tytöt toisiaan tapaamaan, juovat kahvia ja lukevat Lofotkirjeitä.
AUGUST BLANCHE
Kotiopettajatar.
Tuskin mistään on niin paljon kirjotettu kuin sivistyksen ja
varallisuuden suhteista. Varmaa on, että ne hyvästi sopivat yhteen
tai kunnioittavat toisiaan. Sivistyneet, pitäen varallisuutta
välikappaleena, pyrkivät siihen päästäkseen itsenäiseen asemaan; mutta
tunnen sangen monia varakkaita, jotka, jolleivät juuri halveksikaan
sivistystä, panevat sen hyvin alas hintaluettelossaan, vaikkakin heillä
on siitä sekä huvia että hyötyä. Tietysti tarkotan rikkaita
sivistymättömiä, sillä ihmeellistä kyllä ei sivistyksen puutteen ja
köyhyyden suhde ole sama.
Ystävä-vainajani, runoilija Ingelman kertoi seuraavaa:
"Kerran tuli luokseni köyhä sukankutoja, joka asuu hökkelissä
sivukaupungilla, ja pyysi minua kirjottamaan muutamia säkeitä hänen
vaimonsa hautajaisissa jaettaviksi. Hän sai niin mukiinmenevät kuin
kiireessä kokoon sain. Hautajaisten jälkeen tuli hän kiittämään runosta
ja toi kuusi paria sukkia, puoliksi villaisia ja puoliksi puuvillaisia.
Hän oli ajatellut kesääni ja talveani. En olisi ottanut niitä vastaan,
mutta hän näytti pahastuvan niin että minun täytyi. Olin kirjottanut
joukottain tilapäisrunoja leipureille ja oluenpanijoille, mutta en
ollut saanut edes rinkilää tai haarikallista olutta. Tosin minut väliin
pyydettiin illalliselle tai totia juomaan, mutta minä kutsuin heidät
vuorostani ja siinä kaikki. Mutta runoistani olisivat he vielä
saatavapuolella kirjoissani, jos joskus olisin semmosia pitänyt."
Toinenkin nuoruuden ystäviäni, runoilija ja hyvä, on kokenut samaa. Hän
oli vuosien kuluessa kirjotellut lukuisia nimi- ja syntymäpäivärunoja
erään rikkaan oluenpanijan perheelle. Samasta talosta haki hän pienen
olutvarastonsa, josta vuoden vaihteessa raha tarkalleen karhuttiin.
Lasku tuli ensin ja sitten kävi kirjanpitäjä patruunan käskystä
karhuilemassa. Runoilija kun oli köyhä eikä hänellä niin muodoin ollut
liikoja rahoja, niin pistikin hänen päähänsä kerran lähettää
patruunalle vastalasku runoistaan, ja kun ei suoritusta kuulunut, meni
hän itse karhuamaan, sillä hänellä ei ollut kirjanpitäjää.
Patruuna nauroi mahaansa pidellen. Ilo ei aina mene sydämeen, vaan
väliin vatsaan.
"Kuinka semmosesta voi laskua lähettää", kysyi hän.
"Eivätkö tavarat kelvanneet", kysyi runoilija.
"Kyllä, kyllä, mutta sehän on niin helppo ja maisteri pudistaa runoja
hiastaan kuin tyhjää."
"Onko helpompi pudistaa runoja hiasta kuin laskea olutta tynnyristä",
kysyi runoilija.
"Mutta onhan tavarassa ero", muistutti patruuna.
"Mutta korkkipäisilläkö vain on rahallista arvoa", kysyi runoilija.
Patruuna loukkaantui enkä muista miten asia päättyi; mutta varma on,
että patruuna kertoili huvittavan jutun tuttavilleen. Kaikki nauroivat
ja jotkut pitivät suorastaan hävyttömänä ottaa maksua muutamista
runopahasista. Mutta nuo pahaset olivat kumminkin olleet perhejuhlien
loistonumerona, hankkineet huvia kaikille, vieläpä liikuttaneet
patruunan rouvan kyyneleihin saakka. Patruunakin oli ollut syvästi
liikutettu, kun hänen syntymäpäivänään vanhin lapsista sisarustensa
puolesta oli lukenut hänelle omistetun saman runoilijan runon.
Tätä muistettiin yhtä vähän kuin sitä, että runoilijankin on elettävä
työstään. Eikä näy ymmärretyn, että tarvitaan joku määrä sivistystä
hyvän tilapäisrunonkin laatimiseen, ja että semmosen hankkimiseen menee
aikaa, työtä ja rahaa.
Mutta silloinkin kun sivistyksestä on ollut varallisuudelle suoranaista
hyötyä, ei sitä ole paremmin arvosteltu, ja siitä minulla on moninaisia
todisteita.
Vänrikkivuosinani -- sillä ne ovat läpikäytävät vaikkei kruunua
palvelisikaan -- olin usein kutsuissa hyvin rikkaan porvarin talossa.
Miehellä oli suuri tehdas, hän hoiti mainiosti asiansa ja ansaitsi
paljon rahaa. Muuten oli hän hiljainen ja kiltti mies etenkin vaimoaan
kohtaan.
Tämä, vaikkakin köyhä syntymältään ja kasvatukseltaan, eli komeasti ja
näyttäytyi yhtä korskeana kuin konsanaan kreivitär vanhaan aikaan,
vaikka ei hän, kuten vanha sukuaateli, ymmärtänyt näyttää ylhäisyyttään
vähittäin, jolloin se on helpommin siedettävissä. Sukuylpeys on toki
alentuessaankin kohtelias ja armollisen avulias. Se rakastaa, ainakin
on rakastavinaan sivistystä, koska se pitää sitä yksinoikeutenaan.
Mutta rahanomistaja ei semmoista käsitä. Joka paikasta pilkistää esiin
raha ja samalla myös home. Ei se edes välitä muulta näyttääkään. Ettei
sivistys huolehdi edes puutteittensa ja heikkouksiensa peittämisestä,
se on paras todistus sen puutteesta. Toinen on muitten sivistyksen
halveksiminen.
Kysymyksessä olevassa perheessä oli puoli tusinaa lapsia. Pojat kävivät
parasta yksityiskoulua, mutta tytöillä, joista vanhin oli 15-vuotinen,
oli kotiopettajatar. Suuremmissa pidoissa en koskaan nähnyt tätä; mutta
pikkutanssiaisissa tuli hän myöhemmin soittamaan tansseja pianolla.
Suurissa kemuissa oli soittamassa kaartilaisia, neljä messinkitorvea,
jotka pitivät kauheaa melua, mutta maksoivat paljon ja se oli siis
hienoa. Olin kerran jokapäiväispäivälliselläkin siellä. Kaksi pöytää
oli katettu, kuului olevan tavallista. Toisen ääressä istuivat vieraat,
isäntä, emäntä, vanhin poika ja tytär, mutta toisen ääressä opettajatar
ja pienet lapset. Aterian aikana alkoi joku näistä ulvoa ja emäntä
heitti vihasen katseen opettajattareen.
Kotiopettajatar ja lapsenpiika, kaksi tointa, yksi henkilö! Sitä pidin
minä liikana niin hienosti esiintyvässä talossa. Väärällä ylhäisyydellä
on epäjohdonmukaisuutensa.
Kun herrasväki oli vieraisilla, ei kotiopettajatar koskaan ollut
mukana, ja kun mentiin näytäntöjä katsomaan, joka tapahtui ainakin
kaksi kertaa viikossa, sai hän jäädä kotiin. Ainoa huvi, mikä hänelle
suotiin, oli se, että sai ihailla rouvan hienoa pukua tämän huveihin
lähtiessä.
Kerran kutsuin perheen oopperaan ja jätin lipun opettajattarellekin.
Astuessani ensi riville loosiini, näin tehtailijan, opettajattaren ja
kaksi tytärtä, mutta en rouvaa. Hän ei ollut hyvinvoipa, mutta oikea
tauti oli se, että "armollinen rouva", kuten hän kutsutti itseään, ei
katsonut arvolleen soveltuvan näyttäytyä lastensa opettajattaren
seurassa. Hän piti tätä palvelusväkeen kuuluvana.
Tämän yhteydessä kerron jutun, joka tapahtui päivää opettajattaren
perheeseen tulon jälkeen. Tämä joka yksinkertaisuudessaan luuli, että
hän jollakin tavoin voisi lähemmin seurustella oppilaittensa äidin
kanssa oli päivällisen jälkeen asettunut rouvan huoneeseen pitääkseen
tälle seuraa.
"Onko neidin huoneessa kylmä", oli rouva kysynyt.
"Ei, täällä on kylmempi", kuuluu opettajatar vastanneen eikä hän sitten
enää rouvalle seuraa pitänyt.
Ja kuitenkin oli tämä neiti nuori, miellyttävä ja taitavimpia nuoria
naisia mitä olen tavannut. Kunnioitetun virkamiehen tyttärenä ei hän
ollut mitään maallista omaisuutta perinyt, mutta hyvän kasvatuksen oli
hän saanut. Hän osasi vieraita kieliä, piirusti ja koruompeli, oli
miltei taiteilija pianonsoitossa ja tietojensa puolesta opettajaksi
mitä sopivin. Hänen keskustelu- ja seurustelemistapansa ilmaisivat
hienoa ihmistä.
"Mutta kuinka ei neiti Liljendahlia", -- se oli hänen nimensä --
"useammin näy herrasväen seurassa", kysyin kerran rouvalta.
"Oh", vastasi tämä, "hän on mieluimmin yksikseen."
"En uskoisi sitä", huomautin minä, "sillä viime kerran tavatessamme oli
hän iloinen ja ainahan hän on miellyttävä."
"Kenties ei hänen pukunsa salli hänen näyttäytyä suuremmissa
seuroissa", lausui rouva.
"Se osottaa, että hänellä on liian pieni palkka", uskalsin huomauttaa.
"Hänellä on kylliksi", selitti rouva jyrkästi, "eikä muuten pidä pilata
ihmisiä."
"Ei kai häntä pilaisi vähän runsaampi seurustelu herrasväen kanssa",
sanoin.
Tehtailijan rouva käänsi minulle selkänsä ja meni vastaamatta.
Joka vuosi piti tehtailija loppiaisena komeat päivälliset, joihin
kutsuttiin hänen parhaat vuokralaisensa. Semmoisissa kutsuissa tapasin
ensi kerran oikeusneuvoksen, vapaaherra S:n. Äidit ne tällaisissa
tilaisuuksissa näyttelevät lastensa taitoja, ja nytkin kaksi tytärtä
soitti nelikätisesti pianoa ja hyvin.
"Kuka heitä opettaa", kysyi oikeusneuvos.
"Kotiopettajatar", vastasi äiti ja kiiruhti näyttelemään lastensa
piirustuksia.
"Kenen opetusta he nauttivat", kysyi vieras.
"Saman opettajattaren", vastasi äiti.
"Oikein onnittelen herrasväkeä, teillä kun on niin hyvä opettajatar",
lausui oikeusneuvos.
"Ja vanhin tyttäreni puhuu ranskaa ja englannin kieltä kuin
ulkomaalainen", ylpeili äiti.
"Mutta kuka näistä naisista on herrasväen kotiopettajatar", kysyi
neuvos, katsellen ympärilleen; "olisi todella hauskaa tutustua häneen."
"Hän ei ole tänään mukana", vastasi emäntä.
"Sairasko hän on?"
"En luule", vastasi emäntä, "mutta... mutta... en tiedä, kuinka hän..."
"Niin", autoin minä, "hänhän ei koskaan ole vieraitten aikana täällä."
"Pelkääkö hän ihmisiä."
"Ei suinkaan."
Emäntä heitti minuun vimmastuneen katseen. Oikeusneuvos katsoi kauan ja
terävästi emäntään. Hän ymmärsi asian laidan.
"Jos minun lapsillani olisi sellainen opettajatar", lausui hän,
"pitäisin joka hetkeä miltei hukattuna, jolloin hän ei olisi omaisteni
seurassa."
Emäntä kävi tulipunaiseksi, mutta se ei auttanut. Tehtailija toi
kiireesti opettajattaren seuraan, ja miltei koko illan seurusteli
oikeusneuvos hänen kanssaan.
Sitten kuulin neuvoksen lausuvan emännälle:
"Tiedättekö, armollinen rouva, olen ihan ihastunut herrasväen
kotiopettajattareen. Minun talossani olisi hänellä kunniapaikka. Ei
koskaan voi kyllin kunnioittaa ja kiittää niitä, jotka tekevät lapsemme
hyviksi ja valistuneiksi ihmisiksi, ja tällä naisella on todella tuo
harvinainen taito. Vielä kerran kadehtien onnittelen herrasväkeä."
Tämä semmoisen henkilön lauselma ei suinkaan parantanut opettajattaren
asemaa tehtailijan talossa, päinvastoin kävi se yhä vaikeammaksi ja
lopulta niin sietämättömäksi, että neiti Liljendahl eräänä päivänä
jätti talon. Vähän ajan kuluttua oli hän oikeusneuvoksella lasten
opettajana ja otti tämän perhe hänet avoimin sylin vastaan.
Muutamia kuukausia myöhemmin kävin tehtailijan talossa.
"Voin tavallani sanoa terveisiä neiti Liljendahlilta", sanoin rouvalle.
"Vai niin, no kuinka on hänen laitansa nykyisin", kysyi tämä
halveksuvalla äänellä.
"Luullakseni hyvin. Näin hänet eilen oikeusneuvoksettaren rinnalla
teatterissa. Tyttäret istuivat heidän takanaan."
"Oho, sepä oli hienoa."
"Ja eilen", jatkoin minä päättäneenä antaa niin että tuntui, "eilen
näin hänet Kuningattarenkadulla oikeusneuvoksen komeissa ajopeleissä.
Hän istui oikeusneuvoksettaren vieressä, ja heidän edessään neuvos itse
tyttärineen."
"No oli kai hänen nenänsä pystyssä", huomautti rouva.
"Sivistyneillä ihmisillä ei ole tapana istua nenä pystyssä", väitin
säälimättä, "ja neiti Liljendahlilla on koko kaunis nenä. Paljoa
rumempain nenien olen nähnyt olevan pilviin päin."
Tehtailijan rouva oli harmistunut ja sen kerran meni minulta hukkaan
päivällinen, joka oikeastaan ei ollut halveksittava, eikä minua siihen
taloon enää kutsuttu.
Kaksi sulhasta ja yksi morsian.
Eräänä syysiltana n. 25 vuotta sitten tuli luokseni äsken nimitetty
kirkollistoimikunnan kopisti Gustaf Holmerz, ylioppilastoverini. Hän
oli tosin palvellut vain ylimääräisenä, mutta oli siksi etevä, että
sivuutti monta vanhempaa toveria ilman että näistä kukaan ohimennenkään
ilmaisi tyytymättömyyttä, paras todistus nimityksen oikeudesta.
Hän oli niitä, jotka eivät näytä tekevän mitään, mutta ennättävät
olemaan kaikessa mukana. Hänet nähtiin jokapaikassa, näytännöissä,
konserteissa, tanssiaisissa ja nuorten miesten illanvietoissa. Hän voi
viettää suuren osan yötä iloisissa seuroissa, mutta kotiin tultuaan
kuinka myöhään tahansa istuutui hän kirjoituspöytänsä ääreen eikä
lähtenyt siitä ennenkuin oli työnsä tehnyt. Kahden tunnin unta
vuorokaudessa piti hän täysin riittävänä.
"Mitä vähemmän unta, sitä enemmän elämää", oli hänellä tapana sanoa,
"ja uni kuuluu haudalle. Sinä päivänä kun olen elänyt viisikymmentä
vuotta voin sanoa eläneeni sata."
Paitsi lupaavaa virka-uraansa oli hän lahjakas kirjailija. Hän oli
kirjottanut useita artikkeleita politiikasta ja kirjallisuudesta
viralliseen lehteen, jonka julkaisija vakuutti, että Holmerzin kynä oli
lupaavimpia nuorten sanomalehtiin kirjottelijain joukossa.
Emme tosin olleet läheisemmin tutut, mutta yhteinen rakkautemme
kirjallisuuteen lähensi meitä, ja muuten kunnioitin hänessä kykyä, joka
voi nousta yhteiskunnan ylimmille asteille. Hän oli sitäpaitsi
taloudellisesti riippumaton.
Kun hän tuli luokseni tuona syysiltana, en ollut nähnyt häntä useaan
viikkoon. Huomasin että hänen silmänsä eivät olleet niin kirkkaat
eivätkä hänen poskensa yhtä kukoistavat kuin ennen, sillä olematta
kaunis mies oli hän kumminkin edullisen näköinen. Ei hän ollut
tavallisella hyvällä tuulellakaan, vaan oli synkkä kuin vuodenaikakin.
"Oletko ollut sairas?" kysyin.
"Joutavia!" vastasi hän; "syksy sitä tuo... Vai tätä sinä luet?" lisäsi
hän ottaen kirjan pöydältä. Se oli Voltairen kirja optimismista.
"Omituista että juuri tapasin tämän kirjan jota niin usein olen lukenut
ylioppilasaikanani", lausui Holmerz. "Tunnetko uljaampaa mailmanivaa?
Kuka on terävämmin kuin Voltaire kuvaillut houkkamaisuutta tai mailmaa
semmoisena kuin se on? Ja samalla, kuka on epäonnistuneempi kuvatessaan
mailman onnea? Mitä hän tietää onnelastaan muuta kuin että lampailla on
punaset villat ja maantiet kultahietaa, puhumatta kapakoista, joissa
saa syödä ja juoda ilmaiseksi?"
Sitten heitti hän kirjan pois ja istui hetkisen kyynäspäät pöydällä ja
pää käsissä. Kyselin häneltä yhtä ja toista, mutta hän vaikeni
itsepintaisesti. Tavantakaa otti hän kellonsa esille pannen sen lopuksi
pöydälle. Puolen tunnin kuluttua nousi hän mumisten: "Se on nyt
seitsemän." Sitten kysäsi hän: "kuules, huvittaako sinua morsianten
näkeminen?"
"Tiedän hauskempaakin."
"Omansa näkeminen?"
"Niin kai, selväähän se on."
"Mutta mitä sanoisit jos näkisit morsiamesi toisen vieressä vihillä?"
"Eipä se hauskaa olisi."
"Kaksi sulhasta ja yksi morsian!" jatkoi Holmerz; "siinäpä olisi
ainetta teatterikirjailijalle."
"Mutta olinhan unohtaa asiani", sanoi hän ojentaen minulle paperilapun,
jossa oli nimikirjotukseni. Se oli velkakirjasta, johon olin
kirjottanut takauksen Holmerzille. Oli omituista saada nimensä pois
paljoa ennen lankeamispäivää. Sitten lähti Holmerz luvaten mennä
aikaisin levolle.
Hetkisen kuluttua lähdin minäkin liikkeelle ja tapasin erään Holmerzin
tuttavan, jolle kerroin tämän käynnin.
"Holmerz parka!" huudahti toveri, "hänellä on kova päivä. Tuskin neljä
viikkoa sitten oli hän kihloissa mamseli S:n kanssa ja tänä iltana
menee tyttö erään tyhmeliinin kanssa naimisiin."
"Holmerz kai eron teki?"
"Ei, ihme kyllä teki sen tyttö", vastasi toveri, "mutta nainen näkee
nerokkaassa miehessä vain hänen vikansa ja tyhmässä tämän ansiot."
Menimme Holmerzin asuntoon, mutta hän ei ollut kotona. Emme tavanneet
häntä myöskään paikoista, missä hän tavallisesti vietti iltansa. Emme
tavanneet häntä enää koskaan.
Muutamia tunteja myöhemmin astui valaistuun äsken kalustettuun asuntoon
Hallituskadun varrella mustapukuinen herra valkein kaulaliinoin ja
hansikkain. Kummassakin kädessä oli hänellä suuri kimppu mitä
valituimpia kukkia. Salissa oli palvelusväkeä toimiskelemassa
pöydän ympärillä, jolla oli laseja rivissä; nurkassa oli kori
samppanjapulloja.
"Olen sulhaspoikia", sanoi herra, "ja olen tullut katsomaan että kaikki
on järjestyksessä. Hääsaatto tulee kohta. Mutta eikö ole torttuja ja
makeisia viinin kanssa?"
"On", vastattiin, "mutta vadit ovat ruokakaapissa."
"Asettakaa ne pöydälle!" komensi herra.
Vadit tuotiin ja herra asetteli laseja niiden ympärille.
"Pullot pannaan keskeen", määräsi hän järjestelyssään. Määräys
täytettiin ja hän katseli kaikkea mielihyvissään.
"Kas niin", sanoi hän, "nyt on kaikki hyvin, menkää nyt, ystäväni,
portille odottamaan. Minä vien kukkavihot makuukamariin. Kiirehtikää,
vaunut kuuluvat tulevan!"
Herra hävisi sisähuoneisiin, palvelijat menivät vastaanottamaan
vieraita, joita pian vilisi sali täynnään.
Morsian oli kaunis kukkineen, kultineen ja jalokivineen. Sulhanen,
pitkä mies, nauroi kaikelle, mitä sanottiin. Hänen kasvonsa hehkuivat
ja hänen käyntinsä oli epävarma. Hän näytti maistaneen liikaa
hääaterialla, mutta se ei estänyt häntä tyhjentämästä lasia kunkin
vieraan kanssa. Eräs sulhaspojista piti runomittaisen loppupuheen
toivottaen kodin onnea nuorelle parille ja houkutellen kyyneleitä
morsiamen ja toistenkin naisten silmiin.
Hetken kuluttua katosi morsian neitoineen. Odoteltiin morsiamen
sukkanauhaa ja sitä tuovan morsiusneidon suuteloa. Maisteltiin myös
ahkerasti ja joku oli juuri pitämässä puhetta onnelliselle sulhaselle,
kun sisältä kuului useista suista lähtevä tuskanhuuto, joka ajoi
samppanjahumalan sulhasenkin päästä. Herrat juoksivat sisähuoneisiin.
Mikä näky! Oli kuin lumivyöry yhtäkkiä olisi haudannut kukkaisen
ilotarhan. Kaikkialla liidun valkeita kasvoja. Morsiuskamarin
edellisessä huoneessa oli morsian kouristuksissa sohvalla ja
sanattomina osottivat neidot makuuhuoneeseen. Rynnättiin sinne.
Morsiussängyn vieressä oli pöydällä kynttiläjalka palavin kynttilöin ja
sen kummallakin puolella komea kukkavihko. Nämät olivat heti
herättäneet morsiamen huomion.
"Kukahan on antanut minulle nämät?" oli hän kysynyt.
"Sulhanen tietysti", arvasivat neidot.
"Hst! mitä se on!" huudahti morsian tuijottaen kalpeana sänkyyn.
"Mitä tarkoitat?" kysyivät neidot.
"Joku sanoi nimeni", änkytti morsian... "ettekö kuule mitään?"
Sängystä kuului korisevaa ääntä. Kaikki katselivat toisiaan.
"Onko kissa hiipinyt sinne", sanoi joku, "katsotaan!"
Neito juoksi sinne, mutta katsahdettuaan verhojen taa vetäytyi hän
kauhistuneena takaisin.
"Mitä sinä pelästyit?"
"Kauheata!"
Nyt ryntäsi morsian vuoteen luo ja vaipui sanatonna maahan.
Kiljahtaen juoksivat neidot apuun. Se huuto oli kuulunut saliin.
Sisäänryntäävät herrat tempasivat vuodeverhot sivuun ja silkkivuoteella
makasi mustapukuinen herra kuolleena. -- Holmerz! -- -- --
Onneton Holmerz ei siis saavuttanut ikää, jolloin olisi voinut sanoa
eläneensä sata vuotta. Mutta kenties saavutti hän sittenkin tämän ijän.
Onneton rakkaus lukee päiviä, niinkuin toiset vuosia. Ja niin tulee
Metusalemiksi elonsa keväimessä ja kenties tappaa itsensä pelosta,
ettei muuten voisi kuolla.
AUGUST STRINDBERG
Vuoren kultakypärät.
Antti oli maalla syntynyt ja nuoruudessaan oli hän kiertänyt maita
mantereita kyynärkeppi ja vaatepakka kainalossa. Mutta eräänä päivänä
tuumasi hän, että oli parempi marssia kivääri kädessä ja kuluttaa
kruunun vaatteita, ja siksi otti hän pestin. Kerran hänetkin
komennettiin Tukholmaan vartiopalvelukseen. Veli Kaski, se oli hänen
nimensä nyt, sai kerran lomaa; ja siispä piti hänen mennä Skansenin
puistoon. Mutta portilla huomattiin, ettei hänellä ollutkaan
viisikymmen-äyristä ja hän sai jäädä ulkopuolelle. Hän katseli pitkän
aikaa ja ajatteli: kierränpähän, aina sitä jonkun raon löytää;
hätätilassa hyppään yli aidan.
Varjossa seurasi hän merenuurretta ja kierti vuoren juurta; mutta aita
nousi korkealle ja sisäpuolelta kuului laulua ja soittoa. Kaski kulki
ja kulki, yltympäriinsä, mutta rakoa ei näkynyt ja lopulta aitakin
katosi pähkinämetsään! Väsyneenä istahti hän mäelle ja alkoi pureskella
pähkinöitä.
Tulipa siihen petäjien hikertelijä ja heilautti häntäänsä:
-- Äläpäs koske pähkinöihini! sanoi orava.
-- En, en, jos näytät minulle aukon aidassa, sanoi Kaski.
-- Vähän matkaa vielä, sanoi orava.
Hän hyppelehti edellä ja sotamies perässä. Ja samassa katosikin
hikertelijä.
Tulipa siili lehtiä kahistellen.
-- Seuraa minua, sanoi hän, niin löydät aukon.
-- Tule mukaan, sanoi piikkisika!
-- Ei kiitos!
Mutta siili tuli mukaan.
Sitten tuli kyykärme. Se oli hieno mies; osasi sammaltaa kielellä ja
keimailla.
-- Seuraa minua, niin näet aukon.
-- Kyllä, sanoi Kaski.
-- Mutta ole hieno, älä polje minua!
-- Niin hieno ei nyt sotamies ole, mutta eihän minulla ole
sotasaappaatkaan jalassa.
-- Polje pois, sanoi siili, tai se pistää sinua, niin hienosti!
Samassa nosti kyy päätään ja koukistihe.
-- Varo! sanoi siili, ja iski kyyn kimppuun. Minä en ole niin hieno,
mutta minä näytän piikkini, minä.
Niin lopetti hän kärmeen, ja katosi.
Nyt oli sotilas yksin metsässä ja katui, kun oli halveksinut
"piikkisikaa."
Tuli pimeä ja kaikki kävi hiljaiseksi!
Silloin oli sotilas näkevinään keltaisen käden viittaavan, edes ja
takasin. Hän meni sinne päin, ja näki, että se olikin vahteranlehti,
jonka on tapana heilutella sormiaan noin ilman että käy selville, mitä
se tarkottaa.
Samassa kuuli hän haavan värisevän.
-- Huu, minua palelee, sanoi haapa, jalkani ovat kastuneet; ja minä
pelkään.
-- Mitä pelkäät sitten? kysyi sotilas.
-- Tuolla vuoressa on kääpiö.