puhumaan lyhyesti", sanoi toimittaja katsoen kelloaan. "Minulla on
ainoastaan 10 minuttia jäljellä."
"Niin, minulla olisi halu sanoa teille jotain", sanoi työmies astuen
kokonaan huoneeseen. Hetkisen näytti siltä kuin aikoisi hän hyökätä
vastustajansa kimppuun, mutta tämä ei muuttanut ilmettäkään, ja
kylmässä katseessa, jonka hän heitti vastustajaansa, oli yhtä vähän
vihaa kuin pelkoa.
"Engberg, Engberg, älä tee itseäsi onnettomaksi!" varotti toveri oven
takaa.
"Ole huoletta, mäkijänis, en koske häneen", vastasi työmies pakottaen
ääntään tyveneksi. "Mutta totuuden saa hän kuulla ennenkuin lähtee niin
totta kuin nimeni on Kristoffer Engberg."
"Älkää kursailko, herra Engberg", sanoi toimittaja nostaen käsivarret
ristiin rinnalle, nojasi pöydänlaitaan ja näytti voivan seista siinä
kuinka kauan tahansa.
"Täällä olen minä juossut kuukausia", alkoi työmies kumealla äänellä ja
käsi kouristeli vaistomaisesti lakkia. "Täällä olen juossut kerjäämässä
sitä, mikä on minulle oikeudella tuleva, ja herra on elänyt humussa ja
sumussa minun elättäessäni vaimoa ja lapsia." -- Ääni paisui kuin
vähitellen yltyvä raju-ilma. -- "Ja kaiken aikaa kirjotti herra
leveästi ja laveasti työmiesten oikeuksista ja köyhyyden auttamisesta
tehden itsensä kansan mieheksi. Niin, sellaisia sitä ollaan! Ja
työmiehet lukevat ja _maksavat_" -- hän hymyili ivallisesti. --
"Minäkin luin ja maksoin, vaikkakin oma laskuni oli täällä
suorittamatta. Mutta semmoisia me olemme. Löytyy monia, jotka
kirjottavat mustan valkeaksi, kun ovat opin saaneet", ääni laskeutui
taasen.
Hän oikasi lakkinsa poimut ja jatkoi alas katsellen: "kun makasin
lavantaudissa, tuli vaimoni tänne, hän joka yksin meidän puolestamme
raatoi", ääni tarttui kurkkuun ja hänen täytyi levähtää liikutuksen
tähden, mutta siten purkaantui viha leimuavaan ponteen, "ja sinä annoit
hänen mennä -- -- -- heittiö!"
"Suus kiini lurjus!" ärjäsi sanomalehtimies sävähtäen. Hän ei ollut
korskea muulloin kuin oikein vihastuessaan, mikä harvoin tapahtui.
Työmies nauroi uhittelevasti, otti askeleen taapäin ja ojensi
vartalonsa niin että se täytti oviaukon.
Nyt oli hän sanonut pahimman, sen mikä oli ollut syvimpänä käyteaineena
hänen mielessään. Nyt tulivat sanat nopeasti ja äänekkäästi, kuten
olisivat ne olleet valmiina varastossa.
Nuorempi toveri oli lähestynyt toista ovea valmiina pakoon, mutta joka
sana tunkeutui ulos hänen luokseen, selkeänä ja terävänä ja itse
kauhistus poltti ne kiinteiksi hänen mieleensä.
"Vihata kapitaalia -- tyhmyyksiä! Sitä me juuri tarvitsemme. Hallitus?
Puh -- laki ja oikeus ovat tarpeen. Mutta pois nämät tuulenpieksäjät,
joilla ei ole äyriäkään, mutta tahtovat elää kuin olisi heillä
miljoonia! Raukat, jotka juhlivat ja pitävät kemuja ja petkuttavat
työmieheltä hänen ansionsa: jotka pelaavat korttia satakruunusista ja
ovat velassa vaatteistaan. Vastaa, mikä ui pinnalla! Kerjäläisylpeyttä,
joka häpeää vanhaa takkia! Päivä tulee, jolloin me työmiehet emme anna
pettää itseämme lörpötyksillä, jolloin me opimme näkemään, ja
jolloin me näemme _teidät_. Silloin puhaltaa tuuli koruherrojen
korttirakennuksiin, ja teidät pyyhkäisee pois vedenpaisumus, sillä te
olette rakentaneet sannalle -- ja _meitä_ on paljon."
Hän heristi nyrkkiään, painoi lakin päähänsä ja meni.
HENNING BERGER
Katu.
Kuvaus Tukholmasta.
Hän syntyi kadun varrella, joka pohjosesta etelään kulkien sisälsi
kaikki elämän vaiheet. Se alkoi sotilaskasarmista ja päättyi satamaan,
ja näiden kahden paikan välillä oli rikkaiden taloja ja köyhäin
kortteereita, oli kouluja, kirkkoja, kapakoita, panttilainauslaitoksia
ja kaikenlaisia kauppoja.
Toinenkin syntyi saman kadun varrella. Ero oli vain se, että toinen
tuli mailman pohjoispuolen 6-kertaisessa kulmatalossa, jonka otsikkoa
sulotarten kuvat koristivat. Se oli hieno talo ja pihanpuolellakin asui
hienoa väkeä, joilla oli varaa pitää palvelijoita. Syntyminen
semmoisessa graniittipalatsissa, jossa on asfalttipiha, porttivahti ja
sähkövalo, merkitsi pääsylippua ensi riville elämän teatterissa.
Toinen aukasi ensi kerran silmänsä kulmahökkelissä halkosataman
puolessa. Siinä talossa asui vahtimestareita, käsityöläisiä,
apulaisvaimoja ja naisia, jotka tuoksuivat huonolta hajuvedeltä ja
lähtivät illoin kaupungille puettuina huokeihin turkiksiin, ja heillä
oli suuret, vinot hatut käherretyillä hiuksilla ja maalatut kasvot,
jotka päivän valossa näyttivät rypistyneiltä talviomenilta.
Porttikäytävä haisi ja emännän sijainen kuritti väliin miestään
hiilikoukulla. Mutta Juho, joka leikki pihan viottuneella kivityksellä,
vanhan kaivon ja rikkaruohojen luona, halkojen ja ulkohuoneiden edessä,
piti tätä ränsistynyttä taloa ihmeellisempänä kuin linnaa, joka näkyi
kaukaa rinteen matalien töllien yli.
Juho ja Sixten tutustuivat istuessaan rinnan alkeiskoulussa. He olivat
ystävät ja jakoivat nekut ja tappelut. Kunnes Juhon isä, joka muitten
vahtimestaritointensa ohella oli ollut tarjoilijana juhlissa ja
kantanut ruumiita, itse kannettiin ruumiina pois ja Juho viimeisen
kerran sai konvehtia surupapereissa. Vähän myöhemmin oli hän
juoksupoikana kauppakonttorissa.
Niiltä ajoilta alkoi hänen rakkautensa kotikatuun. Ensi kerran kun hän
lakkeineen, jonka samettinauhasta koulun merkki oli täytynyt ratkoa
pois, tuli suuri pakka kainalossa pohjoista kohti esimiehensä asuntoon
päin, ja tapasi Sixtenin merikadetin univormussa, syttyi myös hänen
rakkautensa. Kuuluu kai omituiselta, mutta selvenee hiukan, kun saa
kuulla että se oli vihan rakkautta. Sillä Sixten oli punastuen ja
loukkaantuneena kääntänyt päänsä pois, kun toveri tervehdykseksi
nyökkäsi. Ja kun se iski syvälle Juhon rintaan ja pisti silmiin ja
poltti korvalehdissä, tuntui hänestä äkkiä kuin olisi katu avautunut,
talot väistyivät kumartuen, maa keinui ja lyhdyt tekivät välähtäen
kunniaa. Ja selkeänä, kuin olisi ääni hänen korvaansa sanonut, iski
ajatus hänen aivoihinsa: katua ylös, askel askeleelta, maksoi mitä
maksoi, kunnes itse asut tuolla pohjoisessa!
Hän alkoi tarkastella katua. Se oli kuin hänen kotinsa, jossa hän
vapaasti liikkui. Keskipaikoilla katua oli vanha talo, rauta-aitainen
ja maljat portin yllä -- siellä katsoi hän voivansa asua ylisillä
toistaiseksi. Hän katseli sitä kuin huonekalua, joka kerran oli oleva
hänen. Ylempänä oli toinen talo, jokseenkin uusaikainen talo -- siinä
voisi hän asua toisena kirjanpitäjänä. Ja sitten -- se ajatus huimasi
-- jos hänestä tulisi ensi mies, miksei naineena kulmatalossa, puiston
vierellä? Hämärästi tunsi hän, että katu oli kuva elämästä, tie
ylös- tai alaspäin.
Monta vuotta astui Juho katuaan. Illoin kauppakoulutuntien jälkeen, kun
kaasu loisti ja puodin akkunat valasivat katua. Hän näki sen aamuisin,
kun tuli pienestä kahvilasta ja joustavasti asteli konttoriin. Siitä
tuli hänen rakkain kävelypaikkansa ja pian tunsi hän joka kulman ja
talon, pelastusarmeijan ja yhtiökapakan, kirjakaupat, sikaripuodit,
ruokamyymälät, panttilainastot, torin kojut ja talojen numerot. Hän
osasi kyltit ulkoa. Täällä revittiin kansan vaatimatonta teatteria ja
tuolla rakennettiin kuninkaallista näyttämöä. Tuolla kiipeili töllejä
kallionrinteellä ja täällä rakennettiin uusia palatseja. Kaikki tunsi
hän; tuossa asui tehtailijan tytär, jonka kanssa hän oli ajanut
hiihtoseuran rekiretkellä, ja tässä kaunis norjalaisnainen, joka ei
neulonut eikä kehrännyt, vaan hohtavassa puvussa paljain hartioin tuli
öisin ajurilla kotiin Sixtenin seurassa.
Muutamana vuonna tapahtui odottamaton tapaus. Sixtenin isä porasi
pienen läven ohimoonsa paukahtavalla ja kiiltävällä metalliesineellä.
Komea hautajaissaatto alaspäin katuja kellojen kumahdellessa. Mutta
Sixten erosi laivastosta. -- Juho arveli sen ehkä tuntuvan samalta kuin
hänen ratkoessaan koulumerkkiä lakistaan.
Tapahtui outoja asioita. Eräänä iltana oli Juho saattanut tehtailijan
tytärtä tanssiaisista ja tapasi kotimatkalla Sixtenin. Tämä tunsi heti
hänet, pysähtyipä vielä ja puheli vanhoista kouluajoista. He kävelivät
katua edestakaisin ja nyt kävi selville, että Juho asui hieman
pohjosempana kuin toverinsa. Hän asui nimittäin uusaikaisessa talossa
ja Sixten tuon vanhan talon yliskamarissa. Miten olikaan, hän lainasi
tälle 25 kruunua. Ei voinut kieltää, sillä oli kihlaustuulella.
Aika nielasi vielä pari vuotta. Juho oli ensi mies ja käveli
tehtailijan tyttären kanssa katselemassa huonekaluja, taloustarpeita ja
asuntoa. He pitivät siitä kadusta.
Sixteniä ei Juho enää tervehtinyt. Entinen upseeri alkoi mennä
rappiolle. Hän seisoskeli usein risasena kapakoiden edustalla. Ties
herra missä lienee majaillut.
Tähtikirkkaana syysiltana kun ensi pakkanen kylvi huurrettaan
kuutamoiseen maisemaan, ajoi vahtimestarin poika kotiinsa morsiamineen.
Vaunut kulkivat ohi synnyinhökkelin ja ohi kadun tuttujen talojen ylös
kulmarakennukseen, jossa pari akkunaa loisti ruusunpunasena syvään,
kirkkaaseen yöhön. Katukäytävällä, nostaessaan vaaleapukuisen olennon
vaunuista näki Juho sekunnissa elämänsä, joka kuvastui kadun
pituudelta. Ja kiertäessään käsivartensa notkean vartalon ympärille,
heitti hän kiitollisen katseen katua alas. -- Sinä olet elämäni kuva,
ajatteli hän.
Hän olisi sen kenties selkeämmin huomannut, jos olisi tiennyt, että
samaan aikaan värisevä olento oli hiipinyt aidan viertä eteläisessä
päässä olevaan satamaan, katsonut kauan öljyiseen veteen ja heitettyään
vihanvimmastuneen katseen katua ylös heittäytynyt syvyyteen.
KNUT HAMSUN
Blåmansö.
Norjalainen saaristolaiskertomus.
Ulkosaaristossa on monta saarta, joiden joukossa muuan pieni nimeltään
Blåmansö ja asuu siinä tuskin sataa henkeä. Naapurisaari on suurempi;
siellä asuu noin kolme neljä sataa henkeä, ja siellä on kirkko ja
esivalta. Sen nimi on Kyrkö. Minun lapsuuteni jälkeen on tullut posti
ja sähkösanomalaitos tälle saarelle. Missä ulkosaaristolaisia tuli
kokoon, oli aina hienointa olla kotoisin suurelta saarelta, jonka
asukkaat eivät pitäneet manterelaisiakaan sen arvokkaampina. Asukkaat
ovat kalastajia monta peninkulmaa laajalti. Koko Atlanti huuhtoo
Blåmansötä, niin kaukana se on meressä. Sen äyräät ovat äkkijyrkät ja
kolmelta puolen mahdottomat nousta maalle, ainoastaan etelää,
puolipäivää kohti ovat Jumala ja ihmiset rakentaneet polun, kaksi sataa
askelta vuorta ylös. Myrskyllä ajaa meri puutavaraa, lankkuja ja
laivanhylkyjä saarelle, ja näistä rakentavat saarelaiset aluksiaan.
Ainekset kantavat he ylös kukkulalle, jossa tupiensa luona veistävät
veneet ja talven tultua laskevat ne sinisileää pohjoisrinnettä pitkin
köysien avulla mereen. Lapsuudessani näin kuinka tämä tapahtui: kaksi
miestä oli kukkulalla köysiä laskemassa ja yksi ohjaili venettä, ettei
se tarttuisi kallion halkeamiin. Varovasti ja rohkeasti se työ
suoritettiin hillityillä huudoilla merkkejä antaen. Mutta kun vihdoin
vene oli vesillä, huusi siinä oleva mies: seis nyt, ali right, kaikki
hyvin. Enempää ei hän sanonut siitä suurtyöstä, että vene saatiin
onnellisesti alas.
Suurin tupa saarella on vanhan kunnon veneitten rakentajan Joakimin.
Hänen tuvassaan pidetään joulutanssit joka vuosi, ja tilaa kyllä löytyy
neljälle ja kuudellekin parille kerrallaan. Soittokoneena oli viulu ja
sen vierellä istui Didrik niminen mies rallattaen ja tahtia polkien.
Pojat tanssivat paitahiasillaan.
Ja silloin kulki tavallisesti ympäriinsä nuori mies ja oli isäntää, hän
oli veneitten rakentajan nuorin poika ja samaa ammattia itsekin. Hän
oli suuressa arvossa käsityönsä ja hyvän päänsä takia, ja Marcelius!
ajattelee tyttö, ja Marcelius! ajattelee toinenkin, eikä hänen nimensä
ollut tuntematon suurenkaan saaren nuorison keskuudessa. Mutta itse
ajatteli Marcelius vain Fredrikkeä, opettajan tytärtä, vaikka tämä oli
niin hieno ja puhui kirjakieltä ja niin ylhäinen, että poika ei
mitenkään voinut häntä saada. Opettajan talo myös oli iso, ja kun hän
ei ollut kalastaja, vaan päinvastoin edistynyt mies, niin oli hänellä
uutimet akkunoissa, ja oli tapana koputtaa hänen ovelleen, ennenkuin
astuttiin sisään.
Mutta Marcelius oli luottava ja sokea lemmessään. Hän oli viime vuonna
opettajan luona, ja tänä vuonna hän taas tuli astuen sisään kyökin
ovesta. Ja: "hyvää iltaa!" sanoi hän, "saanko puhua vähän kanssasi,
Fredrikke."
"Mitä tahdot minusta?" kysyy vastaan tyttö ja seuraa häntä ulos.
"Niin tuota, etkö nyt voi, tiedäthän?"
"En, minä en voi. Äläkä sinä enää ajattele minua, Marcelius, äläkä astu
tielleni enää."
"Niin niin, tiedän kyllä, että uusi opettaja lähentelee sinua", vastaa
Marcelius. "Mutta mitähän tuosta hienoudesta oikein tulee."
Ja uusi opettaja todella lähentelikin Fredrikkeä. Hän oli
kirkkosaarelta ja oli ollut seminaarissakin. Hänen isänsä oli vain
kalastaja kuten muutkin, mutta hän oli mahtava ja rikas ja aina riippui
turskaa ja kapakalaa hänen kuivuuhuoneessaan, ja voita ja silavaa ja
vehnäjauhoja oli hänen aitassaan. Kun poika tuli seminaarista, oli hän
yhtä hieno kun papinkin poika, joka tuli yliopistosta; hänellä oli
poskiparta ja nenäliina taskussa, ja hänellä oli ylpeyttään pitkä
kumminauha hatusta roikkumassa. Kansa teki pilaa hänestä nenäliinan
takia ja sanottiin, että Simon Rust on tullut kovin säästäväiseksi
mieheksi, koska pani talteen nenän antimetkin.
"Nyt on hän tilannut uuden veneen meiltä", sanoo Marcelius, "ja Jumala
antakoon sen tulla hänelle siunaukseksi."
"Miksi niin sanot", kysyy Fredrikke.
"Sanonhan vaan. Hän haluaa saada laidat vihreiksi, -- niin, voinhan
maalata ne vihreiksi. Mutta hän tahtoo nimen veneeseen, sen hän saa
maalata itse."
"Tahtooko hän nimen siihen?"
"Oletko kuullut mokomaa. Eihän se ole kannellinen vene, vaan tavallinen
neliairoinen. -- Niin että voisit ajatella, etkö voisi ruveta niin
meikäläiseksi, että ottaisit minut, Fredrikke."
"Ei, en voi, kuuletko. Sillä hänellä on minun sydämeni."
"Vai niin, hänellä on sinun sydämesi", sanoo Marcelius ja menee.
Joulun alla tuli Simon Rust kirkkosaarelta maalaamaan nimeä uuteen
veneeseensä. Hän oli asuntoa vanhan opettajan luona, ja Fredrikke kulki
joka päivä kirkkopuvussa oikea silkkinauha kaulassa. Ja kun nimi oli
maalattu, ei ollut monta, jotka osasivat lukea nuo latinalaiset
kirjaimet, mutta siinä seisoi: _Superfin_. Niin oli nimi oleva. Eikä
niin hienoa nimeä monet ymmärtäneetkään.
Niin tuli korkea ja tähtikirkas ilta, aaton aatto. Marcelius meni
opettajan talolle ja pyysi puhutella Simon Rustia.
"Nyt on nimi kuiva", sanoi hän.
"Sitten laskemme veneen vesille huomenna", vastasi Simon Rust.
Marcelius jatkoi:
"Niinkö on, että sinä saat Fredrikken?"
"Se kai ei kuulu sinuun", vastasi Simon.
"Samapa se, mutta jos todella sanot, saatko Fredrikken, niin annan
veneen ilmaseksi."
Simon Rust ajatteli asiaa, hän oli hyvin etuansa katsova kuten
isänsäkin oli ollut. Hän kutsui Fredrikken ulos ja kysyi:
"Eikö olekin niin, että me kuulumme toisillemme?"
Ja Fredrikke myönsi, sillä hänen sydämensä oli Simonin.
Ja taivas oli tähdessä ja tytön silmät loistivat ilosta hänen
sanoessaan sitä.
Kotimatkalla katui Marcelius sitä, että oli tehnyt veneen ilmaseksi
Simonille. "Mutta hän sen saa surkeassa kunnossa", ajatteli hän, "minä
vien sen itse alas."
Ja hän harhaili tuvalta tuvalle, ei mennyt mihinkään, kuljeksihan vaan
revontulten ja tähtien valossa. Hän asteli saaren pohjoispäähän saakka,
jossa hänen köytensä riippuivat valmiina laskemaan uutta venettä
syvyyteen. Atlanti kohisi alhaalla.
Hän istuutuu.
Merellä loistaa kaksi tulta purjelaivasta, kauempana oli taas kaksi
valoa höyrylaivalla, joka mustana ja painavana kulki itää kohti. Hän
kai ajatteli: nyt on paras lähteä tuommoisella laivalla pois. Fredrikke
on ainaiseksi mennyt, ei ole helppo jäädä tänne, kun hänkin on jättävä
saaren... No, isä Jumala taivaassa olkoon hänen tukenaan ja apunaan
elämässä! Ja mitä tuli siihen että hän ajatteli turmella Simonin
veneen, niin pyysi hän anteeksi tämän pahan ajatuksensa, ja päätti
tehdä parastaan, että se hyvin tulisi alas. Semmonen mies hän oli.
Hän nousi ja alkoi astua kotiinpäin, kun kuului hiljainen huuto, ja hän
kuunteli. Joku tuli häntä vastaan.
"Fredrikke, sinäkö siellä?"
"Niin. Minä vaan tahdon sanoa sinulle ettet tekisi mitään pahaa
itsellesi, Marcelius."
"Minä tässä vaan kävelen", vastasi Marcelius.
Tyttö tarttui hänen käsivarteensa ja jatkoi:
"Ei sinun tarvitse sitä niin raskaasti ottaa. Enkä minäkään ole vielä
niin varmasti päättänyt."
"Olet kai?"
"Mitä siitä tulee?" huudahti tyttö. "Nyt ei tunnu siltä kun hän
välittäisi minusta... Luotan sinuun enemmän kuin Simoniin. Hän pyrkii
poispäin; sanoin tänään: odotetaanhan nyt."
Marcelius ei vastannut mitään. He kävelivät. Mutta Fredrikke oli viisas
ja käytännöllinen kesken epätoivoaankin ja sanoi äkkiä:
"Älä sinä missään tapauksessa anna hänelle venettä ilmaseksi."
"En en", vastasi Marcelius.
Tienhaarassa ojensi tyttö kätensä ja sanoi:
"Nyt täytyy minun lähteä, muuten hän loukkaantuu, hän taisi nähdä,
mihin minä menin."
He sanoivat hyvää yötä ja menivät kukin taholleen.
Seuraavana päivänä ei tuullut ollenkaan, ja meri oli aivan tyyni.
Kunnon veneitten rakentaja Joakim oli poikiensa kanssa jo ennen päivän
koittoa vienyt veneen köysien luo, heillä olivat olleet kaikki saaren
miehet apuna, ettei hieno vene vikaantuisi. Nyt riippui se soreana
hienona köysissä.
Vanha opettaja oli saanut hienon virkaveljensä lykkäämään kotimatkansa
iltapäivään, ja nyt oli vene laskettava alas. Kihlattujen kesken ei
näkynyt olevan parempaa sopua kuin eilenkään, he kävivät happaman
näköisinä kaukana toisistaan polulla, ja se, jonka oli määrä olla
morsian oli täynnä epäilystä. Kun he tulivat köysien luo, olivat miehet
siellä koossa. Kaikki miehet paljastivat päänsä opettajalle ja hänen
seurueelleen.
"Onko kaikki valmiina?" kysyy Simon.
Joakim vastaa: "Kaikki on valmiina. Mikäli me käsitämme."
Silloin sanoo äkkiä Fredrikke epäilyksen kiusaamana:
"Älä sinä mene tänään Marcelius. Eikö joku toinen voisi mennä
puolestasi?"
Kaikki kuuntelevat.
"No, hän on niin tottunut", sanoo Joakim, pojan isä.
"Silläpä sitten on nimi", sanoo Fredrikke.
"Se on päinvastoin hyvin hieno nimi", sanoo hänen isänsä anteeksi
antavasti.
"Sitä et sinä ymmärrä, Fredrikke."
Silloin sanoo Simon Rust lyhyesti:
"Minä menen itse veneseen."
Kaikki koettavat pidättää häntä, mutta Simon kiipee veneeseen ja
istuutuu. Häntä pyydetään kauan, mutta Simon vastaa ylpeästi ja
raivoissaan:
"Saakoon Fredrikke sielulleen rauhan."
"Sido itsesi ainakin kiinni", sanoo Joakim ja ojentaa hänelle nuoran.
"Laskekaa!" huutaa Simon ärtyisesti.
Köydet irrotetaan, vene alkaa laskeutua. Simon tarttuu lakkinsa
kumminauhaan ja kiinnittää sen pään nappiin.
Joakim huutaa, Simon vastaa yhä kauempaa, mutta he eivät enää näe
toisiaan. Marceliuksella ei ole mitään kuunneltavaa ja hän seisoo
kauempana.
"Hän on puolitiessä", sanoo Joakim. "Mies kelpaa kyllä."
Silloin kuuluu huuto syvyydestä. Kukaan ei ymmärrä sitä. Se ei ole:
pysähtykää hetkeksi, eikä: all right, vaan: ai, ai, ja merkkinuoraa
nyitään kovin. Ylhäällä luulevat kaikki, että on vedettävä ylös.
Silloin kohoaa terävä ja läpitunkeva huuto kuilusta, kuuluu veneen
kolahduksia kalliota vastaan, tuntuu kun koko saari yskähtelisi.
Kaikki kalpenivat. Köydet kevenivät samassa. Kysytään ja huudetaan,
Joakim sanoo: "laskekaa!" sitten kohta: "vetäkää!" Mutta kaikki
ymmärtävät, ettei mikään auta, vene on tyhjä, Simon on kaatanut sen ja
pudonnut vuorta pitkin alas.
Niin alkaa kesken tätä kaikkea kirkonkello soida joulua.
Mutta Fredrikke oli yhä viisas ja käytännöllinen, hän sai käsiinsä
Marceliuksen ja sanoi: "Jumala antakoon syntini anteeksi, mutta minä
olen iloinen, ettet sinä ollut siellä. Mitä tässä seisot? Etkö juokse
alas eteläpuolelta ja lähde veneellä katsomaan, miten on asian laita."
Ja kun kaikki ymmärsivät, että hänellä oli oikein, lähdettiin
juoksemaan saaren toiseen päähän. Vaikka kaikki tiesivät, ettei se
mitään hyödyttänyt.
PELLE MOLIN
Äiti varustaa kalamiehiä Lofotin matkalle.
Joulu ja uusivuosi ovat menneet, niitä on vietetty yhtä juhlallisesti
kuin Ruotsissakin vähän huonommalla ruokavalikoimalla tosin ja ilman
kirkkomatkaa.
Niin vanha joulukirkko! Mutta täällä Pohjolan rannikolla ei kernaasti
purjehdita pitkiä matkoja kirkkoon, kun pimeys on mustana turkkina
yllä, mustia kareja ei erota mustasta vedestä ja salakavala myrsky voi
syöksyä alas tunturin rinnettä ja varottamatta kaataa kaikki
purjehtijat vuonolla.
Äiti ja tytöt ovat vavistuksella odottaneet pyhien loppua. Tammikuun
alku on heille -- Helgelannissa, Norrlannissa ja Tromsössä -- vuoden
vaivaloisin aika. Isä väkineen on varustettava suurille
turskanpyynnille Lofotille.
Tammikuun 16 p:nä alkaa turskanpyynti Lofotlain mukaan. Silloin ovat
kaikki kalastusajaksi määrätyt: lääkärit, sähköttäjät, tarkastajat,
tuomarit, poliisit, nimismiehet y.m. asemillaan ja kaikki kulkevat
jännityksessä. Mitenhän kalastus käy? Onkohan turska lihava tai
laiha? Siimatko vai rihmapyydykset enemmän tuottavat? Itä- vai
Länsi-Lofotilleko mennään? Hinnat? Onkohan maksa lihava? Tulispa hyvä
ilma! Jumala varjelkoon kylmiltä itätuulilta, tunturiviimoilta ja
turskia karkottavilta myrskyiltä!
Jo joulun maissa voi tulla sähkösanoma lehtiin, odotetuin sanoma. Se
koskee ensi turskaa. Tieto tulee Rostista, Lofotin uloimmalta saarelta,
rosvojen piilopaikalta, haaksirikkojen ja laivaryöstöjen saarelta, jota
ympäröi vaarallinen karikko.
_Tänä vuonna on turska laiha!_ Siis muistellaan vuotta 1895, jolloin
rihmamiehet valittivat, mutta siimalla pyytäjät olivat tyytyväisiä.
Nälkäinen turska näet käy halusta koukkuun, olipa syöttinä sitten
suolattua silliä, turskan mätiä tai kalan palasia.
Uudenvuoden jälkeen alkaa äiti palvelushenkineen liikkua. He juoksevat
kuumeisessa kiihkossa rakennusten väliä. Isä on viislaidan omistaja ja
väkeä on omaa ja vierasta. Äidin pitää leipoa leivät kaikille,
täydentää villavarastoa, muistaa kaikkien tarpeet, voita, lihaa ja
muuta, mitä vuosisatoina on kuulunut Lofotlaukkuun.
Köyhä kalastaja lähtee palkkamieheksi ja saa isännältä varustuksen.
Onpa osuusveneitäkin.
Mutta varakkaan kauppiaan talossa, jossa saadaan laittaa kuntoon
useampia venekuntia, ei emäntä kahteen viikkoon jouda viipyvillä
askelilla maata lämmittämään. Lofotmiehillä on hyvä ruokahalu. --
Sellaisessa talossa on lehmiäkin talon tarpeiksi ja ylikin,
kestikievari on näet usein yhdessä. Tuntureilla on runsaasti ruohoa ja
kukkulain välisiltä suomailta saadaan suurella vaivalla hyvää heinää.
Syksyllä täyttyvät drittelit voilla, joka kumminkin on rauhoitettua,
sillä Lofotilla tarvitaan ainakin 5 kiloa mieheen. Joulun alla on
teurastettu lampaita ja joka miehen kistussa on lapoja ja käpäliä
suolassa, savustettuna ja kuivattuna. Vielä on 3 kiloa nuorta ja 3
vanhaa juustoa, 2 kiloa läskiä, 3-4 talikynttilää mieheen.
Sillinelikossa on mailman parasta silliä, mutta sitä ei täällä sillin
maassa paljon syödä. Kun ei ole punssia iltajuomaksi, ei myöskään
tarvita paperissa paistetuita silliä aamulla. Etikkaan ja sipuliin
sekotettuna sitä syödään tai keitetään siitä soppaa, n.k. silliryyniä
-- kauhea keksintö.
Joka veneessä on vielä suolaa ja puol'ankkuri "hapanta", maidosta
keitettyä, tai nyttemmin etikkaa. Kahvia on 1/2 kiloa viikoksi
venekuntaa kohti.
Äiti ja tytöt siis häärivät, isä ja miehet astelevat aittojen ja
venekodan väliä, jossa on teloillaan viislaita, kaunein ja
merikuntoisin vene, mitä löytyy. Airoja ja köysiä heitellään että
mäikyy. Kaiku kiirii pihan ja halkomäen yli tunturiseinää ylös, joka
vastaa kumeasti.