immelle, kunnialausuntoja nuorille variksille ja nokkahiiren nielasi
vanhus, joka oli kilpailun alkanut; ei hän kenenkään mielestä
ollut sitä ansainnut, mutta eihän hänelle ijän kaiken voitu
kunnialausuntoakaan antaa.
Palkintoja jaettaessa lentivät pikku-linnut aidalle, toiset lentelivät
mutisten ympäriinsä.
-- Tämä on hävytöntä, sanoi kottarainen.
-- Olisivat nyt voineet sinut kunnialla mainita, sanoi leivoemo
ukolleen.
-- Olen mieluummin ilman, vastasi tämä. Kunnian käsite on minulla ja
heillä erilainen.
Vanha varismuori kuuli mutinan ja lensi sinne.
-- Älkää nyt mukisko, pakisi hän. Piti lentää _paraiten_, ei ollut
kysymystä kauneimmasta tai nopeimmasta, eikä laulun lirityksistä.
-- No, mutta millainen on sitten paras lento? kysyi pääsky.
-- Luonnollisesti variksen lento, vastasi varismuori. Opetelkaa nyt
sitä ensi kerraksi, niin kyllä tekin voitte saada palkinnon. --
Mutta ensi kerralla saivat varikset lentää yksin, eikä kukaan
taiteilijalintu heidän kilpailuihinsa enää osaa ota.
VICTORIA BENEDICTSSON
Tutkimusmatkalla.
Hän oli kauhea demokrati, tuo hyvä notario, s.o. teoriassa, käytännössä
ei hän juuri ollut osottanut, kelpasiko mihinkään.
Hänen hienopintaisilla kasvoillaan ei näkynyt näivettymisen jälkeäkään,
viikset olivat pikkusievät ja silmät syvintä ruskeaa.
Hän oli lempeä kuin kasvihuonekasvi ja näytti vielä hellävaraisemmalta
reippaitten maatyttöjen rinnalla, joitten seurassa hän asteli maantietä
pitkin.
Nuo kolme kävelijää keskustelivat vilkkaasti ja näyttivät ulkonaisista
eroavaisuuksista huolimatta sopivan hyvin yhteen.
Notario oli tullut maalle "tutkimaan luontoa" -- kuten hän sanoi -- ja
huomasi sen väärentämättömän skoonelaiseksi: aaltoilevia peltoja ja
kukkivaa apilasta, joka tuoksui niin makealta, että luuli tuntevansa
sen maun kielellään.
Toinen tytöistä oikeastaan piti puhetta yllä kummankin puolesta, ja
notario oli tullut mieliaineeseensa: valtiollisiin asioihin.
"Enpä luule teidän täällä pitkälle pääsevän", sanoi neitonen.
"Kyllä, itse kansa on juuri se terve lähde, josta meidän teennäisen
aikamme on ammennettava", sanoi hän innostuksella.
Tyttö nauroi.
"Tahtoisinpa nähdä, miten tulisitte toimeen talonpoikiemme kanssa",
sanoi hän. "Minun vakaumukseni on, että tulee olla kasvanut heidän
keskuudessaan voidakseen oikein heitä käsittää."
"Oh, sellaisten ihmisten luonne on vähemmän monimutkainen kuin meidän
eikä niin vaikeasti tajuttava".
"Mutta karhea kuori voi alussa tympästä", sanoi tyttö vakavasti.
"Kuuluu, ettette tunne minua", väitti notario. "Ei mikään todellinen
minua tympäse."
"No, sitte näette tuossa skoonelaisen maatyöläisen perikuvan", sanoi
hän osottaen vähän matkan päässä tien vierellä istuvaa miestä.
He astuivat hiljemmin tehdäkseen huomioita.
Vanha mies istui ojan vierellä nauttien päivällistään. Se päättyi
mustaan leipään ja piimään, jota hän sarvilusikalla söi saviruukusta.
Hän oli ojankaivuussa ja vieressä oli maahan pistettynä lapio; itse
istui hän ojasta nostamallaan maalla ruukku polvien välissä. Hän oli
mudan ja saven vallassa, housut kiverretyt puoleen sääreen, ja
kesäkuumasta huolimatta oli hänellä yllään paksut villasukat, joiden
pohjat olivat nahalla vahvistetut puukenkien hankausta vastaan.
Kasvot olivat ryppyset ja likasenruskeat, mutta ilme oli hyväntahtonen.
Hän näytti suuresti nauttivan siitä, että sai hetken istua ja antaa
auringon paahtaa selkäänsä.
Vartalo oli kulmikas ja vino, liikkeet kömpelöt; mutta nuo kankeat
käsivarret nostivat suunnattomia kuormia, ja känsäset kourat olivat
lujat.
"Hyvää päivällistä, Anders Hansson", sanoi puhelias tyttö pysähtyen
seurueensa kanssa ukon eteen.
"Kiitos toivotuksesta", vastasi ukko ja kourasi lakkiansa.
"Kaunis ilma", jatkoi neiti, joka tiesi mistä oli lähdettävä.
"Niin on. Hyvä että se siunattu sadekin loppui", vastasi Anders Hansson
ja maistoi lusikastaan.
"Kovaa työtä tuo", lausui notario osottaen painavaa lapiota.
"No eihän tuo nyt kesällä niin pahan vaarallista ole", arveli mies.
"Mutta ei sitä tuommosilla persiljasormilla maksasi yrittää." Hän
katseli säälien notarion hansikkaisia käsiä.
Mutta, herranen aika, mitä vetääkään ukko ruukustaan!
Pienen kuolleen rotan.
Se oli yllätys Anders Hanssonillekin, joka muuten on hyvin karaistunut
elämän vaihteluita vastaan. Hän punastui tehdessään huomion. Mutta
skoonelainen ei niin vähästä tajuaan kadota. Ukko pyyhki maidon rotasta
ja pani sen maahan viereensä.
"On niin paljon hiiriä aitassa", sanoi hän selitellen. "Hukuttavat
itsensä maitoon ihan tämän tästä."
Ja niin jatkoi hän ateriaansa kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Nuori tyttö heitti nopean silmäyksen seuralaiseensa. Tämä oli ollut
liikaa, ja hän oli kalvennut, sillä häntä kauhistuttivat rotat ja
oksetus oli likellä.
Neiti nyökkäsi hyvästit ukolle ja he menivät edelleen.
"Noo?" kysyi hän jonkun ajan kuluttua.
"Vaikka eläisin sata vuotta heidän keskuudessaan, niin en oppisi
käsittämään moisia elukoita", vastasi notario enemmän voimakkaasti kuin
hienosti. Hän voi pahoin ja hänen teki mielensä purkaa raivoaan
jotakin, ketä hyvänsä vastaan. Nuori tyttö nauroi.
"Niin, kyllä tuo oli pahinta, mitä minä olen nähnyt", myönsi hän.
"Mutta ukon on elätettävä perhettään eikä ruuasta saa mitään mennä
hukkaan."
Hetken kävelyn jälkeen lisäsi hän:
"Vaimolla on keuhkotauti ja mies keittää kahvin hänelle joka aamu
ennenkuin menee työhön. Tehkääpäs perässä."
Notario pudisti päätänsä. Hänen mieltänsä käänti eivätkä sovittavat
sanat mitään vaikuttaneet.
Kahvin keitto ei sovittanut rottajuttua.
Joulu.
Kertomus Etelä-Ruotsista.
Ei lunta maassa, eikä huurretta puissa. Avuttoman alastomina seisoivat
ne kylmästä väristen. Kuu ei valase maisemaa; on likasenharmaa hämärän
hetki ja kenttien yli käy nihkeä tuuli, joka tunkee luihin ja ytimiin.
Tie on lokanen ja jalat tarttuvat saviseen maahan, joka on sitovan
sitkeä. Pieni kivetön oikotie, polkemalla, ei ajaen tehty.
Ylös mäkeä nousee pieni ukko laahustaen rattaita. Kuorma on kova
vanhalle miehelle. Läiskähtäen vaipuvat puukengät likaan ja imaseva
ääni kuuluu, kun hän ne vetää ylös. Ylempänä on tie kovempaa ja kulku
käy helpommin. Mäen päällä huoahtaa hän, lykkää lakin niskaan ja
pyyhkii otsaansa lammasnahkaturkin hialla.
Se oli viimeinen ylämäki, mutta myös pahin. Hämärä tummenee. Olisipa jo
kotona!
Hän sylkäsee kämmeniinsä, hierasee niitä toisiaan vasten ja tarttuu
aisoihin. Nyt käy kulku helpommin, hän käy reippaasti -- reippaammin
kuin huomaakaan, sillä hän ajattelee kalaa ja puuroa. Siksi ikävöi hän
kotiin.
Huomaamattaan alkaa hän hölkyttää ja kärryt tahtovat lisätä vauhtia.
Mäki on jyrkkä. Ei ole helppoa hiljentää kulkua, ja niin täytyy hänen
juosta, painavasti, kömpelösti. Se näyttäisi naurettavalta, sillä hänen
polvensa vapisevat väsymyksestä. Mutta ei ole ketään auttamassa häntä,
eikä nauramassakaan hänelle; missään tapauksessa ei hän välittäisi
semmosesta. Hän mutisee pikku kirouksia, nykäyttelee rattaita kuin
vikuri hevonen, saa lopulta vauhdin hiljenemään ja lönkyttää hiljaista
tahtia edelleen. Kotia ennättää hän ennen puuron valmistumista.
* * * * *
"Joulukuvahan piti olla! Mitä on meillä tekemistä kärryjä vetävän ukon
kanssa?"
"Köyhän joulu on väliin omituinen."
"Mutta moinen aihe! Ei, valoa -- paljon valoa! Nyt on joulu-ilta!"
* * * * *
Kartanon asukkaat pukeutuvat. Salonki on tyhjä.
Valoa tulvii pöytälampusta, kattokruunusta ja kynttilöistä. Sitä tulee
joka puolelta niin armottomasti, että varjoparat eivät tiedä mihin
piiloutua, vaan saavat sikin sokin tuskin huomattuina langeta kaikkiin
suuntiin.
Niin on oleva!
Kuusi, jonka oksilta tähdet ja kultakorut kimaltelevat, ei ole vielä
sytytetty. Sen tummanvihreät havut imevät ahnaasti valoa ja levittävät
vuorostaan pihkasta metsätuoksua huoneeseen. Se sanoo sanoja selvemmin,
että nyt on joulu.
Hienolla pöytäliinalla loistaa hedelmämaljoja täynnään omenia ja
pähkinöitä. Valonsäteet taittuvat pullojen särmiä vasten ja ohkasia
laseja on ympärillä, kirkkaina kuin kaste, hauraina kuin onni.
Kaikki on odotuksessa.
Ulkona kyökissä on myös lämmintä ja valosaa. Padassa porisee hanhi, ja
Liina seisoo juhlapuvussa liikuttaen puuroa. Hänen kasvonsa ovat sievät
ja hän näyttää pikemmin neidiltä kuin palvelustytöltä. Hänen ilmeensä
osottaa, että hän itsekin sen tietää, ja se näkyy siitä siroudesta,
jolla hän kauhaa pitelee. Mutta hän onkin sisäkkö hienossa talossa.
Hyväntahtosesti hän vain hoitaa keittäjättären tointa tämän
pukeutuessa.
"Hyvää iltaa, Liina", sanoo nuorekas ääni oven avautuessa.
"Herranen aika kun säikähdin", sanoo Liina herttasimmasti hymyillen,
eikä ollenkaan näytä säikähtyneeltä.
"Ymmärräthän, että olen märkä, sillä ilma on sumuinen, eikä minulla ole
halua näyttäytyä sulhaselle ennenkuin olen hienoissa pukimissa." --
Tulija on parinkymmenen vuoden ijässä oleva nuori mies.
"Missä on äiti?"
"Rouva on pukeutumassa, mutta kai hän jo on valmis, herra voi mennä
salonkiin, siellä ei ole ketään ja rouva tulee kohta. Minä en voi
lähteä puuron takia."
"Ei tarvitsekaan Liina. -- Täälläpä on lämmintä ja hyvää! -- tahdotko
viedä nämät sitten huoneeseeni?" Hän asetti laukun ja päälysvaatteet
tuolille.
"Heti kun Johanna tulee."
Nuori mies avasi oven salonkiin ja astui sisään. Hänet valtasi
omituinen tunnelma; ei koko maan päällä ollut paikkaa näin
ystävällistä, puhdasta ja iloista kuin tämä -- _hänen_ kotinsa!
Hän olisi tahtonut levittää käsivartensa sitä kohden kuin olisi se
ollut elävä olento, jonka hän voi pusertaa onnen syleilyyn. -- Ovi
avautui ja sisään astui hänen äitinsä.
"Äiti", sanoi hän ainoastaan. Yksi sana voi sisältää paljon. Ja äiti,
tämän kodin sielu, laski kätensä poikansa olkapäille ja katsoi häntä
silmiin.
"Lapsi", sanoi hän hyväillen, "isä on pahoillaan, kun et päässyt
ylioppilaaksi."
He suutelivat toisiaan.
"Äiti saa kysyä tovereiltani", sanoi poika, "kaikki sanovat että
tehtiin vääryyttä."
Äiti katsoo häneen epäillen, mutta uskoo tietysti.
"Pelkään, että olet huvitellut liikaa, olet maksanut isälle paljon."
Ihaillen ja varoen katsoo hän poikansa kauniisiin kasvoihin. Tämä
painaa kätensä hänen poskilleen ja suutelee häntä jälleen.
"Ei nyt toruta jouluiltana."
"Mutta isä --?"
"Niin isä luulee, että voi päntätä latinaa, niinkuin hän tutkii
numeroitaan, hiljaa ja varmasti, ettei erehdystä tule."
"Mutta hän suuttuu."
"Silloin lepyttää pikku-äiti hänet."
"Mutta, Otto, saat ajatella --."
"Minä _olen_ ajatellut!" huudahtaa tämä iloisesti pyörittäen äitiään
ympäri, "mutta nyt on joulu ja nyt iloitaan, ja minä olen ostanut niin
sieviä joululahjoja siskoille, ja sitten on minulla pikku velkoja,
joilla en nyt voi huolettaa isää, sillä autathan sinä minua vähän. Ja
sinä olet kaikkein herttaisin pikku äiti!" Ja taas hän suuteli häntä.
"Mutta Otto!"
"Niin, ei sitä voi auttaa, on niin ihanaa tulla kotiin mailman melusta
--. Ja Emmi kun on kihloissa!"
"Niin, ja Herbert on hieno mies."
"Uskonpa kyllä -- luutnantti! Ovat kai hyvin rakkaat?"
"Kuten vastakihlatut ainakin."
"Hauskapa nähdä siskoa! Hän on kai sievä morsian. Hän on niin hieno ja
soma kuin konfekti. Äiti -- Emmi on kaunis tyttö!"
Äiti hymyili. Hän oli onnellinen lapsistaan. Jos Otto nyt olisi ollut
ylioppilas, niin olisi tullut liikaa. Sokea, jumaloiva äidin rakkaus
oikein säteili hänen kasvoistansa.
Poika tarttui hänen käsiinsä. Ihailtuna oleminen on nautintorikasta.
"Missä on isä?"
"Tietysti konttorissaan, eipä häntä saa edes pukeutumaan. Oikein ikävää
Herbertin takia." Tyytymättömyyden varjo lennähti äidin kasvoille.
"Sellainen on isä aina."
"Ei mitään", sanoi poika lohduttaen; "olkoon puettu tai ilman, hänestä
täytyy pitää."
Hän sai kiitollisen katseen näitten sanojensa takia, he puristivat
toistensa käsiä; ei ollut pilveä perhe-elämän taivaalla.
* * * * *
Konttoripöytänsä ääressä istui isä kumartuneena yli ison kassakirjan ja
nojaten päätään käsiinsä. Mutta hän ei työskennellyt.
Siinä oli kaunis pää, parta aaltoileva ja harmaa. Mutta kun hän nyt
istui siinä yksin, oli hänen asennossaan jotain tuskastunutta
painostusta -- keskeymätön, kalvava levottomuus oli piirtänyt syviä
vakoja hänen kasvoihinsa. Ne olivat erikoisen hennot nuo kasvot.
Hän istui kokoon vaipuneena. Harvoin hän tätä ajatteli, oli paras
haihduttaa nuo ajatukset. Hän oli aina toivonut, että saisi tilaisuuden
suorittaa takasin, mutta ei ollut onnistunut.
Nyt oli tilinteko taasen.
Mitä kekseliäisyyttä olikaan hänen täytynyt käyttää peittääkseen
vajausta --. Se oli onnistunut. Mutta se kasvoi kuin lumivyöry. Nyt ei
voinut pitkälti viipyä. Sen täytyi vyöryä heidän kaikkien yli, nyt näki
hän sen. Hän oli kaikin voimin vastustanut sitä, ja odottanut
pelastusta -- turhaan. Nyt loppuivat hänen voimansa.
Ennen ensi joulua -- --. Niin. Ei kauempaa.
Tuntui kuin olisi säälimätön käsi tarttunut hänen kurkkuunsa.
Onnettomuus painoi häntä hautaa kohti. Jospa hän vaan saisi kuolla sitä
ennen. Kuolla omaistensa ympäröimänä, viimeiseen saakka nauttien heidän
rakkauttaan, jonka takia hän oli uhrannut niin paljon -- senkin, jota
ei kellään ole oikeus uhrata. Nyt oli vain _yksi_ onni, se oli tämä.
Hän risti kätensä ja rukoili kuin lapsi tuskassaan, rukoili sitä ainoaa
vedet silmissä.
Ennen ensi joulua -- ensi joulua! Ja tämän viimeisen tahtoi hän tehdä
niin valosaksi ja iloseksi, viime juhlanaan tahtoi hän ahmia heidän
hellyyttään.
Hän ei moittinut itseään, tunsi vain tuskaa. Jos hän olisi saanut alkaa
alusta, niin olisi käynyt samoin. Hän ei voinut sanoa: ei -- heille;
hän ei voinut kestää tyytymättömyyttä -- heidän puoleltaan; ei sanoa
totuutta -- heille. Siinä kaikki.
Hän ei voinut elää ilman hellyyttä, siksi oli hän sen ostanut ---
ostanut sitä niin kauan vaimoltaan ja lapsiltaan, että nyt oli
kunniaton mies.
Kuinka hän olikaan vanha ja väsynyt? Hän nousi raskaasti. Nyt oli
joulu. Häntä odotettiin.
Heikko ilon heijastus kuvastui hänen kasvoistaan, kun hän ajatteli
valoa ja iloa ja kiitollisuutta joululahjoista. Hän oli kärsinyt niin
paljon, että hänestä tuntui, kuin olisi itse kärsimys sovittava.
Rikkaan joulu voi olla omituinen.
* * * * *
Rattaat olivat vajassa ja isoisä itse istui juhlapuvussaan puhtaana
uunin vieruspenkillä, hänellä oli yllään tummansininen sarkatakki, joka
näyttää kankealta ja uudelta kolmenkymmenenkin vuoden vanhana. Isä
istuu pöydän ääressä ja lukee rypistynyttä sanomalehteä, joka on
kulkenut kädestä käteen, kunnes on tullut tahraiseksi ja pehmeäksi kuin
vanha seteli.
Pöydällä loistaa lamppu. Puhdas liina peittää pöytää ja särvinvati on
jo esillä, vierellään leipää.
Ruokaa laitetaan tuvassa, säästyy siitäkin. Sängyssä on perunavati
peitettynä päänalusella lämmön säilyttämiseksi. Kala kiehuu
parhaillaan, ja äiti sekottaa puuroa, niin että lämmin höyry leviää
ympäri huoneen kiihottaen ruokahalua. Isoisän silmät seuraavat kauhan
kiertoliikettä sillä nautinnolla, jota toimeton tuntee työtä
katsellessaan.
Äiti on tuskin kolmenkymmenen ijässä mutta näyttää vanhemmalta, jos
häntä vertaa ylemmän luokan naisiin. Hän on iso ja voimakas, posket
ovat sileät ja punaset ja hän pyhkäsee kasvojaan silloin tällöin
esiliinallaan, sillä lieden ääressä on lämmintä.
Pienokaiset pyöriskelevät pitkin lattiaa, hyvin levottomina, mutta
ääneti ja hartaina, sillä äiti pitää järjestystä. Yksi heistä seisoo
lieden ääressä, ja kun luulee, ettei häntä huomata, koettaa hän
etusormellaan varovasti kalanpalasta tunnustellakseen, onko se
kiehunut.
"Paavo annas olla!" huudahtaa äiti ja pukkaa häntä päähän toisten salaa
virnistäissä.
Mutta nyt on ruoka valmis. Puuropata nostetaan tulelta -- --
kolistellaan hellan renkaita ja sitten merkitsevä äänettömyys.
"Hanna! otas perunat esiin!" käskee äiti ja määräys täytetään
täsmällisesti. Itse asettaa hän lipeäkalan kivivatiin. Se levittää
höyryä hänen ympärilleen. Odotus on jännittynyt ylimmilleen. Ainoastaan
isä näyttää välinpitämättömältä; se kuuluu hänen arvokkuuteensa. Vasta
kun kala asetetaan pöydälle, panee hän lehden pois.
"Kas niin, nyt on ruoka pöydässä", sanoo äiti lapsille ja vilauksessa
ovat he paikoillaan.
Ja nyt on joulu tuvassa. Ei lahjoja ja vastalahjoja, ei kuusta
makeisineen, mutta ateria niin vankka, tyytyväisyys niin sydämellinen,
että sen muistaa koko vuoden.
"Isoisä, nyt on puuro pöydässä", sanoo isä. Ja "isoisä" kömpii pöydän
ääreen.
Ei ajattele hän enää, että rattaat olivat painavat ja tie pitkä, tai
että nuorempain jalkain olisi ollut se matka tehtävä. -- Ainoastaan
puuroa -- puuroa!
Kansanystävä.
Uusi maaseutulehti oli hyvin kannattanut loppuun kuluneena vuotena ja
sen toimittaja oli hienon käytöstapansa ja pienten samppanja-aamiaisten
kautta tullut hyvin "muotiin." Hänen lehtensä oli maltillisesti
kansanystävällinen eikä astunut kenenkään varpaille; oli
kevytsisältöinen ja huokea ja nähtiin se niin köyhän töllissä kuin
rikkaan talossakin.
Yritys oli onnistunut.
Uudeksi vuodeksi aikoi toimittaja muuttaa Tukholmaan ja tehdä
lehdestään työväenliikkeen äänenkannattajan, ja häntä onniteltiin
yleiseen tuuman johdosta, sillä hän tuntui valetulta johtajaksi, eikä
hän koskaan tekisi itseään syypääksi liioitteluun. Siihen mieheen voi
luottaa, siitä oltiin yhtä mieltä.
Hän seisoi peilinsä edessä ja täydensi pukeutumistaan huolellisesti,
tarkasti kuten kaiken mitä teki. Viimeiset päivät olivat olleet pelkkiä
juhlia ja kutsuja, sillä kaikki tahtoivat nähdä hänet, kaikki tahtoivat
sanoa hänelle jäähyväiset ennenkuin hän jätti kaupungin.
Täksi päiväksi oli työväenyhdistys komeaan huoneustoonsa laittanut
juhlan, ja toimittaja itse oli sepittänyt vaikuttavan runon, jolla hän
jätti hyvästit yhdistykselle.
Hän ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt, mutta näytti vanhemmalta;
tukka oli otsanrajasta harva, tumma ja sileäksi kammattu. Solakka
vartalo oli aika soma, etenkin mustissa, ja koko ihmisessä oli jotain
silkosta sievistettyä: saavuttamaton, kohtelias tyyneys, joka pakotti
kaikki kohteliaiksi.
Lyhyt talvipäivä oli jo lopussaan ja kaasu sytytetty hänen sievässä
kaksikamarikossaan. Kello soi ja kohta sen jälkeen avautui ulommaisen
huoneen ovi. Toimittaja heitti viimeisen silmäyksen peiliin, pyyhkäsi
viiksiään ja astui esille. Hän näki aivan nuoren miehen, joka kumartaen
seisoi oven pielessä. Tuo oli tavallaan tuttu, oli näet avustanut
lehteä. Enempää ei toimittaja hänestä tietänyt. Hänen toimeentulonsa
näytti olevan vaikea. Esiintymisessä oli jotain joka sen sanoi vaikka
vaatteet olivat siistit ja moitteettomat. Hänen aikomuksensa oli ottaa
ylioppilastutkinto, mutta hän ei koskaan ollut käynyt missään
kunnollisessa oppilaitoksessa, vaan luki yksityisesti ilman suuria
onnistumismahdollisuuksia. Hän kirjotti kuitenkin luontevasti ja tuntui
lukevan paljon.
"No, hyvä herra Andersson", sanoi toimittaja hyväntahtoisesti. "Mitäs
on sydämellä? Pyrkiikö joku pieni kynänpiirros päivänvaloon?"
"Ei, ei nyt", vastaa puhuteltu hämillään ja hänen kasvojensa väri
vaihtui. "Tahdoin vain kysyä, voisinko saada jotain korvausta
kirjotelmistani."
"Ei, paras herraseni, sitä saamme vielä hiukan aikaa odottaa", sanoi
toimittaja hymyillen. "Te olette vielä liian kypsymätön voidaksenne
saada korvausta. Olen ottanut lehteen koelmanne tehdäkseni teille
palveluksen."
"Olen teille hyvin kiitollinen", sanoi nuori mies anteeksi pyytävästi.
"Suokaa anteeksi kysymykseni."
"Ei vaaraa. Päivä tulee, jolloin kokoatte rahaa kirjotuksillanne",
sanoi toimittaja iloisesti.
Hänen suosikkinsa näytti aikovan sanoa jotain, mutta sitten voitti
kainous, hän kumarsi hätäisesti ja meni. Eteisessä hän pysähtyi
ottamaan päällystakkiaan, ja juuri hänen lukkoon tarttuessa lykättiin
ovi ulkopuolelta auki.
Hän peräytyi askeleen, kun oli saada oven otsaansa vasten.
"Herran nimessä, en kai sinua kuoliaaksi lyönyt?" sanoi tulija
reippaasti.
"Et. Mutta ei se sinunkaan ansiosi ole", sanoi nuori mies nauraen ja
vaihtoi lujan kädenlyönnin tulokkaan kanssa.
Tämä näytti työmieheltä, kädet olivat valkeat, mutta kovat, kasvot
kalpeat, mutta tarmokkaat. Hän olisi ollut kaunis mies, jos hänen
vartensa olisi ollut parempi. Hän oli nuoren ystävänsä täydellinen
vastakohta, ja pitäen tämän kättä vielä omassaan katseli hän
tutkistellen tämän kasvoja.
"No, saitko rahaa?" sanoi hän.
"En", vastasi toinen hiljaa.
"Ei äyriäkään?"
Nuorukainen pudisti päätään. "Olisit ottanut nämät mukaan", sanoi
toinen eloisasti. "Sinä olet liian pelokas, se ei kelpaa. Tule sisään,
niin puhun hiukan sille miehelle."
"En mistään hinnasta."
Varjo vetäytyi toisen kasvoille.
"Ei kelpaa", sanoi hän heittäen tämän käden, joka retkahti alas. "Et
kelpaa, olet pelkuri."
"Engberg", sanoi toinen moittien.
"Niin, ei se ole helppo sanoa", sanoi Engberg tyynempänä, "mutta totta
se on. Päätä sinulla on, mutta pontta ei kylliksi. Tahi, jollet ole
arka, mikset uskalla mennä sisään?"
"Tiedät, että olen semmoinen; se tarttuu kurkkuun, en voi puhua."
"Ei tarvitsekaan, minä puhun."
Engberg astui rivakasti sisään ja toinen seurasi. Toimittaja oli mennyt
makuuhuoneeseensa.
Engberg meni ovelle, joka oli auki.
"Anteeksi, kenties häiritsen", sanoi hän kohteliaasti.
Toimittaja käännähti pöytänsä äärestä. Kohtaus ei näyttänyt
tervetulleelta.
Engberg oli hänen ent. suutarinsa.
"Olisin kiitollinen, jos Engberg toisten tahtoisi naputuksella ilmaista
tulonsa", sanoi työväenystävä hieman ylhäisesti.
"Olisin sen tehnyt, jollen olisi tiennyt että toimittaja oli
tavattavissa. Tapasin juuri tämän nuoren miehen eteisessä", hän
katsahti yli olkansa seuralaiseensa, joka seisoi puoleksi uteliaana
puoleksi arkana. "Ja minä lupasin puhua hänen puolestansa."
"Kai hän sen itsekin osannee."
"Ei. Se hänen vikansa juuri onkin, mutta kirjottaa hän osaa. Nyt
pyytäisin herra toimittajaa antamaan jotain hänen työstään. Hän
tarvitsee sitä."
"Ei ollut koskaan puhetta maksusta, kun kirjotukset jätettiin, eikä
lehti nyt voi maksaakaan."
"Miksei?"
"Sitä ei herra Engberg ymmärrä."
"Ymmärrän vain, että kun jonkin työ on täysikelpoisena vastaanotettu,
niin hän myös on ansainnut maksun siitä." Näkyi, että työmiehessä
kohosi viha, vaikka hän vielä hillitsikin sen.
Hän oli juonut; ei niin että olisi ollut päissään, vaan kuitenkin niin
että veri liikkui nopeammin suonissa ja sanat lähtivät liukkaammin.
"Kuka on sanonut, että olen pitänyt herra Anderssonin työtä
täysikelpoisena?" sanoi toimittaja.
"Ei kukaan, mutta en luule teidän tahtoneen tarjota maksaville
lukijoillenne semmoista, mitä itse piditte ala-arvoisena. Jos me,
käsityöläiset, tahtoisimme tehdä samoin pidettäisi sitä petollisena
menettelynä kaupanteossa."
Engberg hymyili, hän luuli antaneensa oikean surmaniskun
vastustajalleeen, mutta tämä seisoi välinpitämättömänä, vieläpä hän
näytti pidättävän hymyäänkin.
"Ensiksikin puhutte, mitä ette ymmärrä ja toiseksi puututte asioihin,
jotka eivät teihin kuulu", sanoi toimittaja.
"Laskuni, jota ette ole maksanut, ei kai myöskään kuulu minulle!"
jatkoi toinen hänen tyyneytensä ärsyttämänä.
"Jos olisitte alusta pitäen esiintynyt vähemmän pöyhkeästi, olisi tuo
ylioppilasvelka kai nyt maksettu."
"Minä haen sen ulos."
"Olkaa hyvä, teillä on kai velkakirja?"
"Aiotteko kieltää olevanne minulle velkaa 87 kruunua ja 97 äyriä?"
Toimittaja ei vastannut, kohautti vain olkapäitään säälivästi; koko
hänen asennossaan oli teatterinaisen väsynyttä siroutta, joka oli
toisen kasvoissa hehkuvan vihan täydellinen vastakohta.