lumous murrettu? Mutta kun hän näkee suden tulla jolkuttavan viidakosta
ja laskeutuvan karhun viereen, nojautuu hän puuta vasten odotellen.
Liikkeellä ovat kaikki maan elävät. Jänis koikkelehtii aivan tuossa
edessä, kettu pujahtaa hänen ohitsensa; juhlallisesti taipuvat vesat
tulevan hirven tieltä, ja mäyrä kaivautuu esille kiven kolosta. Ja
kärmeitä ja sisiliskoja kiertelee jaloissa.
Ja ilmasta kuuluu siipien havina, pehmeästi ja tyyneesti; ilman ja
vuorten siivekkäät asukkaat saapuvat. Kohtisuoraan ilmasta lennättää
haukka asettuen metsästä tulleen punatulkun viereen, ja kaikki
lähipuitten oksat täyttyvät linnuilla. Ja kaikki odottavat hiljaa.
Silloin kuuluu hiljaista suhinaa kaukaa metsästä. Kun hän kääntyy
sinnepäin, näkyy heikko valon kajastus viidakoita pitkin lähenevän.
Ja valopolkua pitkin lähenee nainen. Hänen pukunsa on tummansininen ja
musta päähine on liukunut alas päälaelta; hän pitää äskensyntynyttä
lasta sylissään ja kumartuen sen yli lämmittää hän sitä henkäilyllään,
ja valoisa loistava pilvi on hänen ympärillään, mutta se on vain hänen
hymynsä aurinkoa ja hänen silmiensä lämmintä valoa. Hän kulkee keveästi
läpi metsän, eivätkä hänen jalkansa jätä jälkiä lumeen, ja kivet ja
kannot väistyvät, etteivät loukkaisi hänen jalkojaan.
Nyt lähenee hän valoisana. Kuin lempeä kevättuuli kulkee hän, ja kuin
kukkain tuoksu kesällä. Ja metsän eläimet hiipivät valopolun vierelle
ja linnut laskeutuvat alimmille oksille, on kuin koko metsä pyrkisi
lähelle häntä.
Hän lähenee kuin kevättuuli, ja kuin kesän koitto? Kuusten tummat
kasvot valkenevat, ja petäjät huojuvat hiljalleen kuiskaten: nyt on hän
täällä, odotettumme! Ja hän hymyilee puita, kaikkia kohti. Ja eläimet
katsovat häneen valoisin silmin.
Mutta Janne painaa kasvonsa alas uskaltamatta vastata katseeseen, jonka
tuntee lämmittävän suljettujen silmäluomienkin läpi...
Kun hän jälleen avaa silmänsä on kaikki poissa. Metsä nukkuu ja kuusten
ja honkien vaiheilla on pimeys jälleen painavana ja kylmänä.
Janne tarttuu sauvoihin lähteäkseen, mutta ajatuksensa pidättää häntä,
hänkö on kuningatar ja kuka hän on? Vastaukseksi kuuluu kuusen
kuiskaus:
-- Juhlarauha on hänen nimensä ja Kodin-onni myös, ja mitä muuta on
lempeää ja kaunista maan päällä! Kuka on hän? -- Hän on äiti lapsineen,
enempää en tiedä. Mutta ihmeellinen olento hän on; ei ole myrskyä sinä
yönä, kun hän tulee luoksemme; hän on onnen rauha.
Janne ajattelee. Olihan tuo hänen lemmittynsä muotoinen, niin hänen
piirteensä! Ihmeellistä, ihmeellistä...
Hän seisoo kauan siinä. Hän katsoo itää kohti, jossa tähdet kalpenevat
valkenevassa taivaan kumussa.
Teeriemo.
Isotalon metsässä on vanha sysimiilun pohja monien muitten joukossa.
Löytyy paljon sellaisia yltympäriinsä metsissä.
Jo on vuosia kulunut siitä, kun miilun savu aaltoili puitten välillä ja
harvapuheisia, nokisia vakavia miehiä istui sysimajassa tuijotellen
nuotiovalkeaan pitkinä talvi-iltoina. Mutta maja on jälellä vielä,
vaikka huonona ja ränstyneenä; tuuli pujotteleiksi esteettä sisään
suurista raoista, savuaukko ja ovi ammottavat avoimina sadetta ja
aurinkoa vasten, ruohoa kasvaa makuulavitsalla ja suuria leppä- ja
koivupensaita seinissä ja katolla.
Myöskin ulkona miilupohjien mustalla sysimurskalla kasvaa ruoho yhä
taajempana ja korkeampana, ja ympärillä on tiheä muuri kanervia ja
pikkukuusia; se tunkeutuu yhä lähemmäksi ja kerran tulevina aikoina on
metsän vihreä meri jälkeen sulkeutuva aukon yli ja hautaava sekä majan
että pohjan tummiin syvänteihinsä.
Metsän asujamet ovat jo ottaneet paikan haltuunsa, kun ihminen on sen
jättänyt. Niitä kävi siellä ennenkin, sen voivat sydenpolttajat kertoa;
useilla heistä kävi yöllisiä vieraita ja oli heillä seikkailuja
ihmeellisten naisolentojen kanssa toisinaan, niin että he tulivat
hieman päästä vialle. Mutta velhot tulivat siihen aikaan hiipien yksi
kerrallaan, hiljaa ja varovaisesti; nyt tulevat ne suurissa joukoissa
tanssien metsäpolkuja pitkin ja metelöivät vapaasti ja hurjasti
sysipohjilla. Ei tarvitse olla erityisen tarkkanäköinen nähdäkseen
niiden jälkiä; kun kulkee aikasin aamulla ohi, näkee pienten jalkain
merkkejä murassa, ruohoja on katkottu ja poljettu, ja sinne tänne on
pensaisiin tarttunut pitkiä, loistavia kultakiharoita tahi palanen mitä
hienointa hämähäkinverkkoharsoa.
Mutta eipä minulla ollutkaan määrä puhua sellaisista olennoista. Siellä
löytyy koko joukko toisia sekä siivekkäitä että siivettömiä. Aivan
miilupohjan vierellä kasvaa iso vanha mänty, jossa oravat mielellään
istuvat kuorien käpyjään, ja tikat kiipeilevät runkoa ylös ja alas
etsien toukkia. Siniset metsäkyyhkyset laskeutuvat usein ruohostoon
kuhertelemaan; jänikset ovat ottaneet haltuunsa ruohottuneet miilupolut
ja tehneet niistä itselleen julkisia kulkuteitä, ja kettu tulee joskus
hiipien viidakon läpi ja asettuu vaanimaan sysimajaan. Lisäksi on ilma
täynnä surisevia suvenkorennoita, ruoho kehrääviä heinäsirkkoja ja
pensaat yltympäriin viserteleviä tiitisiä; kultarintakerttu istuu
läheisessä kuusikossa ja soittelee hämärän tultua, ja syksypuoleen
tulee teeripoikue kanervikkoon avoimen laitaan.
Siellä on teeriemo itse, sitten kolme pikku kanaa ja kolme
kukkopoikasta. Niillä on siellä hyvä ja rauhaisa olo, tarvitaan
ketunkuono vainuamaan ja haukansilmät huomaamaan heitä tuuhean kanervan
keskeltä. Teeriemo kaakattaa ja lörpöttää, tämä on hänen mielestään
koko hauska paikka; seuraakin löytyy, oravat ovat varsin puheliaita ja
leikkisiä veitikoita, ja sinikyyhkyset ovat sangen rakastettavaa ja
hienoa, tosin kyllä hieman kevytmielistä väkeä, ei koskaan muuta kuin
suukkoja, hyväilyjä ja syleilyjä.
Toisinaan tulee nuori jänis koikkelehtien polkuja pitkin, hän on
kauniisti vaalakanharmaa ja näyttää hauskalta ruohostolla. Hän pysähtyy
keskelle miilupohjaa, nousee istualleen ja katselee ympärilleen;
hänellä on pirteät silmät, jotka pyörivät ympäriinsä. Hän huomaa
Teeriemon, tervehtii ja kysyy, kuinka voidaan; nuolasee käpäliään ja
laskee muutamia kahvipapusia maahan; kääntää äkkiä päänsä, heittää
korvat niskaan ja vierii keränä pois.
Hän kuuli kai jotain epäiltävää, mitä lieneekään ollut. On turvallista,
kun kerttu on likellä koskaan pettämättömänä vartijana. Kuulkaapas --
hän huutaakin kuusikosta. Tit, tit! kuuluu varottava viserrys ja sisii!
piipittää hän. Joku tulee, kuka lieneekin; tikka lakkaa nakuttamasta ja
viheltää -- tys tys! -- kyyhkyset lopettavat kuhertelun, orava
painautuu runkoa vasten ja tekeytyy niin pieneksi kuin voi, ikäänkuin
tahtoen uskotella olevansa kasvannainen punasenruskealla kaarnalla. Ja
sii-sii! huutaa kerttu taas; kettu se ei ole, kenties haukka, tai
mahdollisesti ihminen... Teeriemo sävähti -- ihminen se on, ihminen
kulkee läpi metsän; viserrys lakkaa joka pensaasta, säveleet ja huudot
ilmasta ja latvoista, sipinä ja supina vaikenee mättäiltä ja
viidakoista. Vavisten seisovat kaikki puut, lehdet ja havut värisevät;
pikkulinnut ryömivät kauhuissaan lehdon pimeimpiin kätköihin,
päästäjäiset ja metsähiiret lennättävät loukkoihinsa, ja
liikkumattomina ovat kaikki maan matelijat. Kaikki on hiljaa, kaikki
pitää henkeään ja kuuntelee vavistuksella -- ihminen käy läpi metsän!
Nyt kuuluvat polulla hänen askeleensa -- keveinä ja hiipien, mutta
kyllin raskaina katkomaan kuivia oksia ja rapisuttamaan pudonneita
lehtiä ja neulasia. Nyt lähenevät ne nopeasti -- kyyhkynen lentää ylös,
läpättäen siivillään yleisen lähdön merkiksi, ja toiset seuraavat
kadoten kaikki puitten lomaan. Teeriemo on painava ja kömpelö ja hänen
on vaikea saada ilmaa siipien alle; mutta se käy vähitellen, kun
askeleet ovat aivan lähellä -- hän nousee meluten ja vaivoin ja huutaa
poikasilleen, hädissään änkyttäen: tu-tu-tul, tul! Pari seuraa häntä,
toiset lentävät eri tahoille. Kat-katkat-sokaa! huutaa Teeriemo
rak-rakkaat va-va-rokaa! Hän katselee tuskissaan ympärilleen, lentää
sitten metsään ja piilottuu puolukanvarsiin.
Siellä hän istuu hyvän aikaa höyhentäkään liikauttamatta. Hän vaan
kuuntelee tuskin uskaltaen hengittää. Yhä on kaikki hiljaista,
askeleita ei enää kuulu, mutta vaara ei ole ohi vielä, sen kerttu kyllä
olisi kertonut. Hän katsoo varovasti ympärilleen, mutta poikasiaan ei
hän näe; pysyisivät nyt vaan piilossa uskaltamatta liian aikasin
esille, ne eivät ole paljoa kokeneet.
Hänen siinä juuri miettiessään, kuulee hän äänen sysipohjalta --
tukahutetun tuskaisen vihellyksen. Jokohan joku pikku elävistä?
-- -- -- Niin, ääni uudistuu, kaiketi joku pikkukukoista, niille ei
maksa saarnata varovaisuutta! Hy-u, hy-y-u, kuuluu yhä uudelleen.
Teeriemo hiipii edelleen ja pysähtyy kuuntelemaan. Hy-y-u! -- silloin
vastaa hän puoliääneen ja pelosta änkyttäen -- tu-tu-len, ko-ko-kohta!
sanoo hän ja vaeltaa risukon läpi. Vähitellen sentään, hän painautuu
likelle maata, kurottaa kaulaansa tähystellen ympärilleen suurin silmin
ja kaakattaa silloin tällöin vastaukseksi. Mutta sitten pysähtyy hän
jälleen; on kovin omituista, väliin on kuin ei hän tuntisi ääntä; se on
toisinaan hieman karhea, toisinaan liian terävä. Mutta täytyyhän sen
olla teerikukon; ei ole toista metsän elävää, joka viheltäisi juuri
niin, nuo merkilliset vivahdukset kai johtuvat pelosta. Kun hän on
tämän saanut selville, lähtee hän taas liikkeelle vastaten selvemmin
houkutukseen.
Kohta kuulee hän rapinaa risukosta, kai pari pienokaistakin kuultuaan
vihellysmerkin on matkalla kokouspaikalle. Hän kääntyy sinne päin ja
kurkottuu katsomaan, jaha, tuolla näkee hän pienen ruskeatäpläisen
ruumiin ruohostossa, se on pikkukana, ja tuolla mustan loistavin
syvänsinisin vivahduksin, hän on koko komea veripunaisine täplineen
silmien yläpuolella, pienin pikkukukko, niin isänsä näkönen nokasta
pyrstöön! Emo nyykäyttää niille ja kotkottaa, katsokaa! ja ne
nyykäyttävät takasin ja kaikki kolme kämpivät hiljaa edelleen. Teeriemo
on levollisempi nyt, vaara tuntuu olevan onnellisesti ohi, kohta on
koko poikue taas kyllä koossa.
Silloin pamahtaa laukaus -- ja toinen. -- Vuoret antavat kaiun, kohaus
käy läpi latvojen, ja sininen pilvi häilyy miilunpohjan yllä.
Teeriemo vaikenee heti, painautuu sammaleeseen niin alas kuin voi.
Piiloon, piiloon! huutaa hän puoliääneen lähimmille poikasille.
Mutta myöhään. Tuolla lentää yksi ylös -- pienin kukko -- ja tuolla
pikkukana. -- Molemmat kohoavat hiukan -- silloin kajahtaa taas kaksi
laukausta -- ja ne putoavat maahan, raskaasti ja jäykästi kuin kivet.
Teeriemo on poissa suunniltaan ja on juuri itsekin nousemassa, hän ei
voi ajatella selvää aatosta. Silloin kuulee hän uusia ääniä sysipohjan
puolelta ja jää liikkumatonna makaamaan; kuuluu äänekästä naurua, ja
pari kovaa ääntä puhelee ja huutaa. Ne lähenevät ensin, hän odottaa
joka hetki tulevansa ilmi; silloin vetäytyvät ne jälleen pois, kuuluvat
yhä heikommin ja haihtuvat lopulta metsän hiljaisuuteen.
Hän makaa kauan hiljaa, nyt ei hän enää usko hiljaisuuteenkaan. Hän on
väsynyt ja alakuloinen, ei rasahdustakaan kuulu risukosta, kenties hän
on yksin jälellä, ei maksa toivoa.
Mutta hetken kuluttua sukeltaa lyhyt ja arka viserrys esiin
hiljaisuudesta. Si si -- tänne vaan, tänne vaan! sanoo se; kerttu se
kuusikosta kutsuu. Teeriemo herää kuin raskaasta unesta; nyt voi olla
rauhallinen, tissutus ja tassutus alkaa yltympäriinsä, ruohokossa ja
männynlatvoissa, kanervikossa ja pensaissa ja puolukanvarsistossa.
Heinäsirkka virittää viulunsa, orava tirkistää hakojen keskeltä,
maiskauttaa kerran ja tarttuu uuteen käpyyn, ja tikka tulee lentäen ja
asettuu nakuttelemaan männynrunkoa.
Nyt ei viivy kauan kuin Teeriemo taas on kanervikossa sysipohjan
vierellä. Mutta hänellä on vain kaksi poikasta luonaan; kuinka he
houkuttelevatkaan, kotkottavat ja viheltävät, niin ovat ja pysyvät
toiset poissa.
-- Nyt kävi huonosti, sanoo orava. Otan osaa suruunne.
-- Kiitos, kiitos, vastaa Teeriemo synkän näkösenä. Sitten katsoo hän
poikasiin ankarana ja surullisena ja sanoo: mutta kuka vihelsi, oliko
joku teistä, niin tunnustakaa vaan!
Poikaset vaikenevat, mutta orava vastaa:
-- Nyt iskette kiveen, Teeriemo, sanoo hän. Ei mikään teeri viheltänyt.
Sen teki ihminen. Minä näin kyllä kuinka hän oli piilossa tuon kuusen
takana ja soukensi kuonoaan; näin myös kuinka pienokaisenne tulivat
kanervikkoa pitkin ja olisin kernaasti varottanut heitä, mutta en
tohtinut suoraan sanoen. Kukin itseään lähinnä kuten tiedätte, sanoo
orava ryhtyen käpynsä kimppuun uudelleen.
-- Raukat, kotkottaa Teeriemo itsekseen ja katsoo polulle ja Ihmiselle
olisi ehkä sen katseen näkeminen ollut hyödyksi.
Palkintokilpailu.
Koivikkomäellä, tuolla vainioitten takana kilpailu pidettiin ja osaa
saivat ottaa kaikki linnut, jotka halusivat näyttää lentotaitoaan.
Lähtöpaikkana oli pieni aukeama koivujen keskellä kummun laella. Sen
toista sivua kulki aita ja keskellä oli heinälato.
Palkintotuomareina olivat varikset. Ei heille kukaan ollut tätä tointa
antanut, väittivät toiset linnut, vaan olivat he itse ottaneet sen, ja
koska heitä oli iso joukko, joka itsepintaisesti pysyi koossa, ei ollut
hyvä ottaa tuota oikeutta heiltä pois.
Muutamia oli jo saapunut vihreälle ja aurinkoiselle juhlapaikalle; he
istuivat koivunlatvoissa ja heinäsuovalla odotellen ja pakinoiden. Ja
toisia tuli kaikilta tahoilta; jo kaukaa kuului heidän vaakkuva
huutonsa. Toisiakin lintuja houkutteli melu paikalle, suuria ja pieniä,
ja asettuivat ne kaikkialle puihin, pensaisiin ja maahankin. Kilpailu
näytti lupaavalta.
Useampia oli jo ilmottautunut ja istuivat he jo valmiina puitten
latvoissa, toiset vielä koettivat siipiensä kestävyyttä.
-- Ihana ilma, sanoi kottarainen, joka istui aidanseipäässä katsojain
joukossa.
-- Paras mitä toivoa voi, vastasi leivoemo, mutta eikö herra Keltanokka
aio ottaa osaa?
-- Olen liian vanha, entäs te, rouva Leivo, -- tehän olette keskellä
visertävää nuoruutta?
-- Olen puoliso ja äiti, ja minun kunnianhimoni on kääntynyt toisaalle,
mutta mieheni on mukana.
-- Vai niin. Siishän otatte osaa tavallanne. Toivotan menestystä!
-- Kiitos. Minulla on todellakin toiveita. Jos minkäänlaista oikeutta
on, niin pitäisi hänen saada ensi palkinto.
-- En luota oikein varisten oikeamielisyyteen. No, mitäs se ensi
palkinto tuo sitten?
--- Oh, hupsu mies kulki läpi ha'an koristeltuna kukilla ja
köynnöksillä. Näistä putosi lakastunut koivunlehti, johon on sidottu
lankasilmukka, kohta otti sen varis ja se nyt ripustetaan voittajan
kaulaan. Mitätönhän se on, mutta se loistaa kuin kulta ja kunniahan on
pääasia.
-- Totta. Sehän on vertauskuva -- ja hyvin kuvaakin loistonsa pian
kuihtuvaa kunniaa. Entäs toinen palkinto?
-- Kuollut nokkahiiri. Ainakin kunniallisesti, ehkä hieman omituisesti
valittu.
-- Näyttää olevan aiottu vain variksille. Kai sitten koko joukko
kunnialla mainitaan?
-- Arvattavasti. Mutta nyt kai aletaan.
He katsoivat heinäsuovaa kohti. Iso varis, puheenjohtaja, piti pienen
avausvaakkunan ja sitten alettiin.
Muuan vanha varis alkoi kilpailun. Hän kohosi kurkkuaan karauttaen,
lensi pienen matkan koivunlatvoja pitkin, kääntyi ja tuli samaa tietää
takasin. Hän oli ennenkin kilpailuja alkanut; aina lentänyt saman
matkan samaan yksitoikkoseen tahtiin siipiään heilauttaen; ja aina oli
hänet kunnialla mainittu, ja siitä hän nytkin näytti olevan varma.
Esiintyi sitten nuoria variksia. He lentivät aivan samoin kuin
ensimäinenkin.
-- Vähäinen vaihtelu ei haittaisi, arveli kottarainen.
Mutta palkintotuomarit olivat tyytyväiset, ja kaikki varikset rähisivät
ilosta.
Sitten tuli harakka. Hän lenteli sinne tänne, heilautti häntäänsä ja
nauroi kuin olisi tehnyt pilaa koko hommasta. Mutta varikset kutsuivat
häntä humoristiksi ja olivat tyytyväiset.
Sitten tuli muutamia pikkulintuja. Suotiitinen ja hippiäinen lentelivät
nokkelasti puusta puuhun, koti- ja metsävarpunen hyppelivät maassa
tasajalkaa, lennähtivät hiukan ja hyppäsivät taas. Varikset näyttivät
ikävystyneiltä.
-- Sangen sievää; näyttää olevan taipumuksia.
Enemmän eloa tuli, kun kuikka ampui esiin. Hänen siiveniskunsa
muistuttivat varista, mutta olivat nopeammat ja voimakkaammat; ja hänen
äänensä oli myös kirkuva, mutta koko joukon puhtaampi.
-- Lentää liian korkealti ja nopeaan, sanoivat varikset; huutaa myös
niin hurjasti. Muutenhan -- ei hullumpaa.
Kuikka laskeutui järveä kohti ja katosi. Metsäkyyhkynen lensi esiin,
sitten suokurppa, räkättirastas ja muita.
-- Eivät lennä huonosti, sanoi kottarainen. Mutta todellista
taiteilijaa emme ole vielä nähneet.
-- Nyt saamme nähdä, vastasi leivo. Samassa kuului iloinen viserrys ja
kuin maasta nousi leivonen ilmaan. Hän kohosi suoraan taivasta kohti,
nopeasti ja taidolla, avasi sylinsä ja katsoi kohti aurinkoa -- siivet
värisivät kuin haavanlehdet ja koko ajan soitteli hän mitä
mutkikkaimpia lirityksiä.
-- Se tietää taitonsa, sanoi kottarainen ja tuijotti ilmaan.
Leivo nousi äkkiä ylemmäksi, yhä ylemmäksi aurinkoa kohti, pieneni
pisteeksi ja katosi kokonaan. Mutta liverrys kuului, milloin tipahti
yksinäinen kirkas sävel, milloin vieri pitkä liritys kuin kuperkeikassa
alas tai tuli kuin kirkkaita helmiä kultalankaa pitkin.
Hetkisen tätä kesti, ääni vaikeni äkkiä -- ja yks kaks tuli ilmasta
alas kuin pieni kivi. Mutta sillä oli siivet -- se pysähtyi aivan
maahan tullessaan ja mättäällä istui leivonen antaen kuulua helisevän
naurun.
Suosionosotukset olivat myrskyiset, pikkulinnut vikisivät, tikat
nakuttivat puunrunkoja ja kyyhkyset räpistelivät siipiään.
Vain varikset vaikenivat.
-- Mikä noille tuli? kuiskasi leivonen. -- Ovatko ne sokeita ja kuuroja
-- vai _voiko_ kenkään olla ihastumatta semmoisesta.
-- Ihastua! kertasi kottarainen. Älkää puhuko variksista ja
ihastuksesta samana päivänä, rouva Leivo. Mutta nyt on pääskysen vuoro.
Hänpä on hieman terävämpi kuin teidän herra miehenne, mutta vain
lennossa.
-- Se on totta, mutta livertää hän ei osaa.
Pääsky heittäytyi korkean kiven kupuralta alas, ampui maata myöten ja
nousi sitten ihanassa kaaressa korkeuteen ja liiteli siellä hetkisen.
Milloin häilyi hän hetkisen paikallaan miellyttävästi heilauttaen
siipiään; milloin hän sivuttain nuolen nopeudella ampui alas, siivet
painuivat kylkiin, avautuivat taas ja rohkealla keikauksella nousi hän
ylös. Kuin sorea ja soleva pursi suipoin siipipurjein, pyrstö
peräsimenä liiteli hän avaruuksien ääretöntä merta; kuin terävä nuoli
tuli hän viuhuen maata kohti -- ja lenti kepeänä pallona ylös sinistä
taivaanlakea kohti tehden lyyryn rohkean ja kauniin kaaren. Ja nyt ajoi
hän suvenkorentoa pitkin koivujen latvoja, nyt sieppasi hän hyttysen
lennosta. Ja sitten teki hän muutamia sukkelia käännähdyksiä, lensi
alas ja tarttui kuin ohimennen kiven huipulle.
-- Ihastuttavaa, ihastuttavaa, vihelsi kottarainen ja maiskautti
kielellään. Toiset katsojat yhtyivät ja kuorossa huudettiin ihastusta.
Vain varikset olivat vaiti.
-- Mikä niitä vaivaa? kuiskasi leivoemo. Eikö tämäkään ollut hyvää
lentoa?
-- Heidän mielipiteensä tulee vähitellen esille, vastasi kottarainen,
pelkäänpä arvaavani sen.
Oli jälellä vain muutamia kilpailijoita. Urosmetso, kömpelö ja hidas,
lento ei ollut hänen vahvin puolensa, hän olisi mieluummin
kuusenlatvassa soitellut, sillä sitä hän osasi. Mutta variksista oli
hänen lentonsa mainio, hänen ääntään eivät he ymmärtäneet.
Kissapöllökin oli uskaltanut esille keskellä päivää näyttämään
pehmeätä, äänetöntä lentoaan. Varpushaukka liiteli esiin ja tornihaukka
ampui kapein, pitkin siivin ja pyrstö levällään kuin viuhka.
Heistäkään eivät varikset välittäneet. Mutta ääntä saivat he, kun joku
heidän joukostaan taas esiintyi.
Se oli keski-ikäinen naaras. Ei hän erikoisemmin lentänyt kuin muutkaan
sukulaisensa, sama tahti ja sama tie koivun latvuksia pitkin. Eikä
hänen äänelläänkään omaa kaikua ollut, kenties oli se sentään
karheampi, hävyttömämpi ja itserakkaampi.
Mutta siltikin, tai juuri sen tähden, tervehti koko varisjoukko häntä
ihastuksen melulla. Hänen ympärilleen kokoontui joukko kumartelevia ja
imartelevia sukulaisia.
-- Se oli lentoa! sanoi puheenjohtaja. Voimakasta, kunnon lentoa!
-- Mutta kuinka vienoa ja viatonta samalla! sanoi sihteeri ja katsoi
lentäjään himokkain silmin; sillä tämä oli komea neito, kiihottavan
komea.
-- Se oli kotoista, tuttua lentoa, arveli toinen. Säännöllistä ja
sopivaa. Kaikki siiven-iskut ihan yhtä pitkät.
-- Vanhaa, jaloa lentoa, lisäsi kolmas. Ei mitään tarpeettomia ja
hulluja uutuuksia, ei odottamattomia käänteitä eikä oikullisia heittoja
tai muuta käsittämätöntä.
Ja neljäs:
-- Aivan niin kuin pitikin. Hänelle kuuluu ensi palkinto.
-- Hänelle ensi palkinto! huusivat varikset asettuen uudelleen
koivuihin ja heinäsuovalle ja ryhtyivät palkintojen jakoon.
Mutta kun varikset vaikenivat, alkoivat toiset linnut. Olihan huutava
vääryys tapahtumassa. Ei tyydytä. Kuka tahansa voi sen ymmärtää, eikä
siihen tarvittu erikoisia tietoja lentotaidon salaisuuksista,
silmillään sen näki. Ja jos tuolle palkinto annetaan, niin eivät toiset
ikinä enää ota kilpailuun osaa.
-- Ei kukaan, pahus vieköön! vakuutti vihreävarpunen uskaltaen
heinäsuovan seipääseen.
Mutta ikävintä oli, kun ei voitu olla yhtä mieltä vastaehdokkaasta.
Pääskyset ehdottivat pääskystä, leivoset leivoa ja haukat omaa
ehdokastaan. Jos he olisivat yhtyneet, niin olisi kai varisten täytynyt
taipua.
Mutta heidän riidellessään katsoi kottarainen taivasta kohti ja
vihelsi. Tuolla se tulee koivunlehden ottaja! huusi hän.
Kaikki nokat nousivat. Kyyhkyshaukka siellä purjehti kaukana maan
yläpuolella. Hän liiteli leveitten siipien nojassa, sininen ilma näytti
kantavan häntä, tyyneenä hän tuli ja ylpeänä kuin joku jumala.
Hän saapui kukkulan kohdalle, teki kierroksen, kohosi näkymättömiin,
laskeutui taasen, pysähtyi liikkumattomaksi mustaksi pisaraksi
sinitaivaalle.
Linnut tunsivat, että hänen terävät silmänsä vartioivat heitä. Varikset
alkoivat äristä, jotkut pikkulinnut hädissään piipittivät, mutta kukaan
ei liikkunut.
Silloin irtautui pisara -- putosi nopeasti maata kohti ja heilauksella
oli se korkeimman koivun tuuheassa latvassa.
Siellä istui tuo pelätty tulokas tuimana ja ääneti. Neulanterävät
koukkuiset kynnet kouristivat paksua oksaa, suuret pyöreät silmät
tuijottivat suoraan eteenpäin kuin rypistyneiden silmäkulmain takaa, ja
lyhyt, voimakas koukkunokka oli painunut rinnan paksuun viiruiseen
höyhenverhoon.
Hiljaisuutta kesti kotvan. Sitten kokosi kottarainen rohkeutensa ja
korotti äänensä.
-- Siinä on ensi palkinnon ottaja, sanoi hän. Ei kukaan voi kilpailla
hänen kanssaan lentämisen taidossa.
-- Hän on nopein avaruuden alla, myönsi pääskynen.
-- Ei kukaan lennä korkeammalle, lisäsi leivo. Hän on ryöväri ja
raakalainen, mutta se ei muuta asiaa. Hän lentää kaikista kauneimmin.
Hänelle kuuluu koivunlehti.
-- Hänelle kuuluu koivunlehti! kertasivat monet äänet, hienot ja
karheat.
Varikset pitivät melua, ei ollut helppo kuulla mitä he puhuivat.
Enemmistö kyllä piti kiinni varisneitosesta, mutta toiset tuntuivat
kallistuvan kyyhkyshaukan puolelle.
Ja lopuksi lensi muuan tämän luo, sopivan välimatkan päähän tietysti,
ja kysyi, oliko tämä ottanut osaa kilpailuun -- siinä tapauksessa...
Varis oli näet nuori naaras, joka itsekin oli lentänyt ja kadehti tuota
ihailtua.
Turha vaiva.
Kyyhkyshaukka kiitti kunniasta: -- En kilpaile varisten kanssa, sanoi
hän. En myönnä teidän kykenevän arvostelemaan minua ja lentoani. En
myöskään välitä palkinnoistanne. Elävä kana tai jänis olisi toista.
Lakastunut lehti ja hiirenraato, mitä roskaa se on.
Hän lennähti ylös sysäten siivellään variksen alas, kohosi ja katosi.