VÄRIÄ JA VIIVOJA
Werner von Heidenstamin, Oscar Levertinin y.m. novelleja
Suomensi Yrjö Sirola
Tampereella,
Isak Julinin Kustannusliike ja Kirjapaino,
1912.
SISÄLLYS:
WERNER von HEIDENSTAM:
Katarina Jagellottaren kuolema.
Vaihtelevainen.
Herraseni luotan ritarillisuuteenne.
OSKAR LEVERTIN:
Kunnian miehiä.
HJALMAR SÖDERBERG:
Tappaminen.
Huolia.
KARL ERIK FORSLUND:
Jouluyö.
Teeriemo.
Palkintokilpailu.
VICTORIA BENEDICTSSON:
Tutkimusmatkalla.
Joulu.
Kansanystävä.
HENNING BERGER:
Katu.
KNUT HAMSUN:
Blåmansö.
PELLE MOLIN:
Äiti varustaa kalamiehiä Lofotin matkalle.
AUGUST BLANCHE:
Kotiopettajatar.
Kaksi sulhasta ja yksi morsian.
AUGUST STRINDBERG:
Vuoren kultakypärät.
WERNER VON HEIDENSTAM
Hatarina Jagellottaren kuolema.
Oli päivänkoiton edellinen hetki, vuorokauden pisin tunti, jolloin La
Manchan ritari näkee, että tuulimyllyt ovat tuulimyllyjä, jolloin
sairas yhä uudelleen kysyy, eikö päivä koitakaan, ja jolloin kalpeat
pahantekijät viedään mestauspaikalle.
Katarina Jagellotar, Bona Sforzan tytär, makasi henkiheitollaan ja
hänen puolisonsa Juhana kuningas seisoi keskellä huonetta, suippopäinen
yölakki päässään ja yllään pitkä vihreä kaapu johon kaatuneen
mustepullon sisällys oli läiskähtänyt. Molemmat peukalot nojasivat
vyöhön, jossa helmet ja kivet kimaltelivat, ja hänen vaaleat silmänsä
harhailivat, häilyen ja neuvottomina, vuoteesta lieden luo, jossa
rippi-isä seisoi kädet ristissä silmillä.
-- Niin, neuvo nyt minua, -- sanoi hän. -- Mitä on minun tehtävä?
-- Teidän on oltava armelias ihminen, -- vastasi rippi-isä.
Vahakynttilä paloi ristiinnaulitun kuvan edessä vuoteen päässä olevalla
pöydällä, ja oven ylle asetetussa taulussa seisoi vanha Kustaa kuningas
niin tuhkanharmaana kuin olisi hän katsellut lempipoikaansa kaukaisen
henkimailman hämärästä. Muurille kuvatut rypäleet ja omenat vaihtoivat
väriä päivän nousun mukaan ja ruskearenkaiset kosteustäplät tuijottivat
holvissa kuin kuolleiden kauriiden silmät. Tuiskulunta oli korkealti
kaikissa ruuduissa; ja kuten hanki tuulessa muuttaa lakkaamatta
muotoaan, niin vaihteli myös nopeasti Juhana kuninkaan mieli.
Katarina käänsi voimatonna päätään ja ainoastaan paksu sinimusta tukka
muistutti siitä, että hän oli milanolaisten kondottierien korskaa
sukua.
-- Tuuliko lakasee linnan ylisiä? -- kysyy hän.
-- Ei, kuulet urkujen huminan alhaalta kirkkosalista, -- vastasi
kuningas Juhana lykäten päähineensä vielä enemmän vinoon vasemmalle. --
Soittomestari kai lakkaa, kun hän huomaa, että minä olen lähtenyt
sieltä. Rakkahin Katarina, sinä tiedät, että annan hänen soittaa, kun
tahdon ajatella, ja koko yön olen astellut edestakaisin kirkkosalissa
miettien teologista kirjotelmaa, joka sinua lohduttaisi ja tukisi.
Lopuksi käsitin vuoleskelevani sauvaa, joka ei koskaan voisi
viheriöidä. Kuka uskaltaa puhtaalla omallatunnolla tarjota onnettomalle
ihmismietteitänsä! Mitä voin nyt tehdä?
-- Kiirastulen ajatteleminen, -- sanoi sairas, -- kiusaa minua
tuskalla, joka käy joka hetki yhä kauheammaksi, enkä minä voi ottaa
jäähyväisiä lapsiltani ja nukkua pois. Sielu on niin levoton. Se lintu
parka räpistelee siivillään häkkiään, mutta vaikka se näkee, että ovi
on avoin, ei se uskalla lähteä lentoon.
Kuningas meni hänen luokseen ja istuutui vuoteen laidalle.
-- Katarina, sydämeni, kultani, ajattele hyviä muistoja, neljää pitkää
vuotta vankilassa, jossa synnytit minulle lapsia ja autoit minua
työssäni, niin että löysimme toisemme ystävyydessä.
-- Olin yhtätoista vuotta sinua vanhempi ja me tulimme avioiksi
alkaaksemme kapinan. Siitä jouduimme vankilaan. En myös koskaan unohda
Eerikkiä, veljeäsi, muistan viimeisen kerran, kun hän polvistui ja
kutsui sinua majesteetiksi ja hänen takkinsa oli niin revelty, että
täytteet roikkuivat.
-- Jos tänä hetkenä olisin kuollut jo kauan, kauan, Katarina, ja joku
seisoisi haudalla ja puhuisi pahaa onnettomasta Johannes kuninkaasta,
niin vastaisin hänelle: -- Kaikki oli läheltä katsoen niin perin
toisellaista kuin kaukaa näyttää, mutta saat kyllä pitää uskosi. Kuljin
muutamia vuosia mailmassa Johannes kuninkaana enkä voinut auttaa sitä,
miten olin syntynyt, viisaaksi tai älyttömäksi, kunnialliseksi tai
petolliseksi, ja nyt makaan täällä eikä minulla ole enää mitään
Johannes kuninkaan kanssa tekemistä. Tiedän nyt vain paremmin asian
laidan. Tiedän vain, ettei kaikki käynyt niinkuin mailma sanoo. Mutta
nyt se on yhdentekevää. Siitä on niin kauan jo -- on aivan
yhdentekevää.
Kuoleva ei häntä käsittänyt, vaan puhui ääneensä itsekseen:
-- Kuinka vuodet pysähtyvätkään, kuinka tunnit vuosiksi muuttuvat, kun
palan puhdistavassa tulessa ylösnousemukseen asti! Joskin velkani pois
pestäisi, missä mailma syyttää, niin on kuitenkin niin paljon, mitä ei
kukaan tiedä. Ajattelen kaikkia, joille olen surua tuottanut, ja nyt
seisovat ne ympärilläni ja vaativat minua tilille. Näen kaikki olennot,
jotka maallisen elämäni aikana olen tappanut tai jotka toivomukseni
johdosta ovat saaneet kuolla: uskolliset koiramme, uljaat metsäeläimet,
veden kalat, rotat, perhoset, kärpäset, hyttyset, kaikki tuhannet
avuttomat elikot, vaarattomat ajattelemattomuudessa, katkotut kukat,
kaadetut puut. Kuulen nyt niiden puitten surumielisen suhinan.
-- Kaikkein lempein herra, -- sanoi rippi-isä tuntiessaan, kuinka
rukoilevina Juhana kuninkaan silmät hakivat hänen katsettaan, sydämeni
pakahtuu jos minun vielä kauan on kuultava tätä ruikutusta. Päivä
päivältä olen turhaan jännittänyt voimiani lohduttaakseni. Säälistä,
käskekää minun ottamaan täysi askel. Te olette horjuva ettekä vastaa
minulle. Annettakoon siis minulle anteeksi, jos sydämen hellyydestä nyt
teen suuren synnin! Hurskas emäntä ja kuninkaani, rakastettu
rippilapseni, neljällä sanalla voin pyyhkäistä pois tuskanne niin
hiljaa kuin enkelin kädellä. Ja rohkenisinko vitkastella?
Sairas nousi istualleen odotuksen onnen herättämänä unen horroksista.
Vielä kerran oli hän Bona Sforzan tytär, joka oli kasvanut
pyhimyslippujen ja liekehtiväin kirkkokynttiläin suojassa ja joka niin
usein oli uudistanut uskonsa lupauksen rynnäkköportaiden ja
paljastettujen aseiden ääressä.
-- Älä viivyttele, isäni. Pikku lintu parka raatelee siipiään avointa
vankilaa vasten, sillä ulkopuolella on niin pimeätä eikä se uskalla
lentää.
Rippi-isä kääntyi ja nojaten lieden laitaan osotti hän sänkyä kohti ja
sanoi hyvin hiljaa:
-- Ei ole olemassa kiirastulta.
Silloin retkahti sairas patjojaan vasten käsivarret levälleen ja sulki
silmänsä.
-- Uskoni oli rakkauteni sydämellisyys, lohtuni ja terveyteni. Nyt ei
eloni ole mitään ja kruununi lasten leikkikalu, ei tuskani eikä kuoloni
ole mitään. Mene pois, Warsewitz! Minulla ei ole enää mitään
kysyttävää, ei mitään ajateltavaa, ei mitään puhuttavaa ja tässä
mailmassa olen jo kuollut, vaikka vielä elän.
Vuodeverhot siirtyivät sivulle ja pikku prinsessa Anna, joka oli
kyyristynyt seinän ja vuoteenpäädyn väliin ja sinne nukkunut, tassutti
Juhana kuninkaan luo pitkässä ja jäykässä hameessaan.
-- Isä, isä, -- huusi hän itkusilmin, -- kaikki olen kuullut, kaikki
olen ymmärtänyt. En koskaan tule mukaasi messua kuulemaan. Saat puhua
minulle vain tanssista ja iloista. Missä on veljeni? Sigismund! Missä
olet, Sigismund?
-- Sisko, olen sangen lähellä, -- vastasi Sigismund ja avasi oven,
kalpeana ja kauniina kuin prinssi jossain vanhassa kuutamolaulussa.
Olen istunut oven takana odottaen. Isä, mikset jo lähetä kutsumaan
kuoripoikia ja suitsutusta? Ei yksikään Sforza ole vielä kuollut
luopiona.
Lapset tarttuivat Juhana kuninkaan käsiin.
-- Niin, neuvokaa minua, -- sanoi hän. -- Mitä tulee minun nyt tehdä?
Tässä te taistelette minusta ja yksi uskoo yhtä ja toinen toista,
vaikkei kukaan meistä osaa puhua muuten kuin vertauksien kautta. Mistä
siis riidellään? Kun kuljen yksin kirkkosalissa ja urut soivat, silloin
tunnen että sävelten vertaukset yksin voivat täysin sanoa, mitä me
kaikki tarkotamme. Lapset, yhtykäämme sävelten uskoon. Niillä on
varmuus. Ne ovat siivet, ne ovat henget. Missä löytyy lohdutus tätä
hetkeä varten? Olen tosin kuullut puhuttavan syntisistä, jotka
viimeisillään ovat kääntyneet, ja heille on ollut helppo antaa
viimeinen lohdutus, mutta kun hyvä ihminen kuolinhetkellään näkee
kaiken, johon on uskonut, pakenevan pois kuin savun ja käyvän
läpikuultavaksi ja kylmäksi, mitä silloin kuiskaisimme hänen
korvaansa, me jotka rakastamme häntä? Neuvokaa minua, lapseni, te
turmeltumattomat, joilla on aavistuksen kieli, te hyväätarkottavat,
jotka suutelette ja itkette punnitsematta ja erottelematta. Katarina,
sydämeni, avaa silmäsi ja suutele poikaa, jonka minulle vankilan
penkillä synnytit.
Kuoleva ei vastannut eikä hän silmiään avannut, vaan makasi yhtä
hiljaa.
Rippi-isä istui lieden äärellä ja sytytti vahakynttilällä puita,
huomaamatta että ne jo paloivat täydessä liekissä. Sitten asetti hän
kynttiläjalan luotaan lattialle ja meni ulos jättäen oven auki. Vaikka
hän kulki hiljaa, kuuluivat selvästi hänen askeleensa yhä kauempaa ja
kauempaa portailta ja käytäviltä, sillä jokaisen oven jätti hän
selälleen. Vasta kun hän saapui viimeiselle, joka johti kirkkosaliin,
hukkuivat äkkiä hänen askeleensa urkujen kohinaan, joka virtasi sieltä,
täyttäen kaikki huoneet.
Juhana kuningas kumartui alas ja laski päänsä patjalle ja sulki
silmänsä kuin olisi nukkunut.
Katarina makasi kauan samaa horrosunta. Sitten alkoi hän haparoida
käsillään puolisonsa rintaa pitkin ja tarttui molemmin käsin hänen
päähänsä silmiään avaamatta.
-- Mistä puhuimmekaan, olen sen unohtanut --- sanoi hän niin heikolla
äänellä, että toinen häntä tuskin ymmärsi ja hänen kasvonsa
kirkastuivat. -- Näin levottoman unen ja lopulta se muuttui niin
ihanaksi. Nyt lentää pikku lintu parka niin onnellisena vankilastaan.
Vaihtelevainen.
Monien osaksi pahoin kuluneiden arapialaisten käsikirjotusten joukossa,
joita Abu Barak, kirjain kauppias, tavaili sarvilyhtynsä valossa, oli
ylimmällä seuraava sisältö:
Damaskossa, kaliifi Osmanin kolmantena hallitusvuotena ja yhdentenä
viidettä hänen sukunsa aikana. Antakoon Ainoa hänelle ja teille
kaikille rauhallisen vuoden!
Voin kunnioittaa, vieläpä ehkä ihaillakin miestä, joka elää
säännöllisesti, jota pidetään mallina, joka jo aikaisemmassa
nuoruudessaan antautuu määrätylle uralle ja uskollisesti ja tyynesti
noudattaa tätä, kunnes kuolee hyvin kasvatettujen lasten ympäröimänä.
Kun keskustelen hänen kanssaan, tuntuu kuitenkin kuin puhelisin hyvin
kokemattoman ja yksipuolisen henkilön kanssa. Hän ei koskaan ole ollut
tilaisuudessa koettamaan elämää useammilta puolilta; hän ei ole koskaan
äkillisen vaikutuksen tähden heittänyt menemään jo alettua työtään ja
alkanut uutta. Vaihtelevainen taas yhä uudelleen antautuessaan
uudistunein innoin uusiin yrityksiin voittaa jonkummoisen kokemuksen
kaikessa, rikkaan monipuolisuuden. Minä rakastan häntä. Hänen
luonteensa vivahtelu muistuttaa jalokiveä. Hänen juttelunsa miellyttää
korvaani samalla tavalla kuin Ispahanin moskeijan kirjavat arabeskit
silmääni. On kuin olisi hänen mielensä kokoonpantu hienommista ja
tunteellisemmista aineista kuin muiden. Jos hän tänään esittää
mielipiteen, niin hän huomenna ehkä vastustaa sitä, syystä että hänen
mielensä on äärettömän herkkä vastustajan esityksille ja syille. Juuri
tämän kautta tulee hän useimmin totuutta lähemmäksi kuin kukaan muu, ja
jos hän tekee erehdyksen, korjaa hän sen kohta itse.
Mikä on oikeastaan järkähtämätön vakaumus? Onko se yksipuolisuutta,
itsepäisyyttä, henkistä hitautta vaiko ylimielistä uskoa omaan
arvostelukykyyn? Mikä suuri lahja nopeasti voida asettua toisten
ajatus- ja käsityskannalle, miten vilkasta sielun toimintaa!
Fanatiikolla, vaihtelevan vastakohdalla, ei ole ollenkaan tätä kykyä,
kun hän lausuu varman mielipiteen ja menee kuolemaan sen puolesta,
kuten olisi se maan suurin totuus, vaikkakin se väliin osottautuu maan
suurimmaksi valheeksi. Hänen ahdas itsepäisyytensä on kuin ihmisten,
joita nimitämme puupäiksi.
Miksi pitää sisällään vain yhtä kovettunutta ajatusta, yhtä siementä
kuten mitätön luumu eikä sataa siementä kuten muhkea melooni!
Kristittyjen jumala kätkee kolme persoonaa yhteen, mutta vaihteleva
ainakin kymmenen. Seurustelu hänen kanssaan antaa sentähden samaa
vaihtelua kuin seurustelu useamman henkilön kanssa yht'aikaa. Jos joku
olisi alinomaa sukkela tai alinomaa jalomielinen, katsottaisi helposti
hänen olevan enemmän kuin tavallinen ihminen. Tuntuu sentähden kuin
sukkeluus ja jalomielisyys enemmän harvoin kuuluisivat lujaan
luonteeseen kuin vaihtelevan -- joka kuitenkin aina alenee tavalliseksi
ihmiseksi heti sukkeluuden tai jalomielisen teon jälkeen sanomalla
tyhmyyden ja tekemällä jotain moitittavaa. Vaihtelevan ystävyys on
silmänräpäyksen rehellistä ja lämmintä vaikutusta ja on sillä sentähden
erikoinen viehätysvoima. Hänen loukkauksensa on vähemmän haavottavaa,
sillä tietää hänen heti tulevan takasin sovittamaan sen. Niin, minä
rakastan vaihtelevaa ja olen ilonen voittaessani hänen ystävyytensä,
vaikkakin minun joka päivä täytyy vallottaa se uudelleen. Ystävyys
taasen, jonka olen sijottanut lujaluonteiseen, hoitaa itsensä; se tulee
hänelle jonkummoiseksi velvollisuudeksi -- ja itse tuskin sitä
muistankaan.
Herraseni, luotan ritarillisuuteenne.
Muuan ritari putosi kerran aution talon ulkopuolella tunkiolle ja
hevonen katosi hirnuen erämaahan. Silloin tunsi ritari raskaan käden
olallaan ja hänen takanaan seisoi isokasvuinen kulkuri.
-- Laita luusi pois, kerjäläinen! -- jyrisi ritari ja liikutti vasemman
posken isolla käsnällä olevia karvojaan. Hänen kasvonsa olivat keltaset
ja silmänsä vinot, mutta kokoonpuristettu suu loisti kuin tuore ruusun
marja.
Kulkuri ei vastannut mitään, puristi vaan vaieten leveän kätensä toisen
ranteeseen.
-- Katsauskin kasvoihisi saattaa minut vakuutetuksi siitä, että sinun
tulisi roikkua, -- huusi ritari. -- Olen varoittanut sinua, roikale, ja
nyt isken! Kun tulen kotio, kysytään: Jalo herra, miksi on hikeä
otsallasi? -- Ja silloin vastaan: Siksi, että kuristin nenäkästä
ryysyläistä. -- Sitten kysytään: Jaloin herra, miksi naurat? -- Silloin
vastaan: Ajattelenhan vaan, kuinka surkeasti se raukka ulisi, kun
nipistin sitä korvasta.
Ei nytkään voimakas kulkuri vastannut, vaan sulki raudanlujasti ritarin
molemmat kädet yhteen kouraansa.
-- Kas niin! -- jatkoi ritari. -- Mitä tyhmyyksiä? Etkö käsitä, että
jos vaativaisuutesi sijaan nöyrästi anot almua, tyhjennän minä
tosikristittynä kukkaroni pussiisi.
Yhtä muuttumattoman mykkänä tarttui kulkuri toisella, vapaalla
kädellään ritarin lantioon. Silloin alkoi uhkaava ryppy ritarin otsalla
hyväntahtoisesti silitä, ja hän änkytti:
-- Mies parka, lähdetään edelleen ja nauretaan yhdessä koko jutulle.
Olemme nyt laskeneet leikkiä kylliksi ja sinun avoimet kasvosi
herättävät luottamusta. Tahdot koetella jalosukuisen kylmäverisyyttä ja
minä olin hämmästyvinäni koetellakseni tarkoituksiasi. Nyt käsitämme
toistemme pilanteon ja sinun tulee seurata minua kotiin ja aterioida
minun omassa pöydässäni.
Vastaukseksi ravisti kulkuri ritaria niin että haarniska rämisi ja
luulevyt kalisivat. Sitten heitti hän tämän maahan ja pani polvensa
ritarin rinnalle.
-- En voi käyttää miekkaani, kun satuin livahtamaan, -- huohotti ritari
hymyillen kylmän hien helmeillessä hänen otsallaan. -- Ritarillisuuden
lait... Herraseni... Sallikaa minun kutsua teitä herraksi... Herraseni,
luotan täydellisesti ritarillisuuteenne.
Kulkurin silmissä välähti loisto ja hän sulki ritarin tämän omaan
viittaan kuten säkkiin ja sitoi nurkat pään yli korviksi.
-- Nyt ymmärrän, ystäväiseni, mitä kello on lyönyt, -- sanoi hän
taputtaen ritaria päälaelle pitkien korvien väliin.
Mutta älä anna voimakasten käsieni ja tomuisten vaatteitteni peloittaa
itseäsi. Siisti tohtorintakkini riippuu kotona koulusalissa. Olen vaan
mies, joka kernaasti kuljeskelen ympäriinsä metsiä ja maita tutkien
kaikkea huomattavaa tienpuolessa. Toissapäivänä tapasin kasvin, eilen
kovakuoriaisen, tänään tutkin ihmistä.
OSCAR LEVERTIN
Kunnian miehiä.
On lauantai-ilta ja höyryvene kiitää saaristoa kohti. -- Siinä ovat
matkustajat vilkkaassa liikkeessä, tungetaan toisiaan ja hikoillaan,
sillä päivä on lämmin ja kaunis, ja ilma semmoinen, että pinttyneinkin
tukholmalainen, joka suorastaan on rakastunut käytäviin ja katuojiin,
vetää helpotuksen huokauksen, kun saa kääntää selkänsä rakkaalle
kotokaupungilleen ja jättää sen helteiset kadut, varjottomat torit ja
asfalttihajuisen ilman oman onnensa nojaan.
Päättäväisesti heittää hän viittansa käsivarrelle, nousee reippaasti
laivaan ja on sydämmessään tyytyväinen, kun voi lähteä tervehdykselle
jonkun luo, joka on ollut "kyllin hupsu vuokratakseen kesä-asunnon."
Mutta hänen ystävänsä, jotka koko viikon ovat konttori- tai
myymäpöytäänsä sidotut aina k:lo kuuteen saakka iltapäivin, tempautuvat
tämmöisinä päivinä puolelta päivää irti ja lähtevät koreineen,
lainakirjastokirjoineen ja huolellisesti toimitetuin asioin
perheittensä keskuuteen viettämään maaelämän autuutta sunnuntai-iltaan
saakka, jolloin autuus loppuu, sillä maanantaina alkaa harmaa
työviikko.
Vene on siis väkeä täynnä. Keulassa soittelee joku renttuinen
soittoniekka sitraa lomalle lähteville herrasmiehille. Välikannella
nukkuu kotiinmatkustavia talonpoikia, ja tupakkahytissä savuttelee
täysin voimin joukko politiikkaa puhuvia, yhteiskuntaa parantavia
tukkukauppiaita, kunink. majesteetin ja kruunun uskollisten
virkamiesten välttämättömät salkut polvilla ja kakkulat nenällä
tarkastellessa ohipurjehtivia aluksia.
Taajin joukko on kumminkin peräkannen aurinkokaton alla, jossa
ostoksilla olleet rouvat istuvat; he istuvat siellä kesähattuineen ja
puolisormikkaineen, lörpöttelevät ja kaikessa hiljaisuudessa kadehtivat
ystävättäriensä pukuja.
Ja höyry kulkee edelleen koneen tukuttaessa, ja kevyitä kierteitä
kiemurtelee savutorvesta, edelleen ohi vihreitten saarien ja metsäisten
niemien, joista pilkottaa kesäasuntoja, ja ohi kaljujen kallioitten,
joilla näkyy uimajoukkoja, kasvia tutkivia poikia ja huvittelevia
seurueita.
Höyryvene kiitää edelleen pysähtyen vain silloin tällöin laiturin
ääreen, jonka penkillä vanha virkamies märehtii lehteään, keittäjätär
kädet puuskassa odottaa lihakoria, ja pitkä ylioppilasrojo, jonka
oikeastaan pitäisi opettaa poikanahjusta, ottaa itse oppia parilta
kesäpukuiselta neidiltä. Ja ennenkuin kone uudelleen ehtii käyntiin,
saavat matkustajat kuulla, mitä äidillä on sanomista ruuhessa istuvalle
Kallelle ja mitä Kalle vastaa, ja sitten lähdetään.
Muutoin tavallisesti tyhjässä ruokasalongissa istuu kaksi herraa
juttelemassa edessään pöydällä kahvikupit ja liköörilasit. He ovat
juuri syöneet ja huolellisesti tyhjennetyt pullot, joita
tarjoilijaneiti korjaa pois, ovat jättäneet punertavan hohteen herrain
kasvoille, joita sikarien sinisenharmaa sauhu kiertelee.
Nuorempi heistä on keski-ikäinen mies, hänen asentonsa on jäykkä ja
hänen kasvonsa liikkumattomat. Hänen olentonsa teeskennellyn vakavaa
arvokkuutta lisää musta pitkä takki, jonka kaikki napit ovat
huolellisesti kiinnitetyt. Kasvojen kuolonkalpeus muistuttaa
kipsinaamaria ja pitkät vaaleat viikset kätkevät hänen huuliensa
hermostuneet värähdykset, jotka tuovat mieleen vanhan sananlaskun
tyyneestä vedestä ja suurista kaloista antaen aavistaa tuon kiillotetun
rinnuksen alla liikkuvan kuohuvampia intohimoja kuin ensi silmäyksellä
luuleekaan.
Toinen lojuu huolimattomassa asennossa sohvalla. Hänellä on
jokapäiväiset, raa'an metsäpeikon kasvot, punaset pöhöiset posket,
kähnäinen nenä, punanen poskiparta ja punaset viikset, joitten alta
näkyy turpeat huulet, paksut kuin mulatilla.
Herrain keskustelu on liikkunut siellä täällä, on puhuttu
Anderssonnista ja Petterssonnista, ja jäykkä herra on koko ajan
vastaillut arvokkaan lyhyesti toverinsa törkeähkön sanarikkaisiin
jutteluihin. Nyt herkenee keskustelu. Päivällisen painostava velttous
on tullut ja kuuluu vain astiain kolina viereisestä keittiöstä.
Punakampi alkaa taas puheen täyttäen lasit:
-- Vai niin, paroni on niin vain voinut jättää maanviljelyksensä.
-- Niin, mikäs auttoi, herra majuri. Oli tärkeitä asioita Tukholmassa
ja kun kerran olin siellä, lähdin vähän tuulettumaan.
-- Tietysti. Mitäpä siitä. Vanha tila kyllä hoitaa itsensä, sanoi
ystäväni Ulf eläessään kapteeninpuustellistaan, ha... ha... ha... --
Mutta suokaa minun kysyä, miten pikku rouvanne jaksaa. On monta herran
vuotta sitten kuin näin hänet.
-- Kiitos! Hyvin hän voi. Hiukan hermostunuthan hän on, mutta muuten
voimissaan. Entäs teidän?
-- Kiitos vaan! On kylpemässä tänä kesänä.
Taaskin väliaika. Paroni tuijottaa tylsästi eteensä; höyryvene
viheltää, ja majuri Hjelm katsottuaan akkunasta ulos huudahtaa:
-- No mutta sieluni autuuden kautta, tuollahan on Björkvikin laituri.
Niin kuluu aika hauskassa seurassa. Mutta tämähän on viimeinen laituri.
Herra jumala, meillähän on sama matkan määrä?
Majurin sanoessa tätä tavallisella korahtavalla äänellään olivat
paronin kasvot käyneet jos mahdollista entistään kalpeammiksi ja hänen
suupielensä värähtelivät kiivaasti.
-- Niin kai, änkytti hän painaen pitkät kyntensä käsien velttoon
lihaan, niin, niin, minä menen vieraisiin.
Huomatessaan paronin hämmennyksen katsahti majuri ällistyneenä häneen,
pyörähti sitten hyräillen, kuten olisi saanut arvotuksen selväksi,
vaikeni ja alkoi vetää ylleen sinistä päällystakkiaan aina väliin
salavihkaa heittäen silmäyksen paroniin, joka nolona käännähteli ja oli
järjestävinään kaulaliinaansa peilin edessä.
Sitten menivät herrat kannelle ja nousivat vaihtamatta sanaakaan
laiturille. Paroni kohautti hattuaan päästäkseen pian lähtemään, mutta
majuri tarttui hänen käteensä, puristi sitä lämpimästi ja toivoi, että
pian tavattaisi.
Paroni nyökäytti päätään puristaen hampaansa yhteen ja lähti
puolijuoksussa mäkeä ylös. Vihreän puutarhaportin luona odotti häntä
nainen ja viisivuotias poika.
Nainen oli pitkä ja hänellä oli pitkät väsähtäneet kasvot, ruskeissa
silmissä kostea kiilto ja huulilla puoliksi ärsyttävä hymy. Poika oli
huomattavasti paronin näköinen. --
Majuri ei pitänyt kiirettä. Askel askeleelta kulki hän hyräillen ja
tuumaili:
Vai niin, paroni siis on tuo herra, josta pikku Edla puhui, hänkin
siis...
* * * * *
Kolmaskin henkilö oli noussut laiturille, vanha eläkkeellä oleva
revisori, joka tuli tervehtimään kunnon ystäväänsä, entistä
tehtailijaa, joka tyttärineen asui kesällä kalastajamajassa.
Kahden elivät he siinä -- isä ja tytär -- hiljaa itsekseen, kuten
olivat eläneet aina siitä saakka, kuin tytön äiti oli kuollut. Sivussa
he elivät eikä mikään erikoinen tapaus häirinnyt heidän rauhaansa.
Hiljainen päivä toisensa jälkeen liitti tunnin tuntiin, ja illat
tulivat ja aamut tulivat viikkojen vieriessä ilman että kumpikaan
toivoi pois tästä yksitoikkosesta levosta.
He viihtyivät kumpikin, vanha mies oli väsynyt kulutettuaan voimansa
lakkaamattomassa hyörinässä vuodet umpeensa. Surut ja taudit olivat
osansa lisänneet murtaen hänen miehuutensa voiman ja nyt oli hän ukko,
joka parhaiten viihtyi toimettomassa levossa. Tuntikausia voi hän istua
laiturilla onki kädessä katsoen vuoroon saappaittensa kärkiä ja
salakkain vilkasta kutua. Kuin rukousnauhan helmet kuluivat hänen
päivänsä toisensa kaltasina; hän söi aamiaista ja lepäsi; kalasti, söi
päivällistä ja lepäsi, söi illallista ja meni levolle herätäkseen
jatkamaan samalla tavalla. --
Ei tyttökään kaivannut pois -- ei ainakaan arkioloissa. Yksinäisyyteen
oli hän tottunut pienestä pitäin. Hän oli nyt kuudentoista ikäinen ja
niin kauas kuin hän taapäin muisti oli hän istunut yksin, aina yksin
jossain nurkassa. Hän ei ollut koskaan käynyt koulua. Pienet tietonsa
oli hän saanut yksityisillä opetustunneilla, sillä hänen isänsä ei
ollut koskaan laskenut häntä luotaan. Kaikella tavoin oli isä häntä
koettanut palvella. Hän oli tuutinut ja myöhemmin jutteluttanut hänet
uneen, ollut hänen uskollinen leikkitoverinsa, jolle olisi saanut tehdä
mitä tahansa, mutta tyttö ei koskaan ollut osannut olla vallaton.
Nyt oli hän käynyt rippikoulunsa, mutta vaikea oli pitää häntä
täysikasvuisena.
Hänen ruumiinsa oli hento ja hänen kasvonsa lapsekkaat, kokemattomat,
niin että olisi tehnyt mieli hyväillä häntä kuin lasta, mutta samalla
oli niissä jotain sairaloista, joka pani puhumaan ja liikkumaan hiljaa,
kun näki hänen istuvan katsomassa kaukaisuuteen sielukkailla, kysyvillä
silmillään. Kun häntä puhutteli, sai pehmeällä äänellä lausutun,
lapsekkaan vastauksen, niin että teki mieli hymyilemään, mutta silloin
katsoi hän niin kysyvästi ja silmät alkoivat kyyneltyä. Hänen erityisen
tunteellinen mielensä ei voinut käsittää, että oli mitään naurettavaa
siinä että värisevät lapsenhuulet lausuivat isältä opituita
vanhanaikuisia mielipiteitä ja sanakäänteitä.
Hänen huoneensa oli hänen mailmansa, siinä oli hän uneksinut ja
miettinyt; vähistä lukemistaan ja pienistä kokemuksistaan oli hän
saanut elämästä omituisen käsityksen, joka muistutti sitä mielikuvaa,
minkä matkailija tekee edessään olevasta sumun peittämästä maisemasta.
Kun hän sentähden lähti unelmien retkille mielikuvituksensa heikoilla
siivillä, jotka kokemattomina räpistelivät, niin tuli hän sangen pian
takasin todellisuuteen ja oli tyytyväinen istuessaan sohvan nurkassaan
talouskirja edessään ompelupöydällä. Vain harvoin, kun veri
kiihkeämpänä virtaili hänen suonissaan, tunsi hän voimakkaampaa kaihoa
pois elämänsä kiusaavasta yksitoikkoisuudesta ja antoi ajatustensa
lentää rohkeammin. Mutta pian silloinkin kuvitelmien loistava onnela
raukesi ja väsyneenä antoi hän unelmien tuudittaa itsensä sadun
höyhensaarten rauhaisaan satamaan. --
Näitten kahden luo oli revisori tullut, ja tämä pieni tapaus oli
muuttanut iltapäivän koko juhlalliseksi. Nyt istuivat ukot tehtailijan
huoneessa pelaten whistiä, silloin tällöin maistellen totilaseistaan,
mutta Ada istui keinulaudalla akkunan ulkopuolella.
Oli heinäkuun ihana ilta, jolloin tuhansia tuoksuja nousee hurmaten
metsistä, mailta ja vesiltä, jolloin punertavia hattaroita purjehtii
hiljalleen sinitaivaalla ja huvipursia kuin uivia joutsenia
valkopurjein liitelee hiljaisen tuulen karehittamaa vedenpintaa pitkin.
Lämpösesti löyhyttelee illan tuuli, aurinko on laskenut, mutta
taivaanranta hehkuu vielä kullanpunasena, kaislat huojuvat hiljalleen
ja laineet loiskahtelevat rauhaisasti laituria vasten.
Ada on antanut työnsä vaipua polville, hän on herkällä mielellä ja
hänen silmänsä katsovat uneksien kauas merelle.
Ukkojen puhelu kuuluu hänen korviinsa, hän kuuntelee ensin
hajamielisenä koneellisesti, mutta sitten tarkkaavaisena joka tavuuta.
Reviisori alkoi:
-- Näin majori Hjelmin ja jonkun toisen hienon herran laiturilla.
-- Vai niin! Silloin oli toinen paroni Stjernklo, luulemma.
.-- Todellakin, aivan oikein! Sehän se olikin, vaikken heti tuntenut.
Stjernklo, suuri maatilanomistaja ja valtiopäivämies -- ... Ruutu
valttia. Nyt saan minä sormilleni, veli on antanut minulle aikamoiset
lehdet.
Väliaika. Kortit vain kahahtelevat. Sitten alkaa taasen revisori:
-- Mitä ne tuommoiset suurelävät täällä tekevät?
-- Suurelävät todellakin! Siistiä poikia kummatkin! Hamejuttuja,
tietysti!
-- Mitä veli Jonsson sanookaan, nais-asioita, mutta nehän ovat
kummatkin naimisissa.
-- Naimisissa, herra paratkoon! Mutta ei ne niin käyttäydy kuin
olisivat. Höyryveneen kapteeni on minulle kertonut.
-- Niin, mitä majuriin tulee niin... hän on kyllä aina ollut sika
kunniamerkeistä ja komeudesta huolimatta, mutta tuo toinen, paroni,
valtiopäivämies, äh, ei uskoisi.
-- Voi olla niin, jatkoi tehtailija pikkuporvarin vähän kuohuvalla,
mutta rehellisellä ja oikealla suuttumuksella, voi olla niin, että se
näyttää omituiselta, mutta totta se on. Nainen on ollut paronittarella
kamarineitsyenä. Nyt rakennetaan hänelle hienoa huvilaa tänne. Et voi
aavistaa, kuinka minua Adan tähden harmittaa nähdä noiden kahden lutkan
kulkevan tässä, mutta olen koettanut välttää heitä. -- Hienoja naisia,
tietysti, ja heränneitä myös, itkevät ja ruikuttavat, kun vaan joku
kolportöri sattuu. Roskaa, koko hieno mailma, roskaa! Annappas kortit.
-- Niin, semmoista se on nykyajan avioliitto -- tuossa on hyvä veli!
Keskustelu johtui toisille tolille, mutta Ada, joka keskustelun
kuluessa oli istunut henkeä vetämättä, kuin kahlittuna penkkiin kiinni
voimatta nousta ja välttää noita sanoja, jotka räikeinä, neulanterävinä
olivat niin vastakkaisia koko sille rauhan tunnelmalle, minkä illan
hiljaisuus oli hänelle antanut, nousi nyt hiljaa ja varovasti.
Hän oli kalpea, hän painoi käsiään rintaansa vasten kuin peläten jonkun
suonen repeävän, ja hitaasti maahan katsoen kulki hän huoneeseensa.
Mutta sinne päästyään, istuutui hän akkunan ääreen, painoi pään
käsiinsä ja itki. Ääretön surumielisyys oli vallannut hänet, sellainen,
jolle kyyneleet eivät lohtua tuo, tuollainen raskas tunne, jota vain
voi tuntea silloin kuin nuoruuden hienoimmat toiveet äkkiä menettävät
perhossiipensä ja putoavat rikkaläjälle.
Muutamain minuttien kokemus oli vanhentanut hänet, hänestäkin oli
tullut vanha ja viisas, jommoisiksi mailma meidät tahtoo. Ensi kerran
oli paha välittömästi koskettanut häneen, ja samassa olivat
murskautuneet ne asiat, joitten ympärille hän oli punonut sydämensä
rakkaimmat säikeet.
Rakkaus, avioliitto, koti, nämät sanat, joitten nimikin oli kaikunut
hänen korvissaan hienoimpana soitantona, kaikki, mistä hän oli lukenut
ja kuullut, ja minkä piti antaa ravintoa hänen ajatuksilleen,
sisällystä hänen janoavalle sydämelleen ja vuodattaa todellista elämää
hänen varjo-oloonsa, kaikki tuo ei ollut muuta kuin himokkuutta,
valapattoisuutta ja valhetta -- ei mitään muuta.
Mikä ennen oli loistanut kuin kimalteleva taikaverkko kesäpäivänä
metsässä, niin hienona ja salaperäisenä, sen oli nyt todellisuuden
raaka likanen koura repinyt rikki, ja raunioina oli onnen silta, joka
ennen oli johtanut tulevaisuuden vain puoliksi aavistettuun onneen. --
Nyt ymmärsi hän, miksi jotkut olivat hänelle nauraneet; hän oli ollut
yksinkertainen, lapsellinen, typerä. No, nyt se oli loppuva; ei
kenenkään enää tarvitse hänelle nauraa. Nyt tiesi hän, ettei ollut
mitään uneksittavaa eikä toivottavaa -- ei, lohdutonta oli kaikki ja
tyhjää. -- Ja hän itki katkenneita kieliään, uskoaan ihmisiin, joka oli
kuihtunut, toivoaan, joka oli riistetty. Hänen mielensä täyttyi
katkeruudella ja surulla, ja kun hän tuli illalliselle tavallisuuden
mukaan hiljaisena, katsoivat ukot hämmästyneinä häneen. He eivät
voineet käsittää, missä heidän lemmikkinsä oli saanut silmänsä
punasiksi ja turvonneiksi.
* * * * *
Paroni Stjernklolla ei tällä kertaa ollut odotettua huvia käynnistään
Björkvikissä. Hän oli koko ajan ärtysä ja vihoissaan siitä, että majuri
oli saanut pilkistää hänen kortteihinsa. Ja sunnuntai-iltapäivänä
kyyditytti hän itsensä saaren toiseen päähän ja tuli toisia teitä
Tukholmaan. Hän ei millään muotoa tahtonut tavata tuota tunkeilevaa
herraa, jonka toivoi sinne, missä pippuri kasvaa.
Sitäpaitsi oli kiire kotiin. Oli näet papin virkaanasettajaiset tulossa
ja hänen tietysti pitäjän arvokkaimpana miehenä tuli pitää päivälliset
piispalle ja muille ylhäisille ja pitihän valmistautua arvokkaaseen
vastaanottoon.
Majuri sitävastoin odotti tyynesti maanantaiaamuun. Hänellä ei
puolestaan ollut mitään vastaan tavata paroni taaskin. Herranen aika,
hieno ja sivistynyt mies, järkevä ja arvokas, ei mikään poroporvari.
Hän oli viime aikoina kokonaan lakannut hämmentymästä. Ja siinä hän
teki oikein, sillä kokeneena miehenä tiesi hän kuinka suvaitsevainen
mailma on kaikkia gentlemanneja kohtaan, ja että hän kuului tähän
hienoon seuraan, sitä olivat hänen ystävänsä jo niin kauan toitottaneet
hänelle, että hän yhä enemmän alkoi uskoa sen olevan totta.
HJ. SÖDERBERG
Tappaminen.
Kirjotettu on: älä tapa.
Tosin tiedämme, että tappaminen joskus on välttämätön. Mutta kenties on
jotain kuitenkin tuossa vanhassa käskyssä. Huolimatta siitä
tomukerroksesta, jonka olemassaolon alituinen sotatila on vuosien
vieriessä levittänyt omalletunnolleni, tapahtuu joskus vieläkin, että
tunnen väristyksiä muistellessani muutamia tekemiäni murhia. Kaikkia en
muista. Jotkut olivat välttämättömiä, enkä niitä kadukaan.
Mutta niiden joukossa, jotka olen tappanut ilkeydestä tai oikusta,
muistan ennen muita pienen linnun, hämähäkin ja ketun.
* * * * *
Useimmat lapset ovat ilkeitä. Ollessani lapsi seurustelin jonkun aikaa
pojan kanssa, joka oli vielä ilkeämpi kuin minä. Hän opetti minut
ampumaan kumminauhapyssyllä. Kesäluvalla menimme joka päivä pyssyinemme
metsään; emmekä voineet nähdä pikkulintua oksalla visertelemässä heti
panematta kiveä pyssyyn ja ampumatta. Emme osanneet juuri koskaan.
Linnut kuten muutkin eläimet ovat oppineet olemaan varuillaan ihmisen
suhteen, ja me ennätimme tuskin tähdätä, kun lintu jo katosi pisteenä
taivaan sineen. Tämä ainanen huono onni teki meidät yhä ilkeämmiksi,
niin että lopulta pidimme kunnia-asiana tappaa jonkun pienen lintusen
millä tavalla tahansa.
Niin siten eräänä päivänä tapasimmekin puutarhan pensaassa
linnunpoikasen, joka ei vielä ollut opetellut lentämään, vaan hyppeli
oksalta oksalle. Hetkeäkään ajattelematta hiivimme niin lähelle kuin
mahdollista ja ammuimme. Linnunpoika putosi maahan, mutta se ei ollut
oikein kuollut. Se makasi ruohossa nokka ammollaan, ja pieni kieli
liikkui kidassa. Silmätkin elivät. Me seisoimme neuvottomina, punasina
häpeästä, ja katselimme toisiamme. Mitä tekisimme? Tappaisimmeko sen?
Ja sitten, mitä tekisimme kuolleella pikkulinnulla?
"Se kyllä kohta kuolee itsestään", sanoi toverini.
"Niin", vastasin minä, -- "ei se voi kauan elää."
Tunsimme, ettemme kumpikaan uskaltaneet koskea siihen.
Päivä ei ollut mennyt pilveen, ja linnut lauloivat yhä puissa. Mutta me
hiivimme pois katsomatta toisiimme, emmekä koskaan enää leikkineet
siinä osassa puutarhaa.
* * * * *
Miksi tapoin hämähäkin? Se ei tapahtunut ilkeydestä, vaan
vaistomaisesti, se kun säikäytti minua.
Olin Hampurissa. Istuin yksin hotellihuoneessani lukien. Sähkövalo
lankesi valkeana ja kylmänä kirjani valkeille lehdille. Olin sytyttänyt
kaikki hehkulamput. Kaikki oli hiljaa ympärilläni, ei kuulunut muuta
kuin kellon tiksutus uunin reunustalla ja kirjanlehden kahaus
kääntäissäni. Ilta oli syksysumuinen; kaupungin kaikki epäterveelliset
höyryt tunkeutuivat huoneeseen ja myrkyttivät mielialani. Silloin
tällöin heitin katseen kirjastani akkunan kautta ulos; kuollut ja tyhjä
Alstern sumussa. Lombardsillan kaasut...
Äkkiä tunsin jotain liikkuvan kädelläni. Iso hämähäkki, karvanen ja
lihava, ryömi käteni yli kirjalle. Nähdessään herättäneensä huomioni
alkoi se juosta. Kalpeana kauhusta hyppäsin ylös heittäen kirjan kauas.
Mutta hämähäkki oli jo ennättänyt juosta säärtäni pitkin lattialle;
keränä se nyt vieri yli huoneen nopeasti kuin olisi ollut tuli
takakoivissa. Minun täytyi tappaa se; tuntui kuin tarvitsisin
hätäpuolustusta. Otin kirjan ja heitin sillä hämähäkin murskaksi.
Eikö vanha taika kiellä hämähäkkiä tappamasta?
En uskaltanut koskea kirjaan. En ole sitä sittemmin lukenut.
Minun täytyi nähdä joku ihminen... Menin ovelle ja soitin tarjoilijaa.
Kun hän tuli tuijotin häneen hämmästyneenä, kunnes sain keksineeksi:
"Hankkikaa minulle vähän whiskyä."
* * * * *
Ketun tapoin, koska oli pyssy kädessäni, kun sen tapasin. Se tuntui
niin itsestään selvältä.
Oli talvi. Joka päivä satoi lunta ja joka päivä menin metsään mukanani
vanha huono pyssy ja musta villakoira, nimeltä Kustaa. En metsästänyt.
Joskus ammuin tähdäten kuusenkäpyihin joutessani ja Kustaan huviksi,
joka laukauksesta ihastuneena hyppeli haukkuen. Se ei pelännyt, sillä
se ei ollut oppinut tietämään, että pyssy on murha-ase.
Eräänä päivänä hämärissä tapasin pienen ketun. Se oli ollut asioilla
kylällä ja tuli juuri kotiapäin kanapahanen hampaissa. Olin katajan
takana ja se juoksi aivan läheltäni. Tähtäsin ja ammuin. Miksi? Niin on
tapa.
Kettu juoksi vielä muutamia askeleita niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Sitten pysähtyi se äkkiä kuin olisi hämmästynyt ja laski
kanan. Ja heikosti, tuskaisesti äännähtäen oikasihe se hangelle ja
kuoli. Kustaa, tuo musta villakoira, joka vielä oli miltei pentu,
ryntäsi esiin hurjana ihastuksesta ja ilosimmin haukahdellen näykäsi
kettua leikkisästi korvasta. Mutta kohta ymmärsi se, että vieras eläin
oli kuollut. Kuvaamattoman arka ja neuvoton katse tuli sen mustiin
loistaviin silmiin. Lopuksi hiipi se häntä alhaalla minuun kiinni ja
ulisi hiljaa.
Jätin ketun siihen ja menin kotiin, sillä minua paleli.
Seuraavana päivänä kuljin samaa polkua, sillä se oli mielitieni. Kuljin
hiljaa vihellellen enkä ajatellut eilisiä. Äkkiä säpsähdin ja
pysähdyin: maassa makasi jalkaini edessä kuollut kettu. Varikset olivat
repineet sen silmää, joka nyt veristi.
Seisoin hetken ja tarkastelin kettua kuunnellen samalla, kuinka tuuli
kitkutti kahta puunoksaa vastakkain.
"Elävä kettu on kauniimpi kuin kuollut", sanoin itselleni.
Ja sittemmin kuljin toisia teitä.
Huolia.
Upsala-novelli 1890-luvulta,
Lokakuun loppupäivinä oli odottamatta tullut talvi.
Paul kuljeskeli kirkkomaalla kädet taskuissa ja ohut kesätakki leukaan
saakka napissa. Routainen käytävä oli kuihtuneitten lehtien peittämä ja
nämät rapisivat jalkain alla; pilvet, joita myrsky koko päivän oli
ajellut, alkoivat liukua hiljasemmin hämärissä, ajelehtivat verkalleen
painavana, mustana joukkona puitten latvuksien yllä, kovin piirtein
näkyen taivaan kylmää sineä vasten. Hautakappelissa oli valoa ja tuo
lämmin, keltainen hohde oli omituisena vastakohtana lännen himmeää
valaistusta vasten, joka häämöitti lehdettömäin puitten takaa. Paulia
paleli kovin. Hän oli lähtenyt huoneestaan kävelemään lämpimikseen.
Kylmä oli äkkiä tullut eikä hänellä ollut, millä puita ostaa, ei edes
millä päästä kahvilaan lämmittelemään. Ja vielä voi kulua monta päivää
ennenkuin hänellä oli odotettavissakaan rahoja; mutta oli epävarmaa,
voiko hän ollenkaan odottaa. Tutkinnot viipyivät, hänen suojelijansa
alkoivat väsyä.
Ei näkynyt kävelijöitä puistossa, pysyttiin sisällä, kun ei mikään
pakottanut ulos lähtemään. Köyhä eukko vain poimiskeli risuja
Karoliinanpuistossa. Tämä kokosi syysmyrskyjen satoa; kumarassa hän
kulki ja näytti hyvin, hyvin väsyneeltä. Kapeana ja ohkasena pistihe
nenä esiin huivin alta pilkistäväin hiusten välitse. Hän ojensi
selkänsä hetkeksi ja veti muutamia huohottavia henkäyksiä nojautuen
puuta vasten. Sitten painui hän kokoon taas ja katosi kantamuksineen
puitten taa.
Paul kadehti tuota: Eihän hänen juuri sopinut koota risuja puistosta.
... Ei, jalkoja ei hän saanut lämpimiksi. Puolijuoksua tuli hän kotiin.
Linnakadulla hän pysähtyi ja katsoi kummastuneena ympärilleen -- -- --
lunta! Suuria hiuteita tanssi alas, keveinä ja pehmeinä tarttuen hänen
silmäripsiinsä, laskeutuen hänen kaulukselleen, ja maa alkoi käydä
valkeaksi.
-- Kaunis, valkea lumi, kuiskasi Paul itsekseen. Hän ajatteli niitä
kertoja, jolloin hän lapsena oli ensi lumesta ihastunut. Silloin ei
häneltä mitään puuttunut.
... Portaat narisivat ja hän tunsi rotan juoksevan jalkansa yli
kulkiessaan läpi ullakon.
... Hän sytytti lampun; otti tutkintokirjan ja yritti lukea. Silmät
kiitivät yli sivujen, ajatukset jäivät jälkeen. Hän kääriytyi saaliin
ja otti esille kevyempää lukemista. Neljänneksen se kiinnitti, ei
kauempaa; silloin sytytti hän paperossin ja heittäytyi sohvalle.
Hänen täytyi hankkia rahaa ja ajatellen tavallista keinoa tarkasteli
hän huonetta; voisiko noista jotain saada? Seinillä oli joitain
piirroksia, taiteilijalta saatuja, pari etsausta, muutamia viuhkoja ja
muuta kiinalaista, kaikki arvotonta. Pään alla oli hänellä kaunis
samettityyny, sisaren koruompeluin somistama; siitä kai voisi saada.
Mutta olihan hänellä vielä kello. Hän heitti paperossin pois. Ei
maistunut kylmässä ja nälässä. Kello läheni 8.
Jos sammuttaisi lampun ja sytyttäisi lyhdyn. Hänellä oli katossa kaunis
paperilyhty, joka muistutti keskiaikaista luostarilamppua. Halpaa
romantiikkaa.
Hän sytytti sen, mutta sammutti samassa. Tyhmyyksiä! -- Nyt oli hän
pimeässä.
... Myrsky oli yltynyt. Lumi tuiskusi akkunaa vasten tarttuen siihen
suurina levyinä, jotka sulivat vähitellen jättäen märkiä juovia
jälkeensä. Väliin vihelsi tuuli nurkissa pitkän valittavan vihellyksen,
joka turhaan koetti pysyä samassa säveleessä, ja joskus jysähti seinä
ja akkuna helähti kuin tuskassa.
Ja kirkonkellot soivat, kuten tavallisesti. Oli kai hautajaiset
-- -- -- kuten tavallisesti.
Tunnit kuluivat... ja kuluivat.
Paul koetti nukkua ja hänen onnistui lopuksi vaipua jonkummoiseen
uneen. Säveleet tunkivat ajatusten tilalle tyhjiin aivoihin:
pyhiinvaeltajain kuoro Tannhäuserista ja kuningasten tulo Kauniista
Helenasta...
Ja haaveita sukelsi esiin sekottuen muistoihin.
Tuntui kuin olisi kesä ja leikkuuaika parhaillaan; aurinko laskeusi
länteen ja loisti lämpimänä tielle, joka juuri oli sateesta kuivunut.
Hän kulki apilatuoksuisella niityllä, joka odotti toista korjuuta; hän
oikasi yli peltojen, joille kuhilaat heittivät pitkiä varjoja
ilta-auringossa. Ja seurana oli hänellä pieni vaaleakiharainen poika,
joka uteliain sinisilmin seurasi kaikkea ja kyseli kaikemmoista, mihin
ei voinut vastata, ja huvitteli kutsumalla Paulia sedäksi. Se kuului
hauskalta ja Paul antoi sen tapahtua.
... Ojavierellä istui miehiä ja naisia syöden illallistaan: kaljaa
leipää. Paul kääntyi hikeä pyyhkivään mieheen ja kysyi tietä: Tämä
osotti oikotien seuraten pienen matkaa mukana.
Ja he kulkivat ha'an läpi, jossa pieni paljasjalkainen tyttö paimensi
lehmiä. Ja kuusen latvojen yllä oli kuu idän taivaalla, suurena,
sumuisena, siniharmaana... ei, ei kuu, se on niin kylmä -- -- --
Paul kohottautui. Oliko hän nähnyt unta? Hän otti uuden paperossin ja
heitti sen pois vedettyään pari savua. Ja tunnit kuluivat -- --
... Ohut tytön ääni lauloi alakerrassa "Pikku nokikolaria", ja
käkikello kukkui yhdeksän kertaa... illallisaika.
Nyt oli todella nälkä. Hän kaiveli laatikoitaan kunnes löysi
pussillisen korppuja. Olihan se jotain. Syötyään ne tupakoi hän ja
koetti olla kylläinen. Sytytti lampun ja yritteli jotain, mutta jäikin
istumaan käsivarret ristissä.
Epäonnistunut kirja tuo, jota hän oli lukenut. Pari paikkaa etenkin oli
noloa; kenties sopimattomuuksien esitys taiteessa vaati kypsyneempää
kykyä kuin mikään muu. Tarvittiin taitoa semmoisiin aiheisiin
puututtaessa...
Asuisipa lähellä joku, jolta saisi muutamia kruunuja.
... Tuollaiset paikat olivat vaikeita sivuuttaa; sekä kirjailija että
yleisö tiesivät, mistä oli kysymys, tekotavasta se riippui.
Ranskalaisia ei kyllin voinut tutkia sillä alalla...
Jos kääntyisi emännän puoleen? "Tilapäinen pula..."
... Häikäilemätön saisi tuommoinen epämoralinen paikka kernaasti olla,
mutta ei poikamainen. Sen täytyi vaikuttaa varmasti, tietoisesti...
Paul hätkähti. Ovelle kolkutettiin, hiljaa ja kainosti.
Ei hänen haluttanut vieraita vastaan ottaa; ei ollut kotona. Mutta jos
olisi... Lyötiin kovemmin. -- Sisään!
Paul tuijotti tulijaan. Laiha honkelo, kasvot pitkähköt, hieman
lammasmaiset, silmissä viekas ilme.
Hän pisti oikean jalan varovasti sisään. Veti sitten toisen jälessä.
Perhana -- Paul hieroi silmiään -- Housu-Jansson...
Hetkisen hiljaisuus.
-- Vanhoja vaatteitako?
Paul esitti kysymyksensä hyvin välinpitämättömällä äänellä ja hän voi
juuri ja juuri säilyttää unisen ja vihasen ilmeen.
-- Niin -- hän kiemurteli lakki kädessä -- olisikohan kandidaatilla
vanhoja joutavia housuja?
-- Niin no -- joutavia ne eivät oikeastaan ole -- Paul otti parin
esille.
Housu-Janssonin viekas ilme välähti osottaen että hän oli käsittänyt
aseman. Hän tutki housuja lampun valossa vetäen varjostimen sivuun
paremmin nähdäkseen. Olivat vähän kuluneet sivuista ja takaa kiiltävät,
muutoin mukiin menevät.
Hän oli koko ajan seisonut sikarinpätkä peukalon ja etusormen välissä.
Nyt soukisti hän huulensa, pisti sikarin suuhun ja veti pitkän,
nauttivan savun. Tulta tuntui hänellä vielä olevan.
-- 1:50 sanoo hän vihdoin lakoonisesti.
-- Mitä?
-- 1:50 kertasi Housu-Jansson.
Paul käveli edestakaisin. Hän tahtoi päästä miehestä ja sikarista mitä
pikemmin. Hän suostui.
Housu-Jansson käänsi housut sanomalehteen, kaivoi lantteja taskustaan
ja meni.
-- Hyvästi, maisteri!
-- Hyvästi, herra -- herra Jansson.
Hän oli sanoa Housu-Jansson. Paul punnitsi puoltatoistakruunustansa. Ei
se puihin riittänyt, mutta hauskan illan voi saada.
Hän oli syönyt ja meni Taddikseen, mihin ystäviä aina kokoontui. Lunta
ei enää satanut. Ilma oli kirkas ja kylmä, kadut loistivat valkeina.
... Paul astui sisään, lyöttäytyi seuraan, sai kahvia ja sikareja.
Viiden minuutin kuluttua oli hän keskellä keskustelua sopimattoman
esityksestä taiteessa.
... Hänellä ei ollut huolia kun hän sinä iltana levolle meni.
KARL ERIK FORSLUND
Jouluyö.
Ihana yö. Taivas kaareutuu syvänsinisenä ja tähtikirkkaana yli vuorten;
tummina ja äänettöminä ovat metsät ylt'yleensä, ja sieltä täältä niiden
keskeltä haamottaa vaaleampia läiskiä, lumipeitteisiä niittyjä ja
ahoja. Maahankin on loistavia tähtiä sirotettu, mutta ei niin paljoa
eikä niin tuhatkimmeltäviä, vyöryviä joukkoja kuin tuolla korkeudessa
on, vaan yksinäisiä valopilkkuja, jotka loistivat pimeän keskeltä
lämpösin punasin hohtein, tuvan akkunoista tuikkivia kolmihaarasia
kynttilöitä tai loistavia joulukuusia.
Janne nousee suksilleen ja sujuttaa ne rakennusten lomitse metsää
kohti. Talossa nukutaan; vain maantielle päin antavissa akkunoissa on
tulia joulukirkkoon matkaajien iloksi; muuten kaikki pimeää.
Navetan luo hän pysähtyy, on kuulevinaan hiljaista ammumista sieltä ja
-- pilkottaakohan tultakin? -- Joulutonttu. -- Lapsiloruja, mutisee hän
ja lähtee liukumaan niityn rinnettä alas.
Lumi on syvää, mutta hanki kantaa, pakkanen on kipinöivä ja miljonat
kristallit välkkyvät lumella. Ääneti sujuvat sukset ja hiihtäjä
uppoutuu kohta syvien metsien helmaan.
Mutta pitkälle ei hän ennätä, kun hän on kuulevinaan ääntä
hiljaisuudessa, on kuin kuiskisi kuusi koivulle:
-- Kyllä hän nyt kohta tulee, hänen täytyy tulla tämän myrskyisen
syksyn jälkeen.
Ja koivusta kohisee vastaus:
-- Mutta hän viipyy niin kauan.
-- Sinusta tuntuu vain siltä, kun niin kauan olet häntä kaihoten
odottanut.
Janne on kysyä, kenestä he puhuvat, mutta samassa kuulee hän askeleita
takaapäin. Kääntyessään huomaa hän kauhukseen karhun tulla kämpivän
hankea pitkin. Hän hypähtää ja kohottaa sauvansa, mutta rauhallisesti
laskeutuu kontio hänen jalkojensa juureen.