ajan. Luonnollisesti otin minä myöskin auton ja seurasin häntä."
"Oliko autossa akkunat takana, tarkoitan hänen autossaan?" kysyi Krag.
"Oli" sanoi Eversen miettiväisenä, "ja kenties näki hän minun autoni
seuraavan omaansa ja siitä arvasi olevansa seurattu."
"Se on varmaa", sanoi Krag, "mihin hän ajoi?"
"Venäjän lähetystöön."
"Sitäpä en sentään olisi uskonut. Antoiko hän auton odottaa?"
"Antoi. Kymmenen minuutin kuluttua tuli hän ulos hirvittävällä
kiireellä. Silloin oli hän puettu turkkeihin. Olin niin kaukana, etten
voinut nähdä hänen kasvojaan, jotka osittain olivat peitossa
hatunreunan alla. Mutta hetkeäkään en epäillyt, etteikö se ollut hän.
Sitäpaitsi tunsin hatun ja kepin. Hän meni auton luo ja kulettaja ajoi
ilman vastaväitteitä edelleen. Seurasin perässä. Tällä kerralla ajoimme
noin neljännestunnin aikaa. Ymmärsin, että hän uudelleen ja uudelleen
antoi kulettajalleen uusia määräyksiä. Lopulta pysähdyimme Parkvejen
32."
"Kulmatalo", sanoi Krag.
"Niin", vastasi onneton Eversen harmissaan, "ja se oli juuri se joka
minut petti. Olin autossa ja odotin ja sillä aikaa oli mies mennyt yli
pihan ja ulos toiselle kadulle. Luonnollisesti tein kaikki, päästäkseni
hänen jäljilleen jälleen. Ajattelin, että koska hän tunsi talon,
mahdollisesti oli tunnettu siellä ja siksi kysyin kaikista kerroksista,
mutta saamatta mitään tietää. Hain lähetystön ympäriltä vielä kerran.
Olen ollut kaikkialla, missä saatoin ajatella tapaavani hänet. Ja
lopuksi löydän hänet täältä."
Eversen katseli kauhistuttavaa olentoa sohvannurkassa.
Krag miettii muutaman sekunnin ja sanoo puolittain itsekseen:
"Se voi olla mahdollista, mutta se on tosiaankin sangen
epätodenmukaista."
"Tarkoitatteko, että tuo ei olisi sama henkilö?" kysyi Eversen.
"Olette nähnyt, että kuolleella on punainen tukka. Se on niin
väärentämätön kuin mahdollista, siitä ei ole epäilystä. Mutta, mikäli
muistan, oli merimiespukuisella melkein musta tukka."
"Niin oli."
"Siinä tapauksessa olisi merimiespukuinen ollut naamioitu. Voidaan
otaksua, että hän sen kymmenen minuutin ajalla, kun oli lähetystössä,
olisi ollut tilaisuudessa heittämään pois naamionsa ja tultuaan jälleen
ulos, oli oma itsensä. Ja siinä tapauksessa on kuollut tuolla ja
merimies sama henkilö. Mutta yksi asia on ainakin varmaa, se nimittäin,
että henkilö, jota te, herra Eversen, lähetystöstä seurasitte ja joka
katosi teiltä Parkvejen 32 portista -- on sama, jonka hengettömän
olemuksen näette tuolla sohvassa, joka murhattiin kello kolme
iltapäivällä Drammensvejen 230, eräässä hississä."
Asbjörn Krag jätti Eversenin surumielisiin mietteisiin
epäonnistumisensa johdosta ja kiiruhti takaisin venakon luo. Vielä ei
ollut monia tunteja kulunut murhasta ja Krag tiesi kokemuksesta, että
useimmat rikokset saadaan selville heti, tai sitte vasta pitkän ajan
kuluttua. Nyt oli kiiruhdettava.
Venakko oli hyvin väsynyt, sen näki Krag heti, mutta oli kuitenkin
halukas selvittämään asiansa. Tuntui, kuin olisi hän Asbjörn Kragin
seurassa tuntenut itsensä turvallisemmaksi.
"Hän pelkää jotakin", ajatteli Krag, "hän luulee olevansa jossain
vaarassa ja tahtoo, että minä suojelisin häntä."
"Tuo nyt iltapäivällä kauhealla tavalla kuollut Müller, kiristi teidän
toimittamaan hänen asioitaan, uhaten muussa tapauksessa ilmiantaa
teidät venäläiselle poliisille. Sillä tavoin tulitte pakotetuksi
tottelemaan hänen määräyksiään. Hän piti varansa, kun tulitte
Pietarista ja suojellakseen kunniaanne amerikalaisten silmissä
järjestettiin varkauskomedia. Paljonko saitte Mülleriltä?"
"Kymmenentuhatta kruunua", vastasi hän ja teki liikkeen kädellään kohti
käsilaukkuaan. "Haluatteko saada ne?" kysyi hän. "Olen niin hirvittävän
väsynyt, että mieluimmin haluaisin päästä kaikesta."
"Meillä ei ole rahojen kanssa mitään tekemistä", sanoi Krag, "me
haluamme ainoastaan saada selville, kuka on miehen murhaaja.
Amerikalaiset herrat eivät voi olla, kuka se sitte on?"
Venakko pudisti päätään.
"Müller oli selvästi tulossa teidän luoksenne", sanoi Krag, "olitteko
sopinut tapaamisesta?"
"Ei, olimme sopineet että vasta Tukholmassa tapaisimme kymmenen päivän
kuluttua."
"On selvää, että jotakin odottamatonta on tapahtunut ja että Müller oli
matkalla teille siitä ilmoittamaan. Mitä se on saattanut olla?"
"Siitä ei minulla ole aavistustakaan", sanoi hän.
"Mutta te tunsitte tikarin."
Kun venakko kuuli murha-aseesta mainittavan, vaipui hän hetkiseksi
kokoon.
"Minä en tuntenut tikaria", vastasi hän, "olin vain hämmennyksissä
tapauksen johdosta."
"Siinä tapauksessa ei meillä toistaiseksi ole mitään kysyttävää
teiltä", sanoi Krag, "sen lisäksi olette kipeästi levon tarpeessa.
Saatanko teidät hotelliin?"
"Hotelliin?" kysyi venakko ja värisi.
"Te pelkäätte jotakin", sanoi Krag, "näen silmissänne kauhean pelon."
"Olen väsynyt", kuiskasi hän.
"Haluatteko, että autan teitä?" kysyi etsivä.
Hän nyökkäsi myöntäen päätään.
Krag soitti ja kun Holmsen tuli sisälle, antoi hän tälle seuraavan
määräyksen:
"Ottaen huomioon asiain tilan, on välttämätöntä, että tämä rouva
pidätetään toistaiseksi. Hänet on vietävä tutkintovankilaan, mutta
kohdeltava kaikella ajateltavissa olevalla huolellisuudella. On
itsestään selvää, että kukaan vieras ei saa tulla mihinkään tekemisiin
hänen kanssaan."
Kääntyen venakkoon lisäsi hän:
"Olette vangittu, rouvani."
Hän nousi ylös.
"Kiitos", kuiskasi hän.
* * * * *
Samana iltana kello kahdeksan kävi Krag Venäjän lähetystössä. Paljon
hän ei odottanut käynnistään ja hänen toiveensa laskeutuivat vieläkin
kuin hän, sen sijaan että olisi päässyt lähetystön päällikön puheille,
joutui vastakkain erään attachean kanssa.
Ei löydy mitään niin rakastettavaa kuin venäläinen virkamies, kun tämä
tahtoo olla rakastettava. Eikä myös mitään niin vaiteliasta. Ja se
herra, joka puhui Kragin kanssa, oli sekä ylitsevuotavan rakastettava
että erinomaisen vaitelias. Sellaisia ovat venäläiset.
Attachea sanoi suunnilleen näin:
"Onko tosiaankin tehty sen luonteinen rikos Kristianiassa, sepä
hirveätä. No, niin, saamme kai lukea siitä lehdissä huomenna. Mitä
lajia, jos me voimme... Tja, auttaisimme kernaasti poliisia jos meillä
vain olisi aavistustakaan miten se tapahtuisi. Eikö sentään olisi
selvempi, että poliisi yksin koettaisi päästä rikoksen perille,
joka on tapahtunut täällä kaupungissa... Eräs venäläinen rouva... vai
niin-in... onko hän murhaaja? Vai niin, vai ei ole, mitäs sitte?
Drammensvejen 230 olevaa taloa emme lainkaan tunne. Drammensvejen, eikö
se ole se pitkä katu, joka johtaa ohi ulkoasiainministeriön? Aivan
niin, hyvin kaunis katu. Punatukkainen mies turkeissa? Mitä lajia? Ei,
täällä ravaa niin monia ihmisiä, venäläisiä, juutalaisia ja
puolalaisia, niin että on aivan mahdotonta pitää heistä selvää. Müller?
Ei, sellaista nimeä ei ole pöytäkirjoissamme. Emme tunne ketään sen
nimistä. Muuten, eikö se ole saksalainen nimi? Kenties Saksan
lähetystö... Mutta me autamme aina mielellämme, hyvin, hyvin
mielellämme."
Kragin käynti lähetystössä ei ollut sentään aivan turhaa, sillä
jättäessään talon _kohtasi hän merimiespukuisen_.
X.
MURHAAJA.
Asbjörn Krag tapasi merimiespukuisen isossa käytävässä
lähetystöhuoneuston edustalla. Käytävä oli kuin jonkinlainen eteinen.
Uninen palvelija istui pöydän ääressä ja piirusteli joitakin
harakanvarpaita paperipalaselle. Krag tuli ulos lähetystöstä ja samassa
astui merimiespukuinen sisälle käytävän ovesta. Palvelija nousi heti
seisoalleen ja tervehti kunnioittavasti sisääntulijaa. "Mies tuntuu
olevan tunnettu", ajatteli Krag, "päättäen kunnioittavasta
tervehdyksestä." Sisääntullut pysähtyi ovella ja katseli uteliaana
etsivää. Krag oli huomaavinaan pilkahduksen ivaa, tai liekö ollut
vahingoniloa toisen katseessa.
Krag ei miettinyt kauvan. Hän meni nopeasti toisen luo ja sanoi:
"Se on teitä kun minä etsin."
"Mitä minusta tahdotte?" kysyi toinen kylmästi.
"Haluan puhua kanssanne eräästä sangen tärkeästä asiasta, joka koskee
meitä molempia."
"Miksi etsitte minua täältä?"
"Siksi, että teidän on nähty liikuskelevan näillä paikoin. Jos tämä ei
oikea osotteenne olekaan, en minä ainakaan tiedä muuta."
"Tiedättekö nimeni?" kysyi puhuteltu.
"En."
"Mutta kuitenkin pidätte selvää, mitä teen tai jätän tekemättä, se
merkitsee, että olette antanut urkkia minua."
"Kyllä", vastasi Krag.
"No, avomielinen olette joka tapauksessa. Mitä nyt tahdotte?"
"Mitä minulla on sanottavaa, voin sanoa ainoastaan kahdenkesken."
"Mutta minulla ei ole mitään huonetta täällä joka sopisi sellaiseen
konferenssiin."
"Voimme aivan hyvin mennä johonkin toiseen paikkaan", sanoi Krag,
"tähän aikaan ovat kahvilat melkein tyhjät ihmisistä, voimme mennä
johonkin sellaiseen."
Toinen seisoi ja mietti ehdotusta hetkisen. Krag ajatteli: Kysyisinkö
häneltä, jos hän pelkää. Mutta hän hillitsi itsensä.
Toinen meni palvelijan luo, joka jäi seisomaan kunniantekoasentoon.
"Menen tämän herran mukana", sanoi hän, "jos joku kysyy minua, niin
voitte sanoa, että tulen tunnin kuluttua takaisin. Sanotte, että
ehdottomasti olen tunnin kuluttua takaisin."
Kragin puoleen kääntyen sanoi hän:
"Kuulutte poliisilaitokseen, eikö totta?"
"Tavallaan" vastasi etsivä.
"Hyvä", sanoi toinen täydellisesti välinpitämättömänä, "mitä kahvilaa
ehdotatte?"
"Sanoisimmeko Grandin Palmusalin, siellä saamme istua täydellisesti
rauhassa."
"Sanotaan niin ja menkäämme."
Krag ymmärsi, että tämä keskustelu oli tarkoitettu palvelijan tiedoksi.
Se merkitsi, että mies tunsi itsensä varmaksi ja että häntä suojeltiin.
Etsivän aavistus, että murhenäytelmä johti juurensa laajemmalle kuin
hän alussa luuli, toteentui.
Kun he tulivat ulos porttikäytävästä, kysyi Krag.
"Oletteko venäläinen?"
"Luuletteko niin?"
"Luulen."
"Siinä tapauksessa saatte pysyä luulossanne. Minusta on samantekevää,
mitä luulette."
Kun he tulivat portille, laski Krag kätensä toisen olkapäälle, pysäytti
hänet ja sanoi:
"Odottakaa hetkinen, herraseni."
Etsivä teki liikkeen kädellään porttia kohti ja jatkoi:
"Olemme vielä Venäjällä, mutta niin pian kuin astutte ulos tuosta
portista olette ulkopuolella."
"Tiedän aivan hyvin exterritoriaalioikeuden merkityksen", vastasi
merimiespukuinen, "nyt menemme rajan yli."
Tämän sanottuaan meni hän nopeasti ulos portista, Kragin seuratessa.
Kragilla oli oikein. Palmusalissa ei ollut monia vieraita. Parissa
pöydässä istui ulkomaalaisia kauppiaita tuota tunnettua lajia, eloisia,
viittilöiviä, yhtä mittaa puhuvia, haisten juutalaiselle ja
"afäärille."
Toisessa pöydässä istui kotimaisia jobbareita, jotka huusivat ja
viittoilivat kurssilla ja tonnistolla. Ihmiset tulivat sisään turkeissa
ja kalosseissa, tuoden tullessaan marmorimosaikille lumisohjua.
Mutta kuitenkin oli täällä nyt päivän hiljaisimmat tunnit. Muuten oli
tuo mauton sali, jonka loisto näytti olevan jonkun tuoreen
gulassimiljonäärin aivojen tuotetta, jonkinlainen pörssi enemmän tai
vähemmän epäilyttäville olioille, jotka keinottelivat ostolla ja
myynnillä maailmansodan varjossa. Krag seuralaisineen istuutui erääseen
nurkkapöytään, jossa he kenenkään kuulematta saattoivat vapaasti
keskustella.
Krag oli heti päättänyt miten menettelisi. Hän ei leikkinyt sokkosilla
kenenkään kanssa. Hän kertoi toiselle murhasta, salaperäisestä
Mülleristä, molemmista amerikalaisista ja kreivinna Orloffista.
"Hän on vangittuna nyt", sanoi Krag.
Koko yksityiskohtainen kertomus ei ollut huomattavammin kiinnittänyt
toisen mieltä. Hän oli kuunnellut aivan tyynenä. Silloin tällöin
katseli hän kelloaan, ikäänkuin huomauttaakseen, että hänen aikansa on
täpärällä ja että hän ei ymmärrä mitä varten tuota kaikkea hänelle
kerrotaan. Mutta kun Krag mainitsi kreivinnan vangitsemisesta, vilahti
hänen kasvoilleen tarkkaavaisuuden ilme.
"Onko hän epäilty murhaan osallisuudesta?" kysyi hän.
"Minun on mahdoton kantaa mitään sellaista epäluuloa", sanoi Krag,
"mutta olemme joka tapauksessa ottaneet hänet haltuumme kunnes pääsemme
paremmille jäljille. Hän pääsee huomenna vapaaksi."
"Huomenna", mutisi toinen miettiväisenä, "luuletteko olevanne jäljillä
huomenna?"
"Olemme nyt jo", sanoi Krag, "kaikki viittaa, että on kyseessä
poliittinen murha."
Toinen hymyili pilkallisesti.
"Ja sitte etsitte jälkiä venäläisistä piireistä. Heittäkää se."
"Miksikä?"
"Otaksukaamme, että -- kuten sanotte -- kyseessä on poliittinen murha,
luuletteko tosiaankin, että on menetelty niin tuhmasti, että on vaaraa
ilmitulemisesta?"
"Kuka olisi menetellyt tuhmasti?" kysyi Krag.
Toinen kohautti olkapäitään.
"Minä esitän asian vain edellytyksenä", sanoi toinen, "ja saatan,
edellyttäen edelleenkin, sanoa: otaksukaamme, että poliisin on
onnistunut löytää hyvin painava aihetodistus, ettekö luule, että tuo
aihe ennen häviää kuin tulee käytetyksi todisteena?"
"Kuka hävittäisi", kysyi Krag edelleen.
Toinen hymyili.
"Miksi ette etsi toisista piireistä päästäksenne selvyyteen?" kysyi hän
"Müller on selvästi saksalainen."
"Miksi niin luulette? Nimestäkö? Sangen vähän sen varaan voi rakentaa."
"Ei ainoastaan nimestä", vastasi merimiespukuinen. "Mutta sikäli kuin
minä voin kertomuksestanne päättää, on tuo nainen, joka kutsuu itseään
kreivinna Orloffiksi, myynyt eräitä tärkeitä venäläisiä salaisuuksia
Müllerille. Hänen siis täytyy olla saksalainen urkkija."
"Silloinhan näyttää aivan luonnolliselta, että Müller on saanut
surmansa venäläiseltä taholta."
Merimiespukuinen nauroi ääneen, omituista kovaa ja pilkallista naurua.
"Kostoa", huudahti hän, "ei, ei, tunteet ovat lakanneet olemasta. Ei
ole aikaa eikä varoja pitää tunteita. Kaiken määräävät järkisyyt,
ankarat, melkeinpä koneelliset etulaskelmat."
Krag vastasi:
"Mutta minä saatan esittää teille syyn, miksi poliisi hakee murhaan
selvitystä noista piireistä. Olemme nimittäin saaneet selville, että
murhatulla Müllerillä oli noiden piirien kanssa tekemistä. Hänet on
nähty käyvän talossa, jonka me äsken jätimme."
"Se todistaa joka tapauksessa, että työskentelette hyvin", vastasi
toinen. "Mutta jos otaksumanne on oikea, mitä siitä voi päätellä? Siitä
voi..."
Merimiespukuinen innostui äkkiä. Hänen äänensä kävi matalammaksi, mutta
sanat saivat kuitenkin läpitunkevamman painon.
"Siitä voi tehdä ainoastaan yhden pelottavan ja varman päätelmän, sen,
että Müller on ollut provokaattori. Tiedättekö mikä se on? Se on
Venäjällä usein poliisi, joka johtaa ihmisiä tekemään poliittisia
rikoksia jotka hän sitte 'saa ilmi'. Provokaattori työskentelee vain
itsekkäistä syistä, saadakseen itselleen etua ja ylennystä. Hän on
tunnoton roisto, joka saattaa toimittaa ihmisiä hirteen,
harhaanjohdettuja ihmisiä, saadakseen kehuvan sanan päälliköiltään.
Isommilla paikkakunnilla, suuremmissa olosuhteissa, saattaa koko
poliisilaitos olla provokaattoreita. On nähty poliisin järjestävän
yksinpä pommiräjähdyksiäkin, jotka ovat vaatineet useita ihmishenkiä.
Jos Müller on ollut provokaattori, on hän vain saanut töittensä
palkan."
"Mutta murha on murha", väitti Krag.
"Hän on vain saanut töistään palkan", väitti toinen itsepäisesti.
"Voitteko ajatella suurempaa roistoa kuin provokaattori? Voitteko
ajatella lempeämpää rangaistusta sellaiselle kuin kuolemaa? Voitte
puhua laillisesta oikeudesta niin paljon kuin haluatte, mutta kosto on
ainoa tosi-oikeus."
"Tiedättekö mitä", sanoi Krag äkkiä, "nyt olen löytänyt Müllerin
murhaajan."
"Kuka se on?"
"Te olette murhaaja", sanoi hän.
Krag kuuli ihmetyksellä oman äänensä lausuvan nuo omituiset sanat. Ne
tuntuivat niin vierailta tässä kahvilahuoneessa, jossa jokapäiväiset
ihmiset menivät ja tulivat ihmisten puheensorinassa.
"Minä en työskentele, lopettaakseni provokaattoreita", vastasi toinen.
"Yksi enemmän tai vähemmän ei liikuta minua."
"Te ette ainoastaan sen takia murhannutkaan Mülleriä."
"Onko teillä kenties jokin muu syy tiedossanne?" kysyi
merimiespukuinen.
"On", vastasi Krag, "minulla on toinenkin syy ja sen keksin juuri nyt.
Kautta Jumalan", lisäsi hän päättävästi, tirkistäen toista kasvoihin
"kautta Jumalan, nyt näen sen."
Toinen katsoi kelloaan.
"Aika on kohta lopussa, minua odotetaan."
"Jos ette nyt saisikaan tilaisuutta palata takaisin?"
"Silloin, pelkään minä", vastasi toinen kylmäverisesti, "alkaisivat
eräät määrätyt henkilöt kysellä minua."
XI.
KREIVINNAN AUTOMATKA.
"Jos tahdotte minusta jotakin", sanoi merimiespukuinen noustessaan
seisomaan, "niin tiedätte, missä voitte minua tavata, mutta älkää tehkö
mitään harkitsematonta. Ette kuitenkaan missään tapauksessa saa mitään
aikaan."
Krag seurasi häntä ulos.
"Puhutte omituisesti", sanoi Krag, "puhutte kuin mies, joka on
tunnustanut kaikki."
"Ei lainkaan", vastasi toinen, "puhun kuin mies, joka ei voi itseään
mistään moittia."
Jalkakäytävällä Grandin edustalla pysähtyi hän, tarttui Kragin
käsivarteen ja sanoi hänelle ominaisella, puoliksi läpitunkevalla,
puoliksi asianajajamaisella äänellä:
"Annan teille luvan epäillä minua. Kuulette, että minä en kiellä enkä
myönnä mitään. Eräässä talossa Kristianiassa on tehty murha, se ei
liikuta teitä, että murhattu eläessään oli suurimpia roistoja mitä
Jumalan vihreä maa päällään kantoi; minä en väitä, että hän oli, mutta
otaksun vain, mutta kuten sanottu, se ei liikuta teitä, teidän on vain
tehtävä velvollisuutenne, saatava murhaaja kiinni. Sanotte itse, että
epäilette minua..."
"Olen varma", keskeytti Krag.
"Varma, hyvä, olkoonpa niinkin", vastasi toinen, "ja me voimme kehittää
sitä edelleen. Edellyttäkäämme puhtaasti kokeellisesti, että olette
oikeassa ja että minä niinollen olen murhaaja. Hyvä. Tahdon siis
ensikseenkin iloita, että minun onnistui raivata vahinkoeläin pois
tieltä. Sen jälkeen annan palttua teidän ja poliisin ponnistuksille
saada valoa asiaan ja saada murhaaja, siis itseni, kiinni ja
rangaistuksi. Ei ainoastaan siksi, että olisi vain oma turvallisuuteni
kysymyksessä, vaan vielä enemmän sen takia, että varman vakaumukseni
mukaan on oikeus tapahtunut, kun lurjus on tapettu. Pitäisin aivan kuin
pyhänä asiana valehdella, vannoa väärin, panna maat ja taivaat
liikkeelle, estääkseni asiaankuulumattoman poliisin saamasta mitään
tilaisuutta käyttää lakejaan ja pykäliään. Myöntäkää, paras herra
etsivä, että minulla on syytä varoittaa tekemästä mitään tyhmyyksiä. Ja
tyhmyyden teette, jos pidätätte minut. Sellaisena kuin nyt tässä
seison, en ole mikään julkinen henkilö, mutta voitte olla
vakuutettu, että siitä hetkestä alkaen, kun minä olen sellin oven
sisäpuolella, tulen julkiseksi henkilöksi. Poliisi saa koko koneiston
muutamassa tunnissa vyörymään ylitseen. Ja minkälaiseen tilanteeseen
joutuu poliisi? Niin, se on uskaltanut vangita vierasmaalaisen,
julkisen henkilön ilman parempaa perustetta kuin suurimmassa määrin
häilyvien turhuuksien, että muka murhattu mies on nähty lähetystössä
jossa joka päivä kihisee sadottain merkityksettömiä henkilöitä. Mitä
siitä sanotte, rakas ystävä?"
"Aika on kulunut", sanoi Krag iloisesti hymyillen. "Alan tosiaankin
pelätä, että teitä aletaan kysellä."
Merimiespukuinen sytytti savukkeen, antaen savun hyväntuulisena kieriä
kylmään iltailmaan.
"Kas niin", sanoi hän, "kiitän teitä mielenkiintoisesta keskustelusta.
Siinä on ollut jotain romaanimaista kylläkin, mutta tehän ymmärrätte,
että keskustelu on ollut vain abstraktinen, kuten ajatuskehitelmä,
koe. Voi, kuinka hyvin tunnenkaan itseni nyt ylioppilasaikojeni
väittelyistä. Niin keskustelevat venäläiset. Te pidätte sellaisesta?"
"Te siis olette venäläinen", vahvisti Krag.
"Olen" vastasi toinen, "ja sen tiesitte aivan hyvin. Olen muuten,
sattumalta, joutunut hyvälle tuulelle. Ja siitä ei ole kiittäminen
ainoastaan keskustelua. Mutta teidän omituinen murhahistorianne on
tosiaankin antanut minulle uskon, että yksi roisto on saanut palkan
töistään. Se on hyvä tietää. Mutta minä tiedän myöskin, että
provokaattorin uhrilla, sen pahempi, on odotettavana palkkansa."
"Ette ole ritarillinen sanoessanne noin", vastasi Krag vakavasti, "nyt
ette muistuta niitä inhimillisiä, suvaitsevia, omituisia venäläisiä
jotka tunnemme niin monista kuvauksista. Jos ymmärrän teitä oikein, on
provokaattorin uhri tässä tapauksessa eräs harhaanjohdettu naisraukka.
Hän ei ole kreivinna. Hänen nimensä on yksinkertaisesti Vera Lapudin,
ja..."
"Mikä hänen nimensä on?" sanoi toinen kysyvästi, mutta ilman suurempaa
mielenkiintoa.
"Vera Lapudin", vastasi Krag.
"Vera Lapudin", toisti venäläinen, "Vera Lapudin. Vera Lapudin..."
Hän ei toistanut tuota nimeä, lyödäkseen sen muistiinsa, hän sanoi sen
ajatuksessaan melkein uneksien, katsellen ylös Ylioppilaspuiston
poppeleihin. Krag pani merkille äänen soinnun. Hän ei oikein tiennyt
miksi.
"Hän on aivan tavallisen porvarillisen everstin leski. Mies kaatui
sodan alussa, luonnollisesti olisi hänen pitänyt saada eläke, mutta
tiedättehän mihin eläkkeet ja avustukset menevät laajassa Venäjän
maassa. Hän on kertonut minulle kaikki. Lopuksi alkoi hän kärsiä hätää.
Silloin otti hän ensimäisen varomattoman askeleen pelastaakseen itsensä
kärsimyksistä. Silloin joutui hän ensin noiden arkipäiväisten,
inhoittavien urkkijoiden -- amerikalaisten -- käsiin ja sen jälkeen
provokaattorin joka oli saanut tietää hänen toimistaan. Voitte
ymmärtää, miltä tuntuu olla sellaisen henkilön käsissä, sen on pahempi
kuin koronkiskurin, vampyyrin... Sitä paitsi hän ei liioin ole viekas,
raukka, päinvastoin suora ja ymmärtämätön. Esimerkiksi tuo
kaulakoristejuttu esitettiin perin kömpelösti."
"Teillä on hyvä sydän", sanoi venäläinen ja puristi hyvästiksi Kragin
kättä.
Tämän jälkeen meni hän. Krag seisoi ja katseli hänen jälkeensä, kunnes
hän hävisi pimeään ja ihmisvilinään.
"Luonnollisesti", ajatteli Krag itsekseen, kääntyessään ja hitaasti
kävellessään toiselle taholle, "luonnollisesti täytyy sen olla niin. On
vain ihmeellistä, ettei tuo ratkaisu ennen ole mieleeni tullut."
Kragilla oli seuraavana päivänä keskustelu etsivänosaston päällikön
kanssa, jolle hän esitti asian kaikkine yksityiskohtineen. Päällikkö
hermostui jonkun verran kun kuuli venakon pidätyksen, joka tavallaan
oli laitonta ja saattoi johtaa ikäviin seurauksiin. Mutta Krag lohdutti
häntä, että venakko kiihtyneessä ja hermostuneessa mielentilassaan
tunsi itsensä vain turvalliseksi poliisin sulettujen ovien takana.
Päätettiin kuitenkin, että hän samana päivänä lasketaan ulos. Päällikkö
oli muuten selvillä, että täydellisen selvyyden saaminen asiasta
kohtaisi monia ja erilaisia vaikeuksia.
Aamupäivän hämmästys Kragille oli, että molemmat amerikalaiset
rohkenivat jälleen sukeltautua esiin.
He tulivat tassutellen pehmeästi kummikoroillaan, kumarsivat
turkeissaan, liehakoivat. --
Niin, nyt he olivat huomanneet, ettei ainoastaan kaulakoristetta ollut
varastettu. Oli myöskin otettu papereita, hyvin tärkeitä papereita.
Olikohan niitä löydetty kuolleelta?
"Ei", sanoi Krag.
Mutta kenties he sentään saisivat katsoa tavaroita, jotka poliisi oli
löytänyt kuolleen taskuista?
"Ei", sanoi Krag.
"Ja miksi ei? Missä oli kreivinna? He olivat, kautta Jumalan,
onnettomia varkaudesta kärsimään joutuneita ihmisiä, jotka ainoastaan
vaativat oikeutta. Ja mikä merkillinen poliisilaitos tämä oikeastaan
oli? He tulivat enemmän ja enemmän nenäkkäiksi ja viittailivat, että
aikomuksena on valittaa kaikissa mahdollisissa paikoissa."
"Huomenna kello kahdeltatoista", sanoi Krag, "lähtee laiva Amerikaan.
Ovatko herrat jo tilanneet liput?"