olevinanne kiusaantunut punatukkaisen herran tirkistelystä ja pyysitte
amerikalaisten suojelusta. Se oli hyvin tehty ja nopeasti ajateltu.
Mutta ystävänne oli selvästi myöskin sukkela käänteissään, sillä hän
käsitti asian heti. Saisinko nyt tietää mikä asema herra Müllerillä on
tässä omituisessa jutussa?"
"Sehän selviää siitä, mitä olen teille puhunut", sanoi venakko. "Minun
ei kai tarvinne lähemmin selittää niitä salaperäisyyksiä, jotka
verhoutuvat maailmansodan kulissien taakse. Ostetaan ja myydään
loppumattomiin ja se ei ole ainoastaan ruokatavarat ja ampumatarpeet,
jotka ovat kauppatavarana."
"Urkintaa", mutisi Krag, "se oli sitä kuin ajattelinkin."
"Miksi käytätte niin hirveätä sanaa", huudahti venakko kiivaasti
"sitäkin löytyy eri lajeja, kuten kaikkea muutakin. Monta ihmistä,
joita viitataan ja sanotaan urkkijoiksi, tekevät velvollisuutensa yhtä
hyvin kuin nekin, jotka ovat taksoitusluetteloissa."
"Mutta te olette venäläinen, rouvaseni", väitti Krag.
"Minä en ole venäläinen sukujani", vastasi hän päätään pudistaen, "olen
ollut naimisissa venäläisen upseerin kanssa, hän on kaatunut, meillä ei
ollut lapsia, minulla ei ole mitään sukulaisia Venäjällä, minä olen
yksin ja..."
"Niin", sanoi Krag, "jatkakaa."
"Minä toin tullessani", jatkoi hän hetken miettimisen perästä, "eräitä
kirjallisia tietoja, jotka minun oli onnistunut salaa tuoda ja jotka
olivat suuresta arvosta."
"Ja jotka herrat Anderson ja Inderdale olisivat vastaanottaneet ja
myyneet, esim. Saksaan, ja joista teidän piti saada suuremman summan."
"Joka jo osittain on vastaankin otettu, niin, se on aivan oikein",
lisäsi hän, "niin ovat asiani tällä hetkellä."
"Mutta sitte tulitte yhteyteen herra Müllerin kanssa ja sovitte, että
_hän_ saisi paperit, siksi, että hän tarjosi enemmän kuin nuo kaksi
amerikalaista."
"Niin, tai muista syistä", sanoi hän.
"Pelastaaksenne arvonne noiden kahden amerikalaisen silmissä, sovitte
keskenänne, että hän varastaisi paperit teiltä."
Venakko nyökkäsi.
"Nyt ymmärrätte kaiken", sanoi hän. "Se oli Müller, joka tunkeutui
huoneustoon eilen illalla, sillä aikaa, kun minä samppanjalasin ääressä
tein amerikalaisten kanssa kaupan. Olimme juuri tulleet sopimukseen
ja minä olin tyyneesti mennyt sisimpään huoneeseen noutamaan
'kauppatavaraa', papereita nimittäin; Müller, joka sillä aikaa oli
hiipinyt eteisen läpi huoneeseen 'yllätti' minut; hän repäsi paperit
käsistäni ja niin pian kun näin, että hän oli ehtinyt akkunalaudalle,
aloin huutaa apua. Molemmat amerikalaiset hyökkäsivät esiin. Mutta
Müller oli tutkinut kaikki edeltäpäin ja tiesi, että hän helposti
saattoi päästä alas pitkin rautaparvekkeita. Niin kaikki tapahtuikin.
Amerikalaiset joutuivat raivoihinsa. Jos herrat eivät olisi olleet
Amerikasta, jossa tuollaista sattuu useinkin, olen varma, että he
olisivat alkaneet epäillä minua. Sitä he eivät kuitenkaan tehneet. Sen
sijaan päättivät he saada varkaan kiinni ja kääntyivät teidän
puoleenne, herra etsivä. Mutta he eivät tahtoneet sanoa mitä oli
varastettu, siksi mainittiin vain kaulakoristeesta, jonka minä annoin
Müllerin käteen ja jonka tämä oli pannut parvekkeelle. He kai luulivat,
että jos he teidän avullanne pääsevät varkaan jäljille, ei ole mikään
vaikeus saada häneltä papereita pois. Nyt olen kertonut teille kaiken
ja teidän kai täytynee myöntää, että poliisi tuskin voi tähän
sekaantua. Mitä aiotte nyt tehdä?"
Krag katsoi kelloaan.
"Kymmenen minuutin kuluttua", sanoi hän, "tapaan minä molemmat
amerikalaiset eräässä hotellissa, alhaalla kaupungissa."
Venakko nousi ylös.
"Menen takaisin hotelliini", sanoi hän, "jos teillä ei ole mitään sitä
vastaan, seuraan teidän mukananne alas kaupunkiin. Olen väsynyt ja
haluan vähän levätä ennenkuin..."
"Ennenkuin?" kysyi Krag.
"Ennenkuin matkustan", sanoi hän ja katsoi tutkivasti etsivää.
"Ajattelen matkustaa tieheni illalla. Onko teillä mitään sitä vastaan?"
"Ei missään tapauksessa", sanoi Krag, "varsinkin jos otatte molemmat
amerikalaiset ja herra Müllerin mukaanne. Me emme ole lainkaan
iloissamme, saadessamme sen tapaista väkeä joukkoomme."
Venakko napitti vaitiollen hansikkaansa. Hän ymmärsi, että Krag
ajatteli karkotusta.
"Eikö täällä huoneustossa ole mitään teille kuuluvaa?" kysyi Krag, kun
he olivat astumassa eteiseen.
"Ei mitään" sanoi hän ja löi oven lukkoon.
Krag painoi hissinappulaa ja tämä tuli hitaasti ylös, samalla kun
huriseva ääni ilmoitti sen olevan kulussa.
Huokaus kuului koneistosta ja hissi pysähtyi heidän eteensä.
Krag aukasi oven.
Sisällä istui, veltosti hissikorin seinään nojaten, kuollut mies.
Hänellä oli verta paidanrintamuksessa, takinkauluksessa ja
hansikkaissa.
Venakko päästi kirkunan.
Krag katsoi kuollutta ja ymmärsi, että se oli urkkija Müller.
VII.
MÜLLER.
Kreivinna Orloff oli käynyt kuolonkalpeaksi. Hän ei näyttänyt
merkkiäkään, että olisi tahtonut syöksyä hissiin ja heittäytyä tapetun
yli. Hän seisoi vain kuin kivettyneenä ja tirkisti kuollutta. Hänen
kalpeat kasvonsa kutistuivat kauhusta ja hämmästyksestä.
Krag ajatteli: "Mitä hän lienee tehnytkin, tätä hän ei ainakaan ole
odottanut."
Kragin täytyi tukea häntä, sillä hän oli kaatumaisillaan.
"Se on hän", mumisi hän kauhistuneena ja poissa suunniltaan, "se on
hän. Oi, suuri Jumala, hän on kuollut."
"Hän on murhattu", sanoi Krag, "hänellä on verta takinkauluksessa.
Näyttää siltä kuin olisi hän saanut piston rintaansa. Koettakaa hillitä
itseänne, niin minä tutkin häntä likemmin. Tahdotteko, että saatan
teidät takaisin huoneustoon?"
Häntä vapisutti.
"Ei, ei, Jumalan tähden", sanoi hän, "älkää jättäkää minua yksin."
Hän nojasi itseään rapun kaidepuihin. Krag kuuli miten hän vapisi ja
värisi. Hän tirkisti hissiin omituinen, kauvaskatsova ilme silmissään.
Hänestä sai sen vaikutuksen, kuin unissakävijästä.
Asbjörn Krag astui hissikoriin, joka natisi hiljaa hänen jalkainsa
alla. Tuon liikkeen vaikutuksesta putosi kuolleen kävelykeppi alas ja
kuollut vaipui vielä enemmän kasaan hissin nurkkaan.
Kragin jalka tapasi johonkin helähtävään esineeseen. Hän otti sen ylös.
Se oli pitkä, terävä ja verinen tikari.
Etsivä pani merkille, että se ei ollut mikään tavallinen tikari, vaan
erikoismallinen, hienoilla koristeilla; mutta nyt hänellä ei ollut
tilaisuutta sitä tutkia. Hän pisti tikarin hissikorin teräsverkkoon ja
kumartui kuolleen yli.
Kuollut oli vielä lämmin. Urkkija oli tapettu muutama minuutti sitten.
Krag mietti hetkisen.
Hän palautti mieleensä mitenkä hän, kun ensin oli painanut nappulaa,
oli seissyt ja kuunnellut hissin kulkua läpi kerrosten. Sikäli kun hän
saattoi muistaa, kului tähän matkaan niin pitkä aika, että hissin
täytyi tulla aina alakerrasta asti.
Mitään taistelun jälkiä ei hississä näkynyt.
Nopeaan antoi Krag silmiensä ohi käydä mitä hän arveli hississä
tapahtuneen.
Urkkija Müller oli tullut tapaamaan venakkoa.
Murhaaja oli seissyt ja odottanut häntä.
Heti kun Müller oli istuutunut hissiin, oli murhaaja tullut perässä,
työntänyt tikarin hänen rintaansa, mennyt jälleen ulos ja sulkenut
rautaoven jälkeensä, niin että hissi saattoi toimia.
Siitä silmänräpäyksestä siihen asti kunnes Krag pani hissin käyntiin,
ei kukaan ollut käyttänyt hissiä.
Urkkija Müllerillä ei ollut aikaa taistella murhaajan kanssa, niin
äkkiä oli hyökkäys tapahtunut. Sitä paitsi ei Müller varmaankaan ole
tuntenut häntä, sillä tuskinpa hän muuten olisi tyyneesti istunut
sohvassa ja laskenut kuolinvihollistaan kimppuunsa.
Krag käänsi kuolleen kankean paidanrinnuksen ja tarkasti haavaa. Iskun
on täytynyt olla voimakas ja varmalla kädellä tehty, kuolema on
varmasti seurannut silmänräpäyksessä.
Nyt tapahtui jotakin, joka katkasi omituisen ja hirvittävän tilanteen.
Krag kuuli askeleiden tömisevän alhaalla, porttikäytävän
marmorilaatoilla ja heti sen jälkeen kuului napsahdus hississä.
Joku seisoi alhaalla ja tahtoi saada hissin alas voidakseen ajaa sillä
ylös. Kuului useita kärsimättömiä napsahduksia. Krag katsoi alas läpi
hissirummun ja huomasi pienen pojan paketti kainalossa.
Etsivä huusi, että hissi oli epäkunnossa ja mutisten alkoi poika nousta
rappuja ylös.
"Oli joka tapauksessa onni", ajatteli Krag, "ettei poika tullut ensin.
Hän olisi varmastikin säikähtyneenä alkanut reistailemaan ja hävittänyt
kaikki jäljet."
Hän huusi venakolle, että tämä estäisi asiaankuulumattomien ja
uteliaitten ihmisten lähenemisen. Sen jälkeen asettui hän nelinkontin
ja tutki lattian. Sulanut lumi esti kuitenkin selittämästä erikoisia
jalanjälkiä. Tutkittuaan myöskin hissin seinämät ja koneiston astui hän
ulos.
"Kuollut?" kysyi venakko.
Krag nyökkäsi.
"Hän on saanut iskun läpi sydämensä", sanoi hän, "mies on kuollut
silmänräpäyksessä. Paras rouvaseni", lisäsi hän, "puhuitte
matkustamisesta, mutta tämän jälkeen on teidän toistaiseksi mahdoton
saada matkustaa. Menkää sisälle huoneustoon ja antakaa oven olla auki.
Minä tulen heti. Minun täytyy hankkia apua, saadakseni kuolleen pois."
Vastenmielisesti ja vielä kauhusta vapisten kääntyi venakko takaisin
huoneustoon, mutta jäi seisomaan ensimäiseen huoneeseen. Ensin oli
hänellä tarkoituksena mennä huoneeseen, joka oli häntä varten varattu,
mutta hän pysähtyi kynnyksellä, aivan kuin olisi pelännyt näkevänsä
jotakin tuolla sisällä ja kääntyi vapisten takaisin.
Krag tuli heti perässä. Hänellä oli verinen tikari kädessä.
"Oli mainiota, että poika tuli", sanoi hän, "nyt olen lähettänyt hänen
hakemaan apua. Ja jos en väärin kuule, tulevat konstaapelit jo; noista
kopisevista askeleista ei juuri erehdy."
Krag meni akkunan luo ja antoi päivänvalon langeta tikarille. Se oli
ranskalaista tekoa. Krag löysi erään Lyonfirman leiman terässä. Hän
tutki tarkkaan kaiverrukset ja koristukset kahvassa. Puolittain
itsekseen mutisi hän:
"P. L. ja kiemura ympärillä ja yläpuolella kruunu. Hm, luultavastikin
ulkomaalainen."
Hän heräsi ajatuksistaan, kuullessaan liikettä nurkasta, jossa venakko
seisoi.
Krag katsahti sinne.
"Mikä on, rouvaseni?"
"Ei mitään", vastasi hän matalalla äänellä. "Onko se tuo tikari, jolla
murha tehtiin?" kysyi hän.
"On", vastasi Krag.
Siirtyen eteenpäin, tuli hän hiljaa lähemmäksi, silmät suurina ja
kauhistuneina.
"Haluatteko nähdä sen?" kysyi Krag, katse koko ajan kiintyneenä hänen
kasvoihinsa ja tullen liikutetuksi yliluonnollisesta kiillosta venakon
silmissä.
Krag kuuli hänen puhuvan itsekseen, aivan kuin olisi käännellyt
unissaan:
"Se ei ole mahdollista", kuiskasi hän, "se ei ole mahdollista. Se ei
_voi_ olla mahdollista."
Krag hymyili ystävällisesti, tyynnyttääkseen häntä ja ojensi aseen
häntä kohti.
"Katsokaa", sanoi hän, "katsokaa vain. Noin kaunis tikari. Eikö
teidänkin mielestänne, rouva?"
Hän pani verellä tahraantuneen tikarin hänen hansikoituun käteensä.
Venakko tirkisti siihen. Ja nykäsi äkkiä kätensä pois, niin että tikari
helähtäen putosi lattialle. Hän hätkähti kiivaasti, kuin olisi koskenut
myrkyllistä käärmettä.
Yht'äkkiä huusi hän kovasti:
"Mahdotonta! Mahdotonta! Mahdotonta!"
Hän uudisti huutonsa kolme kertaa ja joka kerralla kimakammin. Hän oli
vähällä jälleen kaatua, mutta Krag otti kiinni hänen hartioistaan.
"Mikä on mahdotonta?" kysyi hän lempeästi.
"Se on mahdotonta", uudisti hän vain ja sulki silmänsä, näytti siltä,
kuin olisi joitakin kauhistuttavia muistoja vaeltanut läpi hänen
aivojensa.
Hän oli muutamia silmänräpäyksiä aivan suunniltaan, kuiskaten ja
mutisten jonkinlaisessa kauhuntilassa. Krag kuuli hänen useita kertoja
sanovan:
"Kuolleet eivät voi murhata. _Kuolleet eivät voi tappaa_."
Oven ulkopuolella kuului ääniä ja askeleita. Konstaapelit tulivat.
Se palautti hänet järkiinsä. Kiivaassa pelossa heittäytyi hän etsivää
kohti ja huudahti:
"Suojelkaa minua, jumalan tähden, suojelkaa minua!"
* * * * *
Täsmälleen kello kuusi otti Krag vastaan molemmat amerikalaiset
konttorissaan etsivässä-osastossa. He tulivat yhdessä Holmsenin kanssa
ja olivat vähäsen liikutettuja hyvän päivällisen johdosta.
Krag otti heidät vastaan tahallaan salaperäisen näköisenä.
"Hyviä uutisia?" kysyi mr Anderson.
"Minulla on varattuna yllätys teille, hyvät herrat", vastasi Krag.
Hän aukaisi oven viereiseen huoneeseen.
"Tuolla sisällä istuu eräs herra, jota luulen teidän olevan
mielenkiintoista tervehtiä. Tehkää hyvin, herraseni."
Molemmat amerikalaiset astuivat odottavan näköisinä sisään.
Samassa asennossa ja puettuna samaan veriseen turkkiin kuin hän oli
löydetty hissikorista, istui kuollut Müller sohvankulmassa.
"Mies rautatievaunusta", mumisi mr Inderdale säikähtäneenä.
"Kuka se on?" kysyi mr Anderson neuvottomana. "Mikä hänen on? Onko hän
kuollut?"
"Se on Müller" vastasi Krag kevyesti. "Hän on murhattu pari tuntia
sitte."
Amerikalaiset katsoivat toisiinsa.
"Müller", sanoivat molemmat ymmärtämättöminä. "Müller?..."
He eivät tunteneet häntä.
VIII.
EVERSENIN HÄMMÄSTYS.
Kummankin amerikalaisen hämmästys oli niin väärentämätöntä, että Kragin
ei hetkeäkään tarvinnut epäillä. Noilla kummallakaan ei varmasti ollut
mitään tekemistä murhan kanssa. Kuolleen näkeminen teki molempiin
selvästi järkyttävän vaikutuksen. Asbjörn Krag antoi heidän tyyneesti
seistä, tarkastellen jokaista elettä heidän kasvoillaan.
Niin pian kuin he olivat jonkun verran tyyntyneet, mutisi mr Inderdale
hartaalla äänellä muutamia sanoja, jotka hän katsoi tilaisuuteen
sopiviksi. Mutta Krag vaiensi hänet.
"Ei ole lainkaan tarpeellista, että jatkatte teeskentelyänne täällä",
sanoi hän, "kuten näette, on edessämme jotakin paljon vakavampaa, joka
ei lainkaan kehoita lörpöttelyyn. Siis: olkaa vaiti."
Mr Inderdale loukkaantui ja katseli taivaaseen. Hän katsoi ystäväänsä,
kuten olisi tahtonut sanoa: Tuollaista pilkkaamista vastaan en minä voi
muuta kuin taukoamatta pestä käsiäni.
Mr Anderson kysyi:
"Olen muistavinani, että lausuitte kuolleen nimen, Müller, eikö niin?"
"Kyllä", vastasi Krag, "ja sitä te ette tiennyt, saatan minä ymmärtää."
"Ei."
"Oletteko mahdollisesti tuntenut hänet jollain toisella nimellä?"
"Ei", vastasivat molemmat varmasti.
"Tunnette hänet samaksi punatukkaiseksi herraksi jonka näitte junassa,
eikö totta?"
"Hän se on", vastasi mr Anderson. "Sen voi kreivinna Orloff vielä
paremmin todistaa. Missä on kreivinna?"
Vastaamatta tuohon suoraan kysymykseen, jatkoi Asbjörn Krag
kuulusteluaan.
"Ja kenties herrat myöskin hänessä tuntevat saman miehen, joka varasti
kaulakoristeen venäläiseltä rouvalta?"
"Hänen se täytyy olla", vastasi mr Anderson, "näin hänet ainoastaan
silmänräpäyksen ajan ennen kuin hän hävisi akkunan läpi. Mutta minä
olen aivan varma, että se on hän."
"Vai niin", sanoi Krag ja antoi merkin pöytäkirjurille, "nyt olemme
siis selvillä siitä. Ja sitte tulee kaulanauha; siitä olemme myöskin
saaneet selvän."
Kuten sattumalta, meni Krag suuren kirjoituspöydän luo ja kaiveli
paperien joukossa, mutta vastapäätä olevan suuren peilin avulla saattoi
hän koko ajan pitää amerikalaisia silmällä. Hän näki miten miehet
vaihtoivat sekavia katseita.
Pöydällä olevasta mahonkilaatikosta otti etsivä jotakin, jonka antoi
välkkyä ilmassa. Se oli kaunis ja kuten näytti, arvokas
helmikaulanauha.
"Tässä se on", sanoi hän.
Mr Anderson hyökkäsi esiin, mutta hänen liikkeensä olivat aivan liian
tehdyn innokkaat.
Kun amerikalaiset olivat hetkisen katselleet koristetta, pudisti hän
valittavasti päätään ja sanoi:
"Tämä on myöskin kaunis koriste, mutta se ei ole oikea."
"Me emme halua saada mitään joka ei meille kuulu", lisäsi mr Inderdale
vakavasti. "Charles, anna heti poliisimiehelle koriste takaisin, se ei
ole meidän. Mutta jos sallitte, herrani, että tutkin kuollutta..."
Hän otti pari hiipivää askelta sohvaan päin, mutta Krag esti hänet.
"Mitä uskallatte?" kysyi etsivä, "teidän ei pidä sekaantuman poliisin
asioihin."
"Minä ajattelin vain", änkytti mr Inderdale, "että olisin voinut
auttaa..."
Mr Anderson tahtoi avustaa toveriaan:
"Rankaiseva oikeus", sanoi hän, "on selvästi pidättänyt suurvarkaan.
Tuon kaulakoristeen on hänen täytynyt varastaa jostain muualta. Mutta
minulla on kokemusta tuollaisista varaslurjuksista ennestään, herra
etsivä, minä tiedän, kuinka sukkelia ne ovat kätkemään varastamiaan
tavaroita, olen kerran ollut tekemisissä varkaan kanssa, jolla oli
timantti kätkettynä keinotekoiseen silmäänsä. Jos saan auttaa teitä
tarkastamaan, niin minä..."
"Niin, tosiaankin Charles, auta sinä reipasta poliisimiestä", sanoi mr
Inderdale puuhissaan.
Krag asettui äkkiä kuolleen ja amerikalaisten väliin.
"Riittää nyt, hyvät herrat", sanoi hän päättävästi, "olen näytellyt
tämän pienen komedian siksi, että halusin todentaa, missä määrin toiset
tiedot joita olen saanut, ovat oikeita. Tiedän nyt varmuudella, että se
on kokonaan muuta kuin te etsitte, eikä mitään kaulakoristetta. Siispä
voin teille ilmoittaa, että tätä koristetta emme lainkaan ole löytäneet
kuolleelta, eikä mitään muutakaan koristetta. Eikä myöskään paperia",
lisäsi hän painolla.
"Eikä myöskään paperia", mutisi mr Inderdale kauhistuneena.
"En ymmärrä, mistä paperista puhutte", sanoi mr Anderson, "se on muuten
kreivinna Orloff, joka on menettänyt koristeensa. Te ette ole
vastuunalainen käytöksestänne ylhäistä ulkomaalaista naista kohtaan.
Menen valittamaan kreivinnalle. Tule, Abraham, niin menemme."
"Niin, tule Charles", vastasi mr Inderdale sukkelaan ja otti hattunsa.
Korkea savupiippu päässä muistutti hän saarnaajaa, joka on matkalla
tarkastamassa seurakuntaa. He kiiruhtivat ovelle äänettömillä
kummikoroillaan.
"Sehän nyt tavaton kiire oli", huusi Krag heidän jälkeensä. "Näyttää
ihan, kuin olisitte peloissanne meidän läheisyydessämme. Älkää vain
menkö liian kauvaksi."
Anderson kääntyi takaisin.
"Liian kauvaksi?" kysyi hän, "mitä sillä tarkoitatte?"
"Teidän ei tule unohtaa", sanoi Krag, "että olette tavalla tai toisella
sekaantuneet murhajuttuun. Jos koetatte hävitä, estetään teidät siitä.
Se oli vain se kuin tahdoin sanoa. Hyvästi."
Hän antoi merkin, että keskustelu oli lopussa ja amerikalaiset
puolittain ajettiin ulos.
Krag antoi määräyksen, että kuollut annettaisiin istua sohvassa, mutta
jokin peitto päällä. Niin tehtiin.
"Ettekö ole vielä kuullut mitään Eversenistä?" kysyi Krag kääntyen
apulaiseen Holmseniin.
"Ei, hän ei vielä ole tullut takaisin. Hän seuraa luonnollisestikin
merimiespukuista."
Krag näytti miettivältä.
"Niillä jäljillä olisi pitänyt olla parempi mies", sanoi hän. "Eversen
on liian nuori ja kokematon. Mutta kello kahden aikaan en minä vielä
tiennyt, että siitä tulisi niin tärkeätä."
"Tarkoitatteko, että merimiespukuisella on jotakin tekemistä murhan
kanssa?" kysyi Holmsen.
"Olen todentanut, että hänellä on yhteyttä sen talon kanssa missä
murha tapahtui", vastasi Krag. "Tämä on kansainvälinen murha ja
merimiespukuinen on ulkomaalainen. Toivoisinpa, että Eversen heti olisi
täällä."
Kun etsivä oli kerännyt muutamia papereita, joihin hän oli tehnyt
muistiinpanoja, meni hän nämä kädessä etsivänpoliisin päällikön
yksityiseen konttoriin. Päällikkö ei ollut siellä. Eräs nainen odotti
häntä. Se oli kreivinna Orloff. Hän oli jo ehtinyt tyyntyä jonkun
verran, mutta oli vielä hyvin kalpea. Kun Krag astui sisään, hypähti
hän säikähtyneenä paikaltaan, kuten olisi odottanut jotakin toista.
Etsivä huomasi tämän.
"Voitte olla aivan rauhallinen", sanoi hän, "tänne ei tule kukaan ketä
teidän tarvitsee pelätä."
Hän katsoi papereihinsa.
"Haluaisin kernaasti", sanoi hän, "nyt kun ette enää ole niin
hermostunut, varmuuden vuoksi todentaa muutamia teiltä saamiani
tietoja. Väitätte, että ensimäisen kerran tapasitte murhatun Müllerin
kaksi ja puoli kuukautta takaperin Tukholmassa. Olitte silloin matkalla
Pietariin keräämään niitä tietoja, jotka nyt toitte mukananne Venäjän
pääkaupungista. Väitätte edelleen, että Müller haki teidät
käsiinsä hotellistanne Tukholmassa ja että hän jo silloin tiesi
urkintatoimestanne. Eikö se tuntunut teistä omituiselta?"
"Niissä piireissä", vastasi kreivinna, "on mahdotonta hämmästyä. On
olemassa kansainvälinen verkko, jonka langat juoksevat toisiinsa ja
joista on mahdoton pitää selvää."
Krag nyökkäsi myöntäen. Hän tunsi tuon hyvin. Hänellä oli monta kertaa
ollut sormensa verkon silmissä.
"No, niin", jatkoi hän, katsellen papereihinsa, "tuo Müller tuli esiin
ehdotuksella, joka teki teidät hyvin levottomaksi. Hän ehdotti, että
petkuttaisitte noita amerikalaisia, joiden laskuun silloin
työskentelitte, ja sen sijaan luovuttaisitte hänelle mitä saisitte
Pietarista. Aluksi kieltäydyitte, mutta silloin esitti hän uhkauksen,
joka ei jättänyt teille mitään valitsemisen varaa. Tuo uhkaus..."
Krag keskeytettiin teorioissaan sillä, että Holmsen näyttäytyi ovella.
"Eversen on tullut", sanoi hän.
Krag jätti venakon heti. Ulkona käytävässä tapasi hän Eversenin, joka
ei näyttänyt onnelliselta.
"Kadottanut jäljet?" kysyi Krag.
"Valitettavasti" vastasi Eversen, "mutta seurasin häntä kauvan. Mutta
hän oli, sen pahempi, minua viekkaampi. Minä en voinut aavistaa, että
hän tiesi olevansa seurattu. Ja sitä paitsi, kun hän tuli
lähetystöstä..."
Krag keskeytti hänet ja ohjasi huoneeseen, missä kuollut Müller istui
sohvassa.
"Teidän täytyy kertoa minulle kaikki niin yksityiskohtaisesti ja
tarkkaan kuin mahdollista", sanoi Krag, "on erinomaisen tärkeätä
yksityiskohtiinsa tietää, mitä merimiespukuinen on puuhaillut. Mutta
mitä ihmettä?"
Peitto oli luisunut alas, niin että kuolleen kasvot olivat näkyvissä.
Eversen tirkisteli sohvan nurkkaan ja mitä suurin hämmästys näkyi hänen
kasvoillaan.
"Mutta tuollahan hän istuu", sanoi Eversen.
IX.
KUOLLUT SOHVAN KULMASSA.
Asbjörn Krag viittasi kuolleeseen.
"Tunnetteko tosiaankin hänet?" kysyi hän hämmästyneenä, "missä olette
hänet ennen nähnyt?"
"Häntähän minä olen seurannut", sanoi Eversen, "sehän on
merimiespukuinen."
"Silloin olette tullut alusta asti narratuksi", sanoi Krag harmissaan
ja meni peittämään kuolleen kasvoja.
"Nykäiskää häntä tukasta", huudahti Eversen.
"Mitä tarkotatte?" kysyi Krag silmiään siristellen.
"Luulen, että hänellä on valetukka", sanoi Eversen yhä enemmän ja
enemmän hämmennyksissä. Hän oli uusi osastolla. Krag peitti uudelleen
kuolleen kasvot ja meni Eversenin luo.
"Tässä täytyy tavalla tai toisella olla kyseessä omituinen
väärinkäsitys", sanoi hän, "teidän täytyy selvittää lähemmin. Tuota
miestä, jonka näette tuolla kuolleena, en ole teitä pyytänyt
seuraamaan. Olen pyytänyt teidän seuraamaan kokonaan toista, nimittäin
sitä merimiespukuista herraa lyhyessä takissa, joka seisoi kirjakaupan
ikkunan edessä. Mihin hän on mennyt?"
"Sen täytyy olla sama", sanoi Eversen hämmennyksissä, "se ei voi olla
kukaan muu, katsokaa hattua ja keppiä."
Kuolleen hattu ja keppi olivat sohvalla. Se oli keltainen bambukeppi,
taivutetulla hopeapäällä. Hattu oli niin kutsuttu Graz-hattu,
teräksenharmaasta sametista. Asbjörn Krag muisti äkkiä jotakin.
"On siinä jotakin asiaa, mitä sanotte, Eversen", sanoi hän, "tahdon
muistaa, että merimiespukuisella oli tuollainen hattu. Joka tapauksessa
oli hänellä tuollainen keppi."
"Minä en ole erehtynyt", sanoi Eversen, joka tuli rohkeammaksi Kragin
epävarmuudesta. "Holmsen osoitti miestä kirjakaupan ikkunan edessä ja
sanoi: 'Seuraa häntä!' Minä seurasin myöskin hänen jälkeensä, enkä
luule hänen sitä huomanneen. Silloin oli hän puettu lyhyeen takkiin,
josta puhutte, näyttäen siviilipukuiselta meriupseerilta. Näytti siltä,
kuin hänellä ei olisi ollut mitään erikoista toimitettavaa kaupungissa,
sillä hän käveli välinpitämättömästi ja katseli kaikki akkunat Karl
Johankadulla. Mutta täsmälleen kello kaksi otti hän auton."
"Täsmälleen kello kaksi?" sanoi Krag kysyvästi.