E-text prepared by Tapio Riikonen
MURHATTU URKKIJA
Salapoliisiromaani
Kirj.
STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]
Suom. Y. G--s.
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Suomi
1921.
SISÄLLYS:
I. Liikehuone International.
II. Punaset hiukset ja julkeita katseita.
III. Kreivinna Orloffin selitys.
IV. Vastakkaisia etuja.
V. Kello kahden ja kolmen välillä.
VI. Hissi.
VII. Müller.
VIII. Eversenin hämmästys.
IX. Kuollut sohvankulmassa.
X. Murhaaja.
XI. Kreivinnan automatka.
XII. Kuka oli murhaaja?
I.
LIIKEHUONE INTERNATIONAL.
Asbjörn Krag ei saattanut muistaa, että hänen luonaan koskaan oli
käynyt asiakkaita, joista hän niin suuressa määrin, ja aivan
silmänräpäyksessä, olisi saanut varman tunteen, että oli huijarien
kanssa tekemisissä kun herrojen Anders Andersonin ja John Inderdalen
astuessa illalla tammikuun 24 päivänä hänen työhuoneeseensa.
Kummallakin oli avarat, hartioilta leveät turkit, jotka jo etukäteen
sanoivat, että tässä tulee Uuden Mailman asukkaita. Molemmat olivat
tanakoita ja voimakkaita. Kasvot olisivat muistuttaneet talonpoikaa,
jos ei olemassaolon taistelu Uudessa Mailmassa olisi niitä uurtanut ja
antanut toimekkuuden ja valppauden leimaa. Katsomatta heidän
käyntikorttejaan saattoi Asbjörn Krag arvata heidän alkuperänsä.
Anders Anderson oli ruotsalais-amerikalainen ja John Inderdale oli
norjalais-amerikalainen.
"Herrani", sanoi etsivä rakastettavasti -- hän esiintyi kohteliaasti
niin kauvan kuin mahdollista, yksinpä sellaisiakin henkilöitä kohtaan
jotka hänestä tuntuivat epämiellyttäviltä -- "mutta herrani" sanoi hän
"miksi ette ota raskaita turkkeja pois päältänne! Ei teidän tarvitse
pelätä, että ne eteisestäni varastettaisiin."
Molemmat herrat nauroivat, kuten nauretaan silloin, kun halutaan olla
kohteliaita lausutulle sukkeluudelle, jota ei ole aikaa eikä halua
käsittää.
"On kiire", sanoi ensimäinen.
"Helvetin kiire", sanoi toinen.
Krag kumarsi.
"Herra Anderson, otaksun?"
"Niinpä niin", vastasi ruotsalais-amerikalainen kärsimättömästi.
Etsivä kumarsi uudelleen.
"Herra John Inderdale, otaksun?"
"Sopii."
Krag viittasi paria tuolia.
"Jos herroille on mahdollista sopia tuon kokoisina tuolille", sanoi hän
"niin pyytäisin teitä istumaan."
"Mutta nyt on kiire", huudahtivat molemmat yhdestä suusta,
"ajattelimme, että olisitte seurannut meitä heti, herra etsivä."
"Mihin?" kysyi Krag.
"Drammensvejen 230", vastasi norjalais-amerikalainen.
Etsivä hymyili.
"Lienee parasta, että heti alussa sanon, että minä en tule
Drammensvejenille enkä muuallekaan ilman, että herrat ensin kertovat
minkätakia etsitte apuani."
"Kysymyksessä on rikos", sanoivat molemmat
skandinavialais-amerikalaiset samalla kertaa.
"Silloin epäilen", sanoi Krag, "että herrat ovat erehtyneet. Minä en
ole poliisin palveluksessa. Rikoksista on ilmoitettava poliisin
etsivälle-osastolle Möllerkatu 39."
Vieraat katselivat toisiinsa epävarmasti. Tämän jälkeen tekivät
kumpikin merkin, joka oli merkitsevinään, että kumpikin halusi toisen
ensin alkavan.
Lopulta sanoi mr Anderson.
"Se on rikos, jota täytyy käsitellä eräänlaisella hienotunteisuudella."
Asbjörn Krag viittasi jälleen tuoleihin ja molemmat herrat riisuivat
turkkinsa osoittaen eleillään tyytymättömyyttä yksityisetsivän
toimettomuuteen.
Molemmat herrat olivat puetut juhlapukuihin.
"Minkälainen rikos on kyseessä", kysyi Krag, "murha, tai vain
tavallinen varkaus? Olemme perin tottuneet sellaiseen tänä omituisena
aikana."
"Varkaus", sanoi mr Anderson, "eräs ylhäinen nainen, kreivinna, menetti
tunti takaperin hyvin kalliin kaulakoristeen; varkaus tapahtui
päivällisten aikana _meidän_ asunnossamme."
"Luulin herrojen olevan matkustavia", huomautti Krag, "ja asuvan
hotellissa."
"Olemme kylläkin matkustavia, vaikka emme asukaan hotellissa, meillä on
oma asunto kaupungissa. Olemme usein liikeasioiden takia Kristianiassa
ja olemme huomannee; sen helpommaksi ja mukavammaksi pitää yksityistä
asuntoa."
Mr Anderson viittasi käyntikorttiinsa, jonka asetti Kragin eteen.
Kummankin nimen alla oli:
Kansainvälinen Kauppahuone
Newyork Lontoo Kristiania.
Krag aavisti heti, että kyseessä oli jokin noista ihmeellisistä ja
salaperäisistä kauppahuoneista, joita sodan aikana niin runsaasti oli
muodostunut. Ja tunne siitä, että hän oli joutunut kosketuksiin jonkin
valonaran ja salaperäisen yrityksen kanssa, vahvistui, kun Krag
lähemmin tarkasteli noita kahta miestä edessään ja kuuli heidän puhuvan
tuosta ylhäisestä naisesta. Etsivä oli heti varuillaan. Toistaiseksi
päätti hän olla ymmärtämättä mitään ja kuulla mitä heillä oli
kerrottavaa.
Enimmäkseen puhui mr Anderson.
"Matkustamme yhtenään Newyorkin ja Kristianian väliä", selitti hän, "ja
olosuhteista johtuu, että joudumme työskentelemään kaikenkaltaisten
asiamiesten kanssa, naisten ja miesten, niiden joukossa muutamien
ylhäistenkin ulkomaalaisten. Yksi tällainen on kreivinna Orloff."
"Sekö on naisen nimi, jolta varastettiin?"
"Niin on."
"Herrat ovat kenties äskettäin tulleet Amerikasta?"
"Kolme päivää sitten."
"Minkälaista liiketoimintaa harjoittaa Kauppahuone International?
Jalokivikauppaa, kenties? Se voi kannattaa mainiosti, varsinkin jos
sitä harjoitetaan erikoisena, salaisena, välikäsikauppana, joista
minulla on jonkun verran tuntemusta."
"Oh, ei", vastasi mr Anderson, "mutta me teemme kauppaa monilla muilla
tavaroilla, alkaen paperista ja silleistä, eläviin sydämiin ja
pommeihin asti."
"Vai sillä tavalla. Silloin saatan ymmärtää, että sama laiva, joka
kulettaa herroja Amerikasta ja päinvastoin, myöskin kulettaa liikkeen
tavaroita."
"Niin sattuu usein."
"Mutta eivätkö sellaiset matkat nykyään ole epävarmoja?"
"Täytyy laskea kaikki mahdollisuudet", vastasi mr Anderson, "mutta
tähän asti on kaikki mennyt hyvin."
"Niin, jumalankiitos", pisti mr Inderdale väliin, katsellen kohti
taivasta pienillä, vaanivilla silmillään.
"Viime matka oli kenties hyvinkin onnellinen?" kysyi etsivä.
"Se oli ihana matka", sanoi mr Inderdale, "ihana matka; veisasimme
virsiä joka ilta."
Krag katsoi häneen ja hymyili, ajatellen:
"Vai niin, hän on sitä lajia."
"Kreivinna Orloff", sanoi Krag, "se on venäläinen nimi. Kenties oli
tarkoitus, että herrat tapaisivat kreivinna Orloffin täällä
Kristianiassa, saadaksenne nostaa voitot viime matkan menestyksestä?"
"Niin, jotakin siihen suuntaan."
"Ja saadaksenne ohjeita ensi matkalle?"
"Olette hyvä arvaamaan", sanoi mr Anderson.
"Ja nyt sattui tämä ikävä varkaus juuri, kun juhlitte menestymistänne."
"Minä en juo kuin virvoitusjuomia", huomautti mr Inderdale katsellen
jälleen taivaaseen.
"Oliko kreivinna Orloff yksinään kun varkaus tapahtui?"
"Oli, hän oli silmänräpäyksen ajan yksin salongissa. Kuulimme yht'äkkiä
huutoa ja kun syöksyimme sisään, näimme punatukkaisen häviävän
akkunasta ja kreivinna Orloff makasi pyörtyneenä leposohvalla."
"_Punatukkaisen_?" kysyi Krag mielenkiinnolla, "sehän kuulostaa melkein
romaanilta."
"Punatukkainen", selitti mr Anderson, "on eräs mies, joka on meitä
seurannut viime päivinä. Emme tiedä kuka hän on, mutta aavistamme, että
hän on tekemisissä jonkin kansainvälisen varasjoukkueen kanssa."
"Se kuulostaa tosiaankin uskomattomalta", sanoi Krag, "että
rikollinen saattaisi tuolla tavalla ajaa kaulakoristetta. Kreivinnatkin
pitävät tuontapaisia koruja vähemmän kernaasti muulloin, kuin
juhlatilaisuuksissa. Aavistiko punatukkainen kenties, että menestystä
juhlittaisiin tänään?"
"Sitä emme tiedä."
"Kuinka arvokas oli kaulakoriste?"
Molemmat amerikalaiset katsoivat toisiaan tutkien -- niin kuin eivät
heti tietäisi mitä vastata. Krag teki heti johtopäätöksensä: Tässä on
kyseessä jotain muuta kuin kaulakoriste. Ihmisethän eivät edes tiedä
minkä arvoinen se on.
Mutta mr Anderson iski varmuuden vuoksi niin paljon, että riittää, ja
sanoi:
"Kymmenentuhatta dollaria."
"Se on paljon", sanoi Krag, "onko jotakin muuta varastettu?"
"Sitä emme tiedä, mutta eiköhän lie parasta, että etsivä ajaa kanssamme
ja ottaa asiasta selvän itse paikalla. Nyt voitte myöskin tavata
kreivinna Orloffin, joka on lohduton. Hän on hyvin miellyttävä nainen,
lisäsi amerikalainen viekkaasti, harvinaisen kaunis nainen."
"Ja harvinaisella moraalilla", lisäsi mr Inderdale pyhästi,
"moraalilla, joka on kaikkien epäilyjen yläpuolella."
Krag mietti hetkisen ja nousi sen jälkeen ylös, seuratakseen mukana.
"Vain yksi kysymys lisää", sanoi hän, "oliko teitä seurassa useampia?"
"Ei, vain me kolme."
Seuratessaan herroja alas, kävi Krag ajatuksissaan läpi asian ja
todensi:
"Eräs kreivinna Orloff, joka illastaa yksityisasunnossa Kristianiassa
näiden kahden epäilyttävän liikemiehen kanssa Villistä Lännestä. Ei
jossain ravintolassa, vaan yksityisasunnossa. Eikä ketään muita kuin
nuo kolme. Ja kreivinnan moraali on kaikkien epäilyjen yläpuolella.
Kaikki ovat juhlapuvussa. Kreivinnalla kaulassa 10,000 dollarin
koriste. Tämän varastaa häneltä jokin romaaniolio, punatukkainen mies.
Ja varkautta on käsiteltävä hienotuntoisesti... Kuten taustana tuolle
kaikelle, eräs salaperäinen kansainvälinen kauppahuone, Newyork,
Lontoo, Kristiania... Juttu on varmasti valhetta kokonaan", ajatteli
Krag, "ja nuo kaksi ovat pari lurjusta turkeissa, joista tuo toinen
moraalilla ja virrenvärssyillä on pahin. Mutta mukaan menen joka
tapauksessa. Haluan nähdä sen kauniin venakon."
II.
PUNAISIA HIUKSIA JA JULKEITA KATSEITA.
Amerikalaisten auto odotti ulkopuolella. Se oli kallis, umpinainen
yksityisauto. Kulettaja, keski-ikäinen mies, turkkeihin puettu kuten
isännätkin, aukasi oven.
Krag katseli kuljettajan kasvoja ja kysyi:
"Tiedättekö osotteen?"
"Ky-kyllä, Drammensvejen 230", vastasi mies leveällä
kristianianmurteella.
Herrat astuivat sisään. Krag väänsi sähkönappulaa, niin että auto tuli
valaistuksi. Suurten ikkunain edessä oli silkkiverhot, niiden välissä
pieniä peilejä ja pari kristallimaljakkoa kukkineen, siis oikea
gulassiauto.
"Miksi puhuitte kuljettajalle osotteesta?" kysyi mr Anderson.
"Halusin vain kuulla, jos hän oli norjalainen", vastasi Krag
avomielisesti.
"Mitenkä, ettekö luota meihin?"
"Sen puolesta ei minun ole syytä uskoa kuljettajaan", vastasi Krag.
"Ette saa unohtaa, että toimeeni kuuluu olla epäilevä. Onko tämä
herrojen oma auto?"
"Ei, mutta vuokraamme sen joka kerta kun olemme Kristianiassa."
"Se osoittaa", sanoi Krag, "että herroilla usein on kiire
Kristianiassa. Mutta se kenties kuuluu ammattiin. Muuten", lisäsi hän,
"kun meillä tässä istuessamme on muutama minuutti käytettävänämme, voin
minä kenties saada joitakin tietoja kreivinna Orloffista. Milloin tuli
hän tänne?"
"Kaksi päivää sitte."
"Idästä tai lännestä?"
"Hän on tullut Pietarista."
"Ja herrat Amerikasta, Englannin kautta. Kaikki tämä on jo
mielenkiintoista. Kuka tuli ensin?"
"Me."
"Ja tapasitte kreivinnan asemalla?"
"Ei, me matkustimme häntä vastaan Lillenströmmen asemalle."
Krag hymyili merkitsevästi.
"Onko hän niin kaunis?"
Silloin tarttui moraalinen Inderdale uudestaan keskusteluun,
loukkaantuneella äänellä virkkoi hän:
"Pyydän huomauttaa teille, että kreivinnan moraali on kaikkien
epäilyjen yläpuolella. Me menimme häntä vastaan puhtaasta
kohteliaisuudesta."
"Otaksun, että tuo kohteliaisuus tuli yllätyksenä kreivinnalle?"
"Kyllä. Se voidaan myöntää. Me tulimme aivan odottamatta."
"Luotatteko kreivinnaan?" kysyi Krag edelleen.
"Ehdottomasti", vastasi mr Anderson. Mutta vaihtoi samassa silmäyksen
toverinsa kanssa.
"Niin, jos ei täydellisesti luota ihmiseen, on eräissä tilanteissa
hyvin järkevätä tehdä yllättävä kohteliaisuusvierailu hänen luokseen."
"En voi ymmärtää", sanoi mr Anderson, huomattavasti ärsyttyneenä, "mitä
tällä on kaulakoristeen varkauden kanssa tekemistä?"
"Ettekö haluakaan", kysyi Krag, "että hankin takaisin kaulakoristeen?"
"Kyllä, luonnollisesti", vakuuttivat molemmat yhdestä suusta.
"No, niin" sanoi Krag tyyneesti, "juuri siihen minä tähtään. Niin
ollen, hyvät herrat, ei kreivinna aavistanut läsnäoloanne lainkaan, kun
nousitte junaan Lilleströmmenissä? Missä oli kreivinna sillä hetkellä?"
"Hän seisoi ensi luokan käytävässä ja katseli akkunasta maisemaa."
"Katseli kaunista, norjalaista maisemaa", sanoi mr Inderdale
uneksivasti.
"Lilleströmmen seutua", huomautti Krag, "pidetään rumimpana mitä
pohjois-Europassa yleensä löytyy."
Mr Inderdale loukkaantui huomattavasti.
"Se on, mitenkä asian ottaa", sanoi hän "meille, kaukaa Villistä
Lännestä, jotka rakastamme armasta kotimaatamme, on kaikki kaunista,
vihreät lehdet, vihreät puut ja..."
Krag keskeytti hänet:
"Mitä sanoi kreivinna?"
"Hän ihastui ja tuli loistavalle tuulelle, kunnes _punatukkainen_
ilmestyi", sanoi mr Anderson.
"Vai niin. Punatukkainen ilmestyi siis siellä. Mitenkä?"
"Se kävi näin", sanoi mr Anderson, "kun seisoimme ja puhelimme
kreivinnan kanssa vaununakkunan luona ja väkeä meni ja tuli, muuttui
kreivinna äkkiä vallan vimmatuksi. Kukaan ei voi kasvoillaan näyttää
niin äkkiä vimmaansa kuin kreivinna. Tämän jälkeen sanoi hän, harmista
vapisten: 'Herraseni, pyydän kerta kaikkiaan päästä teidän
hävyttömästä tirkistelystänne'."
"Sehän oli hirveätä, ja kenelle osotti hän tuon vimmastuneen
huomautuksen? Teille, mr Inderdale?"
Mr Inderdale ei vastannut vaan vetääntyi likemmä nurkkausta.
Mr Anderson sanoi:
"Ei, se oli eräälle herralle, joka tuli vaunuun joukko sanomalehtiä
kainalossaan; yksi matkustajista, pitkä, hieno herra, punaisilla
hiuksilla. Hän oli ollut alhaalla laiturilla ja ostanut lehdet ja
seisoi, katsellen tosiaankin silmiinpistävän röyhkeästi kreivinnaa. Ja
tuskin oli kreivinna päästänyt laukauksensa häntä vastaan, ennen kuin
hän kääntyi meidän puoleemme ja sanoi: 'Mr Anderson ja mr Inderdale,
olkaa ystävällisiä ja auttakaa minua tuota miestä vastaan. Hän on koko
matkan piinannut minua julkealla ja hävyttömällä tirkistämisellään'."
"Eikö punatukkainen tullut hämilleen?" kysyi Krag.
"Kyllä, hän kävi tosiaankin jonkun verran hämilleen ja sanoi: 'Kaunis
neiti, te erehdytte, tarkoitukseni ei ole ollut kiusata teitä. Vaan jos
niin haluatte, häviän minä, jäljettömiin, kaunis neiti, häviän
olemattomiin, hyvästi'."
Tämän jälkeen kumarsi hän ja vetääntyi toiseen vaunuun.
"Muuten", lisäsi mr Anderson kuiskaten, "täytyy minun pyytää teidän
esiintymään ystävääni mr Inderdalea kohtaan hienotunteisemmin, eikä
viittaamaan, että _hän_ saattaisi heittää hävyttömiä katseita naisiin.
Mr Inderdale kuuluu luottamusneuvostoon Wisconsinissa ja kustantaa
sanomalehteä 'Enkelisiipien suhina', niin, että ymmärrätte --"
"Kuinka paljon ansaitsee hän tuolla sanomalehdellä?" kysyi Krag.
"Herraseni" alkoi mr Anderson vakavasti Inderdalen muristessa
tyytymättömänä, "herraseni, te --"
Mutta Krag viittasi keskeyttäen.
"Hysh", sanoi hän "minä ajattelen."
Kolmen minuutin kuluttua kysyi mr Anderson:
"Joko olette ajatellut?"
"Olen."
"Mitä ajattelitte?"
"Olen ajatellut", sanoi Krag, "kuuluivatko kreivinnan sanat tosiaankin:
'Mr Anderson ja mr Inderdale, auttakaa minua tuota herraa vastaan!'"
"Kyllä, aivan niin."
"Hän sanoi selvästi kummankin herran nimen?"
"Sanoi, ja hän oli hirveän pahoillaan."
Krag nyökkäsi tyytyväisenä.
"Tunnen itsessäni", sanoi hän, "ettei ole vaikeata löytää
kaulakoristetta."
Auto oli saapunut perille erään suuren, nykyaikaisen vuokrakasarmin
edustalle kaupungin läntisellä reunalla ja herrat astuivat ulos.
Ilta oli pimeä, mutta sähkökaarilamppu jossain läheisyydessä valaisi
seuruetta heikosti.
"Jos tarvitsemme autoa myöhemmin", sanoi mr Anderson, "on parasta, että
annamme sen seistä täällä. Asbjörn Krag oli samaa mieltä ja kuljettaja
sai määräyksen odottaa."
Samalla hetkellä kun seuran piti astua yli jalkakäytävän, ilmestyi
varjosta ihminen ja kiiruhti heidän ohitseen.
Se oli mieshenkilö, leveäharteinen, tanakka ja alle keskimitan.
Lyhdynvalossa pani Asbjörn Krag merkille, että miehellä oli hyvin
terävät kasvojenpiirteet ja tavattoman ruskea iho. Hänessä oli jotakin
merimiesmäistä, oli sangen lyhyt takki ja käveli kädet taskuissa.
Mutta Krag pani merkille myös jotain muuta: Mies joka sivuutti heidät,
katseli kaikkia kolmea herraa huomattavalla mielenkiinnolla ja myöskin
Krag joutui hänen terävien silmiensä tarkkailun alaiseksi.
"Tunnetteko tuon miehen?" kysyi Krag.
"Ei", vastasi mr Anderson, "mutta minä luulin, että hän tunsi teidät.
Hän katseli meitä sangen tarkkaan."
Miehen askeleet häipyivät pimeyteen.
Käytävässä avasi mr Anderson hissin oven. Hissi oli tavallinen, avara,
automatinen, hyvin valaistu ja nappula joka kerrosta kohti.
Mr Anderson painoi nappulaa n:o 4 ja hissi nousi hitaasti ylös.
"Asutte neljännessä kerroksessa", sanoi Asbjörn Krag, "ja varas hävisi
akkunan läpi. Se on perin omituista."
"Odottakaapahan vain", sanoi mr Anderson, "niin minä näytän teille,
miten punatukkainen mies häviää akkunan läpi neljännessä kerroksessa."
III.
KREIVINNA ORLOFFIN SELITYS.
Asbjörn Krag oli erittäin utelias tekemään venakon tuttavuutta. Kun hän
oli keskustellut viisi minuuttia kummankin amerikalaisen kanssa, oli
hän vakuutettu, että hänellä oli pari lurjusta edessään. Mutta ennen
kuin hän oli nähnytkään kreivinna Orloffia, oli hän vakuutettu, että
hän petti liiketovereitaan, jalosukuisia herroja Anderson ja Inderdale
ja että hän otaksuttavasti oli yhteistoiminnassa itse varkaan, tuon
salaperäisen punatukkaisen kanssa.
Mitenkä oli etsivä tullut tuohon vakaumukseen?
Ensikseenkin, koska hän oli tullut selvyyteen siitä, että punatukkainen
oli ollut madame Orloffin matkaseurana. Krag oli itsekseen tullut
siihen käsitykseen, amerikalaisten kertoman perusteella, tapaamisesta
Lilleströmmenissä.
Molemmat amerikalaiset olivat yllättäneet kreivinnan. Hän ei ollut
odottanut tapaavansa heitä ennen kuin junan saavuttua Kristianiaan. Sen
vuoksi täytyi hänen kiireesti järjestää niin, etteivät amerikalaiset
saisi huomata hänen olevan yhtä seuraa punatukkaisen kanssa. Hän pani
ajattelematta toimeen pienen komedian hävyttömästä tirkistyksestä ja
tunkeilevasta vieraasta. Ei ole ihmettelemistä, että punatukkainen ensi
hetkellä tuli vähän hämilleen. Vaan ettei hänen tarvitsisi olla
epätietoisena kreivinnan käyttäytymisen syistä, sanoi tämä ääneen ja
selvästi: "Herra Anderson ja herra Inderdale, olkaa ystävällisiä ja
auttakaa minua tuota herraa vastaan." Tämän kautta tiesi punatukkainen
ketä herrat olivat ja vetääntyi takaisin.
Kun Asbjörn Krag astui sisään amerikalaisten huoneustoon oli hän siinä
varmassa käsityksessä, että nämä johtopäätökset olivat oikeita.
Huoneusto näytti kuten moni muukin "parempi" samanlainen; koko joukko
pieniä kapistuksia hyllyillä, sohvia tyynyineen, valokuvia kehyksissä
mahonkipöydällä ja huonoa taidetta seinillä. Saattoi ajatella, että
huoneusto kuului jollekin pankkitirehtöörin leskelle, joka oli tullut
pakotetuksi järjestämään elämänsä yksinkertaisemmin ja vähemmän
suurenmoisesti ja siksi vuokrannut koko "perhevarusteet."
Kreivinna ei näyttäytynyt heti. Lamput paloivat edelleenkin
huoneustossa ja Asbjörn Krag oli tilaisuudessa pääsemään selville
huoneuston asemasta.
Herrat ohjasivat etsivän ensin ruokasaliin. Täällä näkyi vielä jälkiä
keskeytyneestä juhla-ateriasta. Jääjäähdyttäjässä nikkelialustalla oli
kaksi samppanjapulloa, joista toinen oli avattu, toinen aukasematta.
Uskonnollisen neuvoston jäsen Wisconsinista sanoi: "No, ja, hm, hm",
koettaen peittää pulloja lautasliinalla.
Hetkisen katseli Krag tyhjiä osterinkuoria joita oli pinottu
lautasille, ja jääreunusteista pientä kulhoa jossa oli venäläistä
kaviaaria ja sanoi:
"Yksinpä lähetysystävätkin Amerikassa osaavat syödä."
Mr Inderdale nykäsi pahastuneena päätään.
"Olemme tilanneet illallisen kolmelle, eräästä hotellista", sanoi hän
"ja me emme tosiaankaan voi sille mitään, että tavat tässä köyhässä
maassa ovat totuttaneet hotellin lähettämään kaiken tuon hienouden.
Minä -- henkilökohtaisesti..."
"Erehdytte täydellisesti", väisti Krag, "tahdoin ainoastaan lausua
ihastukseni. Yksinpä norjalais-amerikalainenkin olisi saattanut hävetä
jos olisi tarjonnut ylhäiselle ja kauniille naiselle yksinkertaisempaa
ruokaa."
"Niin, tietysti, ja, luonnollisesti se on vain sitä kun etsivä
tarkoittaa", pisti mr Anderson tyynnyttäen väliin ja mr Inderdale
pöyhistihe vähäsen imarreltuna ja tyytyväisenä.
"Täällä siis seura istui", sanoi Krag, "kun varas tuli eteisen ovesta."
"Minä pidän selviönä", sanoi mr Anderson, "että punatukkaisen
lurjuksen on täytynyt tulla eteisenovesta, meidän istuessamme ja
aterioidessamme."
"Kenties oli seura niin iloinen, ettei sen vuoksi kuultu eteisenoven
käyvän?"
"Kuinka voitte luullakaan!" huudahtivat molemmat yhdestä suusta.
"Tai kenties", jatkoi Krag, ottaessaan pöydältä muutaman
lyijykynälaskelman, "tai kenties oli seura niin kiintynyt
arviolaskelmiinsa, ja se oli syynä."
Mr Andersonin onnistui viime hetkellä nykäistä paperin Asbjörn Kragin
kädestä. Mutta etsivän oli kuitenkin onnistunut panna merkille
erinäisiä lukuja, jotka olivat paperille kirjoitetut. Ne olivat
korkeita määriä -- laskelmia dollareista, ruplista ja kruunuista.
"Saatan ymmärtää", sanoi Krag, "että juhlaa ja illallista ei pidetty
yksinomaan juhlan vuoksi, vaan että oli jokin muu tarkoitus. Herrat
halusivat lopultakin päästä sopimukseen madamen kanssa esim. maksusta,
mitä hänellä oli myytävänä. Sopimus saatiin aikaan ja madame _meni
noutamaan mitä hänellä oli myytävänä_."
Molemmat amerikalaiset säpsähtivät.
"Erehdytte", sanoi mr Anderson. "Te panette kokoon yksityiskohtia,
joilla ei ole pienintäkään tekemistä asian kanssa. Ja asia on se, että
kreivinna Orloffin kaulakoriste on varastettu. Se, eikä mitään muuta.
Olkaa ystävällinen ja pysykää siinä."
"Sehän on juuri mitä minä teen", vastasi Krag, antamatta toisen
äkäsyyden itseään lainkaan häiritä, "haluan nimittäin saada
todennetuksi minkä syyn takia madame läksi pöydästä."
"Hän aikoi tuoda kirjeen käsilaukustaan. Mutta tuossahan kreivinna
onkin. Hän saattaa itse kertoa koko asian teille."
Verhot liukuivat syrjään ja kreivinna Orloff astui sisään. Hän meni
suoraan Asbjörn Kragin luo, ojensi hänelle kätensä ja sanoi ranskaksi:
"Eikö totta, te olette poliisimies, jonka piti tuleman. Voitteko
hankkia takaisin koristeeni?"
"Varmasti", vastasi Krag, katsellen tarkasti venakkoa, "kun vain saan
tietää kolme asiaa."
"Mainitkaa ne, herrani!"
"Missä varkaus tapahtui, minkänäköinen varas oli ja mistä akkunasta hän
hävisi?"
Asbjörn Krag lausui nämä sanat hitaasti ja painolla, kuten olisi
halunnut panna niihin jotain erityistä merkitystä, mutta itse asiassa
saadakseen itselleen aikaa muodostaa käsityksensä venakosta.
Hän ajatteli:
Hän on kaunis. Hän on 30 vuotias. Hän on viisas. Hänellä on kylmät ja
laskevat silmät. Hän esiintyy kuin mailmannainen. Hän ei anna noiden
kahden rötkäleen Villistä Lännestä käyttää itseään hyväkseen. Kun hän
pakoittautuu olemaan heidän seurassaan, tapahtuu se varmasti sentähden,
että hänellä on siitä jotakin etua. Hänellä on jokin tärkeä syy
oleskelunsa Kristianiassa, muuten hän ei menettäisi aikaansa täällä.
"Seuratkaa mukana", sanoi kreivinna, "niin näytän teille kaikki!"
Hän meni edellä toiseen salonkiin ja herrat seurasivat perässä.
Mr Anderson kiiruhti huomauttamaan:
"Etsivä tahtoo välttämättömästi tietää, miksi jätitte aterian ja
menitte tähän huoneeseen. Niin kuin sillä olisi jotakin merkitystä
kaulakoristeen varkauteen, että tulitte täältä hakemaan paria
kirjettä."
Madame heitti nopean silmäyksen mr. Anderssoniin ja sanoi:
"Niin, minun piti hakea kirjeet."
Krag ymmärsi komedian vaan ei ollut ymmärtävinään. Hän oli kuitenkin
enemmän kuin ennen vakuutettu, että kaulakoriste ei ollut pääasia tässä
jutussa.
Kreivinna selitti:
"Seistessäni ja hakiessani esiin kirjeitä hyökkäsi rosvo kimppuuni.
Otaksuttavasti oli hän seissyt noiden paksujen verhojen takana. Minä
huusin apua, ja kun varas kuuli, että huoneustossa oli enemmän väkeä,
repäsi hän itselleen kaulakoristeeni ja syöksyi ikkunalle. Ennen kuin
ystäväni ehtivät pidättää hänet, oli hän hävinnyt."
Krag meni akkunan luo ja katsoi ulos.
Hän ymmärsi heti, miten pako oli tapahtunut. Akkunan ulkopuolella, joka
oli ahdasta pihaa kohti, oli pieni rautaparveke ja alapuolella 3:nen
kerroksen kohdalla oli samanlainen, samaten toisen kerroksen ja siitä
maahan ei ollut korkeata hyppäystä. Paossa ei ollut mitään vaikeuksia.
Krag tarkasti akkunalaudan hyvin huolellisesti ja näki selviä jälkiä
valkeassa maalissa. Hän meni takaisin huoneen läpi, sysäsi verhot
syrjään ja tarkasti lattian.
Siitä ei ollut epäilystäkään, etteikö varas olisi ollut sisällä. Mutta
Kragilla oli hyvä halu sanoa kreivinnalle:
"Rakas kreivinna, tehän olette itse laskenut hänet sisään."
IV.
VASTAKKAISIA HALUJA.
Tähän asti oli koko tutkimus huvittanut Asbjörn Kragia kuten jokin
leikki. Hän oli nimittäin aivan selvillä siitä, että hänet oli
onnistuttu saamaan mukaan täydelliseen narripeliin. Ei ainoastaan siinä
merkityksessä, että asianomaiset pettivät häntä, vaan vielä enemmän
siksi, että he keskenään pettivät toisiaan. Kragilla oli tosiaankin
hyvä halu sanoa: "Hyvät herrat, kunnioitettava kreivinna, minä en voi
olla tekemisissä asian kanssa, missä minua yritetään pitää narrina."
Mutta hän oli yht'äkkiä saanut personaallista mielenkiintoa, saadakseen
tietää, mitä kätkeytyi noiden salaperäisten henkilöiden esiintymiseen.
Siksi päätti hän jatkaa peliä.
"Sallitteko", kysyi Krag, kääntyen kreivinnaan ja oikeastaan vain
muodon vuoksi ottaen esiin muistikirjan ja kynän, "sallitteko, että
merkitsen muistiin, minkänäköinen tuo julkea rosvo oli?"
"Luonnollisesti", sanoi madame ja hänen kasvonsa saivat miettivän
ilmeen, "koetan kertoa niin tarkkaan kuin suinkin."
Vaitiolo. Krag hymyili.
"Onko niin vaikeata", sanoi Krag, "selvittää miehen ulkonäkö?"
Venakko vilkaisi häneen nopeasti:
"Mitä tarkoitatte? Ettekö halua saada mahdollisimman tarkat
tuntomerkit?"
"Kiitos, kyllä."
Krag näytti erinomaisen vakavalta. Itsekseen mietti hän: "Nyt hän jo on
keksinyt yhden:" Ja aivan oikein -- venakko alkoi:
"Pitkä ja hoikka, tumma sekä hyvin hieno. Sileäksi ajellut kasvot.
Kaiketikin kolmen- ja neljänkymmenen vuoden välillä. Puhui norjaa, oli
norjalainen."
"Kuinka sen tiedätte?" kysyi Krag, "puhutteliko hän teitä?"
"Kyllä, hän kuiskasi muutamia uhkaavia sanoja minulle, käskien minun
olla hiljaa, muuten hän tappaa. Hänellä oli revolveri kädessä. Sen
jälkeen repäsi hän koristeen kaulastani..."
"Madame siis ymmärtää myöskin norjankieltä?" kysyi Krag.
"Jonkun verran", sanoi kreivinna hymyillen, "kuulustelkaa vain minua,
niin saatte huomata. Mieheni käänsi useita norjalaisia teoksia
venäjäksi."
"Olette siis leski?"
"Olen", vastasi hän, synkän varjon liidellessä yli kasvojen, "mieheni
kaatui Itä-Preussissa vuosi takaperin. Hän otti osaa Tannenberg'in
taisteluun."
Krag ymmärsi heti, kiitos kehittyneen vaistonsa, että kreivinna nyt
puhui totta. Äänessä oli jotain vakavaa ja surullista.
"Kreivi ja kirjainkääntäjä?" mutisi Krag kysyvästi
Kreivinna kävi äkkiä jälleen vilkkaaksi. Hänellä oli oma, melkein
ärsyttävä tapansa katsoa Kragiin.
"Älkää missään tapauksessa menettäkö käsitystänne venäläisen arvonimen
takia", vastasi kreivinna. "Voin kertoa teille, että Kaukasiassa
miehellä ei tarvitse olla kuin viisi eläintä ja huono laidunmaa, niin
kutsuu hän itseään heti ruhtinaaksi. Mutta me kuulumme tosiaankin
erääseen sivuhaaraan, kuuluisasta venäläisestä Orloff-suvusta. Vaan
miehelläni ei ollut kyllin varoja pitää yllä suvun loistoa. Hän oli
reserviupseeri ja eli hyvin pienillä koroilla. Sen sijaan, että olisi
tehnyt velkoja, katsoi hän edullisemmaksi tehdä työtä. Hänellä oli
suuria kirjallisia taipumuksia. Mutta miksi kysytte kaikkea tätä?"
"Siksi", vastasi Krag, "että mieltäni aina kiinnittävät asiakkaitteni
personaalliset olosuhteet."
"Jatkammeko jälleen tuntomerkkejä", kysyi kreivinna "minä luulin, että
poliisilla aina on kiire."
"Olette tosiaankin oikeassa", vastasi Krag tarttuessaan
silminnähtävällä mielenkiinnolla jälleen muistikirjaansa, "siis,
hänellä oli punainen tukka, eikö totta?" Kesti tosiaankin
silmänräpäyksen, ennen kuin kreivinna huomasi vastaansanoa. Ja tämän
pienen hetken oli Kragin katse suurimmalla tarkkuudella kiinnitetty
häneen. Tyytyväinen, melkeinpä hyväntahtoinen hymy leikki hänen
suupielissään. Äkkiä säpsähti kreivinna ja hän ei voinut estää hienon
punan kohoamasta kasvoilleen. Mutta hän hilIitti itsensä pian. Kaksi
herroista eivät lainkaan olleet huomanneet hänen liikutustaan.
"En ymmärrä, mihin pyritte", sanoi hän, "minähän nimenomaan huomautin
teille, että mies oli pitkä ja tumma."
Krag näytteli hämilläänolevaa aivan mainiosti.
"Pyydän hyvin paljon anteeksi", sanoi hän, "se oli tosiaankin
anteeksiantamaton hajamielisyys puoleltani. Ajattelin kokonaan toista
henkilöä. Ajattelin sitä punatukkaista rautatievaunussa."
"Kuka on teille kertonut hänestä?"
"Nämä molemmat herrat. Mutta muuten aivan sattumalta."
"Se oli vain turhanpäiväisyys", sanoi kreivinna Orloff, "mies
tirkisteli minua hävyttömästi koko ajan. Jos en olisi matkan johdosta
ollut niin väsynyt, en kai olisi siihen kiinnittänyt mitään huomiota."
"Ymmärrän", sanoi Krag, "se oli joku, joka halusi seikkailua
saavuttuaan Kristianiaan. Yksinäinen nainen joka matkustaa, saattaa
helposti joutua tuontapaisten julkeitten veijarien yrityksille
alttiiksi, eikö totta, hyvät herrat?"
Mr Anderson myönsi heti, mutta herra Inderdale vetääntyi päättävästi
taaksepäin.
"Minulla ei ole kokemuksia sellaisten ihmisten joukossa", sanoi
kreivinna, "enkä halua saadakaan."
Samassa nosti Krag kätensä ylös. Hän kuunteli.
"Minusta tuntuu varmasti kuin kuulisin jotakin ulkoa, eteisen ovelta",
sanoi hän, "hiipiviä askeleita..."
Molemmat herrat säikähtyivät silmiinpistävästi. Mr Anderson hyökkäsi
heti ulos ja hänen kintereillään mr Inderdale. Krag jäi näin ollen
hetkiseksi kahdenkesken venakon kanssa ja se oli hänellä
tarkoituksenakin.
Hän kumartui kreivinnaa kohti ja sanoi kuiskaten, mutta päättävästi:
"Minun täytyy ehdottomasti saada puhua kanssanne huomenna, ilman näiden
herrojen läsnäoloa. Tulen tänne täsmälleen kello kaksi. Oletteko
silloin täällä?"
Hetkisen mietittyään kysyi kreivinna:
"Oletteko ystäväni?"
"Olen", vastasi Krag, "olen teidän ystävänne enemmän kuin näiden
herrojen. Se on siis sovittu?"
"Emmekö mieluummin voisi tavata jossain hotellissa tai kahvilassa?"
"Ei, mieluimmin täällä, sillä minulla on jotain vakavaa kanssanne
puhuttavana."
"Silloin se riippuu siitä jos saan molemmat herrat täältä pois siksi."
Amerikalaiset tulivat sisälle jälleen.
"Ei siellä mitään ollut", sanoi mr Anderson.
Krag ei osottautunut olevan vähääkään hämillään tai hämmästynyt.
"On joka tapauksessa parasta olla varovainen, koska näyttää siltä, että
teitä seurataan. Nyt olen kuitenkin saanut täysin tyydyttävät
tuntomerkit ryöstäjästä. Häntä ei, toivon, ole vaikeata löytää. Se on
varmaankin joku niistä epäilyttävistä olioista, joita poliisin
silmälläpidon alaisina on koko joukko tällaisena aikana. Kenties jo
huomenna voin antaa herroille selityksen. Mutta minun on vähäsen
vaikeata järjestää aikaani, minulla on muitakin asioita
järjestettävänä. Sopiiko herroille, että tapaamme huomenna kymmenen
minuuttia yli kahden toisemme Continentalissa?"
Molemmat amerikalaiset katsoivat kysyvästi toisiinsa. Sen jälkeen
nyökkäsivät he. Kyllä, se sopii mainiosti.
Krag jätti seurueen, kehoitettuaan heitä jatkamaan keskeytynyttä
illallistaan.
Tultuaan kadulle, missä auto edelleenkin odotti, pani hän jälleen
merkille merimiespukuisen herran.
Auto odotti aivan katulyhdyn alla ja vieras asettui aivan lähelle
lyhdynvaloa, voidakseen paremmin nähdä Asbjörn Kragin kasvot.
"Etsittekö minua?" kysyi Krag.
Puhuteltu puristi päätään.
"Etsittekö minua?" kysyi Krag jälleen, tällä kertaa saksaksi.
"En", vastasi toinen.
"Mitä sitte tirkistelette?"
"Se ei kuulu teille."
Krag etsi jotakin taskuistaan.
"Etsittekö mahdollisesti", kysyi hän, "mr Andersonia tai mr Inderdalea,
tai kenties kreivinna Orloffia?"
"Se ei kuulu teille", sanoi toinen jälleen.
Krag näytti poliisimerkkinsä.
"Eikö?" kysyi hän.
"Se ei sittenkään kuulu teille", sanoi mies yhä enemmän
luotaantyöntävänä.
"Hyvästi", sanoi Krag.
"Hyvästi, herrani."
Krag astui autoon ja ajaessaan alaspäin ajatteli hän: "Tuo on neljäs
joka yrittää vetää minua nenästä tänään. Huomenna on minun vuoroni."
V.
KELLO KAHDEN JA KOLMEN VÄLILLÄ.
Vähää vailla kello kahta nähtiin Krag väentungoksessa Karl Johanilla.
Seurassaan oli hänellä yksi etsivän-osaston nuorempia virkamiehiä. Krag
puhui ja toinen kuunteli tarkkaavaisena, nyökäten silloin tällöin,
ikäänkuin merkiksi, että oli ymmärtänyt.
"Uudistan siis", sanoi Krag, "että tarkoituksella olen järjestänyt
tapaamisen noiden molempien herrojen kanssa, estääkseni heidät olemasta
jossain muussa paikassa. Niin ollen täytyy teidän saada heidät pysymään
ainakin tunnin ajan Continentalin yksityishuoneessa. On samantekevää
mitä syitä keksitte. Sanokaa, että minä tulen ja että heidän
välttämättömästi täytyy odottaa. Ei se niin vaikeaksi teille käy, rakas
ystävä, keksiä jokin asia pitääksenne keskustelua yllä odotuksen
aikana. Puhukaa sodasta."
"Mutta herrojen luonteet", kysyi etsivä, "antakaa jonkinlainen viittaus
niistä."
"Molemmat ovat täydellisiä lurjuksia", sanoi Krag, "muita
yksityiskohtaisempia tietoja heidän luonteestaan en osaa antaa. Eikä se
ole välttämätöntäkään. Toinen on pahempi kuin toinen. Hän, joka
todennäköisesti on suurempi lurjus on nimeltään Inderdale, on
uskonnollinen ja johtaja eräässä norjalais-amerikalaisessa
vapaa-uskolaisseurakunnassa, nimeltään 'Enkeliensiivet' tai jotakin
siihen suuntaan. Kokonaisuuteen nähden ällöttävä mies. Hänen kanssaan
voitte puhua mailman pahuudesta ja kevytmielisyydestä ja toisen kanssa
hauskoista varietétytöistä ja sen semmoisista. He ovat hyvät ystävät,
eroamattomat, kaatakaa niihin wiskyä."
Molemmat etsivät olivat nyt saapuneet Yliopistokadun kulmaan, kun
Asbjörn Krag pienellä liikkeellä huomautti, että jokin erikoinen oli
herättänyt hänen mielenkiintoaan. Toinen vilkasi hänen katseensa
suuntaan.
"Näettekö tuon miehen tuolla, sinisessä puvussa ja lyhyellä takilla?"
kysyi Krag.
"Näen; hän joka seisoo ja katselee kirjakaupan ikkunassa."
"Aivan oikein. Kello on vielä muutamaa minuuttia vajaa kahdesta ja
pelkään, että minun täytyy antaa teille vielä yksi tehtävä. Mitä
ajattelette tuosta miehestä?"
Etsivä katseli tutkien miestä.
"En voi nähdä hänen kasvojaan", sanoi hän, "mutta puvusta päättäen on
hän merimies -- meriupseeri tai kauppalaivuri. Hän seisoo ja katselee
ulkolaisia kirjoja; kenties on hän ulkomaalainen."
"On, hän on ulkomaalainen", sanoi Krag, "haluaisin kernaasti saada
tietää hänen hommistaan. Koettakaa ottaa selvää missä hän asuu. Mutta
tämän asian takia ette saa jättää molempia amerikalaisia. Luulisin,
että tapaatte jonkun tovereistanne tähän aikaan Karl Johanilla.
Pyytäkää hänen seuraamaan merimiestä."
"Eversen tuli äsken juuri vastaan", sanoi etsivä, "hän sivuuttaa meidät
kyllä pian jälleen, sillä hän kävelee täällä aina edestakaisin
kävelyaikana, pyydän hänen seuraamaan tuntematonta."
"Tehkää niin; minä tulen hotelliin kolmen ajoissa. Ilmoittakaa
ovenvartialle."
Etsivät erosivat. Krag otti auton ja ajoi Drammensvejen 230 tapaamaan
venakkoa. Hänen toverinsa järjesti tyydyttävästi uuden tehtävänsä
koskeva tuntematonta ja tasan kymmenen minuuttia yli kahden astui
hän sisään Continentalin yksityishuoneeseen, missä molemmat
norjalais-amerikalaiset jo istuivat ja odottivat. He olivat toivoneet
saavansa nähdä Kragin ja hämmästyivät kun toinen astui sisään. Etsivä
sanoi nimensä, Holmsen, ja selitti, että täytyi odottaa Asbjörn Kragia.
Alussa näyttivät molemmat amerikalaiset happamilta, mutta Holmsenin
ystävällisyys sai heidät pian paremmalle tuulelle. Pöydälle tuli kylmää
totia joka äkkiä juotiin, vaikkakin mr Inderdale, tosin ilman suurempaa
pontta, kiinnitti huomiota siihen, että hän ei kärsinyt väkijuomien
nauttimista missään muodossa, jos niin tehtiin piti sen tapahtua
"omassa seurassa." Ja sitä jatkettiin "omassa seurassa."
Oltiinhan yksityisessä huoneessa.
Koska Holmsenilla ei ollut aavistustakaan mistä syystä molemmat herrat
olivat hakeneet Asbjörn Kragia, ei hän saattanut ruveta puhumaan
varastetusta kaulakoristeesta. Tämän ymmärsivät herrat heti, eivätkä
hekään puhuneet mitään. Sen sijaan jouduttiin puhumaan sellaisista
aineista, kuin lisäytyvästä jumalattomuudesta, joka jumalattomuus teki
välttämättömiksi sellaiset yritykset kuin "Enkeliensiivet."
Edelleen kertoi Holmsen viimeisistä tapahtumista "yhdistyneitten
savupiipunpuhdistajien yhdistyksen" naamiohuveista, joihin iloihin
poliisin yöllä oli pakko sekaantua. Nämä paljastukset antoivat mr
Inderdalelle jälleen tilaisuuden puhua hirveästä jumalattomuudesta,
minkä jälkeen hän pyysi tietoa milloin hän, ei aivan kaukaisessa
tulevaisuudessa, olisi tilaisuudessa olemaan läsnä tuollaisessa
juhlassa, voidakseen antaa lehdelleen "Enkelinsiivet", Wisconsinissa,
silminnäkijän kuvauksen synninlammikoista vanhassa maassa. Tällaisissa
sivistyneissä ja rakentavissa keskusteluissa kului aika, kello tuli
lähemmä puolta neljää ja molemmat amerikalaiset herrat alkoivat käydä
kärsimättömiksi. Silloin tuli muuan palvelija ilmoittamaan, että
Holmsenia haluttiin puhelimeen.
Holmsen meni puhelinhuoneeseen eteisessä.
Soittaja oli Krag ja hänen äänensä ei ollut enää niinkään leikkisä.
"Tahdotteko sanoa molemmille herroille", sanoi hän, "että minä en voi
tulla."
"Mitä minä niille sitte teen?" kysyi Holmsen.
"Sanokaa, että minä erään sangen tärkeän asian takia, joka vaatii
henkilökohtaista läsnäoloani, olen estetty muutamaan tuntiin tulemasta.
Voimme sopia uudesta tapaamisesta esimerkiksi kello kuusi. Antaa niiden
tulla konttoriini."
"Tarkoitatteko todellakin, että minun pitäisi vetää niitä ympäri koko
ajan. Nuo loistokappaleet teeskentelevistä norjalais-amerikalaisista
inhoittavat minua."
"Saatte tehdä miten haluatte", sanoi Krag, "joko annatte niiden mennä
tai olette yhdessä, mutta missään tapauksessa ette saa laskea niitä
silmistänne. Vastaatte siitä, että millä hetkellä tahansa voin saada ne
käsiini."
"Mutta jos herrat haluavat lähteä kaupungista?" kysyi Holmsen.
"Sitä ei saa sallia millään ehdolla", vastasi Krag.
Ja hiljaa lisäsi hän:
"Oletteko asestettu, Holmsen?"
"Olen", vastasi toinen.
"Silloin ymmärrätte kyllä?"
"Kyllä ymmärrän. Pidän tarkkaa vaaria."
Holmsen, joka Kragin äänestä ymmärsi, että jotakin vakavaa oli
tekeillä, kysyi edelleen:
"Mitä esteitä olette saanut?"
"Jotakin hyvin ikävää", vastasi Krag. "_On tapahtunut murha_."
"Milloin?" kysyi Holmsen.
"Kello kahden ja kolmen välillä."
"Tulin tänne hotelliin täsmälleen kymmenen minuuttia yli kaksi ja
silloin istuivat amerikalaiset täällä."
"Ja molemmat ovat koko ajan olleet siellä?"
"Ovat, yhdessä minun kanssani."
"Hyvä, jos seuraatte heitä, niin pankaa tarkkaan mieleenne, mitä he
puhuvat ja mitä tekevät, mutta älkää puhuko tapahtumasta mitään.
Molemmat herrat asuvat kalustetussa huoneustossa Drammensvejen 230,
Olisi hyvä jos voisitte estää heidän menemästä sinne."
"Miksikä?"
"Siksi, että murha on tapahtunut siellä", vastasi Krag.
"Hyvä, teen parhaani."
Holmsen meni jälleen norjalais-amerikalaisten luo ja selitti heille
syyn Kragin poissaoloon, mikä suuressa määrin tuntui harmittavan
herroja.
Mr Inderdale nousi suuttuneena ylös ja napitti takkinsa.
"Minä en ymmärrä tuollaisia omituisia lykkäyksiä ja väittelyitä", sanoi
hän, "luulin, ettei se olisi ollut lainkaan vaikeata täällä
Kristianiassa saada kiinni varaslurjus."
"Kysymys on siis varkaudesta?" kysyi Holmsen. "Herroilta on
varastettu."
"Ei meiltä", vastasi mr Anderson, "mutta eräältä rouvalta, hyvin
hienolta rouvalta."
"Hyvin siveä rouva", mutisi mr Inderdale, siveellisesti päätään
pudistaen, "kallisarvoinen koriste on varastettu häneltä."
"Ja Krag on saanut kaikki mahdolliset tiedot?"
"Kaikki!"
"Silloin minä ymmärrän kaikki", sanoi Holmsen, "herrat eivät vain
tunne Asbjörn Krag'in menettelytapoja. Kun hän tällä tavoin sopii
tapaamisesta tunti tunnin jälkeen merkitsee se vain, että hän on
jäljillä. Hän haluaa nähdä teidät, hyvät herrat, kello kuusi
konttorissaan. Se ei tahdo sanoa mitään muuta kuin että Asbjörn Krag
siihen mennessä on saanut tutkimuksensa valmiiksi ja aikoo esittää
teidät varkaalle ja jättää koristeen takaisin tuolle ylhäiselle ja
siveälle rouvalle."
Molemmat amerikalaiset katsoivat ällistyneinä toisiinsa.
"Koristeen, hm", mutisi Inderdale ajatuksissaan.
"Niin", sanoi Holmsen, joka varsin hyvin huomasi amerikalaisen
salaperäisen hämmennyksen, "koristeen, joka on varastettu."
Mr Inderdale palasi todellisuuteen, "luonnollisesti", huudahti hän
"luonnollisesti. Uskotteko tosiaankin niin?"
"Olen vakuutettu siitä, hyvät herrat", vastasi Holmsen. "Herrat
saattavat tyyneesti odottaa. Sitä paitsi on nyt päivällisen aika. Jos
vain mahtuu yhteen tai toiseen ruokasaliin, gulassit kuin ottavat
kaiken tilan, niin täällä Kristianiassa saa koko hyvää ruokaa.
Mihinkään parempaan emme ennen kuutta voi ryhtyä."
"Minä tarjoon", sanoi mr Anderson käsiään hieroen, "Europassa syödään
ja juodaan hyvin."
Mr Inderdale nosti varottaen kätensä.
"Pöytä jossain syrjässä", sanoi hän, "kunnioittakaa minun moraalista
vakaumustani."
Herrat lähtivät.
... Sillä aikaa, kun tämä keskustelu tapahtui Continentalissa, oli
Asbjörn Krag saanut kokea suuren hämmästyksen.
Kun hän kello kaksi saapui kalustettuun huoneustoon Drammensvejen 230,
tapasi hän venakon yksin kotona, kuten oli odottanutkin. Hän otti
Kragin vastaan kuten kaikki venäläiset ottavat vieraansa vastaan,
välttämättömillä paperosseilla.
"Älkäämme hukatko aikaa", sanoi Krag heti, "olkaa avomielinen minulle.
Miksikä olette pettänyt molempia amerikalaisia?"
"Jos minä nyt kieltäydyn olemasta avomielinen?" kysyi venakko.
"Silloin ei mitään muuta", sanoi Krag nauraen, "kuin että minä yritän
vakavasti löytää varkaan."
VI.
HISSI.
Venakko ei edes yrittänytkään peittää hermostuneisuuttaan ja
suuttumustaan.
"Sen jälkeen kuin eilen minut jätitte", sanoi hän, "olen kovasti
miettinyt teidän omituista käyttäytymistänne. Olen kiintynyt siihen
mitä sanoitte, että lupasitte olla ystäväni. Pysyttekö siinä?"
"Täydellisesti", sanoi Asbjörn Krag, "minut ovat kylläkin palkanneet
nuo kaksi amerikalaista herraa, mutta kun olen tullut vakuutetuksi,
että kaikki kolme koetatte valehdella minulle, olen valinnut olla
ystävä eniten miellyttävän kanssa. Ja olen valinnut teidät. Mutta teen
sen vain ja ainoastaan siksi, että tahdon saada selvän valheesta ja
totuuden esille."
Venakko kuunteli tarkkaavaisena jokaista sanaa kuin Asbjörn Krag lausui
ja kun hän oli huomaavinaan eräänlaisen sydämellisyyden etsivän
äänessä, tyyntyi hän jonkun verran.
"Annan teille tiedon, joka kenties ei teitä niinkään paljoa
hämmästytä", sanoi hän, "Mitään kaulakoristetta ei ole varastettu."
"Olette oikeassa, rouvani", vastasi Krag, "tämä tieto ei hämmästytä
minua lainkaan. Saatte luvan myöntää vielä erään asian, ennenkuin
pääsemme kunnollisen keskustelun alkuun."
"Ja se on?" kysyi hän uteliaana.
"Ei löydy myöskään mitään varasta", vastasi Krag.
Venakko käänsi katseensa pois, kuten olisi hävennyt sitä komediaa, jota
oli näytellyt.
"Olette oikeassa", vastasi hän, "myönnän sen kernaasti, sillä te
ymmärrätte sen joka tapauksessa. Ei ole mitään varasta. Kaikki on minun
keksintöäni; se on kenties ollut huono juoni, mutta minulla oli
määrätty tarkoitus sillä ja minun täytyi toimia nopeasti."
"Antakaa minun kuulla tarkoitus", pyysi Krag.
"Silloin täytyy minun antaa teidän tietää", sanoi hän, "asioiden
todellinen laita ei mitenkään voi kiinnittää poliisin mieltä.
Kysymyksessä ei ole mikään rikollinen juttu."
"Onko se mahdollisesti rakkausjuttu?" kysyi Krag hymyillen.
"Ei; ei sekään. Mutta poliisilla ei ole oikeutta sekaantua siihen."
"Unohdatte", sanoi Krag, "että on tehty ilmoitus. Ulkomaalaiset, jotka
näyttelevät sellaisia komedioja, saattavat helposti saada kanteen
väärästä ilmoituksesta."
"Minä en ole ilmoittanut asiata", sanoi madame, "ne ovat herrat
Anderson ja Inderdale."
"Mutta nuo herrat ovat menetelleet hyvässä uskossa niin, eikä voida
siis rangaista."
"He eivät lainkaan ole toimineet hyvässä uskossa", huudahti hän melkein
sydämistyneenä. "Nuo herrat tietävät yhtä hyvin kuin minäkin, että
mitään koristetta ei ole varastettu."
Kragin täytyi nauraa.
"Se oli hämmästyttävä tieto", sanoi hän. "Se tuli tosiaankin
yllätyksenä. Minä luulin, että se olitte te, rouvani, joka syystä tai
toisesta yrititte pettää noita kahta, nyt huomaan teidät kaikki samalla
tasolla. Sepä oli hämmästyttävää. Ja nyt minun täytyy myöntää, että
minä en näe selityksen vilahdustakaan siihen, miksi on pyydetty minun
apuani."
"Kaikesta huolimatta olen se minä, joka olen koettanut pettää toisia",
vastasi hän, "ja mikäli saatan ymmärtää, olen siinä myöskin onnistunut.
Kerron teille kaikki siksi, että minä en halua poliisin sekaantuvan
asiaan ja siksi, että tiedän poliisin vapaaehtoisesti vetääntyvän
takaisin, saadessaan tietää asioiden kulusta. Molemmat herrat, Anderson
ja Inderdale, ovat pari päivää sitte saapuneet tänne Englannin kautta
Amerikasta ja minä olen tullut Venäjältä. Olimme sopineet keskenämme,
että tapaamme täällä kuten on tapa ollut ennenkin. Nuo molemmat herrat
ovat vuokranneet tämän huoneuston eräitä määrättyjä salaisia kokouksia
varten."
"Niin pitkälle, olen minäkin ajatellut, oli kaikki totta", sanoi Krag
"mutta valheet alkavat varmasti Lilleströmmenistä."
"Aivan oikein", vastasi venakko, "nuo herrat saivat sen omituisen
mielenjuohtuman, että matkustaa minua vastaan Lilleströmmeniin. Se tuli
odottamatta."
"Nyt olemme tulleet siihen pitkään, punatukkaiseen mieheen
rautatievaunussa", sanoi Krag.
"Niin", vastasi venakko, "hänen nimensä on Müller. Hän ei ole
maamiehiäni, mutta tunnen hänet. Minulla on liikeasioita hänen
kanssaan. Olimme matkustaneet yhdessä hänen kanssaan Tukholmasta ja kun
juna pysähtyi Lilleströmmenillä, meni hän ostamaan hedelmiä. Sillä
aikaa nousivat amerikkalaiset junaan. Tiedätte itse, herra etsivä,
mitenkä minä amerikkalaisilta salasin, että minulla oli mitään
tekemistä Müllerin kanssa."