HJÖRDIS. Se oli ainoa kerta; en milloinkaan, en milloinkaan sittemmin
ole moista autuuden suloa tuntenut! Minä luulin itseni lumotuksi; sillä
-- että Gunnar niin taisi naista syleillä, sitä -- (_keskeyttää, katsoo
Dagny'yn_). Voitko pahoin? Minusta sinä sekä kalvenet että punastut!
DAGNY. En suinkaan, en suinkaan!
HJÖRDIS (_siitä huolimatta_). Ei, hauskaan retkeilyyn olisi mun pitänyt
päästä; se olisi ollut parempi mulle ja -- ehkä meille kaikille. Se
olisi ollut todellista, nautinto-rikasta elämää! -- Etkö kummastele,
Dagny, tavatessasi minut vielä hengissä täällä? Etkö pelkää olla minun
kanssani kahdenkesken tuvassa, nyt kun on pimeä? Eikö juolahda mieleesi,
että minä muka olen kuollut jo aikoja sitten, ja että nyt ainoastaan
minun haamioni puhuttelee sinua?
DAGNY (_häntä alottaa vähän kamottaa_). Tule -- menkäämme -- toisten
luo!
HJÖRDIS (_tarttuu häntä käsivarteen_). Ei, jää toki! Dagny, käsitäthän
sen, että ihminen voipi elää, hiuduttuaan täällä viisi yötä pitkän
pitkää.
DAGNY. Viisi yötä?
HJÖRDIS. Täällä pohjanperällä on joka yö talven pituinen. (_äkkiä
toisella äänellä_). Älä toki luule muuta, kuin että täällä on ylen
kaunista! Täällä voit nähdä näkyjä, joita et Englannin
kuninkaan-kartanoissakaan nähnyt ole; -- me olemme yhdessä, kuni siskot
ainakin, sen aikaa kuin vierailet luonani; me menemme meren rantaan, kun
raju-ilma nousee; saat nähdä aaltojen hyrskyvän vuoren-seinää vastaan,
entävän korkeille kallioille, kuni valko-harjaiset hevoset, -- ja
valaskalat sitten etäällä, ulapalla tuolla! Ne ryntäävät vastakkain,
kuni haarniskoidut sankarit! Haa, kuinka riemuisaa olisi noitana istua
valaskalan selässä, ratsastaa meret halki, synnyttää myrskyjä ja
raju-ilmoja sekä loihtu-lauluilla viekoitella miehiä meren syvyyteen!
DAGNY. Hyi, Hjördis, kuinka voit puhua noin!
HJÖRDIS. Osaatko sinä laulaa loihtu-lauluja, Dagny?
DAGNY (_kammolla_). Minä!
HJÖRDIS. Niin, minä vain luulin, sillä -- miten sinä Sigurd'in
viekoittelit?
DAGNY. Häpeällistä lausut sinä minusta; senvuoksi menen pois!
HJÖRDIS (_estää häntä_). Leikistä suuttuen! Ei, kuulehan vielä!
Ajatteleppas, Dagny, kuinka hupaista on iltasin istua tässä valkean
ääressä ja kuulla eriskummaisia ääniä; istua kuunnellen kuolleitten
kotiinsa kiiruhtavan; niiden on matkustaminen tästä pohjan kautta. Ne
ovat uljaita urhoja, jotka ovat taistelossa kaatuneet, sankarimaisia
naisia, jotka eivät viettäneet elämäänsä kodin yksinäisessä
hiljaisuudessa, niinkuin sinä ja minä; myrskyn, raju-ilman läpitse
entävät ne mustilla hevosillaan kulkusten helinässä! (_hurjasti
likistäen häntä rintaansa_). Haa, ajatteleppas, Dagny, semmoisella
vauhdilla päästä kulkemaan viimeisen retkensä!
DAGNY (_repien itseänsä irti._) Hjördis! Hjördis! Päästä! Minä en tahdo
kuulla sinua enää!
HJÖRDIS (_hymyten_). Vienomielinen oletkin sä, helppo sua peloittaa!
(GUNNAR, SIGURD, THOROLF _tulevat perältä_).
GUNNAR. Todentotta, nyt on kohtaloni parhain; sinut, Sigurd, rehellinen,
uljas veikkoni, olen tavannut aivan yhtä uskollisena, kuin ennenkin;
Örnulf'in jälkeinen on huoneessani, ja pian ukko itsekin, eikö totta?
THOROLF. Sen hän lupasi.
GUNNAR. Siis ei puutu multa muuta, kuin pikku Egil kotoani.
THOROLF. Sinä rakastat poikosta hellästi, koska häntä yhä mainitset.
GUNNAR. Niin; hän on ainokaiseni; ja kaunis ja lempeä poika siitä
kasvaakin.
HJÖRDIS. Mutta ei urosta.
GUNNAR. No, no, -- niin et saa sanoa.
SIGURD. Vaan miksi lähetit sinä hänet luotasi pois -- --?
GUNNAR. Oi, jos en olisi tehnyt sitä! (_puoliääneen_). Mutta, sinä
tiedät sen, Sigurd, pelokkaasti käyttäikse toisinaan se, joka rakastaa
jotakin yli kaiken maailmassa, (_ään._) Vähän oli mulla miehiä
talossani, eikä kukaan meistä ollut varma hengestään, kun kuulimme
Örnulf'in sotaisissa aikeissa laivoineen laskeneen rantaamme.
HJÖRDIS. Minä tiedän omaisuuden, joka on ennen henkeäkin pelastettava.
THOROLF. Ja se on?
HJÖRDIS. Miehen maine ja kunnia.
GUNNAR. Hjördis!
SIGURD. Kenkään ei voi sanoa Gunnar'in kadottaneen kunniansa
varovaisuutensa kautta.
GUNNAR (_kiivaasti_). Ei onnistu kenenkään kiihoittaa minua Örnulf'in
sukua vastaan!
HJÖRDIS (_vilkuillen_). Hm; sanoppa, Sigurd, -- voipiko sinun laivasi
purjehtia joka tuulella?
SIGURD. Voipi, kun sitä älyllä johtaa.
HJÖRDIS. Hyvä, minä johdan laivaani älyllä, minäkin, ja saavun
varmaankin satamaani. (_menee tuvan perälle_).
DAGNY (_hiljaa, levottomasti_). Sigurd, lähtekäämme täältä -- tänä
iltana vielä!