ÖRNULF. En, sanon minä! Itse täytyy minun oikeuttani edistää; onni
kaikki ohjatkoon.
KÅRE (_lähenee_). Ystävällisiä neuvoja tarjoo sulle Sigurd, mutta jos
voimiesi takaa tahdot oikeuttasi edistää, saatan minä sulle parempia
neuvoja antaa. Älä toivokkaan sakkoja niinkauvan kuin Hjördis'illä on
sanan-valtaa; mutta kostaa saat, jos tottelet minua.
ÖRNULF. Kostaa? Mikä on sun neuvos?
SIGURD. Paha, sen huomaan kyllä!
DAGNY (_Örnulf'ille_). Älä häntä kuultele!
KÅRE. Hjördis on julistanut minut rauhattomaksi, viekkaasti vainoo hän
henkeäni; jos lupaat suojata minua sittemmin, menen minä tulevana yönä
Gunnar'in taloon ja poltan sen ihmisineen päivineen. Onko se mieleesi?
SIGURD. Konna!
ÖRNULF (_tyyneesti_). Minun mieleeni? Tiedätkö, Kåre, mikä on enemmän
mieleeni? (_jyreästi_). Hakata poikki sinun nenäsi ja korvasi, sä katala
rosvo! Huonosti tunnet sinä Örnulf-vanhuksen, luullessasi hänen yhtyvän
moiseen konnantyöhön!
KÅRE (_on vetäytynyt taaksepäin_). Ellet sinä hyökkää Gunnar'ia vastaan,
hyökkää hän sinua vastaan!
ÖRNULF. Käsilläni ja aseillani osaan minä puolustaida.
SIGURD (_Kåre'lle_). Ja nyt pois näkyvistämme! Kunnialliset miehet
saavat häpeätä sinun yhteydestäsi!
KÅRE (_mennessään_). Niin, niin, minun täytyy siis itse varjella
henkeäni niin hyvin, kuin voin; mutta minä sanon: Katua saatte, ellette
ankaruutta käytä; minä tunnen Hjördis'in -- ja tiedän keinon, jolla
hänet masennan! (_menee rantaan_).
DAGNY. Hän uhkailee kostaa, Sigurd, se täytyy estää!
ÖRNULF (_suuttuneena_). Oo, antaa hänen tehdä mielensä mukaan; Hjördis
on sen ansainnut!
DAGNY. Sitä et sinä tarkoita; muistahan toki itsehän olet hänen
kasvattanutkin.
ÖRNULF. Onneton oli se hetki, jolloin hänet kattoni alle otin; Jökul'in
sanat alkavat käydä toteen.
SIGURD. Jökul'in?
ÖRNULF. Niin, Jökul'in, Hjördis'in isän. Kun hän minun kädestäni
kuollon-lyönnin sai, kaatui hän selälleen tanterelle, katsoi minuun ja
lausui:
Surun saattaa surmaajalle
Jökul'in sen jälkeläinen;
Jolla Jökul'in on omaa,
Sen ei ilo iäkkäinen!
Kun hän sai sen lausuneeksi, vaikeni hän hetkiseksi hymyten, sitte hän
kuoli.
SIGURD. Mitä siitä huolit?
ÖRNULF. Niin, niin, ken tietää! Tosi-tarinana kerrotaan Jökul'in kerran
antaneen suden sydämen lastensa syödä, jotta ne tulisivat
hurja-luontoisiksi; Hjördis on ainakin saanut osansa, se näkyy hänestä
(_keskeyttää, katsoessaan oikealle_) Gunnar! -- Onko meidän jälleen
tässä keskusteloon ryhtyminen!
GUNNAR (_tulee_). Niin, Örnulf, ajattele minusta, mitä tahdot; mutta
minä en saata vihamiehenä erota sinusta.
ÖRNULF. Mikä on aikeesi?
GUNNAR. Tarjota sinulle käteni rauhan ja sovinnon merkiksi, ennenkuin
matkustat. Kuulkaapa mua kaikki; seuratkaa minua kotiini ja olkaa
vieraanani niin kauvan, kuin teitä haluttaa. Makuu-sijoja ja ravintoa ei
puuttuman pidä, riidastamme ei myöskään puhuta, ei tänään eikä huomenna,
sanaakaan.
SIGURD. Mutta Hjördis -- --?
GUNNAR. Seuraa minun tahtoani; hänen mielensä muuttui kotimatkalla ja
hän arveli niinkuin minäkin, että me kyllä voimme sopia, jos te tulette
vieraiksemme.
DAGNY. Niin, niin; se tapahtukoon!