paremmin! Muuten sinun kirjasi sekä karttasi eivät kelpaa mihinkään,
jos niistä ei totuuden maata löydy... Oppinut otti siitä vähän
pahakseen. Minun, sanoi, kirjani ja karttani ovat aivan oikeat, mutta
semmoista totuuden maata -- ei ole koko maailmassa. Mies suuttui
ankarasti -- kuinka, -- sanoi? Minä olen elänyt elämistäni, kärsinyt
kärsimistäni ja aina uskonut että sellainen maa on olemassa! Ja nyt
kartat näyttävät ett'ei sitä ole ollenkaan! Se on konnuutta!... Sinä
senkin... roisto -- sanoo oppineelle -- lurjus, sinä olet, etkä mikään
oppinut!... Ja pläiskis... korvalle... ja toiselle!... (Äänettömyys).
Senjälkeen meni kotiinsa ja hirtti itsensä!...
(Kaikki ovat ääneti. Luka nauraa hymähtää, katsoo
Pepeliin ja Nataschaan).
_Pepel_ (hiljaa). Piru vie -- tuo historia ei ole hauska...
_Natascha_. Ei jaksanut kärsiä pettymystään...
_Bubnov_ (synkkänä). Lörpötyksiä...
_Pepel_. Hm... siinä oli sinulle totuuden maa... ei löytynyt mistään...
_Natascha_. Minun on sääli... sitä miestä...
_Bubnov_. Kaikkia sitä keksitäänkin!... Ho-ho! Niin kuin "totuuden
maa!" Ho-ho-ho!
(Katoaa ikkunasta).
_Luka_. (Nyökkää päällään ikkunaan päin, jossa oli Bubnov). Nauraa!
He-he-he... (Paussi). No, nuoret! voikaa paksusti! Minä piakkoin jätän
teidät...
_Pepel_. Mihin lähdet?
_Luka_. Hohlien luokse Vähäänvenäjään... Kuulin että... siellä ovat
perustaneet uuden uskonnon... pitää mennä katsomaan!... Ihmiset
aina etsivät ja pyrkivät parempaan... Suokoon Jumala heille
kärsivällisyyttä!
_Pepel_. Luuletko, että löytävät?...
_Luka_. Niin ihmisetkö? Kyllä he löytävät! Kuka etsii -- se löytää...
Kuka vahvasti tahtoo -- hän löytää!
_Natascha_. Jos ne edes löytäisivät jotain... Jospa edes keksisivät
jotakin parempaa...
_Luka_. Kyllä -- ne keksivät! Pitää vaan auttaa heitä, tyttöseni... ja
kunnioittaa pitää...
_Natascha_. Miten minä voin auttaa? Kun itse... olen avun tarpeessa...
_Pepel_ (päättävästi). Minä alan taaskin... alan uudelleen, puhua
kanssasi... Natascha... nyt tässä -- hänen kuultensa... hän tietää jo
kaikki... Lähde pois minun kanssani!
_Natascha_. Mihin? Kulkemaanko vankilasta vankilaan?
_Pepel_. Olenhan sanonut -- että minä lakkaan varastamasta! Jumaliste
-- lakkaan! Kun kerran minkä lupaan -- niin teen myös! Minä osaan lukea
sekä kirjoittaa... käyn työtä tekemään... Hän tässä, sanoo että, minun
olisi lähdettävä Siperiaan, vapaaehtoisesti... tule kanssani,
lähdetään!... Luuletko että tämmöinen elämä ei ole minullekin
vastenmielistä? Voi Natascha! Kyllä minä tiedän... ja näen!... Minä
lohdutan itseäni sillä, että löytyy paljon ja suurempia varkaita kuin
minä -- ja kuitenkin elävät kunniassa... vaan minua se ei auta! Minä...
en oikeastaan tarkoita sitä! Minä en kadu... omaantuntoon en usko...
Mutta minussa on aina vain sellainen tunne, että täytyy elää...
toisella tavalla! Täytyy elää paremmin! Elää täytyy niin... että itse
voisi kunnioittaa itseään...
_Luka_. Oikein, rakkaani! Jumala sinua vahvistakoon... ja auttakoon!..
Oikein: ihmisen täytyy kunnioittaa itseään...
_Pepel_. Minä olen varas -- hamasta lapsuudesta saakka... Muulla
nimellä ei minua koskaan nimitetty kuin: varas-Vasjka ja varkaan-poika!
Jaha... jassoo... Vai niin, ajattelin? -- Noh, minä olen sitten
varas!... Ymmärrä minut oikein: kenties minä olenkin uhalla tullut
varkaaksi... ja vaan siitä syystä kun ei yksikään ihminen ymmärtänyt
minua nimittää millään muulla nimellä... Nimitä sinä... Natascha...
Nimitä minua toisella nimellä... mitä?
_Natascha_ (surullisesti). Minä, miten lienee... en oikein luota
sanoihin... sydämmeni tuntuu niin levottomalta... aivan kuin odottaisin
jotain. Ilmanaikojaan sinä Vasilij otit sen asian tänään puheeksi...
_Pepel_. Milloinka sitte? Eihän tämä ole ensikerta...
_Natascha_. Mitä varten minä sinun kanssasi läksisin? Jos se olisi edes
rakkaudesta... enhän rakastakaan sinua niin erityisesti... Toisinaan
sinä kyllä miellytät minua... toisinaan taasen kun katson päällesi,
niin ilettää... Luultavasti -- minä en rakasta sinua... rakastetussa ei
koskaan huomata huonoa puolta... mutta minä -- minä huomaan...
_Kleschj_. Kyllä vielä rakastat -- älä pelkää! Kyllä totut minuun kun
olet vaan myöntyväinen! Toista vuotta olen jo katsellut sinua... olen
tullut tuntemaan sinut hyväksi tytöksi ja luotettavaksi ihmiseksi...
Kovin olen sinuun rakastunut!...
_Vasilisa_ (ilmestyy ikkunaan pyhäpäiväisissään ja nojautuu ikkunan
pihtipieltä vasten kuuntelemaan).
_Natascha_. Vai niin. Minuun rakastunut... vaan sisareni...
_Pepel_ (hämillään). No, mitä hänestä? Vähänkö sitä semmoista sattuu...
_Luka_. Älä sinä, tyttönen, siitä välitä!... Kun ei ole leipää, --
syödään saviheinää... Tarkoitan -- kun on leipä lopussa...
_Pepel_ (synkästi). Sääli minua! .. Ei ole eloni kadehdittavaa... suden
elämää vietän... vähän on iloa... Aivan tuntuu kuin suohon vajoaisin...
Kaikki mihin kiinni tartun, on mädännyttä ja katkiaa... Sisaresi,
ajattelin, jos hän ei olisi niin ahnas rahalle... niin mielelläni...
olisin ehkä suostunut kaikkeen!... Ja jos sitten olisin hänet tykkynään
omakseni saanut... Vaan hän tarvitsee muuta... hän tahtoo rahaa... hän
tahtoo vapautta... vapautta, viettääkseen irstaista elämää. Hänestä ei
ole minulle apua... Vaan sinä -- joka olet kuin nuori näre vaikka
helpeesi pistävätkin, kuitenkin sinä tuet minua...
_Luka_. Minä myös kehoitan -- mene hänen kanssaan naimisiin tyttönen,
mene! Ei hän ole huono nuorukainen! Sinä vaan useimmiten muistuta
hänelle sitä, että hän on hyvä nuorukainen, ett'ei hän, niin
sanoakseni, sitä unehuttaisi! Sinua hän uskoo... Sinä puhele aina hänen
kanssaan näinikään: "Vasja, kuule -- sinä olet hyvä ihminen... muista
se!" Ajattelehan, rakkaani, mihin sinä muuanne menisit? Sisaresi on
kuin villi peto, ja hänen miehestään ei puhettakaan -- se on pahaa
pahempi... entäs tämä elämä täällä... mihin sinä menisit! Mutta Vasja
on sentään vielä parhaimmillaan...
_Natascha_. Minä tiedän sen... olen monasti ajatellut... ett'ei ole
mihin mennä... Mutta kun minä en voi uskoa ketään... Minulla ei ole
mitään mihin menisin...
_Pepel_. Yksi tie sinulla kyllä on... vaan ennemmin minä sinut
tappaisin... ennenkuin sille tielle laskisin...
_Natascha_ (hymyillen). Vai niin... en vielä ole vaimosikaan ja
tahtoisit jo tappaa.
_Pepel_ (syleilee häntä). Jätä kaikki, Natascha! Lähde kanssani!...
_Natascha_ (painautuu häntä vasten). Mutta... yhden asian minä sinulle
sanon, Vasilij... aivan kuin Jumalan edessä! Heti ensikerran, kun sinä
vaan minua lyöt, taikka muuten loukkaat... niin silloin en sääli
mitään... silloin minä joko hirtän itseni, taikka...
_Pepel_. Kuivukoon käteni, jos sen sinua vastaan nostan!...
_Luka_. Älä epäile tyttöseni! Sinä olet tarpeellisempi hänelle, kuin
hän sinulle.
_Vasilisa_ (ikkunasta). Ja niinpä ne sitten kihlasivatkin toisensa!
Neuvo sekä rakkaus!
_Natascha_. Jo tulivat!... oi Jumalani! He näkivät... voi Vasilij!
_Pepel_. Mitä sinä pelkäät? Ei sinua nyt uskalla kukaan koskea!
_Vasilisa_. Älä pelkää Natalia! Ei hän sinua lyö... Ei hän osaa lyödä,
eikä rakastaa... minä tiedän sen!
_Lukan_ (puoliääneen). O, sinä vaimo... myrkkyinen matelias...
_Vasilisa_. Sanoissa hän vaan on rohkea...
_Kostiljev_ (tulee). Nataschka! Mitä sinä täällä teet,
tyhjäntoimittaja? Juorujako sepittelet? Omaisias täällä panettelet,
mutta tee on keittämättä, pöytä siivoamatta.
_Natascha_ (mennessään). Tehän sanoitte menevänne kirkkoon...
_Kostiljev_. Se ei ole sinun asiasi, mitä me sanoimme... Sinun on
tehtävä se mitä on käsketty ja mikä sinulle kuuluu!
_Pepel_. Hiljaa, siinä! Hän ei ole enempi sinun palvelijasi... Natalia,
älä mene... älä tee mitään!...
_Natascha_. Älä sinä vielä komenna... se on liian varhaista!
(Menee).
_Pepel_ (Kostiljeville). Riittää! Jo olette kylliksi pilkkananne
pitäneet ihmistä... Nyt hän on minun!
_Kostiljev_. Si-inun? Milloinka sinä hänet ostit? Paljonko maksoit?
_Vasilisa_ (nauraa hohottaa).
_Luka_. Vasja! Mene sinä -- pois...
_Pepel_. Varokaa itseänne te... naurajat! Vielä muuttuu naurunne
itkuksi!
_Vasilisa_. Oi, oi, oi älä peloittele! Minä pelkään kovin!
_Luka_. Vasilij -- lähde pois! Näethän, että hän yllyttää vaan sinua...
tahtoo ärsyttää -- ymmärrätkö?
_Pepel_. Vai niin... Mutta se ei tule sittenkään tapahtumaan, niinkuin
sinä tahdot!
_Vasilisa_. Se myöskään ei tapahdu, mitä minä en tahdo, Vasja!
_Pepel_ (näyttää hänelle nyrkkiä). Sepähän nähdään!...
(Menee).
_Vasilisa_ (vetäytyy pois ikkunasta). Kyllä minä sinulle häät
valmistan!
_Kostiljev_ (menee Lukan luokse). No, mitä kuuluu, vanhus?
_Luka_. Ei mitään, vanhus!...
_Kostiljev_. Vai aijot sinä pois lähteä, niin kerrotaan?
_Luka_. Jo on aikakin...
_Kostiljev_. Ja mihin?
_Luka_. Mihin pää painuu, ja jalat kantaa...
_Kostiljev_. Siis lurvailemaan... Ei luultavasti ole mukavaa elää
yhdessä paikassa?
_Luka_. Paikallaan loikovan kiven alle, sanotaan, ei vesikään juokse...
_Kostiljev_. Se on -- kivi se... Mutta ihmisen pitää asua yhdessä
paikassa... Ei se kelpaa että ihmiset maleksivat kuin torakat... kuka
mihin tahtoo, sinne matelee... Ihmisen täytyy sijoittaa itsensä
johonkin... hakea paikka... eikä turhanpäiväisesti harhailla pitkin
maailmaa...
_Luka_. Mutta jos jollakin on -- jokapaikassa paikka?
_Kostiljev_. Se on maankiertäjä... hyödytön ihminen... Jokaisen ihmisen
täytyy tehdä jotain hyötyä... täytyy tehdä työtä...
_Luka_. Vai niin!
_Kostiljev_. Niin. Mitenkäs muuten? Mikä on oikeastaan... toiviolainen?
Tuollainen eriskummainen olento... joka ei ole muitten ihmisten
näköinenkään... Jos ken on todellinen toiviolainen, niin jos hän
tietääkin jotain... mitä matkallaan on oppinut, yhtä ja toista
tuommoista, tarpeetonta... Saattaa olla, että hän on tullut siellä
totuuttakin tuntemaan... mutta eihän kaikki totuus ole ihmiselle
tarpeellista!... Jos tiedät jotain semmoista, niin pidä hyvänäsi... ja
ole ääneti. Jos joku on todellinen pyhissävaeltaja, niin hän on aina
ääneti!... Eikä puhele semmoista, mitä muut eivät ymmärrä... eikä hän
halua mitään, eikä sekaannu mihinkään, eikä yllytä ihmisiä mihinkään
turhanpäiväisesti... Miten muut ihmiset elävät se ei liikuta häntä.
Hänen täytyy hakea oikeaa elämää... hänen täytyy asuskella metsissä...
luolissa... näkymättömänä! Ei ketään häiritä, ei ketään tuomita... vaan
rukoilla lakkaamatta kaikkien edestä... koko maailman syntien edestä...
minun syntieni... sinun syntiesi... Kaikkien edestä! Sentähden hän
pakeneekin maailman hälinää... saadakseen rauhassa rukoilla. Sillä
tavoin pitää... (Paussi). Vaan... mikä pyhissävaeltaja sinä olet?...
Eihän sinulla ole passiakaan... Kunnollisella ihmisellä täytyy aina
olla passi... Kaikilla kunnon kansalaisilla on passi... niin!...
_Luka_. Löytyy -- kansaa, mutta löytyy myös -- ihmisiä...
_Kostiljev_. Älä sinä viisastele! Äläkä aseta arvoituksia... En minä
ole sinua tuhmempi... Mitä sinä sillä tarkoitat -- kansa ja ihmiset?
_Luka_. Ei se ole mikään arvoitus. Minä vaan sanon, että -- löytyy
viljelykselle sopivaa maata, sekä löytyy myös viljelykselle sopimatonta
maata... Jos hyvään maaperään vaikka mitä kylvät -- niin se kasvaa...
Eikö niin?...
_Kostiljev_. Mitä? Mitä se oli olevinaan?
_Luka_. Otetaan esimerkiksi sinut... Jos vaikka itse Jumala tulisi ja
sanoisi sinulle: Kuule, Michailo! Koeta olla ihmisiksi!... Eihän siitä
mitään tulisi... millainen sinä olet -- sellaiseksi jäätkin...
_Kostiljev_. Mi... mi-mitä... tiedätkö sinä sen -- että minun vaimoni
eno on -- poliisi? Ja jos minä...
_Vasilisa_ (tulee). Michail Ivanovitsch, tule juomaan teetä.
_Kostiljev_. Otappa sinä ja korjaa pois täältä luusi! Pois
kortteerista!...
_Vasilisa_. Niin, niin, ukko, saat mennä tiehesi!... Sinun kielesi on
käynyt liian teräväksi... Ja kuka tietää... jos lienetkin
karkulainen...
_Kostiljev_. Jo tänäpäivänä... Ettei täällä edes hajahtaisikaan
sinulta! Taikka muuten... varo itseäsi!
_Luka_. Kutsutko muuten vaimosi enon? Kutsu vaan eno tänne... Täällä on
muka saatu kiinni karkulainen... Ehkä eno voipi vielä ansaita
palkinnon... ainakin kolme kopekkaa...
_Bubnov_ (ikkunassa). Kuka siellä kauppaa tekee? Mistä voipi ansaita
3 kopekkaa?
_Luka_. Aikovat myödä minut...
_Vasilisa_ (miehelleen). Mennään pois...
_Bubnov_. Kolmestako kopekasta? Varo itseäsi, ukko. Kyllä he myövät
sinut kopekastakin...
_Kostiljev_ (Bubnoville). Hm... muljotat siinä, kuin tonttu uunin alta!
(Menee vaimoineen).
_Vasilisa_. Ai, kuinka paljon on maailmassa kaameaa kansaa ja
kaikenmoisia veijareita!...
_Luka_. Hyvää ruokahalua...
_Vasilisa_ (kääntyen taaksepäin). Kitas kiinni... senkin myrkkysieni!
(Menee miehineen nurkan taakse).
_Luka_. Ensi yönä -- lähden...
_Bubnov_. Se on parasta. Aina on parasta lähteä ajoissa.
_Luka_. Totta puhut...
_Bubnov_. Minä tiedän. Minä kenties -- pelastuin pakkotyöstä sentähden,
että kerran läksin pois ajoissa.
_Luka_. No?
_Bubnov_. Ihan totta. Se tapahtui sillä lailla, että vaimoni oli
pikiintynyt värjärimestariin -- muuten hyvin etevä mies ammatissaan --
osasi mainiosti laittaa koirannahoista pesukarhun nahkoja... bisamit,
kengurut... ne hän kaikki laittoi kissannahoista... niin ett'ei kukaan
voinut eroittaa oikeata väärästä. Hän oli oikea peto alallaan. No niin
-- hänen ja vaimoni asiat olivat yhteen takertuneet... ja ne pitivät
niin toisistaan, että minun täytyi oikein olla varoillani -- ett'eivät
myrkyttäisi tai jotenkuten muuten lähettäisi minua toiseen maailmaan.
Jo koitin vaimoani lyödäkin... mutta silloin aina mestari karkasi minun
kimppuuni ja alkoi mukuloida minkä jaksoi! Kerran repäisi melkein koko
parran minulta pois ja taittoi yhden kylkiluistani. Niinpä minäkin
toisinaan julmistuin... Kerrankin sivalsin vaimoani otsakieroon
rautaisella mittapuulla... ylipäänsä -- sota oli ankara! Ajattelin
itsekseni -- ei tästä näin mitään hyvää tule... Kyllä he minusta voiton
vievät! Ja niinpä jo arvelin nutistaa vaimoni, aivan jo täyttä totta
sitä tuumailin. Mutta tulin ajoissa järkiini ja läksin tieheni.
_Luka_. Se olikin parasta! Antaa heidän siellä laittaa vaan koirista
pesukarhuja!...
_Bubnov_. Mutta se verstaa... se oli vaimoni nimellä... ja minä jäin
tällä lailla puille paljaille! Vaikka suoraan sanoen, ei siitä
verstaasta minulle mitään hyötyä olisi ollut -- juonuthan sen olisin
kuitenkin... Minä, näetkös, ryyppään ankarasti, ajoittain...
_Luka_. Vai ankarasti, ajoittain?!
_Bubnov_. Oikein hirveästi! Kun kerran alan juoda, niin juon kaikki
mitä minulla on, -- en jätä muuta kuin Aatamin puvun ylleni... Ja
sitten vielä -- olen laiska -- ylen laiska -- en kehtaa tehdä
kerrassaan mitään...
(Satin ja Näyttelijä tulevat, kinaillen).
_Satin_. Loruja! Sinä et mene minnekkään... se on kaikki hölynpölyä! --
Ukko! Mitä hittoja sinä olet tämän nysän päähän ajanut?
_Näyttelijä_. Valehtelet! Vanhus! Sano sinä hänelle, että hän
valehtelee! Minä lähden sinne --! Minä olen raatanut tänään, --
lakaissut katua... enkä maistanut viinaa tippaakaan! Mitäs siihen
sanotte, häh? Tässä, näettekös -- kaksi viidenalttinan rahaa ja itse
olen aivan selvä!
_Satin_. Kaikki tämä on tyhmää! Anna tänne rahat, minä menen ja
ryyppään... taikka pelaan pois...
_Näyttelijä_. Mene tiehesi! Nämä ovat matkarahoja!
_Luka_ (Satinille). Miksi sinä häntä aina sotket pois oikealta tolalta?
_Satin_. Sano sinä, silmänkääntäjä, sinä jumalten suosima, -- mitä
minun elämästäni tulee? Minä olen hajonnut kappaleiksi. Mutta ei kaikki
sentään vielä ole hukassa, ukko. Tuskin maailmassa löytyy toista,
minunlaistani peli-pirua?
_Luka_. Sinä olet hauska, Konstantin... ja miellyttävä!
_Bubnov_. Näyttelijä! Tuleppas tänne!
_Näyttelijä_ (menee ikkunan luokse ja käypi heidän eteensä kykkysilleen
istumaan. Puhelevat puoliääneen).
_Satin_. Minä, velisein, nuoruudessani olin hyvin ahkera! On oikein
hauskaa sitä muistellakin! Olin aika velikulta... tanssin mainiosti,
näyttelin teaterissa!... Suurin huvini oli aina saada ihmiset hauskalle
tuulelle!...
_Luka_. No, ja mitenkä sinä sitten pyörähdit pois polulta, häh?
_Satin_. Kas vaan, miten utelias oletkin, ukkorisa? Kaikki sinun
pitäisi tietää... ja mitä varten?
_Luka_. Tahdon oppia ymmärtämään ihmisiä... Kun katselen sinua noin
vaan -- en ymmärrä mitään! Näen, että olet tuommoinen reilu poika...
etkä ole tyhmäkään... ja yht'äkkiä...
_Satin_. Vankila sen teki, vaariseni! Neljä vuotta ja seitsemän
kuukautta istuin vankilassa... sen jälkeen -- ei vetele mikään!
_Luka_. Oho-ho! Ja minkätähden istuit?
_Satin_. Konnan tähden... tapoin suutuksissani konnan ja petturin...
Vankilassahan minä vasta korttiakin opin pelaamaan...
_Luka_. Ja tapoit -- varmaankin naisten tähden?
_Satin_. Oman sisareni tähden... Mutta anna sinä olla, äläkä kysele...
Minä en suvaitse että minulta kysellään... Siitä kaikesta on jo paljon
aikaa kulunut... Sisareni kuoli... siitäkin on jo yhdeksän vuotta...
kulunut... Sisareni oli kelpo ihminen!...
_Luka_. Hyvinhän sinä näyt osaavan kohtalosi kantaa! Mutta äsken jos
olisit nähnyt -- kun lukkoseppä tässä alkoi ulvoa... ai-jai-jai!
_Satin_. Kleschj?
_Luka_. Hän juuri. Työtä, huutaa, ei ole... mitään ei ole!
_Satin_. Kyllä hän vielä siihen tottuu... Mitähän minä oikeastaan
yrittäisin?
_Luka_ (hiljaa). Katsoppas! Tuolta se tulee...
_Kleschj_ (tulee hitain askelin, pää painuneena alas).
_Satin_. No, leski! Miksi haistimesi on noin venynyt? Aijotko keksiä
jotain?
_Kleschj_. Koetan keksiä... mitä olisi tehtävä? Kun ei ole
minkäänlaista työkalua... hautajaiset nielivät kaikki!
_Satin_. Minä neuvon sinulle: älä tee mitään! Heittäy maan vaivaksi!...
_Kleschj_. Puhu sinä... Minä häpeän ihmisiä...
_Satin_. Älä puhu! Eivät ihmiset yhtään häpeä sitä, että sinä elät
koiraa kehnommin... Mutta ajatteleppas jos sinä et käy työtä tekemään,
minä en käy työtä tekemään... ja vielä sadat... tuhannet, kaikki! --
ymmärrätkös? Kun kaikki jättävät työnteon! Ei kukaan tahdo mitään tehdä
-- kuinkas silloin käypi?
_Kleschj_. Kaikki kuolla pöksähtävät nälkään...
_Luka_ (Satinille). Sinun pitäisi, kun sinulla on tuollaiset
mielipiteet, ruveta juoksijaksi... Löytyy sellainen uskonlahko, joita
sanotaan juoksijoiksi...
_Satin_. Minä tiedän sen... ne eivät ole ollenkaan tyhmiä ihmisiä!
(Kostiljevin ikkunasta kuuluu Nataschan huutoja: "Minkätähden?
Odottakaa... minkävuoksi...? mistä syystä?").
_Luka_ (levottomana). Natascha? Eikö se ole Nataschan ääni? häh? Voi
sinua...
(Kostiljevin huoneesta kuuluu -- melua, voivotusta, särkyvien
astioitten kilinää ja Kostiljevin vinkuva ääni: "Sinä -- sinä
kerettiläinen... sinä nahkiainen...").
_Vasilisa_. Seis... malta... Kyllä minä hänet opetan... kas noin...
noin...
_Natascha_. Auttakaa! Lyövät! Tappavat...
_Satin_ (huutaa ikkunaan). Hei, te siellä!
_Luka_ (hyörien levotonna). Vasja... Vasja pitäisi hakea... voi,
Jumalani! Pojat... Veljet...
_Näyttelijä_ (juosten). Minä haen... heti paikalla...
_Bubnov_. Useinpa ne ovat alkaneetkin sitä pieksää...
_Satin_. Mennään sinne, ukko... ja ruvetaan todistajiksi!
_Luka_ (menee Satinin perässä). Mikä todistaja minusta!... Mitä se
auttaa... Kun se Vasilj tulisi sukkelammin...
_Natascha_. Vasilisa... sisko... Va-a-a...
_Bubnov_. Nyt ne tukkivat sen suun... menenpä katson...
(Melu Kostiljevin huoneissa alkaa hälvetä, luultavasti ovat
siirtyneet porstuaan. Kuuluu vaan kun ukko kiljaisee:
"Seis!" Samalla vedetään ovi hyvin kovasti kiinni ja melu
katkeaa kerrassaan. Näyttämöllä on hiljaista. Ilta-hämärä).
_Kleschj_ (istuu itsekseen reen päällä, hieroen kovasti kämmeniään,
höpisee ensin jotakin epäselvästi ja sitten alkaa kuulua seuraavia
sanoja): No, mitenkäs sitten?... Täytyyhän sitä elää... (Kovemmin).
Täytyy olla jonkinlainen koti... Mutta kun ei ole kotia... ei ole
mitään! Yksi ainoa ihminen... ja siinä kaikki... Ei minkäänlaista
apua...
(Menee kyyristyneenä verkalleen pois. Muutaman sekunnin
hiljaisuus. Senjälkeen solasta päin alkaa kuulua kasvavaa
melua, joka yhä kovenee ja lähenee, niin että viimein
voipi eroittaa eri ääniä).
_Vasilisa_. Päästä!... Minä olen hänen sisarensa...
_Kostiljev_. Mikä oikeus sinulla on?
_Vasilisa_. Hirtehinen...
_Satin_. Hakekaa Vasjka!.. sukkelaan... Zob -- lyö häntä!
(Kuuluu poliisinvihellys).
_Tattari_ (juoksee esille, oikea käsi sidottuna viilekkeisiin). Mikä se
on semmoinen laki -- että keskellä päivää tapetaan ihmisiä?
_Krivoi-Zob_ (hänen perässään Medvedjev). Kyllä minäkin annoin sille
tillikan!
_Medvedjev_. Kuinka sinä uskallat tapella?
_Tattari_. Entäs sinä? Tiedätkö mikä sinun velvollisuutesi on?
_Medvedjev_ (juoksee Zobin perässä). Odota! Anna tänne vihellyspilli...
_Kostiljev_ (juoksee). Abraschka! Ota kiinn'... hänet! Hän löi minua...
(Nurkan takaa tulevat Kvaschnja ja Nastja taluttaen
pahoinpideltyä Nataschaa kainaloista. Satin tulee takaperin
-- työnnellen pois Vasilisaa, joka huitoo käsillään,
tavoittaen saada lyödä sisartaan. Aljoschka hyppii kuin
hassu Vasilisan ympärillä, viheltää hänelle korvaan,
milloin kiljuu, milloin huutaa. Sitten vielä ilmestyy
muutamia rääsyläisiä, miehiä sekä naisia).
_Satin_ (Vasilisalle). Mihinkä aijot? Sinä kirottu huuhkain...
_Vasilisa_. Pois, roisto! Vaikka henkeni menisi -- tahdon sittenkin
repiä hänet kappaleiksi...
_Kvaschnja_ (taluttaen Nataschaa pois). No, no, Karpovna, häpeä toki
vähän!... äläkä noin raivoa.
_Medvedjev_ (koppaa kiinni Satinin). Ahaa... satuitko kerrankin!
_Satin_. Zob! Lyö heitä!... Vasjka... Vasjka!
(Kaikki ovat yhdessä mylläkässä peräseinän ja kulman välissä.
Nataschaa kuletetaan oikealle ja asetetaan puukasalle istumaan).
_Pepel_ (hypähtää esille käytävästä; ääneti ja voimakkailla liikkeillä
tyrkkii joukon hajalleen). Missä on -- Natalja? Sinä...
_Kostiljev_ (peräytyen piiloon nurkan taa). Abraschka! Ota kiinni
Vasjka... veljet -- auttakaa! Varas... ryöväri...
_Pepel_. Aa, sinä... vanha roisto!
(Iskee olkansa takaa -- Kostiljev kaatuu siten, että nurkan
takaa näkyy ainoastaan pääpuoli ruumista. Pepel rientää
Nataschan luo).
_Vasilisa_. Lyökää Vasjkaa! Hyvät ihmiset... lyökää varasta!
_Medvedjev_ (huutaa Satinille). Ole alallasi... tämä on keskinäinen...
perhe asia! He ovat keskenään sukulaisia... vaan kuka sinä olet?
_Pepel_. Kuinka... millä hän sinua? Veitselläkö?
_Kvaschnja_. Katsokaa, minkälaisia petoja!... Kiehuvalla vedellä
polttivat tytön jalat...
_Nastja_. Teekeittiön kaatoivat...
_Tattari_. Kenties vahingossa... täytyy tietää varmasti ennenkuin
puhuu...
_Natascha_ (melkein pyörryksissä). Vasilij... ota minut... ja hautaa
johonkin...
_Vasilisa_. Voi hyvä isä! Tulkaa ja katsokaa! hän on kuollut!
Tappoivat...
(Kaikki keräytyvät kulman luokse, lähelle Kostiljevia.
Joukosta tulee Bubnov ja menee Vasiljin luokse).
_Bubnov_ (puoliääneen). Vasjka! Ukko on... siellä valmis!
_Pepel_ (katsoo häneen, aivan kuin ei käsittäisi). No, mene... ja
kutsu... täytyy viedä sairaalaan... Kyllä minä teen tilin heidän
kanssaan!
_Bubnov_. Minä kysyn vaan -- kuka sen ukon uuvutti...
(Melu sammuu näyttämöllä, aivan kuin nuotiotuli veden valelusta;
kuuluu ainoastaan puoliääneen huudahduksia ja lauseita:
"Todellako?" "Sepä sattui!" "No-o?" "Mennään pois täältä!"
"Kas pirua!" "Nyt pois -- ennenkuin poliisi tulee!" Joukko
vähenee. Bubnov, Tattari, Nastja ja Kvaschnja menevät
Kostiljevin ruumiin luo).
_Vasilisa_ (nousten ylös maasta, huutaa voitonvarmalla äänellä).
Mieheni tappoivat!... Tuossa on murhaaja! Vasjka tappoi hänet! Minä
näin! Ystävät -- minä näin sen!
_Pepel_ (tulee Nataschan luota). Pois tieltä... laskekaa! (Katsoo
ukkoa, Vasilisalle). No? Oletko nyt iloinen? (Koskettaa jalallaan
ruumista). Nyt äikähti... se vanha koira! Kävi kuten toivoit...
Mitäs... jos antasin sinullekin samallaisen iskun?
(Ryntää Vasilisan kimppuun, mutta Satin ja Krivoi-Zob tarttuvat
sukkelaan häneen kiinni. Vasilisa -- piiloutuu nurkan taakse).
_Satin_. Tulehan toki järkiisi!
_Krivoi-Zob_. Tpruu! Mihin sinä nyt?...
_Vasilisa_ (ilmestyy). No, mitä Vasja, rakas ystäväni? Kohtaloasi et
pakene... Hei, poliisit! Abraschka... vihellä poliisia!