kiinni pihtipielistä, huutaa). Ukko hoi! Missä sinä olet? Nyt -- minä
muistan... kuuleppas!
(Horjuen, astuu pari askelta eteenpäin ja,
asettuen lausujan asentoon, lausuu):
Hyvät herrat! Jos maailma tää
Totuuteen tiet' ei löyteä saata,
Silloin suokaatte kunnia siitä
Hourupäiselle sille, mi meille
Kultahourehen tuon edes loi!
Ukko hoi!
(Natascha ilmestyy hänen taakseen ovelle).
Joskin huomenna tien tämän maan
Päivä jättäisi valkeudetta,
Joku miel'puoli pääkopastansa
Heti huomenna aattehellansa
Valohon loisi maan kokonaan.
_Natascha_ (nauraa). Mokomakin!... variksen pelätti... Saanut taas
päänsä täyteen...
_Näyttelijä_ (kääntyen häneen). Kas vaan, sinäkö se olet? Vaan missä on
ukko... tuo rakas ukkosemme? Täällä, nähtävästi, ei ole ketään...
Hyvästi, Natascha! Niin... hyvästi!
_Natascha_ (tulee sisään). Ei vielä tervehtinytkään, ja jo sanoo
hyvästi...
_Näyttelijä_ (sulkee häneltä tien). Minä muutan täältä... lähden
pois... Kun kevät tulee, niin silloin minä olen poissa...
_Natascha_. Pois tieltä... mihin sinä menisit?
_Näyttelijä_. Etsimään kaupunkia... jossa parannetaan... Mene sinä
myös... Oi Ophelia!... Mene luostariin!... Ymmärrätkö sinä, että löytyy
organismi parantola... juopoille... Mainio parantola... Marmorista
rakennettu... marmorilattiat! Valo... puhtaus, ruoka... kaikki
ilmaiseksi! Ja marmorista lattiat! Kyllä minä sen löydän, minut
parannetaan ja... minä voin alkaa uudestaan... Minä olen uudella
syntymysmatkalla "uudestisyntymään"... niinkuin kuningas Lear sanoo.
Natascha... näyttämöllä tästä lähtien tulee minun nimeni olemaan
Svertschkov-Savolschskij... sitä nimeä ei tunne kukaan! Ei kukaan! Nyt
minulla ei ole nimeä... Käsitätkö miltä se tuntuu, kun ihminen kadottaa
nimensä?... Jokaisella -- koirallakin on nimensä...
_Natascha_ (kiertää varovasti Näyttelijän ohitse, seisahtuu Annan
vuoteen ääreen ja katsoo).
_Näyttelijä_. Ihmisellä täytyy olla nimi...
_Natascha_. Herranen aika!... Katsokaa... hän on kuollut...
_Näyttelijä_ (pyörittää päätään). Mahdotonta...
_Natascha_ (peräytyen). Totta totisesti... katso...
_Bubnov_ (ovella). Mitä katsomista siinä on?
_Natascha_. Anna on kuollut!
_Bubnov_. Lakannutpahan lienee yskimästä. (Menee Annan vuoteen luo,
katsoo ja kääntyy omalle paikalleen). Pitää ilmoittaa Kleschjille... se
on -- hänen asiansa toimittaa...
_Näyttelijä_. Minä menen... ja sanon... että hän on hävittänyt
nimensä!... (Menee).
_Natascha_ (keskellä huonetta). Tuolla tavalla joskus vielä minäkin
raukka... tulen kellariin hyljätyksi...
_Bubnov_ (laittelee jonkinlaisista repaleista itselleen makuusijaa).
Mitä? Mitä sinä höpiset?
_Natascha_. Niin vaan... itsekseni...
_Bubnov_. Odotat kai Vasjkaa? Pidä varasi, kyllä Vasjka vielä joskus
vääntää niskasi nurin...
_Natascha_. Eikö tuo liene yhdentekevä -- kuka vääntää? Parasta, että
antaa Vasjkan vääntää...
_Bubnov_ (käypi loikomaan). Se on oma asiasi...
_Natascha_. Se on hyvä, että tämäkin kuoli... Mutta kuitenkin... Kun
ajattelee... niin tulee sääli... minkätähden ihminen elää?
_Bubnov_. Mitä säälimistä siinä on? Kaikki tekevät niin: syntyvät,
elävät ja kuolevat. Minä kuolen... sinä kuolet..
(Sisään tulevat: Luka, Tattari, Krivoi-Zob ja Kleschj;
Kleschj kaikista viimeisenä, astuu verkalleen kytistyneenä
ja olkapäät koholla).
_Natascha_. Sch -- sch! Anna on...
_Krivoi-Zob_. Jo kuultiin... levätköön rauhassa, kun on kuollut...
_Tattari_ (Kleschjille). Täytyy kantaa ulos! Porstuaan täytyy viedä! Ei
kuollut täällä saa nukkua... täällä tulevat elävät nukkumaan...
_Kleschj_ (hiljaa). Kyllä viedään...
(Kaikki menevät sängyn luo. Kleschj katsoo toisten
olkapäitten yli ruumista).
_Krivoi-Zob_ (Tattarille). Luuletko, että ruumis alkaa haista? Ei siitä
mitään hajua tule... Hän oli jo elävänä palvautunut ja kuivettunut...
_Natascha_. Oi Jumalani! Eikö teissä löydy minkäänlaista säälin
tunnetta... Sanoisitte edes jonkun hyvän sanan! Voi teitä...
_Luka_. Sinä, tyttöseni, älä ole pahoillasi... ei se mitään! Mistä he
sitä ymmärtäisivät... Mitäpä me kuolleita säälisimme? Oh, rakkaani!
Emmehän me sääli eläviäkään... itse itseämme emme voi sääliä...
saatikka sitten muita!
_Bubnov_ (haukotellen). Eikä kuolema puhetta pelkää... sairaus kyllä
pelkää, vaan kuolema ei koskaan!
_Tattari_ (poistuen). Tästä täytyy poliisille...
_Krivoi-Zob_. Niin poliisille -- se on välttämätöntä! Kleschj! Oletko
ilmoittanut poliisille?
_Kleschj_. En... Pitäisi saada haudatuksi... ja minulla on rahaa
kaikkiaan vaan 40 kopekkaa...
_Krivoi-Zob_. Tämmöisessä tapauksessa täytyy ottaa laina... taikka jos
me keskuudessamme kokoisimme... jokainen antaa minkä voi... Vaan
poliisille täytyy heti ilmoittaa! Muuten voivat vielä ajatella että
olet itse tappanut akkasi... taikka...
(Menee makuulavalle aikeessa käydä Tattarin viereen nukkumaan).
_Natascha_ (menee Bubnovin makuulavan luo). Kyllä minä nyt alan hänestä
uneksia... se on varma... Minulle aina kuolleet ilmestyvät unessa...
minä en uskalla yksin täältä lähteä... porstuassa on pimeä...
_Luka_ (seuraa häntä). Sinun pitää eläviä pelätä ja varoa heiltä
itseäsi... sen sanon sinulle...
_Natascha_. Ukko, saata minua...
_Luka_. Kyllä minä saatan, mennään vaan!
(Menevät. Paussi).
_Krivoi-Zob_. Oho-ho-o! Asàn! Kuules ystävä, pian tulee kevät... sitten
meidän tulee lämmin elellä. Maalla nyt jo miehet parhaillaan aurojansa
reilaan laittavat... ja alkavat kyntää peltojaan... Entäs me?...
Asàn?... Hän vetelee jo hirsiä, kirottu Muhametti...
_Bubnov_. Tattarit rakastavat aina nukkua...
_Kleschj_ (seisoo keskellä lattiaa ja katsoa tuijottaa eteensä). Mitä
minun on nyt tehtävä?
_Krivoi-Zob_. Pane maata ja nuku... siinä kaikki...
_Kleschj_ (hiljaa). Entäs... kuollut... mitenkä sen kanssa?
(Ei kukaan vastaa hänelle. Satin ja Näyttelijä tulevat).
_Näyttelijä_ (huutaa). Ukko! "Tänne, sinä minun uskollinen Kenttini"...
_Satin_. Miklucha-Maklai tulee... ho-hoo!
_Näyttelijä_. Sovittu ja päätetty! Ukko, missä sinä olet... missä on se
kaupunki, josta puhuit?
_Satin_. Fata-morgana! Ukko valehteli sinulle... Ei sellaista kaupunkia
löydy missään! Ei kaupunkia, eikä ihmisiä... ei missään mitään!
_Näyttelijä_. Valehtelet!
_Tattari_ (hypähtää ylös). Missä on isäntä? Menen valittamaan
isännälle! Kun ei saa nukkua, ei saa ottaa maksua... Kuolleita...
humalaisia... jokapaikassa...
(Lähtee sukkelaan. Satin viheltää hänen jälessään).
_Bubnov_ (unisella äänellä). Käykää nukkumaan, pojat, älkää rähiskö...
yöllä täytyy nukkua!
_Näyttelijä_. Niin... täällä -- ahaa! Tääll' on ruumis... "Meidän
nuottahamme sattui ruumis vaan"... se on B-Beranger'n runoelmasta!
_Satin_ (huutaa). Kuolleilla ei ole kuuloa, eikä tuntoa! Huuda... ja
kilju niin paljon kuin jaksat... Kuolleet eivät kuule!..
_Luka_ (ilmestyy ovelle).
Esirippu.
KOLMAS NÄYTÖS.
Tyhjä ala, rakennusten välissä, jossa on hujan hajan kaikenmoista romua
ja roskaa, puun kappaleita y.m. Perällä hyvin korkea tiili-kivimuuri,
sen vieressä muutamia seljapuun pensaita. Oikealla -- vanha,
jonkunlainen ulkorakennuksen puuseinä. Vasemmalla -- harmaa, aikoja
sitten rapattu seinä, josta rappaus on suurimmaksi osaksi pois
putoillut; se on Kostiljevin yömajan ulkoseinä. Harmaa rakennus seisoo
viistossa, siten että sen peräkulma on melkein keskellä näyttämöä.
Yömajan ja perämuurin välissä on kapea sola. Harmaassa seinässä on
kaksi ikkunaa: yksi aivan maan tasalla, toinen pari kyynärää
korkeammalla ja taempana (lähempänä perämuuria); sen seinän vierellä on
matala työreki, jalakset ylöspäin; hirren päitä ja kaikenmoista
puuromua, noin 4 arschinan pituisia riukuja y.m. Oikealla --
hirsiseinän vieressä, vanha lautakasa. Ilta-aurinko on juuri
laskeutumaisillaan ja valaisee perämuuria punertavalla valollaan.
Mustissa seljapuun oksissa ei näy vielä urpujakaan. Natascha ja Nastja
istuvat vierekkäin hirrellä. Reellä istuu Luka sekä Parooni. Kleschj
loikoilee puukasalla oik. puolisen seinän vieressä. Maantasalla
olevasta ikkunasta näkyy Bubnovin naama.
Varhainen kevät. Lumi on juuri sulanut.
_Nastja_ (ummistaen silmänsä, nyökkyy tahdissa senmukaan kuin puhuu
laulavalla äänellä). Sitten hän tuli yöllä puiston lehtimajaan,
niinkuin oli puhe... minä olin häntä siellä odottanut jo pitkän aikaa,
vavisten pelosta ja surusta. Hän myöskin vapisi ja oli kalpea kuin
liitupalanen ja hänellä oli levorveri kädessään...
_Natascha_ (pureksii päivänkukan siemeniä). Näetkös nyt! Luultavasti se
on totta, kun sanotaan, että kaikki tutentit ovat hurjapäisiä...
_Nastja_. Ja sitten hän sanoi minulle peloittavalla äänellä: -- sinä
olet minun kallein aarteeni...
_Bubnov_. Ho-ho! Kallein aarteeni?
_Parooni_. Älä keskeytä! Jos ei miellytä, älä kuuntele, mutta anna
valhetella loppuun asti... No, entäs sitten?
_Nastja_. Ylönpalttinen, sanoo, on minun rakkauteni! Mutta vanhempani,
sanoo, eivät suostu koskaan siihen, että minä sinut vihille veisin...
vaan uhkaavat kirota minut ijankaikkisesti, sinun rakkautesi takia. Ja
sentähden, sanoo, minä olen pakoitettu lopettamaan elämäni... Ja
levolveri oli hänellä hyvin iso, ja siihen oli ladattu kymmenen
kuulaa... Hyvästi, sanoo, sinä minun sydämmeni rakkahin ystävä! -- Olen
järkähtämättömästi päättänyt... että sinutta minä en voi elää. Minä
vastasin hänelle: Raulj... sinä minun unohtumaton ystäväni...
_Bubnov_ (ihmetellen). Mitä? Kuinka? Karaul?
_Parooni_ (nauraa hohottaa). Nastjka! No mutta... viime kerralla sinä
kerroit, että se oli -- Gaston!
_Nastja_ (hypähtäen ylös). Vaiti... onnettomat! Ah... te kulkurikoirat!
Voitteko... voitteko käsittää mitä on... rakkaus? Todellinen rakkaus?
Se oli minulla todellista rakkautta! (Paroonille). Sinäkin! Mokoma,
mitätön ihminen!.. Olet vielä sivistynyt... sanoit sängyssä kahvia
juoneesi...
_Luka_. No, mutta malttakaatte vähän! Älkää häiritkö! Tehkää toiselle
mieliksi... Eihän asia riipu yhdestä sanasta, vaan siitä, missä
mielessä sana sanotaan -- se on pääasia! Älä ole milläsikään tyttönen,
kerro sinä vaan!
_Bubnov_. Antaa variksen värjätä sulkiansa... Anna huhkia!
_Parooni_. No, entäs sitten!
_Natascha_. Älä usko, mitä he sanovat... mitä heistä? He vaan
kateudesta häiritsevät... kun eivät voi itsestään mitään kertoa...
_Nastja_ (istuu uudestaan). En tahdo enempi kertoa!... Kun ne eivät
kuitenkaan usko... nauravat vaan... (Keskeyttää äkkiä puheensa, on
ääneti pikkusen aikaa, sulkee uudestaan silmänsä, alkaa jatkaa
kertomustaan tulisesti ja kovalla äänellä, lyöpi puhuessaan kädellään
tahtia -- näyttää aivan kuin kuulisi kaukaista soitantoa). Ja sitten
minä vastasin hänelle: -- sinä olet minun elämäni ilo! minun öitteni
kirkas kuu! En minäkään voi elää ilman sinua maailmassa... sentähden
että rakastan ja tulen rakastamaan sinua aina hulluuteen asti, niin
kauan kuin sydän rinnassani sykkii! Älä sinä vaan lopeta nuorta
elämääsi... sinun rakkaitten vanhempiesi tähden, joka olet heidän
ilonsa ja kaikki kaikessa... hylkää minut! Parempi että minä kadotan
itseni ja elämäni sinun tähtesi... minä -- yksin... minähän oon vaan
sensemmoinen... se on parasta! Että minä katoan... se on parasta ja
saman tekevä minulle! Enhän kelpaa mihinkään... eikä minulla ole
mitään... ei mitään...
(Peittää silmänsä ja itkee äänettömästi).
_Natascha_ (kääntäen häntä syrjään, sanoo hiljakseen). Älä itke... ei
tarvitse!
_Luka_ (hymyillen silittää Nastjan päätä).
_Bubnov_ (nauraa hohottaa). Eikö se ole niinkuin mikäkin -- penteleen
posliinivauva?
_Parooni_ (myös nauraa). Sinä ukko luulet, että tuo kaikki on totta? Se
on urkittua siitä kirjasta, jonka nimi on "Rakkauden uhri"... Kaikki
tuo on pelkkää lorua! Anna hänen olla!...
_Natascha_. Mitä se sinuun koskee? Sinäkin! Olisit jo ääneti... johan
Jumala on sinua rangaissut.
_Nastja_ (vimmoissaan). Kadonnut sielu! Tyhjä ihminen! Missä on sinun
-- sielusi?
_Luka_ (ottaa Nastjaa kädestä). Mennään pois, rakkaani! Älä kiivastu
tyhjästä! Minä -- tiedän... Minä -- uskon! Sinä olet oikeassa, he eivät
käsitä... Kun sinä itse vaan uskot, että se oli todellista rakkautta...
niin kyllä se sitä oli! Ihan varmaan oli! Älä suutu hänelle -- tuolle
asuinkumppanillesi... Hän... ehkäpä vain kateudesta nauraa... hänellä
kenties ei milloinkaan ollut tuota oikeata... taikka ei ole ollut
mitään! Mennään pois!
_Nastja_ (puristaa kovasti käsiä rintaansa). Vaari kulta! Todentotta...
kaikki on ollut olemassa! Kaikki se on tapahtunut!... Hän oli tutentti.
Ranskalainen... ja hänen nimensä oli Gaston... ja hänellä oli pieni,
musta parta... ja hänellä oli kiiltonahkaiset kengät... se oli niin --
vaikka salama iskisi minuun tässä paikassa! Ja hän rakasti minua
niin... niin... niin että!
_Luka_. Minä -- ymmärrän! Älä ole milläsikään! Minä uskon kaiken tuon!
Vai oli hänellä kiiltonahkaiset kengät? Ai-jai-jai! No, -- ja sinä
myöskin rakastit häntä?
(Menevät nurkan taakse).
_Parooni_. Kyllä on tuo tyttö typerä... hyväsydämminen mutta tavattoman
typerä.
_Bubnov_. Mistähän sekin tulee... että ihminen niin kernaasti
valehtelee. Hänellä on jumaliste aina valheet valmiina... aivan kuin
seisoisi aina tutkijatuomarin edessä... Toden totta!
_Natascha_. Nähtävästi valhe miellyttää enempi kuin totuus... Minä
myös...
_Parooni_. Mitä -- minä myös? Annas kuulua!
_Natascha_. Mielessäni kuvittelen kuvittelemistani ja -- odotan...
_Parooni_. Mitä?
_Natascha_ (hämillään, hymyilee). Niin vaan... Ajattelen, että,
huomenna... tulee jostakin... joku... erityinen... Taikka tapahtuu
jotain... jotain ennen kuulumatonta... Sitä olen odottanut kauan... ja
aina yhä odotan... Vaikka todellisuudessa... ei ole mitään odotettavaa?
(Paussi).
_Parooni_ (naurahtaen). Ei ole mitään odottamista... Minä -- en odota
mitään! Kaikki on jo... ollut! Mennyt -- loppunut!.. No, entäs sitten?
_Natascha_. Toisinaan taasen... kuvittelen itsekseni, että nyt
huomispäivänä minä... kuolen jollain äkillisellä kuolemalla... Ja siitä
tulee aina semmoinen pelko... Kesällä on hauska ajatella kuolemaa...
kesällä kun on ukkosen ilmoja... ja salamahan voipi milloin tahansa
tappaa...
_Parooni_. Ei sinunkaan elämäsi mahda kovin hauska olla... se sinun
sisaresi... sillä on pirullinen luonto!
_Natascha_. Kenenkä täällä sitten on hyvä olla? Kaikilla on huono...
niinkuin näkyy...
_Kleschj_ (on tähän asti ollut paikallaan eikä ole ottanut osaa
keskusteluihin -- hypähtää äkkiä ylös). Kaikillako? Valehtelet! Ei
kaikilla! Jos olisi kaikilla... silloin se ei tuntuisi niin
katkeralta... niin juuri...
_Bubnov_. Mitä nyt -- piruko sinua puski? Kun niin rupesit ulvomaan!
_Kleschj_ (heittäytyy uudelleen samalle paikalle loikomaan ja mutisee
itsekseen).
_Parooni_. Ei... kyllä minun täytyy mennä lepyttelemään sitä Nastjaa...
muuten se ei anna ryyppyrahaa...
_Bubnov_. Hm... Ihmiset todella mielellään valehtelevat... Jospa
Nastjka nyt valehteleekin... sen vielä ymmärtää! Hän nyt on tottunut
kasvojansakin maalaamaan... jos hän sitten sieluansakin vähän
sisältäpäin sutaisee... punaisella poskimaalilla niin... Mutta... miksi
muut valehtelevat? Luka, esimerkiksi... hän valehtelee hyvin paljon...
ja ilman, että hänelle on siitä mitään hyötyä... Vanha ukko jo... Mitä
hänen tarvitsisi enää valehdella?...
_Parooni_ (menee naurahdellen). Kaikkien ihmisten sielu on vähän
harmahtava... Kaikki tahtovat sitä vähän sutaista punaisella
poskimaalilla...
_Luka_ (tulee nurkan takaa). Miksi sinä, herra, kiusaat sitä tyttöä?
Antaisit hänen olla rauhassa... antaa hänen itkeä ratokseen... omaksi
huvikseenhan hän kyyneleitä vuodattaa... eihän se sinua vahingoita?
_Parooni_. Se on hassua, ukko! Se suututtaa minua... Tänään on --
Raoul, huomenna -- Gaston... kuitenkin aina yhtä ja samaa! Samahan tuo
minusta -- minä menen sopimaan hänen kanssaan... (Menee).
_Luka_. Mene -- ja mielistele häntä vähän! Se ei ole koskaan
vaarallista, jos ihmistä silloin tällöin vähän mielistelee...
_Natascha_. Voi kuinka hyvä sinä olet, vaari... Miksi sinä olet niin
hyvä?
_Luka_. Hyvä, sanot? No... jos on niin, niin olkoon niin!...
(Tiilimuurin takaa kuuluu hiljakseen laulua ja hanurin soittoa).
Pitäähän sitä, tyttöseni, jollekulle olla hyväkin... ihmisiä pitää
sääliä! Kristus -- hän sääli kaikkia ja käski meidän tekemään samoin...
Minä sanon -- jos säälii ihmistä aikanaan... se on aina hyvä!
Esimerkiksi, kun minä palvelin eräällä insinöörillä, lähellä Tomskin
kaupunkia, huvilan vahtina... No! Huvila oli synkässä metsässä... oli
talvi ja minä -- ypöyksinäni huvilassa... Kaikki kävi hyvin! Ainoastaan
erään kerran -- kuulen että -- alkavat tunkeutua sisään!
_Natascha_. Varkaat?
_Luka_. Niin. Todenteolla, tunkeutuvat. Hyvä!... Minä otan pyssyrähjän
käteeni, menen ulos... Katson -- heitä on kaksi... avaavat juuri
ikkunaa -- ja ovat niin puuhassa ett'eivät huomaa minua ollenkaan.
Minäpä ärjäsen heille: hei, te siellä!... menkää pois!... Mutta he --
kirveet käsiinsä ja minuun päin... Minä heitä varoitan -- että, älkää
tulko! Taikka -- paikalla ammun! .. Ja samalla käännän pyssyrähjää
milloin toista, milloin toista kohti. Ne molemmat -- maahan polvilleen
ja rukoilemaan: -- päästä muka menemään. No, ja minä olin jo... niin
sydämmistynyt... kirveitten tähden, ymmärräthän! Vastaan heille: minä
teitä, senkin piruja, käskin pois, -- ette lähteneet... nyt, sanon:
menköön jompikumpi, taittamaan puusta hyvät vitsat! Taittoivat vitsat.
Nyt toinen -- maahan vatsalleen, ja toinen -- ala vatkata häntä! Ja
niin ne minun käskyni mukaan, kylvettivät toinen toistaan oikein
hyvästi. Kun kumpikin oli saanut selkäsaunan... sanovat minulle: --
vaariseni, sanovat, anna Herran tähden meille vähän leipää! Olemme ihan
supo-suuruksetta. Täss' on sinulle varkaat -- arvelin, ihan hyviä
ihmisiähän nämä ovat... (Nauraa). Ja kirveillä uhkasivat! Nyt... Hyviä
miehiä kumpikin... Minä sanoin heille: no, miksi te sen vietävät, ette
tulleet heti suoraan pyytämään leipää? Mutta he: tuskoittaa jo, ja
suututtaa --, sanovat... pyydät -- pyydät, eikä kukaan anna!... Ja
sillätavoin he jäivät luokseni asumaan koko talveksi. Toisen nimi oli
Stepan, -- hän hyvin usein tempasi pyssyrähjän käteensä ja kävi
metsästämässä... Toista kutsuttiin Jaakoksi, se oli sairaloinen ja yski
lakkaamatta... Ja siitä lähtien me kolmenkesken vartioittiin koko talvi
huvilaa. Kun tuli kevät -- hyvästi nyt, sanoivat, vaari, kiitos
kaikesta! Ja niin läksivät tallustamaan... Venäjälle.
_Natascha_. Ne olivat varmaankin karkulaisia? Pakkotyöhön tuomittuja?
_Luka_. Aivan oikein, karkulaisia molemmat... Siperiasta karkasivat...
Hyviä miehiä kumpikin!... Jos minä en olisi heitä silloin säälinyt --
kenties olisivat tappaneet minut... taikka ehkä vielä... Ja sitten --
oikeuteen ja vankeuteen ja Siperiaan... mitä hyötyä siitä olisi ollut?
Ei vankila -- eikä Siperia hyvään opeta... vaan ihminen opettaa...
niin! Ihminen voipi hyvään opettaa... aivan yksinkertaisesti!
(Paussi).
_Bubnov_. Thja!... Minä en osaa valehdella! Minkätähden pitäisi
valehdella? Minun mielestäni -- anna totuuden kuulua aina semmoisena
kuin se on! Mitä sitä ujostella?
_Kleschj_ (hypähtää yht'äkkiä uudelleen ylös, aivan kuin tuli olisi
häntä polttanut, puhuu huutamalla). Mikä totuus? Missä on totuus?
(Riuhtoo repaleisia vaatteitaan). Tässä on totuus! Ei ole työtä... eikä
voimia! Se on totuus! Ei kotia... ei olopaikkaa missään! Ei paikkaa,
missä levähtää... Täytyy heittää henkensä... siinä on totuus! Piru.
Mitä minä teen totuudella... mihin minä sitä tarvitsen? Anna minun
hengähtää... levähtää anna minun!... Olenko minä mitä pahaa tehnyt?...
Miksi minulle tyrkytetään -- totuutta? Ei saa elää, piru vieköön -- ei
saa elää -- siinä, se on, totuus!...
_Bubnov_. Kylläpä lasketteli!...
_Luka_. Voi Herra Jumala... kuuleppa sinä, rakkaani!...
_Kleschj_ (vapisee liikutuksesta). Puhukaa te tässä -- totuudesta! Sinä
ukko, joka kaikkia lohduttelet... Minä sanon sinulle... minä vihaan
totuutta... ja minä vihaan kaikkia! Kirottu olkoon -- totuus!
Ymmärrätkö? Totuus olkoon kirottu!
(Juoksee nurkan taa, katsahtaen taakseen).
_Luka_. Ai-jai-jai! Miten tulistui mies... ja mihin lienee juossut?
_Natascha_. Aivan kuin olisi takaraivolleen tärähtänyt...
_Bubnov_. Mainiosti lasketteli! Aivan kuin olisi teatterissa
näytellyt... Sitä tapahtuu usein... Ei ole vielä tottunut elämään...
_Pepel_ (tulee hitaasti nurkan takaa). Rauha kunnialliselle seuralle!
Yhäkö se Luka, vanha viekas, täällä juttujaan kertoilee?
_Luka_. Olisitpa nähnyt... miten tässä eräs ihminen huusi!
_Pepel_. Oliko se Kleschj? No, mitä hän? Tuonnehan tuo juoksi aivan
kuin löylynlyömä...
_Luka_. Kyllä juoksetkin... jos sillä tavalla sydämeen sattuu...
_Pepel_ (käypi istumaan). Minä en pidä hänestä... kovin on äreä ja
ylpeä. (Matkien Kleschjiä). "Minä -- olen työmies." Ja toiset muka ovat
kaikki alempana häntä... Tee työtä, jos se sinua miellyttää... mitä
ylpeilemistä siinä on? Jos työn mukaan arvostellaan... silloin hevonen
saa etusijan... hän vetää kuormansa eikä puhu mitään! Natascha! Ovatko
teikäläiset kotona?
_Natascha_. Hautuumaalle läksivät... ja sieltä lupasivat mennä
iltakirkkoon...
_Pepel_. Sitähän minä ihmettelen kun olet sinäkin vapaana... se on
harvinaista!
_Luka_ (ajattelevaisesti, Bubnoville). Siinä nyt näet... sinä aina
puollat totuutta... Totuus ei ole ihmiselle joka aika mieluista...
totuus ei aina kelpaa hengen lääkkeeksi... Kerran oli semmoinen tapaus:
minä tunsin erään miehen, joka oli siinä uskossa, että maan päällä
jossakin paikassa löytyy "totuuden maa"...
_Bubnov_. Mi-ikä?
_Luka_. Totuuden maa. Maailmassa, sanoi, täytyy löytyä totuuden maa...
Siinä maassa, muka, asuvat vaan erityiset ihmiset... hyvät ihmiset!
Toinen toistaan he siellä kunnioittavat ja kaikessa toinen toistaan
auttavat... ja kaikki käypi heillä mainion hyvästi! No, ja tämä miesi
alinomaa varusteli itseään matkalle... etsimään totuuden maata. Itse
hän -- oli köyhä, eli -- huonoissa varoissa... ja toisinaan, kun
hänelle oikein kovat ajat tulivat eteen... näytti siltä, että tuossa
paikassa nyt hänen kuolla täytyy... vaan hän ei sittenkään menehtynyt,
naurahteli vaan ja sanoi: mitäpä tästä! Kärsimällähän tämän voittaa!
Odotan vielä vähän aikaa, sitten jätän koko tämän elämän ja lähden
"totuuden maalle"... Ja se oli hänen sydämmensä ainoa ilo -- että
löytyy totuuden maa...
_Pepel_. No? Läksikö?
_Bubnov_. Mihin? Ho-ho!
_Luka_. No, tähän samaan paikkaan -- asia tapahtui Siperiassa, --
lähetettiin eräs, pakkotyöhön tuomittu oppinut... kirjojen, karttojen
ja kaikenmoisten kapineitten kanssa... Mies sanoo tälle oppineelle: ole
niin hyvä ja näytä sinä minulle, missä päin on totuuden maa ja mistä
kulkee sinne tie? Oppinut heti paikalla... avasi kirjat selälleen,
levitti kartat... katseli -- katseli, etsi -- etsi -- ei, ei löydy
mistään... totuuden maata! Kaikk'on oikein merkitty, kalkki maat ja
valtakunnat ovat otetut siihen prikusta prikkuun, mutta totuuden maata
-- ei löydy!...
_Pepel_ (hiljaa). No? Eikä löytynyt?
_Bubnov_ (nauraa hohottaa).
_Natascha_. Odota sinä... Kuinka sitten, vaari?