_Tattari_. Kuinka -- "minkätähden?"
_Satin_. Niin juuri... Minkätähden?
_Tattari_. Etkö sitä tiedä?
_Satin_. En. Tiedätkö sinä?
(Tattari sylkäisee vihoissaan. Kaikki nauravat).
_Krivoi-Zob_ (jalomielisesti). Lystikäs sinä olet, Asan! Etkö sitä
ymmärrä! Jos heidän pitäisi alkaa elää rehellisesti, niin kolmessa
päivässä he kuolisivat nälkään...
_Tattari_. Mitä se minua liikuttaa! Pitää elää kunniallisesti!
_Krivoi-Zob_. Jo alkoi!... Mennään pois, teetä juomaan... Bubnov!
(Laulaa).
Voi te raudat, vangin raudat...
_Bubnov_.
Tylyt vangin vartijat...
Krivoi-Zob.
Asànka, mennään pois! (Menee laulaen).
Ne ei helly, ne ei murru...
Ne on kovat, ankarat...
(Tattari pui Paroonille nyrkkiä ja menee toisten perästä).
_Satin_ (Paroonille, nauraen). Te, teidän teikäläisyytenne, taaskin
oikein juhlallisesti harppasitte likalätäkköön! Sivistynyt ihminen
olette ettekä osaa sen paremmin korttia piiloittaa...
_Parooni_ (levitellen käsiään). Piru hänet tiesi, kuinka se lienee...
_Näyttelijä_. Ei ole kykyä... ei ole itseluottamusta... ja ilman
sitä... ei tule koskaan mitään.
_Medvedjev_. Minulla on yksi dammi... ja sinulla kaksi... hm!
_Bubnov_. Vaikka on yksikin -- kun osaa sitä viisaasti ajaa... anna
tulla.
_Kleschj_. Jo menetitte, Abram Ivanitsch!
_Medvedjev_. Se on minun asiani... Ymmärrätkö? Ja ole ääneti..
_Satin_. Voitto -- viisikymmentä kolme kopekkaa.
_Näyttelijä_. Kolme kopekkaa on tuleva minulle... Taikka, mitä minä
sillä kolmella kopekalla teen?
_Luka_ (tulee kyökistä). No, nylitte tattaria. -- Menettekö nyt viinaa
juomaan?
_Parooni_. Lähe kanssamme!
_Satin_. Että saisimme nähdä, minkälainen sinä olet humalassa?
_Luka_. En selvää parempi...
_Näyttelijä_. Tule pois, ukko... siellä minä lausun sinulle
kupletteja...
_Luka_. Mitä se on?
_Näyttelijä_. Runoja, -- ymmärrätkös?
_Luka_. Ru-unojako! Mitäpä minä niistä runoista!
_Näyttelijä_. Se on -- hauskaa... Toisinaan esimerkiksi, on ikävä...
_Satin_. No, sinä kupletisti, tuletko?
(Menee Paroonin kanssa).
_Näyttelijä_. Tulen, tulen... alkakaa mennä! Kuuleppas ukko, esim. tätä
-- se on eräästä runoelmasta... alkua en nyt muista... unhotin! (Hieroo
otsaansa).
_Bubnov_. Valmis! Nyt meni sinun dammisi... ajappas!
_Medvedjev_. Ei olisi pitänyt sinne mennä... ammu pois.
_Näyttelijä_. Ennen, kun organismini ei vielä ollut myrkytetty
alkkohoolilla, minulla oli mainio muisti... Mutta nyt... Kaikk' on
mennyttä! Ennen minä lausuin tätä runoa suurella menestyksellä...
aploodit tuli aina kuin ukkosen jyrinä. Tiedätkö sinä, vanhus, mitä
aploodit oikeastaan ovat... ne, veliseni, ne ovat aivan kuin...
paloviina! .. Esim. kun minä astuin esille, asetuin näin... (Asettuu
asemaan). Asetun näin... ja... (On ääneti). En muista mitään... en
sanaakaan... en muista! Se oli minulle rakkaimpia runoelmia... Eikö
minun laitani ole huonosti, äijä paha?
_Luka_. Eipä taida olla hyvinkään, kun olet rakkaimpasi unehuttanut?
Rakkaimmassa riippuu kiinni koko ihmisen sielu.
_Näyttelijä_. Minä olen juonut sieluni, äijäseni... minä, veli hyvä,
olen hukassa... Ja minkätähden hukassa? Sentähden, kun ei ollut
itseluottamusta... Nyt minä olen lopussa...
_Luka_. No, mitäpä siitä? Koeta... lääkitä itseäsi! Nykyään, jos olet
kuullut, parannetaan juoppoja... On rakennettu semmoinen parannuslaitos
juoppoja varten... jossa heitä ilmaiseksi parannetaan... On tultu,
näetkös, huomaamaan että -- juoppokin on ihminen, ja oikein ovat siellä
iloissaan, jos joku juoppo tahtoo tulla parannetuksi! Eikös haluta!
Meneppäs...
_Näyttelijä_ (ajatellen). Minne? Missä se on?
_Luka_. Se on... eräässä kaupungissa... mikä se nyt olikaan! Sillä oli
vielä tuollainen kummallinen nimi... kuinka sanoisin... Kyllä minä sen
nimen sitten sinulle sanon!... Nyt ainoastaan, tiedätkö mitä on
tehtävä? .. Ala valmistaa itseäsi. Koita olla ryyppäämättä ja ota
itsesi oikein koviin käsiin ja koita kärsiä... Ja sitten kun olet
parantunut... alotat uuden elämän... eikö olisi hyvä, alkaa uutta
elämää? No, tee päätös... ja se pitää tapahtua kahdessa tempussa.
_Näyttelijä_ (hymyillen). Alkaa uudestaan!... alusta... Se olisi
hyvä... Niin... Uudestaan. (Nauraa). No niin! Voinhan minä!? Enkö minä
sitten voisi, mitä?
_Luka_. Miksi et? Ihminen voipi vaikka mitä... jos vaan tahtoo...
_Näyttelijä_ (äkkiä, aivan kuin unesta heräten). Sinä olet lystikäs!
Hyvästi vähäksi aikaa! (Viheltää). Hyvästi ukkoseni... (Menee).
_Anna_. Vaariseni!
_Luka_. Mitä, emoseni?
_Anna_. Puhele kanssani...
_Luka_ (menee hänen luokseen). Miksikä ei, puhellaan...
(Kleschj katselee Lukan jälkeen, tulee ääneti vaimonsa luokse,
katsoo häneen ja tekee jonkinlaisia liikkeitä käsillään,
ikäänkuin tahtoisi jotain sanoa).
_Luka_. No mitä, veikkoseni?
_Kleschj_ (hiljakseen). Ei mitään...
(Lähtee verkalleen porstuan ovea kohti, seisoo oven edessä
pikkusen aikaa ja -- menee ulos).
_Luka_ (seuraa häntä katseillaan). Raskaalta näyttää miehesi elämä.
_Anna_. Minulla on itseni kanssa tekemistä.
_Luka_. Onko hän lyönyt sinua?
_Anna_. Vielä häntä kysyy... Hänen tähtensä se on, kun minä aloin
kuihtua ja näivettyä...
_Bubnov_. Minun eukollani kun oli rakastaja, se pakana vasta osasi
oikein dammia pelata...
_Medvedjev_. Mm-m...
_Anna_. Ukko! Puhele kanssani, rakkaani... Mieltäni kääntää...
_Luka_. Ei se mitään! Se on sillätavalla aina kuoleman edellä,
kyyhkyseni. Ei mitään, rakkaani! Luota sinä vaan... Kun kuolet, niin
saat rauhan... ei ole enempi mitään tarvis, ei tarvitse mitään pelätä
-- ei mitään! Hiljaisuus, rauha... ei muuta kuin loikoile vaan
itseksesi! Kuolema, -- se rauhoittaa kaikki... se on lempeä meille
kaikille... Sanotaan: "kun kuolet -- niin levähdät"... ja se on totta,
rakkaani! Missä ihminen voisikaan täällä levähtää?
(Pepel tulee sisään hieman humalassa, synkkänä, tukka pörröisenä.
Istuu oven viereen makuulavalle ääneti ja liikkumatta).
_Anna_. Mitenkä lienee -- onkohan sielläkin vaivaa?...
_Luka_. Ei siellä ole mitään! Ei mitään! Usko pois! Rauha siellä on --
eikä mitään muuta! Sinut kutsutaan siellä Jumalan eteen ja sanotaan:
"Herra, katso tässä on sinun palvelijasi Anna"...
_Medvedjev_ (ankarasti). Hei, sinä!... Mistä sinä sen tiedät, mitä
siellä sanotaan?
(Pepel nostaa päätään Medvedjevin puheen johdosta
ja alkaa kuunnella).
_Luka_. Kyllä kai sen tiedän, herra kersantti...
_Medvedjev_ (sovinnollisesi). M... noh! Se nyt on sinun asiasi...
Vaikka tuota... minä en juuri vielä tällä hetkellä ole aivan täysi
kersantti... mutta...
_Bubnov_. Molemmat otan...
_Medvedjev_. Ah sinua... jospa sinut...
_Luka_. Mutta Jumala katsahtaa sinuun ja sanoo -- laupiaasti ja
hellästi: "Kyllä minä tämän Annan tunnen! Ottakaa ja viekää Anna
paratiisiin!... rauhoittumaan ja levähtämään... Kyllä tiedän kaikki,
hänen elämänsä on ollut vaikeata, hän on saanut kärsiä paljon... on
kovin väsynyt... Antakaa Annalle rauha..."
_Anna_ (läähättäen). Vaari... sinä olet hyvä... jos vaan kaikki olisi
niin! Jos... pääsis rauhaan... ett'ei tuntisi mitään...
_Luka_. Kaikki käypi hyvin! Usko vaan!... Äläkä mitään hätäile --
kuole ilolla... Kuolema, näetkös, se on meille sama kuin äiti
pienokaisille...
_Anna_. Vaan... ehkä... ehkä minä vielä paranen?
_Luka_ (naurahtaen). Mitä varten? Kärsimäänkö uudestaan?
_Anna_. Mutta jos sentään... vielä vähänaikaa... saisi elää! Kun siellä
ei enää mitään vaivoja tule... niin voisihan sitä sitten vielä
vähänaikaa täällä kärsiä... voisihan!
_Luka_. Ei, siellä ei tule mitään!... Se on varma...
_Pepel_ (nousten ylös). Varmako... mutta, jos se ei olekaan varma!
_Anna_ (pelästyen). Jumalani...
_Luka_. Mitä, kaunokaiseni...
_Medvedjev_. Ken siellä karjuu?
_Pepel_ (menee hänen luokseen). Minä! Entä sitten?
_Medvedjev_. Ei saa rähistä! Ihmisen tulee käyttäytyä siivosti...
_Pepel_. Äh! Pöhkö! Ja vielä on -- eno... hoh, hoo!
_Luka_ (Pepelille hiljaa). Kuule, älä huuda! Tässä tekee vaimo
kuolemaa... huuletkin jo ovat kalman kalpeat... älä häiritse!
_Pepel_. Sinua vanhus, tottelen, -- sinulle teen mieliksi! Sinä,
velisein, olet reima mies! Valehtelet hyvin... satuja kerrot
miellyttävästi! Ei se mitään... valehtele vaan... hyvää on maailmassa
vähän!
_Bubnov_. Oikeinko todella -- se ämmä kuolee?
_Luka_. Ei suinkaan se sitä leikillä tee...
_Bubnov_. Siis lakkaa yskimästä... se yskikin kovin rauhattomasti...
Molemmat otan!
_Medvedjev_. Ah, ampukoon sinua sydämmeen!
_Pepel_. Abram!
_Medvedjev_. En minä ole sinulle mikään Abram...
_Pepel_. Kuules Abraschka! Onko Natascha kipeä?
_Medvedjev_. Mitä se sinulle kuuluu?
_Pepel_. Vastaa, kun kysytään: löikö Vasilisa häntä kovin?
_Medvedjev_. Se ei myöskään kuulu sinulle! Se on yksityinen
perheasia... Mikä sinä oikeastaan olet?
_Pepel_. Olen minä mikä olen, vaan... jos minä tahdon, niin Nataschaa
te ette enempi näe!
_Medvedjev_ (keskeyttää pelin). Mitä sinä sanot? Kenestä sinä puhut?
Ettäkö Natascha, minun sisareni tytär... Ho! sinä, varas!
_Pepel_. Varas olen; mutta näytäppäs se toteen...
_Medvedjev_. Odotahan! Kyllä näytän vielä... hyvinkin pian...
_Pepel_. Niin, se olisi turmioksi koko tälle teidän pesällenne.
Luuletko, että minä pitäisin suuni kiinni, kun tutkimaan käydään? Saa
sinä selvitys sudelta! Jos kysytään: kuka minua yllytti varastamaan
sitä ja sitä? Vastaan minä: Mischka Kostiljev ja hänen vaimonsa. Kuka
varastetun tavaran vastaanotti? -- Mischka Kostiljev ja hänen vaimonsa!
_Medvedjev_. Valehtelet! Sinua ei uskota!
_Pepel_. Kyllä uskotaan, -- sillä se on totta! Ja sinutkin sotken
samaan vyyhteen... haa! Turmion tuon teille kaikille, piruille, sen
saatte nähdä!
_Medvedjev_ (hämmästyen). Valehtelet! Sen... valehtelet! Ja... mistä
syystä... mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Senkin hullu hurtta!
_Pepel_. Oletko sitten tehnyt minulle mitään hyvää?
_Luka_. Jaa-ah!
_Medvedjev_ (Lukalle). Mitä sinä siinä vaakut? Mitä sinulla on tässä
tekemistä? Tämä on -- perheasia!
_Bubnov_ (Lukalle). Anna heidän olla! Ei ne sitä silmukkaa meitä varten
puno.
_Luka_ (rauhallisesti). Enhän minä mitään! Minä vaan sanon että, jos
kuka ei ole toiselle hyvää tehnyt, hän on silloin pahoin tehnyt...
_Medvedjev_ (ei ymmärtänyt). Sepä -- se! Me tässä... toinen toisemme
kyllä tunnemme... vaan kuka sinä olet?
(Korskuen vihasta, menee sukkelaan pois).
_Luka_. Kas kun kavalieri kiivastui... Oho-ho, kylläpä teillä ovat
asiat, veliseni, kun sitä oikein katselee... sotkuiset ovat asiat!
_Pepel_. Nyt se meni Vasilisalle valittamaan...
_Bubnov_. Sinä hulluttelet, Vasja. Mistä ihmeestä sinä semmoisen
rohkeuden sait... Kyllä rohkeus on paikallaan missä sitä tarvitaan,
niinkuin esim., kun menet metsään sieniä hakemaan... vaan täällä se ei
merkitse mitään... Kyllä ne sinulta pian kääntävät niskat nurin...
_Pepel_. Ei niinkään pian! Ei meitä Jaroslavilaisia niin vaan paljain
käsin kiinni oteta. Jos sota syttyy, niin tapellaan...
_Luka_. Todenteolla, nuori mies, kyllä sinun pitäisi poistua tästä
paikasta...
_Pepel_. Minne! Ole hyvä, sano...
_Luka_. Siperiaan!
_Pepel_. E-ei! Kyllä minä odotan siksi, kunnes minut lähetetään sinne
kruunun kyydillä...
_Luka_. Oikein toen teolla, meneppäs sinne! Siellä sinä voit löytää
oikean tien itsellesi... Siellä tarvitaan sinunlaisiasi!
_Pepel_. Minun tieni on viitoitettu! Silloin kun isäni istui vankilassa
koko elämänsä ajan, tilasi hän minullekin paikan siellä... Kun olin
piennä poikana, silloin jo kutsuttiin minua varkaaksi ja varkaan
pojaksi...
_Luka_. Se on mainio seutu -- se Siperia! Kultainen seutu! Se, joka on
vielä voimissaan ja tajuissaan, hän menestyy siellä kuin kurkku
taimilavassa.
_Pepel_. Ukko! Miksi sinä aina valehtelet?
_Luka_. Häh?
_Pepel_. Etkö kuule! Miksi sinä valehtelet, sanon?
_Luka_. Minäkö, ja mitä minä sitten olen valehdellut?
_Pepel_. Pitkin matkaa... Siellä on sinulle hyvä, täällä hyvä... eikö
se ole valetta! Ja minkätähden sinä valehtelet?
_Luka_. Usko sinä minua -- ja mene katsomaan... Sanot vielä suuret
kiitoksetkin... Mitä sinä täällä maleksit? Ja totuutta haet? Kaipaatko
sinä sitä totuutta niin kauheasti... Ajatteleppas! -- Se, totuus
nimittäin -- se voipi vielä kolahuttaa sinua hamaralla otsakieroosi...
_Pepel_. Minulle on yhdentekevää! Hamara, niin hamara...
_Luka_. Lystikäs sinä olet! Miksi sinä tahtoisit itsemurhan tehdä?
_Bubnov_. Mitä te jauhatte siinä molemmat? En ymmärrä... Mitä totuutta
sinä Vasjka tahdot? Ja minkätähden? Tiedäthän itsestäs, mikä on totta,
mikä ei... ja kaikki muutkin sen tietävät...
_Pepel_. Odota, äläkä vaaku kuin varis! Annas kun minä kysyn häneltä...
Kuules äijä! Onko Jumalaa olemassa?
_Luka_ (on ääneti ja nauraa myhähdellen).
_Bubnov_. Ihmiset maailmaa matkaavat, kuin lastut jokea laskevat...
talo rakennetaan... lastut pois virtaan viskataan...
_Pepel_. No? Onko Jumalaa olemassa? Sano...
_Luka_ (hiljaa). Jos uskot, niin on; jos et usko, ei ole... Mitä uskot
että on, niin se on...
_Pepel_ (on ääneti, katsoo kummastellen ja vakavasti vanhukseen).
_Bubnov_. Minä lähden teetä juomaan... lähtekää pois? Hei!..
_Luka_ (Pepelille). Mitä katsot?
_Pepel_. Niin vaan... maltahan! Siis...
_Bubnov_. No, lähen yksikseni...
(Menee ovelle ja sattuu Vasilisan kanssa vastakkain).
_Pepel_. Siis... sinä...
_Vasilisa_ (Bubnoville). Onko Nastja kotona?
_Bubnov_. Ei... (Menee).
_Pepel_. Vai jo tulit...
_Vasilisa_ (menee Annan luokse). Vieläkö se on hengissä?
_Luka_. Älä häiritse...
_Vasilisa_. Sinäkin... mitä sinä koikkelehdit?
_Luka_. Voinhan minä mennä... jos tarvitaan...
_Vasilisa_ (ohjaa askeleensa Pepelin ovea kohden). Vasilij! Minulla on
sinulle asiaa...
_Luka_ (menee porstuan ovelle, aukaisee sen ja samalla vetää
ronksahuttaa sen kiinni. Sen jälkeen nousee varovasti makuulavalle ja
siitä uunille).
_Vasilisa_ (Pepelin huoneesta). Vasja... tulehan tänne!
_Pepel_. En tule... en tahdo...
_Vasilisa_. No, miksikä. Miksi olet vihoissasi?
_Pepel_. Ikävä on... Minä olen kyllästynyt kaikkiin näihin
vehkeilyihin...
_Vasilisa_. Siis... minuunkin?
_Pepel_. Niin -- sinuun myös...
_Vasilisa_ (vetää tiukalle huivinsa, joka on hänellä harteilla ja
puristaa kätensä rintansa päälle. Menee Annan sängyn ääreen, katsoo
varovasti uutimen taa ja palaa Pepelin luo).
_Pepel_. No,... puhu...
_Vasilisa_. Mitäpä minä puhuisin? Väkisin ei voi rakkaaksi tulla...
eikä minun luonteellani armoa pyydetä... Kiitos totuudesta...
_Pepel_. Mistä totuudesta?
_Vasilisa_. Siitä, että olet minuun kyllästynyt... vai eikö se olekkaan
totta?
_Pepel_ (katsoo ääneti häneen).
_Vasilisa_ (siirtyen lähemmäksi). Mitä sinä katsot? Vai etkö tunne?
_Pepel_ (huoaten). Kaunis sinä olet, Vasilisa... (Vasilisa panee
kätensä hänen kaulaansa, vaan Pepel heilauttaa hartioitaan että käsi
putoo pois kaulasta). Vaan minun sydämmeni ei koskaan ollut sinuun
kiintynyt... vaikka elinkin sinun kanssasi... et sittenkään, koskaan
miellyttänyt minua...
_Vasilisa_ (hiljaa). Vai niin... Hmm...
_Pepel_. Eikä meillä ole mitään puhumistakaan keskenämme! Ei mitään...
jätä minut...
_Vasilisa_. Olet toisen löytänyt?
_Pepel_. Se on minun asiani... Jos löysin, niin en sinua ainakaan
puhemieheksi pyydä...
_Vasilisa_ (meinaavasti). Siinä tiet tuhmasti... Kenties minä olisin
voinut sinut naittaa...
_Pepel_ (luulevaisesti). Kenen kanssa?
_Vasilisa_. Kyllä sinä tiedät... älä ollenkaan teeskentele...
Vasilij... minä olen suora ihminen... (Hiljemmin). En tahdo salata
mitään... sinä äsken loukkasit minua .. aivan syyttä, suotta, sivalsit
kuin piiskalla selkääni... Sanoit rakastavasi minua... ja nyt,
yht'äkkiä...
_Pepel_. En ensinkään yht'äkkiä... aikoja sitten jo... sinulla ei ole
sydäntä... Naisella täytyy olla ennenkaikkea sydän... meikäläiset, me
olemme petoja... meitä täytyy... meitä täytyy opettaa... vaan mihin
sinä olet minua opettanut?...
_Vasilisa_. Mikä on ollut, se on mennyt... Minä tiedän että ihminen ei
voi itseään hillitä... Jos et voi rakastaa enempi... niin sillä hyvä!
Sen pituinen se...
_Pepel_. Siis, kaikki on lopussa! Erottiin sovinnolla, ilman mitään
"skandaalia"... ja sillä hyvä!
_Vasilisa_. Ei vielä kaikki, maltahan! Kun sinun kanssasi elin...
toivoin aina, ettäs auttaisit minua pois pääsemään tästä kuilusta...
toivoin ettäs vapauttaisit minut miehestäni, enostani... ja kaikesta
tästä elämästä... Saattaa olla, että minä en muuten rakastanutkaan
sinua... vaan ainoastaan tuota toivoani... Ymmärrätkö? Sitä toivoin
sinulta, ettäs vetäisit minut pois täältä...
_Pepel_. Sinä et ole naula, enkä minä hohtimet... Minä itse olen
ajatellut, että sinä niinkuin ymmärtäväinen ihminen... olethan sinä
ymmärtäväinen... ja taitava!
_Vasilisa_ (hyvin lähellä, kumartuen häneen päin). Vasja! Auttakaamme
toinen toistamme...
_Pepel_. Millä tavalla?
_Vasilisa_ (hiljaa, voimakkaasti). Sinä... pidät sisarestani, minä
tiedän sen...
_Pepel_. Ja siitä syystä lyödä hakkaat häntä, kuin peto! Kuule,
Vasilisa! Häneen älä enää koske...
_Vasilisa_. Odotahan. Älä kiivastu! Voihan tehdä kaikki hyvin ja
hiljakseen... Jos tahdot -- nai hänet? Minä annan sinulle vielä
rahojakin, pari-kolme sataa ruplaa! Jos saan enemmän kokoon, niin annan
enemmänkin...
_Pepel_ (siirtyen hänestä). Maltahan... miten tämä on ymmärrettävä?
Mistä syystä?
_Vasilisa_. Auta minua... pääsemään irti miehestäni! Päästä silmukka
kaulastani...
_Pepel_ (hiljaa vihellellen). Vai sinnekö sinä tähtäät! Ohoo! Mainiosti
keksitty... aviomies lautoihin ja rakastaja rautoihin, -- entäs sinä
itse?...
_Vasilisa_. Vasja! Miksikä rautoihin? Eihän sinun itsesi tarvitse...
onhan sinulla tovereita! Ja vaikkapa itsekin, kuka sen tietäisi?
Ajattelehan... Nataliaa... rahoja... voit mennä mihin haluat... minut
ikipäiviksi vapautat... että sisareni ei tule läheisyydessäni olemaan,
se on hänellekin parempi. Minä en voi vihastumatta nähdä häntä, sinun
tähtesi vihastun... en voi itseäni pidättää... vaan rääkkään ja lyön
häntä... lyön niin että toisinaan itsekin säälistä itken... mutta
sittenkin lyön, yhä lyön. Ja tulen lyömään!
_Pepel_. Peto! Vielä kerskailee petomaisuudestaan.
_Vasilisa_. En kerskaile, totta puhun. Ajattelehan, Vasja... Kaksi
kertaa sinäkin sait istua mieheni tähden vankeudessa... hänen
itaruutensa tähden... Neljä vuotta hän on imenyt minusta verta kuin
lude! Ja mikä aviomies hän on minulle? Nataschaa hän alinomaa
ahdistelee ja kellää kerjäläiseksi! Ja kaikille ihmisille hän on kuin
myrkky...
_Pepel_. Viisaasti sinä punot köytesi...
_Vasilisa_. Puheestani käypi kaikki selville mitä tahdon... Ainoastaan
tyhmä ei sitä käsitä...
_Kostiljev_ (hiipien salaa, varovasti eteenpäin).
_Pepel_ (Vasilisalle). No, mene jo!
_Vasilisa_. Ajattelehan... (Huomaa miehensä). Mitä sinä? Minuako haet?
_Pepel_ (hypähtää ylös ja katsoo villisti Kostiljeviin).
_Kostiljev_. Se olen minä... minä! Ja te täällä... yksinkö? Ahaa...
täältä kuului puhetta? (Polkee jalkaa ja sähisee kuultavasti).
Vasilisa... sinä saastainen olento. Kerjäläisretkale! (Pelästyy
äänettömyyttä ja liikkumattomuutta, joka on vastaus hänen huudolleen).
Herra armahtakoon... taasen, sinä Vasilisa johdatit minut syntiin...
Minä olen etsinyt sinua jokapaikasta... (Sähisten). Aika on mennä
nukkumaan! Olet unohtanut kaataa öljyä pyhimyslamppuihin...
(Pepelille). Yh, sinä! Kerjäläinen... sika...
(Huitoo vapisevin käsin vaimoonsa päin. Vasilisa menee
verkalleen porstuan ovelle, mennessään katsellen Pepeliin).
_Pepel_ (Kostiljeville). Ja sinä! Ulos täältä...
_Kostiljev_ (huutaen). Minä -- olen isäntä! Mene sinä itse ulos!
Varas...
_Pepel_ (ontosti). Mene pois, Mischka...
_Kostiljev_. Kuinka sinä uskallat! Minä tässä isäntä olen... minä
sinut...
_Pepel_ (ottaa Kostiljevin kauluksesta kiini, kuristaa ja puistelee.
Uunin päältä kuuluu kovaa myllerystä ja ulvovaa haukotusta. Pepel
päästää Kostiljevin irti, joka juoksee huutaen porstuaan).
_Pepel_ (hypäten makuulavalle). Kuka se... Ken siellä uunilla?
_Luka_ (pistäen päänsä esille). Häh?
_Pepel_. Sinä?!...
_Luka_ (rauhallisesti). Minä... minä itse... oi, hyvä Jumala, Herra
Kiesus!
_Pepel_ (panee porstuan oven kiinni, etsii salpaa, vaan ei löydä).
Senkin pirut... Ukko tule alas!
_Luka_. Pa-aikalla-a... tulen...
_Pepel_ (raa'asti). Mitä varten sinä uunille kiipesit?
_Luka_. Minnekä minun olisi pitänyt kiivetä?
_Pepel_. Sinähän... menit porstuaan?
_Luka_. Porstuassa, veljyeni, minun, vanhuksen tuli kylmä...
_Pepel_. Kuulitko... kaikki?
_Luka_. Hä -- kuulin! Kuinka minä en kuulisi? Enhän minä kuuro ole. Ah,
nuorukainen, onni seuraa sinua... Onni sinua vetelee!
_Pepel_ (epäilevästi). Mikä onni? Missä?
_Luka_. Siinäkin, että minä kiipesin uunille.
_Pepel_. Mitä varten sinä siellä myllätä aloit?
_Luka_. Sitä varten, luultavasti, kun tuli kuuma... ja sitten... sinun
orvon onneksesi... Ja myöskin juolahti mieleeni että, kunhan vaan
nuorukainen ei hairahtuisi... ja kiivaudessaan kuristaisi vähän liiaksi
ukkoa...
_Pepel_. Jaa... se olisi voinut tapahtua... en voi häntä kärsiä...
_Luka_. Ei se ole ihmettä -- eikä vaikeata... Useinhan sillä tavalla
erehdytään...
_Pepel_ (naurahtaen). Mitä? Oletko kenties itsekin erehtynyt?
_Luka_. Nuorukainen! Kuuleppas, mitä minä sinulle sanon: tuo akka -- se
on pois saatava! Sinä häneen älä koske!... lähellesikään älä laske...
Kyllä hän miehensä osaa tästä maailmasta pois lähettää ja paljo
paremmin kuin sinä milloinkaan! Älä sinä sitä pirua kuuntele koskaan...
Katso minua, minkälainen minä olen? Pääni on paljas... Mutta
minkätähden? Naikkosten -- juuri noitten kaikenlaisten naikkosten
tähden... Minä tunsin heitä, tarkoitan naisia, elämässäni, kenties
enemmän kuin päässäni oli hiuksia... vaan tämmöistä kuin tämä
Vasilisa... en vielä ikinäni ole tavannut -- hän on pahin kaikista!
_Pepel_. En tiedä -- pitäisikö minun tästä kaikesta sinua kiittää,
vai... Siis sinä... myöskin olet...
_Luka_. Älä sinä puhu mitään! Minä tunnen asian paraiten! Kuule siis
minua: kenestä sinä täällä parhaiten pidät, ota häntä käsikynkästä
kiinni, ja pois paikalla täältä eteenpäin "marsch!" Mene!... Pois
paikalla...
_Pepel_ (synkkänä). Ei niistä ihmisistä saa selvää! Mitkä ovat hyviä,
mitkä pahoja... Ei niitä ymmärrä...
_Luka_. Mitä siinä on ymmärtämistä? Ihminen elää miten sattuu... aina
olojen mukaan... tänään on -- hyvä, huomenna paha... Mutta jos tämä
tyttö, oikein todenteolla on sinun sieluasi sipaissut... niin lähde
hänen kanssaan täältä pois, siinä kaikki... Taikka -- mene yksinäsi...
Sinä -- olet vielä nuori, kyllä akoittua ennätät...
_Pepel_ (ottaa häntä kiinni olkapäästä). Sano parempi, missä
tarkoituksessa sinä kaikkea tätä minulle...
_Luka_. Odotahan, annas olla... Minä vaan katsahdan Annaa... kun sieltä
kuuluu semmoista örinää... (Menee Annan vuoteen ääreen, aukaisee
uudinta, katsoo, koettaa kädellään. Pepel ajatuksissaan ja
hajamielisenä seuraa katseillaan). Laupias Herra Jumala! Ota armoihis
uudesti syntyneen palvelijasi Annan sielu...
_Pepel_ (hiljaa). Kuoliko jo?...
(Seisten paikallaan, katsoa kurkoittaa sänkyyn).
_Luka_ (hiljaa). Sen kärsimykset ovat loppuneet!... Vaan missä hänen
miehensä on?
_Pepel_. Kapakassa, varmaankin...
_Luka_. Pitää ilmoittaa...
_Pepel_ (pelolla). Minä en rakasta kuolleita...
_Luka_ (menee ovelle). Eihän niitä tarvitsekaan rakastaa... Rakastaa
täytyy eläviä... eläviä pitää...
_Pepel_. Minä lähden kanssasi...
_Luka_. Pelkäätkö?
_Pepel_. Minä en pidä siitä, että...
(Menevät kiirehtien. Tyhjää ja hiljaista. Porstuan oven
takaa kuuluu epäselvää melua. Näyttelijä astuu sisään).