POHJALLA
Kuvaelmia, neljä näytöstä
Kirj.
MAKSIM GORJKI
Tekijän luvalla alkukielestä suomentanut
Iisakki Lattu
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1904.
Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.
Näytelty ensikerran Suomen Kansallisteatterissa
Syyskuussa 1903.
HENKILÖT:
Michàil Ivànov Kostiljév, 54 vuotias,
yömajan isäntä ...... Eino Salmela.
Vasilìsa Kàrpovna, hänen vaimonsa,
26 vuotias ...... Kirsti Suonio.
Natàscha, Vasilisan sisar, 20 v ...... Helmi Tähtinen.
Medvèdjev, heidän enonsa, poliisi, 50 v. ...... Emil Falck.
Vàsjka Pèpel, 28 v. ...... Evert Suonio.
Kleschj, Andrèi Mìtritsch, lukkoseppä, 40 v. ...... Aleksis Rautio.
Anna, hänen vaimonsa, 30 v. ...... Mimmi Lähteenoja.
Nàsha, tyttö, 24 v. ...... Olga Leino.
Kvaschnjà, piirakkojen kaupustelija,
40 v. vaiheilla ...... Mimmy Leino.
Bubnòv, hattumaakari, 45 v. ...... Taavi Pesonen.
Sàtin, | melkein samanikäiset, 40 v. ...... Paavo Ahlman,
Näyttelijä, | 40 v. vaiheilla ...... Hemmo Kallio.
Parooni, 33 v. ...... Adolf Lindfors.
Lùka, toiviolainen, 60 v. ...... Iisakki Lattu.
Aljòschka, suutari, 20 v. ...... A. Riddelin.
Krivoi-Zob, rantajätkiä ...... Jussi Snellman.
Tattari, rantajätkä ...... Eero Kilpi.
Useita nimettömiä ja sanattomia avojalkaisia henkilöitä.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Luolan kaltainen kellarikerros. Katon muodostavat raskaat, savusta ja
hiestä mustuneet kiviset kaariholvit, joista paikkapaikoin on rappaus
pois karissut. Valo tulee katsojastapäin, sekä ylhäältä oikealta
puolelta, neliönmuotoisesta akkunasta. Oikeanpuoleinen nurkka on
aidattu ohuilla lautarisoilla Pepelin asunnoksi ja tämän komeron
vieressä on Bubnovin laudoista tehty makuulava. Vasemmassa nurkassa on
iso venäläinen uuni; siitä taempana ovi kyökkiin, jossa asustavat
Kvaschnja, Parooni ja Nastja. Kyökin oven vierestä vievät portaat
ulko-ovelle. Isäntäväen asuntoon mennään peräovesta. Uunin ja seinän
välisessä nurkassa on leveä sänky, ympäröitty likaisella karttuuni
uutimella. Makuulavoja on ylt'ympäri seinävierillä. Etualalla, lähellä
vasenta seinää, on sepän työkaluja sekä kaksi puupölkkyä; korkeampaan
on kiinnitetty pieni alasin, ruuvipenkki -- ja matalammalla istuu
Kleschj, sovitellen avaimia vanhoihin lukkoihin. Lattialla hänen
edessään on kaksi isoa kimppua ruostuneita avaimia -- pujotetut
rautalankaan; ruhjottu lakkinen samovaari (teekeittiö), vasara ja
kaikenmoista viilattua romua. Keskellä yömajaa pöytä, 2 jakkaraa,
tapuretti -- kaikki maalaamattomia ja likaisia. Kvaschnja emännöitsee
pöydän takana samovaarin ääressä. Parooni syöpi mustaa leipää ja
Nastja, istuen tapuretilla pöydän ääressä lynkällään, pää käsien
nojassa, lukee repaleista kirjaa. Sängyssä, joka on likaisella
uutimella verhottu, yskii Anna. Bubnov istuu makuulavalla, kääntelee,
katselee ja asettelee hattulestin päälle vanhoja ratkottuja housuja
ikäänkuin olisi aikeessa käydä niistä jotain leikkaamaan. Hänen
vieressään on revitty pahvinen hattukotelo -- josta leikellään lakin
lippuja, vahakankaan palaisia, riepuja y.m. Satin on juuri herännyt,
loikoilee makuulavalla, mylvii ja ähkii. Uunilla näkymättömänä yskii ja
piehtaroipi Näyttelijä.
Alkukevät. Aamu.
_Parooni_. No, entäs sitten!
_Kvaschnja_. Ei; ystäväiseni, sanoin hänelle, saat mennä niine hyvinesi
tiehesi, kuin tulitkin. Minä, tuon kaiken olen jo kokenut, sanoin... ja
nyt, vaikka tuossa paikassa minulle tarjottaisiin vaikkapa sata
paistettua krapua, en sittenkään lähtisi vihille, en vaikka --!
_Bubnov_ (Satinille). Mitä sinä röhkit? (Satin röhkii).
_Kvaschnja_. Senkö lemmon vuoksi minä, sanoin, vapaa nainen, joka olen
itse oma emäntäni, senkö vuoksi minun pitäisi antaa nimeni kirjoittaa
toisen passiin ja tulla miehen orjaksi -- e-i! Ja vaikkapa hän olisi
mikä tahansa, vaikka amerikkalainen prinssi, -- en sittenkään rupeaisi
hänen vaimokseen.
_Kleschj_. Älä valehtele!
_Kvaschnja_. Mitä?
_Kleschj_. Sitä, että sinä valehtelet. Abraschkan kanssa menet
vihille...
_Parooni_ (on temmaissut Nastjalta kirjan ja lukee sen nimilehteä).
"Rakkauden uhri"... (nauraa).
_Nastja_ (ojennetuin käsin). Anna tänn'... anna tänne! Et saa... et saa
reistata!
_Parooni_ (katsoo häneen ja heiluttaa kirjaa ilmassa).
_Kvaschnja_ (Kleschjille). Senkin pukki! "Valehtelet!" Kuinka sinä,
senkin punaparta, uskallat sillätavalla sanoa minulle?
_Parooni_ (lyöpi kirjalla Nastjaa päähän). Tyhmikkö sinä olet,
Nastja...
_Nastja_ (tempaisee kirjan). Anna tänne...
_Kleschj_. Kas vaan, minkälainen rouva... Mutta Abraschkan kanssa sinä
sittenkin vihille menet... Sitähän sinä joka hetki vaan odotatkin...
_Kvaschnja_. Tietysti! Mitä häntä puhuukaan! Kun ei vaan! Kyllä ne
naimiset tunnetaan... sinäkin siinä... olet ajanut akkasi
puolikuoliaaksi...
_Kleschj_. Kitas kiinni, vanha narttu! Se ei kuulu sinuun...
_Kvaschnja_. Ahaa! Et siedä kuulla totuutta!
_Parooni_. Nyt se taas alkoi. Nastja -- kuinka pitkällä sinä olet?
_Nastja_ (päätään nostamatta). Ah... Mene tiehesi!
_Anna_ (pistäen päätään uutimien takaa). Jo alkoi taasen päivä! Herran
tähden... älkää huutako... älkää riidelkö!
_Kleschj_. Jo tuskautui!
_Anna_. Joka jumalan päivä... antakaa edes kuolla rauhassa.
_Bubnov_. Ei rähinä kiellä kuolemasta...
_Kvaschnja_ (tulee Annan luokse). Sinäkin äitiseni, sellaisen
jumalattoman kanssa olet ikäsi elänyt?
_Anna_. Älä puhu... jätä minut...
_Kvaschnja_. Voi sua... sinä kärsivällisyys... No, mitenkä on, tuntuuko
rintasi alla helpommalta?
_Parooni_. Kvaschnja! Aika on lähteä torille...
_Kvaschnja_. Mennään heti! (Annalle). Etkö halua syödä lämpimiä
piirakoita?
_Anna_. En... kiitoksia. Minkävuoksi minä niitä söisin?
_Kvaschnja_. Syö sinä vaan. Lämmin, se pehmittää. Minä panen tähän
kuppiin ja jätän sinulle... sitten kun mielesi tekee, niin syöt! No
herra, nyt lähdemme... (Kleschjille). Uh, sinä, saastainen henki...
(Menee kyökkiin).
_Anna_ (yskien). Oi Jumalani.
_Parooni_ (tyrkkää hiljakseen Nastjaa niskaan). Viskaa pois... hupsu!
_Nastja_ (höpisee itsekseen). Mene tiehesi... en minä sinua häiritse.
_Parooni_ (menee viheltäin Kvaschnjan perässä).
_Satin_. (kohottaen itseään makuulavalta). Kuka minua eilisiltana löi?
_Bubnov_. Eikö se ole sinulle yhdentekevää?...
_Satin_. Samanhan tuo on tekevä... Mutta minkätähden minua lyötiin?
_Bubnov_. Etkös pelannut korttia?
_Satin_. Pelasin...
_Bubnov_. Ja vielä sitten kysyt, minkätähden sinua lyötiin...
_Satin_. Rrryökäleet...
_Näyttelijä_ (kurkistaen uunilta). Kyllä ne vielä kerran lyövät sinut
kuoliaaksikin.
_Satin_. Hm, sinäkin -- pökkelö.
_Näyttelijä_. Miten niin?
_Satin_. Siten niin, että eihän kahtakertaa voi ketään lyödä
kuoliaaksi.
_Näyttelijä_ (oltuaan vähän ääneti). Sitä minä en ymmärrä... miksikä ei
voi?
_Kleschj_. Laskeu sinäkin alas sieltä uunilta huonetta siivoamaan...
äläkä siellä vetelehdi.
_Näyttelijä_. Mitäs se sinuun kuuluu...
_Kleschj_. Annahan kun Vasilisa tulee, niin se näyttää, mikä kelle
kuuluu...
_Näyttelijä_. Mene hiiteen Vasilisoinesi! Tänään on Paroonin vuoro
siivota huoneet... Parooni!
_Parooni_ (tullen kyökistä). Minulla ei ole nyt aikaa siivoamiseen...
täytyy mennä Kvaschnjan kanssa torille.
_Näyttelijä_. Se ei kuulu minuun... menisit vaikka Siperiaan... sinun
on vuorosi la'aista lattia... en minä tässä rupea toisten töitä
tekemään.
_Parooni_. No, piru sinut periköön! Nastja kyllä lakaisee... Hei, sinä,
"Rakkauden uhri!" Kuuletkos!
(Ottaa Nastjalta kirjan).
_Nastja_ (nousten). No mitä sinä minusta tahdot? Anna kirja tänne!
Senkin hävytön! Ja viel' on olevinaan -- herra...
_Parooni_ (antaen kirjan takaisin). Nastja! Lakaisethan lattian minun
puolestani? Eikö niin?
_Nastja_ (menee kyökkiin). Kaikkea tässä vielä... Kyllä kai!...
_Kvaschnja_ (kyökin ovelta -- Paroonille). Tule sinä vaan! Kyllä
siivoovat huoneen sinultakin... Näyttelijä! Kun sinua kerran pyydetään,
niin sinä sen teet... Ei sinun selkäsi siitä taitu!
_Näyttelijä_. Aina vaan minä... miksikä minun aina?...
_Parooni_ (tulee kyökistä, kantaen korennalla koreja, joissa on
rääsyillä peitetyitä saviastioita). Tänään, miten lienee, tuntuu kovin
raskaalta...
_Satin_. Kannatti sinunkin syntyä parooniksi...
_Kvaschnja_ (Näyttelijälle). Muista, että lattia tulee la'aistuksi!
(Menee porstuaan, laskien Paroonin edelleen).
_Näyttelijä_ (laskeutuen uunilta). Minä en voi hengittää tomuista
ilmaa, se on minun terveydelleni vaarallista. (Ylpeydellä). Sillä minun
organismini on myrkytetty alkkohoolilla...
(Vaipuu ajatuksiinsa, istuen makuulavalle).
_Satin_. "Organismisi"... Orgaanisi...
_Anna_. Andrei Mitritsch...
_Kleschj_. Mitäs nyt?
_Anna_. Kvaschnja jätti sinne piirakoita... ota ja syö.
Kleschj (astuen hänen luokseen). Etkö sinä huoli?
_Anna_. En... Miksi minä söisin? Sinä olet työmies... sinun -- täytyy
saada syödä...
_Kleschj_. Pelkäätkö, että?... Älä pelkää... Kenties vielä...
_Anna_. Tule, syö! Kovin on vaikea olla... luultavasti hyvinkin pian
tästä...
_Kleschj_ (poistuen). Mitä vielä... kenties piankin paranet...
tapahtuuhan sitä semmoistakin!
(Menee kyökkiin).
_Näyttelijä_ (ääneen, aivan kuin olisi yht'äkkiä herännyt). Eilen
sairashuoneella käydessäni, sanoi lääkäri minulle että: "teidän
organisminne on tykkynään myrkytetty alkkohoolilla"...
_Satin_. Orgaaninne...
_Näyttelijä_ (itsepäisesti). Ei orgaaninne... vaan or-ga-nis-min-ne...
_Satin_. "Sikambr"...
_Näyttelijä_ (viittaa useamman kerran kädellään Satiniin päin). Ah,
lörpötyksiä! Tottahan minä sinulle puhun, enkä loruja. Jos kerran
organismi -- on myrkytetty... niin luonnollisesti, -- minun on
vaarallista la'aista lattiaa... ja hengittää tomua...
_Satin_. Makrobiatikum... ham!
_Bubnov_. Mitä sinä siinä höpiset?
_Satin_. Sanoja... Sitten löytyy vielä -- trans-sendentaalinen...
_Bubnov_. Mitä se merkitsee?
_Satin_. En tiedä... unehutin...
_Bubnov_. Mitäs siitä sitten puhut?
_Satin_. Niin vaan... Minä olen kyllästynyt kaikkiin jokapäiväisiin
sanoihin... Olen varmaankin tuhatta kertaa elämässäni kuullut
jok'ikisen tavallisen sanan...
_Näyttelijä_. Hamletissa sanotaan: "sanoja, sanoja, sanoja." Se on
mainio kappale. Minä näyttelin siinä haudankaivajaa...
_Kleschj_ (tulee kyökistä). No, näyttelijä, jokos sinä pian käyt
näyttelemään -- sitä varsiluutaa?
_Näyttelijä_. Mitäs se sinuun kuuluu?... (lyöpi rintaansa). Oi Ofelia!
Muista minua esirukouksissasi...
(Näyttämön takaa, jostakin kaukaa kuuluu sekanaista rähinää,
huutoja sekä poliisin vihellyksiä. Kleschj käypi työnsä ääreen
istumaan ja alkaa viilata).
_Satin_. Minä pidän oudoista ja harvinaisista sanoista... Kun olin
poikanulikka... ja palvelin telegrafissa... siiloin lueskelin paljon
kirjoja...
_Bubnov_. Oletko ollut telegrafistina?
_Satin_. Olen... Löytyy paljon hyviä kirjoja... ja paljon hauskoja
sanoja... Minä olin sivistynyt ihminen... ymmärrätkös?
_Bubnov_. Jo tuota on kuultu satakin kertaa! No, olit sivistynyt...
onko siinä sitten mitään erinomaista... Minä myös -- olen ollut
turkkuri... oli oma tehdaskin... Käteni olivat painuneet keltaisiksi
aina kyynäspäihin saakka, nahkoja värjätessäni! Ajattelin monasti, että
keltakätisenä minut haudataankin... vaan niinkuin näette... tässä olen
nyt likakätisenä!...
_Satin_. No, ja mitä siitä sitten?
_Bubnov_. Ei mitään sen enempi...
_Satin_. No minkä vuoksi sinä sitä kerroit?
_Bubnov_. Niin vaan... esimerkin vuoksi... Maalaa sinä itsesi
päältäpäin vaikka kuinka paksulta, niin se kuluu kuitenkin... kaikki
kuluu, toden totta!
_Satin_. Sanokaa mitä tahansa .. Mutta... minun luitani särkee!
_Näyttelijä_ (istuen polvet sylissä). Sivistys -- se on hölynpölyä,
vaan toista on se, kun on kyky. Minä tunsin näyttelijän... joka
töintuskin tavaamalla oppi rollinsa; mutta näytteli sankariosia
sillätavalla että... hän sai yleisön niin haltijoihinsa että koko
teatterirakennus narisi ja heilahteli...
_Satin_. Bubnov, annas tänne viisi kopekkaa!
_Bubnov_. Ei ole itsellänikään kuin kaksi...
_Näyttelijä_. Minä sanon että -- sankarilla täytyy olla kykyä. Kyky --
se on usko omaan itseensä, usko omaan voimaansa...
_Satin_. Anna minulle viitonen, niin minä uskon että sinäkin olet kyky,
sankari, krokotiili, poliisikomisarius... Kleschj, anna viisi kopekkaa!
_Kleschj_. Mene hiiteen kopekkoinesi! Kyllä teitä täällä on mankujia...
_Satin_. Mitä sinä siinä haukut? Tiedänhän minä, ett'eihän sinulla ole
puoltakaan kopekkaa...
_Anna_. Andrei Mitritsch... Minä tukehdun... Kovin on vaikeaa...
_Kleschj_. Minkä minä sille voin?
_Bubnov_ Aukaise porstuan ovi...
_Kleschj_. Kyllä! Sinä istut makuulavalla ja minä lattialla...
vaihdetaan paikkoja, niin kernaasti minun puolestani saat avata oven...
minä olen muutenkin vilustunut...
_Bubnov_ (rauhallisesti). Ei minun tähteni tarvitse avata... vaimosi
sitä pyytää...
_Kleschj_. (synkästi). Paljonhan sitä maailmassa pyydetään...
_Satin_. Pääni humisee vieläkin... eh! Miksi ihmiset lyövät toisiaan
aina päähän?
_Bubnov_. Kyllä ne lyövät jokapaikkaan, kun lyömään lähtevät, eikä vain
päähän. (Nousee). Täytyy mennä rihmaa ostamaan... Kauanpa se meidän
isäntäväkemme tänään viipyy... Aivan kuin olisivat sille tielle
äikähtäneet. (Menee).
(Anna yskii. Satin panee kädet päänsä alle ja loikoo paikallaan).
_Näyttelijä_ (tuskallisesti katsahtaen ympärilleen, menee Annan luo).
Kuinka on laitasi? Huonosti taitaa olla?
_Anna_. Ahdistaa.
_Näyttelijä_. Jos tahdot -- niin kyllä minä kuletan sinut porstuaan?
Koetappas nousta. (Auttaa häntä nousemaan, heittää hartioille jonkun
turkkipahasen ja kulettaa häntä näin, kannattaen ulos). No-no... vähän
vakavammin! Minä myös olen sairas... alkkohooli-myrkytys...
_Kostiljev_ (ovella). Aamukävelyllekö? Mainio on pari, ei pane
pakkanen, eik' ole vari...
_Näyttelijä_. Sinä voisit antaa tietä... kun näet että sairaita
tulee?...
_Kostiljev_. Kyllä, olkaa niin hyvä... (Honisee nenäänsä jotain
kirkkoveisua, katselee epäilevästi ympäri yömajaa, kallistaa päänsä
vasemmalle, aivan kuin kuulisi jotain Pepelin huoneesta. Kleschj
rämisyttää yhä kovemmin avaimiaan ja viilaa jurskuttaa, samalla alta
kulmiensa katsellen isäntää). Narskutat?
_Kleschj_. Mitä?
_Kostiljev_. Narskutat, sanon? (Paussi). Maltahan vähän... aijoin vaan
jotain kysyä... (sukkelaan ja hiljaa). Eikö vaimoni ollut täällä?
_Kleschj_. En oo nähnyt...
_Kostiljev_ (hiipii varovasti Pepelin ovelle). Kaksi ruplaa maksat
hyyryä kuukaudessa, mutta kuinka paljon tilaa sinä oikeastaan otat?
Tuoss' on sänky... nämät tässä, itse istut siinä... Ja-ah! Siinä on
tilaa ainakin viiden ruplan edestä... Kyllä sinulle on polttina pantava
lisään hyyryä...
_Kleschj_. Parasta että panet silmukan kaulaani ja kiristät sitä
vähän... Kuolet pökähdät itsekin pian, mutta polttinoita aina
ajattelet...
_Kostiljev_. Miksi minä sinua kuristaisin? Kelle siitä olisi hyötyä?
Herra sinun kanssasi... elä sinä vaan omaksi huviksesi... Mutta
puolella ruplalla minä ainakin hyyryäsi kohotan, -- sillä sitten ostan
öljyä pyhimyslamppuun... ja niin tulee alituisesti uhrituli
pyhimyskuvan edessä palamaan... sekä minun että sinun syntiesi
sovitukseksi. Ethän sinä itse kuitenkaan huolehdi synneistäsi... No,
siis minä... Eh, Andrjuschka, paha sinä olet ihminen! Vaimosikin tuossa
kituu sinun pahuuttasi... ei kukaan sinusta pidä, ei kukaan
kunnioita... työsikin on yhtä kitinää ja nirskunaa ja häiritsee
kaikkia...
_Kleschj_ (huutaen). Mitä sinä minua... tulit tänne härnäämään?
(Satin röhkii yhä kovemmin)..
_Kostiljev_ (säpsähtäen). Kah! Veliseni!
_Näyttelijä_ (tulee). Asetin ämmän istumaan porstuaan, peitin
hyvästi...
_Kostiljev_. Sinä olet hyväsydämminen, velisein! Se on hyvin tehty...
siitä sinut palkitaan...
_Näyttelijä_. Milloin?
_Kostiljev_. Tulevassa elämässä, veikkonen... siellä kaikki, jok'ikinen
tekomme luetaan ja tarkastetaan...
_Näyttelijä_. Parempi jos sinä jo täällä palkitsisit minua
hyvyydestäni...
_Kostiljev_. Kuinka minä sen voisin?
_Näyttelijä_. Hellitä puolet hyyryvelasta...
_Kostiljev_. Heh-heh! Kuinka sinä oletkin viisas ja leikkisä... Hyvää
sydäntä ei voida rahalla palkita. Hyväsydämmisyys -- se on paras
kaikista hyveistä. Mutta hyyryvelka se on aivan eri asia! Se on aina
maksettava... Hyvää tulee teidän aina tehdä meikäläisille vanhemmille
ihmisille... aina ja ilmaiseksi...
_Näyttelijä_. Kyllä osaat -- vanha kelmi... (Menee kyökkiin).
(Kleschj nousee ylös ja menee porstuaan).
_Kostiljev_ (Satinille). Minne se kitkuttaja meni? -- Läksi kai
karkuun, heh-heh! Ei pidä minusta...
_Satin_. Piru sinusta pitää, ei muut kukaan!
_Kostiljev_ (nauraen). Aina sinäkin olet valmis haukkumaan! Mutta minä
pidän teistä kaikista... te olette minun onnettomia, kykenemättömiä ja
kadonneita veljiäni... (Yht'äkkiä sukkelaan). Onko Vasjka kotona?
_Satin_. Mene ja katso...
_Kostiljev_ (menee ovelle ja kolkuttaa). Vasja!
(Näyttelijä ilmestyy kyökin ovelle ja syöpi mukertaa jotain).
_Pepel_. Kuka siellä?
_Kostiljev_. Se olen minä... Vasja...
_Pepel_. Mitä asiaa?
_Kostiljev_ (väistyen ovelta). Aukaise ovi...
_Satin_. (Katsomatta Kostiljeviin). Kyllä ukolle aukaistaan, mutta
siellä se on eukkokin...
(Näyttelijä purskahtaa nauruun).
_Kostiljev_ (levottomana puoliääneen). Mitä? Kuka siellä on? Häh?
_Satin_. Kuinka? Minulleko sinä puhut?
_Kostiljev_. Mitä sinä sanoit?
_Satin_. En mitään... minä vaan itsekseni tässä...
_Kostiljev_. Varo sinä itseäsi! Leikilläkin on rajansa... Niinpä juuri!
(Kolkuttaa ovea hyvin kovasti). Vasilij!...
_Pepel_ (aukaisee oven). No? Mitä sinä meluat?
_Kostiljev_ (kurkistelee ympäri komeroa). Minä... tuota... näetkös...
_Pepel_. Toitko rahat?
_Kostiljev_. Minulla on sinulle asiaa...
_Pepel_. Toitko rahat?
_Kostiljev_. Mitkä rahat?... Odotahan...
_Pepel_. "Mitkä rahat" -- kellorahat tietysti -- 7 ruplaa?...
_Kostiljev_. Mitkä kellorahat?... Ah, niin... kuulehan Vasja...
_Pepel_. Varo sinä itseäsi! Eilisiltana todistajain läsnäollessa minä
möin sinulle kellon kymmenestä ruplasta... kolme saat pitää hyyrystä,
seitsemän on tuleva takaisin! Älä ollenkaan räpyttele silmiäsi! Siinä
sinä lakkaamatta vetelehdät ja häiritset ihmisten rauhaa... vaan mikä
olisi tehtävää, sen unohdat...
_Kostiljev_. Ssss! No, no, älähän nyt suutu, Vasja!... Kello... sehän
oli...
_Satin_. Varastettu...
_Kostiljev_ (ankarasti). Minä varastettua en ota vastaan... Kuinka sinä
voit...
_Pepel_ (koppaa häntä ryntäistä kiinni). Miksi sinä tulit minua
häiritsemään? Mitä sinä tahdot?
_Kostiljev_. Enhän minä... Ei, ei mitään... Kyllä minä menen pois...
kun sinä sillä tavoin...
_Pepel_. Mene, tuo rahat!
_Kostiljev_ (menee). Ai-jai-jai -- miten raakoja ihmisiä!
_Näyttelijä_. Kometiaa!
_Satin_. Hyvä! Sellaisesta minä pidän...
_Pepel_. Mitä hänellä on täällä tekemistä?
_Satin_ (nauraen). No, etkö sitä ymmärrä? Eukkoansa etsii... Antasit
kerran hänelle oikein aika tillikan, että muistaisi!?
_Pepel_. Käyn minä käsiäni ryvettämään mokoman tähden...
_Satin_. Sinäpä tekisit sen viisaasti. Sitten -- naisit Vasilisan...
tulisit meidän isännäksemme...
_Pepel_. Siitä ei suurta iloa olisi! Te kaikessa ystävyydessä
joisitte -- ei ainoastaan omaisuuteni, vaan vieläpä minutkin
kaupanpäälliseksi... (istuu makuulavalle). Se vanha piru... tuli ja
herätti makeimmasta unesta... Näin juuri unta -- että olin ongella...
kuuntelen... nykii, nykii... vedän... katson... lahna! .. Ja sellainen
mahdottoman iso lahna, että sellaisia lahnoja ei näe koko maailmassa
muualla kuin unessa vain... Minä vedän, vedän -- toiselta puolen taas
pelkään -- että jos se siima pakana katkeaa! Varustin jo valmiiksi
haavinkin käteeni... Nyt... heti paikalla, arvelin...
_Satin_. Ei se ollut mikään lahna, vaan Vasilisa...
_Näyttelijä_. Johan siitä on pitkä aika kun Vasilisa onkeen tarttui...
_Pepel_ (suuttuneena). Menkää hiiteen Vasilisoinenne päivinenne!
_Kleschj_ (tulee porstuasta). Kylmä... oikea koiran ilma...
_Näyttelijä_. No, miks'et Annaa tuonut sisään? Paleltuuhan se siellä...
_Kleschj_. Natascha vei hänet luokseen, kyökkiin...
_Näyttelijä_. Poishan se ukko ajaa sen sieltä...
_Kleschj_ (istuu työhönsä). Kyllä Natascha hoitaa...
_Satin_. Vasilij! Lainaas viis' kopekkaa...
_Näyttelijä_ (Satinille). "Viisi"... Kyll' olet sinäkin!... Vasja! Anna
meille yhteensä "Kahenriunanraha"...
_Pepel_. Täytyy hopussa antaa... ennenkuin alatte mankua ruplaa...
Tuossa!
_Satin_. Gibralttarrr! Varkaat, ne ne ovat maailman parhaat pojat!
_Kleschj_ (synkästi). Ne ansaitsevat helpolla rahaa... Ei tarvitse
raataa...
_Satin_. Monet helposti saa, mut ei monikaan helposti jaa... "Raatakaa!
Tehkää työtä!" -- sanovat. -- Laittakaa asiat niin että saan mieluista
työtä, niin ehkäpä minäkin käyn raatamaan!... Kun työ on -- mieluista,
on elämä nautintoa! Kun työ on -- pakkoa, on elämä -- orjuutta!
(Näyttelijälle). No, sinä Sardanapalus! Lähdetäänkö...
_Näyttelijä_. Kyllä, Nebukaneesar! Nyt juomme taasen itsemme niin
humalaan, kuin neljäkymmentätuhatta juoppoa... (Menevät).
_Pepel_ (haukotellen). No, kuinkas muijasi laita on?
_Kleschj_. Luultavasti ei enää kestä kauvan...
(Paussi).
_Pepel_. Kun katselen sinua, niin ajattelen että -- turhaan sinäkin
siinä viilata nirskutat.
_Kleschj_. Mitä minun sitten pitäisi tehdä?
_Pepel_. Ei mitään...
_Kleschj_. Kuinka sitä tulisi toimeen?
_Pepel_. Tulevatpahan nuo ihmiset toimeen...
_Kleschj_. Nuo ihmiset? Minkälaisia ovat nuo ihmiset? Retkaleita,
kultakomppaniaan he kuuluvat... ne ihmiset! Minä olen työmies... minua
hävettää katsoa heihin, minä olen lapsuudestani tottunut työhön... Sinä
luulet että minä en voi täältä enää minnekkään kohota? Ei, minä kohoan!
minä konttaamalla konttaan täältä pois, vaikka nahka hartioistani
heltisi, mutta sittenkin menen... Odotahan... kunhan vaan vaimoni
kuolee... Olen elänyt täällä puoli vuotta, mutta se puoli vuotta on
ollut kuin kuusi vuotta...
_Pepel_. Älä lörpöttele... ei toiset ole yhtään sinua huonompia...
_Kleschj_. Eikö huonompia!? Ei kunniaa, ei omaatuntoa...
_Pepel_ (välinpitämättömästi). Mitäpä hyötyä on kunniasta ja
omastatunnosta? Jos niitä voisi edes jalkaan vetää saappaitten
asemesta... Kunnia ja omatunto on niitä varten, joilla on valta ja
voima...
_Bubnov_ (tulee huoneeseen). Huu-u-u... palennun!
_Pepel_. Bubnov! Onko sinulla omaatuntoa?
_Bubnov_. Mitä? -- Omaatuntoa?
_Pepel_. Niin juuri!
_Bubnov_. Mitä minä sillä tekisin? Enhän minä ole mikään pohatta...
_Pepel_. Sitähän minäkin tässä sanon: kunnia ja omatunto on ainoastaan
rikkaita varten! Mutta Kleschj haukkuu, että meillä muka ei ole
omaatuntoa...
_Bubnov_. Vai niin -- pyysikö hän jotain lainaksi?
_Pepel_. Ei. Hän tulee omillaan toimeen...
_Bubnov_. Siis myöskenteli jotain? Ei täällä sinun tavaroitasi kukaan
osta. Jos sinulla olisi edes jonkinlaiset korttirisat -- minä
ostaisin... mutta nekin velaksi...
_Pepel_ (opettavaisesti). Tyhmeliini sinä olet Andrjuschka! Kuuntelisit
ennemmin omantunnon asioissa Satinia... taikka Paroonia...
_Kleschj_. Ei minulla ole heiltä mitään kuunneltavaa... eikä
opittavaa...
_Pepel_. Kyllä... he ovat viisaammat kuin sinä... vaikka ovatkin
juoppoja...
_Bubnov_. Olla humalassakin järkevä, on asia sangen tärkeä.
_Pepel_. Satin sanoo: jokainen soisi, että hänen lähimmäisellään olisi
omatunto, mutta siitä näetkös ei ole kenellekään hyötyä... Ja se on
totta...
(Natascha tulee. Hänen perässään -- Luka, keppi kädessä,
laukku selässä, kattila ja teekannu rippuvat vyössä).
_Luka_. Rauhaa ja terveyttä, kunnialliset ihmiset!
_Pepel_ (sivellen viiksiänsä). Aa, Natascha!
_Bubnov_ (Lukalle). Oltiin kunniallisia, kun oli semmoinen kuosi. Nyt
siitä on kulkemassa jo toinen vuosi...
_Natascha_. Tässä on uusi hyyryläinen...
_Luka_. Minulle on yhdentekevä! Minä kunnioitan veijareitakin; minun
mielestäni ei kirppu ole kirppua kummempi: kaikki he ovat tummia, --
kaikki hyppivät... eikö niin... sanoppa, rakkaani, mihinkä minä tässä
asetun oleilemaan?
_Natascha_ (osottaa kyökin ovea). Mene sinne, vaari...
_Luka_. Kiitos, tyttöseni! Kun sinne, niin sinne... Vanhukselle --
missä lämmin, siellä koti...
_Pepel_. Sepä hauska ukko.
_Natascha_. Ainakin hauskempi kuin te... Andrei! Akkasi on meidän
kyökissämme... tule vähän ajan perästä hakemaan.
_Kleschj_. Hyvä... kyllä tulen...
_Natascha_. Olisit vähän ystävällisempi häntä kohtaan... ei siitä enää
pitkällistä ole...
_Kleschj_. Kyllä tiedän...
_Natascha_. Tiedät... Se on vähän, että tiedät, pitää ymmärtää myös.
Kuolema on peloittavaa...
_Pepel_. Olkoon vaan -- minä en pelkää...
_Natascha_. Et tietysti!... Itse urhollisuus...
_Bubnov_ (viheltäen lyhyesti). Rihmat ovat mädänneet...
_Pepel_. Tietysti, en pelkää! Vaikka paikalla kuolisin! Ottakaa veitsi,
iskekää sydämmeeni... Kuolen tässä paikassa, ääntä päästämättä! Hauskaa
on ottaa vastaan kuolema puhtaasta kädestä...
_Natascha_ (mennessään). Puhukaa muille -- eikä minulle.
_Bubnov_ (pitkäveteisesti). Mutta rihmat ovat sittenkin mädänneet...
_Natascha_ (porstuan ovelta). Andrei! Muista tulla eukkoasi hakemaan...
_Kleschj_. Hyvä...
_Pepel_. Kelpo tyttö!
_Bubnov_. Mukiin menevä...
_Pepel_. Miksihän se minua sillä tavalla?... ikäänkuin hylkii... Yks
kaikki... turmioon hän täällä kuitenkin joutuu...
_Bubnov_. Sinun tähtesi...
_Pepel_. Miksikä juuri minun tähteni? Minä päinvastoin säälin häntä...
_Bubnov_. Aivan kuin susi lammasta...
_Pepel_. Älä lörpötä! Minä oikein sydämmestäni säälin häntä... Hänen
elämänsä on kovin tukalaa täällä... sen huomaan...
_Kleschj_. Odotahan, jos Vasilisa sattuisi näkemään, kun puhelette
keskenänne...
_Bubnov_. Vasilisa? Niin, se ei hevillä omastaan luovu... se on ankara
ämmä...
_Pepel_ (käypi loikomaan makuulavalle). Menkää hiiteen, te senkin --
profeetat!
_Kleschj_. Kyllä vielä näet... odotahan!...
_Luka_ (veisaa kyökissä). Yö o-on pi-i-me-e-ä... e-ei voi tietä
eroittaa...
_Kleschj_ (menee porstuaan). Hm, sekin alkoi siellä ulvoa...
_Pepel_. Ikävää täällä on... mistähän sekin tulee? Elät, elät, kaikki
on hyvin! Yht'äkkiä -- aivan kuin kohmetut ja tulee ikävä...
_Bubnov_. Ikävä? Hm -- hm...
_Pepel_. Todentotta!
_Luka_ (veisaa). Niin, ei voi tietä eroittaa ollenkaan...
_Pepel_. Kuules! Ukko!
_Luka_ (kurkistaa ovelta). Niin minäkö?
_Pepel_. Sinä. Älä laula.
_Luka_ (tulee sisään). Etkö pidä laulusta?
_Pepel_. Pidän kyllä, jos hyvin lauletaan...
_Luka_. Minä siis en laula hyvin?
_Pepel_. Luultavasti...
_Luka_. Siinä se nyt on! Ja itse minä luulin, että laulan hyvin. Se
käypi aina sillä lailla... ihminen ajattelee itsestään, nyt minä teen
tuon asian oikein hyvin! Kun olet tehnyt -- huomaatkin että toiset ovat
tyytymättömiä...
_Pepel_ (nauraen). Se on totta, se!...
_Bubnov_. Sanoit juuri, ett'on ikävä, ja nyt nauraa hohotat...
_Pepel_. No entäs sitte? senkin varis...
_Luka_. Kenen se sitten on ikävä?
_Pepel_. Minun, tässä...
(Parooni tulee).
_Luka_. Vai niin! Ja siellä kyökissä istuu neitonen, lukee kirjaa ja
itkee! Totisesti! Kyyneleet tippuvat... Minä sanon hänelle: miksikä
sinä nyt sillä tavoin, rakkaani? Hän vastaa: -- sääli on! Ketä on
sääli, kysyn? Täällä kirjassa, sanoo, kerrotaan... Kaikkea sitä ihminen
tekeekin... Myöskin, luultavasti, ikävissään...
_Parooni_. Se on hassu...
_Pepel_. Parooni! Joko joit teetä?
_Parooni_. Join... No, entäs sitten?!
_Pepel_. Tahdotko -- niin panen paikalla puolikkaan pöytään?
_Parooni_. Tietysti... No entäs sitten!
_Pepel_. Käy ensin nelinryömin lattialle ja hauku kuin koira.
_Parooni_. Hölmö! Oletko olevinasi -- kauppijas? Vai oletko humalassa?
_Pepel_. No, sukkelaan, ala haukkua! Minä tahdon pitää lystiä... Sinä
olet herra... oli sinunkin aikasi -- kun et meikäläistä pitänyt
ihmisenäkään... ja niin edespäin...
_Parooni_. No, entäs sitten!?
_Pepel_. Mutta nyt minä pakoitan sinut koirana haukkumaan, ja sinä teet
sen... eikö totta, että sinä haukut?
_Parooni_. No, haukun, haukun! Pökkelö! Mitähän nautintoa sinulle nyt
siitäkin on, kun minä kerran itsekin tiedän, että olen melkein huonompi
sinua? Olisit silloin pakoittanut minut nelinryömin kävelemään, kun en
ollut vertaisesi...
_Bubnov_. Oikein!
_Luka_. Siihen minäkin sanon -- hyvä!
_Bubnov_. Mitä on ollut -- on ollut, jälelle jäi hölynpölyä... Täällä
ei ole herrasväkeä... kaikki on luopunutta ja lähtenyttä, jälellä on
vaan pelkkä ihminen...
_Luka_. Siis kaikki yhdenvertaisia... Ja sinä, rakkaani, oletko
todellakin ollut paroonina?
_Parooni_. Kuinka sinä uskallat?... Mikäs aaveenhaamu sinä olet?
_Luka_ (nauraen). Olen nähnyt kreivejä, olen nähnyt ruhtinoita... Mutta
paroonin kohtaan ensikerran elämässäni ja senkin noin ratkoittuna.
_Pepel_ (nauraa hohottaa). Kuules parooni! Sinä nolasit minut...
_Parooni_. Jo olisi aika sinunkin viisastua, Vasilij...
_Luka_. Ehe-he! Kun katselen oikein teitä, veljet, -- kyllä vietätte
elämää -- oi-oi!...
_Bubnov_. Niin on elämä; me ollaan semmoista väkeä; heti ylös noustua,
annetaan mennä alasmäkeä...
_Parooni_. Ollaan sitä nähty parempiakin päiviä... Minä esimerkiksi...
aamulla herättyäni, loikoilin vielä sängyssä, join siinä kahvia... niin
kahvia! -- kerman kanssa... niin, kerman kanssa.
_Luka_. Ihmiset ovat aina ihmisiä! Vaikka he miten teeskentelisivät,
vaikka he kuinka luikertelisivat, joka ihmiseksi syntyi, se ihmisenä
kuolee... Kun sitä katselee -- niin huomaa, että ihmiset aina alkavat
tulla ymmärtäväisemmiksi ja viisaammiksi... vaikka elävät yhä
huonommin, kuitenkin pyrkivät parempaan... uppiniskaisia ovat!
_Parooni_. Hei, ukko, kuka sinä olet?... Mistä sinä tänne ilmestyit?
_Luka_. Niin minäkö?
_Parooni_. Oletko toiviolainen, maankiertäjä?
_Luka_. Kaikkihan me olemme kiertäjiä täällä maan päällä... Sanotaan,
niin kuulin kerrottavan, että tämä meidän maammekin kiertää taivaan
avaruudessa.
_Parooni_ (ankarasti). Kiertäminen on eri asia, mutta -- onko sulla
passi?
_Luka_ (hetken vaiettuaan). No, entäs kuka sinä olet, --
sala-nuuskijako?
_Pepel_ (ilolla). Hyvä, ukko! No, Parooni, saitko siipeesi?
_Bubnov_. Siinä sai, herra...
_Parooni_ (hämillään). Olkaa siellä nyt! Ei mitään ukkoseni...
leikillähän minä vaan! Ei, veli hyvä, minulla itsellänikään ole
minkäänlaisia papereita...
_Bubnov_. Valehtelet!
_Parooni_. Se tahtoo sanoa... kyllä minulla paperit ovat, vaan ne eivät
kelpaa minnekään...
_Luka_. Paperit, ne ovat aina ylipäänsä semmoiset... eiväthän ne kelpaa
koskaan mihinkään.
_Pepel_. Parooni! Lähe pois kapakkaan...
_Parooni_. Minä olen valmis! No, hyvästi ukko... sinä olet aika
vekkuli!
_Luka_. Saa sitä olla milloin mikäkin, rakkaani...
_Pepel_ (porstuan ovella). No tuletko, vai et!
(Menee. -- Parooni lähtee sukkelaan perässä).
_Luka_. Oikeinko todella tuo ihminen on ollut parooni?
_Bubnov_. Kuka hänet tietää. -- Herrasmies se ainakin on, se on
totta... Niinhän se nytkin: ei ole, ei ole --, vaan yht'äkkiä pöllähtää
päähän jotain -- ja heti paikalla ilmestyy herruus esille. Nähtävästi
ei ole vielä lykkynään kaikki haihtunut.
_Luka_. Se herruus taitaa olla aivan kuin isorokko... vaikka se
ihmisestä erkaneekin, niin arvet kuitenkin jäävät jälelle...
_Bubnov_. Ei hän juuri mitään erityistä... Toisinaan vaan yht'äkkiä
hypähtää... Niinkuin äskenkin, siitä passista...
_Aljoschka_. (tulee humalassa, hanuri kädessä. -- Viheltää).
Hei! Eläjät!
_Bubnov_. Mitä sinä kiljut?
_Aljoschka_. Älkää panko pahaks'... suokaa anteeks'! Minä olen
kohtelias ihminen...
_Bubnov_. Taaskin ryypännyt?
_Aljoschka_. Ja oikein täydellä mitalla! Komisarius Medjakin juuri ajoi
minut ulos poliisiputkasta ja sanoi: varo itseäsi -- ett'ei sinua
kadulla näkyisi ei kuuluisi... muuten! .. Mutta minulla taasen on
semmoinen luonne, että... Isäntä yhtämittaa morkkaa minua... Mikä on
oikeastaan isäntä?... Tphu! Se on vain turha luulo... Suuri juoppo hän
on -- eikä mikään muu... Vaan minä olen semmoinen ihminen, että... minä
en halua mitään! En huoli mistään ja sillä hyvä! Osta minut ruplasta,
tai tarjoa kaksikymmentä! Vaan minä en huoli kummastakaan -- ilmaiseksi
saat jos tahdot. (Nastja tulee kyökistä). Tarjoa vaikka miljoona, en
huoli siitäkään! Vaan sitä... että minua, hyvää miestä, komentaa
vertaiseni, juoppo, sitä minä en salli! Sitä en kärsi!
(Nastja, seisoen ovella, katsoo Aljoschkaan ja heiluttaa päätään).
_Luka_ (hyväsydämmisesti). Eh, nuorukainen, eksynyt olet oikealta
polulta...
_Bubnov_. Inhimillinen ymmärtämättömyys...
_Aljoschka_ (heittäytyy lattialle pitkäkseen). Tässä, syö minut! Minä
en sano mitään. Minä olen hurja poika! Sanokaa, olkaa hyvä, olenko minä
muita huonompi? Ja minkätähden minä olisin huonompi muita? Medjakin
sanoi: "älä näyttäy kadulla, taikka saat vasten kuonoasi!" Mutta minäpä
näyttäyn sittenkin... menen heittäyn keskelle katua --. ajakoot
ylitseni, ruhjokoot minut! Minä -- minä en halua mitään!..
_Nastja_. Voi raukkaa!... niin nuori vielä... ja noin reuhaa...
_Aljoschka_ (huomattuaan Nastjan, nousee polvilleen). Neitini!
Madmasel! Parle francé... preis-kurant! Juopotellut olen...
_Nastja_ (kuiskaa ääneen). Vasilisa!
_Vasilisa_ (aukaisten sukkelaan oven, Aljoschkalle). Joko taas olet
täällä?
_Aljoschka_. Terveheks... tehkää niin hyvin...
_Vasilisa_. Olenhan sanonut sinulle, senkin penikka, ett'et saa
jalallasi tänne astua...
_Aljoschka_. Vasilisa Karpovna... tahdotko että paikalla soitan sinulle
hautausmarssin?
_Vasilisa_ (tyrkkii häntä). Ulos!
_Aljoschka_ (siirtyen ovelle päin). Odota... ei sillä tavalla sovi!
Ensin hautausmarssi... juuri olen sen oppinut! Aivan verestä
musiikkia... maltahan vähän!
_Vasilisa_. Kyllä minä sinut maltatan... usutan koko kadun koirat
kimppuusi... kirottu pakana... vielä olet liian nuori -- minua
haukkumaan...
_Aljoschka_ (juoksujalassa). No, kyllä menen...
_Vasilisa_ (Bubnoville). Katso ett'ei hän jalallaan tänne astuisi!
Kuuletkos!?
_Bubnov_. En minä ole sinulle mikään oven vahti
_Vasilisa_. Se on minulle yhdentekevä, mikä sinä olet! Älä unohda, että
armosta sinä elät täällä! Muistatko, mitä olet velkaa minulle?
_Bubnov_ (levollisesti). En ole laskenut...
_Vasilisa_. Varo itseäsi... kyllä minä lasken!
_Aljoschka_ (avaa oven ja huutaa). Vasilisa Karpovna! Minä en pelkää
sinua... en yhtään! (Häviää).
(Luka nauraa).
_Vasilisa_. Kuka sinä olet?...
_Luka_. Matkamies... Toiviolainen...
_Vasilisa_. Yövytkö vai asumaanko jäät?
_Luka_. Sittenpähän nähdään...
_Vasilisa_. Onko passi!
_Luka_. Kyllä, minä voin...
_Vasilisa_. Anna tänne!
_Luka_. Minä tuon sitten... laahaan sen sinulle sinne huoneesesi...
_Vasilisa_. "Toiviolainen!"... sanoisit kerjäläinen -- niin olisi
lähempänä totuutta...
_Luka_ (huoaten). Et ole ollenkaan leppeä, muoriseni...
(Vasilisa menee Pepelin ovelle, Aljoschka kurkistaa
kyökin ovesta, kuiskaamalla: "Joko se meni?").
_Vasilisa_ (kääntyy häneen). Vieläkö sinä olet täällä?
(Aljoschka viheltää ja katoaa. Nastja ja Luka nauravat).
_Bubnov_ (Vasilisalle). Ei ole kotona...
_Vasilisa_. Kuka?
_Bubnov_. Vasjka...
_Vasilisa_. Kuka sinulle sanoi, että minä häntä etsin...
_Bubnov_. Näenhän minä... kun ympäri huonetta haet ja vilkuilet...
_Vasilisa_. Minä katselen onko kaikki järjestyksessä, ymmärrätkö? Miksi
lattia ei ole vieläkään la'aistu? Olenhan monta kertaa sanonut, että
lattian täytyy olla puhdas.
_Bubnov_. Se on näyttelijän vuoro...
_Vasilisa_. Se ei kuulu minuun, kenen on vuoro! Sen vaan sanon -- jos
terveyslautakunta sattuu tulemaan ja minua sakotetaan... niin paikalla
olette joka sorkka pellolla!
_Bubnov_ (maltilla). Millä sinä sitten käyt elämään?
_Vasilisa_. Ei rikan rahtuakaan saa olla! (Menee kyökkiin päin.
Nastjalle). Mitä sinä koikkelehdit ja seista toilailet, kuin mikäkin
kanto? Miksi turpasi on turvonnut? Ota ja lakaise lattia! Näitkö --
oliko Natalia täällä?
_Nastja_. En tiedä... en nähnyt...
_Vasilisa_. Bubnov! Kävikö sisareni täällä?
_Bubnov_. Nataliahan tämän tänne toi... (Tarkoittaa Lukaa).
_Vasilisa_. Olikos -- tämä kotona? (Tarkoittaa Pepeliä).
_Bubnov_. Vasjkako? Oli... silloin oli Natalia tässä myös ja puheli
Kleschjin kanssa...
_Vasilisa_. Minä en kysy kenen kanssa ja kuka puheli!... Sitä roskaa ja
sitä likaa... jokapaikassa! Voi, teitä... sikoja!... Ett' olis'
paikalla huone siivottu!... Kuuletteko!
(Menee sukkelaan).
_Bubnov_. On siinä aika peto -- siinä akassa!
_Luka_. Vanttera vaimo...
_Nastja_. Villiytyyhän tässä elämässä vaikka kuka elävä inehmo
sidottaisiin semmoiseen mieheen... kuin hänelläkin on, niin...
_Bubnov_. Mitä vielä, ei hän niin kovin sidottu ole...
_Luka_. Ainako hän sillä tavalla... räsähtää?
_Bubnov_. Aina... Henttunsa luoksehan se tuli, niinkuin näit, vaan sitä
ei ollutkaan kotona...
_Luka_. Paha taisi tulla mieli, luultavasti. Oho-hoo! Kuinka
monenlaista kansaa sitä onkin maan päällä ja kaikki isännöivät... ja
kaikenlaisilla keinoilla toinen toistaan pelottelevat, eikä sittenkään
ole elämässä järjestystä... eikä puhtautta...
_Bubnov_. Kukin tahtoo järjestystä, mutta puuttuu ymmärrystä. Kyllä se
sittenkin taitaa pitää se lattia lakaista... Nastja!.. Jos sinä sentään
alkaisit lakaista...
_Nastja_. Vielä mitä! Olenko minä teidän kamaripiikanne... (Lyhyen
äänettömyyden jälkeen). Menen ja juon itseni humalaan niin että...
_Bubnov_. Asiahan se on sekin...
_Luka_. Miksi sinä neitonen niin juoda tahdot? Äsken juuri itkit, ja
nyt aijot juoda itsesi humalaan!
_Nastja_ (vaativaisena). Kun tulen humalaan, alan uudelleen itkeä...
siinä kaikki!
_Bubnov_. Se ei ole paljon...
_Luka_. Mutta mistä syystä, sano? Ei syyttä syyläkään nenälle nouse...
(Nastja on ääneti ja nuokkuu).
_Luka_. Vai sillä lailla... Ehe-he... te herrasväki! Kuinka vielä
teidän käypi?... Jos minä tässä otan ja lakaisen. Missä on varsiluuta?
_Bubnov_. Oven takana, porstuassa...
(Luka menee porstuaan).
_Bubnov_. Nastjenka!
_Nastja_. No?
_Bubnov_. Miksi se Vasilisa niin sen Aljoschkan kimppuun hyökkää?
_Nastja_. Aljoschka oli sanonut hänestä että Vasjka on saanut hänestä
kyllikseen, aikoo nyt jättää hänet... ja ottaa sijaan Nataschan... Pois
minäkin täältä lähden... toiseen kortteeriin...
_Bubnov_. Miksi? Ja mihin?
_Nastja_. Olen kyllästynyt... Olen liika täällä...
_Bubnov_ (levollisesti). Sinä olet liikaa jokapaikassa... kaikki
ihmiset maan päällä ovat liikaa...
(Nyökyttelee päällään. Nousee, menee hiljakseen porstuaan.
Medvedjev tulee ja hänen perässään Luka varsiluuta kädessä).
_Medvedjev_. Minäkö muka en sinua tuntisi...
_Luka_. Entäs kaikki muut ihmiset -- tunnetko ne myös?
_Medvedjev_. Omassa poliisipiirissäni minun täytyy tuntea kaikki...
vaan sinua sentään en tunnekkaan.
_Luka_. Se on siitä syystä, setä, että maa ei kaikki mahtunut sinun
poliisipiiriisi... sitä jäi sattumalta vähän sen ulkopuolellekin...
(Menee kyökkiin).
_Medvedjev_ (menee Bubnovin luo). Se on totta, että minun piirini on
pieni... mutta pahempi kuin moni suuri... Äsken juuri, päivystysvaihdon
aikana, vein suutari Aljoschkan poliisikamariin... Ajatelkaas, kävi
istumaan keskelle katua, soittaa hanuria ja huutaa täyttä kurkkua: "en
tahdo mitään, enkä huoli mistään!" Kadulla on suuri liike -- hevosilla
ajetaan... voivat ajaa vielä yliten -- tai muuten vahingoittaa...
Semmoinen huimapää että... No, ei muuta kuin -- minä hetipaikalla
hänet kyöräsin putkaan... Ihmeen on halukas panemaan toimeen
epäjärjestystä...
_Bubnov_. Tuletko iltasilla dammia pelaamaan?
_Medvedjev_. Tulen. Th-ja... Entäs... Vasjka?
_Bubnov_. Mitäs hänestä... aivan kuin ennenkin...
_Medvedjev_. Siis yhä... elää?
_Bubnov_. Mikäs hänen on eläessä? Hänen kelpaa elää...
_Medvedjev_ (epäillen). Kelpaa? (Luka menee ämpäri kädessä porstuaan).
Thja... Tässä on puhe Vasjkasta... Etkö ole kuullut?...
_Bubnov_. Olen kuullut puheita kaikenlaisia...
_Medvedjev_. Vasilisan suhteen tarkoitan... etkö ole huomannut?...
_Bubnov_. Mitä?
_Medvedjev_. Noin... yleensä... Sinä ehkä tiedät, mutt' valehtelet?
sillä kaikkihan tietävät... (Ankarasti). Ei saa valehdella, veli
hyvä...
_Bubnov_. Miksi minä valehtelisin!
_Medvedjev_. Sitähän minäkin!... Vaan ne lurjukset, yhä kertoilevat:
että Vasjka muka olisi alkanut elää Vasilisan kanssa... mitä se minuun
kuuluu? Enhän minä hänen isänsä ole, minä olen -- eno... Ei minua
tarvitse siitä pilkata... (Kvaschnja tulee). Minkälaiseksi nykyinen
kansa on tullut... kaikesta tekee pilkkaa... Ahaa! Sinä jo tulit...
_Kvaschnja_. Aa, minun rakas reserviläiseni! Kuules Bubnov! Hän tänään
taas torilla iski minuun kiinni, että eikös muka mentäisi vihille...
_Bubnov_. Anna mennä... mitäs siinä on tuumimista? Rahoja löytyy ja
kavalieri on parhaissa voimissaan...
_Medvedjev_. Minäkö? Hoh-hoo!
_Kvaschnja_. Hm, halliparta! Ei, älä ollenkaan minun kipeimpään
paikkaani koske! Tuon kaiken minä, ystäväiseni, tunnen... Vanhan vaimon
miehelään meno on aivan sama, kuin hypätä talvella avantoon: kerran kun
olet sen tehnyt, -- koko ikäsi muistat...
_Medvedjev_. No, no, maltahan... miehiä -- on monenlaisia.
_Kvaschnja_. Mutta minä olen aina samanlainen! Kun entinen mieheni
äikähti -- levätköön hän siellä möyheässä mullassa -- niin koko pitkän
päivän istuin, ilosta, aivan yksikseni, -- istuin ja vaan ajattelin:
"tokkohan tämä onni on todellista?"...
_Medvedjev_. Jos sinua miehesi alinomaa syyttä lyödä hakkasi, niin
siitä olisi pitänyt valittaa poliisille...
_Kvaschnja_. Minä valitin Jumalalle kahdeksan vuotta, -- eikä sekään
auttanut!
_Medvedjev_. Nyt on kielletty vaimoa lyömästä... nyt on joka asiassa
ankara laki ja asetus! Ei saa ketään lyödä muuten kuin -- järjestyksen
vuoksi...
_Luka_ (taluttaa Annaa). No, vihdoinkin konttasimme... Voi sinua!
Kuinka voipi niin heikko olento lähteä yksin liikkeelle? Missä on sinun
paikkasi?
_Anna_ (osottaen sänkyä). Kiitos, vaari...
_Kvaschnja_. Katsokaa tuota tuossa... hänellä on myös aviomies!
_Luka_. Kovin on naikkonen heikko... Porstuassa seiniä myöten hapuroi
ja voihki... Miksi tekin päästätte hänet yksin liikkeelle?
_Kvaschnja_. Hänen kamaripiikansa taisi mennä kävelemään... Me emme
huomanneet, suokaa anteeksi, isäseni!
_Luka_. Sinä siinä -- vaan naurat... ei sovi heittää ihmistä tuolla
tavalla. Oli hän minkälainen tahansa oman hintansa arvoinen hän aina
on...
_Medvedjev_. Täytyy olla hoitaja! Yht'äkkiä -- kuolee? Siitä voi tulla
ankara kysymys... Täytyy hoitaa!
_Luka_. Totta, herra kersantti...
_Medvedjev_. Hm... se nyt on sillä lailla että... minä en vielä juuri
aivan tällä hetkellä ole ihan täysi kersantti... mutta...
_Luka_. Mutta ulkomuodosta päättäen olette oikea sankari...
(Porstuasta kuuluu melua, kolinaa ja epäselviä ääniä).
_Medvedjev_. Eiköhän siellä ole vaan -- skandaali?
_Bubnov_. Jotain sinnepäin...
_Kvaschnja_. Täytyy mennä katsomaan...
_Medvedjev_. Minun myös täytyy mennä... Oh, näitä virkamiehen vaivoja!
Minkätähden oikeastaan pitää eroittaa ihmisiä, kun he tappelevat?
Lakkaavathan ne itsestäänkin... väsyväthän ne viimein... Pitäisi antaa
vapaasti ihmisten kolhia toinen toistaan, niin paljon kuin kukin
sietää... Kyllä tappelut sillä tavalla vähenisivät... jokainen
selkäänsä saanut muistaisi kauemmin...
_Bubnov_ (nousten makuulavalta). Sinäpä puhuisit siitä esimiehillesi...
_Kostiljev_ (riuhtaisee oven selkoseljälleen, huutaa). Abraschka! Tule
sukkelaan... Vasilissa... tappaa Nataschan... joudu!
(Kvaschnja, Medvedjev, Bubnov syöksyvät porstuaan. Luka nyykyttää
päätään ja katsoo heidän jälkeensä).
_Anna_. Oi Jumalani... Natascha raukka!
_Luka_. Kutka siellä tappelevat?
_Anna_. Emännät... sisarukset --
_Luka_ (menee Annan luokse). Onko heillä jotain perinnönjakoa?
_Anna_. He ovat... molemmat... terveet ja kylläiset...
_Luka_. Kuinka sinua kutsutaan?
_Anna_. Anna -- minä olen... Kun katselen sinua... muistutat hyvin
paljon... isä-ukkoani... aivan samanlainen, lempeä... pehmeä...
_Luka_. On paljon pehmitetty, siitä syystä olen pehmeä...
(Nauraa särkyneellä äänellä).
Esirippu
TOINEN NÄYTÖS.
Sama paikka kuin edellisessä. Ilta. Lähellä uunia makuulavalla pelaavat
korttia Satin, Parooni, Krivoi-Zob ja Tattari. Kleschj ja Näyttelijä
katsovat toisten peliä. Bubnov pelaa omalla makuulavallaan Medvedjevin
kanssa dammi-peliä. Luka istuu jakkaralla Annan vuoteen vieressä.
Yömaja on valaistuna kahdella lampulla: yksi on seinällä lähellä kortin
pelaajia, toinen Bubnovin makuulavalla.
_Tattari_. Vielä yksi peli -- enempi en pelaa...
_Bubnov_. Zob! Paneppas lauluks'.
(Alkaa laulaa).
Päivä nousee, päivä laskee...
Krivoi-Zob (yhtyen lauluun).
Vankila on pimeä...
_Tattari_ (Satinille). Sekoita kortit! Hyvin sekoita! Kyllä sinut
tunnetaan...
_Bubnov_ ja _Krivoi-Zob_ (yhdessä).
Vartiat ne yhä valvoo -- niin eh!
Akkunani edessä.
_Anna_. Lyöntejä... solvauksia... niitä olen saanut... muuta en
elämässäni ole nähnyt!...
_Luka_. Älä sure -- muoriseni!
_Medvedjev_. Mitä sinä ajat? Katsohan vähän!...
_Bubnov_. Ahaa! Niin, niin juuri, niin!
_Tattari_ (pui Satinille nyrkkiä). Miksi kortin piiloon panet? Minä
näkee... eh, sinä!
_Krivoi-Zob_. Heitä pois korttisi, Asàn! Yks' kaikk' ne nylkevät
meitä... Bubnov, tee työ!
_Anna_. En muista -- milloin viimeksi sain edes ruokaa kyllikseni...
Jokaisen leipäpalan söin surulla... Elin alituisessa pelossa... Kärsin
paljon... Koko elinaikani kävin ryysyissä... koko onnettoman
elinkauteni... Ja minkä vuoksi?
_Luka_. Voi, sua lapsukaista! Väsynyt olet? Kaikki päättyy hyvin!
_Näyttelijä_ (Krivoi-Zobille). Aja soltulla... aja soltulla... perr...
_Parooni_. Meillä on -- kuningas.
_Kleschj_. Aina -- ne ottavat yli.
_Satin_. Se on meidän tapamme...
_Medvedjev_. Dammi!
_Bubnov_. Minulla on myös... Noh?
_Anna_. Nyt kuolen tässä...
_Kleschj_. Kas, kas miten! Ruhtinas, heitä pois korttisi! Heitä pois,
sanon!
_Näyttelijä_. Kyllä hän ymmärtää itsekin --
_Parooni_. Varo itseäsi, Andrjuschka, minä pian näytän sinulle mistä
viisi hirttä poikki on...
_Tattari_. Ja'a kerta vielä! Ruukku kävi vettä noutamassa, särki
itsens'... minä teen samoin!
_Kleschj_. (heilutellen päätään menee Bubnovin luo).
_Anna_. Sitä minä aina ajattelen, että... Jumalani! vieläkö
tulevassakin elämässä on määrätty minulle kärsimyksiä?... Vieläkö
sielläkin täytynee?...
_Luka_. Ei siellä mitään tule! Ole rauhassa! Ei mitään! Siellä saat
oikein levätä... Kärsi vielä vähäsen. Kaikki, rakkaani, kärsivät...
jokainen kärsii elämässään.
(Nousee ja menee kiireesti kyökkiin).
_Bubnov_ (laulaa).
Vartioitkaa vaikka kuinka...
_Krivoi-Zob_.
Enhän pääse täältä pois...
(2:si äänisesti).
Vaikka vapautta toivon... mutt' eh!
Kahleita en murtaa vois.
_Tattari_ (huutaen). A! Kortin pisti hihaansa!
_Parooni_ (joutuen hämilleen). No... Sinun nenääsikö se olisi pitänyt
pistää?
_Näyttelijä_ (vakuutuksella). Ruhtinas! Sinä erehdyit... ei kukaan,
koskaan pistänyt...
_Tattari_. Näinhän minä! Hän on veijari! En pelaa enempi!..
_Satin_ (korjaa kortit). Asàn, lopeta jo... Että me olemme veijareita
sen sinä kyllä tiesit... miksi kävit kanssamme pelaamaan?
_Parooni_. Hävisi pelissä kaksi kahenriunanrahaa, ja nyt pitää melua
kolmen ruplan edestä... ja vielä on ruhtinas!
_Tattari_ (tulisesti). Pitää pelata rehellisesti!