ARMI. Eläessään, niin, mutta paremmin ymmärretty kuoltuaan.
LEHMUS. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Joka tapauksessa
kiitos myötätunnostasi, Armi!
KALPA. Tässä taitaa alkaa hellät jäähyväiset, niin että minun
lopultakin täytyy lähteä.
LEHMUS. Yksi sana vielä! Voinko teidän vaitioloonne luottaa?
ARMI ja KALPA (nostaen oikeat kätensä). Pyhästi lupaamme ja vannomme.
LEHMUS. No, niin! Olen kohta valmis matkalle — Tuonen tuville. Pesuni
sain juuri. Vaatteet ja käsikirjoitukseni ynnä muut vehkeet paiskaan
tuota pikaa matkalaukkuuni. Ja ensi junassa katoan Helsingistä.
KALPA. Joko minä saan alkaa laulaa "Tuonen viita, rauhan viita"?
LEHMUS. Älä laske leikkiä, Ilmari! Tämä on vakava hetki. Näetsen, että
kaikki hyvin onnistuisi.
ARMI (hellästi). Kirjoitathan ainakin, minne pysähdyt lopullisesti
asumaan?
LEHMUS (samaan sävyyn). Tietysti. Ole huoleti!
KALPA (syrjään). Se on sittenkin vähän kamala, tuo eron hetki, kahdelle
lempivälle sydämelle.
LEHMUS. Ensi työkseni minun täytyy maksaa täti Nemlanderille yhden
kuukauden vuokra, ettei hän ainakaan ole huolissaan minusta.
KALPA (ojentaa kätensä). No hyvästi nyt sitte ja terveisiä kaikille,
jotka ovat ennen meitä sinne mennet.
LEHMUS (halaillen Ilmaria). Hyvästi, seppo Ilmari! Kiitos rahoista! Ja
jos tarvitsen lisää, niin toivon, että niitä hankit yhtä auliisti kuin
tähänkin saakka.
KALPA. Koeta nyt kuitenkin olla säästäväinen äläkä juo liian paljon,
vaikka siellä hiukan kuuma tulisikin!
LEHMUS. Sano sinä parhaat terveiseni ystävilleni ja vihamiehilleni,
lukijoilleni ja arvostelijoilleni, koko teatteriyleisölle, joka on
kappaleitani katsoessa joko itkenyt tahi nauranut, käsiään paukutellut
tahi selkäni takana panetellut minua, kaikille ruokarouville,
joiden luona olen asunut, Osmolalle, Ekbergin kahvilalle, josta
minulta on kaksi paria kalossia viety, Kansallis-Pankille ja muille
saamamiehilleni, suutari Ahoselle, joka paikkasi saappaani viimeisen
kerran, ja räätäli Kettuselle, jolle housuni jäivät korjattaviksi
j.n.e., kaikille, kaikille, koko maailmalle, joka iloita mahtakoon
edelleenkin niinkuin se on tehnyt tähän saakka! Amen!
KALPA. Kiitos jäähyväispuheestasi. Se oli tosin hieman pitkä, mutta
liikuttava. (Puristaa Lehmuksen kättä.) Näkemiin siis — toisessa
maailmassa!
LEHMUS. Se on ainakin varma, että siellä kerran tapaamme toisemme
kaikki.
KALPA (ojentaen kättä Armille). Näkemiin, Neiti Kanerva!
ARMI. Toivottavasti vielä tällä puolen Tuonelan jokea?
KALPA (vakuuttavasti). Kyllä. Minä tulen ankarasti pitämän teitä
silmällä, että pysytte uskollisena Eerolle vielä hänen kuolemansakin
jälkeen.
LEHMUS. Niin, seppo, ole hyvä ja käy vähän Armia tervehtimässä, jos
joudat!
KALPA. Jos suvaitsette? Albertinkatu... mikäs se olikaan taas?
ARMI. Minä aionkin muuttaa tänne Eeron huoneeseen. (Lehmukselle). Eihän
sinulla ole mitään sitä vastaan?
LEHMUS. Päinvastoin. Sehän sopii mainiosti.
ARMI. Olen jo kauan ollut tyytymätön asuntooni siellä. Niin että
tervetuloa vain tänne, herra Kalpa!
KALPA (paatoksella). Oi, täällä, näiden rakkaiden seinien sisällähän
meidän tulee niin hauska yhdessä muistella rakasta vainajata.
(Puristaen Armin kättä). Kiitos kiitos, minä käyn täällä hyvin usein
ja niin mielelläni, niin kovin mielelläni. (Lehmukselle). Vielä kerran
kätesi, Eero!
LEHMUS (katellen). No, mene jo! Hyvästi!
KALPA. Aa! Minä tunnen jo, että alat kylmetä, kätesi on kuin jää.
Melkein jo ruumiin haju pistää nokkaani. (Peräytyy, kauhun ilme
kasvoissa, eteiseen ja poistuu).
ARMI ja LEHMUS (huiskuttavat nauraen hänelle käsiään jäähyväiseksi).
Hyvästi, hyvästi!
LEHMUS. Minä luulen todellakin, että tästä tulee peevelin hauska juttu.
ARMI. Oikea huvinäytelmän aihe. Ajattelepas sitä siellä maalla, ehkä
saat kokoon oikean kassakappaleen.
LEHMUS. Aihehan on sinun keksimäsi. Sinun pitää siis olla yhteistyössä
kanssani edelleenkin.
ARMI. Tietysti. Minä johdan toimintaa täällä, sinä siellä. Teemme työtä
kukin tahollamme ja olemme kuitenkin yhteistyössä. Siten valmistamme
omankodin perustamiskassan.
LEHMUS (taputtaen Armia molemmin käsin poskille). Aa! Vai sitä se
kassakappale tiesikin? Kuuleppas, Armi, sinä olet oikein nerokas
kirjailijatar. Sinun pitää saada kunniadiploomi, koska varat eivät
riitä rahapalkinnoksi. (Suutelee Armia). Kas tuossa!
ARMI (väistellen). Nenän päähän! Hyi, sinua! (Pyyhkien nenäänsä).
LEHMUS. Miksikäs painoit kasvojasi alaspäin? — Muutenhan nenä on
ihmiskasvojen korkein ennätys. Ja minä rakastan ylänköjä, huippuja,
niinkuin tiedät, joista ihmishenki voi vapaasti liidellä yli maailman
alhaisuuden.
ARMI. Runoilija! Missä on matkalaukkusi? Minä autan sinua matkalle.
LEHMUS. Loiskis! Minä kyllä laitan sen itse. Nyt käyn pikimältäni täti
Nemlanderin luona.
ARMI. Mutta älä hiisku hänelle mitään vielä siitä, että minä muutan
tänne!
LEHMUS. Johan nyt! Minä lunnollisesti katoan täältä kenenkään
aavistamatta. Polta paperossi sillä aikaa! (Menee vasemmalle).
ARMI (vetää oven hänen jälkeensä kiinni ja aikoo mennä kirjoituspöydän
luo. Samassa soi eteisen kello. Miettii hetken, mennäkö aukaisemaan, ja
juoksee sitte eteiseen avaamaan).
VÄINÖ TURPAINEN (ilmestyy eteiseen). Vai niin! Pyydän anteeksi! Eikö
herra Lehmus ole tavattavissa?
ARMI. Ei ole.
TURPAINEN. Mutta hän lienee kuitenkin kotona? Ainakin kuuluu hän vielä
äsken olleen kotona.
ARMI. Sopii katsoa huoneeseen.
TURPAINEN (astuu askeleen huoneeseen ja katsoo ympärilleen).
ARMI. Niinkuin näkyy, olen täällä vain minä.
TURPAINEN. Ja myöskin minä.
ARMI. Tuon röyhkeyden tunnen kyllä ennestään. Ja kuitenkin toi kai
toimittaja Nokkonen jo Lehmuksen vastauksen?
TURPAINEN. Mutta minä tulin sittenkin, sillä minulla oli syytä otaksua,
että se oli toisen henkilön innoittama.
ARMI. Mikä kuitenkin on suuri erehdys.
TURPAINEN. Kuulin, ketä oli täällä, ja siitä tein johtopäätökseni.
ARMI. Parasta on olla tekemättä mitään johtopäätöksiä.
TURPAINEN. Minä huomaan, että puheemme käy aivan personattomasti ja
että vältetään kaikkia nimiä.
ARMI. Niitä on jo kauan vältetty ja syystä.
TURPAINEN. Ja kuitenkin olemme ennen olleet koko joukon likempänä
toisiamme.
ARMI. Onko siis viittaus tuohon jonkinlainen avain koko tähän juttuun?
Siinä tapauksessa olisi ollut parempi välttää myöskin personallista
kohtausta kanssani ja jättää kokonaan käynti täällä.
TURPAINEN. Syy käyntiini ei ole kuitenkaan enää mikään salaisuus.
Minulla lienee toki oikeus puolustaa kunniatani?
ARMI (nauraa pilkallisesti). Tämä on todellakin jo kovin naurettavaa.
Minä ymmärrän mainiosti, miksi tällä lailla sekä sanoin että teoin
olette käynyt Eero Lehmuksen kimppuun. Mutta kaikki tuo on liian
halpamaista. Minä en ole koskaan ollut millään lailla sidottu
teihin. Ja että ystävyyteni Eero Lehmuksen kanssa on vienyt teitä,
arvostelijana ja julkisen sanan palvelijana suorastaan kostoon, se
on... se on — en tiedä mitä sanoa — enemmän kuin inhoittavaa. Hyi!
Menkää tiehenne!
TURPAINEN. Kyllä, minä menen. Mutta minä tulen takaisin... ja jo
huomenna. Sillä minä tahdon tavata vain herra Lehmusta. Hänen tähtensä
tulinkin tänne enkä kenenkään muun. Hyvästi! (Poistuu).
ARMI. Hyvästi! Hyvästi! Menkää! Menkää! (Riennättää Turpaisen ulos
ja sulkee oven hänen jälkeensä). Oo! Onpas nämä oloja tässä meidän
rakkaassa Suomenmaassamme! Personallista, puolueellista kaikki, kaikki!
Kateutta, kostoa, panettelua, parjausta, vihaa, vainoa vain, — hyi,
kuinka inhoittavaa! Suoruus, rehellisyys, puhtaus, — niin hengen kuin
ruumiin, — kaikki on mennyttä, kuin pois pyyhitty hyveiden joukosta!
Riekaleissa vain rehentelee kansamme henki ulkonaisen rikkinäisyytensä
ohessa. (Heittäytyy istumaan kirjoituspöydän ääreen, pää käsien
nojassa).
LEHMUS (tulee vasemmalta). Kas niin! Nyt sekin asia on selvä. — No?
Mitäs sinä niin olet siihen mietteihisi vajonnut?
ARMI (heittäen päätään taaksepäin). Ah! En tiedä pitääkö itkeä vai
nauraa?
LEHMUS. Nauraa, tietysti. Maailmassa pitää kaikelle nauraa, kaikkein
surullisimmallekin, niin on helppo elää, ainakin helpompi. — Mutta
mitäs oikeastaan on tapahtunut? Siitäkö olet pahoillasi, etten sallinut
sinun taannoin matkalaukkuani valmistaa?
ARMI. Minun pitäisi sinulle, Eero, ehkä tehdä pieni tunnustus ennenkuin
lähdet.
LEHMUS. Ja se on?
ARMI. En tiedä oikeastaan, mikä olisi parempi, puhuako vai olla vaiti.
LEHMUS. Sano suoraan vain, kuinka paljon tarvitset. Minä annan niin
paljon kuin liikenee. Ja jos pitää, niin pyydän tädiltä takaisin, minkä
hänelle juuri vein.
ARMI. Äsh! Joutavia!
LEHMUS. Tuo sinun maailmantuskasi on kiusoittava. Jos olet
synnytyspoltteissa, niin pane runosi paperille läsnäolostani vähääkään
välittämättä!
ARMI. No, niin, minä puhun sittenkin.
LEHMUS. Tulee kai jotakin kauheata?
ARMI (nousee). Tule tähän leposohvalle viereeni istumaan! (vetää
Lehmusta kädestä viereensä).
LEHMUS (yhä edelleen leikkisästi). Ihan sinä, Armi, pelotat minua.
(Istuutuu.)
ARMI. Minä tahdoin sanoa sinulle, että minä oikeastaan olen syypää
tuohon juttuusi Turpaisen kanssa.
LEHMUS (peräytyy). Sinä? Millä lailla?
ARMI. Näetkös, vuosi sitte, kesällä me tutustuimme toisiimme
Punkaharjulla.
LEHMUS (mielenkiinnolla). Alku on lupaava. — Ja rakastuitte toisiinne?
ARMI. Minun puoleltani ei mitään semmoista ollut, sen tunnen nyt.
LEHMUS. Kunko olet minuun rakastunut?
ARMI. Älä viitsi! Odotahan nyt!
LEHMUS. Mutta silloin sitä semmoista kuitenkin oli — hänen puoleltaan,
niinkö?
ARMI. Otaksun, — koska hän minua kosi.
LEHMUS. Mutta sai rukkaset?
ARMI. Muuta hän ei voinutkaan saada.
LEHMUS. Miesparka! En olisi tahtonut olla hänen sijassaan.
ARMI. Ja siitä tietysti johtuu! tuo hänen kiukkunsa meitä ja
kirjallista tointamme kohtaan.
LEHMUS. No, nyt minä olen selvillä! Mustasukkaisuutta, kateutta,
kostoa, — kun me olemme löytäneet toisemme.
ARMI. Se on niin, Eero, olkoonpa kuinka paha tahansa otaksua tuommoisia
syitä. Mutta nuo intohimot ovat niin inhimillisiä ja siksi niin
oikeutettuja, jos niitä sillä voi puolustaa.
LEHMUS. Sinä olet jalo vihamiestäsikin kohtaan. Mutta kuinkas minun
silloin käy poissa ollessani? Kun en vain saisi Kalvalta toiseen
maailmaan mustareunaista kirjettä ilmoituksella, että minut sittenkin
olet hyljännyt Väinö Turpaisen tähden?
ARMI (viekkaasti). Sen saat sitte nähdä.
LEHMUS (katsoen pitkältä Armiin ja viivytellen repliikkiään). Vaimo,
sinun nimesi on — kavaluus.
ARMI. Ei puhuta siitä, nyt sen enempää. Sanon vain vielä kerran: sen
saat sitte nähdä.
LEHMUS. Aivoissani alkaa päivä sarastaa. Sinä aioit jollakin lailla
käyttää hyväksesi tuota vanhaa rakkautta.
ARMI. Sinun luvallasi vain, ei muutoin.
LEHMUS. Hyvä! Minä annan luvan. Minä luotan sinuun, Armi.
ARMI (Suutelee Lehmusta). Tuossa sinetti! Ja nyt ei enempää siitä
asiasta. (Nousee.) Minäkin nyt lähden. Ja sinä saat sonnustautua
matkalle.
LEHMUS (katsoen kelloaan). Kello yksi ja kymmenen lähtee minun junani.
Minulla on vielä tunti ja viisi minuuttia jälellä. Ja valmistautuminen
ei vie kuin neljännes tuntia aikaa.
ARMI. Siis — kuulumisiin ensin, niin pian kuin suinkin? (Molemmista
käsistä Lehmusta pidellen).
LEHMUS. Kuolleenakin pidän sinua _au courant des affaires_. (Suutelee
Armia).
ARMI (eteisessä). Hyvästi! Onnistukoon matkasi hyvin. (Poistuu).
LEHMUS. Iloksi ja huviksi koko maailmalle — tämä varsin harvinainen
kepponen! Niin toivon. (Sulkee oven Armin jälkeen ja palaa huoneeseen.
Hän näpäyttää iloisesti sormiaan, viheltää, vetää vuoteen alta
esille matkalaukkunsa, sulloo siihen sikin sokin vaatteitaan ja
käsikirjoituksiaan ja häärää kiireesti toimissaan, milloin lievästi
kiraisten, milloin nauraen omille ajatuksilleen).
EMMA (oven takana vasemmalla, kolkuttaen). Saanko minä häiritä vieläkin?
LEHMUS. Tulkaa sisään vain, täti!
EMMA (tulee). Minä tahdoin vain kysyä, kuinka kauan Eero viipyy
matkallaan?
LEHMUS. En tiedä mitään, täti. Ehkä tulen hyvinkin pian, mutta ehkä en
tule koskaan enää.
EMMA. Taivas varjelkoon! Ei nyt saa tuolla lailla puhua!
LEHMUS. Mistä sen tietää, täti? Kuolevaisiahan olemme kaikki.
EMMA. Se on kyllä niin. Mutta jos elää?
LEHMUS. Niin tulen jokatapauksessa heti, kun rahat ovat loppuneet.
Silloin saa täti minut varmasti takaisin.
EMMA (hiljaisesti). Sen minä kyllä luulen.
LEHMUS. Eikös se ole hauskaa, se? Ja minä kun luulin, että täti ottaa
minut avosylin vastaan.
EMMA. Mutta jos Eeroa kysytään, mitä minun on sanottava?
LEHMUS. Sanokaa vain, että "otti ja lähti sanomatta minne ja miten
pitkäksi aikaa. Ei kukaan tiedä minne hän on matkustanut, eivät edes
hänen läheisimmät ystävänsä."
EMMA. Nyt Eero laskee leikkiä. Eikös Eero maininnut mitään niille
tovereilleenkaan, jotka vast'ikään olivat täällä?
LEHMUS. Herran tähden, täti, niitähän minä juuri pakoonkin lähden, kuin
pahimpia karhujani. Ystäväthän ne aina hädässä hylkäävät, kun taas
pahimmat vihamiehet siinä aina ovat mukana puulla päähän lyömässä, jos
hiukankin yrittää päätään ylös nostaa.
EMMA. Eerohan nyt on kovin katkeralla ja synkällä tuulella.
LEHMUS. Sen luontoinen minä pohjaltani oikeastaan olenkin, vaikka vain
suottailen surustani ja olen iloinen olevinani, täti kulta. (On saanut
laukkunsa valmiiksi).
EMMA (silmiään pyyhkien ja Eeroa hyväillen). Rakas Eero! Et saa puhua
noin! Minun käy sinua jo kovin sääliksi.
LEHMUS (irroittautuen hänestä). Joutavia, täti! Hyvästi nyt! Ei ole
aikaa enää. (Pukeutuu eteisessä).
EMMA. Onnea nyt matkallesi, Eero kulta!
LEHMUS. Kiitos, täti! Ja terveisiä koko maailmalle, kaikille ihmisille,
niin hyville kuin pahoille! Pilvien tuolla puolen näemme toisemme
jälleen! (Menee).
Esirippu.