(Sama huone kuin ensimäisessä näytöksessä).
ARMI (tulee vasemmalta). Minä saan siis asua tässä huoneessa niin kauan
kuin herra Lehmus on poissa?
EMMA (joka tulee hänen jäljessään). Samahan se minulle on, kuka tästä
vuokran maksaa.
ARMI. Eikös herra Lehmus pidättänyt tätä itselleen palatakseen?
EMMA. Kyllä, — tavallaan. Mutta hän oli niin omituinen lähtiessään,
— puhui niin ristiin ja sekaisin. Nähtävästi koetti hän teennäisellä
iloisuudella peittää synkkämielisyyttään.
ARMI. Niinkö? Ihanko totta?
EMMA. Eikös teistäkin sitte siltä näyttänyt, neiti? Tehän olitte
myöskin täällä vähää ennen hänen lähtöään?
ARMI. Ehkä vähän. Mutta minä olen jo niin tottunut hänen
omituisuuksiinsa.
EMMA. No, eikös hän teille mitään maininnut siitä, kuinka kauan aikoi
viipyä poissa?
ARMI. Tuossa kuukauden vaiheille hän arveli tarvitsevansa työtään
lopettaakseen jossakin maalla, rauhassa, kenenkään häiritsemättä.
EMMA. Sillä aikaahan neiti kyllä ehtii löytää itselleen toisen sopivan
asunnon. Niin että jääkää vain sitte toistaiseksi tähän huoneeseen,
niinkuin sanoin.
ARMI. Olen jo aikoja sitte sanonut itseni irti nykyisestä huoneestani.
Minä siis lähden noutamaan tavarani tänne heti paikalla.
EMMA. Tehkää niin hyvin, tehkää niin hyvin! — Niinkuin näette: huone on
jo siivottu ja laitettu siihen kuntoon, jossa se olla voi.
(Eteisen kello soi).
ARMI. Mitäs vieraita tänne nyt on tulossa?
EMMA. Kai entisen vuokralaisen tuttavia, jotka eivät tiedä hänen
matkustaneen pois. (Menee ovea aukaisemaan).
NOKKONEN (astuu eteiseen). Eikös kirjailija Lehmus ole kotona?
EMMA. Ei ole.
NOKKONEN. Saanko kysyä: onko hän kaupungilla ja kaupungissa, vai...?
EMMA. Ei. Hän on matkustanut maalle.
NOKKONEN (tullen huoneeseen). Anteeksi! Koska näen Neiti Kanervan
olevan täällä, niin pyydän saada kysyä, tietääkö Neiti mitään
kirjailija Lehmuksen olinpaikasta?
ARMI. En, en mitään. Mutta kuinka niin, jos saan luvan kysyä?
NOKKONEN. Minä pyydän, että kysymyksiini suhtauduttaisiin ihan
rauhallisesti.
ARMI (pelästyvinään). Onko siis jotakin tapahtunut?
EMMA (pelästyen tosi teossa). Herra Jumala! Mitä on tapahtunut?
NOKKONEN. Varmaan ei tiedetä mitään ja sen tautta juuri tulin tänne
saadakseni tiedon joko todetuksi tahi kumotuksi.
ARMI. Minkä tiedon?
EMMA. Niin, minkä tiedon? Puhukaa!
NOKKONEN. Pyydän, rauhoittukaa, hyvät naiset! Asia on yksinkertaisesti
tämä. Olin juuri Uutistoimistossa. Sinne tuli Tammisaaresta
sähkösanoma...
EMMA (Armille). Hän lähti siis sinnepäin.
NOKKONEN. ... sähkösanoma, että rautatiesillan kohdalta oli löydetty
muutamia käsikirjoituslehtiä, joista yhdessä oli kirjailija Lehmuksen
nimi.
EMMA. Voi, taivas!
ARMI. Entä sitte? Entä sitte?
NOKKONEN. Ja koska järvestä löytyi miehen leveälierinen hattu, jonka
joku matkustaja tunsi kirjailija Lehmuksen hatuksi, hän kun oli nähnyt
hänet junassa...
EMMA. Enkös minä aavistanut jo jotakin semmoista?
ARMI. Sehän olisi kamalata! Mutta eihän se ole sanottu, että se oli
juuri hänen?
NOKKONEN. Sepäs se on, että kirjailija Lehmus oli sille matkustajalle
sanonut olevansa matkalla Hankoon, mutta kun häntä sitte ei junassa
ollutkaan, niin otaksutaan, että joku tapaturma todella olisi
tapahtunut.
ARMI (ottaa nenäliinansa, kääntyy poispäin ja pyyhkii silmiään).
EMMA. Voi, neiti hyvä! Voi, neiti hyvä!
NOKKONEN. Huomatkaa, hyvät naiset, että minä sanoin: otaksutaan. Sehän
ei vielä merkitse mitään varmaa.
EMMA. Mutta hyvin mahdollista se kyllä on.
NOKKONEN. Saanko luvan kysyä: millä perusteilla rouva niin luulee?
EMMA. Hänhän oli niin kovin synkkämielinen täältä lähtiessään, niin
äärettömän masentunut ja alakuloinen.
NOKKONEN. Todellakin? Todellakin? Sehän jotakin viittaisi sinnepäin
myös.
EMMA. Hänhän melkein puhui kuin olisi ollut valmis kuolemaan.
ARMI. Ei rouva Nemlander, se ei voi olla totta, se ei voi olla totta!
NOKKONEN. Mutta tietäähän Neiti Kanerva syyn tuohon synkkämielisyyteen?
Tunnettehan asian, joka koski herrojen Lehmuksen ja Turpaisen välejä?
EMMA. Minkä asian? Kertokaa!
ARMI Oi, joutavia! Siitä ei maksa puhua.
NOKKONEN. Minun mielestäni se ei ole joutava. Päinvastoin luulen, että
siinä syy mahdollisesti piileekin.
ARMI. No, jos niin todellakin on, niin on se kurja teko herra Turpaisen
puolelta.
EMMA. Minä en ymmärrä mitään.
NOKKONEN. Anteeksi, neiti, ja malttakaahan mielenne! Liian aikaista on
vielä ruveta ketään tuomitsemaan. Niinkuin sanoin, niin on tämä kaikki
vielä pelkkää otaksumista vain.
ARMI. Mitäs te sitte, herra Toimittaja, tuommoisia "ankkoja" laskette
liikkeelle, ennenkuin olette asiasta varma?
EMMA. En mitään ymmärrä.
NOKKONEN. Anteeksi, neiti, että pyydän teitä hiukan hillitsemään
kiukkuanne. Minä olen tänne tullut, niinkuin sanoin, saamaan
valaistusta tälle asialle. Ja sitä olen saanut jo osaksi. Ensiksi
tiedän nyt, että herra Lehmus on matkustanut kaupungista pois, ja
toiseksi, että hän lähtiessään on ollut kovin synkkämielinen, niinkuin
rouva Nemlander voi todistaa.
EMMA. Sen voin, vaikka valallani.
NOKKONEN. Ja siinä on koko lailla tukea otaksumisille tuon surullisen
sähkösanoman johdosta.
ARMI. No niin. Minä en kiellä. Päinvastoin pyydän nyt, että jos jotakin
vielä saatte kuulla, niin heti paikalla tuotte tiedon minulle.
EMMA. Niin, niin! Olkaa niin hyvä!
ARMI. Sillä minä tulen asumaan täällä.
NOKKONEN. Niinkö?
ARMI. Juuri tässä huoneessa. (Emmalle.) Lähden nyt siis vain hakemaan
tavarani. Näkemiin siis, rouva Nemlander! (On mennä eteiseen).
EMMA. Neidin vaatteet jäivät sinne minun puolelleni.
ARMI. Se on totta. Minähän tulin sitä kautta. Menenkin siis sitä tietä.
(Poistua vasemmalle).
NOKKONEN. Anteeksi, rouva Nemlander, minä pyytäisin nöyrimmästi,
äskeisten sanojenne johdosta, vielä saada haastatella teitä.
EMMA. Tehkää niin hyvin! Olen itsekin kovin utelias kuulemaan jotakin
lisää tästä asiasta.
NOKKONEN. En ole vielä tullut esitelleeksi itseäni: nimeni on Nokkonen.
EMMA. Tehkää hyvin ja istukaa, herra Nokkonen! (Istuutuvat.) Kuulin,
että olette sanomalehdentoimitlaja?
NOKKONEN. Niin, "Uuden Ajan" toimituksesta.
EMMA. Minä pyytäisin vain, hyvä herra Nokkonen, ettette minua
mainitsisi lehdessänne, ettette ainakaan mitään pahaa minusta puhuisi.
NOKKONEN. Varjelkoon! Ei se ole tapani. Eikähän ole vähintäkään syytä.
EMMA. Ei vähääkään, sen voin vakuuttaa. Mutta sanomalehdet kun niin
pian nimiä mainitsevat ja kaikellaisia "ankkoja", niinkuin sanotaan,
levittävät, niin...
NOKKONEN. "Uusi Aika" ei sitä tee. Virkaveljillemme se kyllä usemmiten
sattuu.
EMMA. Niin no, kun sen lupaatte... Minkä sanojeni johdosta, äsken
tarkoititte?
NOKKONEN ottaa esille muistikirjan ja lyijykynän. Sanoitte että
kirjailija Lehmus oli kovin synkkämielinen lähtiessään, — masentunut ja
alakuloinen.
EMMA. Niin, niin oli, — kovin, kovin.
NOKKONEN. Sanoiko hän olevansa valmis kuolemaan?
EMMA. Hänen viimeiset sanansa olivat: "Pilvien tuolla puolen näemme
toisemme jälleen".
NOKKONEN. Niinkö? (Kirjoittaa.) Nämä sanathan todellakin ovat paljon
merkitseviä.
EMMA. Ne ovat todellakin hirvittäviä.
NOKKONEN. Muistatteko ehkä vielä joitakin muita hänen lauseitaan?
EMMA. Sanasta sanaan en. Mutta jotakin sinnepäin hän puhui, etteivät
hänen läheisimmät ystävänsäkään tiedä, minne hän matkustaa ja kuinka
pitkäksi aikaa, että ystävät kyllä hädässä aina hylkäävät, mutta että
vihamiehet silloin aina muistavat ja lyövät puulla päähän ja... ja ...
Niin, en minä todellakaan muuta muista. Mutta kovin eriskummainen ja
synkkämielinen hän vain oli lähtiessään.
NOKKONEN (joka sillä aikaa myös on tehnyt muistiinpanoja). Anteeksi:
hän siis vain lähtiessään oli eriskummainen?
EMMA. Niin, niin. Ennen en minä ainakaan ollut mitään semmoista
huomannut. Päinvastoin hän oli aina hyvin iloinen ja hauska.
NOKKONEN. Tämä on myöskin kovin tärkeä seikka. Se selvittää myös paljon
tätä tekoa, sen motiiveja oikeastaan.
EMMA. Kuinka niin, herra Nokkonen? Minä olen myös kovin utelias
kuulemaan. Teidän äskeisistä sanoistanne olin huomaavinani, että
jotakin oli tapahtunut, joka... Enkö minä, vuorostani, nyt saisi vähän
teitä haastatella? Olen niin kovin utelias kuulemaan.
NOKKONEN. Se nyt on vain eräs syrjäinen tapaus, joka voi olla
yhteydessä tämän asian kanssa. Mutta koska sitä ei ole täydellisesti
selvitetty, niin minun todellakin on vähän vaikea...
EMMA. Joku rakkausjuttu, eikö niin?
NOKKONEN. Ei, ei. Ei, ei.
EMMA. Sanokaa suoraan vain! Tietysti se on niin. Minä olen varma siitä.
NOKKONEN. Mutta minä vakuutan. Ainakaan en minä tiedä mitään sellaista.
EMMA. Mitäs sitte? Selittäkäähän! Parempihan on, ettei ruveta mitään
vääriä huhuja levittämään.
NOKKONEN. Niitä tietysti on vältettävä jo sanomalehtien oman arvon ja
kunnian vuoksi.
EMMA. Voittehan sen nyt minulle sanoa, herra Nokkonen — näin meidän
kesken. Minä lupaan, etten puhu kenellekään. Minä pyydän. No! No!
NOKKONEN. Lyhyesti sanoen: eräs... kirjallinen jupakka erään toisen...
kirjailijan kanssa eräästä kirjallisesta asiasta.
EMMA. Mitä se on? Minä en oikein ymmärrä. Kirjallinen tupakka? Mitä se
on?
NOKKONEN. Jupakka! Jupakka! Erimielisyys...
EMMA. Riita siis jonkun kanssa?
NOKKONEN. Niin, mutta hyvin kunnialle käypä.
EMMA. No, että se herra Lehmus viitsikin sitä niin sydämelleen ottaa!
Ja minä jo luulin jotakin pahempaa siinä olevan. Meillähän, Jumala
paratkoon, on riitaa ja erimielisyyttä joka päivä ja joka paikassa
ja joka ainoasta asiasta, jopa hyvinkin kunnialle käypää, niin että
olisihan sitä jo pitänyt siihen tottua. Jos kaikki kunniansa tähden
järveen juoksisivat, niin ei, totta tosiaan, montakaan henkeä meidän
maassamme enää kuivalle maalle jäisi. (Eteisen kello soi hyvin
kiireesti ja monia kertaa peräkkäin) Kas niin! Joko se Neiti Kanerva
ehti takaisin?
NOKKONEN (hyvästellen). Pyydän siis saada kiittää tiedoista. (Kello soi
jälleen monta kertaa.)
EMMA. Silläpäs nyt on kiire! (Rientää eteiseen.) Minä tulen
aukaisemaan, minä tulen. (Aukaisee oven.)
KALPA (hätääntyneenä, tulee). Hyvä päivää, rouva Nemlander! Onko Neiti
Kanerva täällä?
EMMA. Ei ole enää. Hän kävi taannoin, mutta läksi taas.
KALPA. Sepä nyt ikävä! Tiedättekö, minne hän meni?
EMMA. Kotiaan... asuntoonsa.
KALPA. Mutta minähän tulen juuri sieltä. Ei häntä kotona ollut.
EMMA. Sitte olette ehkä kulkeneet ristiin. Hän sanoi vain käyvänsä
tavaroitaan hakemassa.
KALPA. Hän siis tulee takaisin?
EMMA. Hän muuttaa tänne asumaan kokonaan.
KALPA. Sitte minä odotan häntä. (Riisuu päällysvaatteensa eteiseen).
EMMA. Tehkää niin hyvin, herra Kalpa. Täällä on toinenkin vieras, joka
voi kertoa teille uutisia, vaikka...
KALPA (tulee sisään ja tervehtii Nokkosta).
NOKKONEN. Ikävä kyllä — ikäviä.
KALPA. Te siis jo tiedätte?
NOKKONEN (pöyhkeilevästi). Kuinkas?... Mehän elämme aina muista edellä.
KALPA. Entäs Neiti Kanerva?
NOKKONEN. Hänkin.
EMMA. Mutta kuinka se on mahdollista, herra Kalpa? Kuinka se on
mahdollista?
KALPA. Minun on vaikea selittää. Se on aivan käsittämätöntä. En olisi
uskonut.
EMMA. Niin minunkin. En minäkään.
NOKKONEN. Onko teillä, herra Kalpa, siis ehkä varmoja tietoja asiasta?
Olen iloinen, että sain tavata teitä täällä. Sillä tulin juuri
tarkistamaan Uutistoimiston saaman sähkösanoman todenperäisyyttä.
EMMA. Niin, herra Kalpa, olisiko sittenkin siinä joku onneton
rakkausjuttu alla?
KALPA. Ei alla eikä yllä. Olkaa nyt huoleti, rouva Nemlander! Ja
anteeksi, että pyytäisin saada puhua muutaman minuutin kahden kesken
herra Nokkosen kanssa.
NOKKONEN. Niin, minäkin pyytäisin.
EMMA. Tehkää niin hyvin! Minä menen. Minä menen. (Menee vasemmalle).
KALPA (saattaen Emman ovelle). Anteeksi nyt ja kiitos! (Nokkoselle.)
Minä tunnen jo saamanne sähkösanoman sisällyksen.
NOKKONEN. Mitäs arvelette? Onko ehkä syytä epäillä sen todenperäisyyttä?
KALPA. Valitettavasti ei. En uskoisi sitä, ellen itse tänään olisi
saanut kirjettä ystävältäni.
NOKKONEN. Saanko ehkä tietää...?
KALPA. Kernaasti. Hän ilmoittaa suoraan, ettei jaksa kauempaa tätä
ilvettä kestää. "Kun luet nämä rivit", kirjoittaa hän minulle, "niin
olen jo Vellamon neitojen oma".
NOKKONEN. Ei siis tapaturma, niinkuin olisi voinut olettaa sähkösanoman
mukaan, vaan itsemurha?
KALPA. Sellaiseen epätoivon tekoon en todellakaan olisi luullut hänen
ryhtyvän.
NOKKONEN. Se on kovin surullinen tapaus, tosiaankin.
KALPA. Niin, mutta mikä siihen on syynä, sen te, herra Nokkonen,
tiedätte yhtä hyvin kuin minä.
NOKKONEN. Tekin luulette siis, että se kunnianloukkausjuttu...?
KALPA. Tietysti! Mikäs muu? Siinä sen näette, ettei saa laskea leikkiä
vakavilla asioilla. Minäkin luulin, että ystäväni otti kaikki vain
kevyesti kuin leikin kannalta, mutta nyt sen näen, kuinka syvästi
kaikki häneen oli koskenut. Hän ei jaksanut tuota häväistystä ja
parjausta enää kestää.
NOKKONEN. Voinko siis olla ihan varma siitä, että hän todellakin on
päättänyt päivänsä?
KALPA. Varma? Kuinka te voitte minulta semmoista kysyä?
NOKKONEN. Niin, tuota, — te pidätte sen ainakin mahdollisena,
todenmukaisena?
KALPA. Se on aivan toinen kysymys. Päinvastoin pyytäisin teitä niin
pian kuin suinkin hankkimaan lisää tietoja. Varmoja voimme olla vasta
sitte kun runoilijan ruumis on löydetty.
NOKKONEN. Aivan oikein. Niitä tietoja Uutistoimisto juuri odottaakin
joka hetki.
KALPA. No niin! Olkaa siis te niin hyvä ja ilmoittakaa minulle, mitä
saatte kuulla, heti paikalla! Tiedättehän, kuinka kallis tämä asia on
minulle. Lehmushan oli maamme eturivin kirjailijoita, vaikka häntä
niin väärin ymmärrettiin. Hän oli minun paras ystäväni. Minun on siis
ensi tilassa, kun tieto on saatu, lähdettävä pitämään huolta hänen
maallisista jäännöksistään.
NOKKONEN. Kyllä, kyllä. Minä lupaan sen. (Aikoo mennä perälle. Eteisen
kello soi).