Ylhäällä pimeässä ilmassa kumahti kellojen vaskikita, ja alhaalta
valkean, pyöreän temppelin tulet tuikkivat, ja urkujen humina helisi
huurteisessa kirkkopuistossa. Ilmassa oli odotuksen ja kaipauksen
kohina. Tähtitarha kimmelteli kuin äänetön, ääretön jalokiviloimi, ja
tummien talojen yli risteili kuurassa tuhansia teräslankoja.
Mitä siellä maailmassa tapahtui? Siellä tykit paukkuivat punaisilta
vuorilta, kylät paloivat ja ihmisiä kaatui kuin heinää; tulta ja verta,
verta ja tulta! Siellä rosvokansat kulkivat kuin jättiläiset elämän
punertavassa metsässä ja polkivat jaloillaan muurahaiskansojen pieniä
pesiä. Ja alhaalla oli hirveä ahdistus ja ylhäällä ilkkuva voitonhymy.
Ne pienet kansat olivat taas saaneet oppia ryömimään, sillä he olivat
heikkoja, väkevä oli vain intohimo ja verikosto. Väkevä on myös taivaan
tuuli, joka ei tietänsä kysy, se tulee kuin varas yöllä. Mutta maassa
oli hätä ja ahdistus, ja matelevat madot kysyivät toisiltaan, mutta
eivät saaneet mitään vastausta, ja aika seisoi kuin musta seinä, jonka
sala-ovia ei kukaan tunne. --
Ulkoa kuului jalkojen kopinaa ja äänien himmeätä helinää. Kello oli
lyönyt 12 totuuden kertaa, ja se vuosisadan raihnas vainaja oli
kunnialla haudattu kuten tämän maailman kaunis tapa on. Oli hiljaista
ja itse tyhjyys soi, yli huoneen kynnyksen tuli kylmä viima.
Tähtitarhasta lensi yksinäinen tähti, ehkä sen oli ikävä ja etsi
itselleen uusia maailmoja. Siintäen ja vihertäen se katosi huurteiseen
usvaan, ja minä vaivuin unien heleille kentille ja kuulin aaltojen
liplatusta. Ajan aaltojen!
Mikseivät vuoret siirtyneet ja meri vuotanut uusiin
jättiläiskattiloihin, miksei meri maaksi muuttunut, maa mereksi?! Niin
ne laskivat ja nousivat uusissa ajan hyökylaineissa ainoastaan
himmeissä unimaailmoissani. Minä näin suuren, viekkaan ja villin meren.
Ja suurilla honkalautoilla itkuiset ja oikuttelevat ihmiset ajelehtivat
syntiensä sylissä. Kohosi merestä kallio, kullassa ja jalokivissä se
välkehti uuden aamun veripunaisessa valossa. Ja kalliolla istui lapsi,
uuden ajan lapsi. Se katsoi eteensä hämärää, harmaansinistä
taivaanrantaa kohden, jossa kirkas valoviiva liekehti. Siellä oli se
uusi maa, ihmiskunnan unelmien maa. Keltaiset pasuunat ilmassa
julistivat uuden taivaan tahtoa, ja kirkuvat merikotkat liitelivät
kiiluvin silmin mustia vesiä.
Ja lapsi kalliolla puhui: "kuole sinä vanha vuosisata, joka syntyessäsi
niin paljon lupasit! Sinä olit vapauden ihmelapsi, ja sinua tervehti
maailma ilolla ja ihanalla odotuksen pelolla. Sinä olit helleenien
heimoa, sinä toit taas rohkeuden ja luonnollisuuden maailman turhuuden
turulle, mutta sinä olitkin vain kaukaista kaikua. Ruma ja synkkä
ristin runous sinut taas sokaisi, ja ne pistivät puhki sinun kirkkaat
silmäsi ja sysäsivät sinut kalliolta soutamaan rannatonta ja toivotonta
ulappaa. Kiero hurskaus loisti valenaamarissaan, ja yksi nousi yli
monen ja monta oli, jotka itkivät sinun kuolematasi, sinun henkesi
kuolemata, sillä ajallinen ruumiisi eli, ja sinä ajelehdit vesiolentona
elämän meressä ja, ja sinun sydämmesi oli kylmä kuin kalan sydän. Ja
raivottaret, ne ikuiset rumat henget pääsivät taas piilopaikoistaan ja
ne huusivat hurjina yli maan ja niiden kynsissä kiilsi ihmisverta. Ja
taaksepäin vieri maailma ja kovettui pintapuolisiin kaavoihin, sinä
olit onnettomuudelle kuuro, etkä voinut syytöntä auttaa, et sorrettua
nostaa. Sinun sydämmesi muuttui kovaksi, kuultavaksi vedeksi, ja
sinussa oli vesitauti eikä iloinen puhdas, suuri, suora, uhmaava elämä
sinussa virrannut, niin sait sinä kuolla. Sinä kuolit kuin sairas
lintu, jota shakaalit repivät. Ja ne suuret tietäjät jotka kummeina
kehtosi ääressä seisoivat, liitelivät levottomina henkinä hautasi
ääressä, joka on ajan meri. Ja tietäjät kääntyivät taas surullisina
hautakammioihinsa, sillä vuorilla seisoivat tyrannijättiläiset ja
heittivät kallionlohkareita laakson rauhallisiin majoihin. -- Mutta
ajan meri liikkuu aina, ei sen loppua näe eikä sen lähteitä tunne.
Siitä merestä minäkin olen tullut, olen arvoituksen lapsi enkä vielä
itseäni ilmaise!"
Niin puhui lapsi kalliolla ja katseli ajan aaltoja. Ja katso! Päivä
nousi kuin veripallo merestä ja valaisi kaukaisia mantereita, sinisiä
saloja ja kullan vihertäviä rantalehtoja. Ja tasaisilla tanterilla
hääri mustana ihmisiä, jotka juoksivat ja huusivat. Kevätukkonen
vieritti jylisten jyräänsä taivaalla. Ja siellä näkyi sotajoukkoja,
sotavankkureita, keihäänpäitä, tulta oksentavia rautaputkia, ja tykit
kulkivat yli kuninkaiden. -- Maa tärähti ja kalliot halkesivat. Ja
valtaistuimet vapisivat, kansat tunkeutuivat palatseihin ja heillä oli
vihreä seppele päässä, tulinen sainio kädessä. Viinitynnyrit isolla
turulla vuotivat ja kansa joi, joi uuden ajan ja helpoituksen maljan,
heleästi paistoi päivä, ja ilma oli iloa täynnä. Ja kansat pyysivät
anteeksi toisiltaan ja he syleilivät ja itkivät ilosta, sillä kaikki
olivat taas saman elämän lapsia ja oman onnensa luojia. Niillä
kultaisilla kentillä tehtiin toukoja, palatsien ikkunoista raikui
lentävä laulu:
Oi, katsokaa, näin kulkee vapaus,
sen silmä säihkyy sekä loistaa,
se tuskan turjomia seppelöi
ja niskoilta sen ikeen poistaa.
Se astuu alas vankityrmähän
ja kahleet kukkavöinä vierii,
se repii valheen vanhan naamarin,
sen eessä sortomiehet kierii.
Se tukkii herjaajien suuret suut
ja kytkee pahain voimain eljet,
se nostaa orjan olan loasta
ja tasa-arvoon kaikki veljet.
Oi, kuulkaa kansan ilohuutoja,
vapaus laakereitaan tuhlaa,
kun kulkee vapaus kuin kuningas,
siell' lauletaan ja siell' on juhlaa!!
1901.