Oli hämärä, uninen sunnuntai-aamu. Unilukkari avasi juuri kirkonovet,
pyyhki tomut pyhimyksien poskilta, lakaisi luudalla lattian ja
ristikäytävän, puhdisti penkit ja kopahutti lopuksi ovensuussa
seisovan, puisen Simsonin sääriä ja heitti luudan käytävän nurkkaan.
Hän kulkea koikkelehti pitkin ristikäytävää, heitti unisen katseen
numerotaulun alla riippuvaan rahahaaviin ja haukoitteli vasten
ristiinnaulitun kuvaa alttarilla. Eikä unilukkari huomannut, että
urkuri-lukkari öiseltä, viikkoiselta retkeltään hoiperteli natisevia
portaita pitkin urkulehterille, paneutui pitkälleen penkille ja nukahti
siinä samassa. Unilukkari kulki sakastiin, otti kaapista kultaristisen,
kullon kimmeltävän messukasukan, ja juuri silloin hiipi paholainen
kirkkoon.
Paholainen oli maantienkulkijan näköinen, punainen villahuivi pisti
esille mustan näverinmuotoisen, pienen piikkiparran alta, kulunut,
viheriälle vivahtava huopahattu oli hänellä päässään, ja hän linkutti
vasemmalla jalallaan. Hänen suunsa oli irvistyksessä katsellessaan
katossa leijailevia kerubiimien kuvia, hän loikki pitkin kirkkoa ja
jätti mustat jäljet kaikkialle. Hän seisahtui pappilanpenkin eteen,
jonka yläpuolella oli helvettiä kuvaava taulu. Punaisten lieskojen
keskellä seisoi itse sarvipää ja ruoski pitkällä haarukalla onnettomia
tulessa palavia, alastomia naisia. Paholainen seisahtui sen taulun
eteen, hymyili hetken ja mutisi itsekseen: "Mikähän kyläntaituri
tuonkin on tekaissut! Enhän minä toki noin tuhman näköinen ole, se
osoittaa, että taiteilijalla ei ole vähääkään neron kipenää. On
kuvannut minut piiskuriksi, hahhaa, minut, joka olin mahtava maailman
majesteetti. Mutta olen minä vieläkin sama taika- ja tanssimestari
vaikka olenkin joutunut hiukan rappiolle, sillä usko paholaiseen
niinkuin Jumalaankin on nykyisin hiukan muuttunut. Valepuvussa
kulkurina minä nyt kuljen enkä aina yösijaakaan tahdo saada, papit ja
taulujen tuhertajat minua pilkkaavat, mutta lauluhilpeät lukkarit minua
vielä ilopöytiensä ääressä muistelevat ja maljojani juovat. Minä olen
heidän ystävänsä, mutta papit minua hermostuttavat, tämänkin kirkon
paimen maalaa minut vielä tulikivellä ja kimröökillä. Piru vie, hahhaa,
sanonpa sen itse, tänään minä sekoitan koko saarnan ja teen sellaiset
kelpo kepposet, hahhahhaa, että aikakirjat tietävät siitä pitkät ajat
kertoa."
Paholainen nauroi ja kääntyi samassa ympäri, sillä tapulista kuului
papinkellojen kumea ääni. Yhdellä loikkauksella seisoi paholainen
pilarin varjossa urkulehterin alla eikä häntä kukaan huomannut. Kansaa
alkoi lappautua kirkkoon, leveästä kaariovesta seinällä riippuvien
vaakunakilpien ohi astuivat paikkakunnan aateliset, tuli vanha majori
ja jahtimestari, leskiruustinna ja Aunolan armo, upeat rustitilallisten
emännät kahisevissa silkeissään, pitkä koulumestari ja kaksileukainen
kirkkomaalari, vanha krenatööri mitali rinnalla. Ylpeät suurtilalliset
istuivat kukin penkkeihinsä, mutta kirkon alipäähän jäivät loiset ja
mäkitupalaiset sileäksi ajettuine leukoineen ja paksuine hiuksineen,
jotka olivat takaa kuin kirveellä tasoitetut; lopuksi mieronrannan
kulkijat, kerjäläiset ja teinit. Siinä koko pitäjän komeus ja kurjuus,
ja paholainen katseli tätä kaikkea suu ivan mareessa ja kuunteli
lukkarin kuorsausta urkulehteriltä. Hän kuuli miten ontuva,
punatukkainen urunpolkija ravisteli lukkaria, sillä seurakunta odotteli
jo kärsimättömänä alkuvirttä. Mutta lukkari ei herännyt, sillä koko yön
oli hän juonut viiniä kirkkoväärtin kanssa. Unissaan soperteli hän
paholaista avukseen.
Paholainen kuuli lukkarin heikon avunhuudon, häntä säälitti mies,
virkansa menettäisi, mieron tielle joutuisi pappien paha omatunto
ja hiushieno ivaaja. Paholainen seisoi yhdellä hyppäyksellä
urkulehterillä, nyökkäsi päällään urunpolkijalle: "mene sinä polkemaan,
kyllä minä urkuja hoidan!"
Piru asettui soittamaan alkusoittoa. Urkujen isot hopeoidut putket
nousivat korkeaan, kupuilevaan kattoon. Hän alkoi pitkällä surullisella
soinnulla, ja kuulijat vaipuivat hartautensa uneliaihin maailmoihin.
Urut humisivat juhlallisesti ikäänkuin olisi suhahtunut enkelinsiipien
kahina ja taivaan harppujen helinä, kymbaalien ja huilujen valitus
kaiken katoavaisuudesta, mutta tarkka korva olisi eroittanut pää-aiheen
alla rinnan kulkevan, hiljemmän, ilkkuvan äänen, joka värisi täynnä
tämän maailman hekumaa ja iloa. Kaikki tämä sekaantui siihen äänien
aallokkoon, jonka paholainen liukkailla juoksutuksillaan loihti.
Leveillä loppusoinnuilla päätti paholainen soittonsa. Seurakunta oli
kummastuksissaan, talonpojat töllistelivät suu auki, naisten puolella
kävi vilkas supatus, ja sukupenkistään kallistui vanha rouva, Aunolan
armo, majorin puoleen ja kuiskasi: "mon frère, olenhan aina väittänyt,
että pitäjämme lukkarilla on säveltäjälahjoja, näin hyvin en ole hänen
koskaan kuullut soittavan."
Surullisesti katseli piru ympärilleen, sillä pirukin saattaa olla
surullinen. Mutta kun hän näki nukkuvan lukkarin punahohtavat kasvot,
sai hän silmiinsä iloisemman ilmeen, hän selaili tahraantuneita
nuottilehtiä ja alkoi hiljaa soittaa alkuvirttä. Mutta pirulla on
levottomat sormet kuin mestarivarkaalla, pian alkoi virsi vilkastua,
niin että akkojen kimakat venytykset kulkivat ja kompastuivat kaukana
soiton jälessä, ja seinät viskasivat kaijun kolminkertaisena vasten
veisaajien kasvoja. Ukot katselivat mielipahoissaan nenälasiensa yli
lehterille, ja eukot kiskoivat ja nielivät sanoja pysyäkseen soiton
mukana, mutta lehterillä oli hämärä, niin ettei saattanut nähdä pirun
ilkkuvaa ilmettä. Olipas se ihmeellinen soitto, virren lopussa kuului
pitkä kiekahdus kuin punaisen kukon huomenlaulu oksaiselta orreltansa.
Toisinaan kuului kuin aisakellon kalina, joka on kiinnitetty tielle
pilastuneen varsan jalkaan. Kellon ja kukon äänen kuullessaan hypähti
seurakunta tuuman verran paikoiltaan. Sillä pitäjässä kulki tarina,
että kirkossa olivat hurjat huovit sota-aikana syöttäneet ratsuillensa
kauroja itse pyhän alttarin edessä, ja neitsyt Marian kämmenellä oli
hyppinyt köyhältä leskeltä varastettu kukko.
Rahvas vilkuili toinen toisensa silmiin, joista he etsivät selvitystä
näille oudoille kummitusäänille. Majori tarttui armon kuulotorveen ja
sanoi: "Lapsikamarijuttuja, teidän armonne, taika-uskoa, taika-uskoa,
ma chère!" -- Iloisella loppulirityksellä lopetti paholainen alkuvirren
ja kiekahti vielä kerran käheän, murrosäänessään olevan kukonpojan
äänellä, mutta samassa astui pappi alttarille.
Pitkässä kaapussa astui pappi alttarille, ja kultainen risti hänen
selässään loisti kuin kullattu, timanteille tuikkiva pyövelinpuu
häikäisten koko seurakunnan silmät. Luettuaan uskontunnustuksen ryki ja
selvitteli hän kurkkuansa mutta ei saanut messu-ääntä, kovin hän oli
levoton ja katseli tavantakaa urkulehterille. Piru seurasi papin pulaa
nuottikirjan yläpuolella olevasta peilistä ja nauroi, turhaan odotti
pappi tänään merkkiä lukkarilta. Vihdoin päästi hän epätoivon vimmalla
kummallisen mölinän, sanat sekaantuivat, hän korjaili lipereitään ja
puhkuili tulipunaisena, vihdoin hänen valtasi pyhä viha ja hän kadotti
mielenmalttinsa. Lukkariin ja koko laumaansa oli hän suuttunut, sadat
silmät seurasivat kuin vahingon ilolla hänen hämminkiänsä, hän vihasi
heitä kaikkia. Nyt alkoi kummallisin messu mitä miesmuistiin oli
kuultu. Pappi messusi: "Oi, sinä syntinen, piskuinen lauma, voimaton
kaikkeen hyvään Aadamin synnin kautta! Oi, kuinka kauvan sinä
kiusoittelet ja niskoittelet paimentasi vastaan, huonoimmat jyvät,
pienimmät kalat, laihimmat pyyt sinä hänen pöytäänsä kannat, te
salavuoteilijat ja rikkaat lesket, voi teitänne, laihimmat lehmät te
minun navettaani tuotte, ja teidän voinne ei ole kuin hunaja vaan hapan
ja kauhistus Herralle. Kellarini on oluesta ja silavasta tyhjä,
rahalaatikko on tyhjä, kun kollehtiani kootaan, riihessäni hiiret
puivat, ja madot niittävät minun niittyjäni. Ah, kallis ompi aika,
millä minä maksan velkani, minun kunniavelkani, minun polveni ovat
käyneet heikoiksi paastosta, minä olen köyhä ja raadollinen mutta minä
olen pappi ijankaikkisesti Melchisedeckin säädyn jälkeen, mutta mitä
oletten te, te löyhkäävät vuohet Herran viinitarhassa. Selaa!"
Seurakunta ei kuullut kaikkia sanoja vaan veisasi: Herra armahda meitä!
-- Sitte kohdisti pappi vihansa lukkariin ja messusi:
"Ja sinä surkea virrenvetäjä, kussas olit viimekin yönä?"