Ison tunturijärven rannalla asui kaksi lappalaista. Karsain silmin
katseli ruma Svakko kotansa kynnykseltä vastapäisellä rannalla asuvan
Keiran kotaa, josta siniutuinen sauhu rihman tavoin nousi räppänästä
ilmaan. Svakko oli rikas, ja sadat poronsarvet kiilsivät sataoksaisen
vaivaismännikön tavoin revontulten häikäisevässä valossa. Mutta Keira
oli köyhä eikä hänellä ollut kuin muutama poro, joista yksi oli
valkoinen. Sillä lempiporollaan hän huumaavassa lennossa ajeli tunturia
ylös, tunturia alas. Eikä kukaan heittänyt suopunkiaan villipetran
sarvien ympäri niin taitavasti kuin Keira. Hilpeäsilmäinen hän oli,
vikkelä kuin tunturinäätä, ja vaikka Svakko taudin turmat lähetti hänen
karjaansa, kalaparvet noitui hänen verkoistaan, ei Keira sentähden
muotoansa muuttanut, pyydysti vain uusia villipetroja ja etsi uusia
salaisia kalahautoja. Sillävälin Svakko kulki aitassansa ja katseli
huuhkajasilmillään aarteitansa. Mutta Keiran iloinen sydän ikävöi
helohempeätä, ruskeapovista naista ja hän huokaili Lapin pitkän yön
hiljaisessa hämärässä kotansa kynnyksellä.
Mutta kerran toi Keira valkoisella porollaan suloisen, ihanan naisen,
jonka silmissä oli lempeä välähdys ja kasvoilla suvisen yön kajastus.
Kymmenen tunturin ja kymmenen hyllyvän rämeen takaa oli Keira hänet
löytänyt tielle turtuneena, hangelle hukkuneena. Pulkkaansa oli hän
naisensa nostanut, laulaen läiskäyttänyt nauhoilla ja helistimillä
koristellulla hihnallaan valkoista poroa kyljelle, ja iloinen oli
yksinäinen kujerruskulku ikäänkuin tunturit olisivat nyökänneet
hupaisesti päällään, ja räiskyvät pohjanpalot hääsoihtujaan
heilutelleet. Ja hän kantoi kaunoisensa kotaansa, sanoi häntä
valkeaksi, pyhäksi porokseen, revontulilinnan kuningattareksi, päivän
päilyväksi tyttäreksi.
Ja niin asuivat he armaan ajan kodassa, mutta Svakko kulki kademielin
murmatellen, murjotellen ja päätti pyytää Keiran naista, armasta Anaraa
itselleen. Hän hiipi Keiran kodan kohdalla, ripusti Vienan välkkyvät
ketjut Anaran mustille kiharoille, mutta Anara heitti helyt järveen
niin, että tunturiseinissä kuului hieno helinä.
"Sata valkoista poroa saat, Keira, jos annat minulle Anaran, sillä minä
himoitsen hänen hurmaavata nuoruuttansa!", puhui Svakko.
"Vaikka antaisit kaiken kullan, mikä tunturin sisässä kiiltää, en
sinulle Anaraa antaisi, kautta esi-isien ja kaikkien pyhien seitojen,
sillä Anara on minulle suloisempi kuin hangella kiitävän valkean poron
varjo, rakkaampi kuin päivän ensi kultasade jälkeen pitkän, peittävän,
pimeän yön."
"Etkö sinä tiedä, että Anara on päivän tytär, sinun huoneesi on hatara,
ja kun ensimmäinen päivänsäde pilkistää kotasi seinän raosta, katoaa
hän lumottuna minun luokseni, sillä minun majani sisusta on musta kuin
huuhkaimen pesä!" hähätti Svakko ja ajoi rämisevillä kulkusillaan,
rumalla täplikkäällä porollaan kodalleen, ja tuntui kuin kaikki
tunturit olisivat nauraneet onttoa hohotusta.
Mutta Keira nauroi Svakkon uhkauksille, porontaljoilla hän täytti kodan
nurkat, tukki ja tivisti kaikki seinänraot, mutta lumotussa
lemmenleikissään ei hän kuitenkaan huomannut pientä luuneulan silmän
kokoista reikää räppänän alla; sillä silloin kaarsi yö kuin suuri,
musta lepakon siipi yli laajan Lapinmaan. Mutta Anaran ja Keiran
sydämmissä paistoi kultainen kevätpäivä.
Kerran kevätpuolella Anara ja Keira raukeina rinnatusten lepäsivät
tulisijan riutuvassa valossa. Anara heräsi ja tunsi ikäänkuin pimeys
olisi aaltoillut, ja sydän itki kuin noidannuolen satuttamana. Hän
hypähti kiljahtaen pystyyn. Svakko seisoi kynnyksellä ja nosti
karvaisille käsivarsilleen helohempeän Anaran. Ja kun Keira heräsi, oli
Anara poissa, ja auringon hopeainen säde hiipi hyväillen hänen
kasvoillensa.
Yötä päivää huuteli Keira metsässä, valkoisella porollaan hän kulki
satojen sinisten vaarojen taakse, etsi suot, katsoi kankaat, kyseli
kuulta, pyyteli puilta, vaan ei saanut vastausta ja surullisin sydämmin
hän valitti: "Missä on minun valkea pyhä petrani, kultapilvien
kuningattareni, kirkas päivän tyttäreni!" Tunturikulkijat ravistivat
päätään ja osottivat sormella otsaansa. Hän on noiduttu, arvelivat he.
Mutta hiljaisina suviöinä kuuli Keira järveltä kummallisen kauniin
joutsenlaulun ikäänkuin Anara olisi itkenyt ja ikävöinyt. Mutta kun
Keira kuutollaan souti ääntä kohden, huomasi; hän rannalla valkoisen
kiven tai vaahdon, minkä hän oli joutseneksi luullut.
"Mitä sinä täältä etsit, Anara, sorea sorsasi on suohon sortunut,
sumuihin sukeltanut!" ilkkui Svakko.
"Niin, Anara on alimpana suoportaana, kuollut on kaunikkini!" Ja Keira
souti taas suru silmissä raukealle rannallensa.
Mutta kun pimeä talvi taas oli taittunut, ja päivänsäde pilkisti hänen
kotaansa, muisti hän Svakkon uhkauksen, ja hänen ajatuksensa välähti.
Hän tempasi kodan seinältä suksensa, sauhuvan sompansa hän työnsi
erämaiden pohjattomaan kohtuun ja kiiti heimonsa kuulun tietäjän luo.
Ja kun hän sieltä palasi, oli jo kesä kerinnyt hänen kotinsa
kynnykselle, ja lämmin huuru höyryili kodan katolla. Ja pienessä
paksussa pussissa oli hänellä taikakipenä, taivaantaaton tulukset,
räiskyvän revontulen säihkyvä säkene. Sillä hän tuhoisi Svakkon,
murtaisi mustan majan, jota yön henget vartioivat. Hän hioi kirveensä
Hiiden tulta kirkkaammaksi ja hiipi yöllä Svakkon kodalle, päästi
kipenän pussista ja hiveli sillä kirveensä terää. Taivaalle valahti yli
vetelän vesaikon kamala kajastus, kun Keira kirveellään iski oven
luiseen kamaraan. Hän tunkeutui sauhuvaan, löyhkäävään kotaan ja nosti
taika-unessa, likaisella karvavuoteella nukkuvan Anaran ja syöksyi
veteen. Sormin souteli hän valossa välkkyvälle järvelle. Mutta
takaapäin kuului hirveä järisyttävä murina, kivet paukkuivat ja vanha
tunturi vapisi. Rannalla raivoili Svakko liehuva pitkä parta tulessa,
ja hänen musta varjonsa kuvastui kamalana palavaa kotaa vasten. Mutta
Keira ja Anara kietoivat vapisevat käsivartensa suureen, viimeiseen
syleilyyn, ja sammuvat katseet etsivät raukean iloisina toisiaan.
Ilmassa kuului vasaman terävä, vinkuva suhahdus; noidan nuoli singahti
läpi sydämmien. Svakko heitti jousensa tuleen, syöksyi karjuen palavaan
kotaansa, hiiltyi pitkäksi laihaksi kekäleeksi.
Mutta siitä, mihin Anara ja Keira aaltoihin vaipuivat, nousi suvinen,
lempeästi suhiseva, lehtoinen saari, ja siinä, missä musta Svakko
hiiltyi, törröttää hämärästä suuri, musta, hirviön näköinen kallio,
jota kaikki tunturikulkijat pelolla pakenevat.
Se oli tarina Anarasta, Keiran valkeasta, pyhästä peurasta, kirkkaasta
päivän tyttärestä.