Ikuinen kulkija, hopeatukkainen, vaeltava juutalainen kulki Saharan
keltaista tietä. Hänen vartensa oli koukistunut kuin haudan yli, ja
tummissa silmissä paloi synkkä, levoton tuli. Ja missä hän kulki, siinä
hänen vapiseva sauvansa teki ristinmuotoisia jälkiä, ja siitä tiesivät
kaikki maailman etsijät ja onnettomat sielut Ahasveruksen käyneen.
Uupuneena, unta saamatta, pilkattuna pakolaisena on hän jo kulkenut
kahdeksantoistasataa vuotta. Hän katselee arasti ympärilleen, ja hänen
repaleinen ryysyviittansa laahustaa yli kalmankukkien ja syyssairaiden
lemmenlehtien. Hän pelkää omien askeliensa kaikua, hän luulee jonkun
kulkevan ihan kintereillään, hän kavahtaa omaa varjoaan, hän tarttuu
taas seedripuiseen sauvaansa ja huokaa niin syvästi kuin ei kukaan ole
huokaillut sitte kuin Vapahtaja pyövelinpuulla huokasi viimeisen
henkäyksensä.
Ahasverus katsoi eteensä ikäänkuin hän olisi katsonut etäiseen
menneisyyteen ja hän näki aina saman himmenemättömän kuvan edessään, se
oli piirretty syvälle hänen surullisen sydämmensä pohjalle. Ja hän
muisti sen ajan kuin eilen se tapahtunut olisi -- -- Hän istui kerran
kauvan, kauvan sitte kivipenkillä savimajansa edessä neuloen ylhäisille
rabbiineille siroja sandaaleja. Oli helteä päivä, taivas ikäänkuin
painoi kuumalla katseellaan maata, eläimet läähättivät, ja läpi
viinamäkien kävi raskas, raukea huokaus... Silloin kuuli hän
Jerusalemista humua ja melua, joka kasvamistaan kasvoi. Hän näki suuren
kansanjoukon, joka mässäten tuli lähemmäksi. Ja hän näki jalo-otsaisen,
rakkaussilmäisen miehen, jonka päässä oli orjantappurakruunu, ja hän
kantoi raskasta teloituspuuta, jonka ylisyrjään pilkalla oli piirretty:
I.N.R.I. Roomalaiset kentturioonit kulkivat tahdissa hänen sivullaan,
riettaat portot ja katukansa pilkkasivat häntä osoittaen häntä
sormellansa: "Katso juutalaisten kuningas, ei ole hänellä purppuraista
viittaa, ei valtikkaa eikä kultakruunua. Köyhien ja kerjäläisten
kuningas hän on, ei hän loistovaunuissa aja vaan paljain jaloin astuu,
ei hän helyjä, helmiä sirota, vaan käskee rovostakin luopua. -- Hän
pilkkaa meitä! Golgatalle, Golgatalle! Ristiinnaulitkaa sellainen
kuningas!" -- Ja sandaalintekijän valtasi hurja kiukku, hän tahtoi olla
muita rohkeampi, röyhkeämpi. Hän nauroi, kun Mestari kaatui tielle, hän
hyökkäsi hänen eteensä, täytti sandaalinsa sannalla ja heitti sen
vasten Mestarin kirkkaita kasvoja. Ja kansa ulvoi ilosta. Pehmeällä
kädenliikkeellä pyysi ristinkantaja saada levähtää kivipenkillä, mutta
Ahasveruksen sydän oli kovempi kuin kivipenkki. Mutta silloin Mestari
katsoi häneen, ja se katse tunkeutui hänen sielunsa pimeimpään
perukkaan ja naulitsi hänen siihen paikkaan niin, ettei hän voinut
seurata Golgatalle vyöryvää joukkoa. -- Yöllä poltti hän savimajansa ja
hiipi yöhön Jerusalemin portista Heronin vuorelle vievää tietä. Eikä
hän siitä hetkestä asti koskaan rauhaa saanut. Vapahtajan katse seurasi
häntä, hän näki sen unissaan, hän näki sen valveillaan, se poltti,
pakoitti ja käski: mene, mene! Korvessa hän rukoili: "tule kuolema, lyö
pääni kalliota vastaan, etten hulluksi tulisi ja että minä rauhan tuta
saisin!" Mutta kuolema kulki kylmänä hänen ohitsensa. --
-- Niin sai hän sitte vaeltaa vuosisadasta vuosisataan, kansan luota
toisen luo, ja missä hän haapapuun näki, vapisi hän kuin sen lepattava
lehti, he molemmat olivat tuomitut ikuisesti värisemään, sillä
ristinpuu, jota jalo-otsainen oli kantanut oli haapapuusta. Niin kertoo
pyhä taru. Ja missä hän hiipi ohi korkeiden temppeleiden tai matalien
majojen ja kuuli ylistysvirsiä laulettavan ristinkantajalle, sieltä
poikkesi hän äkkiä ja katosi likaisten kujien hämärään. -- Ainoastaan
vuosisadan viimeisenä päivänä sai hän levähtää.
* * * * *
Ahasverus kulki aamuhämärässä kohden Saharan ilosilmäistä keidasta.
Väsyneenä pysähtyi hän tienristeykseen ja huomasi siinä ihmeekseen
solakan haavan, jonka lehdet eivät lepattaneet. Ja ilokseen muisti hän
silloin, että nyt oli taas _hänen_ lepopäivänsä, oli unelmien
uudenvuoden aatto. Hän istahti mättäälle ja hengitti helpoituksesta,
hän puhalsi yhdellä henkäyksellä pois yhden vuosisadan salaiset
huokaukset, ja hänen sydämmensä löi tasaisesti kuin viattoman, vienon
lapsen. Ja vanha, vaappuva Ahasverus hymyili kuin lapsi ja piirteli
sauvallansa kuvioita santaan ikäänkuin hän olisi kuvaillut menneiden
vuosien vaihtuvia kuvia, jotka eivät häntä nyt rasittaneet. Niin istui
hän koko päivän kunnes tuli ilta. -- Erämaa oli mykkä, ja taivaanrantaa
kulki kuu kapeana kuin kuoleman viikate. Silloin suhahti ilmassa, ja
hopeankirkas viserrys kajahti haavan heleänpunaisesta latvasta.
Paratiisilintu lauloi: "Ihanat olivat Edenin maat, suloiset pyhän
virran tuoksuiset suistot, mutta vielä suloisemmat ovat taivaan
autuuden ahot, vielä ihanampi on ijäti kimmeltävä tähtisali, jossa
kulta-istuimellaan istuu kuningasylkä ja antaa katseensa liitää läpi
avaruuksien. Hän on nähnyt sinun kärsimyksesi, hän on kuullut sinun
huokauksesi, levähdä levoton sielu tuskien taipaleella, et ole vielä
matkasi päässä. Kerran olet näkevä ne ihanuudet, kerran olet
autuaallisin aatoksin polvistuva kultaisen istuimen ääreen, mutta vielä
ei ole aikasi tullut!"
-- Niin lauloi paratiisilintu ja Ahasverus hymyili. Hän katsoi ylös ja
näki santa-aavikolta lähestyvän tomupilven. Pilvestä erottautui
dromedaari, ja sen seljässä ratsasti koruvaatteisiin puettu
koreakasvoinen mies, jonka silmissä oli vihreä välke. Ratsastaja
pysähytti dromedaarinsa Ahasveruksen eteen, asetti toisen käden
otsalleen, vei sen sitte sydämmelleen ja tervehti: "ollos tervehditty,
sinä ikuinen vaeltaja!"
"Ole itse tervehditty, ylhäinen ratsastaja, mutta mistä sinä tunnet
minut? --"
"Sauvasi jäljistä sinut tunnen, minä olen elämän ruhtinas. Minä tarjoon
sinulle ystävyyteni ja ymmärrykseni, tule!"
"Minun on tässä niin hyvä olla."
"Huomenna sinä kiroot tätä päivää ja muistelet sitä kuin uskomatonta
unta. Tule, minä kevennän kivisen taakkasi ja häädän rinnastasi hirveät
tuskat!"
"Minä tahdon istua tässä ja ikävöidä paratiisin iloja, muuta en tahdo."
"Mitä ikävöinyt olet, on turhaa. Tyhjyys ajelehtii avaruuksissa, ei ole
maassa rauhaa, ei taivaassa tahtoa. Mitä toivon tähdeksi luulit, oli
mätänevän rimmen viekoitteleva virvatuli."
"Sinä riistät minulta lepopäiväni päilyvän riemun, sinä turmelet
rakkaan rauhani, joka korviini suhisee haavanlehviltä, sinä sekoitat
paratiisilinnun sydänsointuun haaskalinnun saastaista rääkytystä, sinä
ilkamoit ilolleni, jota sata vuotta tuhansina öinä tuhansien ikuisten
tähtien silmiini tuikkiessa olen ikävöinyt."
"Hän, joka kirosi sinut kulkemaan, kiusaa sinua autuuden armailla
kuvilla, ihanilla unelmilla, että pettymyksesi olisi sitä suurempi, kun
kerran kuolonväsyneenä maailman loppuun taivallettuasi tielle typerryt
kuin kulkurikoira."
"Ah, kuule, kuinka paratiisilintu laulaa, korvissa soi taivaan
harppujen helinä ja enkelien puhdas laulu! Kuka olet, joka sieluani
myrkytät?"
"Minun nimeni oli Valonkantaja. Minä nostin yli avaruuksien suurta
soihtua vahvassa kädessäni, minä singahutin totuuden kipeniä
ympärilleni ja minä uskalsin, mitä ei kukaan ennen minua uskaltanut,
minä uhmasin häntä, joka pilviä pitelee, joka itsetietoisena maailman
luomisesta on kuuro sen kärsimyksille. Minä singahutin häntä vastaan
siivekkäät sanani: 'Sinä itse loit synnin, koska kaiken alku olet,
itsestäsi sen loit, siksi pitää sinun kukistuman'. Mutta silloin syöksi
hän kilpailijansa, valon voimakkaan kantajan läpi avaruuksien maan
uumenten umpisokkeloihin; soihdun ikuiset säkenet valaisivat koko
maailman. Hän kahlehti mun ikuiseen pimeyteen, totuuden hän kahlehti,
sillä minä olen totuus!"
"Jos nurinpuolinen valhe on totuus, olet sinä totuus. Minun lepopäiväni
on minulle kalliimpi kuin sinun totuutesi. Mene!"
"Kuule, nouse vierelleni, uuden hengen sinuun puhallan, veresi
nuorennan, silmiisi tulisen säihkyn lietson! Huvivaunujen eteen
valjastan valkovaahtiset ratsut, maailman iloinen humu kuohuu
ympärilläsi, kupurintaiset, ihanat immet kylvävät tiellesi riemun
ruusuja, ja hekumallisesti ojennat sinä käsiäsi... Kulta, kunnia,
maine, maailma, kaunottaret, kaikki on sinun, jos...!"
"Jos...?"
"Jos luovutat minulle lepopäiväsi, yhden ainoan päivän joka ainoan
vuosisadan kääntyessä."
"Lepopäivänikö antaisin, hetken heleän rauhaniko antaisin...?"
"Mieti ja punnitse, kohta on lepoaikasi lopussa!"
"Ei, totisesti, totisesti, ei! Etkö luule, että näin sinun lävitsesi.
_Sinä itse_ ikävöit lepoa, sinä itse rakastat rauhaa, sillä sinun
tuskasi on tuhat kertaa suurempi kuin minun tuskani, sinun avuton
huokauksesi on syvempi kuin tulta tulvivan onkalosi pohja, jossa sinä
hampaita kiristäen puit nyrkkiä taivaan pyhille tulille. Mene saatana!"
"Hähhähhää! Nyt löi kello jo kaksitoista! Vielä tapaamme toisemme sadan
vuoden päästä! Hähhähhää!"
Ja Kiusaaja ratsasti pois tulisella kiireellä, ja hänen naurunsa
kajahti luonnottomana santaläjästä kohoavan sfinksin harmaista
kivisistä kasvoista. --
Ahasverus nousi hitaasti, syvästi hän huokasi, ja hänen kasvoillensa
valahti synkkä varjo. Paratiisilintu oli jo lentänyt pois, ja haavan
lehdet värisivät. Ahasveruksen ruumis vapisi. Hän katsoi taakseen
ikäänkuin ristinkantajan katse olisi seurannut hänen kantapäillänsä.
Hän astui kumarassa yli Saharan toivottoman aavikon, ja sauva teki
santaan ristinmerkkiä.