Sillä ryysyisellä kulkijaritarilla oli kirkaskärkinen keihäs ja
punainen kantele. Hän oli usein katsellut kuolemata vasten silmiä, hän
oli maaton ja mannuton, ei hänen sielunsa ryvennyt kultaisessa tomussa,
siksi ei hänellä ollutkaan mitään menetettävää, ja hän kaipasi
ainoastaan urotöitä ja rakkautta. Hän oli väsynyt keihääseen, vaikka se
oli hiisissä hiottu ja sen lappeeseen oli kirjaeltu hänen sukunsa suuri
tarina. Mutta hän oli siihen väsynyt sillä: "mitä keihäällä, jollei
maailmassa ole tekoja, joiden eteen kannattaa kuolla!" niin oli hän
miettinyt yksin vuorilla vaeltaessaan. Hän oli väsynyt kanteleeseen
vaikka Jumala oli siihen soinnut sovittanut sillä: "mitä kanteleella,
jollei sen ääntä kuuntele nainen, joka rakkaudesta vapisee!", niin hän
oli myöskin ajatellut.
Yrjänä ylevä ritari toi tullessaan vuorelta havun ja pihkan hajun, ja
hänen silmissänsä oli jotakin villiä, vienoa ja rohkeata. Ja Inkeri,
joka lähteellä istui, tunsi kummallisen polton suonissaan ennenkuin hän
edes oli katseensa ritariin luonut. Ja heidän silmänsä yhtyivät
pitkään, iloiseen hyväilyyn, ja heidän verensä karkeli kuin etelämaan
häissä kitaran mukaan.
Ja ritari puhui: "Minä näen sinun silmiesi surun. Ihanammat ovat
silmäsi kuin pohjantähden välke tunturi-iljangolla, olet rakas minulle,
rakkaampi kuin kanteleeni kultainen helkytys ja keihääni puhdas kalske,
kun sankariunelmissa aatokseni ailakoi. Ja minun rinnassani on kuin
lumivyöry, joka vieriessään sulaa kevätsäteissä ja myllertäen murskaa
kaikki tieltänsä, kaataa kirkot ja murtaa louhet ja linnat. -- Sun
isäsi linna on minulle kuin ilmalinna, ja sinun kruunusi kuin
tunturiaavikolla eksyttävä virvatuli, johon en luota. Minä haluan
Inkeriä, unteni kukkaa ja kruunua, minä janoan sinun sieluasi ja minä
rakastan myös ihanaa ruumistasi, jossa tahtoisin sydämmesi minulle
ikuisesti säilyvän. Sano, tahdotko armaasti kiehtoa kaulaani kätesi,
joka on kuin rotkon raunioilla kasvava valkoruusu, minä tahdon ja minä
voin viedä sinut korkeimmalle tunturille ja minä näytän sinulle
maailmoja, joita ei kuoleva silmäsi koskaan ole nähnyt!"
Ja Inkeri katseli lähteen kukkia ja kuiskasi:
"Sinä et ole minulle vieras vaikken sinua ennen nähnyt, ja sun äänesi
on minulle kuin urkujen humina, koska iloisin olen. Sinusta puhuu voima
vai oletko teeskentelevä valhe itse tai vuoren hiisi. Ei, ei, pyyhi
huuliltani pahat sanani ja anna niiden lentää maailman äärimpään
sopukkaan, josta eivät koskaan saa palata! Elämä on minut katkeraksi
tehnyt. Jos sinun voimasi viihtyy heikoissa haaveissa, silloin en
sinuun luota. Minun rakkauteni kulkee koston kautta. -- Kaksi siskoani
on lohikäärme vienyt, meren kitaan tuo kovan onnen kummitus ne vei,
eikä meri ole ilmaissut salaisuutta, joka on koko valtakunnan kirous.
En kestä nähdä isäni vanhoja kyyneleitä, hänen päänsä on jo
lumivalkoinen, ja hänen sielussansa käy ikuinen ikävyys. Ja ensi yönä
on minun vuoroni. Keskiyön aikaan kuulet kummallisen kohinan, joka on
salaperäinen kuin kuolema, kuu nousee tulipunaisena aalloista ja
valaisee merellä liikkuvan hirviön suomukarvaista jättiläisselkää.
Silloin istun minä valkeissa vaatteissani rannan kivellä ja itken,
itken kuin sydän pakahtuisi, itken siskoja, isääni, nuorta elämääni ja
rakkauteni kevättä, joka ei koskaan tullut."
Yrjänä ritari oli mykkä. Äkkiä hän kääntyi ja katosi vuorelle, ja hänen
askeliensa kaiku koski Inkerin rintaan ikäänkuin sotaratsujen kaviot
olisivat sitä polkeneet. Hän katseli kauan ja oudosti ritarin jälkeen,
taittoi lähteeltä kukan, astui linnalle ja hän kulki kuin
ruumissaatossa.
Mutta tunturin palteella istui Yrjänä, ylevä riarit keihästä hioen ja
sen terää hän voiteli myrkkyvoiteilla, joiden taikavoiman hän yksin
tunsi. Neitsyt Maariaa rukoillen hän oli poiminut ne yrtit, joiden
vaarallisista nesteistä hän voiteensa oli valmistanut. Nyt hän oli
iloinen kuin taivaalla terhentelevä merikotka, hän lauleli raikkaasti
ja rohkeasti. Nousi paadelle, ja muotonsa musteni. Tulessa katse
tähysti hän merelle, hän pui suurta suonista nyrkkiänsä ja kevyesti
kuin sulkaa heilutti hän raskasta rautakeihästänsä. Kiljahtaen
syöksähti hän kiveltä, ja hänen otsasuonensa pullistuivat ja ohimonsa
soitti, sillä hän aaltoili oman voimansa huumeessa. Hän kiskoi paasia
ja vieritteli niitä alas, kumahtaen ponnahtivat ne kiviportaalta
kiviportaalle alas, ja tunturin seinät nauroivat onttoa nauruansa. Ja
hän kurottausi yli kuilun ja katseli riemulla, miten paadet lentelivät
alas jyrkänteitä suin päin mereen molskahdellen ja vyöryten nostaen
valkoisia vesipatsaita ilmaan. Se oli hänen soittoansa, ja hän jatkoi
jättiläiskeilipeliänsä kunnes ilta oli käsissä. Silloin astui hän
iloisesti merelle viettävää vuorta alas ja hän huusi kautta myrskyn:
"Oi, miten elämä on suuri ja ihana, sen eteen kannattaa kaatua, Inkeri
on minulle uusi elämä ja nyt kamppailen vaikka itse kuoleman kanssa!"
Kuu nousi, ja sen sarvet olivat kuin tulikekäleitä, suhahtaen lensivät
yölepakot loukoistansa, ja niiden nahkaiset siivet kahahtivat
kamalasti, niiden hää-ilta oli tullut. Korppikotkat huhuilivat
onkaloista, mutta meri oli kuin kiljuva villikissa. Se voihki ja
vongersi rantakallioita vasten, ja sen syvästä rinnasta kuului kuin
hätähuutoja ja mustaa mutinaa ikäänkuin sen pohjalla lepäävät
haaksirikkoiset olisivat nousseet vetisiltä vuoteiltaan itkemään. Ja
kaikki ilman hengettäret pääsivät lukituista luolistansa ja meri heitti
suustaan vaahtoa kuin hirmuinen, hullu äiti. -- Mutta linnan laaksossa
soivat kaikki kirkonkellot, munkit kulkivat ristilippuinensa
juhlamenoissa ympäri kirkon ja monstranssi välkkyi: Ave Maria, sancta
tua...
Oli sydänyö. Rannalla istui Inkeri kalpeampana kuin kesäinen kuu ja
kuun valaisema lilja, istui kädet ristissä rinnalla ja rukoili: Ave
Maria, sancta tua... Mutta mereltä kuului kuin ukkosen repivä ramina.
Syvää, valkoista vakoa kyntäen tuli lohikäärme, ja sen suomuinen pursto
pieksi vihassa merta. Se oksensi suustansa viheriäistä vaahtoa ja
keltaista limaa, ja sen kiljunta oli kuin tuhansien vesikoirien
kiljunta. Se sukelsi taivaanrannasta esiin kuin ruma ryövärihaaksi,
jonka mastossa punainen lippu liehuu, ja sen kiljuva kita oli isompi
kuin pyhitetty temppelin ovi. Se vyöri raskaasti rannalle, missä Inkeri
istui, ja sen silmissä oli helvetillinen lieska. Se jäi tahmaisille
käpälillensä loikomaan ja katseli Inkeriä kiduttaen katseellaan
suloista saalistansa. Niin se oli kahden prinsessan murha-yönäkin
lojunut valkoisella sannalla, oli silmillänsä ahminut ja vetänyt
luoksensa kuin viekas vesihiisi itsepillaajaa. Siinä se oli odottanut
aamuhetkeen saakka kunnes kuu oli vaeltanut valkeimmille maille ja
tähdet hävystä himmenneet sinisiin avaruuksiinsa. Siinä ne valkoiset
prinsessatkin olivat istuneet vavisten, rukoillen ja vihdoin syöksyneet
viheriäisen saatanansilmän lumouksesta mustaan kitaan.
Inkeri oli kuin jäästä jähmettynyt, rukous kuoli hänen huulillensa, hän
katsoi kauhun ja epätoivon tuskalla kerran kotiaan, toisen kerran
vuorelle ja jäi tuijottamaan viheriäisiä silmiä, jotka polttivat ja
pistivät hänen sieluansa. Ja hänestä tuntui ikäänkuin taivaalle olisi
noussut musta aurinko, joka pimensi koko maailman. Ja hän tunsi
kallistuvansa ja hän tahtoi huutaa mutta kielensä oli kuin kitalakeen
naulittu. -- Silloin kuuli hän ammottavasta kidasta pelottavan
parahduksen ja päänsä päältä ilmassa lentävän keihään suhahduksen, ja
sen kärjen välke valkaisi mustaa yötä ja häikäisi hänen silmiänsä. Hän
näki, miten vihreät silmät hänen edessänsä pyörivät kuin kehää kiitävät
tulikielet, jotka sammuivat. Musta kita työnsi sankkaa sauhua, sinistä
visvaa, ja katku täytti ilman.
Aranhellä ja voimasta vapiseva käsi kietoutui Inkerin varrelle, hän
tunsi lepäävänsä jotain suurta ja lämpöistä vasten ja hän leijui kuin
untuvalaivassa läpi avaruuksien, ja tähdet lauloivat hänelle
kehtolaulua.
Hän heräsi omassa ruusukammiossaan korkealla sinisilkkisellä
vuoteellaan ja lepäili raukeasti. Ja hän kuunteli kirkosta kaikuvaa
kiitoshymniä, kuuli isänsä ilosta itkevän, kuuli varovaisia naisaskelia
kivilattialla ja hän näki ympärillänsä vain hilpeitä kasvoja. Mutta
vakavana seisoi hänen vierellänsä ritari, ja hänen silmissänsä paloi
syvä, sammumaton rakkaus, ikuisten unelmien kaikkivoipa valta ja elämä.
Ja Inkeri nukkui ihanasti hymyillen, ja hänen terve unensa oli kuin
kulkua kukkapoluilla, kun tunturileivot laulavat ensi vuokolle, ja
päivä käy yli siintävien, kimmeltävien vuorien.
Tämä oli tarina Inkeri neidosta ja kulkijaritarista ylevästä Yrjänästä,
joka tuli lemmenlähteelle, sillä siksi sitä senjälkeen kutsuttiin.
Miksi minä laulaisin siitä, että Yrjänä ylevä sai päähänsä kultaisen
kruunun, jota vanhassa tornissa säilytettiin, sillä kruunut painavat ja
valtikat vaihtuvat? Mutta kummallisinta tässä tarinassa on se, ettei
heidän rakkautensa rauennut vaan kasvoi päivä päivältä kuin lemmen
palava puu autuuden aholla.