Joka päivä vanha pehtori mennä hiihustaa akkunani ohi. Vanhan sortuukin
liepeet lyödä leiskuvat sinisiä housunlahkeita vasten, ja harmahtava
tukka pistäytyy kiemuroissa esille olkihatun alta. Hän kulkee
tavallisesti kädet selän takana pitäen kalanluista nuuskarasiata
hyppystensä välissä, seisattuu, höpisee itsekseen, tirkistää aurinkoa
ja pilviä ja ottaa siemauksen ruskeata nuuskajauhoa, jolloin hänen
kasvonsa vetäytyvät moniin ryppyihin. Hänen pyöreä nenänsä hohtaa,
ynisee ja soi; hän nauttii äärettömästi nuuskasta, poutailmasta ja
omasta olemuksestaan. Selkä köyryssä kiipee hän aidan yli ja tepsuttaa
pientareen polkua, ja hänen ympärillänsä soittavat kaikki nurmen sadat
sirkat viulujaan ja päivänkakkarat nyökyttävät päitään. Niitulta kuuluu
talkooväen huutoja ja kokkapuheita, vaimot haravoivat, ja miehet
kiskovat haasioista heinätukkuja rekeen, yli ojien ja mättäiden hevoset
puolijuoksussa ponnistavat ladon suulle. Siellä se jo seisoo
pehtorikin, sääret hajallaan jaellen käskyjä miehille kuuluvammin,
naisille ja erittäinkin nuorille hilpeämmin. Usein kulkee hän nuoren
Johannan lähettyvillä.
Kun työ on ollut vilkas, ja lato täynnä tuoksuvaa apilasheinää, istuu
pehtori ladon kynnyksellä naureskellen, toista silmäänsä vilkutellen,
juttelee laajasti ja leveästi niinkuin paljon kokenut mies, jonka
elämän takana on monta muistoa ja monta seikkailua. Silloin hän on
nuori taas ja unohtaa koko pehtori-arvokkaisuutensa. Vanha velikulta ja
naisten naurattaja se tirkistelee punaisesta silmänreijästä, ja naiset
hihittävät uskalletuille sanankäänteille ja laskevat pilaa hänen
kustannuksellaan. Nuori Johanna se jo sieppasi olkihatun ukon päästä,
ilkkuu ja hyppii hänen edessään, ja vanha pehtori hapuilee vapisevin
käsin tytön vetreitä lanteita, mutta tyttö kiepsahtaa kärppänä käsistä,
juoksee niitulle ja pistää olkihatun pellonpelättimen päähän.
Yleisen hohotuksen keskeltä soivat kylän ruokakellot, ja auringon
säteet käyvät jo viistoon kuin ison, punaisen hämähäkinseitin langat.
Niitulta palaa talkooväki, haravat ja taikot olalla, mutta jälempänä
astuu vanha pehtori kädet selän takana nuuskarasia hyppysten välissä,
ja varsi näyttää nyt kumarammalta, kun hän tallustaa sinisissä
housuissaan ja katoaa ruislaihon taakse.
Vanha pehtori on vielä vanhoillaankin ripeä riijaripoika, ja
kylänkellot tietävät hänestä monta juttua. Ennen nuorena palveli hän
Ronkolan isossa kartanossa voutina, oli punakka ja verevä, ja kartanon
nuori neiti, kerrotaan, oli häneen rakastunut ja katseli häntä suopein,
suloisin silmin, ja usein pehtorinkin silmät kulkiessaan tallin ja
kyökin väliä tähtäilivät toisen kerroksen akkunaan, jossa armon neiti
istui koruompelutöittensä ääressä. Heidän välillään oli salainen suhde,
sanottiin. Mutta sitten oli pehtori erään hairahduksen tähden
pakoitettu menemään naimisiin kartanon meijerskan kanssa. Pehtorilla
oli suurimmaksi osaksi talon hallitus käsissään ja hän alkoi elää
suurellisesti, komeasti hän korskalla oriilla ajeli kirkonkylässä ja
teki tavan takaa markkina- ja kaupunkimatkoja, joilta hän aina palasi
hienossa hiivassa. Vaimo, joka oli nousukas hänkin, noudatti miehensä
esimerkkiä, piti kahvikestejä ja pyrki kyläkemuissa emäntien rinnalle.
Mies syytti vaimoaan, vaimo miestään, ja pehtori alkoi yhä enemmän
kilistellä kaupunkiherrojen kanssa ja pidot hän tavallisesti sai
maksaa, maksoi mitä maksoi, olihan hän ison talon käskymies ja
jotainhan sitä piti tehdä surunsa lievitteeksi, kun se akkakin siellä
kotona oli sellainen...
Pian pehtori sai eron virastaan ja harhaili siellä täällä talojen
voutimiehenä kunnes muutti koko pitäjästä ja oli jossain
pikkukaupungissa puutarhurina useat vuodet. -- Ja kun hän sieltä
palasi, oli hän vanha mies, ryppyjä otsalla ja mieron sauva oli hänellä
kädessään. Hän pääsi apteekkarin pienen talon isäntärengiksi ja
entisestä loistoajasta oli hänellä jälellä vain pehtorin nimi, johon
hän vanhemmiten sai lisänimityksen "vanha pehtori".
Hän on jo kauvan ollut erillään vaimostaan, joka asuu kylän laidassa
ompelulla itseään elättäen. -- Näin vaimon kerran maantiellä ja kysyin
vanhalta pehtorilta, että "kuka se tuolla astelee?" -- "Vanha hilsahan
se vaan siellä astelee!" sanoi hän väkinäisesti naurahtaen ja tuli
vakavaksi. -- Sattuu usein, että he joutuvat vastatusten, sanaa
sanomatta he kulkevat toistensa ohi, ja silloin vanha pehtori unhoittaa
nuuskaamisensa.
Onpa maailman koura pidellyt vanhaa pehtoriakin, mutta elämän iloa
virtaa vieläkin suonissa, hän on tuollainen vanhettunut Lemminkäinen.
Vieläkin ostelee hän makeisia kirkonkylän puodista kylätytöille, useita
heistä on hän kosassut ja menettelee siinä suhteessa vanhan
maailmanmiehen tavoin, lahjoo ensin äidin sokerilla, vehnäsillä ja
hamekankailla sekä hyvittelee tytärtä hopeahelyillä. Tytöt syövät
hänen makeisiansa ja ilakoivat hänen lemmenvakuutuksilleen.
Kaupunkimatkoja tekee hän nyt harvemmin, mutta tuollaisen retken
jälkeen käy hän säännöllisesti torumassa "vanhaa hilsaansa". Hän on
muuttunut lapseksi uudestaan, huomaa elämästä vain pinnan ja siksi hän
onkin joutunut sen leikkipalloksi.
* * * * *
Eräänä lauvantai-iltana kuulin koputuksen kamarin ovelta, ja kun menin
ovea aukaisemaan, astui huoneeseen vanha pehtori viulu kainalossa. Hän
kulki epäröiden luokseni ja istui levottomana tuolille.
"Miten se pehtori jaksaa?"
"Tuossa tuo menettelee!"
"Viuluako se pehtori soittaa?"
"Soittaa... Tulihan tuota nuorempana opittua, mutta eihän ne vanhan
hyppyset enään... tuoltahan tulin puodista kieliä ostamasta... enhän
häirinne, minä tässä vaan meinaan, että... hm, hm!"
"Ei häiritsemisestä mitään!"
"Tässä meinaan, että hm... mitäs se maisteri niin ahkeraan kirjoittaa,
jottei vaan rakkauskirjeitä, hihii?", virkkoi hän ja kävi
vilkkaammaksi. Sana "rakkaus" vaikuttaa pehtoriin kuin kenttätorvi
vanhaan pattijalkaiseen sotaratsuun.
"Hihii, niin sellaisiahan ne nuoret kirjoittavat... silloin kun minä
olin nuori, kirjoitin minä neljälle tytölle yht'aikaa!"
"Soo, olipa siinä joukkoa!"
Hän nuuskasi ja jatkoi:
"Hihii, niin, ja minä usutin ne kaikki yhteen kuin kylän rakit ja otin
vikkelästi viidennen, mulla oli siihen aikaan sellainen taikahuilu
taikka taikaviulu, jolla minä ne sokasin... joo, joo, hm!"
"Mikä viulu se?"
"Rakkauden ja immarruksen kutkuttava viulu, hihii!"
"No mikä tämä nykyinen viulu sitten on?"
"Työviulu vaan ravistunut ja vanha."
"No soittakaa nyt hiukan sillä työviulullakin!"
"Kyllähän sitä... tämä vanhan apteekkarin sali se taitaakin kaikua. Ei
musiiki oikein musiikilta tunnu ilman kaikua, kaijuton soitto on kuin
morsian ilman kruunua!"
Vanha pehtori näppäili hiljaa viulunkieliä silmät puoliummessa,
väänteli ja sylki tappia, kohotti käyräänsä ja kysyi samassa: "Osaakos
maisteri sitä koko maailman polskaa?" Hän asetti viulunkaulan vasten
olkapäätään ja alkoi soitella. Ryppyinen ja sierottunut käsi käytti
jousta haparoiden ja epävarmasti, mutta sitä myöten kuin hän nytkytti
ääniä viulustaan, saivat hänen kasvonsa eloa, ja silmät kiilsivät ja
tuijottivat salin nurkkaan. Viulu humisi ja vonkui, ja nuuskaa tippui
viulunkopalle. Hän soitteli hämäläisiä polskia, purpuria ja katrillia.
Pää hetvahti tahdin mukaan, lippostensa kärjellä hän toisti tahtia
pöydän alla. Noin kun hän tuijotti nurkkaan, näin mielikuvituksissani
pehtorin punaposkisena nuorena miehenä paraimpana keikarina
helkavalkeilla ja häissä, näin tanssista hehkuvia kasvoja ja solakoita
vartaloita, jotka kieppuivat polskan huumaavissa pyörteissä, näin miten
pehtori notkahutti sääriään katrillin käänteessä, hypitti kuumaa naista
rinnallaan, supatteli hänen korviinsa, näin heidän hiipivän porstuan
viileään hämärään...
Kun pehtori taukosi soittamasta, heräsi hän kuin kaukaisesta unesta,
pyyhki tukan silmiltään, katseli minua salavihkaa ja sanoi:
"Nuorena ollessani näitä paljon tanssittiin, nyt niillä lie uusmuotisia
hullutuksia, jenkkoja tai mitä lienevät... Voi, voi -- ja Bellmannin
lauluja taisi joka herrasmies, kai se maisterikin tuntee Karl Mikaelin
lauluja?" Hän hyräili:
"Tokkopa kaikki jo ko'ossa lie,
Myllärin Matti ja Hotakka sie..."
Katselin häntä ylhäältäpäin, ja nyt näyttivät kasvot vielä
ryppyisemmiltä, mutta rikkinäisten huulien yli liiteli sanoja, jotka
värähtelivät. Eikä soittokaan ollut sen kummempi, katkonainen ja
epäselvä, hän itsekin oli tuollainen vanha viuluromu, jonka kielet
eivät soinnu virittämisestä. Koko hänen olennossaan oli jotain
naurunsekaista ja nurinkurista. Ja minä mietin, että mitähän se vanha
pehtori tarkoitti vierailullaan, sillä soitto oli tekosyy, sen huomasin
hänen hermostuneesta käytöksestään. Soiton lomassa hän aina kiivaasti
nuuskaili ja aikoi sanoa jotakin, mikä haihtui hymähdyksiin. Vihdoin
tuli hän viulua nappaillen pöytäni luo, katseli papereita ja sanoi
erityisellä äänen painolla:
"No se maisterihan kirjoittaa viisuja?"
"Onhan niitä tullut tehtyä!"
"Minä ennen nuorena voutina luin Fritsovin satua, jonka kartanon neiti
minulle lainasi. -- Liekö tuo vaikeatakin. Tuota -- maksustako se
maisteri oikein, tuota, hm, ja kannattaako se?"
"Kannattaa vallan mainiosti, aijon perustaa karamellirunotoimiston,
hautajaisrunoja, ristiäisrunoja, naimarunoja j.n.e. Koulutytöt ja
kaunosielut ne ostavat, mjaa!"
"Paljonko maisteri yhdestä kappaleesta ottaa?"
"Kappaleesta? Riippuu asianhaaroista. Viisi, toisinaan kymmenen
markkaa, toisinaan kolmekymmentä markkaa, toisinaan..."
"Soo, hm... niin paljon!", sanoi pehtori ja alkoi kaivaa kukkaroa
taskustaan.
"Eiköhän tuota saisi kahdella markalla?", ja hän laski rahan pöydälle.
"Mitä tällä?" kysyin ihmeissäni.
"Asia on se", sanoi pehtori ja siirsi tuttavallisesti tuolin lähemmäksi
ja vilkutti toista silmäänsä, "-- asia on sitä laatua, että ensi
viikolla on Johannan päivä ja sille sitä pitäisi nimipäiväviisu olla!"
"Itselleenkö se pehtori haluaa vai muille?"
"Itselle, itselle, kellenkäs muulle?"
"Vai niin, no vanhalle vai nuorelle tytölle?"
"Nuorelle, silkosen sipakalle tytölle, rakkautta ja rikkautta pitää
viisussa olla, kukkasia ja liverryksiä, niistä ne tytöt tykkää. -- Näin
meidän kesken sanoen olen kurkistellut sitä puoli vuotta, enkä minä,
hitto vie, ole liian vanha vielä, kääntyihän se Abrahamikin vanhoilla
päivillään piikansa puoleen ja hm... ja kyllä minä siitä vanhasta
hilsasta käräjöimällä pääsen!"
"No jos häihinne kutsutte, niin kirjoitan sen 'viisun' maksuttakin",
lupasin piloillani, sillä tiesin matkani olevan lähellä.
"No kunniasijalle papin ja morsiamen viereen, ja silloin sitä iloitaan
ja polskassa sulhaskorot tanssitaan!"
Vanha pehtori hykersi mielihyvissään kalanluista rasiaansa, tarjosi,
otti pisimmän siemauksensa, paiskasi lujasti kannen kiinni, kiitti ja
lähti. Sortuukin liepeet heiluivat tallustellessaan kujatiellä. Minä
mietin, että kolme asiaa maailmassa innostaa vanhaa pehtoria, nimittäin
naiset, viulu ja nuuska, ja niistä ainoastaan nuuska on hänelle
uskollinen.