"Miina, hohoi! No, eikö se vanha vaivainen taas kuulekkaan? Miinaa!!"
Vallesmanni huusi niin, että kurkku kähisi, ja vihdoin ilmestyikin
Miina ovelle hiat käärittynä kyynäspäihin saakka. "Missä te nyt
nahjusitte taas?"
"Olinhan vaan saunaa lämmittämässä."
"Tuokaapa pullo lisää kellarista!" "Taas", olisi Miina muori mielellään
sanonut, mutta ei uskaltanut. Nimismies Stenlund käytti ahkeraan "taas"
sanaansa, se oli ikäänkuin imeytynyt häneen, se oli tullut hänen
toiseksi minäkseen. Kun hän pääsi alkuun, niin ei siitä aina loppua
tahtonut tullakaan. Taaskin oli hän olutta hörppinyt pitkin iltaa, oli
"ryöstellyt monta talonpoikaa puti puhtaaksi", kuten hän tapasi sanoa.
Vallesmanni oli niitä rakkauden jumalattaren kovanonnen lapsia, hän oli
vanhapoika. -- Miina toi juuri olutta, kun porstuasta kuului ääniä ja
jalkoja puhdisteltiin kuusihakoihin. Sisään astui siltavouti Kepuli, ja
hänen kintereillään hämäläisellä hitaudella kulki lautamies Klemola.
Vallesmannin ryhti muuttui heti, pää kenossa taaksepäin arvokkaasti,
nenä punakkana kuin pihlajamarjarypäle tuijotti hän sameilla silmillään
tulijoihin.
"Painakaa puuta!"
"Olis tässä hiukan asiaakin", haastoi Kepuli ja katseli tyhjiä pulloja
kirjoituspöydän alla, "kun ne Ruokolan takakyläiset kuulumma taas
polttelevat salaa viinojaan Kuhansaaressa, savua on nähty sieltäpäin
ilmaan tupruavan, niin että mitäkö se herra vallesmanni siitä..."
"Vai taas ne paholaisen kätyrit... kyllä minä niille Ruokolaisille
näytän, viinapannunsa ryöstän ja sakotan, sakotan oikein Porvoon
mitalla, rautoihin kytken joka miehen." Nyt löi vallesmanni nyrkkinsä
pöytään niin, että lasit hyppelivät.
"Miinaa! Vieraille olutta!"
"Vilja ei joudu sillä kulmalla leiväksi", tuumi lautamies Klemola ja
pyöritteli lakkiaan, "luulevat siellä pitäjän takalistossa olevansa
rauhassa, ryömielläänpä, sanon, pitkin maantien ojia, tappelua ja
mässäystä aamusta iltaan, ja kaikki maankulkijat ja varkaat siellä
maleksivat."
"Näytän, hitto vie, näytän taas, että lain koura on ankara", puhisi
vallesmanni, "pamppua annan, jotta selkänahkansa kihelmöivät kolme
viikkoa." Vallesmanni hykersi tyytyväisyydestä käsiään, joissa
kuvitteli jo koko Ruokolaisjoukon itseänsä vääntelevän. Pari tuntia
sitä siinä punnittiin ja harkittiin asiata kaikin puolin ja olutta
latkittiin sillävälin. Sakea tupakinsavu täytti huoneen kietoen miehet
harsoiseen, harmaaseen vaippaan. Vallesmannin kasvot loistelivat
punakkoina, hän sätti ja sadatteli, lautamies Klemolankin kankea kieli
pääsi valloilleen. Saari oli piiritettävä kaikilta tahoilta, käsiraudat
uhkasi vallesmanni ottaa mukaansa, ja Klemola sanoi kyllä seisovansa
yhtä miestä vastaan -- jaa -- vaikka kolmeakin, kun oikeen tiukalle
otti.
"Aamulla kello viisi siis", sanoi vallesmanni ja seurasi miehiä ovelle
siinä vielä ravistellen heidän käsiään, ja miesten saapasten kolina
kaikui vielä rappusissa, kun vallesmanni lähti kyökkiin ja antoi
määräyksiään Miina muorille, palasi makuuhuoneeseensa ja heittäytyi
vuoteensa peitteelle ja nukahti. Hän uneksui jättiläisviinapannuista ja
suurista sakkorahoista.
Jo ennen viittä Miina muori nyki ja ravisteli unenpöpperöistä
vallesmannia hereille, mutta tämä pyristeli kuin kiukkuinen pässi
päällään ja mumisi: ottakaa kiinni, tuossa se puikelsi pensaikkoon,
ottakaa kiinni se juutas, sitokaa!...
Monen ravakan tönäyksen jälkeen sai muori vihdoin herransa sängyn
laidalle istumaan.
"No, eikö vallesmanni jo aijo Kuhansaareen, sinnehän sitä piti lähteä?"
"Hm, jaha, Kuhansaari." Vallesmanni haukotteli hirveästi ja ojensi
kätensä muoria kohti ikäänkuin syleilyä tahtoakseen: "tuo... tuo minun
jahtisaappaani!" Miina muori puki vaatteet hänen ylleen. Kovimpa sitä
virkamiehen päätä särki ja kolotti, repi niin riivatusti korvain
juuresta ylöspäin pääkupuun asti ja taasen takaisin, oli kuin
myllynkivet olisivat jauhaneet aivot ihan nuuskaksi. Surrim, surrim,
rrrr, ja hänen lihavanläntä ruumiinsa heilui ja vaappui sinne tänne
Miinan kiskoessa saappaita hänen jalkoihinsa. Miina kietoi saalin hänen
vatsansa ympäri, painoi virkalakin päähän ja sitoi kaulalle paksun
punaisen villahuivin.
"No nyt vallismanni on valmis."
"Eipäs vielä! Tuohan ensin käsiraudat ruokakonttoorista, pamppu myös ja
köysi, jolla minä ne hiien koirat sidon niin, että luut natisevat." --
Raskaspäisenä käveli vallesmanni huoneessaan tehden vielä matkan
pikkuvalmistuksia, astui sitten suuren seinäkaappinsa luo, avasi sen,
useahko kiiltävä pullo kuvastui hymyillen hänen silmiinsä.
Hän kaatoi eräästä pullosta lasillisen suuhunsa ja hieroi
mielihyvissään rintansa alustaa. Hän ehti juuri pujottaa kaksi
täysinäistä rommipulloa taskuunsa, kun siltavouti ja lautamies astuivat
sisään.
"Sop, vai siinä te jo, että siis taas lähretään."
"Lähretään, lähretään."
Kolmisin sitä nyt ajaa jytystettiin maantietä kohti Klemolan uhkeata
taloa, joka oli Paalajärven pohjoisella rannalla, josta vain oli puolen
virstan pitkä pätkä venematkaa Kuhansaareen. -- Tuollahan jo Klemolan
punainen talo kuin puolukka mättäällä puunti valkoisten koivujen
välistä, veräjästä ajettiin pihalle. Pihanurmella makasi joukko miehiä,
mikä selällään mikä vatsallaan vetäen ruoka-uniaan. Rattaiden jyrinä
herätti miehet, ja vallesmannin virkalakki sai heidät nopeasti
tarttumaan lakkeihinsa. Kuistilla Klemolan pyylevä emäntä hymyillen
niijaili, kasvot miltei sulivat siinä kuin hera helteessä.
"No, tuli ja puserra! Vai valleksmanni? Astuupahan sisään, jotteihan
niin hengen kiire liene, kahvin minä kiskon tulelta, niin lämpiätte,
siltavouti, sisään, sisään." Salin peräkamariin vietiin niin
vallesmanni kuin siltavouti sekä köydet, pamppu ja käsiraudat. Emäntä
hääräili huoneessa kuin pyöreä, punainen aurinko tullen mennen,
piirongin laatikosta otti hän sokurit, lusikat ja kupposet ja asetti ne
pöydälle.
"Hohhoo, kun sitä väsyttääkin, eipä ole tämä nimismiehen virka mikään
hauska toimi, koiranvirka se on, nouse vaan, vaikket tahtoisikaan,
lämpimältä vuoteeltasi sydänyöhön, viluun ja tuiskuun, koiran virka,
koiran virka!" Siinä samassa näkyi jo hymyilevä emäntä kiiluvine
kahvipannuineen. Iloisesti se pannu höyrysi siinä pöydällä, oikeinpa
sieramia kutkutti suloinen tuoksu, siinä oli jotain esimakua
paremmasta, joka tuleva oli... Klemola kaatoi kupit puolilleen kahvia.
"Täällä olis kermaa, herra vallesmanni, hehhee, pikku rohvaistus ennen
ottelua, hehhee", ja lautamies kiskoi sängyn alta pärevasusta
paloviinapullonsa. Vallesmanni alkoi jo päästä aamuisesta kohmelostaan,
puolikuppisia kun laitettiin, ja Klemolan muori toi uudet kahvit
sisälle juuri kun pärevasun sisällys teki loppuaan. Silloin veti
vallesmanni salaperäisesti vilkuttaen toista silmäänsä esille kaksi
rommipulloansa. "Tässä olisi vielä pari 'kremotattaria', joiden kylessä
ei ole lain sinettiä."
Jutellen, juoden kului aika, puhuttiin pitäjän asioista, ja
kremotattaritkin saivat tehdä seuraa pärevasulle, "pöydän alla
nuokkuivat siellä kuin uniset lautamiehet tyhjin vatsoin
käräjätuvassa", kuten vallesmanni lausui. Lautamies Klemola hieroi
akkunalasin hikeä kämmenellään, joten siihen tuli näköaukko ja sanoi
tönäyttäen jo tuttavallisesti vallesmannia kylkeen.
"Katsoopa, herra valleksmanni, tuossa on Paalajärvi kaikessa
uljuudessaan, ja tuolla tuon niemekkeen takana näkyy Kuhansaari, voitte
nähdä savunkin, joka kiertelee puiden lomista ilmaan. Siellä ne
Ruokolaiset parasta kättä korpiroinaa polttavat." Äkkiä selvisi
vallesmannillekin retken oikea tarkoitus, vähällähän sen olikin ollut
unohtaa, nyt kiirehteli hän sitä kiihkeämmin lähtöä.
"Ee-ei, on jo aika taas lähteä!"
Niin ja näin sitä päästiin pihalle. Vaikka Klemola jo oli asustanut
parikymmentä vuotta talossaan ja siis tunsi kaikki sen loukot ja sopet,
ei hän ensi hädässä tahtonut keksiä porstuansa ovea. Käsiraudat ja
pamput ne unohtuivat kuin sattumalta kamarin peränurkkaan. Kolmisin
miesjoukoin kulkea tömähyteltiin pellon pientaretta ja siitä
niittypolulle.
Kaksi kertaa siltavouti oli pudota musahtanut pelto-ojaan, liukashan se
oli liejuinen tie, kun oli satanut koko edellisen päivän. Niitun
keskellä oli lato.
"Me-mennään latoon", soperteli vallesmanni, "niin et-ettei ne sieltä
saa-saarelta huo-huomaa meitä!"
Nyt koko seurue istua kökötti ladon suulla kuin ukkosen pelästyttämät,
sateesta märät varikset tylsästi tuijottaen toinen toisiinsa.
"Ko-kolmas kom-m-ea kukku!" änkötti vallesmanni ja kiskoi typerästi
virnistellen povestaan toisen kremotattarinsa. Klemolaa vaivasi
satunnainen väsymys, ja hän oli niin onnettoman näköinen, että toisia
se hiukan nauratti ja kas, nyt se lautamies kellistyi ladon lattialle
heinätukolle, toinen kylki seinää vastaan, eikä häntä saatu ylös vaikka
Kepuli nipisteli voimansa takaa nenännipukasta, jäi siihen vaan
makaamaan kuin kuollut.
"Jääköön siihen", höpisi Kepuli, "mutta missä on vene?"
"Tu-tuolla nie-nie (Kepuli nieli kulauksensa) niemen nenässä!"
"Ryypätään tämä ja s-s-s-sitte taas Kuhansaa-reen, ky-kyllä me
kah-renkin ne-ne kukistamme, ky-kyllä."
Mutta ensin oli rommikulta kukistettava ja kun se oli kukistettu, oli
siltavoutikin kukistettu ja hänen päänsä vaipui Klemolan saapasvarsia
vastaan. Eihän vallesmanni saanut häntä järkiinsä vaikka huusi ja ähki
pamppunsa ja virkavaltansa nimessä. Alempi virkamies ei tällä kertaa
ottanut kuuleviin korviinsa päämiehensä uhkauksia, kiskoi vaan hirsiä
siinä yhdessä Klemolan kanssa.
"S--n ss-sika", puhui vallesmanni kuin unissaan ja kopeloi ulos
ladosta.
Laahustellen ja heiluen haparoi vallesmanni rantaa kohti. "Tu-turkin
punanen! no, jalkani suo-r-r-raan -- hi-hitto vie, olenhan minä
vallesman-nni."
Pitkillä metsästyssaappaillaan tallusteli hän rannalla.
"Ky-kyllä minä teille Kuh-kuhansaaressa!"
Plits, plats. Vesi roiskui ja muta sinkui hänen ympärillään.
Vallesmannin saappaat tarttuivat liejuun kiinni. "Öh, ah, uh, irti
sanon, sinä pe-peeveli!"
Koettaessan irroittaa saapastaan liejusta ja mudasta pyristellessään
kaatui hän lietteiseen veteen. Savisena kuin ruukintekijä kaalasi nyt
vallesmanni veden tunkeutuessa saapasvarsista sisään.
"Uh, uh!" puhisi hän tavan takaa ja jopa hän vihdoinkin sai veneen
kokasta kiinni ja työnsi sen järvelle. Toinen jalkansa oli vedessä,
mutta yrittäessään vetää sitä veneen laidan yli, romahti hän seljälleen
veneen pohjalle, ja tuuli kuljetti venettä loitommalle... Monen vaivan
ja vastuksen jälkeen istuu hän tuhdolla ja soutelee arviokauppaa kuin
unissakävijä, tietämättä minne vene soljuu, josko rantaan vaiko
ulapalle. Vene kieppuu sinne tänne, milloin ympäri ja taasen eteenpäin.
Harhailtuaan näin vesillä jonkun aikaa, katse itsepäisesti
kiinnitettynä peräkeulaan, kuulee hän huutoja tietämättä mistä.
"Hoi, valleksmanni, hoi, tännepäin!"
Vallesmanni käänsi päänsä ääntä kohden ja huomasi sameilla silmillään
mustia liikkuvia olentoja, jotka siirtyivät rannalla pensaikosta
pensaikkoon. Hän sai uutta intoa ja äkkinäisesti tempoen, ponnistellen
oikein karhun voimalla kieppui vene milloin syrjään milloin suoraan, ja
hän läheni yhä noita mustia rannnalla liikkuvia olentoja.
"Kalastamassako se valleksmanni nyt on?" huuteli mies saaren
lahtipoukamasta.
"Hohoi, valleksmanni! Tänne, tänne, tuolla niemen käressä ne uhkeimmat
hauit tepastelevat, mutta missä ne onkineuvot...?"
"Eihän valleksmannilla ole edes pamppuakaan."
"Mitä sinä livertelet, huvikseenhan se valleksmanni näetkös soutelee,
se tekee hyvää hänen lihavalle vatsalleen, hahhaa", keskeytti toinen
punamekkoinen mies. Vitkaan lähestyi vene Kuhansaaren rantaa, ja
punamekkoinen mies kiskoi sen maalle niin rivakasti, että vene jyskyi
joka liitteessään, ja vallesmanni pyllyili tönäyksestä tuhdon alle.
"Siinäpä se pitäjän valleksmanni on kaikessa komeudessaan! Mikä kunnia
meille ja viinapannuillemme. Hei, pojat! Nostakaa valleksmanni
hartioillenne ja sitten metsään, valleksmannista me vielä teemme oivan
viinankeittäjän, että jos joskus maailmassa tämä sama saisi passit
harmaalle paperille, niin onhan sillä sitten joku ammatti, jolla voi
elää kihnutella." Sama mies joka näin puhui, lähestyi nyt vallesmannia
ja painoi hänen virkalakkinsa korviin saakka. Riemusaatossa kuleteltiin
pitäjän nimismies potkimisistaan ja huudoistaan huolimatta ja
asetettiin kivelle istumaan, jolle hän kykertyi.
"Missä siltavouti?", ivaili taas punamekkoinen.
"Se meni kai käsirautoja hakemaan", tuumi toinen.
"No mikseikäs se valleksmanni nai, vanhana poikana se vaan oleilee kuin
ikäkulu kasakkihepo ilman kauroja!"
"Älähän nyt suututa meidän arvoisaa valleksmanniamme; etkö tiedä, että
hän on kihloissa itse pirun sisarentyttären kanssa."
"Mutta hiiessä pojat, kuinka sallisimme kunniavieraamme kivellä istua,
viinapannun niskaan koko komeus!"
Väsynyt vallesmanni asetettiin eräälle vielä käyttämättömälle pannulle.
"Miten se valleksmanni jaksaa nyt siellä?"
"Minä, minä o-o-len val-val-vallesmanni --!", soperteli nimismies.
"Me tiedämme sen, ja se sana on meille pyhä. Mutta, hei, miehet, eihän
vieras vielä ole saanut maistella aarteitamme, vaikka pakiparaastaan
sitä varten tänne läksi!"
Takaapäin lähestyi silloin muuan ruokolainen, sieppasi lipin, täytti
sen kuumalla nesteellä ja asetti sen sitten hänen käteensä ja sanoi:
"Mitäs muuta, sano puotipoika, pisti taas sokerin suuhunsa".
Vallesmanni katseli sameilla silmillään lippiä ja nosti sen
vaistomaisesti huulilleen. Tulet leimusivat alhaalla, ja savu kaarteli
pitkin männyn runkoja.
"Hoi, valleksmanni! Miltäs maistui! Katsokaapa, miten veneenne
purjehtii ilman kapteenia ja väestöä enkelsmannin vesillä, tuolla,
tuolla. Se kait etsii isäntäänsä, laine jo vei sen kotirantaan
ilmoittamaan lautamies Klemolalle, että täällä se valleksmanni vain
viinoja juo ja viinoja polttelee eikä ehdi nyt tällä erää kotiinsa, ei
tänään eikä edes huomiseksikaan."
Nyt muodostivat kaikki miehet piirin vallesmannin pannun ympärillä,
mustat kekäleet savusivat heidän käsissään, ja vallaton piirileikki
alkoi. He lauloivat:
Vallesmanni kun häitä viettää,
kuka morsian olla saa?
Viinapannu vaan, viinapannu vaan.
Jo nyökkyili vallesmannin pää, hän vaipui vähitellen uneen. Ruokolaiset
astuivat veneisiinsä ja soutivat pois. Naurua ja puhetta kuului kauvan
järveltä. -- Tuuli ei liikuttanut puunoksaakaan, kaikki oli hiljaista
ja rauhallista, ja vallesmanni veti tyyntä untaan paljaan taivaan alla
korkeassa asemassaan. Sieltä hän hiljalleen luisui nurmelle, jolle jäi
makaamaan. Hän nukkui yksin Kuhansaaressa, ei kukaan häirinnyt häntä.
Illemmalla heräsi vallesmanni. Hän aukaisi sameat silmänsä, katseli
ympärilleen, ja hämärät muistot päivän tapahtumista alkoivat risteillä
hänen päässänsä. Varovasti kömpi hän jaloilleen ja alkoi kävellä pitkin
saarta. Hänen tuskansa alkoi kasvaa, kun hän huomasi, ettei venettä
ollut missään. "Sen vietävät, ovat lykänneet veneen vesille!" mumisi
hän.
Armahtavainen kalavaari hänet vihdoin keksi rannalla huutamassa.
Vallesmannin huulet olivat huutamisesta ihan siniset. -- --
Viikon kuluttua sai vallesmanni lautamiehen kautta haasteen käräjiin
viinanpoltosta ja juopumuksesta. Hän säikähtyi niin, että luuli
menettävänsä virkansa. Mutta haaste oli vaan pilantekoa, se
peruutettiin. -- Mutta sen koommin vallesmanni alkoi vähemmin
ryypiskellä. Ja aina kun hän maantiellä tapasi jonkun Ruokolan
miehistä, käänsi hän päänsä toisaalle ikäänkuin olisi tarkastellut,
josko maantien ojat olivat lainmukaisessa kunnossa.
1896.