"Soh, soh, kärpänenkö se siinä taas... huis, löp, löp!" Epra höplitti
ja nyki, nyki ja höplitti. Raskaasti kuin unessa mennä lönkytti vanha
Laukki, käänsi päätään kuin katsoakseen, vieläkö ne pyörät seurasivat
mukana. Raskaasti kolisivat jälessä Epran laatikkorattaat, ja niiden
etusyrjällä istui korkealla koukistuneena vanha Epra kuin kuningas
ikään. "Keisarin saunapiippu" oli suussa ja kädessä oli nahasta
kierretty piiska, jonka siimanpää veltosti hyppeli Laukin hännän
päällä. Ja Laukki tiesi, ettei hänen isäntänsä Epra häntä lyönyt, ja
Epra tiesi, ettei Laukin kulku siitä parantuisi, siksi he olivat
ystäviä. Vanha oli jo Laukki, ei Eprakaan sen ijästä tietänyt, ja itse
Epra oli vielä vanhempi eikä ollut moneen vuoteen käynyt pappilassa
ikäänsä kysymässä. -- Epra puheli ja mutisi hevoselleen, hevonen oli
siihen niin tottunut ja se tunsi isäntänsä tavat tarkalleen, Epra tunsi
pattijalkaisen Laukkinsa ja sen uniset tavat, he olivat ikäänkuin
kiinnikasvaneet toinen toisiinsa.
Epra oli pieni palleron tapainen miehen möhkäle, hänen silmänsä olivat
päästä ulkona kuin hiirellä, jalat olivat ruumiiseen verraten liian
lyhyet ja ne keikkuivat ulkona laatikon sivulla jalkalautaa
koskettamatta. Hänen suupielessään oli ilme ikäänkuin hän aina
nauraisi. Ei hän koskaan huutanut eikä äyskinyt Laukalleen, nyki, torui
ja touhuili, ja höllinä riippuivat ohjakset. Mutta yhtä pyöreä kuin oli
Epra, yhtä kulmikas ja laiha oli Laukki, ei sen karva läikkynyt vaan
oli takkuinen, pitkä kuin muulilla, ja aina se luimisti korvillaan
Epraan päin, seisahtui jokaisen kaivon luo, pysähtyi mäkipaikoissa tai
nosti oikean takajalkansa paarmaa tavoitellakseen ja jäi sitte
ikäänkuin mietteisiinsä seisomaan; sillä oli omituinen tapa nojautua
koko ruumiinsa oikeata aisaa vasten, eikä se koskaan hirnunut, se kulki
aina kuin unissaan pää rinnalla riippuen.
Pieni oli Epra ja pieni oli Laukki, mutta laatikko, jolla Epra istui ja
jota Laukki laiskasti kiskoi, oli iso ja jykevä kuin laari tai
suunnaton, suuri merimieskirstu, se oli kannellinen niin, että sen
saattoi avata päältäpäin ja sen kyljessä oli kirjainlukko, minkä
salaisuuden Epra tiesi. Ne laatikkorattaat olivat kuin laiva, jolla
Epra purjehti tomussa ja tuiskussa maailman maantietä. Jos sen kannen
avasi, niin näkyi huiveja ja liinoja, tehtaan kankaita ja muuta
rihkamaa, se oli hänen kauppakojunsa, hänen puotinsa, hänen istuimensa
ja toisinaan myös hänen makuusijansa, kun hän syksyöinä varkaita
peläten makasi sen kannella, siinä oli hänen maallinen rikkautensa,
jonka joukkoon hän sitäpaitsi luki Laukin ja tuhat markkaa rahaa, jotka
hän oli tallettanut lähikaupungin pankkiin. Kangaspakkojen päällä oli
hänen kyynäryskeppinsä ja hänen haarapussinsa, mutta syvällä nurkassa
kankaitten alla oli hänen vanhanaikainen virsikirjansa, minkä ensi
sivulle oli kirjoitettu hänen isänsä ja äitinsä, niin, monen edellisen
polven nimet. Virsikirjan vieressä oli massi täynnä hopearahoja, pankin
kulttikirja, pullo, jossa oli "sydämmen vahvistustippoja", kääre, jossa
oli ketun myrkkyä ja lakkisessa rasiassa kaksi kullattua hopeasormusta
sekä Malvina Maija-Stiinan kellastunut valokuva.
Niin Malvina Maija-Stiina oli vaimoinen henki siellä Epran
kotipitäjässä, jonne hän nyt oli kotimatkalla. Se oli osava ja ovela
vaimoihminen mutta hiukan kärttysä. Alituisesti hänen rukkinsa pyöri,
ja kankaita hän kutoi seudun pyyleville pomoemännille. Hän oli tunnettu
taitavasta kudonnastaan ja täsmällisyydestään; hän oli jo
neljänkymmenen seuduissa. Hän oli yhtä harvasanainen kuin Epra oli
suulas ja sukkela kaupoissaan. -- Malvina Maija-Stiinaa oli Epra jo
nuorena kirkonkylän puotipoikana kaipauksella katsellut. Sille oli hän
puotipöydän takaa kumarrellut ja lyönyt kantapäitään yhteen, kuten oli
nähnyt kaupungin puotipoikien tekevän. Malvinan suuret, sinelle
vivahtavat silmät olivat hänen kasaveikkaluonteeseensa tehneet vakavan
vaikutuksen, ja hän oli aina ollut hämillään pistäessään tötterön
paraimpia makeisia Malvinan pieneen käteen kaupanpäällisiksi, mutta sai
siin' samassa takaisin rohkeutensa, vilkuttaen silmillänsä, suun
ympärillä ikuinen naurun hymy ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: niin,
niin, Malvina Maija-Stiina, me ymmärrämme toisemme, me olemme kuin
parihevoset, jotka vielä kerran yhdessä kiskomme elämän rasvotuita
rattaita sekä ylä- että alamäessä! -- Jahka Epra pääsisi oman puodin
puhdistajaksi, oman kyltin kiillottajaksi, silloin saisi Malvina istua
peräkamarissa hyräillen ja polkien uutta kiiltävää ompelukonetta, eikä
hänen tarvitsisi kotona kankaita kutoa. Niin, niin. Niin oli Epra
kerran ajatellut.
Liiallisen makeisten tuhlaamisen tähden joutui Epra pois paikastaan.
Sattui juuri siihen aikaan kauppiaalle kankaiden kaupustelija. Hänen
seuraansa lyöttäytyi Epra, sillä suuttumuksesta tahtoi hän päästä pois
koko paikkakunnalta. Hän sai ajaa kaupustelijan laatikkorattaita. Uutta
oli se elämä hänelle. Hän sai nähdä uusia kyliä, naapuripitäjiä,
kirkkoja ja uusia kaupparakennuksia. Yhä loitommaksi hän eteni
vieraisiin kauppaloihin ja tehdaskaupunkeihin, missä puodin ikkunat
kimmelsivät täynnä kaiken maailman kilua ja kalua, isoja savutorvia hän
näki, kimmeltäviä kirkon ristiä ja suurimastoisia laivoja kuin huoneita
ikään. Kadut vilisivät kirjavina kansaa, ja niillä maailman turhuuden
turuilla mennä sipsuttelivat töyhtöniekka-neitoset nostellen hameen
liepeitä nilkkaan saakka. Tämä kulkurin elämä häntä miellytti, hänen
verensä alkoi juosta vilkkaammin ja hänen luonnostaan liikkuva kielensä
sai uutta vauhtia. Mutta Malvinan kuva pysyi kuitenkin syvimmällä
sydämmensä pohjalla, ja usein kuormalla könöttäessään mietti hän sitä
aikaa, jolloin saisi oman hevosen, omat laatikkorattaat ja sitte
rakentaisi hän sinne kotikylään maantien haaraan ihan virstantolpan
kohdalle oman puodin ja oman mökin, jonne hän kerran häähuilujen
humistessa veisi Malvina Maija-Stiinan, silmiensä ilon ja salaisten
ajatustensa lähtökohdan.
"Soh, soh! Mitäs siinä päätäsi käännät!" mutisi Epra ja alkoi taas
ajatella.
Epra osti ensin omilla säästöillään kymmenen markan hevosen
mustalaiselta ja erään kartanon huutokaupasta hankki hän itselleen
vanhan kuomun, ja niillä hän sitte alkoi omin päin omilla asioillaan
kiertää talosta taloon. Jossain maantienojassa eväät syötyään ja
päästettyään hevosensa ojaviereen ruohoa appomaan kaivoi hän esille
setelinsä, käänteli niitä, katseli niiden läpi aurinkoa ja haisteli
niitä kuin hepo heiniään. Visusti kätki hän ne taas kuomun pohjalle,
tarkasteli ympärilleen ja laskeutui suulleen makaamaan. Ja siinä hän
sitten haaveili tulevia asioitaan.
Ja kun Epra taas jatkoi matkaansa, ja jalkamiehet heittelivät
komppasanoja hänen konistaan ja kuomustaan, oli hänellä sukkela sutkaus
vastassa, kehui hevostaan, nauroi partaansa ja ajatteli: "voi, voi,
mies parka, kunpa tietäisit, miten paljon minulla on kirkkaita
kolikoita, et tiedä, muuten et veistelisi." Ja iloisesti leiskautti hän
ilmaan piiskallansa ja "äkkiväärä maamiehen ystävä" heilui hänen
hampaissansa. Hänellä ei vielä silloin ollut posliinista "keisarin
saunapiippua", sen hän osti kerran Tuomaan markkinoilla Hämeenlinnassa
vaihdettuaan isoilla välirahoilla kymmenen markan hevosensa nykyiseen
Laukkiinsa ja laatikkorattaat osti hän Tuuloksesta.
Nyt vasta alkoi hänen elämänsä päivän puoli, hän ajeli hiukan
varmempana, ja hänen äänensä sai kilahtavamman kaijun, hän alkoi
sunnuntaisin käydä simusetit kaulassa ja kiiltävät kalossit jaloissa,
sillä nyt kulki hän totisissa kosimispuuhissa. Ja eräänä iltana ajoi
hän niissä tamineissaan mökin pihalle, missä Malvina Maija-Stiina
loisena asui, toi hänelle uuden silkkisen huivin, sai häneltä
puolittaisen, harvasanaisen lupauksen, että hän odottaisi Epraa, ja
Malvina antoi hänelle puolittain lämpöisen kädenlyönnin hyvästeltäessä.
Malvina ripusti silkkihuivinsa aittansa orrelle, Epra nousi rattailleen
ja lähti taas maita kyliä ajamaan haaliakseen kokoon mieluisen mökin
rahoja.
Ja iloinen oli Epra, hän oli silloin nuorempi, ja Laukissakin oli vielä
jotain eloa, ja sillä hän hiljaista lönkkää ajoi talon pihoille ja
avasi laatikkonsa, jonka ympärille pian kertyi koko talon väki. Hän
rupatteli rattosasti, lasketteli kokkapuheitaan, nipisti tyttöjä
poskista ja löi reippaasti kättä miehille ja aina oli hänellä jotain
kullekin. Niin, ihan uudenuutukaista vihriäistä hamekangasta talon
piioille, punaisia villaröijyjä ojamiehille, ketunmyrkkyä metsämiehille
ja vaareille nuuskaa, ja hänen kielensä oli lipeä ja liukas, hän oli
raitis ja rauhallinen ja sai usein taloissa ilmaisen yösijan.
Vuosia kertyi Epran niskaan, kertyipä niitä Laukinkin niskaan ja
silkkihuivia kertyi Malvinan aitan orrelle, ja vanha Laukki kääntyi
usein ihan kuin itsestään Malvinan mökin pihalle, se oli siihen niin
tottunut.
-- -- Nyt oli Epra taas kotimatkalla, vuoden oli hän ollut kauppateillä
ja viimeisellä kerralla oli Malvina näyttänyt hiukan nyrpeältä.
Olisikohan Malvina kyllästynyt odottamaan? Mitä vielä! Nythän Epralla
oli mökin rahat, ensi pyhänä kuulutettaisiin, virsikirjan lehteen
piirrettäisiin Malvinan nimi, niin, ja sitte ajaisivat he kirkonkylän
puodin ohi, ja puotipojat sanoisivat: "kas, kas, siinä ajavat
pappilasta Malvina Maija-Stiina ja Epra, niin, se Epra, siitä on tullut
tanakka mies, rahoja kuulemma on pankissa, Jumala ties, kuinka paljon
lie, niin, niin -- --."
Epra ajoi yli pitäjän rajan ja hänen sydämmensä sykähteli niin
omituisesti, hän oli taas kotimailla oman onnensa kynnyksellä.
Intohimoisesti kiskoi hän savuja piipustaan, nyki, höplitti ja puhui:
"Soh, soh, mitäs siinä nyt taas! Se siinä, huis, mitäs siinä mulkoilet
ikäänkuin sinulla olisi neljä silmää, eteesi sinä olet katsovinasi,
mutta sentään luimistelet sieltä korviesi alta kuin viheriäsilmäinen
peikko pajupehkon alta! Olet se sinäkin mukamas! Soo! Kuka se sinunkin
ijästäsi tarkan ottaa, hampaasikin ovat keltaiset kuin mustalaisen
silmänalus. Taidat jo olla kuoleman peltoa kyntämässä ja sinä lönkytät
kuin puujalka kersantti. Ihanhan sinä kulutat oikean aisan pilalle,
höp, löp, löp! Mitäs sinä niitä virstan tolppia vilkuilet, luuletko
voivasi niitä lukea? Niin, no, älä siinä viisastele, loppuu se sinunkin
ristinaikasi, etkä enää kanna murheen siloja niskassasi. Seistä sinä
saat, levätä saat ja kauroja sinä ensi pyhänä saat, eikä sinun enää
tarvitse maantien ojissa nukkua, perunamaata kun kerran pari vuodessa
kynnät, sillä hyvä, en sinua tapa, en, en vanhaa Laukkiani tapa, niin,
mutta liikuta nyt hiukan koipiasi!"
Ja Epra nosti piiskansa mutta antoi sen pään laiskasti hypellä Laukin
hännän päällä, verkalleen kului matka, tie lyheni, Laukki käveli, mutta
Epran ajatukset juoksivat tavallista nopeammin.
Jo nousi Laukki mäntyiselle mäelle, jolta kaukaa yli metsän
viheriöiden, keinuvien latvojen, näkyi pitäjän valkeakaari-ikkunoilla
varustettu ristikirkko. Kirkon takaa paloi ilta-auringon punainen,
loimottava valo heittäen kajastuksen vastapäiselle taivaan rannalle,
niin että punaiset petäjät mäellä kimmelsivät kuin tulipatsaat, mutta
laaksoon alkoi jo laskeutua elokuun iltahämärä. Epra seisautti
hevosensa, Laukin vasen puolinen kylki näytti melkein punaiselta, ja
sen vasen silmä näytti vallan vilkkaalta. Könössä laatikkonsa reunalla
katseli Epra alas laaksoon. Maantie luikerteli kuin keltainen, iso mato
kierrellen vastapäiselle jyrkälle mäelle ja katosi viheriään
kuusikkoon, joka seisoi siinä kuin viheriäinen jättiläiskenttä-armeija
pistimet pystyssä, joiden päät välkehtivät. Molemmin puolin maantietä
oli peltosarkoja, suoria kuin viivottimella vedettyjä, siellä täällä
taloja ja tölliä ja Malvinan mökki oikealla sivulla ihan maantien
varrella. Vastapäisellä mäellä näkyi vasemmalla kievarin punainen talo,
ja kaikista saunoista tuprusi savua. Ihan selvään kuuli Epra
myötätuulen kantaman kukon äänen lähimmästä talosta. Hän tarttui
ohjiin. "Noo, Laukki, nyt sitä ollaan tutuilla tanhuilla taas!" Ja
hiljaa varoen ikäänkuin kompastuisi, alkoi Laukki astua mäkeä alas ja
Epra kiristi syyttä suotta ohjaksia. Mäen alle päästyä höristi Laukki
korviansa, Epra hellitti suitsia ja kävi tarkkaavaksi.
Alhaalta kuului hieno, läpitunkeva ääni ikäänkuin silloin kun vihurin
viima soittelee pilliänsä pillistössä. Malvinan kamarista loisti tuli.
Ääni sammui taas. "Mitäs siinä höristelet?" mutisi Epra ja nyki. Mutta
uudestaan kuului sama ääni, ja Epra huomasi, että ääni sammui juuri,
kun Malvinan ovi sulkeutui. Nyt huomasi hän hämärästi mökin pihalla
ihmisiä.
Epra hoputti hevosta ja läheni mökkiä. Silloin taas ovi aukeni, ja läpi
hämärän illan kuului selvästi vinkuvan viulun ylimmäinen ääni, joka
sekaantui ihmisäänien heikkoon mutinaan.
"Soo, menetkö siitä, ei suinkaan se viulu sinun vanhoja korviasi
särje!" mutisi Epra ja höplitteli. "Siellä on varmaankin talkoot",
ajatteli Epra, ja hänen silmiinsä tuli iloinen väläys, nyt hänkin
tahtoi antautua ilonsa valtaan, jota hän ei moneen vuoteen ollut
tehnyt. Nythän hänelläkin oli ilon syytä. Laukki huiskautti unisesti
häntäänsä eikä sen kulku siitä parantunut. Jo oli Epra ihan mökin
lähellä, kun maantiellä tuli hoippuva, vieras mies vastaan. Epra
seisautti hevosensa.
"Kuules mies, talkoistako tulet?"
"Enkä tule. Häh!"
"Mistä sitten?"
"Kuuliaisista kun tulen..."
"Ke-kenen", änkytti Epra ja nyki Laukkia vaistomaisesti tapansa mukaan.
"No, suutari Rätkän ja Malvina Maija-Stiinan."
"Malvinan?"
"Malvinan, niin. Sinähän hirnut kuin kasakkihepo, jolta kaurat
vietiin!"
"Taidat itse olla niiden tarpeessa."
"Taitaa olla sinun laitasi niinkuin ketun ja pihlajamarjojen. Taidat
olla itse se Epra?"
"Niin olen, entäs sitten?"
"Nyt vietiin kanasi, vai sinä olet Epra, mutta Rätkästä osaan minä
laulun:
"Pitäjäss' on herroja
ja meidän kylässä Rätkä,
helmen verran herraa on,
vain suutaria pätkä."
Vapisevin käsin tarttui Epra ohjaksiin, mutta humaltunut mies jatkoi
laulaen matkaansa. Ja se laulu kuului Epran korviin kuin nauravan
harakan hähätys, kuin nauru, joka pisti ja poltti hänen vanhaa,
rehellistä sydäntänsä, ja hän huokasi syvästi, iloinen Epra huokasi.
Hän katsoi kuin puoleksi tylsistyneenä eteensä, hämärästi häämöitti
hänelle käryävän lampun valo ja komeasti kohisi hänen korvissaan
honotus, jalkojen töminä ja viulun vinkuminen, niinkuin hähättävä
helvetti, kun mökin ovi aukeni, ja väen äänet meluten vyöryivät
tyyneeseen elokuun iltaan.
Hänestä tuntui kuin äkkiä jotain olisi repeytynyt hänessä, muutos oli
niin jyrkkä, ettei hän sitä selvästi tajunnut. "Malvina -- -- suutari!"
höpisi hän kuin unissapuhuja ja heräsi kun ohjaksista tunsi, että
Laukki poikkesi maantieltä ja alkoi vanhan tapansa mukaan kääntyä mökin
pihalle. Äkkiä tempasi Epra vasemmasta ohjaksesta, ja portille ilmestyi
kaksi miestä, hän oli huomaavinaan suutarin pikipilkkuiset viheriän
harmaat kasvot.
"No, eikö Epra tule kuokkimaan?"
"Soh, soh, Laukki, etkö sinä tottele!" Epra nyki lujasti Laukin vasenta
suupieltä.
"Niin, kuokkimaan omia häitä, hah, hahhaa!"
Epra ei siihen mitään vastannut, hän vain nyki ja hoputti.
"Laukki soo, Laukki soo, tielle, tielle, ei meillä ole siellä nyt enään
mitään tekemistä, ei mitään, lähdetkö, muuten..."
Vihdoin Laukki kuolaimien pakosta turpaansa väännellen kääntyi taas
tielle. Hiljaa könötti Epra laatikkonsa syrjällä, mutta hänessä kävi
valtava, sisällinen vavistus. Piippu hänen hampaissansa riippui
veltosti savua päästämättä, mutta Laukki oli ennallaan, kummasteli ehkä
isäntänsä oikkua, mennä melkotti vanhaa totuttua käyntiänsä ikäänkuin
maailmassa ei löytyisi Malvinoita, kuuliaistulia, pettymyksiä eikä
petoksia, se ajatteli vain suvelle haisevia heiniä ja lämpöistä tallia,
jossa vieruspilttuusta kuuluisi vanhojen hevostuttujen kavioiden
kopina.
Mutta Epra havahti kuin pahasta unesta, kun Laukki alkoi nousta ylös
kievarin mäkeä. Hän katseli kerran taaksensa, jätti ohjat oman onnensa
nojaan ja kuullessaan viulun vingunnan avonaisesta ovesta lausui hän
hiljaisella, sävyisällä tavallaan ainoastaan yhden sanan: "perkele!"
Harvoin Epra kirosi. Hän olisi tahtonut äkkiä piiskata Laukkia,
piiskata koko maailma palasiksi, piiskata pyöriä ja laatikkoa, vanha,
hillitty veri lähti hänessä tuliseen tanssiin, mutta hän malttoi
mielensä. Ja tyynesti ajoi hän kievarin pihalle. Pyylevä, pöhöttynyt,
verisilmäinen isäntä seisoi pihalla.
"Mistä se Epra nyt?"
"Matkoilta vaan!"
"Et kuokkimaan jäänyt."
"Ei ole aikaa, onko sinulla aikaa?"
"Aina on minulla aikaa."
"Niin minullakin nyt."
Epra jätti hevosensa seinärenkaaseen köyttämättä, heiniä eteen
heittämättä ja sanoi:
"Kievari, sinä aina altis auttaja, tuo peräkamariin risu olutta, jos
sinulla viinaa on, niin tuo sitäkin, ja tuo miestä kuin salkoa
joukkoon, rahaa on, sen tiedät, nyt minä pistoovaan, nyt en sumeile, en
häikäile!"
Moneen vuoteen ei Epra ollut viinaa maistanut. Kievarin peräkamarissa
istui hän nyt punasilmäisen kievarin ja parin hollimiehen seurassa. Hän
lasketteli paraimpia kokkapuheitansa, mutta toisinaan kävivät hänen
kasvonsa jäykiksi, ja hän puristi nyrkkiään ikäänkuin olisi pitänyt
niissä ohjaksia ja hän tuijotti talituikkuun, joka paloi pöydällä.
Mutta siinä samassa ponnahti hän taas ympäri, kehoitti miehiä juomaan
ja pisti paraimpia kauppasukkeluuksiaan. Muut jo torkkuivat tai olivat
siirtyneet toiseen kamariin, kun Epra iltayöllä hoipersi peräkamarista.
Portaille päästyään vihelsi hän:
"Laukki hoi!"
Laukki hirnahti vasten tavallisuutta, nälästä se hirnahti.
"Soh, soh, Laukki", höpisi Epra ja halaili Laukin kaulaa. "Sinä vanha,
hyvä Laukki, älähän tästä nyt äksyksi käy, en sinua muistanut, syö nyt
tuosta, syö, syö!" -- Ja Epra kopeloi heinätukon Laukin suuhun. Mutta
Laukki käänsi pois päänsä kuin häpeissään, sillä se tunsi isäntänsä
suusta lähtevän viinan löyhkän.
"Niin, pahasti tein Laukki, mutta nyt on syytä, ankara on syy. Niin,
niin, Laukki, olet vain elukka, mutta viisas sinä olet, noo, soh, soh,
mitä siinä turpaasi käännät, jollei viisas ymmärrä, ei hullu huomaa,
ymmärräthän, nyt on kaikki lopussa. Hih! Mitä sinä siinä taas
mulkoilet? Nyt lähdetään häitä kuokkimaan! Hih!"
Epra nousi hoiperrellen rattaille ja otti tiukasti ohjakset käsiinsä,
äkkiä nousi hän pystyyn ja iski piiskalla voimakkaasti Laukkia
kyljelle. Laukki hypähti kuin kyyn pistämänä pystyyn, mutta sitten pää
taas vaipui rinnalle. Epra ajoi hurjaa vauhtia kievarin mäkeä alas.
Rattailla seisten löi Epra kuin vimmattu, löi minkä jaksoi, Laukki
heitteli jalkojansa ja löi ne kiveen, se oli ihan kuin vimmattu. Se
potki ja heitti takakoipiansa yli jalkalaudan eikä se ehtinyt
miettimään, miksi Epra niin kovasti löi. Se laukkasi alas pitkin
kievarin mäkeä, ja rattailla raivoili Epra. Hän seisoi haarareisin ja
huusi:
"Hih, Laukki, sinä, hih, mene hee-i! Nyt mennään helvettiin!"
Ja alaspäin hurjaa vauhtia etukaviot tuskallisessa ponnistuksessa lensi
Laukki kuin vanha, harmaa siipiorava. Rattaat ratisivat äkkijyrkkää
mäkeä ja siinä, missä oli äkkimutka, nousi toinen pyörä ilmaan, ja
rattaat kaatuivat kumoon. Kovalla ryskeellä kaatuivat laatikkorattaat
maantien ojaan ja Epra putosi rattailta edellä maahan. Vaistomaisesti
tarttui hän tien vierestä nouseviin aidanseipäiseen. Laukki önähti.
Epra nousi maantienojasta ja katseli kummallisesti ympärilleen ja näki
taas ne kiusoittavat tulet Malvinan akkunasta. Sitte kääntyi hän
katsomaan Laukkia. Iso seiväs törrötti hämärästä, ja sen alla makasi
Laukki liikkumatta. Epra kumartui alaspäin, otti luokasta tuen ja alkoi
puhella:
"Noo, Laukki, noo, mitäs sinä siinä makaat? Höp, löp, löp, no soo,
nousehan siitä, mitäs nyt meinaat? Laukki, kuuletkos, älä siinä nyt...
nouse nyt, eihän se kuolemaksi lie! Laukki, sattuiko? Sattuiko seiväs
korvan juureen, ai, ai, jos sattui, niin elämään sattui, Laukki,
Laukki, minä olen peto, mutta eläthän sinä vielä?" Epra halaili
hevostaan.
"Anna anteeksi, että niin kamalasti löin, anna minulle anteeksi kaikki
synnit, hevossynnit ja ihmissynnit! Älä ole niin surkean näköinen!
Laukki rakas! Minä olen sinun isäntäsi ja ystäväsi, pahempi olen isäntä
kuin ystävä. Ei, kyllä nyt on tosi edessä. Voi, minua kurjaa!"
Epra ravisti Laukkia kuin hereille saadakseen, hän katseli sen silmiin.
"Höp, löp, löp!" Mutta Laukki veti viimeisiä hengenvetojaan!
Taivas oli pilvessä ja kaareileva, metsä oli viheriän synkkä ja sieltä
tuli ali puiden kuin raskas huokaus, Epran silmät jäykistyivät, hän ei
nähnyt mitään. Hän tuijotti ympärilleen kuin tylsämielinen, koko hänen
ajatuksiensa maailma oli surun sekaista sekamelskaa. Laukki ojenteli
suonenvedontapaisesti takajalkojansa, se päästi heikon önähdyksen,
huokasi syvään ja oli kuollut.
"Laukki, Laukki, älä kuole! Sinä et saa kuolla, mitä sinulle enää
mahtaa, ei minullakaan ole enää mitään elämässä, mistä kiinni pitäisin.
Oh! niin, niin; jos sinulla oli sielu, Laukki, sillä sinä olit viisas
hevonen, ja jos hevosillakin on taivas, niin pääset sinä nyt hevosten
taivaaseen ja syöt siellä ikuisesti viheriäisellä niityllä tai apot
marmoritallissa kultakauroja. Niin, niin, mutta minä?... höp, löp,
löp!"
Epra nyyhkytti, hän painoi Laukin silmäluomet kiinni; niin hän olisi
tehnyt omalle äidilleen. Ja Epra selvisi äkkiä. Tuskalliset vanhat
kasvonsa käänsi hän Malvinan mökkiä päin. Riutuneena riisui hän länget
Laukin kaulasta. Ja äkkiä purskahti hän itkuun. Hän itki kuin sellainen
itkee, joka ei koskaan ole itkenyt. Länget olalla kulki hän mökin
himmenevää tulta kohden, ja kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiansa.
Ja siinä niin itkiessään ja kulkiessaan länget olalla olisi outo
luullut hänen nauravan.