Hyppy-Sohvi oli sen päättänyt, totisesti, totisesti hän sen tekisi,
ennen ei hän tunnon rauhaa saisi. Hän istui kangaspuitten laudalla ja
katseli tummine pippurisilmineen mäkitöllinsä akkunasta yli perunamaan
ja sen aidan. Aidan takana luikerteli valkoinen maantie, se maailman
leveä maantie, ohi harmaiden talojen ja punaisen kauppapuodin kyltin se
luikersi, ylöspäin se kapuili ja sivuutti keltaisen kirkon, sen taakse
se katosi, minne katosikaan, surun laaksoihin ja isoihin kadotuksen
kaupunkeihin. Hän katseli ilta-auringon rusoittamaa kultaristiä ja
kirkon takaista harjua, Hiiden kalliota. Siellä se paholainen
piileskeli. Syksyisin se liikutti keinua sorkallaan, silloin ne
kylmä-ojan pojat, pahan sikiöt pensaissa hihittivät ja heittelivät
kiviä kalliolta ja silloin nahkasiipat lepsattivat mustien kuusien
alla. Siellä oli jumalattomalla pesänsä, keskiyöllä se sieltä levitti
karvaiset kätensä yli seudun ja kutsui kolmasti: tule, tule, tule! Ja
silloin heräsivät ne, joilla oli paatunut povi ja ne voihkivat
pimeydessään isolla äänellä. Kun yö oli kulunut, kun oli tullut päivä
ja sen jälkeen hiipivä hämärä, kun puut ja pensaat saivat aavemaisia
muotoja, silloin kutsui se ihanalla soitolla ja maallisella veisuulla.
Kylän nuoret ne silloin suvisin harjulle vaelsivat, siellä leikkiä
löivät, keinuivat, kuiskailivat... Kuului ämyränkän vonkuna ja
pensaiden ratina, ne rakensivat kuin Baalin papit alttareita ja
uhrasivat punaisen ilotulen ääressä ja tanssivat. Silloin se paholainen
ilkeästi ilosta hykersi käsiään, kulki nopeasti pohjoista kohden, repi
multaa ja mustikanvarsia niin, että kynnet tulta iskivät. Niin, niin.
Hyppy-Sohvia kauhistutti ja puistatti. Hän nousi ja hänen hintelä,
koukkuinen vartalonsa vapisi. Uskaltaisiko hän sen tehdä? Miksi hän
käänsi pois kasvonsa, pelkäsikö hän, ei, hän oli vaan epätietoinen
ajasta, huomennako jo sen tekisi, niin, niin? Hän kulki rauhattomana
lattialla, seisahtui kissaansa silittämään, hän silitteli sitä niin
kovakouraisesti, että se lakkasi kehräämästä. Miksi hän sitä silitti,
tahtoiko hän kääntää ajatuksensa pois pää-asiasta. Ei, hän tahtoi
katsoa kauhistuksensa syytä suoraan silmiin, siten hän itsensä
voittaisi. Hän astui taas viheriästi sinertävän akkunaruudun ääreen ja
katseli Hiiden kalliota. Se ikäänkuin veti häntä puoleensa. Se oli kuin
jättiläismäinen noita-akka, sen hameen liepeillä kasvoi koivunvesoja ja
näreitä, ylempänä kupeilla käyriä mäntyjä, kainalon koloissa ja
vyötäisillä kiilsi katinkultaröykkiöt ja sen päälaki oli paljas ja
punertava ja mustasta kuilusta ammotti sen ainoa silmä, missä haukat
pesivät. Sen päälaelta törrötti nyt kummituksen tapainen töyhtömäinen
päähine, sinne oli pystytetty rovio. Koko illan siellä nuoret olivat
häärineet, puita kantaneet ja pensaita pirstoilleet, kodan tapaan
seisoi siellä nyt kaksi ruuhta ja yksi tervatynnöri, kirkonkylän
kauppias ne oli antanut. Kyllähän sen tiesi, miksi antoi, tämän
maailman turhuuden lapsia hän mielistellä tahtoi, hän oli kiero
kiusaaja ja nuorisoseuran pääpukari. Mitäs se rikkaalle tuntui... Sohvi
muisti vielä ajan, jolloin kauppias vielä oli köyhä ja nuori, ei hän
tahtonut häntä enään sellaisena muistella, ne ajat olivat menneet.
Viikko sitten oli Sohvi ollut seuroissa, uskon sisarien ja veljien
kanssa oli hän haastanut, henki oli tullut hänen päällensä ja hän oli
hihkunut ja tanssinut. Nuori kaukolainen, hihulipappi, ihanapuheinen
Barnabas se siellä oli saarnannut, kehoittanut ja varoittanut, oli
puhunut pyhistä miehistä, jotka pätsien läpi kulkivat sekä Sodomasta ja
Gomorrasta, jotka tulisateella hävitettiin, Herra kukisti sen kaupungin
ja kaiken lakeuden, niin myös kaikki niiden kaupunkien asuvaiset ja
kasvun. -- -- Silloin oli Sohvi sen päättänyt, poroksi hän polttaisi
kirkonkyläläisten alttarin, polttaisi koko Hiiden kallion puineen
kantoineen. Sen päätöksen jälkeen oli hänen vanha, syntinen sydämmensä
sulanut, taivaallinen harpun helinä oli hänen korvissansa soinut ja hän
oli alkanut hyppiä. Seuroista oli hän kotiinsa kulkenut kuin huumeessa.
Koko viikon oli hän sitte asiaansa miettinyt ja hänen aatoksensa oli
nyt kypsynyt varmuudeksi, totisesti, totisesti hän sen tekisi!
Hyppy-Sohvi kulki akkunan luota, riisuuduttuaan pukeutui hän
yömekkoonsa ja kömpi vuoteeseensa. Siinä lepäsi hän ihmeen tyyneenä,
kaikki oli niin hiljaista, kissa katseli kiukaalta kellan kiiltävillä
silmillään; taivas oli vaalean harmaa ja mieto kuin juhannuksen aaton
aatto on. Kangaspuilta levisi lattialle varjo, niisien lävitse katseli
hän kirkon yli leijailevia pilviä. Mutta kirkon takaa häämöitti Hiiden
kallio sinisen udun peitossa ja sen seasta näkyi ruskea juhannuskokko.
Hän kääntyi kyljelleen seinään päin, sulki silmänsä ja nukahti. Mutta
unissa oli hän taas näkevinänsä paholaisen, joka kohotti käsiänsä yli
seudun, ilmestyi siihen sitten nuori, hymysuinen Barnabas sivellen
hänen silmäluomiansa, ja Sohvi oli iloinen ja tanssi. Taivaasta tuli
rankka raesade, joka sammutti jättiläisrovion, näkyi pitkäisen leimaus
ja paholainen putosi römisten kalliolta. --
Seuraavana aamuna oli Sohvi jo aikaisin liikkeellä, hän hääräili
mustassa puvussaan lehmivajassa ja pihalla, lakasi lattian ja kasteli
akkunalla kasvavaa balsamiheinää ja minttukukkiansa. Akkunan alla
kasvoi kolme komeakupuista keisarinkruunua ja ainoa omenapuu tuoksui
suloisesti valkoisine, heleine kukkineen. Hän kurkisteli maantielle,
siellä jo näkyi kirkkokansaa, ja huomenkello alkoi soida. Sohvi
säikähti ja alkoi tehdä lähtöä. Hän katseli vielä kerran ympärilleen,
sitoi huivin päähänsä, kääri virsikirjan nenäliinaansa ja pisti
tulitikkulaatikon leveän hameensa taskuun. Ulos tultuaan lukitsi hän
mökinoven, sulki akkunaluukut ja astui hiljalleen ryytimaansa sivua
alas niittytielle. Hän oli tänään omituisen tyytyväinen itseensä ja hän
tervehti tavallista leppeämmin naapuritöllin muoria, jonka kanssa
hänellä usein oli suukopua. Maantielle tultuaan nyökytti hän
jalkaihmisille ja ajajille tutunomaisen hyvän huomenensa. Päästyänsä
kauppiaan puodin kohdalle kulki hän tiukemmin, huulet yhteen
puristettuina niin, että nenä venyi hänen hampaattoman leukansa yli ja
pippurin väriset, pienet silmänsä kiilsivät. Maantien aidalla istuivat
pojat, tytöt seisoivat ryhmissä kirkkorinteellä supatellen ja silmiään
siristellen. Mutta kohta heidän silmänsä aukenisivat, siinä he nyt
pitivät silmäpeliä ja ajattelivat maallista iltahuvitusta. Voi, sitä
nuoruutta, voi, sitä hulluutta! Hyppy-Sohvi asettui seisomaan
tapulirakennuksen ovelle, siitä ne kulkivat rikkaat ja pöhönaamat,
tämän elämän orjat ja vakoveljet, siinä kulkivat herrat ja häntyrit,
salatanssijat ja pelurit, templin esikartanon ne kauppahuoneeksi
muuttivat, siellä ne pestasivat piikojansa römppäviikolla ja siellä ne
kuiskuttelivat hevoskaupoistaan, voi sitä suurta surkeutta! Siinä
kulkivat puu-ukon ohitse ne, joilla kirstun pohjilla oli sekä
kilahtavaa että kahisevaa, eivätkä ne nähneet puu-ukon ojennettua
kättä. Hyppy-Sohvi kulki puisen kolehtiukon luo ja pisti sen
rintareijästä kymmenpennisen, lesken roponsa hän tahtoi antaa, ja kun
raha kilahtaen putosi puu-ukon tyhjään sisustaan, kävi hänen rinnassaan
suloinen väristys. Mutta vielä isomman uhrin hän tekisi, se oli hänen
salaisuutensa, hän tahtoi vielä hetken sitä säilyttää kuin ihanaa
aarretta. Sohvi niijasi jäykästi kolme kertaa papin kulkiessa
sakastiinsa, ja ne niijaukset puhuivat Sohvin omaa kieltä, ensiksi:
tässä olen minä, hurskas Sohvi, köyhä kirkossa kävijä; toiseksi: siinä
kuljet sinäkin, Herran palvelija, sana sinulla on suussasi vaan ei
sydämmessäsi, farisealainen sinä olet, ja kolmanneksi: katsokaa vaan
minua kaikki, tässä minä seison ja niijaan, ettekä tiedä, että minä
kohta langetan valon teidän ylitsenne, niin että näkisitte oman
surkeutenne, tehkäät niinkuin minä teen! Kansan mukana astui Sohvi
kirkkoon ja istuutui vasten tavallisuutta perimäiselle penkille oven
suuhun, sillä hänellä oli tänään omat tarkoituksensa. Hän painoi
päänsä penkkiin ja supatteli sekä tirkisteli sormiensa lävitse
kanssaihmisiänsä, hän tutki ja tarkasti heidän kasvojensa eleitä
ikäänkuin hän olisi vartioinut heidän hurskauttansa. Ja Sohvi huokasi
kuin säälistä, kyllähän ne kirkossa kävivät, mutta minkätähden?
Ihmisten tähden ja etupäässä oman itsensä ja komeutensa tähden. Toisin
oli Sohvin laita, hän oli täällä tänään erityisestä kutsumuksesta.
Lukkari asetti vanhat nenälasit vanhoille vetistyneille silmillensä,
kovin kauvan hän tänään selaili virsikirjan lehtiä, saisihan se
numerotaulu jo kääntyä. Sohvi kävi levottomaksi, vihdoin se kääntyi ja
Sohvista tuntui ikäänkuin hänen sydämmensä valopuoli olisi kääntynyt,
hän oli nyt paljasta hyvyyttä ja herkkyyttä. Kirkossa oli tukahuttava
ilma, päivä paistoi korkeista kaari-akkunoista viistosti yli
keskikäytävän ja tomuhiuteet tanssivat valovirrassa, kaikki oli niin
uneliasta ja odotuksen sekaista. Jo soivat urut, ja Sohvi lauloi
kimakalla nenä-äänellä, hän lauloi äänekkäämmin kuin muut, niin että
ympärillä olijat käänsivät päänsä. Kuka se siellä niin laulaa?
Hyppy-Sohvi on tänään kirkossa, kyllä sen heti huomaa. Niin tulkitsi
Sohvi heidän kysyvät katseensa. Yhä kimakammaksi kävi Sohvin laulu, ja
kun virsi oli lopussa, nousi hän kuten muutkin kuulemaan alttarilla
polvistuvan papin sanoja. Mutta tänään ei hän niitä kuunnellut oikealla
hartaudella, hän nousi ja laskeutui taas istumaan koneellisesti ja
kylmästi, sillä muualla hänen ajatuksensa askartelivat. Hän katseli
koko ajan Hiiden kalliolle ja hänen sydänalaansa kouristi vanha,
vihlova epäilys. Tekikö hän oikein? Ehkä se luettaisiinkin hänelle
synniksi? Niin, jos hän illalla sen tekisi, olisi se ehkä pimeyden
teko, mutta pyhien kirkonkellojen soidessa, Jumalan päivän paistaessa
keskitaivaalta oli hänen uhrinsa otollinen, ehkä hän siten päästäisi
seurakunnan paholaisen kirouksesta ja kääntäisi pahan hyväksi ja
karkottaisi Hiiden kallion pahat henget ikuisiksi ajoiksi. Mutta ehkä
hän kuvittelikin pahaa liian suureksi, ehkä hän näin turmeli muilta
ilon, maallisen kyllä mutta puhtaan. Muistihan Sohvi vielä hämärästi
monet mittumaarin retkensä nuorena tyttönä ollessa, salaa äidiltä oli
hän huoneesta hiipinyt Hiiden kalliolle, siellä oli hän keinunut ja
tanssinut yli keskiyön, hauska oli se aika ollut, iloinen kuin
poutapääskysen suvinen viserrys. Silloin oli Sohvia kotimökille
saattanut sinisilmäinen nuori mies, usein oli hän saattanut, viekkaus
hänen silmissään oli palanut vaikka huulilta oli hunaja vuotanut,
toisen hän oli valinnut, rikkaan hän oli ottanut ja nyt hänellä oli
punainen kyltti, ja puodin ikkunoissa kimmelsi kaikenlainen prameus ja
silmäin ilo, sunnuntaisinkin hän salaa möi, neljää kuningasta hän
palveli ja istui siellä, missä pilkkaajat istuvat. -- Kaksi vanhaa
ruuhta ja tervatynnyri, mitäs ne hänen kukkarossaan tuntuivat! Hyvä on
rikkaan röyhennellä, ja kauppiaan pistopuheet ne kiersivät pitäjällä.
Oli kerran Sohvia puodissa puhutellut: mitäs se Hyppy-Sohvi haluaa,
tanssikenkiä vai? Niin, niin, Hyppy-Sohviksi oli nimittänyt kaikkien
kuullen, taivaan ilosta oli Sohvi maantiellä kerran seuroista
palattuaan tanssinut, mitä se kauppiasta liikutti. Sohvin mieli kävi
katkeraksi. Eipäs saisi iltaista silmäruokaa sen tynnörin
polttamisesta, eipäs saisi, kohta olisi se jo porona ja tuhkana.
Nyt oli Sohvi varma, totisesti, totisesti, nyt hänen lupauksensa
täyttyisi. --
Sohvi katseli varovaisesti ympärillensä, ja kun seurakunta taas painoi
päänsä penkkiä vasten, nousi hän varpailleen ja kulki hiiviskellen ulos
kirkonovesta ja hänestä tuntui kuin moni silmä olisi häntä sormien
lävitse väijynyt ja soimannut: salapolttaja, salapolttaja! Mutta nyt
oli kääntyminen jo myöhäistä, hän seisoi jo tapulin ja kirkon välisellä
puukäytävällä. Muutamat kirkkomiehet ruokkivat hevosiansa kirkkotarhan
kiviaidan takana, jotkut rinttiset kilisivät hevosen kaulavyössä.
Samassa urut humahtivat kirkossa, ja Sohvi kulki kiireisesti taaksensa
katsoen maantielle. Sieltä kääntyi hän sivupolulle, kiipesi yli aitojen
ja pian oli hän leppien peitossa, siellä hän hengähti helpoituksesta ja
alkoi kavuta ylöskäsin harjun rinnettä. Ähkien kulki hän kumarassa,
hiki valui hänen kasvojensa ryppyverkon juomuja pitkin ja pian seisoi
hän Hiiden kalliolla ja katseli alas. Siintäviä vuoria ja kimmalteisia
metsäjärviä silmän näkemiin, ja alhaalla laaksossa seisoi kirkko kuin
helykruunuinen morsian, hän katseli pohjoiseen, siellä aaltoilivat
tumman korven latvat, siellä sen perukassa se paha asui. Hän katseli
roviota, joka kohosi korkealle hänen päänsä yli, sen alta näkyi
tervaksia ja tuohia. Kauvan hän siinä seisoi ja odotteli. Tuolla
alhaalla istuivat ne pilkkaajat, vieretysten ne istuivat kuin suuressa
säkissä, pimeydessä ne istuivat ja ajattelivat lehmiänsä, tavaroitansa
ja omaa pientä itseänsä, kohta oli tämä heidän epäjumalallinen
hirviönsä leimuava kirkkaan korkeuden kunniaksi, eikä hämäryyden
intohimon ilkeille hengille, kirkosta tullessaan ne sen kirkkauden
näkisivät, hätä ja kiire niille tulisi, ne syöksyisivät lokeroistaan
kuin ruskeat muurahaiset, mammonan muurahaiset, ja kirous kuolisi
heidän huulillensa. Nyt siellä oli niin hiljaista kirkossa, varmaankin
jo pappi saarnastuolista heille puhui, kuuroille hän puhui, sokeita hän
turhaan koitti näkeviksi saattaa, ja kun hän aamenensa oli sanonut,
lähtisivät he kuin ruokapöytänsä äärestä ja kirkon ovella he taas
saisivat arkinaamansa. Sohvi kuunteli hörössä korvin; johan sieltä
kuului urkujen humiseva soitto, ja kellot alkoivat soida. Oi, miten ne
soivat! Pieni kello soitti: älä tee, älä tee, mutta iso kello: sytytä
Sohvi, sytytä Sohvi! Ikäänkuin sähkön isku olisi käynyt kautta ruumiin
kuuli hän sisäistä ääntä: sytytä Sohvi! Ja Hyppy-Sohvi kopeloi
hätäisesti hameensa taskuja ja raapaisi vapisevin sormin tulitikulla
valkean ja sytytti tuohet palamaan. Nyt se oli tehty! Tuohi käpristyi,
samoin Sohvinkin ruumis vetäytyi kokoon ja hampaat kalisivat. Miten ne
katajat ritisivät ja ratisivat, harmaa sauhu kiersi vaivaloisesti
pitkin kokon alustaa, mutta jahka tervatynnyri syttyisi, näkyisi siitä
leimu kauvas ja se saisi kirkonkin akkunat välähtämään. Sohvin mieli
oli kuin kuohuksissa, niinkö pian se tapahtuisi, nyt ei sitä enään
voinut estää ja hän oli korvesta kuulevinaan kohinan, joka läheni ja
pilven varjo kulki yli harjun. Nyt tuli tuulenpuuska, se tarttui tulen
niskaan kuin sitä tukistaen, savua ja kipeniä se viskeli, liekit
luikertelivat oksalta oksalle kuin punaiset käärmeet, ja hirveä oli
niiden vauhti, pian loimusi koko kokko yhtenä pitkänä tuliaallon
purstona, ja hehkuva kuumuus lehahti Sohvin kasvoille. Nyt oli jo kiire
käsissä, saattaisivat sieltä kirkolta huomata hänet. Hän alkoi juosta
rinnettä alas pitkin polkua, pensaat pemahtivat hänen juostessaan, ja
kivet irtaantuivat ja vierivät vingahdellen jyrkänteeltä jyrkänteelle.
Eikä Sohvi uskaltanut taaksensa katsoa, tuntui kuin joku olisi juossut
hänen jälessänsä, askeleet olivat milloin lähellä milloin loitommalla,
mutta aina ne seurasivat, ne hiipivät, ne hyppivät yli kivien ja
kantojen samoin kuin hänenkin askeleensa, toisinaan olivat ne tarttua
hänen hameensa liepeisiin, ja hän tunsi ikäänkuin läähätyksen
niskassansa, ikäänkuin koko metsä hänen takanansa olisi juossut ja
nauranut. Nyt oli varmaan paha itse hänen kintereillänsä, hän olisi
huutanut, mutta kieli oli kuin kitalakeen kiinnitetty, ja ainoa
ajatuksensa oli: kunhan pääsen maantielle, maantielle kirkon suojaan,
siellä olen turvassa, kirkkotarhaan se ei uskalla. Oi, armias, oi,
armias! Polun käänteessä hän kompastui ja lensi suin päin katajiin, hän
koitti nousta, vaan ei päässyt mihinkään, hän oli siihen paikkaan kuin
naulittu. Sohvi kiljahti ja jäi makaamaan, hän luuli, että kylmä,
karvainen käsi häntä takaapäin piteli: nyt sun vien, nyt sun vien! "Ai,
ai, auttakaa!", huusi Sohvi ja pyörtyi.
-- -- Siitä hänet harjulle rientäneet kirkkomiehet löysivät, he
irroittivat hänen hameensa, joka oli puun oksaan takertunut. Hän heräsi
kuin pahasta unesta ja kuuli naurun hohotusta ympärillänsä. Voi, kuinka
häntä hävetti, hän olisi tahtonut maan alle vaipua. -- Äkkiä kaapasi
hän hameen helmat kokoon ja mennä livisti alas polkua. Mutta hänen
takanansa kuului vielä kauvan iloinen hähätys, hän juoksi, juoksi...