meille Solovjetskoin luostarista, jossa hän usein oli käynyt, ylisti
sen rikkauksia ja aarteita. "Se kun kaapataan, pojat", sanoi hän,
"silloin ei meitä koskaan enää köyhyys paina. Pystytämme majan
erämaahan, tunturin juurelle, kirkkaan joen partaalle ja vietämme
ihania päiviä. Kultaa sopii huuhtoa jos huvittaa, minä tiedän paikkoja,
missä sitä on, tai pyydystää helmisimpukoita lautalla maaten, lämpöisen
kesä-auringon paahteessa. Ja korviin kantautuu erämaan tuhannet äänet,
virtaavan veden haastelu, jota salon asukas ymmärtää, ja välkkyy
tunturin lumihohteinen huippu."
"Olisitko ryöstöön valmis mies?" tuli siinä mieleen ja samalla taas
olisi halunnut kurkistaa hänen salaperäisen olentonsa uumeniin. Mutta
hän innostui yhä kiihkeämmin kuvailemaan elämää salon sydämessä ja kun
hänelle vihdoin selvisi, että hänen oli mahdotonta päästä mukaan,
painui hän umpimieliseksi, päästäen vain silloin tällöin suustaan
jonkun katkeran katkonaisen lauseen, synkästi rypistäen kulmiaan.
Unissaankin hän oli levoton; sen saattoi huomata, kun öisin,
vahtivuorosta palattuaan katseli takan himmeässä kajossa hänen
käännähtelyään vuoteella ja tarkkasi katkonaisia unistelusanoja.
* * * * *
Aikoja kului. Pataljoona siirrettiin rintamalta, jossa kuoleman
alituinen läheisyys oli antanut ankaralle elämälle suurpiirteisen
leiman, Libaun matalampiin, vaikka tosin ajoittaisten huvitusten
elähyttämiin oloihin. Ikävä, vajavainen ravinto ja tiedottomuus
tulevista päivistä viipyivät yhä vieraina, ja miehiä vaivasi rahan
puute tuntuvammin kuin ennen.
Silloin huomattiin, että komppanian ruokavaroista puuttui tuon
tuostakin melkoinen määrä, ja kun ennemminkin oli saatu ilmi ikäviä
tapauksia ruuan jaon suhteen, päätettiin pitää silmät avoinna.
Ja niin saatiin selville, että sankarimme mekaanikko oli valmistanut
itselleen ruokavajan avaimen, käyden tavan takaa ottamassa itselleen
luvatonta leipää. Aluksi hän lienee tehnyt sitä vain tyydyttääkseen
nälkänsä, mutta vähitellen oli himo voittanut ja hän lienee myönytkin
kähveltämiään muonavaroja.
Seurasi tietysti ankara selkäsauna tovereilta, tavanmukainen
remmiapelli, jonka avulla sisäistä järjestystä ylläpidettiin
komppaniassa; mutta tunnustamaan ei syyllistä saatu. Sitten oli taas
kaikki hiljaista niinkuin ennenkin, selkäänsä saanut vain hiljaa
valitteli yöllä kipujaan, mutta lähti aamulla harjoituksiin kuten
toisetkin. Harjoituksista palattuaan alkoi hän puhdistaa kivääriään ja
löi suuren rautanaulan sänkynsä laitaan, johon kiinnitti
puhdistusnarun. Mutta kun toiset lähtivät ruokaa hakemaan, jäi hän
jälkeen ja äkkiä kuului kumea laukaus tyhjentyneestä kasarmihuoneesta.
Kun riennettiin katsomaan, makasi hän maassa verissään, rinta luodin
läpäisemänä. Hän oli asettanut kiväärinsä liipaisimen naulaa vasten,
kääntänyt suun sydäntään kohti ja laukaissut.
Mutta vielä oli hänessä eloa, sillä luoti ei ollutkaan sattunut
sydämeen. Ja kun toverit kysyivät, koskiko häneen, vastasi hän hiljaa.
"Ei se ollut mitään, ei mitään sen suhteen kuin selkäsauna."
Kun hauptmannille ilmoitettiin asiasta, värähteli liikutus
sotilaallisilla kasvoilla. Varmaankin hän avarasti ymmärsi ihmiselämää,
tajusi, kuinka epätoivo johtaa toisen erheisiin ja rikoksiin, toisen
sankaritekoihin ja kunniaan. Eikä hän käynyt tuomitsemaan sinne eikä
tänne, vaan sanoi yksikantaan.
"Sotilas hän oli, teki, minkä sotilas siinä voi tehdä."
Mutta sairaalassa, taitavien lääkärien hoidossa, kuoleva toipui vielä.
Leikkaus onnistui hyvin ja sydän oli terve. Mitä parhainta toivottiin.
Potilas heräsi, harhaileva katse kiiti ympäri huonetta hämmästyneenä ja
huulet kuiskasivat:
"Missä, missä minä olen?" Sitten hän näytti tajuavan nopeasti ja sanoi
kiihkeästi:
"Ah, minähän elän vielä, ei... ei." Ja samassa hän kiskaisi auki
siteensä ja veri pulppusi taas. Niin hän nukahti ikuiseen uneen, vieden
mukanaan elämäntarinansa salaisuuden.
Kansanopistolla.
Mut hurskas, väärä jäärä
sun kuopast ylös nosti:
niin omaa hyvääns' osti --
se hyvän aie, määrä.
_Joel Lehtonen_.
-- Sillä kertaa olin totta totisesti niin kuohuksissani, että olisin
ollut valmis hävittämään kaikki kansanopistot maan tasalle. Mutta sehän
oli tietysti tilapäistä..
Luutnantti hymähti tapansa mukaisesti ja veti rekipeitettä paremmin
ympärilleen. Kulkuset kilisivät viihdyttävästi, jalas narskui ja ohi
kiiti huurteisia puita, jotka hämyyn uupuvassa talvivalossa kuulsivat
sinertävinä ja ihmeen hiljaisina, niin että koko synkeä metsä tuntui
kuolleelta, mutta juhlalliselta.
Olin utelias saamaan tarkempia tietoja tästä jutusta, josta kyllä olin
kuullut, niin, olihan luutnantti itsekin vihkiäisissään, muutama viikko
sitten viitannut samaan asiaan. Mutta jos olisin kysynyt, olisi hän
tietenkin taas ruvennut laulamaan, tai tarjonnut tupakan; siitä syystä
vaikenin varsin haluttoman näköisenä, tapailinpa aivan kuin unta, sillä
sitä hän ei voinut sietää.
-- Sanottakoonpa mitä tahansa, karkuun siitä kyllä oli lähdettävä --
mutisi hän kuin ajatuksissaan. -- Kylä sijaitsi korkealla, avonaisella
mäellä ja punikit olivat pommittaneet tykeillään talot tuleen, pysyen
itse kiväärin kantomatkan ulkopuolella, joten emme voineet tehdä muuta
kuin maata toimettomina hangessa ankarassa granaatti- ja shrapnelli
sateessa. Ei ollut avoinna enää kuin yksi pakotie ja sitäkin vartioi
vain noin viitisenkymmentä miestä sangen epäedullisissa asemissa.
Pimeän tullen meidät varmaankin olisi kokonaan saarrettu, mutta
sitä on tarpeetonta pohtia, ylipäällystö antoi kerta kaikkiaan
perääntymiskäskyn, sille ei mahtanut mitään; eri asia on sitten,
olisiko ollut syytä siirtyä kokonaista neljä peninkulmaa taaksepäin,
vaikkakin seutu oli metsäistä ja asumatonta.
-- Oli kirisevä pakkanen. Jäin pienen suojajoukon kera viimeiseksi
pitämään huolta siitä, ettei perääntymistä mikään häirinnyt. Koko
pataljoona ja komppaniani kuormasto oli aikoja sitten lähtenyt, mutta
yhä tuli palavasta kylästä milloin haavoittunut, milloin muuten eksynyt
ja jälkeenjäänyt, ja ne ylimääräiset reet, jotka olin pidättänyt
luonani, täyttyivät pian. Minulla ei ollut päälläni kuin tavallinen
sarkatakki ja siinä paikallaan seistessä ja kiikari kädessä
tarkastellessa äskeistä taistelutannerta ja kylää, jossa vihollinen nyt
oli herrana, pyrki väkisinkin vilu tulemaan. Muistin taskumattiani,
joka nyt olisi ollut erinomaisen tarpeellinen, mutta sen olivat tytöt
vieneet mennessään -- meillä näet oli komppaniassa kaksi neitosta,
toinen nykyinen vaimoni ja silloinen morsiameni muuten, jotka neuloivat
pojille valkeita vaippoja, pesivät pyykkiä, laittoivat ruokaa ja
auttelivat lievästi haavoittuneita. Nämä tytöt olin tietenkin
lähettänyt matkaan heti peräytymiskäskyn saatuani.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin saavutimme pää-kolonnan. Mutta olipa se
kulkua. Metsäinen tie oli perin huonoa ja suuria lovia täynnä.
Pimeys yhä taajeni, mutta kolonna oli kerrassaan huonossa
järjestyksessä; kuormastorekiä oli jäänyt sinne tänne miesrekien
väliin, haavoittuneiden valitukset kuuluivat viiltävinä yhtä mittaa ja
pakkanen puri. Uupuneet hevoset, jotka sitäpaitsi saivat kiskoa liian
suuria kuormia, eivät jaksaneet juosta huonolla tiellä ja pitkä aika,
jonka tuo nelipeninkulmainen taival kesti, tuntui sanomattoman
kurjalle. Parissa kohden oli pieni tölli tiepuolessa ja silloin lähetin
kysymään, eivätkö tytöt olleet jättäneet taskumattiani ja
päällystakkiani sinne, mutta sitä he eivät olleet huomanneet --
etujoukoissa oli nimittäin syntynyt aiheeton pakokauhu, kuten yleensä
tämänkaltaisilla retkillä.
Tuon tuostakin miehet nousivat reestä ja juoksivat tiellä jalkojaan
tömistäen ja käsiään hakaten, katkerina, synkkinä ja äänettöminä.
Joltakulta paleltui varpaat, toiselta kädet ja tietä tuntui riittävän
loppumattomiin. Mutta perille sitä lopultakin tultiin.
Kylässä syntyi hälinä ja kauhu; toiset olettivat ehkä vihollisen olevan
kintereillä. Haavoittuneille ei tahtonut löytyä majapaikkaa; oli niin
hienoja huoneita ja huonekaluja ja veri saattoi ne tahrata. Pataljoonan
muun miehistön asunnoksi oli määrätty suuri, mutta sittenkin liian
ahdas kansanopisto ja sinne sulloutui nyt vilusta värisevää miestä
epäjärjestyksessä, masentuneina ja mistään välittämättä. Telefooni soi
yhtä mittaa; päämaja jakeli käskyjään. Oli hälinää, melskettä,
katkeruutta ja mielten kuohua.
Pataljoonan päälliköltä sain määräyksen majoittaa komppaniat
järjestykseen kansanopistolle ja pitää huolta siitä, että kaikille
riitti makuupaikkoja. Kun kärtyisenä ja kylmästä kankeana astuin
suureen saliin, oli se niin miestä täynnä, ettei sekaan tahtonut sopia.
Olin jo haavoittuneita majoitettaessa ehtinyt tulistua ja huusin
senvuoksi raa'alla äänellä:
-- Tähän huoneeseen asettuu yksinomaan ensimäinen komppania, muilla ei
ole tänne mitään asiaa. Viereiseen huoneeseen sijoittuu toinen
komppania.
Silloin astui eteeni opiston johtajan rouva, kookas, arvokas,
jumalallista puhtautta säteilevä nainen ja sanoi:
-- Ei suinkaan. Me olemme varanneet täällä kaikille ystävällisen
vastaanoton. Kaikki ovat täällä yhtä oikeutettuja olemaan.
Hermoni olivat ärtyisät, johan sen sanoin, ja minä ärjäisin ankarasti,
saattaapa olla, että vielä löin jalkaa, vaikka en sitä muista:
-- Tänne ei tule yhtäkään sielua ilman minun määräystäni.
Kauhistus! Sellaista raakuutta. Rouva tietenkin poistui nopein askelin.
Minä olin ruvennut vieraassa talossa vastustamaan rouvan tahtoa.
Sain kuin sainkin vähitellen majoittumiseen jonkinlaista järjestystä,
mutta silloin tapahtui uusi onnettomuus. Miehet olivat ruvenneet
tupakoimaan, tupakoimaan kansanopiston seinien sisällä. Siitä syntyi
hirveä pahennus ja minulle riennettiin valittamaan, kuinka semmoinen
menettely oli pyhyyden loukkaamista, jotakin ennen kuulumatonta,
vastoin kaikkia traditsioneja. Lattialla oli olkia, joihin saattoi
syttyä tuli, siitä syystä kielsin miehiä polttamasta muualla kuin
avaran uunin edessä, jossa iloinen valkea paloi.
-- Hautausmaalla seisovat tykit ja kirkon torneissa rätisevät
kuularuiskut, sellainen on aika nyt. Ja te tahdotte kieltää miehiä
tupakoimasta. Niin sanoin. Sitten jo taas pärisikin telefooni, oli
järjestettävä vartiat ja partiomiehet, oli touhua liiaksikin.
Jouduin siitä vihdoin hakemaan itsellenikin lepopaikkaa. Mainitsemani
neitoset, jotka jo aikoja sitten olivat saapuneet perille, olivat
saaneet ystävälliseltä talonväeltä asunnokseen pienen syrjäkammion ja
sinne oli pakkautunut komppaniani vääpeli ja joukkuepäälliköt. Esillä
oli voileipää ja kuumaa teetä, pistipä heti nenääni viinankin
virvoittava tuoksu: neitoset olivat antaneet kylmästä kangistuneille
pojille ankarat norrikupit ja sama armonosoitus tuli runsaassa määrin
nyt minunkin osakseni. Ennen pitkää tuli kaikkien hyvä ja lämmin olla
ja uni rupesi painamaan silmäluomiamme. Kun kova tilanpuute vallitsi,
sijoitimme tytöt huoneessa olevaan vuoteeseen ja päätimme itsekin
viettää yömme samojen seinien sisällä. Tietysti siinä nukuttiin
täysissä tamineissa, mutta jos ulkonaiset seikat olisivat myöten
antaneet, olisimme kyllä vähentäneet vaatetustamme, tytöistä vähääkään
piittaamatta.
Aamulla varhain tapahtui lähtö taas; samaa latua takaisin, jota yöllä
oli tultu ja taistelu oli edessä. Kuormasto, vieläpä neitosemmekin,
jätettiin kansanopistolle odottamaan lähempiä määräyksiä. Mieli
keventyi taas ja uusi toivo alkoi kyteä; apujoukkoja oli tulossa ja
ennen pitkää oli vihollinen tunteva, ketä se oli pistänyt.
Lähtö tapahtui perin rauhallisesti. Mutta kun kaikki olivat menneet,
silloin astui jälkeenjääneiden neitosten huoneeseen kansanopiston
johtaja, mies ylevä ja jalo, jonka henkeviltä kasvoilta loisti siveän
sielun kirkkaus ja jonka huulista saattoi nähdä, että ne tuskin olivat
saastuttaneet itseään sielunvihollisen törkeän nimen lausunnalla,
vielä vähemmin painuneet suutelemaan edes naisen kättä ennen papin
vihkimistä. Vakavana pysähtyi hän ovelle hyvää huomenta toivottamatta
ja siveellinen punastus purppuroi hänen poskipäitään, kun hän hitaasti
ja juhlallisesti alotti:
-- Nuoret naiset. Ymmärrättekö, mitä te olette tehneet?
Noloina ja hämmästyneinä tytöt katselivat häntä silmiin. He eivät
ymmärtäneet, heillä ei ollut vähäisintäkään aavistusta hänen
tarkoituksestaan.
Silloin hän jatkoi:
-- Te olette viettäneet yönne samassa huoneessa nuorten miesten kanssa,
miesten, joiden huulilta tulvii sopimattomia sanoja. Ymmärrättekö,
ymmärrättekö, mitä se tahtoo sanoa?
Yhä vieläkin seisoivat tytöt äänettöminä, jopa loukkaantuneinakin jo,
sillä he eivät käsittäneet mitään pahaa tehneensä.
-- Te raukat, ettekö todellakaan ymmärrä häpeäänne? Oletteko jo niin
paatuneita, ettei edes häpeän puna syöksy kasvoillenne. Ettekö ymmärrä,
että isänmaa tuollaisten miesten käsissä on ehdottomasti joutuva
perikatoon, että sotajoukkoja ei voi johtaa henkilö, joka viettää
irstasta elämää, joka on kylliksi turmeltunut joukkojensa edessä
häväistäkseen itsensä, kuten viime yönä täällä on tapahtunut. Täällä,
minun vieraanani on teidän päällikkönne röyhkeästi kohdellut minun
vaimoani ja ryhtynyt omavaltaisiin määräyksiin, vaikkei hän ollut muuta
kuin vieras. Sellainen mies ei koskaan voi voittaa ja te saatte nähdä,
että joukot ovat ennen iltaa jälleen täällä, pelkureina perääntyen.
Sydämestäni minä surkuttelen teitä.
Ja pyhää vihaa leimuten hänen sielukkaat silmänsä tarkastelivat pöytää,
jossa yhä näkyi laseja ja jonka vaiheilta varmaankin yhä nousi siveän
miehen sieraimia ilkeästi kutkuttava tuoksu.
Kun sitten myöhemmin neitoset ja kuormasto olivat palanneet muun joukon
yhteyteen ja minä sain kuulla asiasta, niin etpä hyvä veli saata uskoa,
minkälaisen kuohuvan raivon valtaan minä jouduin. Sinähän tunnet
tarkoin minun elämäni, joka sangen usein on ryöpytellyt pohjasakkoja.
Olenhan ollut jos jossakin leikissä mukana sekä täällä Suomessa, että
jääkärinä Saksassa, enkä minä milloinkaan ole kieltänyt, enkä kiellä
harha-askeleitani, joita valitan. Mutta kun nyt, jolloin tosiaankin
luulin tekeväni parasta mitä taisin, kun luulin kykyni mukaan
palvelevani isänmaatani, kun nyt aletaan ahdistella siveyssaarnoilla,
oh, se oli jo liikaa. Joka ainoa mies, joka koskaan on elämässään
syntiä tehnyt, käsittää ilman muuta, ettei sitä sillä tavoin tehdä,
sellaisissa olosuhteissa, silmissä kuoleman kauhut, lopen uupuneena
kylmästä ja väsymyksestä. Ja niin kirjoitin minä vihan vimmassa,
jotakin, jota en enää tarkoin muista, mutta joka kuului suunnilleen
seuraavasti:
Arvoisa Herra Johtaja!
Äärimmelleen hämmästyneenä olen saanut tietää, millä
ennenkuulumattomalla tavalla Te olette uskaltanut loukata niitä
naisia, jotka ovat jättäneet hyvät kotinsa tarjotakseen naisen
auttavaa kättä siellä, missä sitä kipeimmin kaivataan, jotka
ovat päättäneet tyytyä karkeaan olkivuoteeseen, ja rintaman
ankariin olosuhteisiin, voidakseen tehdä niiden miesten elämän
mukavammaksi, jotka ovat panneet henkensä isänmaan edestä
alttiiksi. Näille tytöille Te olette mennyt tyrkyttämään
siveellisyytenne näivettyneitä ohjeita, ei meidän läsnäollessamme,
niinkuin mies olisi tehnyt, vaan sen jälkeen kuin me olimme
menneet. Mutta minä sanon Teille, että näiden naisten siveellisyys
on yläpuolella kaiken, mitä ikinä pystytte käsittämään, Te, joka
varmaankin antaisitte veteen joutuneen naisen ennemmin hukkua,
kuin sallisitte miehen, jolla ei ole uimapukua, hänet pelastaa.
-- Mitä tulee minun määräilemiseeni talossanne, niin siihen oli
minulla valta, sen käskyn aiheuttama valta, jonka pataljoonan
päällikkö minulle Suomen valkoisen armeijan nimessä antoi.
Myönnän kernaasti, että olin epäkohtelias arvoisalle rouvallenne,
mutta jos Teillä olisi aavistuskin siitä, mitä on matkata
verisestä taistelusta peninkulmamääriä kirisevässä pakkasessa,
ohut takki päällä, niin Te ymmärtäisitte, että silloin miehen
suuhun ovat jäätyneet sanat sellaiset kuin: "armollinen rouva,
suvaitsetteko, että täytän pataljoonanpäällikön käskyn j.n.e."
Muuten ovat minulle Teidän pilviäpiirtävä ihanteellisuutenne,
tunkeileva jumalanpelkonne ja poroporvarillinen
pikkusiveellisyytenne aivan vieraita, mutta yhtä kirkkain otsin
kuin konsanaan Te, rohkenen silti astua milloin tahansa sen
tuomarin eteen, joka kerran meitä kaikkia tuomitsee.
Ja sitten raapaisin sepustuksen alle nimeni titteleineen. Näepäs,
veliseni, mitä vihastuksen perkele ihmisellä teettää. Kannattiko sitä
nyt minunkin, monessa allikossa rypeneen, ruveta joutavuuksiin, josta
ei ollut mitään hyötyä.
Kirjeeseen vastasi johtajan rouva, jolle minulla ei ollut mitään asiaa,
selittäen, että hänen miehensä, ollen yläpuolella moisten sepustusten,
ei voinut puuttua kirjeeseeni, ja herttaisella naisen tyylillä parjaten
neitosiamme ja esille vetäen oman alttiin, mutta samalla kaiken
likaisuuden yläpuolella olevan toimintansa isänmaan hyväksi. Se
rakastettava, suloinen rouva! Miksi hän nyt sekoitti itsensä moiseen
juttuun! Miten mielelläni olisin ottanut häntä kädestä, suudellut sitä
ja katsonut sillä tavoin, josta naiset punastuvat.
No niin. Sitten ajettiin punikit polttamastaan kylästä pois ja hyvän
selkäsaunan ne sillä kertaa saivatkin. Apujoukot lähtivät pois ja meidän
harventunut pataljoonamme sai taas hoitaa yksin koko pitkän rintaman.
Mutta sillä aikaa puuhattiin mainitulla kansanopistolla entistä
innokkaammin. Johtaja oli koonnut suojeluskunnan, sitäpaitsi oli hän
toiminut siihen suuntaan, että minut olisi erotettu sotaväestä
kelvottomana päällikkönä. Lieneekö nyt sitten niin, että kun minulla ei
ollut taloa, eikä omaisuutta varjeltavana, minua pidettiin liian
paatuneena rintaman takana ojennettavaksi, vai olivatko he siellä liian
hyviä minun paikalleni, jossa kukaties luotikin olisi voinut päähän
napsahtaa, sitä en tiedä. Varmaa vain on, ettei minua erotettu, eipä
edes, vaikka itse kahdesti pyysin siirtoa.
Sitten meitä punikit taas pahasti ahdistelivat ja alkoi jo näyttää
siltä, että kansanopistolle painuminen olisi viisainta. Vaan pälkähtipä
silloin päähämme pyytää johtajan suojeluskunta avuksemme. Sepä vaan ei
joutanut, sillä oli perin tähdellistä tehtävää neljä peninkulmaa
rintaman takana. Silloin sanoi pataljoonan päällikkö puhelimessa:
-- No niin. Punaiset ovat ennen pitkää siellä sitten ja hoitakaa
asianne. Me emme voi heille yksin mitään.
Näin hän sanoi huvikseen ja lähti kuin lähtikin meille heti ankara apu.
Ei se kuitenkaan ehtinyt kuin puoleen väliin, eikä tiennyt vihollisista
mitään, kun me olimme jo asian saaneet toimitetuksi omin voimin.
Joka tapauksessa. Olihan se lohdullista tietää, että apua oli tulossa,
varsinkin sellaisesta vakavan hengen läpitunkemasta paikasta ja
koulusta, jossa varmaankin kasvatettiin tosi sankareita. -- Johtaja oli
itsekin hyvästä työstään tietoinen, koskapa, sodan päätyttyä, anoi
ansioistaan vapaudenristiä, vaikka hän olosuhteiden pakosta ei tosin
ollut taistelua nähnyt, eikä juuri kuullutkaan. Sydämestäni toivon, että
hän saisi niitä kaksikin.
Siinä olikin jo majatalo. Nousimme pois reestä ja luutnantti oli tullut
oikein lämpimäksi kertoessaan. Pian höyrysi edessämme kuuma kahvi ja
minä muistelin tyytyväisenä kertomusta, joka oli ollut niin ominainen
hänen omituiselle ja ylpeälle luonteelleen.
Junassa.
Entisyyden viehätys on siinä,
että se on mennyttä.
_Oscar Wilde_.
Ei ole juuri kiitollista yrittää kertomuksessa esittää niitä tilapäisiä
mielipiteen sirpaleita, joita yhdestä ja toisesta seikasta tulee
siepanneeksi juttelijain huulilta. Toisen luokan vaunussa ei sillä
kertaa ollut ahdasta; minua vastapäätä istui muuan nuorukainen, joka
itsepintaisesti ja tavattoman kärsivällisesti tuijotteli ulos
ikkunasta, vieressämme, käytävän toisella puolen poltteli kolme herraa
savukkeitaan, yksi luki lehteä, toiset vaikenivat.
-- On se hiukan kummallista, sanoi lukija vihdoin. Katsokaahan nyt
esimerkiksi tätä: "Valtionhoitaja on myöntänyt eron sotapalveluksesta
alikapteeni X:lle ylentäen hänet everstiluutnantiksi ja oikeuttaen
hänet kantamaan virkapukua, alikapteeni Y:lle ylentäen hänet majuriksi
ja oikeuttaen kantamaan virkapukua, jääkäriluutnantti Z:lle, oikeuttaen
hänet kantamaan virkapukua, sekä jääkärivänrikki V:lle." Tällaista
sattuu alituisesti. Venäjällä palvelleet ylennetään säännöllisesti
erotessaan, jääkäreille annetaan korkeintaan lupa käyttää virkapukua.
Mikä siihen on syynä?
-- Joko taas niistä jääkäreistä, vastasi toinen, samanlainen metakkahan
oli jo aikaisemmin niiden sotavänrikkikoulujen johdosta. Niissähän oli,
kuten tiettyä, jääkäreitä opettajina ja kun he pari viikkoa olivat
poikia kouluttaneet ja saaneet ajetuksi heidän päähänsä sotilaskomennon
ensi alkeet, tehtiin oppilaista upseereja, ja opettaja-vääpelit saivat
nöyrästi tehdä oppilailleen kunniaa. Se johtuu siitä, ettei kaikista
ole upseereiksi, olkoot he kuinka kauan tahansa sotilaina. He eivät
esimerkiksi osaa ruotsia, kuinka voisivat he silloin yletä. Tai heillä
ei ole koulutietoja, he eivät ole kuulleetkaan, minä vuonna Kleopatra
surmasi itsensä, he eivät ymmärrä mitään Pytagoran väittämästä, kuinka
he silloin voisivat johdattaa sankareita kuolemaan, vielä vähemmän
komentaa komppaniaansa paraatissa.
-- Sinä ammut yli maalin, yhtyi kolmas keskusteluun, onhan Venäjällä
olleiden upseerien ylentämiseen aivan luonnollinen ja oikeutettu syy.
He ovat kaikki käyneet oikean sotakoulun, suorittaneet upseerin
tutkinnon, jos niin saa sanoa, mutta jääkärit, miten paljon he
lienevätkin kokeneet ja nähneet nälkää, he ovat kuitenkin vain
yksinkertaisia preussilaisia sotilaita, joiden loistokausi on ollut ja
mennyt.
Minua vastapäätä istuva nuorukainen oli kääntänyt päänsä ja näytti
vilkkaasti seuraavan keskustelua.
-- Pyydän anteeksi että häiritsen, sanoi hän, mutta en oikein hyväksy
perusteluanne, parempi olisi etsittävä. Puhun nyt ihan persoonallisesta
kokemuksesta. Meidän komppaniassamme Saksassa oli kaksi jääkäriä...
-- Oletteko tekin ollut Saksassa, jääkärinä? kysyi muuan.
-- Olen ollut siellä lähes kaksi ja puoli vuotta... Niin, oli kaksi
jääkäriä, jotka olivat päässeet venäläisestä sotakoulusta vänrikkeinä
ja sitten karanneet Saksaan. Heitä oli lähtenyt kolme ylioppilasta
yhtaikaa Venäjälle. Yhtaikaa olivat he tulleet vänrikeiksi, yhtaikaa
olivat he saaneet komppanian johdettavakseen, mutta lomalle päästyään
olivat nämä kaksi karanneet Saksaan, kolmannen palatessa Venäjälle
takasin. Saksassa ei näiden vänrikkien sotilaallista kouluutusta otettu
ensinkään huomioon, vaan saivat he olla tavallisina rivimiehinä,
kuten muutkin. Ja vasta aikojen kuluttua heidät ylennettiin
ryhmäpäälliköiksi, mieskohtaisten ansioitten perusteella. Venäjälle
palannut vänrikki yleni alikapteenin arvoon ja pääsi vihdoin lomalle
Suomeen, jonne melskeisten aikojen takia jäi. Kaikki nämä kolme ovat
parhaita tovereitani. Kaikki he puuhasivat innokkaasti vapaussodassa,
alikapteeni kuitenkin ottaen varsinaisesti vain yhteen taisteluun osaa,
mutta muuten sitä enemmän touhuten. Kaikki ovat he ripeitä miehiä,
tarmokkaita ja kunnollisia. Venäläinen alikapteeni on nyt majuri,
ja se on paikallaan, toiset kaksi, jotka ovat siis perillä sekä
venäläisestä, että saksalaisesta sotilaskasvatustavasta, ovat molemmat
jääkäriluutnantteja. Kun ehkä syntyy epäilystä, lienee parasta (minulle
vastenmielistä kylläkin) mainita, että luutnantit ovat hienommasta
kodista, vieläpä komeamman näköisiä miehiäkin kuin ystäväni majuri.
Nuorukainen oli kertonut erinomaisen hillitysti. Syntyi äänettömyys.