valojuovan kiitävä kimallus raskailla aalloilla. Hitaiden askelteni
ääni kuului omituisen pehmeänä ja kahahtavana, saappaiden painuessa
hietaan. Yön loihtu lumosi minut, riisti nykyhetkeltä todellisuusarvon
ja verhosi ympäristön unhoon. Haaveita, mielikuvia ja unelmia syntyi...
En huomannutkaan, kun olin saapunut piikkilankaesteen luo, ja pysähdyin
siihen oikeastaan hajamielisenä, mutta hämärästi tietoisena siitä, että
viipymiseni kiusaisi toveriani.
-- Yhtäkkiä sätkähdin. Kuului pamaus, sitten sihinää, sitten lensi
huikaiseva pyrstötähti ylitseni ja maailma valkeni; kaksoisvartio oli
laukaissut valopistoolin. Sydämeni jyskytti... Näkyi kevyt, kiemurainen
savupatsas vihollisen puolelta, suippokärkisiä pylväitä ja ristikoita,
kiiltäviä lankoja, jotka häälyvä sumu oli kostuttanut. Kaikki oli
kummallisen liikkumatonta, kuin kuollutta, kammottavaa. Vahtimies
nojasi valliin kuin juopunut tai seisaalleen kuollut, kenties kuin
rukoileva. Ja sitten tämä hiljaisuus, tämä vaaniva, ahdistava,
ivallinen hiljaisuus, kuin kuoleman äänetön nauru, jonka helmassa
varjot syleilivät toisiaan...
-- Kummallista, en voinut liikkua, olin kuin jähmettynyt, kuin
sulautunut ympäristön kuolleeseen loihtuun. Pommi sammui vähitellen ja
valo häipyi, mutta yhä olin paikoillani. Silloin huomasin liikettä
sivullani, aivan lähellä, ja lanka heilahti hiljaa. Käänsin päätäni:
suuret, säihkyvät, vihertävät silmät tuijottivat minuun julmina ja
vaanivina, tuskin sylen päässä. Veri hyytyi suonissani, omituisia
tulisia renkaita pyöri silmissäni ja olin aivan kauhun lamauttama. Kun
vihdoin huomasin temmata kiväärini, oli näky kadonnut...
-- Kylmien väreiden kiitäessä pitkin ruumistani lähdin kiiruusti
toverini luo. Jo kaukaa erotin hänen haamunsa; varmaankin hän istui
puun päällä. Ja sitten... sitten... hänen takanaan hehkuivat nuo
suuret, vihertävät, hirveät silmät...
"Sinäkö se olet?" kuiskasin kauhun vallassa.
"Minä... Kuinka kauan sinä viivyit!"
-- Samassa valokartio suuntautui meihin... Näin hänen sylissään suuren,
mustan kissan. Sinähän tiedätkin, se oli sama puolivilli kissaparka,
joka sittemmin alituisesti saatteli partioitamme ja jota pojat
syöttivät.
-- Äänettöminä lähdimme jälleen kulkemaan. Sitten sanoi toverini,
nöyrästi, masentuneena ja häpeissään:
"Kyllä on raukkamaista... raukkamaista, että näin pelkään. Sillä minä
pelkään, sinä tiedät sen kuitenkin. Mutta minä en voi sille mitään, en
kerrassaan mitään... Enkä pelännyt ennen."
-- En vastannut. En sanonut, että tässä ei edes voinut olla vaaraa.
Enkä pilkannut häntä.
Luutnantti vaikeni ja tuijotti minuun suurilla kauniilla silmillään,
joiden terät olivat luonnottomasti laajentuneet hämärässä. Syntyi
äänettömyys. Palotorvi törähteli kaupungissa ja minä huomautin:
-- Jossakin on tulipalo.
Hän jatkoi yhä tuijotustaan ja hänen herkät sieraimensa laajenivat.
-- Niin, silloin pelkäsin, paljoa enemmän kuin olen tässä saanut
esille.
Ja hetken päästä hän jatkoi:
-- Enkä kuitenkaan ole pelkuri.
Puna syöksähti hänen poskilleen. Se oli hämärässä kuin mehulasin varjo
valkealla pöydällä. Koko hänen kasvonsa, loistavine silmineen,
kalpeine, nyt punastuneine, hienoine piirteineen kuulsivat hämärästä
kuin rubiinin heijastus liljan lehdellä.
Lähetti.
Talven täytymys suo sovat
kovemmat kuin kuolon-kovat
rinnan riidat ovat.
_O. Manninen_.
-- Siis tämän kirjeen te viette paikkaan, jonka teille kartalta näytin,
sille henkilölle, jonka osote on kuoressa; sen tehtyänne palaatte heti
takasin. Oletteko ymmärtänyt?
-- Olen, herra hauptmanni.
-- Matkaan, kehoitti hauptmanni vielä, ja jääkäri teki äkkikäännöksen
lähtien väsymyksestään huolimatta ripeästi astelemaan lumista tietä.
Oli surkean talviretken aika. Oli marssittu vuorokausimääriä,
pakkasessa, eksyksissä, viimeisilleen uupuneina, miltei kokonaan
levähtämättä. Tuskin tiedettiin missä oltiin, ylipäällystö jakeli
käskyjä, jotka tuntuivat olevan ristiriitaisia, asema oli epäselvä,
ryssät, jotka niin odottamatta olivat puhkaisseet saksalaisten
rintaman, uhaten Mitaun tärkeätä kaupunkia, näyttivät yhä olevan
hyvissä voimin, saavan yhä uutta väkeä, ja lakkaamatta satoivat heidän
granaattinsa, suomatta rauhaa yöllä tai päivällä.
Yöt oli vietettävä joko hangella tai rikkiammutuissa
ulkohuonerakennuksissa, kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Saappaat,
jotka vuoroin kastuivat, vuoroin jäätyivät, saivat yhtä niittaa olla
jalassa ja oli hetkiä, jolloin tylsyneenä ja ylenmääräisen ponnistuksen
lamauttamana saattoi odottaa kuolemaa. Vaikeata on käsittää, kuinka
ihmisruumis sellaista voi kestää, mutta sotilas kestää, vieläpä on
hänen sairastumisensa omituisen harvinaista.
Selvää oli, että lähettiä väsytti ja että tuntui raskaalle lähteä
tuolle monia kilometriä pitkälle taipaleelle, ankaran päivämarssin
jälkeen, toisten jäädessä lepäämään. Heti kun tie oli kaartunut metsän
taa, muuttuivatkin alussa niin ripeät askeleet pitemmiksi ja
laahustaviksi ja pää painui tylsästi etukuukkaan. Oli toki sentään
selkäreppu poissa harteilta, ainoastaan leipälaukku ja kenttäpullo
hetkahtelivat tahdikkaasti vyötäisillä.
Tie painui lumiseen metsään, mutta vähän ajettu kun oli, antoi se
pahasti myöten jalan alla ja joka askel petti hiukan. Mieli turtui
omituisesti; ei enää syntynyt eloisia mielikuvia, kuten kävellessä
tavallisesti, valtasi vain eräänlainen tylsä tiedottomuus, niin ettei
huomannut hetkien pituutta, tuskinpa enää väsymystäkään, siirteli vain
jalkoja kuin kone, ja kysyi ponnistusta pitäytyäkseen siksi valveilla,
että älysi kulkea kartan mukaan.
Muutenhan oli kyllä aika juhlallista. Korvissa tykkien mahtava jylinä
ja granaattien räjähdykset, aivan lähelläkin toisinaan, mutta siihen
oli jo niin tottunut. Sitäpaitsi oli hän yksin lumisessa synkeässä
metsässä, alueella, jossa ei niin tarkoin tiennyt, milloin joutui
vihollisen käsiin. Normaalioloissa olisi mieli varmaankin jännittynyt
ja valppaus teroittunut äärimmilleen, mutta nyt muutteli jalkojaan
mistään välittämättä, sivulleen katsahtamatta, huomaamatta luonnon
kauneutta ympärillä tai tajuamatta tilanteen jylhää suurenmoisuutta,
yhden ainoan selkeän ajatuksen, käskyn, ollessa iskeytyneenä aivoihin.
Eteenpäin, eteenpäin, sokeasti sinne, mihin oli määrätty, se oli
luonnon laki, pakko, elin-ehto, vaikkei elämälleen mitään arvoa
tajunnut sillä hetkellä panevansa.
Niin kului aika. Kivääri ei enää painanut kaulaa, kuten harjoituksissa
muinoin, hermoista oli ikäänkuin tunto poissa, eikä millään muotoa
halunnut tehdä pienintäkään tarpeetonta liikettä. Ja sitten tuli
vihdoin määräpaikka.
-- Hyvä on, poikani, sanoi viestin vastaanottaja. Ja kun hän ilmeisesti
huomasi lähetin väsymyksen, jatkoi hän vielä. -- Mutta levätkäähän
hiukan; miehet, antakaa hänelle teetä.
Lähetille tuotiin keittoastian kannellinen sakariinilla imelöityä teetä
ja kun hän tunsi suloisen lämmön raukaisevan ruumistaan, teki hänen
mielensä nukkua siihen istuvilleen ja heittää kaikki muu herran
huomaan. Mutta käsky, sotilaan laki ja elämä, poltti ihan tiedottomasti
häntä ja korvissa soivat hauptmannin sanat: ... "sen tehtyänne palaatte
heti takaisin."
Hän kimmahti pystyyn, nyökkäsi saksalaisille tovereilleen ja lähti
sitten sanaa sanomatta taipaleelle.
Ilta alkoi jo hämärtyä. Etäältä kuului yhä kiihtyvä tykkien jyly ja
taivas oli siellä käsin verisiä salamoita täynnä. Silloin tällöin
erotti kiväärin laukauksia, mutta erittäinkin konekiväärin räikeän
rätinän. Ja valoraketit lensivät kuin pyrstötähdet, tai huikaisevat
meteoorit synkänsinistä tähtitaivasta kohti, vaipuen sitten sammuvina
hankeen jälleen.
Sitten, miten kauan hän jo lieneekään astuksinut, hän ikäänkuin heräsi,
ponnistautui katsomaan ympärilleen ja säpsähti. Paikka oli outo, tätä
tietä ei hän äsken ollut kulkenut; korkea metsäinen harju esti
etulinjan taisteluvalojen nyt näkymästä ja yö yhä pimeni. Ei ollut
mikään ihme eksyä täällä lumisessa metsässä, missä polkuja risteili
joka suunnalle, mutta nyt oli mahdotonta kartankaan mukaan enää
määritellä paikkaansa, eikä tässä nähnytkään. Hetkeksi hänet valtasi
kiihtymys ja askeleet kävivät ripeämmiksi. Tykkien jylyä kohti, sehän
oli selvää, mutta kummallista, että metsä yhä vaan sankkeni, eikä hän
tavannut ketään, ei niin ketään, yhä lumisemmaksi vaan muuttui tie.
Kas, hikeäkin alkoi pisartua otsalle; sitä ei ollut tapahtunut enää
pitkiin aikoihin.
Hän kulki ja kulki, pääsemättä asemastaan selville. Vähitellen
alkoivat hänen askeleensa jälleen muuttua laahaaviksi ja äskeinen
välinpitämättömyys ja tylsyys vallata hänet. Hän itsekin huomasi
jalkojensa horjuvan ja naurahti omituisen veltosti ja äänettömästi,
sillä selkeästi hänen mieleensä välähti iloinen kuva, kuva siitä, että
hän nyt oli aika tuulessa.
Hänen huulensa jäivät auki riippumaan ja hän huohotti tiheästi, vaikka
hyvin hillitysti; sitten hän huomasi tuon huohotuksensa ja niin paljon
oli ankara sotilaskouluutus häneen vaikuttanut, että hän tässäkin
taudinomaisessa tilassa vaistomaisesti heti sulki suunsa, vieläpä
yritti purra hammasta. Sillätavoin voimiaan pinnistäen onnistui hänen
vielä kulkea jommoinenkin matka aika ripeästi.
Mutta sitten häneen koski kipeästi, kaikkialle yli koko ruumiin, ja
hänen kasvonsa vääristyivät tuskaisesti. Taas hän huomasi horjuvansa;
hän kouraisi leipäpussiaan, koska hänen mieleensä ensin juolahti syödä
vähän siten vahvistuakseen; syödä ei hän kuitenkaan voinut, eipä edes
ottanut leipää pussistaan, vaan painui sensijaan tiepuoleen istumaan.
Kuinka siinä oli hyvä olla. Raukaisi niin suloisesti ja pää pyrki
väkisinkin painumaan rinnoille. Mutta älysipä hän sitä vaistomaisesti
vielä vastustaa, puri taas hammasta, karkasi pystyyn ikäänkuin
suutuksissaan ja yritti ottaa pari kolme juoksuaskelta. "Vai hankeen
kuolemaan, johan nyt jotakin, tämmöisessä pakkasessa. Mieletönhän
olen", mutisi hän itsekseen ja teki sisukkaasti taivalta taas. Mutta
jonkun matkaa kuljettuaan pääsi häneltä ikäänkuin valitus: "ei, ei mene
enää hammasta purren... ei mene, ei mene" ja hänen kurkkuunsa tuli kuin
itkun karheus, kiukkuisen lapsen kyyneleinen purkaus, kun ei hänen
oikkujaan täytetä. Eteenpäin hän kuitenkin yhä laahusti. Ja kas,
siinähän oli ristiin rastiin kulkevia jälkiä vihdoin, todistaen
sotilaiden tässä liikkuneen ja tuoretta verta, suuri läiskä, joka
pimeässäkin kaameasti hohti valkealla hangella. Mikä ilon merkki
eksyneelle! Hetki vielä ponnistusta, varmaankin oli hän sitten löytävä
jonkun.
Yhtäkkiä sattui hänen silmiinsä suuri vaja, joka sijaitsi vähän matkan
päässä tiestä, puiden pimennossa. Sydän ailahti lämpöisesti ja askel
keventyi; tiheitä jalkapolkuja johti vajaan ja hän tajusi siitä, että
joku sotilasosasto varmaankin majaili siellä.
Vajan ovi oli suljettu, mutta ei lukossa. Hän aukaisi sen ja kurkisti
sisään: lämpöiseltä ei huone juuri tuntunut, mutta aivan oikein,
saksalaisia siellä makasi, tiheisiin riveihin sulloutuneina, aika
paljon. Hämärästi hänen mielessään väikkyi ajatus, että nyt olisi
herätettävä joku nukkuneista ja kysyttävä tietä kotiin tai ainakin,
millä seudulla hän oli. Mutta samalla hän tunsi niin herpaisevaa
väsymystä ja voimien puutetta, että hän ymmärsi matkan jatkamisen
mahdottomaksi ja päätti yöpyä tähän. "Mitäs suotta herätän toisia
sammuneita, ennätänhän sen aamullakin, en kuitenkaan kykene nyt
lähtöön." Niin mutisi hän itsekseen, sekavan, jotakuinkin tiedottoman
ilon vallassa, joka johtui siitä, että hän nyt tunsi jännityksen
lauenneen ja saattoi antautua pohjattoman väsymyksensä valtaan. Nälkä
ei hänen ollut yhtään, senvuoksi hän ilman muuta paneutuikin kahden
sikeästi nukkuneen saksalaisen väliin ja vaipui heti, kylmästä
huolimatta, uneen.
Hän heräsi ankaraan viluun ja kavahti istumaan, puistatuksen kiitäessä
läpi kangistuneitten jäsenien ja hampaiden hakatessa kaalia sinertävien
huulien takana. Missä, missä ihmeessä hän oli? Harmaa talviaamu jo
vaaleni, mutta kaikki oli outoa hänen ympärillään ja sanomattoman
hiljaista, vain tykkien jyske kuului valtavana ulkoa. Vähitellen hän
sai palautetuksi mieleensä eiliset retkensä ja heti valveutui
velvollisuudentunto, ja huoli saamansa käskyn täyttämisestä alkoi häntä
painaa. Hän vilkaisi ympärilleen, tunsi voiman palaavan ruumiiseensa ja
mutisi itsekseen.
"Kylläpä makaavat pitkään. Väsyksissä kai ovat olleet hekin."
Ja sitten hän alkoi nyhkiä vierustoveriaan hereille, saadakseen
selville, millä seudulla hän oikein oli; mutta toinen ei vaan
havahtunut hänen yrityksistään huolimatta.
"Väsyksissä, väsyksissäpä on poloinen", ajatteli hän, vilkaisten
sivumennen nukkujaan, minkä nyt yleensä saattoi nähdä hämärässä
kämpässä, kääntyi sitten toisen naapurinsa puoleen ja uudisti saman
tempun.
Mutta kun tämäkään ei liikauttanut jäsentäkään, alkoi häntä oudoksuttaa
ja terävästi hän vilkaisi makaavan kasvoihin. Luoti oli pahasti
murskannut toisen ohimon; mies oli kuollut. Vasta silloin hän nopeasti
tajusi viettäneensä yön vainajien parissa ja kaamea tunto valahti hänen
mieleensä. Kaikki nämä miehet olivat kaatuneita saksalaisia sotilaita,
jotka oli kannettu tänne vajaan myöhemmin haudattaviksi.
Hän nousi nopeasti, otti kiväärinsä ja astui ulos. Korjatessaan
leipärepun asemaa vyöllään valtasi hänet äkkiä hiukaiseva nälkä ja hän
päätti syödä. Kun ulkona ei ollut sopivampaakaan paikkaa, istuutui hän
vajan kynnykselle, leikkasi kelpo viipaleen leivästään, joka tosin
pyrki olemaan jäässä, veti päälle vähän rasvaa ja niinikään jäätynyttä
marmelaatia ja aterioitsi hyvällä ruokahalulla, tuntien yhä virkeämmän
elinvoiman virtailevan suoniinsa.
Miten lienee siinä hänen silmiinsä pistänyt että eräällä vainajista oli
erinomaisen hyvät saappaat. Lopetettuaan ateriansa ja korjattuaan
ruokavaransa pussiin, astui hän senvuoksi uudestaan vajaan, veti
vainajalta saappaat, heitti pois omansa, kiskoi kuolleen saappaat
jalkoihinsa ja lähti sitten etsimään komppaniaansa, suunnaten kulkunsa
tykkien jylisevää ääntä kohti.
Mikä hän oli?
Matkan jaksoi
tummaan majaan.
Verin maksoi
heiton vajaan.
_O. Manninen_.
Riianlahden rannalla taistellessamme oli erään valtavan suojakämpän
viereen rakennettu pieni asuinmaja, johon työläästi mahtui kuusi miestä
majailemaan. Sen asema oli siitä hyvä, että ryssät eivät saattaneet
ampua siihen aasinhännällään, pienellä, viistosti vasemmalla olevaan
niemeen sijoitetulla tykillään, joka tuon tuostakin tuiskahutti
joukkoomme vonkuvan granaatin; suojakämppä oli nimittäin edessä.
Sensijaan oli se aivan avoinna edestäpäin tulevalle tykkitulelle.
Tässä kämpässä asuivat mitä parhaimmassa sovussa muuan
hilfsgruppenführer ja viisi miestä, ja elämä muodostui hyvin
perhemäiseksi, koska asukkaiden harvalukuisuus oli omiaan toiselta
puolen lähentämään välejä, toiselta puolen usein sallimaan
hiljaisuudenkin vierailut.
Päähuomio kohdistui tanakkaan, korkeaotsaiseen mieheen, jolla oli
pyöreät, jopa nerokkailtakin näyttävät kasvot ja joka jo oli ehtinyt
noin kolmenkymmenen vuoden ikään. Hänellä oli omituinen vieraista
kielistä periytynyt nimi, puheliaalla päällä ollessaan hän väittikin
polveutuvansa vanhasta ranskalaisesta aatelissuvusta, mutta hänen
silmissään oli vilkuileva, usein väistävä, vaan erittäin terävä katse,
joka ikäänkuin tunkeutui läpi ihmisen. Se, mikä eniten teki hänet
mielenkiintoiseksi, oli kuitenkin hänen salaperäisyytensä, taidokas
varovaisuus, jolla hän kertoili varhaisemmista vaiheistaan, vaikka hän
usein innostuikin hyvin laveasti juttelemaan elämyksistään. Oli
mahdotonta saada kokonaiskuvaa hänen elämänsä juoksusta, varmalta vain
tuntui, että se sisälsi merkillisiä seikkailuja ja todennäköisesti
myöskin jotakin valonarkaa.
Hänelle oli ominaista katkeruus, jonka syytä ei aluksi tiedetty. Mutta
sitten alkoi kuulua huhuja, että häntä epäiltiin vihollisen kätyriksi
ja kerran, puheliaalla päällä ollessaan hän itse kertoi asiasta. Hän
oli Suomessa ollessaan viimeksi toiminut erään venäläisen everstin
moottoriveneen kuljettajana Viaporin linnoituksessa -- mekanikko kun
oli ammatiltaan. Mutta sinnekin oli vierinyt jääkäriliikkeen mainingit
ja kun hänellä oli selvittämättömiä asioita ryssäin kanssa (näistä
asioista ei hän koskaan tarkemmin kertonut), päätti hänkin lähteä
matkalle. Everstin huoneessa tiesi hän säilytettävän erittäin
täydellistä karttaa Viaporin linnoituksesta ja nyt alkoi hän
miettiä, miten saisi otetuksi tuon kartan mukaansa. Hän varasi
tarkasti kartan näköisen taitepaperin taskuunsa, meni everstin
konttorihuoneeseen sellaisena aikana, jolloin tiesi siellä olevan vain
yhden henkilön ja pyysi tavata everstiä. Kun everstiä mentiin hakemaan
sisähuoneista ja konttori jäi ilman vartiaa, vaihtoi hän nopeasti
kartan taskussaan olevaan paperiin, kyseli everstin tultua yhtä ja
toista joutavaa ja lähti sitten viipymättä Saksaa kohti. -- Näin hän
itse kertoi.
Mutta kun hän oli ehtinyt Haaparantaan, otti sikäläinen
etappimies kartan häneltä pois, lähetti sen Tukholmaan omana
saaliinaan, saaden hauptmanni Heldtiltä monet kiitokset hyvästä
toiminnastaan -- häntä, kartan oikeata hankkijaa, seurasi sitävastoin
Tukholman vakoojakonttoriin kirje, jossa hänet leimattiin hyvin
epäilyksenalaiseksi henkilöksi, mahdollisesti ryssäin kätyriksi, ja
jonka takia hän sai kestää mitä ankarimman kuulustelun. Tämä oli
sitäkin merkillisempää, kun hän kuitenkin oli ollut niinkin ahtaalla
venäläisten santarmien käsissä ja kolme vuotta kierrellyt yksinäisenä
erämiehenä Nuortin äärettömässä erämaassa, lapin kolttain
asuinsijoilla.
-- Mistä syystä sinua santarmit vainosivat? kysyttiin.
Mutta kas sitäpä ei olisi saanut tehdä. Heti hän tuli tuppisuuksi,
pälyili räpyttelevin silmin, eikä moneen herran päivään sanonut luotua
sanaa. Häneltä ei milloinkaan sopinut mitään kysyä, ei osoittaa
erikoista, ei ainakaan huomattavaa uteliaisuutta, sillä silloin hän
pitkiksi ajoiksi muuttui kummallisen synkkämieliseksi ja jokin ahdistus
näytti häntä painavan. Aluksi tehtiin juuri siinä virheitä, varsinkin
kysellessämme hänen kotioloistaan ja vanhemmistaan, joista hän ei
sitten myöhemminkään kertonut kuin hämäriä, tarunomaisia viittauksia,
synkkävärisiä tapauksia, jotka kummallisesti sekoittivat juuri sinä
hetkenä kuin luuli pääsevänsä jostakin selville; ja silloin tällöin hän
naurahtaen ja salakähmäisesti viittasi ranskalaiseen alkuperäänsä.
Kämpässä maattiin kuten muuallakin kaksinkertaisella lavolla. Seinät
olivat hatarat ja katto laudoista kyhätty, joten kylmä tahtoi ahdistaa
marraskuun öinä ja vaivaisessa takassa poltettiin tulta yhtä mittaa.
Hänen sijansa oli aivan lavon reunalla, niin että tuli valaisi hänen
kasvonsa. Ja usein huomasi näiltä kasvoilta kuvastuvan kipeän
ikävän ja kummasti paloivat pienet silmät tuijottaessaan tuleen.
Silloin, jos sopivasti osasi alotella, saattoi hän ruveta kertomaan
Lapin-matkoistaan, elämästään äärettömissä erämaissa. Hän innostui,
poskille kohosi puna ja useimmiten hän nousi istumaan. Hän tunsi
Kuolan, Aleksandrovskin, Kannanlahden. Hän oli viettänyt kuukausia
Nuortijärven rannoilla, samoillut Nuorti- ja Jaurijokien varsia reppu
selässä ja kivääri olalla kuin sotilas ja viipynyt kolttain majoissa.
Kun hän kuvaili, miten yksinäiselle erämiehelle metsäpurot helmeilevinä
lirisevät, kuinka tunturien laet hohtavat ja vesistöt välkkyvät
erämaissa, joiden metsiin kirves ei ole koskenut, silloin saivat hänen
sanansa siivet, hän unohtui kuvailuunsa, hän oli runoilija, ei
tyhjänpäiväinen luonnon ihastelija, vaan syvä, omaperäinen ja
tarkkanäköinen salojen palvoja, joka sai kuuntelijan hämmästymään.
Toisinaan hän kertoili tarinoita lappalaisista. "Älä mene koltan
koppiin, ennenkuin joku on sinut ensin ulkona huomannut", hän sanoi.
"Eikä tarvitse kauan ulkona seista, kyllä se kurkistaa, sillä on omat
vaistonsa. Äläkä käsittele veistä sopimattomasti poron lihaa
syödessäsi, silloin katsoo sinua koltta pian kierolla silmällä, ja se
ei hyvää ennusta." -- Sinne, koskemattomiin erämaihin poltti hänen
mielensä ja sinne hän vannoi menevänsä, jos vielä milloin Suomeen
selviytyisimme.
Saattoi pitkiksi ajoiksi unohtua häntä kuuntelemaan, kun hän haasteli
vuoteellaan ja tuli heitteli valoja ja varjoja hänen kiihtyneille
kasvoilleen, tykkien kumeasti jylistessä ulkona. Ja useinpa silloin
halusi kysyä, mistä syystä hän kokonaista kolme vuotta oli harhaillut
metsissä, hän, joka kuitenkin oli niin etevä mekanikko ja luotu siis
vilkasliikkeistä yhteiskuntaa varten. Mutta sitä ei uskaltanut tehdä,
sillä, kuten sanottu, kysymystä seurasi jäykkä äänettömyys.
Rintamallakin, varsinkin alkuaikoina, häntä epäiltiin ja hän tiesi sen.
On selvää, kuinka katkerasti tämä epäily poltti häntä ja on varmaa,
että se oli väärä. Kun hänen rohkeutensa muutenkin oli moitteeton,
paisui se tästä katkeruudesta uhmaavaksi, tuntuen ihan siltä kuin
olisi hän etsinyt kuolemaa. Mutta milloinkaan hän ei esiintynyt
kerskaavasti, pöyhkeillen pelkäämättömyydellään, vaan täytti tehtävänsä
vaatimattomasti, mutta kunnollisesti. -- Niinpä kerrankin, kun
zugführer oli jostain saanut grammofoonin, joka kuitenkin oli aivan
rikki, tuotiin se mekaanikollemme korjattavaksi ja hän ryhtyikin sitä
näpräilemään, vaikka työkaluista oli ankara puute. Juuri silloin
kunnioitti ryssä suomalaisjoukkoa uskomattoman kiivaalla rumputulella.
Kaikki miehet komennettiin suojakämppiin, niinpä painuivat pienen majan
pojatkin matalasta ovesta pimeään sankarikammioon, jonka monta metriä
vahvan katon alla oli hyvä turva ja jonka olki-peitteisellä lattialla
miehiä makasi melkein päällekkäin, tuikuttavan kynttilän valossa
haastellen ja poltellen paperossejaan. Hyvä oli siellä kellettää ja
kuunnella helvetillistä melua ulkoa, kun granaatit viskelivät kämppiä
ilmaan ja myllersivät maata syliä syvältä. Mutta gramofoonin korjaaja
jatkoi kaikessa rauhassa työtään ohuen lautakaton alla, josta ei
hänelle ollut vähääkään turvaa. Ja kun hän oli saanut koneen kuntoon,
nosti hän penkin ulos, suojakämpän oviaukon kohdalle, puuhasi siinä
hetken ja lasketteli meille sitten komeasti Kolmikymmenvuotis-sodan
marssin, istuen itse tyytyväisenä piippua imien penkin toisessa päässä,
ryssän pommien viuhuessa hänen ympärillään.
Siihen aikaan puuhailtiin kovasti erinäisten komennuskuntien Suomeen
lähettämistä ja listoja kierteli komppanioissa ehdokkaiden nimiä
täynnä. Huhuiltiin mentävän Muurmannin rataa hävittämään ja auttamaan
siellä työskenteleviä saksalaisia vankeja pakoon. Kuinka hän silloin
touhusi, yrittäen päästä mukaan, mutta hän oli merkitty mies, musta
epäilyksen varjo lepäsi hänen yllään, eikä hänen nimeään otettu
listoille. Hän, jos kukaan olisi tietysti ollut tuollaiselle retkelle
sopiva, hänhän tunsi seudut tarkkaan, hänellä oli kokemusta erämaan
retkiltä ja häntä kannusti palava halu. Mutta se oli mahdotonta.