-- Niin, onhan se kieltämätön tosiasia, ettei jääkäreitä juuri suosita.

Se on sitäkin merkillisempää, kun kaikki kuitenkin ovat valmiit

toitottamaan heidän ansioistaan vapaussodassa. Katsokaammepa vain

esimerkiksi jääkärilahjaa, josta ei tahdo tulla mitään. Mutta

sanokaapas nyt te, joka itse olette jääkäri, mitä siitä arvelette?

-- Pyydän, älkää puhuko siitä. Eivät jääkärit lähteneet Saksaan palkan

toivossa, ei ainakaan parhaimmisto. Jos valtio katsoo olevansa heille

jotakin velkaa, maksakoon sen ilman mukinaa; ellei, niin ei. Mutta että

meille kerättäisiin yksityistä tietä rahoja, sitä en voi hyväksyä.

Sellaista tehdään keuhkotautisten, orpolasten kotien ja muiden

semmoisten hyväksi. Kaikkein viimeisintä on, että sanomalehdet siitä

kiistelevät. Eikö herroille kynämiehille enää riitä aihetta otella

kuninkaasta ja presidentistä, voivathan he taas muodostaa uusia

puolueita, selvitellä kielikysymystä tai kinata esimerkiksi siitä, onko

virastoissa käytettävä punaista vai sinistä mustetta. Pianhan tuon nyt

sanomalehden täyteen kirjoittaa, kun ei niihin tosi-asioita kuitenkaan

saa panna.

Nuorukaisen poskille oli kohonnut hehkuva puna, mutta hänen äänensä oli

yhä tyyni ja hiljainen. Äänettömyyttä kesti tuokion. Sitten juna

vihelsi ja hiljensi vauhtiaan. Tultiin asemalle ja kolme herraa nousi.

Vaunuumme tuli kaksi veijaria, jotka rupesivat heittämään kolmea

korttia, yrittäen kaikin mokomin saada meitä mukaan menettämään

rahojamme. Mutta meidän itsepäinen äänettömyytemme oli jäykkä vastaus

heidän aikeilleen ja vihdoin he muuttivat paremmille työmaille.

-- Puheestanne kuulsi mielestäni jonkinlaista katkeruutta. Senkö tähden

te erositte armeijasta? kysyin nuorukaiselta.

-- Ei, ei minulla ollut minkäänlaista syytä tyytymättömyyteen, enkä

minä mielelläni eronnutkaan.

-- Teitte sen kuitenkin.

-- Veljeni kaatui Tampereella ja isä on kuollut. Vanha äitini kyllä

tulisi toimeen, mutta minulla on neljännellätoista oleva veli, joka käy

koulua. Saan yksityisen palveluksessa melkein puolta suurempaa palkkaa

kuin vänrikkinä, siitä syystä minun piti jättää sotahommat. Vaikka

rakkaaksi se jo oli ehtinyt käydä, vormutakki.

-- Tunsitteko te jääkäriluutnantti L:ää?

-- Häntäkö, joka kaatui, vai nuorempaako tarkoitatte?

-- Kaatunutta juuri, en tiennytkään että heitä oli kaksi veljestä.

-- Eivät he veljeksiä olleetkaan, muuten vain sukua. Tämä nuorempi

tahtoo olla aika paha öykkäri.

-- Aika mestari oli vanhempikin.

-- Se oli kuitenkin jotakin ihan toista. Tämä nuorempi on mahdoton.

Minä en muuten käsitä, mikä niihin poikiin oikein on mennyt. Monethan

elävät kuin viimeistä päivää, luullen olevansa oikeutettuja mihin

tahansa. He ovat paljon pilanneet asiaamme.

-- Kieltämättä.

-- Se vanhempi L. se minutkin sinne Saksaan lähetti. Muistan varsin

hyvin, kun hän tuli asiasta juttelemaan. Minulle oli ilmoitettu hänen

tulostaan ja kehoitettu samalla olemaan varovainen, koska tämä outo

mies luultavasti oli muka ryssän kätyri. Olin hyvin vaitelias ja hänen

oli vaikea jutella, kun en ilmaissut mielipiteitäni. Mutta miten lie

siinä sanansa sovittanut, loppujen lopuksi me molemmat lämpenimme ja

yhdessä sitä kirottiin ryssää. Tappelijahan se oli miehiään, tulin sen

kyllä Saksassa huomaamaan, mutta hänessä ei ollut mitään matalaa.

Kun nuorukainen huomasi, että ahnaasti häntä kuuntelin, jatkoi hän

ilman muuta.

-- Erikoisen hyvin muistan viimeisen illan, jolloin hänet näin; sitten

hän joutui komennuksille, enkä enää tavannut häntä. Hän oli erään

toverinsa kanssa lähtenyt kylälle ja olivat päätyneet lopuksi

saksalaiseen kapakkaan. Siellä oli erään pöydän ääressä humaltunut

saksalainen joukko pitänyt hävytöntä rähinää ja isäntä, joka hyvin

tunsi suomalaiset, oli tullut sen johdosta meikäläisille valittamaan.

Silloin L., joka oli ottanut muutaman ryypyn, astui räyhääjien pöydän

luo, iski siihen nyrkkinsä niin että lasit hyppivät ja sanoi pahalla

äänellään: "Maul halten!" Ja hyvin se näkyi tepsivän, sillä saksalaiset

olivat pitkän aikaa aivan siivolla. Mutta vihdoin rupesi heitä kai

kaivelemaan moinen röyhkeys ja muuan heistä alkoi kovaäänisesti meluta,

nousten viimein suomalaisten pöydän lähettyville ärhentelemään. Päätään

kääntämättä huitasi L. silloin taakseen kädellään ja otti sitten ryypyn

kuin ei mitään olisi tapahtunut. Saksalainen kupsahti kumoon ja

vetäytyi häpeissään pöytänsä ääreen, pitäen hyvänään aimo mällin.

Siihen eivät sen illan seikkailut kuitenkaan loppuneet, sillä pojat

viipyivät kylällä kauemmin kuin lupalippu myönsi ja saksalainen

vahtipari alkoi heitä ahdistaa. Mistä lienee toinen vahti käsittänyt

biljaardipallon, jota hän piti kaikeksi onnettomuudeksi kädessään. Heti

alkoivat pojat syyttää vahteja varkaiksi ja ennen pitkää oli käynnissä

tuima tappelu, josta meikäläiset kuitenkin selvisivät voittajina; ja

sanomattakin on selvää että pallo jäi heidän saaliikseen. Kotimatkalla

alkoi kuitenkin kinastus siitä, kenen pallo oli, ja mikäpäs siinä

auttoi, se kysymys oli taas ratkaistava tappelulla. Puuskuttaen lyödä

pänttelivät humaltuneet toverukset toisiaan öisellä nummella, siitä

kehkeytyi tulinen kahakka, kunnes molemmat yhtaikaa kupsahtivat ojaan

ja alkoivat silmäillä toisiaan, toistensa revityitä vaatteita ja

verisiä kasvoja. Ja siinä heille selvisi, kuinka kurjaa oli sentään

suomalaisten veljesten otella sillätavoin turhan tautta ja he

syleilivät toisiaan ja pyytelivät toisiltaan anteeksi kyyneleet

silmissä. Ja sitten alkoivat he yhdessä etsiä palloa, joka taistelun

tuoksinassa oli vierinyt tiehensä. -- Olin yksin kämpässä valveilla,

kun he palasivat ja kamiinassa paloi kajasteleva tuli. He ryhtyivät

esittämään minulle kurjaa riitaansa, yhä pyytäen anteeksi toisiltaan ja

toisinaan kädestä puristaen. "Voi hyvä veli", sanoivat he minulle,

"saatatko käsittää, kuinka kaksi näin hyvää kaveria turhan tautta

ryhtyy tappelemaan. Suomalaiset miehet, jotka ovat tulleet tänne

vapauttamaan maataan, taistelemaan maansa puolesta. Kyllä se on

kurjaa." Sitten syntyi hiljaisuus ja kajastus heitteli heidän

kasvoilleen valoja ja varjoja niin että näki heidän olevan humalassa

vielä. Vihdoin lausui L. hartaasti, matalalla, hiljaisella bassollaan:

"Sydämettä, jumalatta ihminen se, jok' ei saata innostua kuoloon saakka

puoltamahan Suomen maata."

Sitten otti hän punaisen biljardipallon taskustaan ja äänettöminä,

kaikessa rakkaudessa ja sovussa, alkoivat toverukset heittää sitä

hiljalleen kädestä käteen, kädestä käteen. Vihdoin he nukahtivat

seinään nojaten, toisen pää painuneena toisen olkapäätä vasten. --

Seuraavana päivänä L. sitten lähti, enkä häntä enää nähnyt.

-- Hän oli parhaita ystäviäni, sanoin, kun nuorukainen vaikeni.

Samassa tultiin asemalle, ja minun oli lähdettävä.

-- Ehkä saan esittää itseni, sanoin nousten.

Ja kun olimme lausuneet nimemme, sanoi hän:

-- Tekin olette jääkäri.

-- Niin olin, vastasin.

Sitten otin kapsäkkini ja lähdin, päättäen kertoa, minkä muistin

keskustelusta junassa; ja sen olen nyt tehnyt.

Jääkärien jäljiltä: Kymmenen kertomusta · 第 5 / 5 段