Se on sitäkin merkillisempää, kun kaikki kuitenkin ovat valmiit
toitottamaan heidän ansioistaan vapaussodassa. Katsokaammepa vain
esimerkiksi jääkärilahjaa, josta ei tahdo tulla mitään. Mutta
sanokaapas nyt te, joka itse olette jääkäri, mitä siitä arvelette?
-- Pyydän, älkää puhuko siitä. Eivät jääkärit lähteneet Saksaan palkan
toivossa, ei ainakaan parhaimmisto. Jos valtio katsoo olevansa heille
jotakin velkaa, maksakoon sen ilman mukinaa; ellei, niin ei. Mutta että
meille kerättäisiin yksityistä tietä rahoja, sitä en voi hyväksyä.
Sellaista tehdään keuhkotautisten, orpolasten kotien ja muiden
semmoisten hyväksi. Kaikkein viimeisintä on, että sanomalehdet siitä
kiistelevät. Eikö herroille kynämiehille enää riitä aihetta otella
kuninkaasta ja presidentistä, voivathan he taas muodostaa uusia
puolueita, selvitellä kielikysymystä tai kinata esimerkiksi siitä, onko
virastoissa käytettävä punaista vai sinistä mustetta. Pianhan tuon nyt
sanomalehden täyteen kirjoittaa, kun ei niihin tosi-asioita kuitenkaan
saa panna.
Nuorukaisen poskille oli kohonnut hehkuva puna, mutta hänen äänensä oli
yhä tyyni ja hiljainen. Äänettömyyttä kesti tuokion. Sitten juna
vihelsi ja hiljensi vauhtiaan. Tultiin asemalle ja kolme herraa nousi.
Vaunuumme tuli kaksi veijaria, jotka rupesivat heittämään kolmea
korttia, yrittäen kaikin mokomin saada meitä mukaan menettämään
rahojamme. Mutta meidän itsepäinen äänettömyytemme oli jäykkä vastaus
heidän aikeilleen ja vihdoin he muuttivat paremmille työmaille.
-- Puheestanne kuulsi mielestäni jonkinlaista katkeruutta. Senkö tähden
te erositte armeijasta? kysyin nuorukaiselta.
-- Ei, ei minulla ollut minkäänlaista syytä tyytymättömyyteen, enkä
minä mielelläni eronnutkaan.
-- Teitte sen kuitenkin.
-- Veljeni kaatui Tampereella ja isä on kuollut. Vanha äitini kyllä
tulisi toimeen, mutta minulla on neljännellätoista oleva veli, joka käy
koulua. Saan yksityisen palveluksessa melkein puolta suurempaa palkkaa
kuin vänrikkinä, siitä syystä minun piti jättää sotahommat. Vaikka
rakkaaksi se jo oli ehtinyt käydä, vormutakki.
-- Tunsitteko te jääkäriluutnantti L:ää?
-- Häntäkö, joka kaatui, vai nuorempaako tarkoitatte?
-- Kaatunutta juuri, en tiennytkään että heitä oli kaksi veljestä.
-- Eivät he veljeksiä olleetkaan, muuten vain sukua. Tämä nuorempi
tahtoo olla aika paha öykkäri.
-- Aika mestari oli vanhempikin.
-- Se oli kuitenkin jotakin ihan toista. Tämä nuorempi on mahdoton.
Minä en muuten käsitä, mikä niihin poikiin oikein on mennyt. Monethan
elävät kuin viimeistä päivää, luullen olevansa oikeutettuja mihin
tahansa. He ovat paljon pilanneet asiaamme.
-- Kieltämättä.
-- Se vanhempi L. se minutkin sinne Saksaan lähetti. Muistan varsin
hyvin, kun hän tuli asiasta juttelemaan. Minulle oli ilmoitettu hänen
tulostaan ja kehoitettu samalla olemaan varovainen, koska tämä outo
mies luultavasti oli muka ryssän kätyri. Olin hyvin vaitelias ja hänen
oli vaikea jutella, kun en ilmaissut mielipiteitäni. Mutta miten lie
siinä sanansa sovittanut, loppujen lopuksi me molemmat lämpenimme ja
yhdessä sitä kirottiin ryssää. Tappelijahan se oli miehiään, tulin sen
kyllä Saksassa huomaamaan, mutta hänessä ei ollut mitään matalaa.
Kun nuorukainen huomasi, että ahnaasti häntä kuuntelin, jatkoi hän
ilman muuta.
-- Erikoisen hyvin muistan viimeisen illan, jolloin hänet näin; sitten
hän joutui komennuksille, enkä enää tavannut häntä. Hän oli erään
toverinsa kanssa lähtenyt kylälle ja olivat päätyneet lopuksi
saksalaiseen kapakkaan. Siellä oli erään pöydän ääressä humaltunut
saksalainen joukko pitänyt hävytöntä rähinää ja isäntä, joka hyvin
tunsi suomalaiset, oli tullut sen johdosta meikäläisille valittamaan.
Silloin L., joka oli ottanut muutaman ryypyn, astui räyhääjien pöydän
luo, iski siihen nyrkkinsä niin että lasit hyppivät ja sanoi pahalla
äänellään: "Maul halten!" Ja hyvin se näkyi tepsivän, sillä saksalaiset
olivat pitkän aikaa aivan siivolla. Mutta vihdoin rupesi heitä kai
kaivelemaan moinen röyhkeys ja muuan heistä alkoi kovaäänisesti meluta,
nousten viimein suomalaisten pöydän lähettyville ärhentelemään. Päätään
kääntämättä huitasi L. silloin taakseen kädellään ja otti sitten ryypyn
kuin ei mitään olisi tapahtunut. Saksalainen kupsahti kumoon ja
vetäytyi häpeissään pöytänsä ääreen, pitäen hyvänään aimo mällin.
Siihen eivät sen illan seikkailut kuitenkaan loppuneet, sillä pojat
viipyivät kylällä kauemmin kuin lupalippu myönsi ja saksalainen
vahtipari alkoi heitä ahdistaa. Mistä lienee toinen vahti käsittänyt
biljaardipallon, jota hän piti kaikeksi onnettomuudeksi kädessään. Heti
alkoivat pojat syyttää vahteja varkaiksi ja ennen pitkää oli käynnissä
tuima tappelu, josta meikäläiset kuitenkin selvisivät voittajina; ja
sanomattakin on selvää että pallo jäi heidän saaliikseen. Kotimatkalla
alkoi kuitenkin kinastus siitä, kenen pallo oli, ja mikäpäs siinä
auttoi, se kysymys oli taas ratkaistava tappelulla. Puuskuttaen lyödä
pänttelivät humaltuneet toverukset toisiaan öisellä nummella, siitä
kehkeytyi tulinen kahakka, kunnes molemmat yhtaikaa kupsahtivat ojaan
ja alkoivat silmäillä toisiaan, toistensa revityitä vaatteita ja
verisiä kasvoja. Ja siinä heille selvisi, kuinka kurjaa oli sentään
suomalaisten veljesten otella sillätavoin turhan tautta ja he
syleilivät toisiaan ja pyytelivät toisiltaan anteeksi kyyneleet
silmissä. Ja sitten alkoivat he yhdessä etsiä palloa, joka taistelun
tuoksinassa oli vierinyt tiehensä. -- Olin yksin kämpässä valveilla,
kun he palasivat ja kamiinassa paloi kajasteleva tuli. He ryhtyivät
esittämään minulle kurjaa riitaansa, yhä pyytäen anteeksi toisiltaan ja
toisinaan kädestä puristaen. "Voi hyvä veli", sanoivat he minulle,
"saatatko käsittää, kuinka kaksi näin hyvää kaveria turhan tautta
ryhtyy tappelemaan. Suomalaiset miehet, jotka ovat tulleet tänne
vapauttamaan maataan, taistelemaan maansa puolesta. Kyllä se on
kurjaa." Sitten syntyi hiljaisuus ja kajastus heitteli heidän
kasvoilleen valoja ja varjoja niin että näki heidän olevan humalassa
vielä. Vihdoin lausui L. hartaasti, matalalla, hiljaisella bassollaan:
"Sydämettä, jumalatta ihminen se, jok' ei saata innostua kuoloon saakka
puoltamahan Suomen maata."
Sitten otti hän punaisen biljardipallon taskustaan ja äänettöminä,
kaikessa rakkaudessa ja sovussa, alkoivat toverukset heittää sitä
hiljalleen kädestä käteen, kädestä käteen. Vihdoin he nukahtivat
seinään nojaten, toisen pää painuneena toisen olkapäätä vasten. --
Seuraavana päivänä L. sitten lähti, enkä häntä enää nähnyt.
-- Hän oli parhaita ystäviäni, sanoin, kun nuorukainen vaikeni.
Samassa tultiin asemalle, ja minun oli lähdettävä.
-- Ehkä saan esittää itseni, sanoin nousten.
Ja kun olimme lausuneet nimemme, sanoi hän:
-- Tekin olette jääkäri.
-- Niin olin, vastasin.
Sitten otin kapsäkkini ja lähdin, päättäen kertoa, minkä muistin
keskustelusta junassa; ja sen olen nyt tehnyt.