hiljainen puhelu. Äärettömän vitkaan kapuaa hän yhä ylemmäs, vähitellen
kohoutuen ja varoen, ettei veden tippuminen hänen vaatteistaan
mitenkään kuuluisi.
Nyt saa hän pistetyksi bachsteinit sillan ja kiviperustuksen väliin,
sijoittaa niiden välille räjähdyskuutioita, käärii tulilangan esille ja
pistää nallin varovasti räjähdyskuutioon.
Tulilanka on lyhyt, se kestää tuskin minuutin palaa. Hän pistää sen
ympärille avaramman putken, estääkseen tulen näkymästä. Sitten iskee
hän suojaisimmassa komerossa öljysytyttäjällään tulta; kuuluu sihinää
ja lanka alkaa palaa.
Hän kiiruhtaa, laskeutuu veteen, sukeltaa, auttaen kaikin voimin
käsillään, kun vuolas virta alkaa häntä viedä. Hän on tukehtua, mutta
hän sukeltaa yhä vaan, ponnistellen henkensä edestä.
Kumea pamaus tärähyttää omituisesti veden sisässä hänen korviaan;
tuntuu kuin olisi virta vavahtanut. Hän sukeltaa vieläkin syvemmälle,
peläten lentävien kivien ja sillan kappaleiden osuvan päähänsä.
Kun hänen vihdoin täytyy kohota pinnalle, on kaikki ohi. Kuuluu vain
sekavaa hälinää, huutoja ja voivotusta. Keventyneenä ja voimakkaasti
uiden soluu hän yhä eteenpäin. Virta tekee mutkan, kääntyen hänen
komppaniansa alueelle ja vaara on ohi. Samassa kuuluu ankaraa pauketta
ja kuularuiskun rätinää, kapteeni on antanut hyökkäyskäskyn...
Kun granaatti lennähti melkein jääkärien sekaan, hätkähti hirren päällä
istuva uneksija hiukan, katsoi mutaiseen kuoppaan, johon suon vesi nyt
pyörteisenä syöksyi ja kopeloi tulitikkuja taskustaan. Kun hän vihdoin
sai valkean, huomasi hän paperossinsa, joka pitkän aikaa oli ollut
sytyttämättä hänen hampaittensa välissä, niin kastuneeksi, ettei se
enää ottanut tulta.
Zugführerin konjakit.
Kiitos ja kunnia vatsamme hyvän,
aiomme ottaa naukun nyt syvän,
kiittäen Luojaa kaikista töistä,
niin elon päivistä kuin elon öistä.
Hurraa!
Eläköön rakas syntymämaa.
_Eino Leino_.
Useinhan moititaan sotilaita siitä, kuinka ahnaasti he imevät itsensä
viinaa täyteen, vieläpä rintamallakin, tärkeässä ja valppautta
vaativassa asemassakin ollen. Ei oteta huomioon, että mies, jonka
elämän juoksu minä hetkenä tahansa saattaa katketa, ikävystyy,
kyllästyy kaikkeen siihen, jota siviilihenkilö nimittäisi kurjuudeksi,
kyllästyy odottamaan taistelua, ruokaa, lähtökäskyä tai kärsimään
vilua; ja tilaisuuden sattuessa kumoaa ankaran ryypyn. Hänen mielestään
on hävinnyt terveysopin säännöt ja pykälät, eikä ole juuri pelkoa, että
haiskahtaisi henki viinalle sopimattomassa paikassa, arvoisien tätien
ja sukulaisrouvien häpeäksi, sillä tappelussa on viinan villitsemä
mies, milloin ei ole mennyt liiallisuuteen, aina osoittanut olevansa
selkeän veroinen, jopa tulisempikin. Kohtuus on tietysti tarkoin
vaarinotettava, ja harvoinpa on parjaajilla tiedossaan yhtäkään
ainoata tapausta, jolloin sotilas olisi humalan takia laiminlyönyt
velvollisuutensa, ainakaan rintamalla; siitä varoittaa henkilökohtainen
vaara ja itsesäilytysvaisto. Mutta kuinkahan on useinkin soimaajien
laita? "Muistelkaammepas esimerkiksi Härkämäen isäntää, jota kutsutaan
ja katsotaan hurskaaksi mieheksi; mutta sama pokko käyskelee päivänsä
täydessä vommassa, punoittaen kuin hiilistö aamusta iltaan."
Silloin oli rintamalla tukala aika; ainainen tihkusade oli muuttaa
Missen keltavetisen suon löyhkääväksi järveksi, hivuttava nälkä vei
voimat ja pani kiristämään nahkavyötä; ja päivät kuluivat sanomattoman
vitkaan yksitoikkoisessa työnteossa. Mutta hauptmanni käveli ympäri
punoittavana ja pahatuulisena, säännöllisesti pienessä hiprakassa,
minkä kaiketi katsoi parhaaksi päästäkseen ikävästä näinä
taistelutoiminnasta köyhinä viikkoina. Ja nyt oli myöskin zugführer
keksinyt itsellensä mannaa ja palsamia, koska istui saksalaisen
luutnantin kanssa kämpässään silmät killillään ja suupielissä
onnellinen myhäily; ja silloin tällöin kuului sieltä lasien kilinä ja
remahtava ryyppy-kehoitus. Ulkona ei zugführeristä kuitenkaan saattanut
huomata muuta kuin että oli kasvoillaan nuorekas punerrus, silmissään
tyytyväinen kilo ja että hänen ympärillään liikahteli tuo tuttu
tuoksahdus, josta tunnemme hermonsa onnekkaaseen tasapainoon huumanneen
miehen.
Tämä kaikki kaiveli väsyneitten miesten luontoa, kun he sateesta
märkinä nostelivat turpeita suosta, tai kantoivat hirsiä huojuvilla
puolapuukäytävillä, ja tapahtui, että kun päivystävä ryhmäpäällikkö,
jona sattui olemaan vehkeistään tunnettu ja iloinen mies, tuli kämppään
saadakseen lähempiä määräyksiä juuri lähdössä olevaa partiota
varten, hänen silmiinsä osui kaksi mustaa konjakkipulloa, jotka
viekoittelevasti kiilsivät hyllyn nurkkauksesta. Zugführer itse ja
hänen toverinsa saksalainen luutnantti makasivat vuoteillaan
puolinukuksissa ja pöydällä oli laseja, joita vielä ei oltu
tyhjennetty. Silloin ryhmäpäällikön mieltä oudosti kouraisi, viekkaat
silmät vilkuilivat pulloihin päin, mutta asiansa toimitettuaan oli
hänen muitta mutkitta poistuttava.
Joukkueessa oli mies, ruumiiltaan kuin Herkules, voimakas ja notkea ja
urheilijana tunnettu laajoissa piireissä ennen Saksaan lähtöään.
Hänelle oli ruumiinharjoitus siinä määrin imeytynyt veriin, että hän
rintamallakin useasti harjoitti Müllerin systeemiä, pesi sitten
ruumiinsa suon lammikossa, pyyhkieli sitä karkeaan käsiliinaan,
ja niin oli mies kuin uudesti syntynyt taas. Kun ryhmäpäällikkö, jonka
mielessä vielä viipyi pullojen kimmellys, miettiväisenä asteli
puolapuu-käytävällä, näki hän alastoman olennon hurjasti huitovan
raajojaan kämpän vieressä, lauhkean kesä-illan hämärässä.
Ryhmäpäällikkö istui hirrelle, joka siihen oli tuotu nostettavaksi
kämpän katolle, ja hänen silmilleen oli ilo seurata teräslihaksisen
ruumiin ankaraa, mutta säännönmukaista ponnistelua. Ja siinä yhdessä
vilauksessa välkähti tuuma hänen päähänsä: tuommoinen notkea ruumishan
kykenisi hiipimään äänettömästi kuin kissa. Omatunto sai tässä
tapauksessa nöyrästi vaieta, sillä eiväthän toki rintamalla olleet
voimassa omistusoikeuden kaaret ja pykälät. Kuluipa hyvinkin puoli
tuntia, ennenkuin alaston mies oli kyllikseen reuhtonut, peseytynyt ja
kuivannut ruumiinsa, ja hämärä oli sillä välin tihentynyt melkoisen
tummaksi. Silloin astui ryhmäpäällikkö pukeutumisen aikeissa olevan
miehen luo ja sanoi hänelle:
"Nyt, poika, olisi tuohon ryhään tuima konjakkitäräys hyvin
tarpeellinen."
"Ooja, se kävisi laatuun."
"Kuuleppas mies, onko nyt aivan paikallaan, että kihot täällä leiskuvat
koko päivän pienessä hiprakassa ja miehistö ei saa maistaakaan,
miehistö, joka työn tekee. Eikö se kohta kaipaisi mielestäsi hiukan
korjausta?"
"Minusta se on ilmeinen vääryys."
"No, seuraa sitten mukanani. Zugführerin hyllyllä on kaksi komeata
pulloa. Hiivit sisään kuin haamu, äänettömästi ja hiljaa, nappaat
pullot käsiisi ja sitten ulos aika kyytiä. Minä aukaisen sinulle oven."
"Peijakas, mutta jos joudun kiinni."
"Etkä joudu. Ja syytä minua sitten; kun ollaan yhdessä juonessa, niin
olkoon vastuukin yhteinen. Ala laputtaa."
Suureksi kummaksi hautavahdeille, jotka äänettömässä yössä
tuijottelivat Missen sumuiseen notkoon, kuljetti ryhmäpäällikkö
alastonta miestä pitkin rintamalinjaa. Zugführerin kämpän kohdalla he
pysähtyivät ja kumpikin kuunteli henkeä pidättäen. Kaikki oli haudan
hiljaista. Sitten raotti ryhmäpäällikkö ovea ja silloin tunkeutui
korviin matala ja tyyni kuorsaus. Yhä leveämmälle aukeni ovi ja alaston
mies vilahti notkeasti kuin kummitus sisään, seisoi hetken pamppailevin
sydämin ja kiiluvat silmät etsivät ahnaasti pitkäkaulaisia hyllyn
pimennosta. Huomasi, kyykistyi, sieppasi nopeasti käteensä ja oli
lähdössä jo, mutta kuinka olikaan, kyynärpää sattui verhoon ja jotakin
pudota romahti lattialle, synnyttäen melkoisen kolinan. Samassa
käännähti saksalainen luutnantti ja kysyi unisesti.
"Was ist los?"
Silloin seisoi ryhmäpäällikkö ovella tyynen rauhallisena ja hänen
ohitseen livahti alaston pullovaras notkeasti kuin kärppä. Ja
sotilaallinen ilmoitus kuului:
"Gruppenführer vom Nachtdienst."
Tähän ääneen zugführerkin heräsi, kavahti vuoteessa istualleen ja
kysyi:
"Mitä on tekeillä?"
"Ilmoitan, että patrulli on palannut, kohtaamatta missään vihollista."
"Hyvä on, saatte mennä."
Ryhmäpäällikkö poistui jytisevin askelin ja ajatteli mielessään, että
mitähän, jos patrulli, joka vastikään oli lähtenyt, kuitenkin joutuisi
taisteluun ja hänen äskeinen ilmoituksensa saisi niin ollen
arvoituksenomaisen luonteen.
Kuinka olikaan, seuraavana päivänä tapahtui ihmeellisiä asioita.
Ensinnäkin sai saksalainen luutnantti kutsun mennä päämajaan; toiseksi
palasi muuan ryhmänjohtaja, zugführerin hyvä ystävä ja koulutoveri
Tuckumin kaupungista mukanaan keksiä, sokeria, marmelaatia, hunajaa ja
herra ties mitä kaikkia herkkuja. Ja luultavasti nyt tuumattiin niin,
että koska sinulla on sitä hyvää ja minulla tätä hyvää, niin
kokoonnutaanpas nyt kerran yhteen ja pannaan pienet kekkerit toimeksi.
Joka tapauksessa kerääntyi zugführerin kämppään illalla joukko
ryhmäpäälliköltä, tee ja keksit maistuivat erinomaisesti marmelaatin
kanssa, mutta erittäinkin sen päälle helmeilevä totivesi. Vilauksessa
tyhjennettiin yksi pullo, joka edellisenä iltana oli jäänyt melkein
täysinäisenä pöydän alle ja muuan ryhmäpäällikkö virkkoi:
"Nythän tänne on joulu tullut! Kämppä n:o 2:ssa näkyivät pojat olevan
perin iloisella päällä ja lauloivat kuorossa:
"Ei minun henkeni viinalle haise,
eikä purutupakalle,
vaan se haisee kuin herrain henki
Saksan samppanialle."
"Vai niin", vastattiin, "saksalaiset ehkä ovat myöneet heille jotakin."
Ja se juttu unohdettiin siihen. Mutta kun ensimäinen pullo oli
loppunut, sai äskeinen välikysymys kokonaan toisen luonteen.
Zugführerin piti nimittäin ottaa lisää konjakkia, ja asiastaan varmana
hän kopeloi hyllyn nurkkaa ollenkaan katsomatta sinnepäin. Nurkka oli
kuitenkin tyhjä ja tyhjänä se pysyi kaikista huudahduksista ja
kummastelusta huolimatta, eikä auttanut muu kuin lainata saksalaisen
luutnantin kirstusta. No, sen vietävä, eihän voinut konjakkipullo
itsestään lähteä kävelemään. Varmaan oli tämä juttu yhteydessä sen
kanssa, että kämpän n:o 2:n pojat lauloivat. Ne peijakkaat, kellä oli
ollut rohkeutta tällaiseen tekoon.
Kuta pitemmälle ilta kului, sitä iloisemmaksi tuli mieliala zugführerin
kämpässä ja nuorissa miehissä alkoi herätä ankara sotainen halu, jota
kostonhimo ja katkeruus konjakkipullojen menettämisen johdosta
erinomaisesti kannustivat.
"Anna vahti-vuoroja sen kämpän miehille niin että tuntuu. Seisokoot
sateessa muutamia tunteja liikaa, niin oppivat tietämään ketä ovat
pistäneet."
"Lähetä heti patrullille joka ainoa mies."
Senkaltaisia, yhä kiihtyviä huudahduksia alkoi sadella yhä tiuhempaan.
"Se olisi matalaa", sanoi silloin zugführer, joka oli kaikkein
kuumimmillaan.
"Mutta tehkäämme rehellinen viikinkiretki heidän kämppäänsä ja jos
siellä mitä on takaisin ottamista niin ottakaamme."
"Se on toista", sanoi siihen zugführer, "yö on sateinen ja pimeä, eikä
siellä ole helppo tuntea toisiaan; mutta muistakaa, ettei kukaan saa
tietää minun olleen mukana."
Niin lähtivät iloiset miehet ankaralle retkelle, varustettuina
pistooleilla, jotka aina riippuivat heidän vyötäisillään; pälkähtipä
erään päähän ottaa haudan kaapista käsigranaattejakin mukaan. Vartiat
sivuutettiin etäämpää ja uhkaavana alkoi ketju kiertyä sateisessa yössä
kysymyksenalaisen kämpän ympärille.
Kämpässä miehet makasivat syvässä unessa täysissä pukimissaan, kuten
aina; kukaan ei aavistanut vaaran lähestyvän. Ja ulkopuolella haamut,
jotka taisteluhaluisina yhä lähenivät, vaivasivat aivojaan, millätavoin
he oikein tekisivät ryntäyksensä, tarvitsematta näyttää kasvojaan.
Silloin pälkähti sen miehen päähän, joka oli ottanut käsigranaatteja,
oiva tuuma. Hiljaa hän kiipesi kämpän matalalle turvekatolle jonka
keskellä pieni peltinen savupiippu törröttävänä kuvastui synkeää
taivasta vasten, ja yks kaks oli granaatin sytyttäjä temmattu ulos ja
granaatti itse kiiri kolisten kämpän ahjoon. Tämä ahjo oli matala,
tiilistä kyhätty, neliönmuotoinen kiuas, jossa oli peltinkappale
hellana ja jonka toisesta laidasta mainittu savutorvi johti katolle.
Kuuluipa nyt ankara täräys kuin kanuunan laukaus. Kämpässä pyöri ja
viuhui hirmuisella vauhdilla tuhkaa, tiilinkappaleita, kypenöitseviä
kekäleitä ja granaatin siruja, kuitenkaan kenellekään vahinkoa
tekemättä. Tukka harjaksi kohonneena syöksähtivät miehet pystyyn ja
unenpöperöisinä luullen, että vihollinen oli heidät yllättänyt,
tempasivat he kiväärinsä ja ryntäsivät hirmuisella voimalla ulos.
Pamaus oli kuitenkin liiallisella jylinällään pelästyttänyt
piirittäjät; kenties oli ulkoilma hieman ehtinyt jo jäähdyttää heidän
tulisia otsiaan ja sotaista intoaan. Joka tapauksessa he viipymättä
kiiruhtivat pakosalle toisten rynnätessä heidän jälkeensä.
"Omia ryhmänjohtajia."
"Ahaa. Se oli kosto konjakista."
"Malttakaahan pirut, jos saamme teidät kiinni."
Sellaisia huudahduksia kuului yön hiljaisuudessa ja kummastuneet
hautavahdit heristivät korviaan. Mutta kuuluipa zugführerinkin
huolestunut ääni:
"Varjelkoon, jos joku sisällä vahingoittui."
Ja nyt kajahteli kuumeisia askeleita puolapuukäytävillä, kuului
läähättävää etsintää ja sihisevää riemastuksen naurua. Vihdoin huusi
joku:
"Mennään kämppään pojat, mitäs niitä piruja suotta etsitte."
Sitten syntyi hiljaisuus ja tällä harvinaisella tavalla herätetyt
miehet ryhtyivät hautavahdeilta kyselemään, tiesivätkö nämä mitään
yörauhan häiritsijöistä. Silloin, yhtäkkiä, viilsi korvia terävä
laukaus-sarja, Missejoen usvaisella rannalla rätisivät kiväärit, kuului
komentosanoja ja haavoittuneiden valitushuutoja. Kuin ammutut
kiiruhtivat silloin sekä äskeiset piirittäjät että piiritetyt
rintasuojuksen aukosta kylvöheinäpellon sakeaan timottiin ja ryntäsivät
alas jokirantaan, missä partio-joukko oli joutunut taisteluun. Ja kuuma
ottelu syntyi nyt ryssän ja äskeisten kahakoitsijoiden välille ja
veljiä olivat riitamiehet taas. Mutta pian lakkasi ammunta ja ryssä
kääntyi pakosalle. Patrulli, joka vähälukuisena oli joutunut ahtaalle,
kiitteli odottamatonta apujoukkoa ja innokkaana johti zugführer
pojat takaisin, nauravien äänten kertoillessa patrullimiehille,
minkäkaltainen hälyytys ja ennenkuulumaton aseihin kutsu oli ollut.
Pelko.
Todellinen pelko, se lienee perintämuisto
alku-elämän kummituksellisista kauhuista.
_Guy de Maupassant_.
Ihan itsestään irtaantui kellastunut koivunlehti ja leijaili väristen
eteemme pöydälle. Syysilta hämärtyi ja kylmeni; verannalla ei enää
oikeastaan ollut mukava viipyä... Tuon lehden johdosta ehkä lakkasin
katselemasta sinisenharmaata, hiljaa aaltoilevaa merenpintaa ja
värikylläistä metsää, jonka yläpuolella kummallinen pilvi sukeltausi
ruskon hehkuvaan punaan, näyttäen tulivuoren purkaukselta. Luutnantti
luki yhä sanomalehteä; puolikuut hänen kapean, siromuotoisen kätensä
kynsissä olivat kuin chrysanthemumin valkeat ripset kaarevilla
ruusunlehdillä.
Kuului tahdikasta astuntaa, muuan jääkärivääpeli johti joukkuettaan
ohitsemme ja tervehti meitä. Silloin luutnantti laski alas lehden, joka
oli kätkenyt hänen kukkamaisen kauniit, miltei naiselliset kasvonsa ja
sanoi ikäänkuin sivumennen:
-- Tuo juuri oli yksi niitä.
Mitä hän tarkoitti? Me olimme sangen kauan olleet ääneti; sitä ennen
olimme puhuneet hänen kesälomastaan ja erään kuolleen miehen
hourupäiseksi tulleesta tyttärestä. Mutta nyt hän sanoi: "tuo juuri oli
yksi niitä".
-- Etkö kuule, hyvä mies? hän kysyi.
Saattaa olla, että tylsästi olin tuijottanut häntä silmiin, mitään
näkemättä ja tarkoittamatta, sillä ajattelin. Hänen ärtyisä
kysymyksensä välähytti kuitenkin yhtäkkiä mieleeni, että me olimme
alussa, kaikkein ensiksi, puhuneet eräästä rintamataudista,
omituisesta, hermostuneesta pelosta, joka saa muutamat valtoihinsa;
nähtävästi hän viittasi tuohon keskusteluun. Sitä ennen olin jo
vastannut hänelle:
-- Kuulen, kuulen kyllä.
-- Tiirottaa kulmakarvat koholla ja suu auki, silmät sameina kuin
pöllön, joka ei näe päivällä... Ei ole pahalla sanottu, veliseni (hän
hymyili raukeasti). Mitä kummallista siinä oli. Minä olen asunut
samassa kämpässä ja tunnen hänet tarkkaan... Ei, oli se kuitenkin
sangen kummallista.
Minä vaikenin. Hän ryyppäsi teelasistaan, joka oli tyhjä; oli ilmeistä,
että hänen täytyi huomata punainen mehulasi sen vieressä, mutta siihen
ei hän koskenut.
-- Se tapahtui silloin, pimeänä aikana, syksyllä, kun me viruimme
kaikkein tiedottomimmassa ikävässä, ilman kynttilöitä, ilman muuta
valoa kuin märät päreet, ja kun komppania oli siirretty rannalle,
reserviasemaan. Me asuimme samassa kämpässä, ja joku oli jo
huomauttanutkin siitä, että hän pelkäsi. Mutta sitä en silloin
muistanut yhtään. Olimme joutuneet partiopariksi, vaeltamaan kahden
edestakaisin hiekkaisella rannalla, kaatuneen puun ja etulinjan
piikkilanka-aidan väliä, tiedäthän.
-- Oli pakastuva, kuulas syksy-yö ja niin ahdistavan hiljaista, että
toimintahalu sammui ja mieli harhautui haaveisiin. Synkän sininen
taivas kaareutui tähdikkäänä kuin satukuningattaren vaippa, mustat
mainingit solisivat rantaan ja ryssän valonheittäjän sädekimppu liiteli
niiden yllä ihmeellisenä ja terävänä, kirkastaen tuon tuostakin
kappaleen harjun valtavaa hongikkoa, osan rantahiekkaa tai
piikkilankaesteen suippokärkisiä paaluja, joiden juurella, kuihtuneissa
korsissa, riippui suuria kastehelmiä, kimaltaen kuin hyljätyn
kyyneleet. Hitaat askeleemme kuuluivat selvästi, mutta muuten ei
ääntäkään, ei merkkiä elollisesta olennosta, vain aaltojen uupuva
loiske. -- Jo silloin sen huomasin; kun valonheittäjän huikaiseva juova
sattui meihin, sokaisten silmämme, kyykistyi hän nopeasti ja tarkkasi
minua tuskallinen ilme kasvoillaan, noilla hiukan veltoilla,
hyväntahtoisilla, lihavahkoilla kasvoilla, jotka nyt olivat niin
kalpeat. Huomasin sen, mutta jatkoin hidasta astuntaani enkä sanonut
mitään; me emme olleet koko aikana sanoneet mitään, ja hän tuli jälleen
rinnalleni, ikäänkuin hiukan kyyristyneenä vielä, nöyränä ja arkana.
-- Sitten alkoi edestämme kuulua läheneviä askeleita: zugführer
varmaankin oli tarkastuskäynnillään. Toverini pysähtyi, kuunteli,
kyyristyi veneen taa, joka juuri oli kohdallamme -- muistathan tuon
vanhan, kumoonkäännetyn veneen, jonka alla toisinaan salaa tupakoimme
sateisina iltoina -- käänsi vapisevin käsin varmuussiiven ja odotti.
"Sehän on yövuorossa oleva upseeri", sanoin matalalla äänellä, ottaen
kuitenkin kiväärin olaltani.
"Halt, wer da?" (Seis, kuka siellä?) kysyi hän väräjävin äänin.
"Offizier vom Nachtdienst!" (Yövuorossa oleva upseeri), kuului vastaus.
-- Mutta siihen hän ei tyytynyt, piti olla tunnussana; eikä hän senkään
jälkeen tullut pois veneen takaa. -- Kun olimme selviytyneet upseerista
ja jälleen astelimme rinnattain, vilkaisi hän minuun parikin kertaa
arasti, suurilla, kummallisen lempeillä silmillään, joista välähti
pingoittunut tuska. Ja me vaikenimme jälleen kuin yö, jonka
äänettömyydessä suuret tähdet loistivat.
-- Minua alkoi omituisesti kiusata, kaikki kerrassaan, hänen
nöyryytensä, hiljaisuus, yön tenhoisa loihtu. Ja niin aloin kerätä
ajopuita rannalta, pyöreitä pölkkyjä, lautoja, vettyneitä laivan
jäännöksiä, joita me poltimme kämpissä, muistathan, kuivan puun
puutteessa. Minä sälytin raskaita taakkoja hänen leveille hartioilleen,
eikä hän vastustanut, vaikka valonheittäjä häntä kiusasi. "Toimintaa
tässä tarvitaan", ajattelin, mutta se johti meidät jutteluun.
-- Niin olimme vihdoin tulleet sille kohdalle, johon harjun
juoksuhaudasta erkaneva tulotie päätyi, paikalle, jossa partio-vaihdos
tapahtui, ja meidän oli lähdettävä etulinjan puoleiselle osalle, --
piikkilankoihin asti. Aluksi hän hidastutti käyntiään, sitten pysähtyi
hän kokonaan sanaa sanomatta ja katsoi merelle.
"No!" kehoitin häntä.
"Tokko... tokko enää kauemmas... kannattaa mennä kauemmas. Onhan siellä
seisova vartio, harjulla." (Hän tarkoitti rintamalinjan pohjoisinta
kaksoisvartioa, joka seisoi jonkun matkaa edessämme, rantaäyräällä,
vankassa neliössään).
-- Hän oli paljastanut itsensä; hänen äänensäkin sen teki. Kätkin
pilkan, johon minulle syttyi halu, ja sanoin vakavasti:
"Onhan se meidän velvollisuutemme, partioalue on kerta kaikkiaan
määrätty."
"Eihän siellä ole ketään", hän huomautti.
"Sen parempi meille."
"Mutta valonheittäjä! Näkevät, ampuvat. Emmehän siellä mitään hyödytä.
Turhaa, aivan, aivan turhaa."
"Määräys kuin määräys."
Hän kiihtyi hieman.
"Ampuvat taas... voi sattua, suotta. Eihän sellaisella urhoudella ole
mitään tarkoitusta... Eihän voi olla tarkoitus, että sotilas suotta
panee henkensä alttiiksi."
Silloin pilkkasin häntä.
"Määräys, johan sanoin. Ja mitä sinä hengestäsi, ei se ole kalliimpi
kuin muidenkaan. Kun on käsketty panemaan alttiiksi, niin pane, sillä
hyvä. Ja veikkonen, tässä toimessa ei kyllä hengestään pääse, ei vaikka
koettaisi... No, alahan laputtaa!"
-- Vaaraa ei tosiaan ollut juuri laisinkaan, mutta hän ryhtyi tenään,
kummallisen kiihkeästi, heikoin äänin.
"Ei jokaista järjetöntä määräystä tarvitse henkensä kaupalla
noudattaa.... Ymmärräthän sinä itsekin, ettei matkan jatkamisesta ole
mitään hyötyä."
"Mitä hittoa sinä siitä hengestäsi? Jos kuolet niin kuolet. Äitisi
pirahuttaa pari kyyneltä ja heilasi suruharso tuottaa sulhasonnea.
Katoamisesi ei maailmassa tunnu enempää kuin kärpäsen ryyppy
viinapikarissa."
"Älä sano... älä ole niin varma. Minä olen kirjoitellut... runoillut.
Ja tunnen kutsumusta... Et sinä voi tietää. Mutta minä olen vakuutettu
siitä, että minulla on oma tehtäväni maailmassa... oma urani."
-- Samassa huikaiseva valokartio kääntyi meidän kohdallemme ja koneen
kupera lasi säteili kuin aurinko. Nuolennopeasti toverini paiskautui
maahan, mutta minä jäin seisomaan.
-- Heti sen jälkeen pamahti yhteislaukaus -- muistathan, että se kuului
ryssien tapoihin -- ja vinkuva kuulaparvi rapisi harjun männyissä,
yläpuolellamme, pudotellen oksia. Kenties olivat tosiaankin nähneet
meidät, koska valokaartio yhä pysyi paikallaan, meidän kohdallamme.
Jatkoin kuitenkin seisomistani ja sanoin kenties tarpeettoman kovaa:
"Lausuhan jotakin tekeleistäsi, runoilija."
-- Hänen kasvonsa näyttivät vihreän harmailta ja joka hermo niissä
värisi.
-- Sinä olet mieletön... hullu. Maahan, maahan. Jumalan tähden!... Voi,
voi; voi, voi! Maahan... maahan, maahan... veli hyvä... hyvä... hyvä!
-- Samassa singahti toinen luotikuuro, vinkuen rapisten
piikkilangoissa, heittäen hiekkaa päällemme, ja yhä pysyi valokartio
alallaan. Heittäysin pitkäkseni; varmaankin olivat huomanneet. Hän
vapisi kuin vilutautinen, milteipä potki hiekkaa. Silloin muistin, että
hän alussa, ensimäisinä kuukausina, oli ollut yhtä rohkea kuin kuka muu
tahansa, ja vaikenin kummallisen tunteen kaihertaessa sydänalaani.
Mutta kiusanhalu oli minussa vielä jäljellä.
"Sellaista se on, miksi et tullut eteenpäin."
-- Hän ei voinut vastata. -- Sitten vihdoinkin valonheittäjä jätti
meidät rauhaan. Hiljaisuus vallitsi:
"Ja nyt lähdetään", sanoin.
"Ei... älä... ei, ei."
-- Minua miltei suututti.
"Jää tähän sitten. Mutta minä ainakin täytän _velvollisuuteni_",
huomautin ilkeästi ja lähdin astuksimaan.