JÄÄKÄRIEN JÄLJILTÄ
Kymmenen kertomusta
Kirj.
JALMARI KARA
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja
1919.
SISÄLLYS:
Jäähyväiset.
Majatalon emäntä.
Harmaa mies.
Uneksija.
Zugführerin konjakit.
Pelko.
Lähetti.
Mikä hän oli?
Kansanopistolla.
Junassa.
Jäähyväiset.
Sa multa pois, ma sulta!
Käy kutsu illan hiljaa,
kun uinuu maassa multa
uneksuin uutta viljaa.
_O. Manninen_.
Onhan toki Suomessa vieläkin romantiikkaa, huolimatta rautatieverkon
ja savupiippujen tihenemisestä. Tämäkin kartano, kuin linna,
jyrkkäkallioisen metsälammen rannalla, yhtäällä synkkä kuusikko,
toisaalla lauhkeat lehtimetsät, ja etäämpää vilahteli sieltä täältä
kylän talojen päätyjä. Jo vuosikymmeniä olivat siellä viettäneet
kesäänsä jalot rouvat ja ritarit, Suomen vanha aateli, olipa se nähnyt
ruotsinmaalaisiakin ylimyksiä vierainaan.
Siinä talossa, ylhäällä ullakkokamarissaan, istui nuori, vaalea tyttö,
vastikään seitsemäntoista täyttänyt, käsin poskeen ja kyynärpäin
pöytään nojaten, kiihkeissä mietteissä tuijottaen ulos ikkunasta.
Mitään ei hän kuitenkaan nähnyt, eipä sitä tarkoittanutkaan. Ulkona oli
tumma, tihkusateinen syysyö, tai ilta oikeastaan vasta, ja lepattavan
kynttilän valossa hän saattoi eroittaa himmeän kuvansa ruudusta, jonka
eteen hän ei ollut vetänyt verhoja. Toisinaan hän hajamielisesti
rutisti käteensä rypistyneen kirjelapun, jonka sisällön hän jo osasi
ulkoa, ja kuta pitemmälle hän mietti, sitä kiihkeämmin rupesi hänen
verensä kiertämään, purppuroiden vienot posket, silmäteräin laajetessa
suuriksi ja avuttomiksi.
Kun ulkona rasahti, säpsähti hän huomattavasti ja vaistomaisesti kapea
käsi painui sydämelle. Se oli tuuli vain, sade vain, joka pieksi
vesikourua, mutta kuitenkin tyttö kuunteli kauan, hievahtamatta. Sitten
hän nousi, astui hajamielisenä vuoteensa luo, joka siinä valmiina
odotti, otti epäröiden päällysverhon käteensä, ikäänkuin aikoen peittää
jälleen, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan, hengähti vain syvään,
pyyhkäisten kiharan ohimoltaan.
"Tuskin tuleekaan. Sataakin näin... En... en odota", ajatteli hän, jopa
huuletkin liikkuivat, sanoja vaan ei syntynyt.
Sitten palasi hän takasin pöydän ääreen ja alkoi taas lukea kirjettään:
'Tänä iltana lentää nuoli puhallusputkesta ikkunaasi; silloin
tiedät, että odottaja on alhaalla. Tänä iltana, sitten ei.
Tiedätkö, että ullakolla, vierelläsi, kuivataan pyykkiä paksujen
nuorien päällä, tiedätkö, että nuori tyttö jaksaa kannattaa suuren
painon, jos istuu lattialla, kädet alempana ikkunaa, ja antaa
laudan särmien estää köyttä luisumasta.
Tänä iltana, sitten ei.'
Sellainen oli nimetön kirje, nimetön ja kuitenkin tuttu.
Ja nuori tyttö vaipui jälleen mietteisiinsä... Miten olikaan tämä poika
niin päässyt juurtumaan hänen sydämeensä, tämä ylioppilas, ja juuri
tänä kesänä, olihan hän tuntenut hänet ennenkin... Sen souturetken
jälkeen, niinkö? Mutta minkä sille mahtoi, että tuuli irroitti veneen
rannasta ja hän jäi vastarannan niemeen, josta oli maitse kiertäen
kolme, neljä kilometriä kotiin, ja ilta jo uhkasi. Silloin
uistintavetävä ylioppilas kuuli hänen huutonsa, souti luo, otti
valkopukuisen immen veneeseensä, kohottaen kunnioittavasti hattuaan ja
alkoi soutaa.
"Laskekaa toki uistin järveen", sanoi tyttö silloin, tarkoittamatta
oikeastaan muuta kuin lopettaa kiusallisen äänettömyyden.
Ylioppilaan silmät välähtivät, ja hymyillessä valkeat hampaat hohtivat
ruskettuneista kasvoista hämärässä.
"Ei juuri ota näin selällä, mutta saattaahan sen laskea... Ehkä soudan
neidin suoraan kotiin ja sitten jälestäpäin noudan veneen, koska on
noin syrjään joutunut."
"Kiitos, jos niin paljon tahdotte nähdä vaivaa."
Siihen ei ylioppilas enää vastannut, katseli vain tummansinisillä
silmillään. Jumala, kuinka ne silmät miellyttivät! -- Sitten tarttui
kuin tarttuikin hauki uistimeen, suuri vetkale oikein, ja sen
ylösottopuuhat ne kirvoittivat kielen kantimistaan ja lähensivät nuoria
toisiinsa. Ja kun rantaan saavuttiin, niin ylioppilaan kasvot
muuttuivat äkkiä totisiksi ja silmissä oli kuin surua.
Sen illan jälkeen oli niin omituinen kaipaus jäänyt mieleen kytemään,
ja outo ikävä, joka ennemminkin, tyyntyvinä kevätiltoina, oli samalla
kipeänä ja suloisena toisinaan herännyt, palasi nyt yhä useammin
vieraaksi. Sitten tulivat suuret heinätalkoot, jolloin hän tarjosi
niityllä kahvia heinäväelle. Siellä oli ylioppilaskin, hikisenä ja
ruskeanpunakkana rupatellen renkien kanssa, mutta ei hän tullut
juttusille, kaukaa vain nosti lakkiaan ja kumarsi ja kahvia ottaessaan
tuppausi renkien joukkoon. -- Ja illalla sitten, tansseissa, hämärässä
luvassa, jonka seinät ja permannon piiat olivat puhdistaneet! Kuinka
teki mieli tanssia, mutta jurot pojat antoivat hänen yksinään seistä
kynnyksellä, että ihan harmitti; kaiketi häpesivät. Ja ylioppilas ei
ollut näkevinäänkään, hypitteli vain kylän tyttöjä, solakkana ja
notkeana avokaulaisessa paidassaan ja sininen kaulanauha sidottuna
suurelle solmulle. Silloin hän ihan uhallaan pyysi toverikseen lähinnä
seisojan, pahaisen känttyrän ja heti sen jälkeen toisen; sitten viejiä
kyllä riitti. Ja vihdoin ylioppilaan kimppuun, härkäpään, joka yhä
pysyi taipumattomana. Hän tahtoi kiittää soutamisesta, heinäniityllä ei
tullut mieleen. Rusko ylioppilaan poskilla tummeni ja hän kumarsi vähän
siihen tapaan kuin herrat. Neiti ystävällisesti muistaa vielä,
pikkuseikan. Ja samalla kävi ylioppilaasta heikko väkevien tuoksahdus,
jota hän tietoisesti koetti salata, jopa näytti häpeävänkin. Ylioppilas
tanssitti äänettömästi, vältti katsomasta, olipa jonkinlainen pilvikin
hänen otsallaan.
"Odotin, että olisitte minua noutanut tanssiin, talkoot ovat minusta
aina niin hauskat. Mutta itse sain tulla teitä kiittämään."
"Vai huvittaa nämä rahvaan kemut. Mitäpäs, minä kun tässä
talkootuulella oikein, neiti huomanneekin. Arvelin olevan kenties
loukkaavaa."
Silläkö lailla! Ylioppilasta halutti uhmailla poikien tavoin, olla
hurjaa. Ja perin kaupunkilaisena nukkena hän näkyi pitävän, kenties
hiukan ivailevan. Ohoo! Kyllä hän oli maalaistavoista selvillä,
paremmin kuin ylioppilas luulikaan, eikä hän ollut mikään
nenännyrpistelijä. Ihan näyttääkseen hän huudahti veikeästi:
"Pirtuako oikein?"
Jumala, millainen sädekimppu singahti ylioppilaan silmistä ja kasvot
kirkastuivat.
"Saunakuupasta kerrassaan", hän naurahti, mutta katsoi samassa syrjään
ja jatkoi, ikäänkuin nolostuen.
"Näin talkoissa hieman."
Silloin oli hänkin ikäänkuin katunut rohkeuttaan ja veri oli syöksynyt
poskille; samassa ylioppilas jo johtikin hänet syrjään ja kumarsi
syvään.
Nyt sai hän kyllä tanssia. Ihan kilvan tultiin häntä hakemaan; oli niin
hirveän hauskaa ja kaikki olivat siivolla, pari humaltunutta renkiäkin,
jotka ikäänkuin hänen tähtensä hillitsivät itseään. Vanhastaan hän
tiesi olevansa rahvaan suosikki, hän kun ei ollut ylpeä. Ja ylioppilas
näytti etsivän tilaisuutta päästäkseen häntä viemään, mutta eipäs, aina
tuli toinen. Kuinka ylioppilaan yritykset häntä huvittivat, ihan
tahallaan teki mieli väistää, ihan nenän edestä meni toiselle, vaikka
huomasi ylioppilaan lähestyvän. Mutta silloin, silloin kuohahti
nuorukainen, tanssitti kuin hurja kaikki tytöt, vuoron perään, sitten
lakkasi kokonaan, asettui seinälle varta vasten häntä vaanimaan ja sai
hänet vihdoin haltuunsa, hengästyneenä ja uuvuksissa.
"Nyt tanssitan teitä", sanoi hän käheästi ja hänen äänessään oli miltei
vihaa. "Äsken taisitte moittia minua."
Muuta ei hän enää sanonutkaan, pyöritti vain kuin hurja, vimmattua
maalaispolkkaa, yhä ja yhä vaan.
Ensin tyttöä väsytti, mutta sitten hän ajatteli: vai niin, no
koetetaanpas, ja ponnisteli pitkän aikaa. Vihdoin hänen kuitenkin
täytyi antaa perää.
"Nyt tulee minun kuuma!"
"Niin minunkin", sanoi silloin ylioppilas ja kuljetti rohkeasti
tanssitoverinsa ulos.
Järvi lepäsi kuin peili kajastuksen valovälkkeissä. Mutta hiljaisuus
ahdisti ja suuri koivu, jonka alle he olivat pysähtyneet, nukkui
riippuvin lehdin. Ylioppilas oli sytyttänyt savukkeen, hän leyhytteli
nenäliinalla kasvojaan. Ei ylioppilas huomautellut luonnon kauneudesta,
jommoiseen tyttö kaupungissa oli tottunut, vaikeni vaan. Suututtikin
hiukan, tämä alkoi olla noloa.
"Mitä lienee kello jo?" kysyi hän vihdoin.
"Ei yhtätoista vielä."
"Yhtätoistako! Hyvänen aika, sitten on minun lähdettävä... Hyvästi!"
Tyttö ojensi kätensä.
Jotakin liikahti ylioppilaan huulilla, ehkä pyyntö jäämään, mutta hän
vaikeni ja puristi kättä vain. Jumala sitä katsetta! Se aivan otti
haltuunsa ja huumasi. Ja nuorukainen kääntyi häntä saattamaan. Kuinka
tyttö oli onneton. Oi, eikö hän nyt ymmärtänyt, se ei toki sopinut.
Mitä sanoisi talkooväki ja mitä ajattelisivat kotona, jos sattuisivat
huomaamaan! Ja niin sanoi hän vihdoin, hiljaa, mutta päättävästi.
"Älkää saattako minua."
Ylioppilas pysähtyi kuin naulattu ja tumma puna syöksähti hänen
kasvoilleen. Juhlallisesti, liian juhlallisesti hän kumarsi ja kääntyi,
sanomatta mitään. Silloin valtasi tytön ennen tuntematon, hätäinen
tuska ja hänen tuli pakko toimia. Nopeasti astui hän pari askelta
ylioppilaan perään, tarttui käteen ja kuiskasi.
"Ymmärrättekö minua?"
Ylioppilas loi häneen syvät, totiset silmänsä ja käsi jäi hänen
käteensä. Ahdistus, joka oli onnea, valtasi mielen ja ympäristö muuttui
kuin uneksi... Mitä tapahtuikaan. Ei hän sitä täysin tajunnut. Kuin
unessa kiertyi jäntevä käsivarsi hänen ympärilleen... Kun lumous
haihtui, huomasi hän kiirein askelin rientävänsä kotiin ja korvissa soi
vielä kuuma kuiskaus:
"Ymmärrän sinua... Mene."
Sitten, elokuusta asti, haalasivat tänne Helgen, muka lukemaan maan
hiljaisuuteen. Kyllä hän ymmärsi. Tämä oli nyt se, jonka pappa ja mamma
olivat valinneet, tämä hintelä, kalvakka, hienosti sivistynyt
kirjamies, joka ensin kaatoi hajuvettä takilleen ja sitten pisti
resedan napinläpeen. No, tietysti sellaista oli huvittava kiusotella,
aina sama kohtelias hymy ja pikkuvanha sukkeluuksien laskettelu, mutta
riehakasti telmimään ei hänessä miestä, kenkien kastumisestakin oli
aina pelko. Toista oli ylioppilas, josta tyttö alinomaa salavihkaa
kyseli vanhalta Marilta. Sanomalehdetkin hänestä puhuivat,
urheiluasiain yhteydessä.
"Juovan kuuluu se kylän maisteri."
"Ihmisten puheita. Niissähän tuo hääräilee urheiluksissa ja nuorison
seuroissa. Vaan ei kuulu puheita pitävän. Ihan renkien kanssa vaan
oleilee, niin ettei joukosta erota ja hyvä on köyhälle, aina
auttamassa. Ei ole suurellinen, omana miehenä kylän pojat raitilla
pitävät. Vaan ei ole liioin tappelua ja rähinää sattunut, maisterin
joukossa ollen... No, jospa tuota sitten ryypännee. Kirja kainalossa
pyörähtää milloin minkin isännän peräkamariin, taitavat tyrkyttää,
suosittu kun on kovasti mies, haastelevat, uusiin tapoihin
maanviljelyksessä kuuluu yllyttelevän ja vähänkös sitä on hänenkin
ohjeillaan yritetty. Vaan niitä esitelmiä ja suuria puheita se kuuluu
välttelevän."
Sellaistapa vanha Mari. Ja hän, tyttönen, souti usein yksikseen illan
tullen tuonne niemen taa. Siellä makasi ylioppilas rannalla, ruskeat
kasvot suuren kiven takaa loistaen, siellä oli ihmeellinen, salainen
onni ja siitä ei tiennyt kukaan, ei kukaan. Ylioppilaassa oli kuin
taikaa, eikä hän kuitenkaan sanonut juuri mitään, silmät vain
loistivat. Ihmeellinen oli hänen voimansa. Mutta viime aikoina oli hän
muuttunut niin vakavaksi ja miettiväksi ja oudosti hän viittaili
poismenostaan ja jokin painoi häntä. Sitten ei häntä ollut rannalle
tullut, pitkään aikaan. Ja nyt, yhtäkkiä tämä kirje.
Tyttöä ahdisti nytkin niin, että hänen täytyi painaa kädellä sydäntään.
Mitä aikoikaan hän tehdä? Oliko oikein tehdä niin?
Samassa poksahti jotain seinään. Sydän ikäänkuin hypähti, hengitys
salpautui, veri pakeni poskilta ja jäsenet värisivät... Heti sen
jälkeen uudestaan, osuen ikkunaan. Ei epäilystäkään, siellä oli
odottaja alhaalla; "tänä iltana, sitten ei". Kuin huumeessa tyttö
sieppasi köyden sängyn alta, epäröi hetken, mutta avasi sitten
hermostunein liikkein ikkunan ja kumartui tuijottamaan alas. Vain
pimeää, eikä ääntäkään, lukuunottamatta sateen jorinaa. Entäpä, jos nyt
jostain katseltiin, maantieltä vaikka! Tyttö sammutti kynttilän ja
heitti sitten köyden alas. Hän tunsi, kuinka siihen tartuttiin, kuinka
sen kantavuutta koeteltiin, ja samassa hänet valtasi yksi ainoa ajatus,
yksi ainoa pelko: huoli siitä, kuinka hän jaksaisi kannattaa kalliin
taakan. Hän vaipui lattialle istumaan, köyttä akkunalaudan särmää
vasten vetäen, tarpeettomastikin ponnistellen ja sydän tuskasta
vapisten. Vihdoin alkoi kuulua rapinaa, sitten huohottavaa, vaikka
hillittyä hengitystä ja sitten iskeytyivät lujat kourat ikkunan
kamanaan ja pää piirtyi synkkää taivasta vasten. Sensiaan että olisi
auttanut, peräytyi tyttö kuin uhkaavaa vaaraa, huoneensa viimeiseen
sopukkaan ja painautui väristen seinää vasten.
Hiljaisuus vallitsi. Ei kuulunut hiiskaustakaan, ei liikettä, tuuli
vain pieksi sadetta seinään. Kului pitkiä hetkiä. Sitten raapasi
nuorukainen tulta ja sytytti kynttilän. Hänen kasvonsa olivat oudon
kalpeat ja lepattava liekki heitti niille omituisia varjoja. Tyttö
seisoi hievahtamatta.
"Tahdotko, että poistun?" kysyi nuorukainen vihdoin tukahtuneella,
särkymäisillään olevalla äänellä.
Ei vastausta, ei liikahdusta.
"Sano", kuului jälleen aivan hiljaa.
Silloin tyttö syöksähti nurkastaan, painoi päänsä nuorukaisen rintaa
vasten ja kuiskasi.
"Rakas."
Koskaan ei ylioppilas ollut ennen ollut sellainen. Hänen silmänsä
hehkuivat kuin tuli ja hänen huulensa polttivat. Toisinaan työnsi hän
luotaan, tuijottaen pitkät hetket, toisinaan puristi hän ranteista
kuumeisin käsin, ja hänen huulensa liikahtelivat, mutta sanoja ei
syntynyt.
"Mikä sinun on?" kysyi tyttö ihmeissään.
Silloin välähti ylioppilaan silmistä kuin viha ja hän sanoi
tukahtuneesti.
"Tule luokseni!"
Tytön sydän ikäänkuin kutistui, kaikki veri pakeni kasvoilta ja
katseesta kuulsi tuskainen säikähdys. Väläyksessä muisti hän kaiken
entisen, kiusottelunsa, kiemailunsa, vieläpä sanatkin, jotka ylioppilas
kerran oli lausunut: "sinä liehut ympärilläni kuin perho, mutta en
tavoita sinua." Mutta silloin oli nuorukaisen kasvoilla karehtinut
ruskea hymy, nyt istui hän uhmaavana, vaativana, polttavin silmin. Kuin
unessa tyttö nousi ja jäi häneen tuijottamaan.
"Luulin, että sanoisit minulle hyvästi, selittäisit. Nyt olet
tällainen, istut synkkänä ja äänettömänä. Mikä sinun on?"
Ylioppilas hengitti raskaasti.
"Tule", toisti hän.
Silloin kyyneleet kihosivat tytön silmiin ja väräjävin äänin hän
esteli:
"Rakas."
Ylioppilaan otsasuonet paisuivat ja hän tuijotti maahan. Mutta entistä
päättävämmin hän toisti:
"Tule!"
Jo äänestä tyttö tunsi herransa ja hän vapisi. Kirjeen sanat
iskeytyivät mieleen: "tänä iltana, sitten ei". Hänet valtasi hetkeksi
neuvottomuus ja tuska. Mutta sitten levisi hänen kasvoilleen outo valo
ja poskille kohosi puna.
Yhtäkkiä näytti hän heräävän, pysähtyi, epäröitsi...
Ylioppilaan sumentuneet silmät rävähtivät ja hän nosti katseensa.
Sitten peitti hän käsivarrellaan kasvonsa kuin kirkkaan valon
huikaisemana. Vihdoin ponnahti hän ylös, otti tytön syliinsä keveästi
kuin lapsen, peitti hänet vuoteeseen ja vaipui itse polvilleen sen
ääreen, päätään tyynyyn painaen. Hänen hartiansa vavahtelivat kuin
olisi hän nyyhkyttänyt.
"En ymmärrä sinua. Miksi et puhu?" sanoi tyttö vihdoin, pitkän ajan
kuluttua.
Silloin ylioppilas nosti kasvonsa, silitti hiljaa tytön kiharoita ja
hänen silmissään oli tavaton lempeys.
"Anteeksi, pieni. Olin sinulle paha usein, pahin nyt... kun lähden."
"Ja minne lähdet, sano?"
"Samapa se, minne, en kuitenkaan ole luonasi."
"Ja miksi lähdet?"
"Lähden, koska rakastan."
"Toista... enemmän kuin minua?"
"Enemmän kuin sinua."
"Ja loukkasit minua tällä tavalla", kuiskasi tyttö kiihkeästi,
purskahtaen haikeaan itkuun ja kääntyen selin, kasvojaan tyynyyn
painaen.
"Mustasukkainenko olet, pieni?" sanoi ylioppilas miltei iloisesti.
"Anna minun olla!" nyyhkytti tyttö peitteeseensä kätkeytyen. Sitten
vallitsi hiljaisuus pitkän aikaa.
Kuului outoa rapinaa. Tyttö kavahti istumaan, mutta ylioppilasta ei
ollut missään. Säikähdys oli ihan pakahuttaa sydämen ja nopeasti riensi
tyttö ikkunaan.
Köysi oli sidottu välipuuhun; se heilui vielä. Hän kurkoittui pimeään
yöhön ja kuiskasi ylioppilaan nimeä, yhä uudestaan, kyyneliin puhjeten,
mutta kaikki oli hiljaista, kukaan ei hänelle vastannut. -- -- --
Seuraavana päivänä tuli kirje:
'Kadun, että tulinkaan. Se oli minussa vain turhamaisuutta ja
itsekkyyttä; halusin koetella voimiani ja loukkasin sinua.
Älä ole toivoton, mutta älä myöskään lupaa mitään, itsellesikään,
muustahan ei ole kysymys. Älä kahlehdi muistojasi minuun, äläkä
aseta itsellesi velvollisuuksia minun suhteeni.
Kadun, että tulin. Jos olisin vastaanottanut suuren lahjasi, olisit
ehkä pitänyt itseäsi minuun sidottuna. Ja kuitenkin, kenties
sairaammin syöpyy sen miehen kuva nuoreen sieluusi, jolla oli
ylitsesi valta, suurempi kuin hän itsekään uskoi ja joka kuitenkin
kieltäytyi kaikesta... vaikka rakasti sinua.
Olitko mustasukkainen, pieni? Niin, rakastan toista enemmän
kuin sinua. Se on oikein ja kerran sen ymmärrät. Se toinen on
_Isänmaa_.'
Majatalon emäntä.
Suru häll' oli vaikkakin huulillaan
hymyt pilkahti petteliäät,
suri urhojen huolta hän, nauroi, vaan
oli kosteat poskipäät.
_J. L. Runeberg_.
On sangen kiusallista, kun reessä, pitkää matkaa kievarikyydillä
ajaessa, rupeaa paleltamaan. Aluksi yrittää hieroa käsiään ja
liikutella varpaitaan sukkia täyteen sullotuissa jalkineissa, mutta
sitä ei malta, eikä jaksa tehdä niin kauan, että siitä olisi apua. Yhä
tuskallisemmaksi muuttuu vaiva ja pistely, ei enää huomaa luonnon
kauneutta ympärillään, ei kykene antautumaan tunnelmalle, vaikka
kulkunen kulisee huuruisen hevosen niskassa ja luminen metsä seisoo
kuin kivettynyt erämaa, pehmeä-sävyisiä viirejä heijastellen. Vihdoin
karkaa reestä, juoksee lumisella tiellä, joka pettää jalan alla, mutta
ei viitsi sitäkään riittävästi, vaan palaa istumaan jälleen, kietoo
peitteen ympärilleen ja odottaa, eikö lämpö ala virrata suoniin. Mutta
eipäs, lumi sulaa vähitellen ja jalkoja alkaa entistä enemmän palella.
Semmoisessa tilassa juuri olimme. Nenää piti maiskuttaa, kun
kohmettuneilla käsillään ei viitsinyt kaivaa liinaa taskusta, paperossi
tutisi hampaitten välissä ja kyytipoika sai sen sytyttää. Ja
kilometripylväitä vaanimme kuin vihollista ja pimenevästä hämystä
huolimatta tiesimme vallan tarkoin niiden numerot.
Vihdoinkin tuli siunattu poikkeus tieltä ja reki hurahti majatalon
pihaan.
Vastaamme tuli muuan mies, josta ei pimeässä näkynyt muuta kuin
välähtävät silmät ja pitkä parta. Emäntä, kuullessaan kulkusen äänen,
kiepsahti portaille ja katseli siinä äänettömänä, kiukkuisen näköisenä,
kädet asetettuina päällekkäin kunnioitusta herättävän vatsan päälle.
"No, emäntä. Kiehauttakaapas nyt tulinen kahvi ja sitten kyyti
seuraavaan majataloon. Mutta hyvä hevonen."
"Hm. Vai vielä tässä kahvi. Mistä täällä kahvin otat, metsän
sydämessä."
"Hyvänen aika. Älkää toki suuttuko. Kuumaa vettä sitten, sillä jotakin
lämmintä meidän pitää saada", sanoimme reestä noustessamme.
"Hevosetkin on tässä kaikki kyydissä juuri."
Ja vastaväitteitämme kuulematta hän huusi miehelle, joka oli tullut
meitä vastaan:
"Hoi! Älkääs menkö. Tulkaa katsomaan näiden herrain passit, että
sopiiko niille kyytiä antaa."
Mies kääntyi veräjältä takaisin ja äkäinen emäntä jatkoi.
"Ja katsokaa tarkkaan kaikki tavarat, ettei sitten tarvitse alvariin
meillä juosta menoamassa kuinka sitä muka kaikenlaista roikaletta
hyyssätään ja salatavaraa."
Olimme jo ymmärtäneet, että mies oli santarmi-urkkija ja kaivoimme
papereita taskuistamme kohmettunein käsin.
"Panimajetje li vyi pafinski?" kysyin.
Pitkäpartainen, ilkeäsilmäinen mies oli ymmällä, eikä osannut vastata.
"Ymmärtääkö se suomea?" kysyin emännältä.
"Ka, tottakai tuo suomalainen poliisi suomea osaa."
"Anteeksi, minä luulin teitä santarmiksi, teillä kun näyttää olevan
sama toimintatapa ja vieläpä ulkomuotokin. Tässä olisi passi."
Hämmentyneenä mies tarkasti tuvan ikkunan kajastuksessa "12 kuukauden
lupaa oleskella maaseudulla". Eikä hän sanonut luotua sanaa.
"Tavarat kanssa", kannusti terhakka emäntä.
"Se toimitetaan vasta sisällä", tiuskasin. "Minä en rupea tässä
avaamaan myttyjäni, saattaa pimeässä kadota."
"Ka, uskonhan minä. Ei kait herroilla mitä, vaan nykyään on annettu
tarkat määräykset pohjaan matkustavain suhteen, jotta pitää tarkastaa,
kun kaikenlaista joukkoa myötäänsä tästä vaeltaa", sammalteli poliisi
hämillään.
"Katsokaa tarkasti vaan, ettei sitten tarvitse silmille hypätä ja
syytellä, jotta tässä kulkioimia hoivaillaan", ärhenteli emäntä yhä.
Mutta poliisi poistui ikäänkuin häntä koipien välissä ja me astuimme
sisään.
Tarkastus oli tehnyt meihin kiusallisen vaikutuksen, vaikka paperimme
olivatkin kunnossa ja äänettöminä me painelimme sinipunervia käsiämme
muuria vasten, odottaessamme keitettyä vettä. Mutta kuinka
hämmästyimmekään, kun emäntä vihdoin toi tarjottimen: Suuri kahvikannu,
kori kukkuroillaan vehnä-leipää, ihanaa kermaa! Ja emäntä itse oli
sitaissut vyötäisilleen puhtaan esiliinan ja hänen kasvonsa loistivat
ystävällisyyttä.
"Tehkää hyvin ja ottakaa. Oli siellä kait kylmä ajaaksenne,
kievarivälikin on niin pitkä sinnepäin."
"Kiitos. Jo tuo toki alkaa veri sulaa."
"Pohjoiseen matkataan?"
"Sinnehän sitä."
"Saisko kysyä millä asioilla liikutaan."
"Ka, Inariin asti on matka. Siellä ensi kesästä alkaen ruvetaan oikein
toden teolla sitä kultaa huuhtomaan. Me menemme vain tekemään
piirustuksia paikan päälle."
Emäntä rävähytti silmiään ja hypisteli vakavana esiliinaansa. Syntyi
äänettömyys.
"Tehkää nyt hyvin ja ottakaa leipää runsaasti. Ei sitä tahdo niin saada
täällä pohjan puolessa", kehoitti emäntä ja poistui.
Sanomattakin on selvää, että me mielihyvällä noudatimme kehoitusta. Ja
kun kahvi oli juotu, istuuduimme tulen ääreen, joka meitä varten oli
uuniin tehty ja sytytimme paperossit. Hyvä oli siinä olla ja lämmitellä
kangistuneita jäseniä, mielen pyrkiessä väkisinkin turhaan menneitä
muistamaan ja kiusattoman äänettömyyden vallitessa.
"Hevonen on valmiina", kuului vihdoin ovelta.
"Saammeko maksaa."
Palvelustyttö otti rahat ja me puimme jälleen päällemme ohuet takkimme
ja otimme myttymme nurkasta.
Mutta etehisessä seisoi emäntä, huulilla arka hymy ja tutkiva katse
silmissä.
"Herrat tekevät hyvin ja ottavat tämän mukaan", pyysi hän hiljaa,
ojentaen minulle huolellisesti käärityn paketin.
"Mihinkä tämä on jätettävä?"
Emännän katse painui maahan.
"Eikö tuo matkalla sijaansa löytäne", vastasi hän epävarmasti,
hämmentyneen näköisenä.
Katsoin häntä pitkän aikaa ääneti, kummastuneena. Sitten minulle alkoi
hämärästi selvitä.
"En ymmärrä teitä, emäntä, mutta kiitos", sain vaivoin sanotuksi. Ja
hän puristi lujasti tarjoamaani kättä ja suuret kyyneleet riippuivat
hänen ripsissään.
"Ja jos siellä tapaisitte meidän pojan... niin sanokaa terveisiä... Se
kun kanssa lähti sinne... sinne pohjoiseen... Ja että hyvin voidaan...
Jumala kanssanne."
Enempää ei hän saanut itkultaan sanotuksi, vaan kääntyi pois ja pakeni
nopeasti ovesta.
Uljas orhi oli valjaissa ja isäntä itse kuskipukilla.
Istuimme äänettöminä. Tiut tinnittivät, kuu heitti sinertävän hohteen
yli hyisten metsien ja hevosen varjo kiiti nuolena hangella. Ei tullut
siinä ikävä ja hyvä peite lämmitti suloisesti polvia. Kopeloin emännän
pakettia: hyviä eväitä tuntui sisältävän.
"Ei tainnut se poliisi herrain tavaroita tarkastaa", kääntyi isäntä
kysymään.
"Ei tuntunut haluttavan."
"Se on tuo eukko sen kanssa kireissä väleissä. On tästä kulkenut niitä
nuoria miehiä, sellaisia kuin tekin. Lienevät niitä Saksaan menijöitä.
Ja se poliisi niitä joutavasti vahtaa. Vaikka lienee tuolla omat
ukaasinsa."
"Ryssän ukaasit."
"Ryssänpä joutavat olemaan."
Ja hetken päästä isäntä jatkoi.
"Olen minä sille sanonutkin, jotta on kai tässä maassa ihmisillä oikeus
kulkea, vaan se siinä virassaan kokee olla, nuuskimassa."
"Suomessa on nyt, hyvä isäntä, nuuskijata jos minkä kaltaista. Mutta en
toki olisi uskonut, että suomalainen maalaispoliisi noin ryhtyy ryssää
palvelemaan."
"Ka, sepä sen."
Vilauksessa oli matka suoritettu. Mutta kun tarjosimme isännälle
kyytimaksua, sanoi hän hevostaan kääntäessään.
"Eihän tästä mitä, tällä kertaa. Lähdin vain tuota oritta
jaloittelemaan, se kun yhtä mittaa seisoksii siellä tallissa. --
Hyvästi."
"Hyvästi, isäntä. Kiitos mainiosta kyydistä."
Kaulaa kaartaen, hulmuavin harjoin hepo lähti juoksemaan. Ja tuntui,
kuin olisi meihinkin siirtynyt osa orhin meno-intoa, niin oli keveä
jatkaa matkaa.
Harmaa mies.
Istuu yössä silmäkulman
peikko sallimuksen julman.
Vartoo, vartoo, kutoo, kutoo,
silmu silmukalta putoo.
_L. Onerva_.
Nyt, kuten usein ennenkin, vallitsi raskas hiljaisuus; vain joku
katkonainen sana, joku lyhyt huomautus, joka ei ollut edes mieli-alan
kanssa sopusoinnussa.
Maattiin rantaharjulla, tuijottaen merelle, joka pauhasi vaahtoisena,
näyttäen hämärässä salaperäiseltä ja kammottavalta. Selkämme takana
notkossa kyti vielä nuotio ja sen ääressä joku yhä paistoi perunoitaan,
mutta useimmat olivat nousseet harjulle kuullakseen meren kohinan, joka
kertoi kotimaasta. Yö oli lauha ja taivas sees; syksyn suuret tähdet
loistivat. Toisinaan vihollisen valonheittäjä loihti esiin laitojen
raivoisan vaahdon hämärän meren harmaasta synkeydestä.
Nyt, kuten usein ennenkin, oli mieli kaipausta täynnä. Oliko yhtäkään,
jonka aatos ei kulkeutunut yli tuon ärjyvän lakeuden, kaukaiseen
maahan, jonka unelmissaan ihannoi paratiisiksi. Siellä oli onnen
tyyssija, siellä tuhlasi elämä antimiaan; sen maan säveliä humisivat
hongat pään päällä nyt. Mutta siitä ei kukaan puhunut, vaan koetti
päinvastoin salata herkkyyttään; siksi saikin kuulla kovia, tylyjä
sanoja, puoliraakoja kompia, tai vaiettiin kokonaan. Oli vain yksi
kieli, jota kaikki tajusivat; se oli laulu.
Tällä kertaa painoi mieltä kaiken lisäksi erikoissyy: muuan toveri oli
taas haudattu vieraan maan multaan. Harvoin sotilas suree kaatunutta,
ystäväänsäkään, ainakin on hänen tunteensa syvällä ja salattu. Mutta
nyt ei oltu kiihkeässä taistelutoiminnassa, ei ollut juuri vaaraa, ei
menetetty miehiä, eikä tapahtunut mitään, ei niin mitään; toistensa
kaltaisten päivien ainoa sisältö oli yksitoikkoisuus. Onnettomuustapaus
oli sokea sattuma, siksi se kiinnitti mieliä tavallista enemmän, kun
tuuli humisi suurten honkain latvoissa.
-- Omituista. Hän tiesi sen, sanoi joku.
-- Sehän on tavallista. Tavan takaahan kuulee mainittavan, kuinka se ja
se henkilö ennen kaatumistaan oli tuntenut levottomuutta, vieläpä
viitannut kuolemaansa, enemmän tai vähemmän selvin sanoin.
-- Ja yhtä usein näitä tapauksia liiotellaan. Monihan tulee sanoneeksi
jotakin, josta kuvastuu levottomuus, esimerkiksi suuren hyökkäyksen
alkaessa. Jos joku heistä sattuu kaatumaan, muistetaan heti hänen
sanansa ja vakuutetaan hänen tietäneen kaiken edeltäkäsin; eloon
jääneiden puheet sitävastoin unohdetaan.
-- Mutta hän. Hän ei sanonut juuri mitään, hän toimi. Kaikki tavaransa
ja muistelmansa oli hän järjestänyt. Ja ne jätti hän sinun haltuusi jo
edellisenä iltana, eikö totta?
-- Tavallaan, vastasi puhuteltu päätään kääntämättä. -- Pidähän tuosta
huolta, en ota sitä mukaan kaiken varalta, se sisältää tietoja, sanoi
hän lähteissään, ojentaen minulle muistikirjansa ja väistäen
katsettani. Asiassa ei olisi ollut mitään merkillistä, jos hän olisi
lähtenyt vaikkapa partioretkelle. Mutta hänet oli komennettu
kuulovartioon, jotakuinkin vaarattomaan toimeen. Siinä hän sai kuulan.
Hetken oli hiljaista, mutta sitten jatkoi sama mies:
-- Niinkuin tässä sanottiin, hän kyllä tiesi kohtalostaan. Mutta se ei
ollut sellaista aavistusta, joka outona levottomuutena usein valtaa
soturin kuoleman edellä ja joka aina on epävarmaa; hänellä oli näkyjä.
Tiedättekö, mitä hän oli minulle kirjoittanut muistikirjansa väliin?
Kuului uteliaita äännähdyksiä.
-- "Veli hyvä. Eilen näin harmaan miehen kasvot ja ymmärsin siitä
kaikki. Kirjaseni perusteella sinulle kyllä selvenee, mitä tarkoitan."
Aniharvoin oli mikään synnyttänyt sellaista uteliaisuutta kuin tämän
jäähyväiskirjeen ilmoittaminen. Mutta sen saaja osoitti haluttomuutta
ja mitä hartaimpia pyyntöjä tarvittiin, ennenkuin saatiin hänet
lukemaan otteita kaatuneen toverin muistivihkosesta. -- Oltiin
vetäydytty kämppään ja vuoron perään näytettiin lukijalle tulta
päreellä. Yhtäkään häiritsijää ei ilmaantunut.
"Äitini oli hellä ja herkkähermoinen nainen ja heikko
ruumiinrakenteeltaan; muistan, kuinka isä häntä vaali kuolemaansa
saakka ja kasvatti meidät lapsetkin erityisesti vaarinottamaan äidin
kaikki toiveet. Ainoa seikka, jonka johdosta hän meitä ankaralla
kädellä rankaisi, oli juuri loukkaava esiintyminen äitiä kohtaan,
vaikkapa ymmärtämättömyyskin olisi sen aiheuttanut. Jo tämä selittää,
etten voinut sanoa mitään äidille, kun lähdin Saksaan, ei suinkaan
siksi, että olisin epäillyt hänen isänmaallista mieltään, minä epäilin
hänen terveyttään. Sisareni sitävastoin, joka oli kaikkein innokkaimpia
värvääjiä, tiesi aivan tarkoin matkastani.
"Palautuu selvästi mieleeni muuan seikka: pienestä pitäen oli äiti
ikäänkuin tuntenut minun läsnäoloni. Milloin tulin koulusta kotona
käymään, tai palasin joltakin retkeltä, aavisti hän melkein
poikkeuksetta saapumishetkeni, ja usein odotti minua valmis kahvi ja
minua varten asetettu tarjotin. 'Haltia käy edelläsi', sanoi hän
nauraen, 'minä kuulen askeleesi etehisessä ja äänen, kun tartut oveen
jo aikaa ennen tuloasi'. Tosiaan hän tunsi erehtymättä askeleeni, läpi
unensakin.
"Värvääjänä sisareni tiesi jotakuinkin tarkoin Saksan matkan
salaisuudet, eikä siis minua suurestikaan hämmästyttänyt se, että
Malmössä odotti kirje. Äiti oli tullut sairaaksi ja sisareni kehoitti
minua kääntymään takaisin, jättämään matkani tuonnemmaksi, muuten olisi
äiti hukassa. Heti lähdettyäni oli sairaalle jollakin lailla selvinnyt
matkani määrä ja hän oli kääntynyt vuoteen omaksi. Hän oli kauhistunut
ja huutanut minua takaisin, hän oli vaatinut sisartani ryhtymään
kaikkiin toimenpiteisiin saadakseen minut palaamaan ja hänen tuskainen
tilansa oli ollut sangen arveluttava. Vaikka sisareni hyvin tajusi,
kuinka vaikeata minun enää oli kääntyä, pyysi hän minua kuitenkin
hartaasti tulemaan, vedoten rakkauteeni, jonka hän tiesi rajattomaksi
äitiin nähden.
"Kun pohdin tätä kysymystä Malmössä, selvisi minulle mitä on isänmaa ja
mihin sen täytyi olla valmiina, joka aikoi uhrautua maalleen. Kuinka
moni nainen nyt huusikaan poikaansa takaisin, minun äitiäni
lukuunottamatta, kuinka moni väänsikään käsiään nähdessään rakkaimpansa
astuvan riveihin ja kuinka moni Suomessa sai nähdä sortajan mustain
miesten kuljettavan uhrejaan vankiloihin. Jos mieli siitä koskaan
päästä, niin nyt oli ummistettava korvat vihloville tuskan huudoille,
nyt oli rautaisen toiminnan aika, jolloin täytyi olla valmiina
uhraamaan sellaistakin, jota piti omaa elämäänsä kalliimpana. En
kääntynyt takaisin; se oli ainoa raskas hetki tällä matkalla, kaikki
ruumiilliset vaivat olen unohtanut tuon päätöksen muistossa; minä olen
toisinaan suorastaan kaivannut äärimmäistä ponnistelua ja nääntymystä.
"Yö Malmössä vietettiin luonnottoman iloisesti ja moni meistä oli lopen
uuvuksissa, kun Trelleborgissa astuttiin lautalle. Meri möyrysi ankaran
koillismyrskyn vallassa. Vihreäkuultoiset aallot syöksyivät kuin pedot
hulmuavin vaahtoharjoin lauttaamme vasten ja kaikki ne näyttivät
tulevan Suomesta. Alus nousi huimaavaan korkeuteen ja putosi sieltä
kumeasti alas kiehuvaan vesikuiluun, vapisten kuin tuskasta.
"Jotkut joivat konjakkia säästyäkseen meritaudilta; useat meistä olivat
nousseet kannelle ja tanssivat hoippuen mitä kummallisimpia villien
tansseja, ilkeän tunteen kouristaessa vatsaa joka kerta kun lautta
nousi ja laski. Tuuli pisti kuin neuloilla läpi vaatteiden; sitä vasten
nojautuen saattoi seisoa lähes 45 asteen kulmassa ja kun avasi suunsa
ulvoi se hampaissa. Moneen tuli meritauti kaikesta huolimatta; toiset
lähtivät alas syömään jotakin; niin sattui hetki, jolloin jäin yksin
kannelle.
"Katselin raivoavaa merta ja mieleni kävi apeaksi; siellä kaukana,
salaperäisesti ahdistavain tyrskyjen takana oli Suomi, koti. Käännyin
ja tarkkasin pitkän aikaa keulassa seisovaa tähystäjää, jonka tehtävänä
oli pitää huolta siitä, ettei lautta osuisi ajelehtivaan miinaan. Hänen
tyyni liikkumattomuutensa herätti mielessäni ihailua; sitten kiersi
taas ilkeästi rinnan alta ja minä aloin hyppiä.
"Kansi oli tietenkin märkä ja liukas. Kaaduin, löin pääni johonkin ja
jäin seinää vasten nojalleen istumaan. Kummallista, meri ympärilläni
oli korkeissa kuohuissa, mutta aivan liikkumaton, kuin jähmettynyt.
Laiva pysyi paikallaan, ei ääntä, ei liikettä, kaikkialla vallitsi
kammottava hiljaisuus. Kaidetta vasten nojasi pieni, harmaaviittainen
mies, katsellen Suomea kohti, mutta en nähnyt hänen kasvojaan. Hän
seisoi aivan alallaan, enkä minäkään voinut väräyttää jäsentäkään, en
myöskään sanoa mitään. Hänen hartiansa näyttivät tutuilta; sitten
muistin, että olin nähnyt hänet kerran ennen, unessa kaiketi, ja
onnettomuuksia oli silloin seurannut. Kasvojaan ei hän silloinkaan
ollut näyttänyt.
"Sitten alkoi kaikki elää taas, meri möyrysi, alus ryskyi ja vapisi,
mutta pieni mies oli kadonnut. Tunsin kipua päässäni ja kun laivakone
jyskytti, tuntui se minusta alituisesti toistavan: takaisin, takaisin,
takaisin. Ihmeen elävästi muistin äitiäni ja outo kauhu karmi
selkäpiitäni. Menin kiiruusti alas toverien luo, mutta vaikenin
tietysti.
"Myöhemmin sain Saksaan kirjeen, jossa sisareni kertoi äitini kuolleen
samana päivänä, ja sillä hetkellä kuin merellä olin nähnyt harmaan
miehen. 'Anna olla', oli äiti sanonut sisarelleni, 'ei hän tule
takaisin, ei hän tule koskaan takaisin.' Ja sitten oli äiti hymyillyt
ja siunannut minua.
"Siitä asti olen uskonut sellaiseen, johon en ennen uskonut. Miten
lieneekään, onkohan tosiaan taikausko, joka kaikille luonnon kansoille
on ominaista ja joka on monesti viihtynyt korkealle kehittyneen
kulttuurin suojassa, onkohan se kaikki vain tyhmyyttä, jota valveutunut
järki on oikeutettu halveksimaan? Ovatko kaikki maailman kansat
erehtyneet, mutta kahdennenkymmenennen vuosisadan kyynillinen ja
itserakas tiede yksin oikeassa? Oliko muinaisten suomalaisten
loveenlankeaminen ja ennustustaito pelkkää ilveilyä ja vainajain
palvonta pelkkää hulluutta? Eikö pikemmin nykyinen sivistys, joka on
omiaan tukahuttamaan vaistot ja tylsyttämään aistit, ole riistänyt
ihmiskunnalta jotakin, joka vaatii vuosisatoja jälleen eloon
herätäkseen?
"Nyt olen taaskin nähnyt harmaan miehen ja luulen tietäväni, mitä se
merkitsee. Se tapahtui harjulla, kun tuuli humisi hongissa. Oli lämmin
sydänpäivä. Makasin merelle katsellen, enkä usko, että nukuin. Yhtäkkiä
seisoi hän juoksuhaudassa edessäni, kauan aikaa. Sitten käänsi hän
minuun kasvonsa.
"En voi kuvata, minkälaiset ne olivat. Jäätävä kylmyys levisi yli
ruumiini, mutta se ei ollut kauhua. Hän oli hiljainen ja miellyttävä,
enkä voi unohtaa hänen katsettaan, joka oli pohjaton.
"Olen usein kuullut, kuinka sotilaat aavistavat edeltäkäsin
kaatumisensa enkä kummeksu sitä ollenkaan. Vaarini, joka oli Turkin
sodassa, osasi sanoa, kutka hänen miehistään tulisivat kaatumaan
seuraavassa kahakassa, ja hän herätti yleistä kauhua. Muistan, kuinka
usein isäni kertoi hänestä; hän väitti vaarin vain ani harvoin
erehtyneen.
"Mutta harva lienee kokenut sellaista kuin minä. Minä olen nähnyt
pienen, harmaaviittaisen miehen kasvot."
Uneksija.
Miten outona päivin vaeltaa,
ken kantaa yöllä valtikkaa,
miten koditon päivin päällä maan,
kell' on unessa kruunu kuninkaan!
_V. A. Koskenniemi_.
Aina tapahtui samoin, aina sama menettely! Kun kiusaava työ oli
päättynyt ja jääkärit kiiruhtivat meluten kämppään, kuka ryhtyäkseen
teen keittoon, kuka kortinlyöntiin, silloin asteli hän "kotiin"
harvakseen, usein jälessä toisista. Ja hänen laihtuneilla kasvoillaan
oli alituisesti sama uupumus, joka kuitenkaan ei ollut tavallista
väsymystä, sama kaukainen, hapuileva ilme ja uneksuva vakavuus.
Häthätää nautti hän palasen leipää, milloin sitä oli sattunut
säästymään, joi mielellään teetä, jos joku tarjosi; itse hän tuskin
viitsi ryhtyä keittämään. Ja sitten asettui hän makuulavalle, toinen
jalka sujahti toisen päälle, vaistomaisella tottumuksella kädet
pistivät savukkeen holkkiin, sytyttivät sen ja savu alkoi tupsahdella
keveinä pilvinä, hänen ollessaan tuskin tietoinen tästä. Laulu,
pelaajien kiihkeät huudahdukset, sekava melu kämpässä, kaikki se
sivuutti hänen korvansa, häiritsemättä häntä, tai herättämättä hänen
mielenkiintoaan. Silmät siristyivät ja tähtäsivät kattoon mitään
näkemättä, ilme vaihteli kasvoilla, vaikka tuskin huomattavasti, ja
huulet liikahtelivat joskus, kuin sanoja tapaillen. Niin saattoi hän
maata, tunti tunnin jälkeen, hän, joka ennen Suomessa oli ollut iloinen
veikko ja monesti kiekunut ylimpänä kukkona.
... Juuri tällainen ilma, tätä hän oli odottanutkin. Sumua kaikkialla,
keveää tihkusadetta ja pimeä kuin syksyllä. Taas on rohkea partiojoukko
uinut yli Missen monien uomain ja makaa pensastossa vaanien, henkeä
pidättäen, mutta vihollisesta ei näy jälkeäkään. Silloin hän, johtaja,
antaa hiljaisen määräyksen ja miehet kerääntyvät hänen ympärilleen.
"Pojat", kuiskaa hän, "tosin partio sai käskyn edetä vain tähän asti,
mutta omalla vastuullani otan sen rikkoakseni. Yö on mitä suotuisin.
Menkäämme ryssän juoksuhautoihin ja ottakaamme heitä vangiksi.
Seuraatteko minua pojat?"
"Seuraamme, seuraamme", kuuluu innokkaita kuiskauksia.
Ja he lähtevät hiipimään, hiljaa ja äärettömän varovasti. Varmaankin
tunnin he lepäävät ryssäin piikkilanka-aidan takana ja kuuntelevat. On
niin hiljaista. Silloin tällöin vain valopistooli pamahtaa ja kalpea
raketti piirtää usvaan loistavan kaarensa ja sammuu taas. Joku
yksinäinen, vahtien suotta ampuma laukaus, etäinen tykin jymähdys.
Askelten kuoleva kaiku vihollisen puolapuukäytäviltä; tuttu kopina.
Sitten haudan hiljaisuus.
He huomaavat venäläisen kuulovartion vaihtavan miehiä, ja kiikarillaan
he erottavat piikkilanka-aidassa mutkikkaan sala-aukon, jota pitkin
vartiat puikkelehtivat. Kun vaihdos on tapahtunut ja hiljaisuus jälleen
syntynyt, lähtevät he ryömien ja varovasti samaa tietä.
He pääsevät läpi aidan. He lepäävät märässä heinikössä ja
kahdenkymmenen metrin päässä on ryssän valli. Sitten kuiskaa hän,
johtaja:
"Kolme teistä jää tähän, he hiipivät suoraan vallin juurelle ja kun
kuulevat käsigranaatin pauketta, hyppäävät viipymättä yli. Tuo
tumma turvekasa on konekivääri-asema, kiikarilla voi nähdä kapean
ampuma-aukon. Kivääri on vallattava, rynnätkää sitä kohden. -- Toiset
kolme seuraavat minua."
Hän lähtee äärettömän varovasti ryömimään kolmen miehen seuraamana.
Jäsenet värisevät jännityksestä ja hiki kihoilee otsalle, vaikka
vaatteet ovat läpimärät. He etenevät noin sata metriä, sitten kääntyy
hän suoraan vallia kohti, kulkien jos mahdollista vielä varovammin. Nyt
ovat he vallin juurella. Nyt kohoaa hän hiukan ja antaa merkin. Ja
samassa tuokiossa hyppäävät he kuin ilvekset vallin yli.
He ryntäävät eteenpäin kuin shakaalit. Ryssiä tulee vastaan. Pistooli
paukahtaa ja ensimäinen vihollinen kaatuu. Sitten räjähtää kolme
käsigranaattia... Kuuluu voivotusta, ryssän avunhuutoa, useimmat niistä
nostavat säikähtäneinä kätensä aseensa heittäen. Samassa kuuluu
toistenkin partiomiesten ammunta; hekin ovat hypänneet yli.
Uusia ryssiä syöksyy kämpistä, salamannopeudella heidät riisutaan
aseista ja ajetaan edellä kuin lammaslauma. Konekivääri temmataan
asemapaikaltaan, kaksi vankkaa ryssää pannaan sitä kantamaan ja sitten
pakotetaan kolmikymmenmiehinen vankilauma syöksymään yli vallin, läpi
piikkilanka-aidan, vartioaukkoa pitkin, nopeasti, nopeasti eteenpäin
niitun suojaavaan heinistöön, sankan usvan kätköön.
Venäläiset kuulovartiot ovat säikähtyneinä perääntyneet ja tulevat
vastaan; heidät surmataan pistimillä, jotka hurskahtaen vaipuvat heidän
ruumiisiinsa. Sitten taas eteenpäin.
Sillävälin on hälyytys tapahtunut vihollisen puolella, mutta siellä ei
oikein tiedetä, mistä on kysymys. Valoraketit sinkoavat tähtisateena
ilmaan, mutta sumu estää niiden vaikutuksen, tykit ampuvat sulkutulta,
mutta kauas eteen; ja konekiväärit rätisevät ja niiden luotituisku
lakaisee Missen alavaa laaksoa tapaamatta ketään, rohkeiden
partiomiesten ajaessa vankejaan yhä eteenpäin, uimalla yli Missen, jonka
vastarannalle kuularuiskukin saadaan nuoralla vetäen.
"Hiljaa, vangit, joka ääntää, sen tapan heti", kuiskaa kauhea johtaja.
Ja vangit ryömivät vapisten ja varoen, peläten omien tovereittensa
tulta.
Niin ehtivät he sulkutulivyöhykkeeseen; granaatit räjähtelevät ja
shrapnellit sylkevät kuuliaan joka haaralle. Mutta heidän on päästävä
läpi ja he syöksevät eteenpäin kuin vimmatut. Silloin kuuluu surkea
ääni:
"Jumalani, olen hukassa. Mutta älkää minusta välittäkö. Minä kuolen.
Terveisiä Suomeen, kotiin."
Ja yksi partiomiehistä jää verisenä kentälle virumaan. Samassa
johtajakin tuntee kipua käsivarressaan ja vilkaisee siihen, mutta se on
paikallaan kuten ennenkin, veressä kuitenkin.
Vihdoinkin läpi. Vihdoinkin suojaava oja, johon he painuvat. Vähitellen
tykkituli lakkaa ja hiljaisuus vallitsee taas, kuuluu vain muutamia
yksinäisiä laukauksia ja joku valopommi piirtää usvaan himmeän kaaren.
Silloin lähtevät he eteenpäin, oman lanka-aitansa läpi, oman vallinsa
suojaan, "kotiin", tunnussanan vartioille lausuen. --
"Herra Zugführer, olen palannut partiolta. Yksi meikäläinen menetetty.
Saalis: 1 konekivääri ja 30 vankia", ilmoittaa hän, johtaja.
Zugführer nostaa käden ohimolleen ja kyselee sitten lähemmin retken
vaiheista. Mutta hän kertoo lyhyesti, ylimalkaisesti ja pidättyvästi.
Ja sitten, sitten! Hänet ylennetään ja hän saa rautaristin, ensimäisen
luokan rautaristin ja kaikille muille partiomiehille annetaan toisen
luokan risti.
* * * * *
... Mutta nyt on siis vihdoinkin Pietari saksalaisten käsissä, monia
verisiä taisteluita, raskaita uhreja ja vaivoja on se kysynyt.
Suomalaiset jääkärit marssivat kotiinsa, harvat tähteet, tehtyään
retken Itämeren ympäri. Hän johtaa joukkuettaan pieneen
kotikaupunkiinsa ja hänellä on ratsu. Miehet laulavat, mutta hän on
itse keksinyt satulaansa telineen, ikäänkuin pienen pöydän, jonka
päällä on kirja ja johon hän nojaa kyynärpäätään, lukien, ympäristöään
huomaamatta, ratsun astellessa harvakseen.
Kotikaupungin kadut ovat täpötäynnä kansaa, jotka ovat kerääntyneet
heitä tervehtimään ja katsomaan, tuolla, varjoisan lehmuksen juurella
hän saattaa erottaa hänetkin, tytön, joka nojaa sulhasensa käsivarteen,
mutta hän tuijottaa kirjaansa, eikä katso sivulleen. Ja pojat laulavat
yhä.
Vihdoin hän pistää kirjan poveensa, pudottaa telineen kasaan ja
komentaa:
"Gruppenkolonne!"
Heti lentävät kiväärit pystyyn, laulu lakkaa, ryhmänjohtajat asettuvat
paikoilleen ja kuin taikavoiman vaikutuksesta rivit järjestyvät.
Vallitsee syvä hiljaisuus, yleisö seuraa äänettömänä sankarien kulkua.
Häntä, päällikköä tervehditään ja kas, tyttökin liehauttaa hänelle
kalpeana, loistavin silmin. Mutta hän vastaa heille kylmästi ja
sotilaallisesti, hymyilemättä kenellekään.
"Abteilung -- halt!" huutaa hän.
Jääkärit pysähtyvät, kiväärit pannaan yhteen. Hän poikkeaa erääseen
kauppaan ja käskee antamaan joka miehelle kaksi laatikkoa paperosseja,
parhainta lajia. Sitten komentaa hän miehet majapaikkaan, antaa
ratsunsa palvelijalleen ja astelee hotelliin...
-- Hei pojat, ylös töihin joka mies! Ja nopeasti, muuten taas
myöhästymme, kuului samassa kova huuto kämpän ovelta. Uneksija tunsi
eräänlaista tuskaa herätessään todellisuuteen ja harhaileva katse
kiintyi huutajaan. Sitten kavahti hän istualleen ja alkoi puolestaan
hoputtaa poikiaan.
Ulkona satoi. Suon lammikot olivat muuttuneet järviksi, siltaa oli
rakennettava. Toiset kaatoivat metsässä puita, toiset kantoivat niitä
määräpaikalle ja toiset rakensivat. Mutta hän istui hirren pätkällä,
valkea keppi kädessään, tuijottaen eteensä veteen, palttoon kaulus
pystyssä vihmovan sateen alla. Työntekijöitä ja rakennusyrityksen
edistymistä ei hän enää huomannutkaan, ei ollut selvillä siitä,
olivatko kaikki hänen miehensä saapuvilla, tuijotti vain, veden
tippuessa lakin reunoilta yli kasvojen.
-- Se näkee unta taas, sanoivat pojat ja puuhailivat omissa oloissaan.
... "Panssarijunalla ne tekevät meille suurimman haitan. Silta olisi
tavalla tai toisella saatava rikki", niin on hän kuullut kapteenin
sanovan. Ja hän tuijottelee virran mustaa, kylmää vettä. Sillan takana
on ryssäin ketju, sillalla vankka vartio ja etuvartiat ovat tällä
puolen; mutta silta olisi saatava rikki.
Illalla menee hän kapteenin puheille.
"Herra kapteeni, haluan yrittää sillan rikkomista."
"Ja miten aiotte menetellä, poikani?"
"Sen pitäisi mieluummin omana asianani, jos herra kapteeni sallii."
Kapteeni rypistää kulmiaan.
"Ja kuinka paljon miehiä tahtoisitte?"
"Menen aivan yksinäni. Kaikki mitä tarvitsen on kolme pommia,
'bachsteinia', sytytyslaitteineen."
"Yrittäkää, poikani. Bachsteinit järjestetään teille heti."
Tulee synkkä, pilkkopimeä syys-yö.
Hän pistää "bachsteinit", peltipeitteiset räjähdyslaatikot
selkäreppuun, kietoo tulilangan ja räjähdyselohopea-nallit
vedenpitävään kankaaseen, ottaa oivallisen parabellum-pistoolinsa ja
lähtee matkaan. Hiljalleen hän kulkee niille tienoin, missä tiedetään
ryssäin etuvartion olevan mutta lähes kilometrin sillasta syrjään,
virran yläjuoksun puolelle. Hän makaa liikkumattomana, kuuntelee,
katsoo kiikarilla, mutta mitään ei voi nähdä pimeässä. Vihdoinkin
kuuluu heikko köhähdys, siellä on siis kaksoisvartio. Hän väistää sitä
huolellisesti ja ryömii miltei vatsallaan tiheikössä. Väsyttää, hiki
valuu virtanaan ja sydän jyskyttää, mutta yhä hän etenee.
Vihdoinkin ohi vartion!
Hän ryömii nyt rohkeammin ja paljoa nopeammin. Maa alkaa viettää ja
yhtäkkiä on edessä virran musta kalvo. Hän kuuntelee tuokion, mutta
kaikki on hiljaista. Sitten soluu hän hitaasti vuolaaseen virtaan,
jonka kylmä vesi puistattaa hänen ruumistaan ja alkaa kuljettaa häntä
hyvää vauhtia.
Hän ei ui, hän pysytteleikse vain pinnalla tarkasti ympärilleen
tähystellen ja antaa virran viedä.
Jo piirtyy silta synkeää taivasta vasten hänen edessään. Kun hän on
solunut lähelle, antaa hän ruumiinsa vaipua veden alle, tekee sillan
alle jouduttuaan pari kolme voimakasta uintiliikettä ja tarttuu
perustuskiviin ryssänpuoleisessa päässä.