Mutta kun tanskalainen pappi samaan aikaan seisoi alttarin edessä monen
peninkulman päässä vapaaseurakunnan kirkossa Bovlundissa, missä aurinko
valaisi kumartuneita päitä, ja kaikkien silmät olivat kyynelissä, niin
tuli preussilainen ratsastava santarmi äkkiä häiritsemään kirkon rauhaa.
Kalisevin miekoin ja kilisevin kannuksin hän astui kuorin läpi.
Hän nousi alttarin portaallekin ja kielsi Preussin kuninkaan nimessä,
ettei Jumalan sanaa saisi tässä huoneessa saarnata.
Saksalaiset sanat sähisivät kirkon halki. Sähisevä ääni tunkeutui joka
paikkaan, se tunkeutui kaikkiin sydämiin, missä hyviä tunteita vallitsi
ja myrkytti ne.
Pian sen jälkeen oli kirkko tyhjänä ja kirkko suljettiin.
Vapaaseurakunnan kirkot Bovlundissa ja Haderslevissä olivat useita
vuosia suljettuina.
Alemmat virkamiehet kielsivät eteläjuutilaisia käyttämästä niitä.
Eteläjuutilaiset valittivat heti, mutta asiaa viivytettiin.
Korkein tuomioistuin julisti tietysti, että kielto oli laiton, syystä
ettei asianomaisilla virkamiehillä ollut oikeutta sitä säätää.
Vapaaseurakunnat aikoivat silloin ruveta käyttämään kirkkojansa, mutta
sitten tuli toinen virkamies, joka taaskin antoi kiellon.
"Heitä oli kiusoitettava! Heitä oli kiusoitettava!" sanoivat
saksalaiset, ja sitten oli aloitettava taas alusta.
Kaksi kertaa kirkkoasia oli ollut esillä ylituomioistuimen edessä
Berlinissä, ja nyt kolmannella kerralla eteläjuutilaiset vihdoin saivat
luvan käyttää niitä kirkkoja, jotka he itse olivat rakentaneet omilla
varoillansa.
Yhdentenätoista päivänä toukokuuta 1900 kirkkoasia voitettiin!
Ja silloin levisi hiljainen riemu yli koko kovasti koetellun maan!
Karen, joka oli istutuspuuhassa puutarhassansa, ei voinut käsittää,
mitä kiireellistä asiaa rouva Grunnetilla ja rouva Borriksella saattoi
olla, kun he tulivat yhdessä melkein juoksujalkaa vainioiden poikki.
Puutarha-aidan yli hän saattoi nähdä heidän harsojensa ja huiviensa
liehuvan heidän ympärillään raikkaassa tuulenhengessä.
"Mitähän se lienee? Mitähän se lienee?" ajatteli Karen, laskiessaan
puutarhasakset käsistään ja mennessään heitä vastaan.
Kun he huomasivat hänet, niin he heiluttivat heti nenäliinojansa
hänelle osoitteeksi, että heillä oli hyviä sanomia.
Rouva Borris sai ensin henkeään vedetyksi ja nojautui aitausta vasten.
"Kirkkoasia on voitettu!" sanoi hän. "Voi Karen, siitä vasta on
lohdutusta ja iloa!"
"Niin, niin", vastasi Karen. "Kun jaksetaan vain kestää —!"
"Niin", puuttui rouva Grunnet puheesen. "Ei se koske ainoastaan
Bovlundia ja Haderslevia, vaan muitakin paikkakuntia, joissa myöskin
kirkkoja tulee rakennettavaksi. Minä näen jo toisiakin huippuja
kohoavan. Se voi meilläkin tapahtua."
"Tiedätkö sinä jotakin, äiti?" kysyi Karen.
"En", — vastasi rouva Grunnet vältellen, — "eihän täällä
Eteläjyllannissa koskaan voi tietää, mikä rajuilma on tulossa."
Ukkosen jyrinä tulikin pikemmin, kuin mitä olisi voinut aavistaa. Jo
neljän päivän kuluttua saivat he tietää, että heidänkin pitäjästään
hävitettäisiin tanskalainen jumalanpalvelus.
Itse asiassa heillä oli vain neljä kertaa vuodessa tanskalainen
jumalanpalvelus, mutta sekin oli poistettava.
Valdemar ei ollut niinä päivinä kotona, -hän oli lähtenyt pohjoiseen
päin Gustav Johansenin vaalikokoukseen toukokuun kuudentena päivänä
Kristiansfeldin seuduille, siihen merkilliseen kokoukseen, joka
saksalaisten ansiosta tuli kuuluisammaksi kuin mikään muu.
Ja koska Valdemar oli jo ruvennut saamaan johtajan aseman pitäjän
asukkaitten keskuudessa, niin he odottivat, kunnes hän palaisi kotiin.
12.
He seisoivat kaikki tanskalaisten kokoushuoneen "Frej'n" edustalla
Tyrstrupissa, eivätkä voineet päästä sisään.
Sinne oli keräytynyt kolmesataa henkeä, ja kaikki olivat preussilaisia
kansalaisia.
"Mikäs on esteenä?" kysyi Borris.
"Niin, kaikki ovet ovat lukossa", vastattiin siihen. "Ettekö näe?
Kaikilla ovilla koreilee nimismies Valentinerin virkasinetti."
Gustav Johansen ajoi herra Valentinerin luo.
"Koska minä preussilaisena valtiopäivämiehenä olen vuokrannut salin,
niin minä vaadin, että se myös avataan."
"Ei, minä en avaa sitä."
Ja silleen se jäi.
Sitten lähdettiin ajaen, jalkaisin ja polkupyörillä herra Finnemannin
talolle Taarningiin, mutta sielläkään ei saatu kokousta pitää.
Santarmit tulivat sanomaan, että huoneustot siellä eivät olleet
'määräyksenmukaiset'. "Suuresta salista puuttui hätäovi."
Ja kun vihdoin Haderslevista saapui itse santarmipäällikkö, niin hän
hajoitti kokouksen ja käski jokaisen heti lähtemään Taarningista.
Muuta neuvoa ei sitten ollut, kuin että vaalimiesten ja
valtiopäivämiehen oli pakko lähteä läheisen rajan toiselle puolelle
Frederikshojin krouviin kuningaskuntaan.
Se oli varsin omituinen meno.
Valdemar ja muutamat muut kiiruhtivat edeltäpäin polkupyörillä, ja
nostivat tervetuliaisiksi Danebroglipun liehumaan.
"Täältä tulee kokonainen siirtolaisjoukko", sanoivat he nauraen.
"Meidät on potkittu pois Eteläjyllannista."
Huone oli ahdinkoon asti täynnä ja tunnelma, joka kohosi myrskyisenä
Gustav Johansenia kohtaan, oli voimakas ja valtava — hän tuskin sai
sananvuoroa.
Mutta vaikka he olivat päässeet tyyssijaan Tanskan puolelle, niin
ei Gustav Johansen sallinut sittenkään, että he olisivat sanoneet
tai laulaneet mitään sellaista, jota ei olisi voitu sanoa tai laulaa
rajapyykkien eteläpuolellakin.
"No, oletko kuullut, että tekin kadotatte nyt tanskalaisen
jumalanpalveluksenne?" sanoi Eskild yhteisen aterian jälkeen.
"Mitä ihmettä?" kysyi Valdemar.
"Niin, Jens Stiger Vigumista sen kertoi. Mutta nythän voit matkustaa
kotiin ja ottaa asiasta selkoa."
"Niin, sittenpä lähdenkin matkaan!" sanoi Borris.
Ja hän läksi, mutta mitä lähemmäksi hän tuli kotiansa, sitä enemmän
väkeä hän näki koossa keskustelemassa talojen edustalla, ja sitä
useampia työmiehiä, jotka heittivät työkalut käsistään ja kiiruhtivat
pelloiltaan tielle, saadakseen tarkempia tietoja ohikulkevilta.
Joka paikassa minne hän tuli, vallitsi suuri mielten kiihko.
"Mikä on hätänä?" kysyi Valdemar levollisesti ja pidätti kiihkeää
hevostansa. "Antakaas kuulla."
"Niin, sellaista se on", vastasi Madsen, joka tuli Frandsenin krouvilta
ja nojasi käsivartensa hevosen selkään. "Nyt he aikovat karkoittaa
tanskan kielen kokonaan kirkostamme, ikäänkuin nuo neljä poloista
kertaa vuodessa olisivat liikaa. Kirkkoraati panee vastaan, mutta mitä
se hyödyttää?"
"Ei se paljon auta", sanoi Valdemar.
"Ensiksi saamme valittaa rovastille, ja se on turhaa! Sitten valitamme
konsistoorille ja kenraalisuperintendentille, — eikä sekään auta!"
Valdemar ajoi rivakasti eteenpäin ja näki äkkiä Karenin seisovan
kummullansa, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakuta, ja varjostavan
kädellä silmiään auringolta.
Hän tähysteli Højemarkeen päin.
Valdemar tunsi pistoksen sydämessään ja hän vetäisi ohjaksia.
"Anna olla! Anna olla!" mutisi hän itseksensä.
"Oletko kuullut?" huudahti rouva Borris, joka juoksi portaita alas
häntä vastaan.
Valdemar hypähti alas vaunuista ja heitti ohjakset rengille.
"Kyllä, kyllä! Meidän rahamme ovat hyvään tarpeesen. Kyllä niitä nyt
tarvitaan!"
Valdemar suori itseään ja ojensi käsivarsiaan koetellakseen voimiaan.
"Meidän täytyy mitä pikemmin saada sotakassamme täyteen. On jo aika,
on jo aika! Nyt kerätään rahoja Aabenraassa vapaaseurakunnan kirkkoa
varten, ja Sundevedissä kerätään myöskin. Meidänkin pitää ruveta
keräämään."
Ja rinnan äitinsä kanssa hän nousi portaita ylös. Valdemar kietoi
käsivartensa hänen uumillensa.
"Paha voi kääntyä hyväksi", vakuutti Valdemar. "Ole levollinen äiti.
Meidän täytyy kestää kaikki levollisesti."
Kun Borris pari päivää myöhemmin seisoi lähetystön puheenjohtajana
rovastin kanssa vastatusten, niin hän sanoi:
"Preussilaisten viranomaisten pitäisi toki ajatella, että me,
eteläjuutilaiset, olemme vapaana syntynyt kansa, jolla on voimakas
oikeudentajunta ja itsetunto."
"Das mag wohl sein" [Voihan tuo olla], huudahti rovasti kiivaasti,
"aber wir wollen es knechten!" [Mutta me tahdomme musertaa sen.]
Veri kuohui Borriksessa ja hänen kätensä puristautuivat nyrkkiin hänen
kuullessaan tämän epäkristillisen väitteen papin suusta.
Mutta hän hillitsi itseään sittenkin ja vastasi niin täydellisellä
tyyneydellä, että rovastin suorastaan täytyi räpäyttää silmiään
kohdatessaan itseensä suunnatun, lujan katseen.
"Minä uudistan vain: preussilainen hallitus menettelee epäviisaasti.
Olettehan itsekin sen huomannut. Jos karkoitatte meidän äidinkielemme
monen vuosisadan vanhoista kirkoistamme, niin te pakoitatte meitä
rakentamaan vapaakirkkoja, samoin kuin te pakoitatte meitä rakentamaan
kokoushuoneita. Hallitus on itse syypää siihen, että saksalaiset papit
saarnaavat tyhjille penkeille. Sellaista varoitusta ei pitäisi jättää
huomioon ottamatta."
Audiensi oli lopussa ja rovasti kumarsi. Mutta nähdessään Borriksen
astuvan lähetystön etunenässä kadun poikki, hän polki lattiaan.
"Der Kerl hat einen stolzen Kopf! Schade! Schade! Das haben ja alle die
Schleswiger!" [Mies on ylpeäluontoinen. Sääli. Sääli. Sitähän kaikki
slesvigiläiset ovat.]
13.
Satamassa olevat puulastilaivat olivat liputetut mastonhuipusta
kannelle saakka juhannuksen valoisien öiden kunniaksi.
Mutta Klaus oli taaskin valmis ennustelemaan.
"Kun kanat syövät heiniä, niin nousee myrsky."
"Minun mielestäni, Klaus, sinun olisi pitänyt ruveta ilmanennustajaksi,
sillä siinä toimessa sinä varmaan olisit jotakin ansainnut", arveli
Bodil ja läksi ulos tyyneen juhannusiltaan poimiakseen vanhaan tapaan
”juhannuskaalia.
Sitä on poimittava auringon laskun jälkeen ja istutettava seinän
viereen — kaalintaimi kutakin talon henkeä kohti. Se, jonka kaali
kasvaa, elää seuraavaan juhannukseen, kenen kuihtuu, hän kuolee.
Bodil ei sitä tietysti uskonut, mutta se kuului nyt kerran asiaan. Se
oli vanha tapa, joka kuitenkin on yhä enemmän häviämässä.
Sittenkin hän riemuitsi jälkeenpäin nähdessään, että sekä hänen että
Klausin kaali kasvoi.
Kun aurinko juhannusiltana vajosi lakeuden viimeistä äärtä kohti, niin
Karen istui kummullansa antaen katseensa kulkea yli laajan kentän
ja jänönpoikaset, jotka olivat taivuttaneet pitkät korvansa alas
selkäänsä, kiitivät vakoja myöten kesantopellolla.
Tuollaista auringon valaisemaa lakeutta on yhtä ihana katsella kuin
merta.
Vaikka tietääkin, että jossakin on raja, niin sitä ei sittenkään voi
nähdä, ja sen vuoksi se tekee äärettömyyden vaikutuksen.
Ajatus voi vapaasti liikkua aivan kuin villihevonen arolla.
Kun iltatuulen henkäys käy äänettömästi yli luonnon, vilja aaltoilee
ja puunlatvat taipuvat lehahdellen, aivan kuin pitkät, pehmeät
hyökyaallot, niin silloin se muistuttaa vieläkin enemmän merta, jonka
heikko tuulenhenki saa liikkeelle.
Karen saattoi niin hyvin käsittää, mitä hän kerran oli lukenut,
nimittäin että synnynnäiset asukkaat Borneon saarella eivät voineet
hengittää, kun vuoret olivat liian korkeat.
"Jumala tiesi", ajatteli hän, "miksi niin monet eivät huomaa, että
lakeuskin tai rannikko vei olla suurenmoinen, kun monet kädet
uskollisesti työtä tehden ovat sen raataneet ja kun se huojuu Luojan
siunauksen alla? Mutta sitä vastoin kun se on villinä, viljelemättömänä
arona ja ranta kivikkona, karuna ja hedelmättömänä? Miksi sitä silloin
sanotaan suurenmoiseksi? Onhan merikin yhtä villi ja voimakas,
lyököön sen aallot kiviä tai hiekkasärkkiä tai multamaita vasten, ja
suurenmoisin sentään kaikesta se voitto, jonka ihminen saavuttaa raa'an
luonnon yli. Lannistaisivathan he sittenkin maan valtansa alle."
Karenin miettivässä ja aprikoitsevassa mielessä heräsi himmeä käsitys
siitä, mitä viljelys merkitsi — myös henkisessä merkityksessä. Ei
epäluonnollinen liikaviljelys, joka samoinkuin muinoinen ranskalainen
puutarhataide hävittää luonnon, vaan se sivistys, joka hallitsee ja
jalostaa sitä.
Jotkut saavat heinäkuumetta kun pyörtänäluste levittää pölyä, toiset
jälleen saavat nuhaa rukiin heilimöimisestä.
Ja nyt ruis heilimöi.
Olisi voinut luulla, että tuuli tai aurinko olisi antanut merkin, sillä
äkkiä tiheä, kullanpunertava pilvi kiiti ruispellon yli. Iltatuuli
puhalsi miljaardeja hedelmöiviä itiöitä, jotka pölähtivät tähistä
sikiämiin.
Itiöpilvi laskeutui alas, mutta äkkiä se taas kohosi ja pölähti taaskin
niin tiheänä, että se esti Karenia näkemästä mitään.
Kun se jälleen oli laskeutunut, niin aurinko oli jo mennyt mailleen
ja Karen jäi istumaan paikoillensa, kesäyön levittäessä läpinäkyvän
harsonsa vesille ja maille.
Hän ei voinut nukkua. Huomattuansa ettei Valdemar voinut sietää Kaita,
ja että oli parasta pitää häntä poissa tieltä, oli hän useamman kerran
tullut ajatelleeksi äitinä olemisen merkitystä ja omia äidintunteitansa.
Olihan hän aina kuullut puhuttavan, että nuori tyttö halusi tulla
äidiksi, että hän aavisti tätä pyhää salaperäisyyttä, lyhyesti: että
nainen rakasti lasta ennenkuin se oli syntynyt, ihaili sitä, eli sen
kanssa yhdessä sen vielä levätessä hänen sydämensä alla ja että hän
tunsi onnenhurmausta, kun hän vihdoin piteli sitä sylissänsä.
Mutta eikö sitä sanota vain sen vuoksi, että vanhan juutalaisen
määräyksen mukaan nainen tulee autuaaksi ainoastaan lapsen
synnyttämisen kautta?
Miksi ei puhuta isän vaistosta yhtä hyvin kuin äidin vaistosta?
Naisilla ja eläimilläkö vain on vaisto? Eivätkö miehet itse ole sitä
keksineet, jotta me olisimme heitä halvemmat?
Jos mies ymmärtää ihmisen sielun vaihteluja, niin se tietysti on
ihmistuntemusta, mutta jos nainen sitä tekee, niin on se vain
vaistomaista.
Niin, kyllä hän silloin ja tällöin oli kuullut sellaista sanottavan!
Tai sitten naiset ovat hyvin erilaisia, niin etteivät he vähintäkään
ole toistensa kaltaisia.
Ehkäpä hänellä ei ollut yhtä kehittynyttä tunne-elämää kuin monella
muulla, olihan sekin mahdollista! Hän oli vain käytännöllinen ihminen.
Mutta hän ei ollut tuntenut mitään senkaltaista.
Hän ajatteli menneitä aikoja ja eli ne uudestaan mielessänsä. Ei,
nuorena tyttönä hän ei ollut kaihonnut mitään sellaista. Hänen
mielestään siinä oli jotakin epäpuhdasta.
Mitä oli rakkaus? Oliko se vain vietti, jonka tuli enentää sukua? Ei,
ei mitenkään! Se olisi sen halventamista, sillä eläimelläkin oli sama
vietti. Se, joka vain siihen tyytyy, ei tiedä mitä rakkaus on, ja
vain halventaa sitä. Mutta mitä se sitten oli? Niin, ajatteli Karen
edelleen, se on kaihoa ja halua päästä henkisesti ja ruumiillisesti
yhdeksi sen kanssa, jonka sielua ja ruumista rakastaa.
Kuinka siveellisiksi ja puhtaiksi ihmiset tulisivat, jos he kaikki
tuntisivat tällä tavalla! Sillä jos tahtoo henkisesti yhtyä jonkun
kanssa, niin kylläpä sitä silloin varoo, kelle ihmiselle antautuu, eikä
sitä silloin myöskään puolustaisi uskottomuutta, sanomalla sitä "vain
mielenhuumaukseksi." Ja kuinka yksin ja hyljättynä sitä kulkeekaan, kun
sielu ei ole kokonaan mukana!
Niin, kaikkea tätä tämä pilalle mennyt avioliitto oli opettanut
hänelle. Ja kuinka monta miljoonaa sellaista avioliittoa olikaan
maailmassa, ja kuinka sitä täytyi koettaa kaikin voimin pelastaa
haaksirikosta sitä mitä pelastettavissa oli!
Jos naiselle ei muu ollut tärkeätä kuin äidiksi tuleminen, niin
olisihan silloin yhdentekevää, kuka mies oli, sillä mieshän joutuisi
silloin toiseen sijaan.
Sittenkin kun hän oli joutunut kihloihin ja naimisiin, ei hän koskaan
ollut ajatellut lasta, - hän ei tehnyt itseään paremmaksi kuin mitä hän
oli, — ja tietäessään että se tapahtuisi, että hän tulisi äidiksi, ei
hän ollut tuntenut mitään erityistä iloa eikä liikutusta.
Hänestä se pikemmin oli vain hänen kohtalonsa; se oli sallittua. Mutta
luultavasti hän olisi tuntenut toisin, jos hän olisi ollut rakastunut
mieheensä. Sitä pahempi — silloin hän ei sitä enää ollut, ja sen vuoksi
lapsikaan ei voinut olla hänelle mikään rakkaudenlahja.
Eikä hänellä ollut aikaa ajatella syntymätöntä lasta, sillä hänellä oli
kylliksi työtä hoitaessaan taloa. Hänellä oli kädet täynnä työtä, eikä
pienokaisen vaatteiden valmistus tuottanut hänelle iloa eikä riemua, se
oli vain velvollisuus, joka oli omantunnonmukaisesti suoritettava.
Kun Kai sitten oli syntynyt ja hän kuuli hänen ensimäisen huutonsa,
niin ottiko hän hänet ihastuksen ja riemun valtaamana syliinsä?
Ei, jos hän tahtoi olla rehellinen, ja siitähän tässä nyt oli kysymys,
niin ei hän voinut sitä lainkaan sillä tavalla muistaa.
Hän oli ensin tuntenut sanomatonta vapautusta, kun tuskat lakkasivat,
ja kiitollisuutta sen johdosta, että tämä elontaistelu oli loppunut, ja
sitten kun hän ensi kerran katsoi lapsensa kasvoihin, niin hän teki sen
jonkunmoisella nuorekkaalla uteliaisuudella, aivan kuin johonkin outoon
ja arvoituksentapaiseen, jota hänen nyt tuli oppia tuntemaan.
Vasta jokapäiväisten velvollisuuksien kerällä, kun pienokainen
avuttomuudessansa riippui niin kokonaan hänen huolenpidostaan ja
suojastaan, heräsi äidinrakkaus hänessä ja tämä tunne kasvoi päivä
päivältä ja liittyi kokonaan hänen omaan elämäänsä, kunnes se tuli yhtä
kuolemattomaksi kuin hän itsekin, suuremmaksi häntä itseänsä.
Mutta se oli hiipinyt hänen sydämeensä vähitellen, se ei kuulunut
itsestään hänen luonteesensa, eikä ollut mitään itsestään selvää.
Vasta sitten hän tunsi, että poika oli hänen omaa lihaansa ja vertansa,
ja iloitsi siitä, kun hän näki kuinka suuresti lapsi sekä mieleltään
että ulkomuodoltaan oli hänen itsensä ja Esbenin kaltainen, kun hän
huomasi, että poika oli tanskalainen, samoin kuin hän itsekin, eikä
saksalainen, niinkuin lapsen isä.
Ja kun häntä kohtasi se kova koettelemus, että joku teki vääryyttä
hänen lapsellensa, — ja se oli suuri vääryys, — niin silloin hän ensi
sijassa oli äiti, ei mitään muuta kuin äiti, vaikkapa se mies, jota hän
rakasti, olisikin tämän vääryyden tehnyt.
Siten nuo kaksi, Valdemar ja Karen, ajattelivat itseksensä. He olivat
liian arat ilmaistaksensa ajatuksiansa toisillensa.
Siten he koettivat itsekseen ajatellen päästä selvyyteen ja selvittää
kareja hiljaisuudessa niin hyvin kuin he saattoivat. Se oli salaisuus
heidän ja Jumalan välillä, eikä se liikuttanut ketään muuta ihmistä.
14.
Sekä Karen että Klaus olivat hyvin mielissään siitä pienestä,
reippaasta ja luotettavasta apulaisesta, jonka he taas tänä vuonna
olivat saaneet.
Preussilaiset olivat toista mieltä, sillä he arvelivat, ettei Ebbe
Keldetin olo talossa kauan kestäisi.
"On tullut haaste nimismiehen luo", ilmoitti Klaus, vilkuttaen silmiään.
Klaus ymmärsi sen tarkoittavan Ebbeä. Karen ei sanonut mitään, mutta
tultuaan nimismiehen luo, hän kysyi levollisesti:
"Mikä tarkoitus on sillä haasteella, jonka minä sain tänään?"
"Te otta työhön Ebbe Keldet, vanha postikuljettaja, Svend Keldetin
poika, joka olla koulupakko?"
Karen myönsi.
"Hyvä on. Minä anta te lupa pitä poika."
"Minulla on siihen oikeus, herra nimismies. Minun ei tarvitse pyytää
lupaa."
"Minä sano: hyvä on, te saada lupa pitä poika, mutta minä anna yksi
ehto."
Nimismies rutisti kädessään lehteä.
"Ja mikä se on, herra nimismies?"
"Että te sano ylös ensi kvartali 'Hejmdal' lehti ja abonnera sen sija
tämä lehti päälle."
Nimismies levitti sanomalehden Karenin eteen, jotta sen suurilla
kirjaimilla painettu otsikko oikein pistäisi hänen silmiinsä.
Siinä seisoi: "Danevirke." Karen säpsähti. Hän olisi voinut repiä
lehden nimismiehen kädestä.
Nimismies katsahti häneen salaisesti hymyillen, mutta hänen silmänsä
olivat äkäiset.
"Tämä olla hyvä lehti, oikea lehti sellaiselle Danskan naiselle kuin te
olla. Mitä te muuta tahdo, kuin mitä olla tässä? Kaikki Copenhagenin
uutiset. Ja se olla halpa, oikein halpa, ja se olla niin danskalainen,
niin danskalainen! Mitä te muuta tahdo?"
Jos nimismies olisi ollut huutokaupan pitäjä, niin hän ei olisi
paremmin voinut suosittaa tavaroitansa.
Kun Karen tuli kotiin, niin hän otti vertavuotavin sydämin pojan
puheillensa.
"Sinä saat mennä, pikku Ebbe", sanoi hän. "Nimismies ei salli sinun
olla täällä."
"Sepä oli somaa", vastasi Ebbe, repien kiharaa tukkaansa ja läksi
kokoomaan tavaroitaan myttyyn.
Sitten hän sai hyvän aterian ja sekä Karen että Kai katselivat häntä
surumielin.
Ebbe vilkutti silmiään ja pyyhki niitä kätensä selällä, ja sitten hän
kiitti ruuasta ja omasta puolestansa.
Kun hän läksi, niin hän katsoi pitkään taaksensa, niinkuin hän ei
sittenkään olisi tahtonut lähteä.
Mutta seuraavana aamuna hän tuli takaisin aivan hengästyneenä, pieni
vankka ruumis kiireestä kantapäähän asti täynnä velvollisuuden tunnetta
ja palvelusintoa, saadakseen suorittaa totuttua työtänsä.
"Sinäkös se olet?" kysyi Klaus. "Niin, minä se tässä olen. Isä suuttui.
Isä sanoo, että hänellä itsellään on valta määrätä minusta. Jos hän
sanoo: mene! niin minä menen, ja jos hän sanoo: tule! niin minä tulen.
Siihen preussilaisilla ei ole mitään sanomista. Niin isä sanoi!"
"Se on oikein!" sanoi Klaus. "No, no, lähdetään sitten yhtenä, pikku
Ebbe!"
Ja sitten Klaus kertoi Karenille, että samoin oli vastikään käynyt
Sten Martensille. Hänenkin olisi pitänyt tilata "Danevirke" lehteä ja
vielä lisäksi erota kaikista kansallisista yhdistyksistä. Mutta siinäpä
nimismies oikeaan osasi, sillä pojan isä itse oli itäpreussilainen, ja
itäpreussilainen suuttui silmittömästi, kun nimismies tahtoi sekaantua
hänen vanhemmanoikeuteensa.
"Ja se on aivan oikein. Antakaa vain saksalaisten itsensä maistella
mehua, niin saisimmepa kuulla!"
Viikko kului ja santarmi tuli taaskin vetäen taskustaan "Danevirken",
ja Ebben täytyi jälleen lähteä talosta.
Seuraavana päivänä poika tuli taas takaisin.
"Kas vain!" sanoi Klaus. "Hän tulee aikaa myöten aivan villakoiran
näköiseksi, samoin kuin hänen isänsäkin, kun Hänelle parta ensin
kasvaa. Hän on yhtä innokas toimessaan ja yhtä kepeäjalkainen."
Mutta yhtä järkähtämättömän varmaan tuli santarmikin takaisin
"Danevirke"-lehtineen ja kolmannen kerran oli Ebben lähdettävä kotiin.
Seuraavana aamuna kuuli Bodil ja Klaus liikettä ja nopeaa hengitystä,
ikäänkuin joku olisi kiireesti juossut.
"Kuka se voi olla?" kysyi Bodil ihmeissänsä.
"Tietysti Ebbe", sanoi Klaus.
Niin, Ebbe se aivan oikein olikin, ja hän oli oikein juhlallisessa
mielentilassa, sillä hän hyvin tiesi tulleensa tärkeäksi henkilöksi.
"No, sinäkö siinä taas olet? Niin, sinusta he eivät niin helposti
urakkaa saa. Tässä pojassa vasta on ydintä!"
Ja Klaus hieroi tyytyväisenä käsiään.
Mutta Ebbelle tehtiin tervetuliaisiksi taaskin täyttä kunniaa.
Kai huusi ilosta ja koko talonväki, Karen etunenässä, tulivat häntä
vastaan.
"Sikokuningaskin" heitti liean käsistään ja juoksi häntä vastaan.
"Minun pitäisi jäädä sinne missä olin", selitti Ebbe, "eikä teidän
pitäisi huolia yhtään mistään, mutta minun pitäisi vain täyttää
velvollisuuteni. Niin isä sanoi!"
Preussilaiset viranomaiset väsyivät vihdoin Ebbeen ja antoivat hänen
jäädä paikoilleen.
Eräänä päivänä oli eläinnäyttely, ja lähitienoon maanmiehet
olivat kutsuneet kaikki osanottajat sekä kuningaskunnasta että
Eteläjyllannista ajoretkelle.
Matkalla oli kuljettava sen kylän läpi, joka oli lähinnä Højemarkea ja
eräs nuoremmista talonomistajista sanoi:
"Kunpa silloin saisi Danebroglipun liehumaan joka ainoan talon katolle!"
"Kyllä minä siitä pidän huolta", huudahti Madsen, sillä se oli jotakin
aivan häntä varten.
"Mutta Madsen, miten sinä sen asian järjestät, joutumatta itse pulaan?"
kysyi Valdemar.
"Niin, sen voit jättää minun huolekseni", sanoi Madsen.
Hän oli aina varma asiastansa.
Tämä suuri päivä koitti ja Karen näki koko vaunujonon kummultansa.
Kun se oli kulkenut ohi, niin sitä seurasi vielä viimeisissä vaunuissa
neljä santarmia, joiden oli määrä pitää silmällä, että kaikki kävisi
hyvässä järjestyksessä.
Mutta näiden vaunujen edellä olivat tyhjät vaunut, joita Madsen ajoi.
Madsen vilkaisi Kareniin, mutta Karen ei voinut sittenkään käsittää
mikä niitä vaunuja vaivasi, sillä ne vierivät ojanreunalta toiselle ja
näyttivät niin ihmeen epäilyttäviltä.
Karen kohosi penkiltänsä.
Mutta mikä Madseniin meni? Joko hän oli humalassa tai hullu, tai — sinä
hyvä Jumala!
"Madsen, varokaa! Muuten kaadutte ojaan!" olisi Karen tahtonut huutaa,
mutta Madsen ajoi syrjään.
Hän pysähtyi äkkiä, niin että vaunut kääntyivät poikittain tielle ja
salpasivat eteenpäin pääsyn, ja sitten hän asettui nukkumaan vaunujen
pohjalle.
Madsen nukkui vanhurskauden unta.
Samassa hetkessä kohosi Danebroglippu joka ainoan tangon päähän, joita
kylässä oli ja vaunu jono kiiti hyvää kyytiä eteenpäin antaen Madsenin
nukkua teloillansa.
Riemuitsevia eläköönhuutoja kajahteli ja kaikki lapset seisoivat ovilla
ja liehuttivat pieniä Danebroglippuja.
Sillä välin Madsen yhä nukkui, eivätkä santarmit päässeet minnekään.
Kesti hyvän aikaa ennenkuin he saivat Madsenin hereille, ja kun he
vihdoin saapuivat kylään, niin ei siellä tietenkään ollut ainoatakaan
Danebroglippua näkyvissä.
Kadonneet kaikki ikäänkuin hetkellinen, mutta ihana näky!
Juhlassa jälestäpäin kohotettiin Madsenille myrskyävä eläköönhuuto.
"Sillä", sanoi vanha Frandsen, "hän oli kuitenkin yleisen hyvän vuoksi
uhrannut hyvän nimensä ja raittiin miehen maineensa."
Eräs järkevä ja vakava mies Pohjoisjyllannista, joka oli mukana
ajoretkellä, sanoi:
"Madsenin ei olisi pitänyt sitä tehdä. Se on vain lapsen leikkiä.
Ei koskaan pidä kostaa. Madsenin olisi pitänyt seisoa sellaisen
yläpuolella."
"Pitäisi sitten sanoa koirallekin, jota kiusataan ja rääkätään, että
sen pitää olla siivolla eikä murista pahantekijälle", mutisi Madsen.
"Sillä syy on tietysti koiran eikä pahantekijän."
"Minä puolustan Madsenia", sanoi Borris järkevälle miehelle.
"Eihän siitä ollut vahinkoa ristinsielullekaan, mutta monta se on
ilahduttanut. Koettaisittepa itse, te jotka viisastelette, kuukauden
tai pari. Ei voi ymmärtää mitä vääryys on, ennenkuin on sitä koettanut."
Valdemar kääntyi äkkiä miehen puoleen.
"Kuulkaa! Minäpä kerron teille jotakin! Kaarle Kustaan aikana oli myös
muutamia järkeviä tanskalaisia, jotka olivat siksi hyväntahtoisia
tai puoleksi mielettömiä, että he puolustivat väkivallantekijää,
ja sanoivat, että tanskalaiset itse olivat syypäät, koska he
salaviekkaudessaan olivat ärsyttäneet häntä. Kun herttainen Kaarle
Kustaa ahdisti Tanskaa, niin hän oikeudenmukaisesti vain torjui
väkivaltaa. Niin, sitä he sanoivat, mutta se oli valetta! Historia
voi sen todistaa. Ja kuudenkymmenenneljän jälkeen ovat ehkä jotkut
sanoneet samaa ja puolustaneet Bismarckia. Mutta se on valetta! Meillä
on historiallisia todisteita, että hän aikoja sitten oli tehnyt
kaikki suunnitelmat ja että hän sanoi: 'Me tiedämme, ettei meillä ole
oikeutta, mutta meillä on valta, ja me käytämme sitä!' Ja nyt arvelevat
jotkut teistä, että syy on meissä itsessämme. Mutta sekin on valetta!
Nyt te sen tiedätte!"
Pian kaikki osanottajat istuivat mukavasti juhla-aterian ääressä
suuressa, valkoisessa teltassa, joka oli koristettu kukilla ja
pyökinlehdillä.
Siellä pidettiin monta puhetta, siellä naurettiin ja laulettiin
sydämenpohjasta, mutta preussilainen santarmi vetelehti ulkopuolella ja
kadehti tanskalaisten hyvää tuulta.
Mitäpä hän nyt keksisi pilataksensa tätä juhlailoa?
Aterian jälkeen teltta tyhjennettiin. Oli jo myöhäistä. Pimeys
laskeutui maahan ja tilapäiset lamput sytytettiin.
Tanssi alkoi ja Madsen johti tanssia, mutta kesäyön hämäryys pimeni
pimenemistään ja lamput paloivat yhä kirkkaampina teltassa.
Mutta nyt santarmi oli keksinyt keinon ja hänelle tuli äkkiä hyvin
kiire.
Madsen pysähtyi kesken polkkaa.
"Mitä tämä merkitsee?" huusi hän. "Tuhat tulimmaista! Nyt hän sammuttaa
lamput!"
Samassa he seisoivat kaikki pilkkosen pimeässä ja täydellinen
hiljaisuus vallitsi.
"Sie waren brandfarlige" [Ne olivat tulenarkoja], kuului santarmin ääni
heidän keskuudestaan.
Ensin huudettiin, sitten naurettiin riemullisesti. Madsen ei ollut
hidas liikkeissään.
"Esille tulitikut!" käski hän.
Teltan ulkopuolella oli koko vallitus vaunuja ja pyöriä. Äkkiä kaikki
vaunu- ja polkupyörälyhdyt olivat sytytetyt ja ne muodostivat loistavan
seppeleen teltan ympärillä, ne tuikkivat kuin kiiltomadot pimeässä, ja
lyhtyjen valossa tanssi jatkui aamuvalkeamaan asti.
"Kävipä se mainiosti, sillä kaikki itikat ja kärpäset pysyivät
ulkopuolella. Paljon kiitoksia", sanoi Madsen.
Mutta santarmi kääntyi häneen selin ja oli vimmoissaan.
15.
Heinäkuun viidentenäkolmatta päivänä, Istedin[12] päivänä läksi Karen
Aabenraahon ja sieltä laivalla Sonderborgiin, jossa hänen oli määrä
vierailla sukulaisten luona pari päivää.
Ensi kertaa hän oli näin kauan poissa, mutta hänellä oli Kai mukanansa,
ja Klaus ja Bodil olivat kotona, jotta kaikki kävi hyvin.
Pikku- ja latinakoulun oppilaiden koulusoittokunta harjoitti ulkona
taivasalla ja soitti korviasärkevästi torvilla ja rummuilla:
"Schleswig-Holstein meerumschlungen" ja "Olen preussilainen!"
"Nyt ne soittivat väärin", sanoi Kai, jolla oli hyvä korva. "Äiti,
kuuluu aivan siltä kun kissat kotona naukuvat ja lehmät ammuvat."
Kun he läksivät laivalla Aabenraasta, niin Karen ihmetteli, miten sinne
oli keräytynyt niin paljon ihmisiä, ja yhä uusia tuli alas satamaan.
Kai katseli uteliaana ja suu selällään kaikkia niitä laivoja, jotka
olivat hänen ympärillään. Siellä oli paljo enemmän laivoja kuin
tavallisesti.
"Kas, kas!" huusi hän äkkiä. "Tuossa on meidän lippumme! Äiti, meidän
lippumme liehuu!"
Karen koetti saada häntä vaikenemaan ja katseli mastonhuippuja, ja
hänen sydämensä sykki ilosta hänen rinnassansa, sillä nyt hän keksi,
minne kaikkien katseet satamassa olivat suunnatut, ja miksi melkein
kaikki ihmiset olivat keräytyneet paikalle.
Se oli Danebroglippu, Danebrog taivasalla, joka liehui Jumalan
tuulessa, liehui itse Isted-päivän kunniaksi kolmessa laivassa, jotka
lepäsivät satamassa.
"Nuo laivat ovat kuningaskunnasta", sanoi joku, joka oli läsnä.
Karen kertoi sen heti Kaille, joka seurasi toisten puhetta niin pieni
kuin hän olikin.
"Jos seisoisit jonkun noiden laivojen kannella, niin olisit Tanskassa",
jatkoi Karen, "eikä siellä Saksan keisari eikä saksalainen santarmi
uskalla koskea Danebroglippuun."
Karen pani vaistomaisesti kätensä kunnioittavasti ristiin.
Sillä välin he kulkea tupruttivat hymyilevästä Aabenraavuonosta
ulommalle. He poikkesivat Eliselundiin ja Varnaesiin ja kääntyivät
vihdoin Alsin lahteen.
Kaikkialta tuli vaaleita, juhlapukuisia ihmisiä, jotka täyttivät laivan
kannen ahdinkoon asti.
Kaikkien näiden matkustajien joukossa herätti Karenin huomiota
varsinkin eräs yksinäinen olento, vanhemmanpuolinen, surupukuinen
nainen, jonka kasvoissa oli niin haikea ilme, että Karenin sydäntä
kirveli katsellessansa häntä, varsinkin kun kaikki muut olivat niin
iloisia ja tyytyväisiä.
Hän ei puhutellut ketään, eikä kukaan puhutellut häntä. Hän astui
laivan toiselta laidalta toiselle, voidakseen pitää silmällä
kumpaistakin rantaa.
Hänellä oli kartta kädessään, jota hän lakkaamatta tutki. Olisi voinut
luulla hänen pelkäävän, ettei hän ollut aivan varma asiastansa, ja
samalla hän otti nenäliinan esille ja pyyhki silmiänsä.
Näytti siltä kuin hän olisi seurannut jotakuta rakasta omaista hautaan,
ja Karen tuli vaistomaisesti niin omituisen mielialan valtaan. Hänestä
tuntui kuin hän olisi ollut mukana hautajaisissa.
Kun he kulkivat Sottrupin metsän ohi Sundevedin puolelta ja Arnkilsøren
sivuitse Alsin pohjoispuolelta, niin Karen ja hänen naapurinsa
keskustelivat hiljaisesti näiden onnettomien ja kohtaloa ratkaisevien
päivien tapahtumista.
Karenin naapurilla oli tarkka tieto asiasta. Hän selitti ja viittasi
milloin Sottrupiin, milloin Arnkilsoreen.
Tällä välin huomasi Karen, että surupukuinen nainen alituisesti
pysytteli heidän läheisyydessään, niin, jopa seurasi heitä ja kuunteli
koko sielullansa.
Äkkiä hän sanoi hiljaa kööpenhaminalaismurteella:
"Oi, sallikaa minun hiukan puhua teidän kanssanne! Minä kuulen, että te
puhutte tanskaa."
Karen katsoi hämmästyneenä häneen ja tuli ajatelleeksi lasta, joka on
joutunut vieraitten ihmisten pariin ja joka purskahtaa itkuun, kun se
odottamatta kohtaa jonkun kotolaisen.
"Me puhumme täällä kaikki tanskaa", vastasi Karen. "Vieraat vain
puhuvat saksaa."
"Todellako? Oi, Jumala teitä siitä siunatkoon!"
"Siitä teidän ei tarvitse kiittää meitä, sillä me olemme tanskalaisia."
Karenin hämmästys eneni.
"Minä mielestäni olen kuullut ainoastaan saksaa, tultuani tänne",
mutisi surupukuinen nainen puolustuksekseen.
"Missä te sitten olette ollut?"
"Minä tulin suoraan rautateitse Koldingista ja matkustan huomenna
takaisin laivalla Sonderborgista."
"No, sitten te olette puhunut ainoastaan saksalaisen tulli- ja
rautatiehenkilökunnan kanssa, mutta ei teidän olisi tarvinnut
heillekään puhua saksaa", sanoi Karen, "jos ei teillä itsellänne ole
siitä huvia."
Äkkiä hän kääntyi naisen puoleen ja kysyi melkein vastahakoisesti:
"Miksi te tulitte tänne? Koska te lähdette täältä jo huomenna, niin
miksi te lainkaan tulitte tänne?"
Nainen katsoi häneen itkettyneet silmät kyynelten vallassa.
"Minun mieheni kaatui Arnkilsøressä", kertoi hän surullisella
äänellänsä. "Ja minä tahdoin vain kerran vielä ennen kuolemaani nähdä
sitä paikkaa, missä hän kaatui, ja hänen hautaansa."
"Ja te ette ole nähnyt sitä ennen?"
"En — en ole voinut."
Hän löi tuskissaan kätensä yhteen.
"Oi, hän oli niin nuori, niin kaunis, täydessä miehuudenvoimassansa, ja
me olimme olleet vain seitsemän kuukautta naimisissa, ja nyt minä olen
viidenseitsemättä vuotias!"
Sitten hän lisäsi hiljaa:
"Ja minusta tuntuu, että nyt vasta olen oikein saattanut hänet hautaan."
He olivat molemmat ääneti.
"Äkkiä Karen, joka tunsi jonkunmoista vastenmielisyyttä naista kohtaan,
huudahti:
"Niin, sen minä ymmärrän, mutta minä en käsitä, että te hennotte niin
pian kiiruhtaa pois elävien luota. Voisi luulla maan polttavan teidän
ällänne."
Upseerinleski katsoi kummissaan eteensä.
"Elävienkö?" toisti hän.
"Niin, minä tarkoitan meitä, joiden puolesta vainajat, myös teidän
miehenne, uhrasivat henkensä. Meidän tähtemmehän he kaatuivat ja me
elämme. Välitättekö te vain kuolleista, ettekä meistä? Ette siitä,
minkä puolesta he taistelivat? Vai tuliko sekin heidän kanssansa
haudatuksi? Meitähän se nyt lähinnä koskee."
Nainen pudisti päätänsä.
"Oi, eikö se ole toivotonta?" sanoi hän valittaen.
"Ja senkö vuoksi te heti lähdette pois? No, eihän vihollinen kuitenkaan
ole teidän kintereillänne."
Valoisa hymyily ilmeni Karenin kasvoille.
"Katsokaa ympärillenne! Teidän ympärillänne on vain maanmiehiä, ja me
taistelemme samaa taistelua, kuin vainajatkin taistelivat, ja sitä
meidän lapsemme ja lastenlapsemmekin jatkavat."
Mutta nainen veti mustan harson silmilleen, peittääkseen kyyneliään, ja
Karen pudisti päätään ja poistui hänen luotaan.
Toinen hautoi vain suruisessa mielessään entisyyttä, ja kadottamaansa
onnea, toinen eli vain tulevaisuutta varten ja sen hyväksi mikä oli
takaisin voitettava.
He eivät ymmärtäneet toisiansa.
Kun Karen ja Kai nousivat maihin Sonderborgissa, niin surupukuinen
nainen nyökkäsi heille hyvästiksi ja poistui nopeasti.
"Hän menee hautausmaalle", ajatteli Karen.
"Niin, pikku Kai, tänään lasketaan monelle soturin haudalle, Istedin
sankareille, tuoreita, tuoksuvia seppeleitä."
He saapuivat suuren, punaisen talon edustalle. Portaat olivat jyrkät,
mutta asteet matalat ja kaidepuut valurautaa.
Avonaisella kadunpuolisella ovella seisoi rouva Grau, suuriruutuinen
esiliina edessään, jäykistetty päähine päässään, joka hulmusi hänen
päänsä ympärillä, ja hän kilisteli mahtavaa avainkimppuansa. Tuskin he
olivat vaihtaneet ensimäiset tervehdykset, niin vanhus huudahti:
"Niin, sinä tapaat Valdemar Borriksen täällä, Karen, sillä hän tuli
meidän isän seurassa Sottrupin kokouksesta."
Grau heitti suulaasen vaimoonsa varoittavan katseen, mutta sanottava se
oli.
Karen punastui aivan veripunaiseksi — ei ainoastaan siksi, että hän
nyt tiesi Valdemarin olevan täällä ja että tämä minä hetkenä hyvänsä
saattoi astua ovesta sisään, vaan myös sen vuoksi, että hän huomasi
toisten hämmingin.
Miten kiusallista oli istua siinä muka aivan välinpitämättömänä ja
kuitenkin hytkähtää joka kerta kun ovi avautui tai kun ulkoa käytävästä
kuului askelia.
Joka kerta kun joku tuli sisään, tuntui helpoittavalta, ettei se ollut
Valdemar, mutta vain hetkeksi, sillä kiusallinen odotus alkoi jälleen.
Niin, välistä Karen tarttui Kain käsivarteen kiinni. Jospa hän olisi
voinut juosta hänen kanssaan pois, kauas pois tuhansien peninkulmien
päähän, jotta Valdemarin ei enää olisi tarvinnut nähdä tätä hänen
uskottomuutensa näkyvää todistetta!
Uskottomuutta se oli, joskin pappi sen oli siunannut.
Hän melkein häpesi poikaa, ikäänkuin hän olisi ollut äpärä.
Ja äkkiä Karen muisti vastikään lukeneensa jossakin kirjassa, miten
nuori nainen, joka odotti ensimäistä lastansa, vei miehen, jota hän
oikeastaan oli pettänyt ja nyt rakasti koko sielullansa, katsomaan
sen lapsen kehtoa ja vaatteita, jonka hän oli lahjoittava toiselle
miehelle, ja että tämä mies katseli hellänä ja liikutettuna tätä
kaikkea. Olisi melkein voinut luulla, että tuo lapsi olisi ollut heidän
yhteinen omaisuutensa.
Sitä ei Valdemar koskaan olisi tehnyt, vaikkapa hän yhä olisi
rakastanutkin häntä. Ei, juuri senvuoksi hän ei koskaan olisi sitä
tehnyt. Karen olisi halveksinut häntä, jos hän olisi kyennyt sitä
tekemään.
Ja hän — tuo nuori vaimo. Miten arkailematon hän oli, kun hän saattoi
sitä tehdä! Se oli luonnotonta, se oli epätotta! Sellaista ei voinut
tuntea. Oi, mitä ne runoilijat saattoivat keittää kokoon! Se kirjailija
ei ollut itse sitä tuntenut. Hän ei edes aavistanut, mitä se merkitsi!
Mutta Karen sen tiesi!
Kuitenkin — aika kului, he joivat kahvia ja söivät illallista, mutta
Valdemaria ei kuulunut.
"Mikähän on voinut tapahtua?" sanoi emäntä katsellen kelloaan. "Borris
ratsasti vain Dybbolmyllärin luo, siitä on jo neljä tuntia, ja hän
aikoi tulla kotiin seitsemäksi."
"No! Hän ratsasti sillä uudella hevosella, jonka hän osti eilen", Grau
veti pari sauhua piipustansa. "Jospa ei olisi tapahtunut mitään ikävää,
sillä siihen hevoseen ei voi luottaa."
"Jeesus siunatkoon!" huudahti hänen vaimonsa.
Karen tunsi pistoksen sydämessään ja sätkähti.
Kun kello jo oli lyönyt yksitoista, eikä Valdemar vieläkään ollut
tullut, niin Grau sanoi tahtovansa lähteä Dybboliin tiedustelemaan.
Sitä ennen hänen kuitenkin piti toimittaa eräs kirje.
Sitten hän sekä hänen vaimonsa menivät huoneesta.
Karen ei voinut enää istua hiljaa pelkonsa vallassa, vaan juoksi
paljain päin Kain kanssa lauttasillalle. Hän ei malttanut ottaa hattua
päähänsä.
Niin pian kuin hän kaukaakin huomaisi Valdemarin, kiirehtisi hän heti
sisään, sillä Valdemar ei saanut mistään hinnasta häntä nähdä.
Karen seisoi siinä pidellen Kaita kädestä ja tähysteli sykkivin sydämin
ja tuskaisin silmin pitkin lauttasillan koko pituutta ja Dybboliin
vievää mäkeä.
"Ketä me katselemme?" kysyi Kai.
Karen ei vastannut.
Ei ainoatakaan sielua näkynyt sillalla eikä maantiellä. Oli jo
jokseenkin myöhäinen ilta ja yövahti tuli käyden häntä vastaan.
Hän oli kotoisin Borrisgaardista ja tervehti Karenia, aikoen ryhtyä
pieneen keskusteluun hänen kanssansa.
Mutta Karen ei voinut puhua. Hänen sydämensä sykki niin kovasti, ettei
hän voinut saada ainoatakaan sanaa suustansa.
"Minä tahdon mennä sillalle", sanoi Kai.
"Ei, ei, sinä jäät tänne! Me käännymme kohta kotiin!"
Ja Karen piteli lujemmin hänen kädestään kiinni.
"Ketä me odotamme?" kysyi Kai jälleen, jonka mielestä äidin käsi
puristi häntä kuin ruuvi.
"Setä Valdemaria."
"Minä en kärsi häntä", huudahti Kai koko mustasukkaisen lapsensielunsa
suoruudella.
Äkkiä kuului nopeata kavionkapsetta mäenrinteeltä.
Karen sätkähti ja näki samassa ruskean oriin ilman ratsastajaa kiitävän
aika nelistä alas sillalle, harja liehuen ilmassa ja silmät hurjina.
"Tuolla on hevonen! Tuolla on hevonen!" huusi Kai riemuiten, mutta
Karen riuhtaisi hänet syrjään.
"Se on, Jumala paratkoon, Valdemar Borriksen uusi hevonen!" keskeytti
yövahti. "Minä tunnen sen ristiluun!"
Karenilta hävisi mielenmaltti kokonaan hätäillessään rakastetun miehen
hengen puolesta.
Hän unohti kaikki ympärillään, päästi lapsen käden irti ja riensi pelon
ajamana sillalle, näkemättä ja kuulematta yövahdin varoitushuutoa,
käsittämättä mitään muuta kuin tätä ainoaa ajatusta:
"Hän makaa tiellä, hän on hengenvaarassa, hän on kuollut! Minä rakastan
häntä! Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!"
Tiedottomana rakkauden tuottamassa sieluntuskassaan hän ei huomannut
myöskään, että pikku Kai juoksi hänen kintereillään.
Kai ei tahtonut jäädä yksin seisomaan, hän tahtoi mukaan ja koetti
saavuttaa äitiänsä.
Kavioidenkapse kumahteli jo sillalla, ja yövahtikin tuli juosten,
vaikka hän olikin jo hiukan jäykkä jaloistansa eikä sen vuoksi voinut
liikkua rivakasti, ja hän näki, mitä Karen, silmittömästi juostessansa,
— olisi voinut luulla että pelko olisi antanut hänelle siivet, — ei
voinut huomata.
Mies, joka ajaessaan hevosta takaa varmaan oli kulkenut oikotietä, tuli
nimittäin samalla kertaa kuin oriskin sillalle ja seurasi sen jäljessä.
Hevonen oli jo kiitänyt Karenin ohi, mutta Karen ei pysähtynyt, vaan
juoksi suoraan nuoren miehen syliin.
"Mikä on hätänä, Karen Jürgens?" Se oli Valdemar.
"Hevonen", voihkui hän hengästyneenä. "Hevonen!"
Mutta Borris ei kuunnellut häntä. Hän juoksi edelleen, niinkuin elämä
olisi riippunut hänen reippaudestansa, hän juoksi Karenin ohi, sillä
hän oli nähnyt jotakin, mille Karen oli kääntänyt selkänsä. Kuului
lapsen sydäntä särkevä tuskanhuudahdus ja yövahdin vieläkin kovempi
huuto.
Kauhistuneena Karen kääntyi taakseen ja näki Kain, joka oli
kompastunut, ja makasi pelokkaana jalkojaan sätkytellen keskellä siltaa.
Hän näki pillastuneen hevosen ilmaan kohotetun, raudoitetun kavion
lapsen pään yläpuolella ja Valdemarin, joka sivulta hyökkäsi heidän
väliinsä, tarttui suitsiin kiinni ja jättiläisvoimalla pakoitti hevosen
takajaloilleen.
"Ottakaa pois hänet! Ottakaa pois hänet!" huusi Valdemar.
Kuin salama kiiti Karen paikalle ja riisti Kain luokseen, ja
Valdemar hyppäsi hevosen selkään antaen sen tuntea kannuksiaan ja
ratsastuspiiskaansa, kunnes se kaikki jäsenet vapisevina seisoi hiljaa
ja äkkiä näytti yhtä lauhkealta kuin lammas.
"Hullu hevonen", sanoi Valdemar, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
"Tallirenki ei voinut sitä hallita."
Valdemar pakoitti sitä eteenpäin ja ratsasti tasaista ravia
Sonderborgiin.
Mutta Karen jäi sillalle seisomaan nojautuen käsikaiteesen ja puristi
itkevän Kain rintaansa vasten.
Hänen silmissään kaikki hämärsi ja hänen korvansa suhisivat. Hänen
rintansa työskenteli raskaasti. Hänen aivojensa läpi kiiti ajatus:
"Minä olin jättänyt lapseni! Minä olin jättänyt lapseni! Jumala
antakoon sen minulle anteeksi! Unohdin kaikki hänen tähtensä — yksin
lapsenikin! Jumala olisi voinut rangaista minua, mutta hän ei sitä
tehnyt. — Oi, älä itke niin kovasti, Kai, olethan sinä äidin luona!
Äiti ei enää koskaan jätä sinua — ei koskaan maailmassa! Ei koskaan
maailmassa!"
Ja hän näki hengessään pelon kauhistamien silmiensä edessä lapsen
tumman kiharapään veren tahraamana ja hevosen kavioiden murskaamana.
Mutta samassa virtasi tulivirta hänen ruumiinsa ja sielunsa läpi,
valtava kiitollisuuden tunne silti miestä kohtaan, jota hän rakasti,
sen vuoksi että hän oli pelastanut hänen poikansa.
"Niin, olipa se vähällä tosiaankin, pikku rouva", sanoi yövartia. "Enkö
minä saa kantaa poikaa?"
"Ei, ei! Kiitos, kiitos! Minä en henno päästää häntä!"
Ja hän kantoi aarteensa kotiin onnellisen ilon valtaamana, jota hän ei
ollut tuntenut synnyttäessään hänet.
Hän oli saanut pojan nyt toistamiseen, ja Valdemar, hän oli nyt sen
antanut hänelle.
Kun Karen tuli käytävään lapsi sylissänsä, niin hän huomasi pian, ettei
Valdemar ollut kertonut mitään.
Karenkaan ei sanonut mitään, sillä hän arveli, että sen pitäisi jäädä
salaisuudeksi heidän kesken. Hän ei muistanut silloin, että yövahtikin
oli sen nähnyt.
"Hyväinen aika, mitäs tämä nyt merkitsee?" huudahti rouva Grau.
"Valdemar tahtoo vielä tänä iltana lähteä kotiin. Jumala tiesi, mikä
häntä oikein vaivaa? Eikä hän huoli ruuastakaan. Mitä se sitten
merkitsee? Niin, niin, hän sanoo syöneensä myllärin luona. Onkos sekin
laita tulla rehellisten ihmisten luo, eikä huolia heidän hyvästä
ruuastansa? Olihan minulla vielä jäljellä niin mainion hyvää parsaa,
todellakin erinomaista parsaa. Oikein sääli ja häpeä!"
Vanha, vieraanvarainen nainen kilisteli avainkimppuansa ja kiiruhti
hakemaan miestänsä.
Mutta Karen meni sisään huoneesen Kain kanssa. Lapsi oli kietonut
pyöreät käsivartensa äidin kaulaan, ikäänkuin hän ei koskaan enää
aikoisi irroittaa niitä, sillä olihan hän hänen äitinsä. Poika nukkui
nojaten päätään äidin olkapäähän.
"Valdemar", sanoi Karen.
Borris käännähti. Hän tunsi pistoksen sydämessään kuullessaan Karenin
äänen soinnun.
Mutta Valdemarin kasvot eivät ilmaisseet mitään. Ne olivat kokonaan
suljetut.
Karen olisi voinut sanoa:
"Minä tiedän, että sinä pakenet meitä, Valdemar, sillä sinä et tahdo,
että me olisimme sinulle kiitollisuuden velassa."
Hän ei sanonut sitä kuitenkaan, mutta hänen äidinrakkautensa kohosi
täydessä voimassaan Valdemaria kohtaan ja hän katsoi häntä suoraan
silmiin.
"Valdemar", sanoi Karen, "äidin kiitosta et voi työntää luotasi. Ja
vieläkin vähemmän saat sitä tehdä sen vuoksi, että minä unohdin Kain
sinun tähtesi, ja luullessani sinua onnettomuuden kohdanneen, juoksin
kuolemantuskassani pois hänen luotaan, löytääkseni sinut. Jumala
antakoon sen minulle anteeksi. Kiitos, Valdemar."
Ja Karen meni pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
Valdemar seisoi hetken aikaa ja koetti tointua, mutta huone hänen
mielestään pyöri ympäri.
Kun hän ratsasti kotiin tyynessä kesäillassa Dybbølin kautta, niin
hän näki koko ajan Karenin kalmankalpeat kasvot edessään, sellaisena
kuin hän tuskansa valtaamana oli tullut häntä vastaan lauttasillalla,
paljaspäisenä, hapset juoksusta hajallaan.
Hänen sydäntänsä vihloi ajatellessaan sitä. Tämä itsepintainen sydän,
joka janosi hänen rakkauttansa, ja kuitenkin halveksien työnsi sen
luotaan.
Miksikä mies ei voi sietää, että nainen sanoo hänelle rakastavansa
häntä, ennenkuin mies on sitä häneltä kysynyt?
Hyi! Eikö hänellä olisi samaa ihmisoikeutta kuin miehelläkin?
Niin, aivan oikein! Tämä epätoivoinen, itsepäinen sydän, uskollinen
rakkaudessansa, sillä se ei tahtonut antaa repiä itseänsä rikki, ja
uskollinen katkerassa vihassaan.
Se ei koskaan tahtonut unohtaa, että toinen oli omistanut Karenin ennen
häntä. Ei koskaan, ei koskaan hän voittaisi tätä tunnettansa, kaikkein
vähimmin silloin kun hän sulkisi hänet syliinsä.
Valdemar Borris pisti kannukset hevosensa kylkiin ja ajoi nelistäen
eteenpäin.
Mutta eikö hän ollut enimmin julma itseänsä kohtaan? Ja eikö itse
asiassa ollut hänen oma syynsä, ettei hän sillä kertaa ollut voinut
voittaa arkuuttansa ja päästää rakkauttansa valloilleen, niin että
Karenkin olisi sen tuntenut?
Olihan Karen hänessä nähnyt vain kylmäverisen serkun voimatta huomata
hänessä rakastajaa, ja olihan vieraan miehen täytynyt tulla opettamaan
hänelle mitä rakkaus oli?
Hänen omaa syytänsä se oli, hänen syytään!
Ja tämä ajatus ajoi häntä eteenpäin yhä kovemmalla vauhdilla.
Yön kuluessa valtasi hänet uusi tunne: se tunne, että jollei hän olisi
saanut poikaa pelastetuksi, niin hän olisi koko elämänsä ajan tuntenut
olevansa miesmurhaaja.
Ei sen vuoksi, että hänen hevosensa olisi tullut syypääksi pojan
kuolemaan, eikä senkään vuoksi, että hän koskaan olisi toivonut pojan
kuolemaa, mutta siksi, että hän koko sielustaan oli toivonut, ettei
sitä poikaa olisi ollut olemassa.
Ja nyt hän oli nähnyt hänet suuressa hengenvaarassa aivan silmiensä
edessä ja tuntenut, että hän mielemmin olisi huutanut kuolemalle:
"Ota minut! Älä ota lasta!" kuin olisi tahtonut nähdä hevosenkavion
musertavan tuon lapsen päätä.
No, niin! Sitä kiirastulta hänen tuli kai kestää! Miten voisin vihata
sitä ihmistä, jonka hengen olen pelastanut?
Hänet valtasi äkkiä halu kerran nostaa tuo lapsi syliinsä ja sanoa:
"Sinulle ainakaan ei minulla ole mitään anteeksi annettavaa."
Hiljaisessa yössä, joka vaipui yhä syvemmälle yli Sundevedin, hän kuuli
edelleen ratsastaessaan vain sovinnollisia ääniä:
"Sille, joka minua vastaan on rikkonut, tulee minun anteeksi antaa."
Satakielet, jotka tänä vuonna vielä juhannuksen jälkeenkin
visertelivät, soinnuttivat viehkeitä rakkausliverryksiäan yli niittyjen
ja ketojen, ja hänen mieleensä tunkeutui säteilevä valo: Hän oli
sittenkin ennen kaikkia muita Karenin ajatuksissa! Karen oli unohtanut
pojankin hänen tähtensä!
Salaperäisenä levisi maisema hänen ympärillään.
Vuoriseudussa on jotakin vankkaa ja käsiintuntuvaa, mutta tätä
luonnonkauneutta ei voinut kosketella eikä tunnustella.
"Se voisi kadota sumuun ja utuun, jos hengittäisikin siihen", ajatteli
hän.
Unikkojen maa!
Maa, jossa tätä nykyä Danebroglippu ei saa liehua, mutta jossa punaiset
Danebrogunikot leviävät yhä laajemmalle.
Maa, jossa talonpoika sanoo:
"Jos minulla ei ole oikeutta nostaa oma lippuni tankoon, niin
Danebroglipun värit kasvakoot maasta, sillä maa on minun!"
Voimakas, sitkeä Juutilainen istui tanakan, Juutilaisen hevosen
selässä, aivan kuin hän ja hevonen olisivat olleet juotetut yhteen.
Kaviot iskivät kovaäänisesti yön hiljaisuudessa kovaa tietä vasten.
Hänen kansansa satujenmaailma heräsi hänen rinnassansa ja tuhannet
äänet puhuivat luonnon pidätellessä henkeään ja kuunnellessa.
Hän olisi voinut huutaa Karenin nimen niin ääneen, että mäet ja talot
Sundevedissa olisivat kajahdelleet.
16.
Kun Karen tuli kotiin, niin hän ei ensiksi aikonut kertoa mitään, mutta
nähdessään rakkaan äitinsä, hänestä tuntui väärältä olla kertomatta
hänelle rehellisesti ja suoraan mitä Sonderborgissa oli tapahtunut.
Ja hän ei kertonut yksin Kaista, vaan myöskin itsestänsä.
Kun hän painettuaan päänsä äidin helmaan, oli lopettanut
tunnustuksensa, niin rouva Grunnet kumartui hänen ylitsensä, itki
yhdessä hänen kanssansa ja suuteli häntä.