Mutta hän ei sanonut muuta kuin: "Herra olkoon teidän kanssanne!"

Rouva Grunnet kertoi rouva Borrikselle, että Valdemar oli pelastanut

Kain, mutta mitään muuta hän ei sanonut.

Rouva Borris ei puhunut siitä kellekään, ei edes Valdemarille, sillä

kun tämä itse ei kertonut mitään, niin tiesiväthän he siitä, että hän

mieluimmin tahtoi olla vaiti.

Mutta rouva Borris katsoi poikaansa ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa:

"Jumalan kiitos, rakas, rakas poikani! Suuri paino keveni sydämeltäni."

Ja hän huokasi syvään keventynein mielin.

Karen tarttui taas työhönsä uudella voimalla. Kiitollisuus Jumalaa ja

Valdemaria kohtaan antoi hänelle uutta eloa.

"Minusta tuntuu, että samalla kuin Valdemar pelasti Kain hengen,

minäkin sain hänen anteeksiantamuksensa."

"Melkein kyllä, sen voipi tosiaankin sanoa", vastasi äiti.

Mutta Karen tyytyi tällä haavaa omaan suureen rakkauteensa, ja se

oli muuttunut niin nöyräksi, kaikista vaatimuksista vapaaksi, sillä:

"olihan syy kokonaan hänen!" — niin että hän mielestään koko elämänsä

ajan olisi voinut kätkeä sydämeensä tämän poloisen hyljätyn rakkautensa.

Tämä nöyryys häikäisi siten hänen silmänsä, niin ettei hänelle

tulevaisuudessakaan siintänyt vähintäkään toivoa.

Syksy oli jälleen tullut; syksy 1900. Tuhansittain pääskysiä istui

sähkölennätin- ja telefoonilangoilla korkealla talojen kattojen

yläpuolella.

Elonkorjuu oli täydessä vauhdissa ja pian pellot olivat tyhjinä.

Paalut, jotka olivat vajotettu veteen sataman ulkopuolella,

puhdistettiin, sillä niihin oli tarttunut raakkuja, ja ne kävivät

erittäin, hyvin kaupaksi.

Nuorella väellä oli kiire kerätä pähkinöitä metsistä ja aitauksista.

Sinivattuja ei ollut yhtä paljon kuin tavallisesti, sillä oli ollut

kovin kuivaa.

"Sinivattuja pitäisi oikeastaan poimia ennen määräpäivää, muuten peikot

rasvaavat niillä seitsenpeninkulmasaappaansa", sanoi Klaus.

Sen johdosta Kai ja Ebbe liikuttivat pieniä käsiään hyvin nopeasti,

sillä he pitivät kumpikin paljo sinivattuhillosta.

Hämähäkin verkot kutoutuivat ruusuihin, resedoihin ja orvokkeihin

puutarhassa, mehiläisillä oli kova kiire, mutta Klaus ei voinut

sittenkään käsittää, että puitten alla oli jo suuria läjiä karisseita

lehtiä.

"Hatut päästä heisipuun edessä!" huusi hän. "Heisipuu heisipuun

vieressä kaikissa aitauksissa. Voittekos nähdä pojat? Niin tyytyväisenä

ja ahtaalla se seisoo syvimmässä varjossa. Vaikka hakkaisi sen pois

kuinka usein hyvänsä, niin siihen se heti taas ilmestyy ja alkaa

kukkia. Ja tiedättekö, mitä niistä kukista sanotaan? Niin, ne ovat

parhaita ilmanennustajia, mitä on olemassa. Jos niiden tuoksu on hyvin

voimakas ja makea, niin sade pian alkaa virtailla alas."

Klaus oli kansanrunoilija, lapio ja kuokka olkapäällä hänelle kaikki

oli elollista.

Puut puhuivat ja kukat puhuivat, linnut runoilivat, eläimet aprikoivat,

ja hyönteiset ja mateliaat ajattelivat maailman menoa.

Ja hän itse oli niiden kaikkien hyvä ystävä ja ymmärsi niitä.

He poimivat jonkun verran heisipuunkukkia ja ripustivat kimpuissa

niitä kuivamaan, ja kun kypsät marjat riippuivat raskaissa, mustissa

rypäleissä, niin pidettiin korjuujuhlaa.

Kesken kaikkea tätä korjuuiloa ja korjuukiirettä astui eräänä kirkkaana

päivänä santarmi täysissä tamineissaan Egtvedin lehtikujaa pitkin.

Saattoi nähdä, että hän jätti haasteen. Sieltä hän kääntyi oikealle ja

marssi Borrisgaardiin.

"Mitä pahaa heillä nyt on mielessä?" kulki sana suusta suuhun.

"Minä olen saanut haasteen Kai Jürgensin holhoojana", sanoi Borris

äidillensä. "Minun täytyy mennä nimismiehenvirastoon."

"Mistähän on kysymys?" tuumi hän itseksensä ajaen pyörällänsä, sydämen

tykyttäessä rinnassa.

Pääskyset lentelivät alhaalla maita myöten hänen ympärillään. Ne

liitelivät aivan tien poikki pyörän editse ja räpyttelivät piipotellen

teräväpäisiä siipiään, jotka koskettelivat maata.

"Me saamme sadetta! Me saamme sadetta!" ajatteli hän kesken kaikkea.

Sähkölennätinlangat suhisivat ja lauloivat kimakalla, hienolla äänellä.

"Ilma muuttuu", mutisi hän. "Jo parin kolmen tunnin kuluttua."

"Mistä on kysymys?" kysyi hän ylipoliisikonstaapelilta, joka oli

korkein santarmeista.

Valdemar hyppäsi alas pyörältä ja asetti sen seinää vasten.

Ylipoliisikonstaapeli, joka aina näytti ikäänkuin haluavan syödä

ihmiset suuhunsa, mutisi vain jotakin käsittämätöntä ja siveli

vahattuja viiksiään.

Kun Borris astui nimismiehenvirastoon, niin hän näki Karenin seisovan

alituomarin edessä.

Hänellä oli harmaa tomuvaippa yllään ja tummat kähärät ympäröivät

niinkuin tavallisesti pientä, pyöreää, korkeaa olkihattua.

Borris säpsähti ja tunsi kalpenevansa. Sillä tavalla veri äkkiä poistui

hänen kasvoiltansa.

Kun Valdemar tuli lähemmäksi, niin Karen kääntyi hänen puoleensa.

Valdemar kääntyi myös häneen. Hetken aikaa kumpainenkin, äiti ja

holhooja katsoivat toisiaan kasvoihin ja molemmat tunsivat ihmeeksensä,

että olosuhteet olivat heitä itseänsä voimakkaammat ja pakoittivat

heidät yhteen.

Mutta alituomarilla oli sananvuoro.

"Minä kieltä vielä yksi kerta", sanoi hän kovalla äänellä. "Te anna

teidän pieni poika oppia Isämeitä tanskan kieli ja te opeta hän tanskan

laulu. Te ei saa."

"Ne ovat Ingemannin aamu- ja iltalauluja sekä pieniä lastenlauluja",

sanoi Karen, joka olisi ollut hyvin halukas nauramaan. "Hän laulaa

haikarasta ja kanoista. Hän laulaa myös jäniksestä ja ketusta."

"Sitä te ei saa!" huusi alituomari vihaisesti. "Teidän poika on saksan

poika. Hän on saksan poika ja hän pitä kasvattaa saksa."

"Sitä minä en voi", vastasi Karen. "Minä en ole saksalainen."

Hän oli kalpea, mutta levollinen.

"Ach so! Niin, sitten te ei kykene se tehtävä. Te ei voi anta hyvä,

järkevä kasvatus. Se olla suurta ja ihana, kun kasvatta saksan poika,

se olla omatuntovelvollisuus, kansalaisvelvollisuus. Minä otta pois

teiltä — kuuletkos! — otta pois teiltä vanhempioikeus!"

Borris oikaisi itseään vaistomaisesti. Nyt hän tunsi Karenin silmät!

Nuo silmät salamoivat.

"Se on mahdotonta, herra tuomari! Se on mahdotonta!" huusi Karen.

"Mahdotonta? Saa nähdä! Saa nähdä!"

"Herra tuomari!" sanoi Valdemar. "Minun täytyy huomauttaa teille, että

me voimme kadottaa vanhemmanoikeutemme ainoastaan siinä tapauksessa,

että me rääkkäämme lastamme tai viettelemme sen pahuuteen, tai kun emme

pidä huolta sen elättämisestä."

"Eikö se olla lapsen rääkkäys? Hänen isä olla saksa. Saksalaisuuden

nimessä minä käske, että toe holhoojana kieltä häntä anta lapsi lukea

isämeitii ja laulaa laulu tanskan kieli. Te kieltä häntä. Hören sie

mal! [Kuulkaapas!] Te kieltä häntä."

Valdemar kääntyi tuomarin puoleen.

"Ei", sanoi hän lujasti. "Vaikka itse olisin saksalainen, niin

häpäisisin ja käyttäisin väärin holhoojanoikeuttani, jos tekisin itseni

syypääksi niin kuulumattomaan hävyttömyyteen, sekaantumalla äidin

pyhimpiin oikeuksiin."

"Ach so! Ach so! Ja te ette tahdo teke sitä?"

"Niin, minä en tahdo sitä tehdä."

"Oikkein hyvä! Oikkein hyvä! Te olla vapa holhoojatoimi, se annetaan

hyvä saksan mies. Ja te, Frau Jürgens", tuomari kääntyi kiukkuisena

Kareniin, "holhoojalain kaksikymmentäkahdeksan pykälä anta minulle

oikeus otta leski pois vanhempioikeus ja minä otta te se oikeus!"

"Se on väärin! Se on väärin!" huudahti Karen. "Kuinka voi tehdä

leskille jotakin, jota isille ei voi tehdä? Eikö kukaan sitte kysy

äitiä? Eikö teillä itsellänne ole vaimo, herra tuomari? Ja eikö hän ole

äiti? Ettekö te hänessä kunnioita kaikkia äitejä? Ja, herra tuomari,

herra tuomari, mitä te sanoisitte, mitä te tekisitte, jos tanskalainen

kieltäisi häntä rukoilemasta Isä meidän rukousta lapsensa kanssa? Oi

Jumalani, oi Jumalani, eipä luulisi olevansa täällä kristityssä maassa!"

Borris katsoi lakkaamatta Kareniin, siinä kun hän seisoi puolustaen

tanskalaista äidinoikeuttansa.

Hän muuttui aivan uudeksi ihmiseksi Valdemarin silmissä. Sitä Karenia

hän ei ollut koskaan tuntenut.

Mitä sääliä hän tunsikaan tätä äitiä ja hänen lastansa kohtaan!

Ja hänen miehenä täytyi seisoa tässä avuttomana ja katsella miten

toisen kalleinta ihmisoikeutta loukattiin, voimatta suojella häntä!

Väristys kulki hänen ruumiinsa läpi kiireestä kantapäähän asti, ja

hänen ritarillisuutensa joutui kovaan tuskaan.

"Olen pahoillani: minä en voinut sitä auttaa", sanoi Valdemar, kun he

olivat ulkopuolella.

Karen katsahti häneen, mutta ei voinut kyyneliltä nähdä häntä.

"Sinä autoit kerran", vastasi Karen kääntyen pois ja läksi.

Valdemar katsoi hänen jälkeensä. Kumpikin meni omaa tietään.

"Minä olen siis päässyt vapaaksi minulle tyrkytetystä Ruprecht

Jürgensin pojan holhousvelvollisuudesta", ajatteli hän. "Se painosti

minua, aivan kuin minulla olisi ollut raskas taakka selässäni, josta

en voinut vapautua. Nyt minusta kai tuntuu keveältä? Viimeinen side on

lauennut!"

Mutta hän ei tiennyt, mistä se tuli: äkkiä hänestä tuntui, niinkuin hän

olisi tullut niin ihmeen köyhäksi.

Mutta Karen ajatteli:

"Miksi linnut visertelevät? Miksi linnut visertävät onnesta, jota

minä en saavuttanut? Miksi aurinko paistaa ja miksi ruusut tuoksuvat?

Itse olen omalla kädelläni karkoittanut auringonpaisteen ja taittanut

ruusut. Minä en tiennyt mikä onni minua odotti. Kaikki on surkeata,

harmaata ja kuihtunutta. Ihminen on oman onnensa seppä, eikä silloin

ole valittamisen syytä."

Ja hän hyräili yhä uudelleen ja uudelleen vanhan laulun kertoa, jonka

hän kerran oli kuullut, hän ei itsekään tiennyt missä:

"Ruusunkukat kuoli, ruusunkukat kuoli,

ja linnut vaientui."

"Äiti, oletko kuullut? Oi, rakas, rakas äiti, oletko kuullut?" kysyi

Karen tullessaan kotiin.

Äiti seisoi näet ovessa häntä vastassa. Hän oli saapunut Karenin

poissaollessa.

"Minä sain aamulla vihiä siitä, että jotakin oli tekeillä", vastasi

rouva Grunnet ja vei Karenin sisään, "ja minäpä tiedän kuka on

holhoojaksikin valittu."

Karen kääntyi äkisti ja tarttui äidin molempiin käsiin.

"Tiedätkö sinä? Kuka sitten?" kysyi hän henkeään pidätellen.

"Ota se tyynesti, pikku Karen! Oi, ota tyynesti, kultaseni! Sillä sehän

on Winberg."

"Winberg!" huudahti Karen ja päästi äidin kädet irti.

Karen tuijotti äitiin, eikä voinut uskoa korviaan.

"Winberg! Winberg! Kaikki oli siis selvää jo edeltäkäsin! Se oli

edeltäpäin päätetty! Winberg! He ovat vain ilvehtineet minun kanssani!

Winberg! Hyvä Jumala, Winberg! Oman suvun luopio! Kai! Kai!"

Poika tuli juosten, ja voimakkaana suuttumuksensa vallassa Karen

nosti hänet korkealle ilmaan, ikäänkuin hän olisi kohottanut lasta

äänettömästi vedoten taivaan suurta tuomaria kohti.

"Voisiko muka kukaan ihminen riistää minulta äidinoikeuttani sinuun,

lapseni! Sinuthan Jumala antoi minulle, kun synnytin sinut oman henkeni

uhalla!"

Ja hän nauroi tämän ajatuksen naurettavuutta ja mahdottomuutta.

"Tuossa Winberg tulee! Hillitse itseäsi, Karen", huudahti äkkiä rouva

Grunnet ja vei Kain mukanaan kyökkiin.

"Hänellä on kiire", sanoi Karen, joka ojensi itseään ja käänsi

salamoivat silmänsä ovea kohti.

Karen kuuli hänen raskaan, vetelehtävän käyntinsä ulkopuolelta ja hän

veti vaistomaisesti henkeään.

Ovi avautui.

"Sinäkö se olet, Winberg?" kysyi Karen ja painoi ristiinlasketut

käsivartensa rintaansa vasten hillitäkseen kovaa sydämentykytystään.

Siinä hän seisoi — lihavana, kumaraselkäisenä, suuret pussit silmien

alla.

"Minä kuulen, että sinusta äkkiä on tullut saksalainen."

Winberg vilkutti silmiään ja rykäisi lakkaamatta, kierrellen

hatunlieriään leveitten peukaloittensa välissä.

"Niin, syy on kokonaan sinun, Karen", sano Winberg istuutuen. "Minkä

kylvää, sen saa niittää Sinun olisi pitänyt luvata."

"Sinä tarkoitat: luvata jotakin, jota en olisi voinut pitää?"

Winberg vilkutti silmiään.

"No niin, eihän sillä niin tarkkaa väliä ole. Täytyy tunnustella maata

sormella ja huomata missä ollaan."

"Niin, me olemme Eteläjyllannissa", vastasi Karen. "Minä luulen, että

me tuntisimme sen maan."

"Mitä hyötyä siitä on? Mitä hyötyä siitä on? Ei se siitä sen paremmaksi

tule. Meidän täytyy puraista hapanta omenaa, Jumala paratkoon. Vahvempi

on aina vahvempi, pantakoon hän minne hyvänsä."

Karen kääntyi hitaasti katsoen häneen.

Häntä inhotti tuo mies aivan kuin myrkyllinen, limainen eläin, joka oli

päässyt ovesta sisään.

"Sinulta puuttuu voimakasta verta, Winberg", sanoi hän. "Minä sanon

mikä sinua vaivaa. Sinun ajatuksesi ovat kalvakkoja, sairaaloisia. Minä

vihaan niitä!"

Winberg rykäisi, vilkutti taaskin silmiään ja liikahteli tuolillaan.

"Mitä sinä oikeastaan tahdot, Winberg? Odotatko jotakin virkaa, vai

toivotko lainaa saksalaisesta pankista?"

Hän vastasi luoden silmänurkistaan monta epävarmaa katsetta sivuillensa:

"Sinä saat nyt totella minua, olkoon se sinulle sitten mieliksi tai ei."

Karen astui häntä kohti ja pysähtyi aivan hänen eteensä.

"Minä sanon sinulle jotakin, Winberg. Tässä ottelussa sinä et pitkälle

pääse. Sinä et voi koskaan tunkeutua siihen salakammioon, jossa äiti ja

lapsi ovat kahden, — et koskaan! Sinä et voi tehdä mahdottomuuksia."

Winberg nousi ylös ja katseli Karenia, uskaltamatta kohdata hänen

katsettansa.

Hän aavisti äkkiä hämärästi, kuinka hyvä olisi olla, jos selkä olisi

noin taipumaton, ja jolleivät kaikki tuhannet arvelut ja varovaisuudet

olisi kiusaamassa ihmistä melkein hengiltä.

Hän kadehti Karenia, ja kateus muuttui hänessä vihaksi.

"Niin, saadaanpa nähdä."

Winberg rypisteli hattuansa, seisoi hetken aikaa paikoillaan, rykäisi

ja läksi pois.

"Sinun ei olisi pitänyt ärsyttää häntä", sanoi rouva Grunnet, joka oli

kuullut kaikki kyökkiin, sillä he olivat puhuneet hyvin äänekkäästi.

"Sinun olisi pitänyt varoa sanojasi."

"Sitten sinä et tunne Winbergiä, äiti. Hän on pelkuri."

"Mutta pelkurikin voi pistää."

17.

Valdemar Borris antoi katseensa kulkea aikoja sitten korjattujen

maitten yli, jotka pehmeinä multa-aaltoina ulottuivat aina korkealla

sijaitseviin myllyihin asti.

Oli myöhäinen ilta; myllynsiivet törröttivät liikkumattomina ilmassa,

mutta majakat loistivat ja vilkkuivat lakkaamatta Itämeren puolella.

Hän seisoi syviin ajatuksiinsa vaipuneena ja ajatteli, mitä nämät kaksi

vuotta olivat Eteläjyllannille tuoneet mukanansa.

Vuonna 1900 ei tosin ollut yhtä paljon karkoituksia kuin vuonna 1899,

mutta preussilaiset olivat varmaan kilpajuoksussa hengästyneet ja

tahtoivat vetää henkeä.

"He lepäsivät hiukan, ennenkuin he taas tarttuivat kiinni", oli Madsen

sanonut.

Vähemmän nykyään oli kuulunut vanhempien oikeuksien riistämisestäkin

kuin edellisenä vuonna.

1900 saattoi kai lähinnä ylpeillä sodasta, jota käytiin palvelusrenkinä

olevia koulupoikia ja niitä käsityöläisiä vastaan, jotka olivat

Tanskan alamaisia ja joita sen vuoksi kiellettiin työskentelemästä

tanskalaismielisten luona.

Niin, 1900:n omallatunnolla oli vieläkin enemmän. Yhä suuremmaksi

kasvoi vaino, joka kohtasi yhdistyksiä ja kokouksia.

Lopulta ei voinut saada kattoa päänsä päälle, sillä vaikka monet

rohkeat krouvin isännät panivat vastaan, kun poliisi kielsi heitä

vuokraamasta huoneustoja omille maanmiehilleen, niin täytyi sittenkin

useimpien taipua, kun uhattiin heiltä riistää heidän elinkeinonsa,

uhattiin ottaa pois heiltä heidän oikeutensa, kun uhattiin heitä

uusilla rasituksilla ja jos jollakin.

Ja leipähän tässä oli kysymyksessä.

Jos uusi kokoushuone aiottiin ottaa käytäntöön, niin se julistettiin

kelpaamattomaksi, eikä sitä saatu käyttää.

Kaikkien teiden varsilla, jotka johtivat rajan yli kuningaskuntaan, oli

asetettu santarmeja merkitsemään muistiin niiden nimiä, jotka läksivät

kokouksiin tai näyttelyihin kuningaskuntaan.

Mutta samalla kuin tämä kaikki tapahtui, -Valdemarin vakavat kasvot

vetäytyivät melkein hymyyn — onnistui erään saksalaisen tiedemiehen

selittää latinalainen kirjoitus Slesvigin ikivanhan tuomiokirkon

Pietarin ovella.

Ja mitä tämä 750 vuoden vanha kirjoitus sisälsi?

Niin, se sanoi suoraan, ja saksalaisen oli ollut pakko kääntää se:

"Karkoita pois saksalainen, maailman hurja tyranni, ja kutsu takaisin

ne, jotka Pyhää Pietaria kunnioittaen palvelevat."

Ja 1901!

Niin, se oli tosin vapauttanut heidät herra v. Kölleristä, joka nyt oli

kohonnut valtioministeriksi ja valtiosihteeriksi Elsas-Lothringenissa,

mutta eivätpä olot siltä parantuneet. Joku toinenhan tulisi hänen

sijaansa, ja tämä olisi kai luultavasti samanlainen.

Itämereltä kuului laukauksia. Valdemar kääntyi sinne kohti, mistä

laukaukset kuuluivat, ja tuijotti hetken aikaa punaisia lyhtyjä, jotka

kohosivat puiden latvojen yläpuolella juuri siinä, missä saksalaiset

sotalaivat pitivät ampumaharjoituksiaan. Äkkiä välähti sähkövalo. "Ne

ampuvat pimeänkin tultua, nuo herrat!" mutisi hän.

"Karkoita pois saksalainen, maailman hurja tyranni, ja kutsu takaisin

ne, jotka Pyhää Pietaria kunnioittaen palvelevat!"

"Pyhän Pietarin sijaan me asetamme vanhurskauden", ajatteli Borris. "Se

soveltui 750 vuotta sitten, se soveltuu myös vuonna 1901."

Ja hän astui hitaammin ylös portaita, kuin mitä hänellä oli tapana,

sillä Eteläjyllantia oli vastikään kohdannut niin suuri suru,

kansallinen tappio, että siitä olisi vaikea toipua.

Suuri ja voimakas puu oli kaadettu. Gustav Johansen, eteläjuutilaisen

kansan edusmies ja pelkäämätön puoltaja sekä Saksan valtio- että

Preussin maapäivillä, oli kuollut.

Kuin kansanruhtinas hänet oli hautaan saatettu. Borris oli ollut mukana

niissä hautajaisissa ja oli juuri palannut kotiin Flensborgista.

Hän tunsi olleensa mukana jossakin suuressa, ja vielä kokonaan siellä

elettyjen tapahtumien valtaamana hän kertoi siitä äidilleen ja rouva

Grunnetille, jotka istuivat sohvassa kuunnellen kyynelsilmin, ja hän

kertoi tyyneesti ja hiljaisesti:

"Ensin neljät vaunut, joihin hädin tuskin mahtuivat kaikki

kallisarvoiset seppeleet Eteläjyllannista ja kuningaskunnasta,

sitten soittokunta, sitten Pyhän Knuutin yhdistys[13] ja Flensborgin

ampumaseura."

"Oliko niillä suruharsot?" kysyi rouva Grunnet. Hän saattoi vaivoin

itkulta puhua.

"Niin, heillä oli suruharsot."

Valdemar katkaisi hetkeksi puheensa.

"Sitten tulivat ruumisvaunut, neljä hevosta edessä, ja jäljessä

valtava surusaatto, lukemattomat joukot kuningaskunnasta ja koko

Eteläjyllannista."

Valdemar nimitti useita nimiä.

"Ja kun sitten kaikki oli ohitse —"

"Niin, niin", sanoi rouva Borris.

"Niin, niin, äiti! Sitten laskettiin liput alas haudan yli."

Ja tuo voimakas mies puhui hiljaisella äänellä, ikäänkuin hän vielä

olisi seisonut avonaisen haudan partaalla ja peitti kasvonsa käsiinsä.

Mutta hän tointui pian ja jatkoi:

"Surujuhlassa jäljestäpäin kansalaisyhdistyksessä sanoi toimittaja

Jessen muistopuheessansa: 'Me annamme kaikki sen lupauksen toisillemme,

että kaikki se, mikä oli suurta ja ihanaa ja hyvää Gustav Johansenin

elämäntoimessa, kaikki se, mikä voi kelvata ijankaikkisuuden

tuomioistuimen edessä, kaikki se, missä itsessänsä on siunauksen

elinsiemen, kaikki se on myös meissä eläväksi tuleva!' Ja hän lisäsi:

'Mitä Grundtvig sanoi? Hän sanoi: 'Jalojen suku ei koskaan kuole

sukupuuttoon!'"

"Ei, ei", vaivoin saattoi eroittaa, mitä rouva Grunnet sanoi, "nuo

olivat tosia sanoja, ja todet sanat elävät, kun valhe kuolee."

Ja sitten hän äkkiä huudahti, kaiken sen valtaamana, jota hän niin

hiljaisena ja surumielisenä oli kuunnellut:

"Oi, jospa pikku Karen olisi ollut täällä ja kuullut tätä kaikkea!"

Hän katui heti sen sanottuansa. Hän olisi voinut vaikka lyödä suutaan,

mutta nyt se oli myöhäistä.

Valdemar katsoi äkkiä ylös, mutta hän ei sanonut mitään, ja

äänettömyys, joka valtasi heidät kaikki, kävi vihdoin niin

painostavaksi, että hän nousi ylös ja läksi pois.

"Kuinka varomaton sitä voi olla!" sanoi rouva Grunnet.

Rouva Borris kiinnitti häneen suuret silmänsä. "Miksikä niin? Minun

mielestäni se oli hyvin sanottu ja oikealla ajalla, sillä tämmöistä

oloa ei voi kuitenkaan jatkua."

Mutta Valdemar seisoi alhaalla puutarhassa ja tähysteli yli tienoon,

mieli kuohuksissa.

Kädet hän oli pistänyt housuntaskuihin. Hänen kasvojensa eleet olivat

jäykistyneet.

Hän puristi huulensa yhteen ja rypisti otsaansa. Miten naiset kuitenkin

saattoivat lörpötellä! Heillä kaikilla oli lapsen armoton käsi, joka

leikitteli miekalla, eikä huomannut sen pistoa.

Ja kun se vielä osui keskelle sitä haavaa, joka ei koskaan lakannut

verta vuotamasta eikä ikänä voinut umpeen mennä!

Hän väänteli itseään tuskissansa. Minkä he sille mahtoivat? Eihän se

heille tuskia tuottanut.

No! Jolleivät viranomaiset olisi ennättäneet ennen uutta lakia eikä tuo

Kain asia olisi ehtinyt tulla esille, niin hän joka tapauksessa olisi

nyt ollut vapaa holhoojavelvollisuudestansa, sillä tänä vuonna olisi

Karenin itsensä sallittu ruveta poikansa holhoojaksi.

Hän oli vapaa!

Hän toisti nuo sanat monta kertaa itseksensä, hän tahtoi ne teroittaa

mieleensä.

Ja kuitenkin hiipi hänen sydämeensä kaipaus, salainen kaipaus.

Kukas siellä?

Hänen äitinsä sieltä tuli.

Valdemarin mieleen iski:

"Nyt hän tahtoo puhua! Nyt minun täytyy ottaa vastaan vielä toinenkin

isku. Ovatko he kaikki liittoutuneet yhteen?"

Hän puristi kätensä nyrkkiin.

Rouva Borriksen askeleet, jotka keveinä ja varmoina kuuluivat hiekalla,

lähenivät Valdemarin selän takaa.

Ennättääkseen ennen häntä ja sanoakseen vain jotakin, virkkoi Valdemar

nopeasti ja kääntymättä taaksensa:

"Kaikki paha tulee saksalaisista."

Ja hän katseli yhä edelleen yli tienoon ja puri hampaansa yhteen.

Rouva Borris ei vastannut aivan heti. Hän asettui Valdemarin eteen,

laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä suoraan

silmiin.

Valdemar oli varsin kalpea.

"Poika! Poika! Sinä sietänet toki kuulla totuutta? Ethän ole mikään

arka raukka? Jürgens ei tahallaan tehnyt sinulle mitään pahaa. Eihän

hän aavistanut, että sinä rakastit Karenia. Tahdotkos sinäkin nyt

harjoittaa vääryyttä? Minun mielestäni meillä muutenkin on kylliksi

vääryyttä tässä maassa. Älä kanna vihaa kuollutta kohtaan, käänny

mielemmin elävän puoleen. Käänny Karenin puoleen!"

Valdemar ei liikahtanut eikä vastannut. Hän ei myöskään ravistanut

äidin käsiä olkapäiltään.

Mutta äkkiä, siinä seisoessansa, pääsi hänen rinnastaan syvä huokaus.

Ja rouva Borris katsoi säälivillä äidinsilmillään kiusaantuneen

poikansa kasvoihin. Pojan tuska oli hänenkin tuskansa.

Valdemar otti hellästi äidin rakkaat kädet olkapäiltään, puristi niitä

lujasti ja samalla hellästi omissansa ja sanoi murtuneella äänellä:

"Äiti, rakas äiti, en minä ole enää katkera. Usko minua, ja senhän sinä

aina olet tehnyt, että kun minä —"

"Pelastit pojan hengen, Valdemar!"

Valdemar säpsähti.

"Mistä sinä sen tiedät? Kuinka sinä sen tiedät?" huudahti hän.

"Ja sitä sinä voit kysyä?"

"Äiti! Koska sen tiedät, niin tiedäthän myöskin, että kun minun oli

pakko pelastaa tuo lapsi", — ja hänen äänensä kuului käheällä, — "niin

täytyi minun väkistenkin samalla antaa anteeksi."

"Jumalan käsi johti sinua ja nöyryytti sinut, Valdemar", sanoi rouva

Borris.

"Jumala!" uudisti Borris. "Jumala!"

Äkkiä hän tarttui rintaansa.

"Mutta se koskee niin kipeästi, äiti! Se koskee niin kipeästi. Jos

joku tulisi minulle sanomaan: 'Mitä siitä? Se menee ohi! Kuinka mies

voi tuollaiseen tuskaan antautua ja taistella tuolla tavalla petetyn

rakkauden vuoksi? Hän on narri. Ei se maksa vaivaa!' — niin varokoon

hän, ettei hän itse kerran saa sitä kokea. Varokoon itseänsä, varokoon

itseänsä! Niin, totta tosiaan, Jumalan käsi on kauan levännyt raskaana

minun ylitseni!"

"Ei", sanoi rouva Borris, joka nyt, kun poika ensi kertaa oikein

ilmaisi hänelle salaisen tuskansa, oli niin liikutettu, ikäänkuin hän

olisi päässyt ihmissielun kaikkein pyhimpään. "Suru on ihmisistä, mutta

Jumala voi muuttaa surun iloksi."

Silloin Valdemar nauroi. Ja hänen toivoton naurunsa vihloi äitiä

sydämeen saakka.

"Auta meitä, rakas Herra Jumala", rukoili rouva Borris ja pani

vaistomaisesti kätensä ristiin. "Auta meitä."

"Voiko hän tässä kohdin minua auttaa?" kysyi Valdemar haikean tuskansa

valtaamana.

"Kyllä, jos sinä tahdot tulla autetuksi", vastasi äiti.

"Josko tahdon!" huudahti hän. "Josko tahdon!"

18.

Mutta ei ollut aikaa ajatella itseänsä, eikä sitä mikä painosti oman,

persoonallisen elämän aivan maan tasalle, sillä nyt oli ryhdyttävä

vaaliin.

Gustav Johansenin sijainen valtiopäiville oli' valittava vanhalla,

järkähtämättömällä perustalla.

"Me olemme tanskalaisia, me tahdomme yhä edelleen pysyä tanskalaisina,

meitä on kohdeltava tanskalaisina kansanoikeuden määräysten mukaan."

Siten se vaalikehoitus kuului, jota pohjoisslesvigiläisen

vaaliyhdistyksen toimikunta levitti ja Jessen pani jo alulle

vaalikokoukset Aabenraassa ensimäisenäkolmatta päivänä marraskuuta ja

Stenskrossa joulukuun kuudentena.

Valdemar, joka vähitellen oli joutunut kaikkiin niihin

luottamustoimiin, joita isällä oli ollut ennen häntä, — hän oli

parhaassa merkityksessä tullut hänen perilliseksensä, — antautui niin

uupumattomaan, tarmokkaasen työhön, että saksalaisten viha siinä

pitäjässä näytti kohdistuvan yksinomaan häneen.

Tanskalaisilla taiteilijoilla, papeilla ja esitelmänpitäjillä, jotka

olivat kotoisin kuningaskunnasta, — ja "kuningaskunnalla" tarkoitetaan

Eteläjyllannissa aina vain Tanskaa, — ei ollut lupa tulla sinne. Heidät

karkoitettiin "valtiolle vaarallisina" henkilöinä.

"Niin, kuka ei vihaisi saksalaista valtakuntaa?" kysyi Madsen. "Koko

maailma on liittoutunut sitä vastaan, yksinpä nautaeläimetkin ovat

lyöttäytyneet sitä vastaan, sillä niitä ei saa tuottaa tänne, eikä

meille saa opettaa, miten parhaiten hoitaisimme karjaamme. Oi, sitä

Saksan valtakunnan vihollista!"

Valtakunnan vihollinen!

Ei ketään se niin vainonnut kuin Valdemaria. Se seurasi häntä

kaikkialla — yksin pimeässäkin maanteillä.

Valtakunnan vihollinen!

Sitä kuiskailtiin hänen korvaansa, sitä huudettiin hänelle

kansankokouksissa. Valdemar olisi voinut vastata samoin kuin eräs

tanskalainen sanoi preussilaisille kadulla Broagerissa vuonna

kuusikymmentäneljä:

"Mitä te tahdotte täältä? Kuka on lähettänyt teidät tänne?"

"Kun pykälä numero viisi oli säädetty", sanoi Borris eräässä

vaalikokouksessa, "niin arveli 'Norddeutsche Allgemeine Zeitung,' että

väestön ensin piti oppia tuntemaan Preussin vallan siunausta, ennenkuin

se ratkaisisi tahtoisiko se kuulua Tanskaan vai Saksaan. Emmeköhän me

ole oppineet tuntemaan preussilaista hallitusta?"

"Olemme! Olemme kyllä!"

"Liiankin hyvin!" huusi Madsen.

"Meidän viljavaa, hyvin viljeltyä, rikasta maatamme he haluavat. Se on

oikea makupala rautalakeille."

"Meillä ei ole aatelistoa eikä pappissäätyä, joka voisi ottaa vastaan

ensimäisen hyökkäyksen niinkuin puolalaisilla. Meillä porvarin ja

talonpojan on pakko omilla hartioillaan kantaa taistelun taakkaa. Me

maksamme veromme, ja palkkaamme sillä suurimmaksi osaksi ne saksalaiset

virkamiehet, jotka kiusaavat meitä ja tekevät meille vääryyttä. Eikö

meilläkin ole laillinen oikeus tulla virkamiehiksi?"

"On! On!"

"Mutta sellaista virkamiestä saa etsiä, joka olisi tanskalainen. Kaikki

huojennukset ja suosionosoitukset, joita hallitus voi antaa, tulevat

ainoastaan saksalaisten osaksi, jota vastoin meistä, eteläjuutilaisista

puserretaan viimeinenkin pisara."

Pastori Jakobsen Skaæbækissä sanoi kerta julkisesti:

'Maakreivi ole kova! Terve, keisari, heiluta vasaraa ja murskaa

vihollisen pää!"

"Tuo pää on meidän!"

"Kuulkaa! Kuulkaa!"

Äkkiä kajahti ääni:

"Hänenkin pitäisi olla Tanskan alamainen, kun niin monien

muidenkin pitää olla. Miksikä häntä ei karkoiteta? Hän on syntynyt

Kööpenhaminassa, ja hänen isänsä oli tanskalainen virkamies!"

"Juutilainen on voimakas ja sitkeä", sen saivat preussilaiset uudelleen

kokea, vaikka olikin muutamia pelkureita, jotka eivät äänestäneet

pelosta että ne heidän sukulaisistaan ja ystävistään tulisivat

karkoitetuiksi, jotka olivat Tanskan alamaisia.

Ja preussilaiset käyttivät kaikkia mahdollisia vaalitemppuja, mitä he

vain saattoivat keksiä, peloittaakseen pelkureita.

Eräässä Sonderborgin saksalaisessa lehdessä luuloiteltu "Lähettäjä"

kehoitti tanskalaisia pysymään poissa vaaleista, "sillä toiset saisivat

kärsiä heidän tähtensä."

Tämä täytevaali olisi sääntöjen mukaan ollut pidettävä kaksi kuukautta

Gustav Johansenin kuoleman jälkeen, mutta sitä viivytettiin viidettä

kuukautta.

Sillä preussilaisilla oli kiire, ja paljo muuta oli ensin toimitettava.

Ensin he yrittivät kaikenlaisilla pikkumaisilla keinoilla estää

vaalikokouksia. Vaikea oli saada huoneustoja ja kun vihdoin sellainen

oli saatu, niin seurasi mitä naurettavimpia kieltoja ja oikkuja joka

taholta.

Milloin oli koolla liiaksi väkeä, milloin oli kokoonnuttu

vierashuoneihin, eikä kokoussaleihin. Ja ulkona, paljaan taivaan alla

eivät he liioin saaneet pitää kokouksia, sillä sekin oli kiellettyä.

Madsenin, jonka jalka oli kipeä, täytyi jättää keppinsä ulos.

"Minkä vuoksi?" kysyi Madsen.

"Ei olla lupa viedä aseita kokoussaliin", sanoi santarmi jyrisevällä

äänellä.

"Vai niinkö! No, sitten te totta tosiaan saatte kantaa minut selässänne

ulos, sillä minä en pääse käymään ilman keppiä!" nauroi Madsen ja

heitti kepin ikkunasta ulos.

Ja kun kokous oli lopussa, seisoi eräs raivostunut saksalainen

ulkopuolella heilutellen keppiään.

Hän huusi ja kirkui merkillisellä saksan kielellään: [Saksan kieleen

Slesvigissä on tanskan kieli suuresti vaikuttanut, varsinkin

sanajärjestykseen.]

"Ich haue einen jeden Däne nieder, der hier raus kommt!" [Minä isken

jokaisen tanskalaisen maahan, joka yrittää täältä tulla ulos.]

Mutta mitä oli tehtävä?

Kun ei enää käynyt ahdistaminen palvelusväkeä, syystä että niiden

palkat olivat niin suuresti kohonneet, niin he olivat käyneet lasten ja

vanhempien oikeusten kimppuun, mutta eipä sekään käynyt päinsä.

Mitäpä nyt?

Vaalin aika oli ovella. Jotakin kuulumatonta, jotakin ennen

aavistamatonta, mitä ei oltu ennen uneksittukaan, oli tehtävä,

jotta saataisiin tanskalaisten valitsijamiesten luku vähenemään ja

ylipresidentti Wilmovski voitti itse von Köllerinkin kekseliäisyyden.

Pahempi rajuilma kuin koskaan ennen oli tulossa. Ukkonen jyrisi jälleen

ja salama iski maahan.

Entisiltä vaalimiehiltä, Preussin alamaisilta, ryöstettiin äkkiä

vaalioikeus, joka heillä oli ollut kokonaisen ihmisiän ajan.

Kolmenkymmenenviiden vuoden kuluttua heidät leimattiin äkkiä Tanskan

alamaisiksi.

Epävarmuus sai kaikkialla alaa. Satoja ja tuhansia synnyltään

tanskalaisia Preussin kansalaisia joutui äkkiä poliisin mielivallan

alaisiksi.

Tämä kaikki tähtäsi niitä eteläjuutilaisia, jotka aikoinaan olivat

valinneet Tanskan alamaisuuden antamalla optsioni-ilmoituksensa,[14]

koska eivät tahtoneet vannoa valaa Preussille eivätkä ruveta

saksalaisiksi sotilaiksi, mutta olivat myöhemmin sen peruuttaneet ja

saaneet viranomaisilta sen tiedon, että heitä vastedes tultiin pitämään

Preussin valtion kansalaisina.

Siitä kaikesta tosin oli jo kulunut kokonainen ihmisikä, mutta

nyt asia äkkiä vedettiin esille, ja jos asianomaiset antaessaan

optsioni-ilmoituksensa olivat olleet vain pari kolme päivää Tanskassa,

niin heidät merkittiin nyt Tanskan alamaisiksi, siinä tapauksessa että

he olivat ottaneet osaa taisteluun saksalaistuttamista vastaan.

Ilman muuta selitettiin erehdykseksi sitä seikkaa, että Preussin

hallitus oli aikaisemmin tunnustanut heidät Saksan alamaisiksi.

Ja samoin kävi myös kaikkien aikoinaan asevelvollisina olleiden

eteläjuutilaisten, joita ei oltu siirretty Tanskaan ja joita

saksalais-ranskalaisen sodan aikana 1870 oli kutsuttu preussilaiseen

sotapalvelukseen.

Sillä kertaa olivat nimittäin nuoret miehet joukottain lähteneet

kuningaskuntaan, jotta heidän ei olisi tarvinnut lähteä sotaan Ranskaa

vastaan.

Muutamat tekivät sen antamatta mitään optsioni-ilmoitusta, toiset taas

semmoisen antoivat, mutta sitä ei otettu vastaan.

Mutta kaikkia heitä pidettiin karkulaisina ja he joutuivat

rangaistuksen alaisiksi, kun palasivat takaisin maahan.

Tanskan hallitus puhui kuitenkin heidän puolestansa, ja siten saatiin

Aabenraan konventsiooni toimeen 1872, jonka molemmat hallitukset

hyväksyivät.

Tämän nojalla saattoivat siis kaikki nämät eteläjuutilaiset tulla

takaisin ja jäädä maahan, niinkauan kuin he eivät antaneet aihetta

minkäänlaisiin valituksiin.

Useat tunnetuimmista miehistä haastettiin kuulusteltaviksi, jotta — jos

mahdollista — saataisiin selkoa, olivatko he Tanskan alamaisia.

Borriskin sai käskyn.

Mikä sekaannus vallitsikaan maaneuvosvirastoissa Eteläjyllannissa!

Monet entisistä karkoitetuista olivat vuosien kuluessa olleet monissa

julkisissa luottamustoimissa — sekä kunnallisissa että kirkollisissa.

He olivat olleet kirkonvanhimpia, toiset jäseninä Rendsborgin

kirkolliskokouksessa, eräspä oli ollut piiripäivämiehenäkin.

Kaikki he olivat olleet Preussin alamaisia.

"Mutta mitenkähän tämä päättyy?" sanoivat virkamiehet, jotka lopulta

olivat aivan pyörällä päästä.

"Schwamm darüber! [Vähät siitä!] Se on heidän asiansa!" naureskeli

Madsen, joka myös oli saanut käskyn ja tunkeutui joukon läpi

tervehtimään Borrista.

"Nyt he karkoittavat riimukiviäkin, Borris! Molemmat kivet Luiselundin

linnanpuistosta Slienin eteläpuolella ovat lähetetyt Kielin museoon. Se

on aivan heidän tapaistansa! Eteläslesvigin ranskalaisuuden ikivanhat

todistajat muutetaan Ejderin toiselle puolelle Holsteiniin! Eivätkö

kivetkään nyt saa puhua?"

Joukko tungeskeli ja työnsi toisiaan. Äkkiä tämän käsikahakan kestäessä

joutui Valdemar erään repaleisen, kurjan miehen kanssa vastakkain, jota

oli kuulusteltu eräässä varkausjutussa ja kuljetettiin nyt takaisin

arestiin.

Samassa Borris tunsi nämät röyhkeät, veristyneet silmät.

Hän se oli murtautunut Egtvediin!

"Hohoo! Minä tunnen sinut! Minä tunnen sinut!" sähisti tämä riemuiten

ja puri hampaitaan. "Nyt me seisomme oikeuden edessä kumpikin, ystävä

kulta, mutta minun paperini ovat kunnossa, minua ei voi karkoittaa!"

Mutta Borriksen "paperit" olivat myös kunnossa, vaikka herrat niitä

olisivat käännelleet ja väännelleet kuinka paljo hyvänsä ja puuhanneet

niiden tähden minkä ikänä olisivat jaksaneet.

"Olen pahoillani, ettette voi saada minua Tanskan alamaiseksi", sanoi

Valdemar, nostaen mennessään kohteliaasti hattuaan.

Tiellä hän kohtasi Winbergin.

"Eikö _sinua_ karkoiteta?" kysyi Valdemar. "Sinähän olet Tanskan

alamainen. Heidän ei tarvitse sitä edes tiedustella."

Mutta Winberg loi silmänsä alas ja kiiruhti pois.

Ja kuitenkin oli koko tässä sekamelskassa, tässä karkeassa ja

sokeassa masentamisessa muutamia maahanmuuttaneita saksalaisia, jotka

olivat päässeet nimismiehiksi ja jotka mielestään olivat aivan kuin

teloittajia ja joita ankarat määräykset pöyristyttivät.

Niinpä muutamat heistä, joiden omatunto ei ollut kylliksi jykevä,

uhkasivat luopua toimestansa, jos tällaista menoa jatkuisi.

Siten kiihkeä ajo saattoi takaa-ajajatkin hengästymään.

Siitä huolimatta oli Eteläjyllanti ainoa seutu nykyisessä Saksan

valtakunnassa, missä ei keisarista herjaten puhuttu ja jossa

majesteettirikokset olivat kuulumattomia.

Kuitenkin preussilainen sisäasiainministeri Rheinhaben selitti

valtiopäivillä:

"Pohjoisslesvigissä ovat olot _hallituksen liiallisen suopeuden

johdosta_ kehittyneet sellaisiksi, että ne helposti olisivat voineet

_saattaa valtion jakamattomuuden vaaraan!_"

"Täyttäkää sitten sopimusten mukaiset velvollisuudet meitä kohtaan!"

sanoivat eteläjuutilaiset.

19.

"Täytyykö meidän nyt olla täällä?" mutisi Keldet. "Niin, niin, uutta

on tullut vielä entisen lisäksi! Karkoittavat optanttien lapsia, jotka

ovat syntyneet Eteläjyllannissa, missä heillä on kotipaikka ja jossa he

pakkotilassa ovat oikeutetut saamaan elantoapua."

Hän oli matkalla nimismiehen luo, jolta konstaapeli oli tuonut hänelle

haasteen ja siellä hänelle ilmoitettiin suoraan maaneuvoksen nimessä,

että hän oli optantti.

"Vai niin! Olenko minä tullut Tanskan alamaiseksi?" sanoi Keldet.

"Niin, minä olin tanskalainen sotilas 1864, mutta kun te anastitte

Eteläjyllannin, niin minä 1866 tulin Preussin alamaiseksi.”

"Ja wohl. Det versteht sich! [Niin kyllä. Sehän on selvää!] Mutta 1867

te valita Tanska ja tulla taas Tanskan alamainen."

"Niin, se on kyllä totta, mutta minä palasin takaisin Eteläjyllantiin

1868 ja minut otettiin jälleen Preussin alamaisuuteen. Ei kukaan

silloinen slesvigiläinen virkamies ollut vähimmässäkään määrässä

epätiedossa siitä, että minä laillisella tavalla olin saanut

kansalaisoikeuteni takaisin, olin saanut oleskeluluvan sekä pantu

sotilasluetteloihin. Täytyykö minun kolmenkymmenenkolmen vuoden jälkeen

jälleen tulla Tanskan alamaiseksi?"

"Se olla erehdys", sanoi nimismies, joka ikäänkuin väänteli itseään

tehdessään tämän tunnustuksen, "että maaneuvos koko ihmisikä sitten

luuli että te olla otettu takaisin Preussin alamainen."

"Preussilaiset maaneuvokset ovat usein erehtyneet", arveli Keldet, "ja

erehtynevät vielä nytkin. No, koska te tahdotte saada niin monta kuin

suinkin Tanskan alamaisiksi, niin siirtäkää vain rajaa! Silloin me

kaikki muutumme!"

"Was sagen Sie?" [Mitä te sanotte?] kysyi nimismies ja nosti päänsä

pystyyn.

"Minä sanon: mitä minun tulee tehdä?" kysyi Keldet.

"Te pitä hankkia kotiseututodistus ja pyytä asumalupa."

"Sitä minä en voi enkä tahdo tehdä, sillä minun kotini on tässä maassa."

Taaskin tuntui ikäänkuin nimismies olisi itseänsä väännellyt, vaikka

hän ei ollutkaan niitä kelpo saksalaisia, jotka olivat huolissansa, ja

joiden omatunto ei ollut kyllin jykevä.

"Niin, mitä me teke teille?"

"Voittehan viedä minut ulos tielle ja ampua minut niinkuin loppuun

palvelleen hevosen. Minä olen vanha invaliidi, ja minulla on

invaliidi-eläke. Enemmän kuin koko ihmisiän olen täyttänyt kaikki

preussilaisen kansalaisen velvollisuudet ja käyttänyt hyväkseni

kaikkia saksalaisen alamaisen oikeuksia. Velvollisuudet eivät ole

olleet vähäiset, sen minä voin teille vakuuttaa. Minut kutsuttiin

sotapalvelukseen. 1870 minä menin rykmenttini keralla Ranskaan,

mutta ehkä sekin oli erehdys? Sillä minä, vanha tanskalainen sotilas

vuodelta 1864, uskalsin panna henkeni ja ruumiini alttiiksi Saksan

edestä monessa verisessä taistelussa. Se maksoi minulle vasemmasta

kädestäni kolme sormea ja vasen käsivarteni jäykistyi. Senkö minä saan

palkakseni? Sitten olen hoitanut virkaani, en ole kenenkään oikeutta

loukannut, enkä edes kissallekaan pahaa tehnyt."

"Ei se mikä auta. Ei se yhtään mikä auta. Teidän isä olla optant, hän

olla ulkomaalainen."

"No, sitten on Saksan valtakunnankansleri Bülow, joka itse oli

tanskalaisen virkamiehen poika ja Tanskan alamainen, myös yksi niitä,

jotka ulkomaalaisina karkoitetaan, kun ne tulevat vastuksellisiksi.

Ja samoin myös monet tanskalaiset optantit, jotka lepäävät

taistelutantereilla Ranskanmaalla. Te saatte kaivaa heidät ylös

haudoistansa, voidaksenne heitä karkoittaa, herra nimismies. Meitä on

ajettu kuin karjaa preussilaiselle teurastuspenkille. Mitä se sota

meille merkitsi?"

Hän puristi kätensä nyrkkiin, niin että rystöt tulivat valkoisiksi.

"Minä olen koditon. Mitä sille voi tehdä? Ampukaa minut!"

"Te olla vain neljä päivä valmistusaika", jyrähteli nimismiehen ääni.

"Lähde Dänemarck, siellä teidän koti, ei täällä."

Ja kun maahanmuuttanut brandenburgilainen oli pamahuttanut tämän

laukauksen miestä kohti, jonka esi-isät vuosisatojen kuluessa olivat

asuneet maassa, niin hän käänsi selkänsä Tyge Keldetille ja läksi pois.

"Vieraat ihmiset ajavat maan omat lapset ovelle!" mutisi Keldet.

Vain neljä päivää valmistusaikaa!

Niinä päivinä oli paljo tekemistä.

Karen tuli heti ajaen heidän luokseen.

"Minä otan Ebben meille", sanoi hän. "Hän jää meille, ja saamme sitten

nähdä miten asiat kääntyvät. Ja voihan Asta tulla jäljessä junalla,

kun hän on saanut talon lukkoon. Mutta sitä ennen hän ajaa Egtvediin

päivällistä syömään. Sulkekaa vain talo, älkääkä tehkö mitään muuta. Te

ette tiedä vielä, miten kaikki päättyy."

Kun Karen tuli kotiin, niin hän kirjoitti heti Gyrithelle, — Borris oli

heillä parasta aikaa käymässä:

"Pyydä Valdemaria tulemaan kotiin, niin pian kuin suinkin. Keldet on

saanut karkoituskäskyn."

Sillä välin kulki Tyge Keldet santarmin rinnalla pohjoiseen päin.

"Karkoitettu! Enkä ole mitään kuitenkaan rikkonut!" mutisi hän.

"Voisipa luulla minua pahantekijäksi."

Hän sepitti runon käydessänsä ja se oli hänen omasta mielestään kaunis,

syystä että se oli niin tosi.

Vaikea oli pysyä pitkäjalkaisen santarmin rinnalla, mutta

tepastellessansa Keldet alkoi hyräillä ja sepitti säveleenkin samalla:

"Hyvästi, lapsuuskoti, jää,

kaikk' kasvinpaikat armaat!

Teist' ei mun mieltäni eroittaa

voi etäisyydet harmaat."

"Halt Maul! Der Gesang ist verboten!" [Suus kiinni! Tuo laulu

on kielletty!] murahti santarmi totuttuun tapaansa, tähystellen

huolettomasti pilvien kulkua ilmassa.

Keldet, joka heräsi ajatuksistansa, nosti ihmeissään päätään ja katseli

ympärilleen.

"Jumala tiesi, milloin sekin kiellettiin? — Ei, sitäpä minä en usko,

hyvä ystävä, sillä juuri äsken minä sen sepitin."

He astuivat hetken aikaa.

"Ajatelkaa itse, jos teidät karkoitettaisiin lapsuudenkodistanne",

sanoi Keldet.

"Se on Preussin Eylaussa", vastasi santarmi.

"Niin juuri, se on Preussin Eylaussa. Oi, minä mielessäni näen, kuinka

kaunista siellä on. Villiviini —"

"Ei, vaan humala!" oikaisi toinen.

"Niin, enkö minä niin sanonut? Humalaköynnökset koristavat seiniä, ja

kaali ja peruna kasvaa puutarhassa."

"Niin", puuttui santarmi puheesen, jonka mieli lämpeni, "mutta kuinka

te tiedä sitä? Te ei koskaan olla siellä."

"Minä voin kuvailla sitä mielessäni", vastasi Keldet. "Koti on aina

koti. Enpä tahtoisi olla teidän asemassanne."

"Miksikä ette?"

"Sillä minä en mitenkään tahtoisi karkoittaa ketään — en edes teitä

sellaisesta kodista. Oi, sinä rakas Jumala! Joka niittyveräjä, joka

oja! Enkö itse ole sitä kaivanut? Enkö itse ole sitä tehnyt? Otsani

hiessä olen viljellyt pientä maatilkkuani. Ja se oli hyvää maata,

oikein hyvää. Parempaa ei olisi voinut toivoakkaan."

Santarmi tuli oikein oudolle mielelle ja tähysteli Keldetin jälkeen,

kun tämä tepasteli yli rajan, jossa tietolpat olivat muuttuneet

punavalkeiksi.

Ehkä hänen preussilaiseen sydämeensä ensi kertaa hiipi hämärä aavistus

siitä, että hän oli mukana väkivallantyössä.

Mutta Tyge Keldet astui kuningaskuntaan laulaen:

"Hyvästi, lapsuuskoti, jää,

kaikk' kasvinpaikat armaat!

Teist' ei mun mieltäni eroittaa

voi etäisyydet harmaat."

Santarmi pudisti päätänsä, teki käännöksen oikealle ja astui etelää

kohti.

Sillä välin Asta Keldet siivosi ja järjesteli. Äkkiä hänen mieleensä

iski.

"Ketä varten minä siivoan?" kysyi hän.

Hän sulki oven, pisti avaimen taskuunsa ja istahti kivelle oven eteen

odottaen Egtvedin vaunuja.

Hän heitti esiliinan päänsä yli ja istui huojuen edes ja takaisin.

"Oi Jumala, oi Jumala!" sanoi hän. "Tätä maailman surkeutta! Tätä

maailman surkeutta! Maa on kyllä hyvä, maa on kyllä hyvä, mutta

ihmiset, jotka vaeltavat siinä, ovat surkeita!"

Talo oli lukossa ja tuli sammutettu. Savu ei kohonnut piipusta, kissa

vain istui katonharjalla ja naukui surkeasti.

"Voisipa luulla, että talo olisi kuollut tai noiduttu", sanoi eräs

polkupyöräilijä, joka ajoi ohitse.

"Jos kolkuttaisi ovea, niin varmaan ei kukaan tulisi avaamaan. Monta

tuollaista lukittua taloa on nykyään Eteläjyllannissa."

Borris oli sillä välin Esbenin ja Gyrithen luona.

"Mitä sinä tähystelet?" kysyi hän Esbeniltä, joka jälleen istui

ikkunansa ääressä.

"Oi, anna hänen istua!" pyysi Gyrithe, "hän katselee Eteläjyllannin

tulia."

"No! Jospa minulla olisi vain Højemarke täällä, eikä vääryyttä olisi

olemassa", alkoi Esben, "niin sanoisin suureksi vapautukseksi, kun

saa olla vapaana miehenä vapaassa maassa. Sitä en koskaan ennen ole

kokenut. Täällä minä voin tehdä jotakin Eteläjyllannin hyväksi, siellä

minä olin sidottu."

"Olipa se kuitenkin hyvä, kun niiksi tulee, että Esbenillä oli ne

suitset suussansa, että hän oli optantin poika", sanoi Valdemar.

"Mutta ne olivat rautakuolaimet, jotka repivät hänet verille", vastasi

Gyrithe.

Sitten he keskustelivat Karenista. Gyrithe mainitsi hänen nimeänsä

ja kertoi Karenin taistelusta ja raskaasta työstä. Hän oli kuullut

siitä Højemarkesta, Frandseneilta ja rouva Borrikselta. Kaikki he

kirjoittivat siitä.

Valdemar nousi äkisti ylös ja asettui Esbenin rinnalle.

"Onko nyt kylliksi monta lainetta jo rantaan tullut?" kysyi hän laskien

kätensä Esbenin hartioille. "Voitko sinä nyt antaa anteeksi?"

Mutta Esben käänsi vain päätään ja kysyi vastaan:

"Voitko sinä?"

20.

"Jouluna usva, kynttilänä kinos."

Jouluaattona sumu peitti niin paksuna laakson, ettei Højemarkesta

voinut eroittaa muuta kuin uuninpiiput ja terävät päädyt.

Ei valonsädettäkään tunkeutunut ikkunoista.

Sumu piteli edessä kylmänkosteaa kättänsä. Se vaimensi myöskin

jouluvirsien äänen, kun niitä veisattiin joulun kunniaksi sisällä

huoneissa.

Rouva Borris, joka Valdemarin poissa ollessa vietti joulua yhdessä

rouva Grunnetin ja Karenin kanssa, istui nyt mukavasti Højemarken

arkihuoneessa.

Äkkiä kolkutettiin ovea ja Kai säikähti. Hän muisti kehrääjäeukkoa ja

verisiä käsiä.

Ei siellä sentään ollut ketään muuta kuin eräs Borrisgaardin miehistä,

joka toi paketin ja samalla kertoi, että Borris oli tullut kotiin,

mutta "pyysi ettei rouva kiiruhtaisi sen vuoksi kotiin."

Mies poistui ja Karen meni hänen jäljessään väentupaan kestitäksensä

häntä, mutta kun hän palasi jälleen sisään, niin hän huomasi, että

jotakin oli tapahtunut.

Sekä äidin että tädin silmät loistivat, ja Kai hyökkäsi häntä vastaan

kirja kumpaisessakin ojennetussa kädessään ja huusi riemuiten:

"Katsos, katsos! Tämän minä olen saanut! Minä sain sen setä

Valdemarilta!"

Karenin jalat tuntuivat horjuvan hänen allansa, eikä hän voinut oikein

selvästi eteensä nähdä.

Hän istahti lähimmälle tuolille, otti kirjat vapiseviin käsiinsä ja

avasi ne.

Ne olivat H.C. Andersenin satuja ja Valdemar oli lujalla, reippaalla

käsialallaan kirjoittanut niihin:

"Kaille Valdemar sedältä!"

Karen ei nostanut päätään, vaan jäi hiljaa istumaan katsellen kirjoja,

jotka lepäsivät hänen helmassansa; sillä välin molemmat äidit

vaihtoivat katseita, jotka merkitsivät enemmän kuin monet sanat.

Mitäpä Karen tänä hetkenä olisi antanut, jos hän olisi saanut olla

yksin, aivan yksin, niin ettei ainoakaan silmä, ei edes hellinkään,

olisi häntä nähnyt!

Hänen päähänsä iski ajatus:

"Valdemar oli siis vihdoinkin tuntenut, että hänen tuli olla hyvä hänen

pienelle pojallensa!"

Ja Karen alkoi käsittää, ettei Valdemar enää voinut kantaa vihaa

lasta kohtaan, jonka hän oli estänyt tulemasta raajarikkoiseksi tai

pelastanut varmasta kuolemasta.

"Oi, kuinka ystävällinen Valdemar setä oli!" sanoi Karen, sillä pitihän

hänen sanoa jotakin, ja rouva Borris alkoi heti puhua jostakin muusta.

"Olipa se oikea joululahja! Olipa se oikea joululahja!" kajahteli

alituisesti Karenin rinnassa ja hänen silmänsä loistivat, sillä ne

olivat täynnä iloa.

Mutta Kai nukkui kirjat päänaluksen alla ja siitä päivästä pitäen hän

rupesi puhumaan paljo Valdemar sedästä.

"Miksi hän ei tule koskaan meille? Miksei hän koskaan tule?" kysyi Kai.

Kun rouva Borris tuli kotiin, niin hän oli vain sanonut: "Oi, minkä

ilon sinä tuotit kahdelle ihmiselle! Se, joka itsensä voittaa, on

suurempi kuin se, joka valloittaa suuren kaupungin."

Valdemar kääntyi pois, eikä vastannut mitään. Hän sanoi vain

kirjoittaneensa Keldetille, että hän heti tulisi takaisin.

Kun hän joulupäivänä kuljeskeli tietä myöten rautatieasemalle

päin, kirkonkellojen kutsuessa preussilaisia virka- ja toimimiehiä

jumalanpalvelukseen, niin hän pysähtyi äkkiä kuuntelemaan.

Kaukaa kuului ääntä. Tuulen siivillä se ennätti hänen luokseen ja se

kuului niin ihmeen vakavalta ja kehoittavalta.

Hän astui edemmäksi, — siinä se oli taaskin, kaukainen kaiku vanhoilta,

aikoja sitten vierineiltä ajoilta!

Hän pysähtyi vaistomaisesti ja katseli ympärilleen.

"Mitä ihmeen laulua se saattoi olla?"

Se läheni lähenemistään, mutta se kuulosti pikemmin hyräilyltä kuin

laululta.

Nyt hän kuuli sen selvästi! Kansanlaulun liikuttavan kerron:

"Sota, turmio uhkaapi maata."

"Mutta kukahan kumma se siellä laulaa?" huudahti hän jääden

kuuntelemaan.

Äkkiä hän näki pienen, lyhyen miehen, jolla oli valkea, kihara tukka ja

täysiparta, tepastelevan tiellä ja hyräilevän:

"Sota, turmio uhkaapi maata."

"Hoi, Keldet, hoi!" huusi Valdemar.

Heidän tultuaan toistensa kohdalle puristi Valdemar hänen kättään.

"Sepä olisi puuttunut, että he olisivat petkuttaneet sinua, Tyge

Keldet. Karkoitus on heti kumottava, sillä sinä olet syntynyt ennen 1

päivää tammikuuta 1871."

"No, se on nyt varma, että ennemmin minä olen syntynyt! Sillä 1871

minä, Jumala paratkoon, olin jo preussilainen sotilas."

Valdemar pudisteli häntä olkapäistä.

"Älä väisty jalankaan vertaa laillisesta oikeudestasi, mies! Jäsenet

eivät saa vapista! Sitä minun tuskin tarvinnee sanoa vanhalle

sotilaalle!"

Mutta tuskinpa Keldet oli tullut kotiin, niin santarmi taas haki hänet

kuulusteltavaksi nimismiehen luo.

"Mikä se merkitsee, mies? Hän olla karkoitettu ja hän tulla takaisin!"

"Minua ei voi karkoittaa", vastasi Keldet, jolle lakia tunteva Borris

nyt oli selittänyt asiat perin juurin. "Minä olen ollut preussilainen

sotilas ja minulla on invalidin eläke."

Mutta nimismies ei ottanut puhetta kuuleviin korviin. Hän uudisti

jälleen:

"Miksi te tulla takaisin? Was will das sagen [Mitä se merkitsee?],

mies? Hän olla karkoitettu ja tulla takaisin!"

"Siksi, että olen Preussin alamainen, ja että poliisi on laittomasti

kuljettanut minut rajan yli."

"Voiko todista se?" huusi nimismies.

"Minä annan teidän todistaa, ettei se ole totta", vastasi Keldet.

Tämä merkillinen sananvaihto merkittiin pöytäkirjaan.

Kuulustelupöytäkirja luettiin ääneen ja allekirjoitettiin, ja sillä se

asia toistaiseksi oli suoritettu.

Ei kuitenkaan kokonaan, sillä oikeus tuomitsi hänelle neljän päivän

arestia luvattomasta takaisin tulosta ja Flensborgin maaoikeus vahvisti

myöhemmin tuomion.

Kynttilänpäivä valkeni sillä välin yli maan.

Ennen muinoin, katoliseen aikaan, vaelsi kansa suurin joukoin,

vahakynttilät käsissä kirkoista sisään ja ulos, mutta nyt laulettiin

vain:

"Kynttelinuutti majaa muutti,

valkeat tammansa tanhualla juotti."

Mutta tänä vuonna ei näkynyt valkeita tammoja. Leivo liiteli ylhäällä

ilmassa ja ennusti kevättä. Ilma oli täynnä värähtelevää riemua.

Bodil istui avonaisen ikkunan ääressä ja hyräili vanhaa fyeniläistä

laulua, jossa oli neljäkolmatta säkeistöä; sen nimi oli:

"Maalaistyttöjen ajanvietto", ja viimeinen säkeistö kuului näin:

"Pyhät kaiket kuluu noin

kynttelimessuun asti;

vaan se on surkeus suunnatoin,

surtava haikeasti,

ettei pyhäks se päivä jää,

että turhuudessa

vietämme kalliin joulun

vinkuessa viulun."

"Tuo ei ole mistään kotoisin", mutisi Klaus syvällä äänellään, istuen

veistämässä. "Ei, kuuleppas tätä, se on paljoa parempi! Tällä tavalla

Peder Syv[15] laulaa:

"Kynttelinuutti vielä on ajamassa tiellä.

Kottarainen, hyyppä ja hanhi jo palaa;

talvi ei sentään siirtyä halaa,

siihen saakka sen sakara jää,

kuin tulee pääskynen silkkipää."

"Mutta sitä paitsi", lisäsi hän opettavaisesti, "sanon minä vanhan

sananlaskun, ja vanha on aina parasta: 'Niin kauan kuin leivo laulaa

ennen kynttilänmessua, yhtä kauan se on sen jälkeen vaiti - tai itkee

vapun jälkeen'."

"Oletko kuullut", kysyi Bodil, joka ei tahtonut ruveta kilpalaulantaan

Klausin kanssa, "että Keldetin asia, jonka oli määrä olla esillä

Kielissä huhtikuussa, onkin siirretty toukokuuhun?"

"Kyllä minä sen tiedän", vastasi Klaus, "ja tiedänpä vielä muutakin!

Ehkä julkinen asian valvoja aikoo uudestaan tutkia asiaa, koska se on

otettu valtiopäivillä esille. Niin, niin, kyllä ne herrat osaavat pitää

paljon melua turhasta asiasta. Tuskinpa Herra Jumala itsekään tahtoisi

olla preussilainen tuomari."

Valitsijamiesten vaali oli tapahtuva maaliskuun neljäntenä päivänä,

täydennysvaali maapäiviä varten yhdentenätoista päivänä ja

valtiopäivävaali kahdeksantena päivänä maaliskuuta.

"Jospa voisi siirtää päivää vieläkin tuonnemmaksi!" ajattelivat

preussilaiset. Mutta se ei käynyt päinsä.

Jotakin oli kuitenkin voitettu. Noin viisisataa Preussin kansalaista

oli kaikkien näiden mahdottomien koirankonstien kautta tehty

"vaarattomiksi" valitsijoiksi.

Tokko tanskalaiset voisivat tointua siitä vahingosta?

Mutta paljon enemmän oli tehtävä, paljon enemmän vielä oli tehtävä!

Oli niin kiire kuin muurahaispesässä:

Vanhoja työmiehiä uhattiin, että he heti kadottaisivat

vanhuudeneläkkeensä, jos he ottaisivat osaa vaaleihin.

Tanskalaisia uhattiin sillä, että saksalaiset heti sanoisivat irti

lainansa.

Preussilaiset postinkuljettajat koettivat kaikkialla, kaikilla

kaduilla, kaikissa taloissa, kaikilla teillä ja kaikilla paikoilla

tyrkyttää ihmisille saksalaisia vaalilippuja.

Ei siitä apua!

Ne revittiin rikki, poltettiin, tai niillä sytytettiin piippu.

"Oletteko koskaan kuullut, että Jens[16] äänestäisi saksalaista?"

kysyi Klaus, kun hänen vuoronsa tuli. "Kas vaan!" lisäsi hän, kun hän

lähemmältä tarkastettuansa huomasi, että hänelle tyrkytetty vaalilippu

oli merkitty kolmella pilkulla.

Klaus rupesi äkkiä viheltämään.

"Ha, haa! Jotta he voisivat tuntea lipun ja tarkastaa, olenko

äänestänyt saksalaista! Sellaisia veitikoita! Niin, niin, sellaista

menettelyä muissa maissa sanotaan vaalisalaisuuden loukkaukseksi! Eikö

sitä siksi sanota? Niin, niin! Olisipa muuten hauska tietää, kuinka

monen osaksi on tullut tällaisia somia halpamaisuuksia, minä tarkoitan

pilkkuja."

Samoihin aikoihin kehoitti Haderslevin maaneuvos erään Tanskan

alamaisen poikaa ja vävyä, jotka molemmat olivat Saksan alamaisia,

allekirjoittamaan sitoumusta, että he pysyisivät vaalista poissa,

luvaten, ettei talon vanhusta siinä tapauksessa karkoitettaisi.

He joutuivat ansaan pelätessään vanhan isän puolesta, ja tulivat

jäljestäpäin petkutetuiksi.

Kiitokseksi siitä, että he olivat alistuneet laittoman vaalipainon

alle, kieltäytyi nimismies, kun vaalit olivat ohitse, uudistamasta

appi-isän asuntolupaa. Hänen täytyi poistua maasta ennen

sunnuntai-iltapäivää.

Ei mikään auttanut!

Husmandit, palstatilalliset ja maatyöntekijät astuivat rohkeasti esiin,

ja kuinka monet työmiehet eivät pelänneet joutuvansa kerjäläisiksi,

vaan äänestivät tanskalaista!

Valdemar oli läsnä kaikkialla omassa piirissänsä. Hän ei suonut

itselleen lepoa yöllä eikä päivällä.

Hän rauhoitti pelkureita, rohkaisi alakuloisia, pilkkasi horjuvia missä

ikänä hän niitä tapasi.

Preussilaisten oli pakko tuottaa lisäväkeä!

Kuljeskelevia, saksalaisia sällejä tuotettiin maahan taas pari päivää

ennen vaalia ja kirjoitettiin vaalilistoihin, vaikka he heti sen

jälkeen katosivatkin aivan kuin meteorit.

Madsen rupesi juttelemaan kahden tällaisen reservijoukkolaisen kanssa.

"Niin, niin, minä saada neljä markka kun äänestä saksalainen", sanoi

toinen, joka näytti olevan humalassa.

Toinen ei myöskään hävennyt kertoa, että häntä usean kerran oli

rangaistu kerjäämisestä ja että hän juuri äsken oli päässyt vapaaksi

vankeudesta.

"Tuhat tulimmaista!" sanoi Madsen. "Olipa se somaa."

Ihmeellinen huhu levisi sitten kaikkialle: "vapautettuja

kuritushuonevankeja tuli joukolla ottamaan osaa vaaliin! He ovat sinne

komennetut!"

Huhu oli tosi. Huonosti puettuina, monet repaleisinakin, kasvot

naarmuissa ja pöhötyksissä he kiiruhtivat talojen sivuitse.

Muutamat joutuivat matkalla tappeluun. Kirouksia ja pilkkasanoja sateli

ilmassa. Kohoutuneita käsivarsia ja nyrkkiin puristettuja käsiä näkyi

kaikkialla.

"Arvokkaita valitsijoita! Arvokkaita valitsijoita!" sanoivat

tanskalaiset keskenänsä ja pudistelivat päitänsä. "He tuottavat Saksan

valtakunnalle suurta kunniaa."

"Minä lähden vaaliin", sanoi vanha Frandsen, vaikka hän jo kauan oli

sairastanut kuolemantautiaan. "Sitä sinä et tee, Kræn", pyysi hänen

vaimonsa. "Sinä olet viidenyhdeksättä vanha; nyt sinä voit jo suoda

itsellesi lepoa."

"Minä olen viidenyhdeksättä vuoden vanha", myönsi Frandsen, "mutta

sinä et saa estää minua äiti. Minä en voisi maata rauhassa haudassani,

jollen nyt lähtisi vaaliin. Sillä nyt miestä kysytään. Joka mies

kannelle! Ei kukaan saa laskea lippua. Auta minua nyt vaatteisin, äiti!

Runko kestää kyllä sen verran."

"Jeesuksen nimeen sitten!" sanoi hänen vaimonsa. "En tahdo estää sinua

velvollisuuttasi täyttämästä, Kræn."

Kun Frandsen oli päässyt lämpimästi käärittynä vaunuihin, niin hän

läksi matkalle yhdessä Valdemarin kanssa, joka tuki häntä.

"Pidä kiinni minusta!" mutisi Frandsen, "päätäni pyörryttää. Minä olen

noussut liiaksi ylätuuleen."

Frandsen oli niin kalpea kuin kuolema, ja kaikki kääntyivät häntä

katsomaan ja sanoivat toisillensa:

"Siinä on vanha Frandsen! Siinä vanha Frandsen ajaa vaaliin!"

"Niin, vanha Frandsen se on, hyvät ihmiset", mutisi vanhus, laskeutuen

suurella vaivalla ja Borriksen avulla alas vaunuista. "Te tunkeudutte

minun ympärilleni, lapset. Niinkauan kuin minun ääneni voi kuulua maan

päällä, niin se on kajahtava tanskan kielellä. Mitäpä te luulette

suuren päällysmiehen muuten sanovan, kun minut viedään katselmukseen?

Hän sanoisi: 'Frandsen, sinä olit pelkuri!'"

Toinen vanha mies tulla koppuroitsi keppinsä varassa. Hän oli jo

täyttänyt yhdeksänkymmentäviisi vuotta.

"Sepä oli hyvin tehty! Hyvin osattu, Greisen, haudan partaalla!" sanoi

Frandsen ja kiinnitti kuoppaiset, kuumehohteiset silmänsä häneen. Ne

olivat syvällä tuuheitten kulmakarvojen alla. "Sinä olet kuitenkin

minun esimieheni. Jumala suokoon, että me molemmat nyt samalla voisimme

uhrata henkemme isänmaamme puolesta, niin että siitä olisi jotakin

hyötyä! Minä olen aina rukoillut Jumalaa, että hän vapahtaisi minut

luonnollisesta kuolemasta."

Ja molempien vanhusten täyttäessä vaalivelvollisuutensa, seisoi

Borris ihmeissään erään nuoren saksalaisen rinnalla, joka vastikään

oli muuttanut maahan ja jonka tyttärelle ei annettu vapautusta

koulunkäynnistä syystä, että hänen piti palvella Borrisgaardissa.

"Mitä te sanotte, Burkhardt, aiotteko te saksalaisena äänestää

tanskalaista?"

"Ja wohl! Das will ich!" [Kyllä minä aijon!] Mies nyökkäsi päätään.

"Jos minä kohdella kuin tanskalainen, niin minä olla myös kuin

tanskalainen!"

Mutta kun vanha Frandsen nousi jälleen vaunuihin, niin hän lyyhistyi

kokoon ja ajoi sitten kotiinsa kuollaksensa.

Vaali oli suoritettu.

Vaikka lukemattomia oli karkoitettu, vaikka melkein viideltäsadalta

valitsijalta viime hetkessä oli riistetty tilaisuus ottaa osaa

taisteluun, vaikka entisiä kuritushuonevankeja ja tilaisuuteen

kutsuttuja kätyrejä oli saapunut, vaikka oli olemassa pelkureita ja

arkoja, niinkuin aina kaikissa maissa, — olihan muutamia talonomistajia

siellä täällä, jotka pelkäsivät kadottavansa väkensä, — huolimatta

ehdottomasti riippuvaisista, sai hra Jessen sittenkin kaksi sen vertaa

ääniä, kuin hänen kaksi vastaehdokastansa yhteensä.

"Me olemme kaikesta huolimatta pitäneet puolemme", sanoi Valdemar, ja

veti syvältä henkeä, sillä oli ollut aika ottelu.

Tämä oli ollut ottelu elämästä, niinkuin niin monta kertaa ennenkin

historian varhaisemmista ajoista asti.

Pohjan aallonmurtaja, Eteläjyllanti, oli jälleen käyttänyt myrskytulvan

voimaa. Mainingin melske ja hyrsky näkyi ja kuului kauaksi ympäristöön.

Voitto oli taaskin saavutettu — se oli tanskalaisten ihmeteltävän

järjestyskyvyn ansio, arvelivat saksalaiset.

Eteläjuutilaiset saattoivat täydellä syyllä siihen lisätä: "Se on

meidän erinomaisen tanskalaisen sanomalehdistömme ja kuningaskunnan

rajalla olevien tanskalaisten kansanopistojemme sekä jatkokoulujemme

ansio. Rinnatusten ne seisovat parhaimpana turvanamme."

21.

Taisteluun ryhdyttiin uudestaan kaikilla aloilla.

Ei se ollut ainoastaan valtiollista taistelua, taloudellista taistelua,

taistelua kirkossa, vaan siinä oli vielä taistelua koulupenkeilläkin.

Tanskalaisilta olisi paraiten ollut kiellettävä korkeampi sivistys

tykkänään. Olihan mahdotonta tulla toimeen, jos oli tanskalaisia

lääkäreitä, asianajajia, pappeja y.m. Eteläjyllannissa.

Ja kuitenkin saattoi huomata, että vapaa, tanskalainen hengenelämä

valtasi siihen määrin maahan muuttaneet saksalaisetkin, että he kävivät

rajan pohjoispuolella, kuningaskunnassa pidetyissä kansankokouksissa.

Se brandenburgilainen, joka oli äänestänyt yhdessä tanskalaisten

kanssa, tuli vaalin jälkeen haastetuksi nimismiehen eteen.

Matkalla sinne hän kohtasi Madsenin.

"No, nyt teistäkin ehkä tehdään Tanskan alamainen!" naureskeli Madsen.

Brandenburgilainen kohotti olkapäitään.

"Niin, ei ole hyvä tietää, mitä he voivat keksiä."

Kun hän astui virkahuoneesen, niin nimismies alkoi sättiä häntä.

"Oletteko te galizialainen?" huusi hän.

"En, sitä ihmisrotua en tunne. Ettekö tahtoisi selittää minulle

millaisia ihmisiä ne ovat?"

"Mistä te olette kotoisin?"

"Brandenburgista."

"Oletteko äänestänyt tanskalaista ehdokasta?"

"Olen."

"Kuinka te saatoitte sitä tehdä, kun olette syntynyt vanhassa,

preussilaisessa maakunnassa?"

"Niin, sitä minä saatoin hyvinkin tehdä, sillä tanskalaisella väestöllä

on oikeus puolellansa."

"Onko joku teitä kehoittanut siihen?"

"Ei, minä tein sen omasta vapaasta tahdostani ja vakaumuksestani."

Saksalaiset boikottasivat miesparkaa. He saattoivat hänet vihan

alaiseksi ja hänen oli vaikea tulla toimeen. Tanskalaiset auttoivat

sitten häntä puolestansa.

Mutta vanhan Frandsenin piti ensimäisenä saada kärsiä siitä, että hän

oli ollut uskollinen kuolemaansa saakka.

Poliisi tunkeutui melua pitäen sisään, vaikka rouva Frandsen koetti

saada häntä olemaan vaiti ja astumaan Jumalan tähden hiljaa huoneesen.

Hän astui vuoteen ääreen haasteineen.

"Mitä ihmettä?" kysyi Frandsen. "Tahdotteko _tekin_ ottaa minut?" Hän

nousi vaivoin ylös ja hänen kasvonsa hehkuivat kuumeesta. "Sanokaa

nimismiehelle, että on parasta antaa minun kuolla Preussin alamaisena,

sillä muuten se voi kirvellä heitä itseänsä, ja antaa viranomaisille

voittamattomia ikävyyksiä. Viekää kunnioittavat terveiseni herra

nimismiehelle ja sanokaa hänelle, että hän varmaan on unohtanut minun

olleen valamiehenä. Sanokaa hänelle, että olin valamiehenä, kun

Schenkel tuomittiin kuolemaan, ja että hän tietää varsin hyvin, että

jokainen tuomio, joka on langetettu ulkomaalaisen, tietää täällä,

Jumala paratkoon, Tanskan alamaisen ollessa valamiehenä, on pätemätön."

"Nun ja" [No niin], puuttui poliisi puheesen. "Sitten se murha-asia

pitä otta uusi kerta eteen."

Silloin kuoleva purskahti niin kovaan nauruun, että seinät kajahtivat.

"Mutta Schenkel on mestattu, mies! Kysy nimismieheltä, voiko hän kaivaa

hänet ylös maasta ja puhaltaa henkeä päättömään mieheen! Kylläpä

viranomaisten kävisi huonosti tässä maassa, jos useammat valamiehet

muuttuisivat optanteiksi; silloinpa olisi koko joukko oikeusasioita

koko miespolven aikana, jotka olisivat laittomina otettavat uudelleen

esille. Viranomaiset eivät suorastaan voisi niitä suorittaa. Ja

sanokaa hänelle sitä paitsi, että minut on jo haastettu korkeamman

tuomioistuimen eteen. Menkää nyt, menkää! Minä tahdon kuolla rauhassa!"

Ei, niin helposti ja nopeasti ei voinut Preussin alamaisia muuttaa

tanskalaisiksi, kuin preussilaiset olivat luulleet, ja siitä syystä

useat, joiden nimet pyyhittiin pois vaalilistoista, kun he muka olivat

optantteja ja optantin lapsia, otettiin takaisin.

Mutta se tapahtui vasta vaalin jälkeen, ja siten oli saavutettu

mitä oli tarkoitettu: tanskalaisten valitsijoitten luku oli saatu

vähennetyksi.

"Hei, hei!" huusi Klaus hypäten penkiltä ylös, missä hän oli

istunut. "Katsoppas Frandsenin krouville päin! Kun haikara kurkistaa

savupiipusta sisään, niin kuolema ei ole kaukana kartanosta."

"Minä otan eron sinusta, Klaus, sen minä todellakin teen!" sanoi Bodil.

"Sillä jos sinä yhä jatkat tuota ennustelemistasi, niin minä en sitä

kauemmin kestä."

Mutta kaikki, jotka kulkivat krouvin ohi, vilkaisivat sivuilleen ja

sanoivat toisillensa:

"Niin, loppu taitaa jo olla lähellä?"

Ja kaikki, jotka astuivat krouvin katon alle, paljastivat päänsä ja

puhuivat hiljaisella äänellä:

"Mitenkä täällä voidaan? Joko vanha kunnon mies on pian päättänyt

taistelunsa?"

Huoneessa vallitsi hiljaisuus.

Elämän luodevesi pakeni, kuume kohosi yhä korkeammalle ja pian se oli

tuhoava hänet kokonaan.

Sivuhuoneessa istuivat täysi-ikäiset lapset, sillä vaimo tahtoi olla

yksin miehensä kanssa viimeisenä hetkenä.

"Joku tulee krouviin", huusi Frandsen. "Onko kukaan hevosia vastaan

ottamassa?"

"Hiljaa, Kræn", sanoi hänen vaimonsa ja laski kätensä hänen kätensä

päälle.

Hän oli niin kauan ollut lasten isä ja koko talon isä; nyt hän oli

taaskin vain Kræn, hänen oma Kræninsä, eikä mikään muu koko maailmassa.

"Kunpa haikara lakkaisi kalkuttelemasta!" Frandsen heitteli päätään

edestakaisin.

"Se kiusaa minua. Laula!" pyysi hän.

"Mitä minä laulaisin?" kysyi vaimo.

Ja hän alkoi laulaa vapisevalla äänellään:

"Mitä voittoa suo

meri maailman eksyttäväinen!"

"Se on hyvä", sanoi Frandsen. "Se sopii vanhalle merikarhulle. Minä

olen ollut hurjapäinen ja suuri syntinen, Hertha."

"Aivan niin", uudisti hän. "Mutta joka kerta, kun olin ohjata purren

karille, rukoilin minä Jumalaa tarttumaan peräsimeen. Muistatko Hertha?"

"Kyllä, Kræn."

"Hevoset!" huusi hän. "Voiko kukaan pidellä hevosia?"

Työinto valtasi hänet jälleen.

Hän yritti kohota ylös.

"Ja aja haikara pois! Se herättää minut! Minä tahdon nukkua! Minä

tahdon nukkua! Ja tuossa on päätön Schenkel, — he kaivavat hänet ylös

maasta! Hän ajaa minua takaa!"

"Hiljaa, Kræn, hiljaa!"

"Niin, niin! Niin, niin!"

Hän vaipui voihkuen vuoteelleen.

"Voi, rakas Herra Jumala, nyt minä niin mielelläni tahtoisin päästä

viimeiseen satamaani!"

"Kræn! Oi, rakas, vanha Kræn!"

Sitten Frandsen alkoi puhua, mutta hän oli kaukana poissa, sillä ääni

kuulosti kaukaiselta.

"Maantuntu! — Poijukello! — Se soi! -Varokaa poijukelloa!" ‒ ‒ ‒

Kova kolkutus kuului ovelta.

Ei kukaan liikahtanut eikä vastannut.

Kolkutettiin uudestaan, — vielä kolmannenkin kerran.

Silloin konstaapeli repäisi lujasti lukkoa ja murtautui sisään.

"Haaste nimismieheltä! Herra Frandsen pitä tulla huomenna kello

kymmenen aamu nimismieskonttori!"

Mutta leski kohosi istualtaan ja kääntyi niin ylevänä väkivallantekijää

kohtaan, että tämä siitä hämmästyi.

"Te tulette liian myöhään", sanoi leski. "Täällä on jo ollut toinen

ennen teitä."

Konstaapeli väistyi ja katsoi arasti kuolinhuoneesen, sillä "toinen"

oli jo ollut siellä ja riistänyt Kræn Frandsenin pois hänen vallastansa.

22.

Vävy puhutteli pappia.

"Me toivoisimme kaikki ja myös meidän äitimme, että kelloja

soitettaisiin", sanoi hän.

"Ei", vastasi pappi jyrkästi, "sillä silloinhan olisi poliisi haettava

paikalle. Ja sitäpaitsi", lisäsi hän pilkallisesti, "pitäisi kai tuoda

tanskalaista multaakin, johon hän haudattaisiin."

Kun vävy toi sen sanoman kotiin, niin äiti sanoi nöyrästi:

"Ja hän olisi kuitenkin niin mielellään halunnut kellonsoittoa! — Niin,

niin, kuulihan hän ainakin poijukellon äänen."

Mutta nimismiehenvirastoon oli kuulunut kummia huhuja. Huhu kertoi,

että Esben Grunnet aikoi tulla hautajaisiin.

Sitä ei Esben Grunnet mistään hinnasta saisi tehdä, muuten Saksan

keisarin valtaistuin horjahtaisi.

Eikö hän ollut jo tunnettu ja suosittu mies kuningaskunnassa, sekä

eteläjuutilaisten laulujensa, että myös saksalaisuutta vastaan

harjoittamansa innokkaan kiihoituksensa vuoksi?

Sen vuoksi saivat rajapäällysmiehet toimekseen pitää Esbeniä tarkasti

silmällä.

Mutta koska hän oli ollut poissa kotoa neljä vuotta, niin muutamat

vastatulleet santarmit eivät tunteneet häntä, tai ehkäpä hän oli

muuttunutkin, — mikäpä ei voisi tapahtua neljän vuoden kuluessa? — ja

niinpä poliisin piti ajaa Esbeniä takaa muotokuvan avulla.

Konstaapeli lähetettiin siviilipuvussa Koldingiin ja siellä hän kävi

kaikkien kaupungin valokuvaajien luona tiedustelemassa, olisiko heillä

Esbenin kuvaa, mutta kaikki vastasivat kieltävästi. He eivät tunteneet

Esbeniä.

Kun konstaapeli siten sai palata nolona takaisin, niin hän pukeutui

univormuunsa ja astui vakavin askelin suruhuoneelle.

Mustalla verhotut ruumisvaunut ja hevoset, päät alaspäin painettuina,

seisoivat pihalla, mutta lainvoimassapitäjä ei niistä välittänyt.

Hän astui kaliseva miekka laahaten kupeellaan portaita ylös. Jokainen

askel, jonka hän portaissa nousi, oli sanovinansa:

"Tässä minä tulen! Saksan valtakunnan edustaja! Mitä minä välitän

kuolemasta?"

Vanha taloudenhoitaja tuli pelästyneenä ulos ja kohotti varoittavasti

vanhoja, vapisevia käsiänsä.

"Viekää hänet ulos! Ettekö tiedä, että Frandsen on kuollut?"

Ei! Konstaapeli ei pelännyt kuolemaa.

Hän työnsi vanhuksen syrjään, vetäisi oven voimakkaasti auki ja astui

sisään.

Keskellä huonetta seisoi koroituksella tamminen arkku kukkien peitossa.

Huone oli täynnä surupukuisia ihmisiä. Kynttilät paloivat arkun ääressä

ja lähimmät omaiset seisoivat ympärillä.

Arkun pääpuolessa seisoi tanskalaisen vapaaseurakunnan pappi ja luki:

"Isä meidän, joka olet taivaissa."

"Sagen Sie mal!" [Sanokaappas!] huusi konstaapeli äkkiä kovalla

äänellä. "Ist Esben Grunnet hier?" [Onko Esben Grunnet täällä?]

Kaikki läsnäolijat kohottivat päänsä pystyyn ja Karen vilkaisi

Borrikseen.

"Ei", vastasi Borris, joka seisoi lähinnä ovea.

Hän kääntyi taakseen ja katsoi niin suuttuneena konstaapeliin, että

tämän täytyi hiukan peräytyä.

"Teillä ei ole täällä mitään tekemistä. Ettekö näe, mies, että täällä

on suru talossa?"

Ei, konstaapeli ei välittänyt myöskään surusta.

Hän vilkaisi seppeleihin, ikäänkuin hän olisi epäillyt Esbenin

piiloutuneen niiden alle.

Ehkäpä hän epäili itse arkkuakin ja olisi halunnut ruuvata kannen auki

nähdäksensä, eikö Esben ollut vaihtanut kuolleen kanssa paikkaa. Ei

voinut koskaan tietää, kuinka kavalat tanskalaiset saattoivat olla.

Hän tunkeutui suruväen joukon läpi, hän suorastaan hajoitti ne

toisistaan ja meni vierashuoneesen telefonoimaan poliisisantarmia.

Sillä välin Esben Grunnet istui ikkunassaan rajan toisella puolen ja

tuijotti Eteläjyllantiin aavistamatta, että siellä puhuttiin hänestä,

vaikkei hän itse ollutkaan saapuvilla.

"Jumala tiesi, mitä he nyt siellä tekevät?" sanoi hän. "Ovatkohan he jo

peittäneet sen multaan ja palanneet takaisin kotiin?"

"Ja me istumme täällä", vastasi Gyrithe, jonka ääni vapisi, vaikka hän

koettikin puhua niin varmalla äänellä kuin suinkin.

"Oi, sinä rakas, vanha isoisä! Minkä rangaistuksen pitäisi kohdata

niitä, jotka riistävät toisistaan ne, jotka kuuluvat yhteen!"

Santarmi tuli, mutta vaikka hän konstaapelin kanssa etsi koko talon

lävitse, vinnistä kellariin asti, niin he eivät löytäneet mitään

Esbeniä.

He etsivät häntä keittiökaapeistakin ja avasivat uuninsuut.

Kaikki oli turhaa!

Mutta he eivät sittenkään rauhoittuneet. Jos suuri palkinto olisi

luvattu Esbenin päästä — kuolleena tai elävänä! — niin eivät he olisi

voineet tutkia suuremmalla innolla ja kiihkolla joka hiirenloukkoa.

Kello kaksi yöllä kolkutettiin sapelin kahvalla ulko-ovea.

"Jumalan nimessä, mikä nyt on hätänä?" huudahti rouva Frandsen,

joka oli maannut valveilla eikä saanut surultaan unta. "Onko meidän

suruhuoneemme muuttunut piiritetyksi linnoitukseksi?"

Yksi palvelijoista heitti vaatteet ylleen ja avasi oven.

"Kello on kaksi yöllä."

"Schadet nichts! Kommen Sie mal her!" [Ei se mitään tee. Tulkaappas

tänne!]

Ja vartiojoukon etunenässä, — yhden santarmin asemesta heitä oli nyt

neljä tai viisi, — kulki santarmi koko talon läpi. Ensiksi alhaalla,

sitten vinnillä, portaita ylös ja alas.

Raskaat askeleet jymisivät nukkuvassa talossa.

Ovia avattiin, kasvoja tarkisteli sieltä-täältä ja ovia taas suljettiin.

"Santarmit eivät usko omia silmiänsä!" mutisi väki.

He murtautuivat makuuhuoneihin. He sytyttivät tulitikkuja, laskeutuivat

maahan vatsalleen ja kurkistivat vuoteiden alle.

Mutta leski makasi kuunnellen melua ympärillään.

"Rakas, vanha Kræn", sanoi hän pannen kätensä ristiin, "sinä et tuntisi

omaa taloasi."

Ei Esbeniä missään! Hän nukkui syvää, viatonta untansa tuolla puolen

Kongeaata, eikä uneksinut edes hurjimmissakaan unennäöissänsä, jos hän

yleensä lainkaan näki unta, että hän täten kummitteli keskellä yötä ja

veti koko santarmivirastoa nenästä.

Ei etsitty ainoastaan Frandsenin krouvista, vaan myös naapuritaloista,

ja kun ei niistäkään Esbeniä löytynyt, niin asetettiin mitä pikimmin

vahdit — ei sen vähempää kuin kaksi konstaapelia ja kuusi santarmia,

— niille molemmille teille, jotka johtivat rajan yli sille seudulle

kuningaskuntaa, missä Esben asui.

Kylläpä siinä vahtiessa yöllä tuli kylmä.

Ilma oli raakaa ja tiet liejuiset ja ilkeät kaikella tavalla.

Sadepisarat ja rakeet löivät heitä kasvoihin ja sokaisivat silmiä. Ja

kirvelivät nenää. He tömistivät jalkojansa hampaitten kalistessa suussa.

Mutta sitä myöten kuin aika kului, ja tämä ihmeellinen yöllinen

vahdissaolo tuli tunnetuksi, kajahteli nauru heidän ympärillään yön

hiljaisuudessa.

Eräs santarmeista oli ärtyneessä, katkerassa ja jähmettyneessä

tilassaan kuulevinaan kaukaa vanhan Frandsenin kajahtelevaa

merimiesnaurua.

Se nauru kuulosti myrskyiseltä!

Metsässä rapisi hänen takanansa.

"Halt!" huusi santarmi vetäen miekkansa esille.

Siellä oli vain jänis, joka laukkasi tien yli.

Pöllö huhui, painoi päänsä kallelleen ja tähysteli häntä pyöreillä

silmillään.

Äkkiä ilmassa kajahteli tuhansia lintujenääniä, ja muuttomatkalla

olevien lintuparvien siivet suhisivat korkealla pimeän yötaivaan alla.

Hanhet liitivät pesäpaikoilleen Jäämeren rannoille. Sorsat kotkottivat,

kuovit piipattivat, haikaroiden ja kurkien kirkunta viilteli kimakkana

melun keskeltä ja silloin tällöin kuului ruovonpäristäjän syvät

urkuäänet.

"Zum Teufel!" [Piru vieköön!] huusi santarmi, joka katsellessaan

ylös ilmaan joutui aivan päästään pyörälle kaikesta tästä kohinasta

ja suhinasta ja merkillisistä äänistä, jotka eivät yhtään kuuluneet

asiaan, "da ist ja der wilde Jäger und die wilde Jagd!" [Tuossahan on

hurja metsästäjä ja hurja ajo.]

Päivän valjetessa ja äänien vaietessa ilmassa santarmit saivat

syytä iloita, sillä heidän onnistui saada eräältä saksalaiselta

valokuvaajalta Esbenin kotiseudulla tämän kuva, joskin se oli hiukan

vanhentunut.

Kylläpä nyt tuli kiire! Mitä pikimmin se monistettiin ja vihdoinkin

seisoi jokainen santarmi rajalla varustettuna Esbenin muotokuvalla.

Seurasipa nyt mitä ihmeellisin tarkastus.

Jokaiselle tietä myöten vierivälle vaunulle, jokaiselle jalkamiehelle,

niille, jotka tulivat etelästä ja niille, jotka tulivat pohjoisesta,

huusivat santarmit "Halt!"

Liike keskeytyi äkkiä koko linjalla.

Ja santarmit tähystelivät kaikkia kasvoihin, he katselivat kuvaa, ja

jälleen kasvoja edessänsä, mutta merkillisintä kaikesta merkillisestä

oli se, etteivät mitkään näistä kasvoista olleet Esbenin!

23.

Muuten ei tapahtunut mitään ihmeellistä tänä keväänä, jollei ota lukuun

sitä, että Keldet sai jälleen tulla Preussin alamaiseksi maksamalla

viisi markkaa, minkä hän myös teki, ja että brandenburgilainen,

joka oli äänestänyt tanskalaisten ehdokasta, ja jota sen vuoksi

preussilaiset boikottasivat, oli tullut sairaaksi, niin että häntä oli

leikattava. Hänen tanskalainen naapurinsa sanoi: "Matkusta huoleti;

minä pidän huolta kustannuksista!"

Mutta leikkaus ei onnistunut ja hän kuoli. Mutta kun mies oli

haudattava, niin hänen vaimonsa vaati, että siunaus oli toimitettava

tanskaksi, vaikkei hän ymmärtänytkään monta tanskan sanaa, eikä hänen

miehensäkään olisi ymmärtänyt sitä paljoa paremmin.

Pappi kieltäytyi kauan sanoen: "Unsinn! Unsinn!" [Hullutusta!] Mutta

lopulta hänen täytyi myöntyä.

Vaimo ja lapset jäivät tukalaan tilaan. Tanskalaiset keräsivät rahoja

ensi hätään, mutta eräs maahanmuuttanut preussilainen antoi heidät

ilmi, ja siten ne eteläjuutilaiset, jotka olivat keräyksen etupäässä,

saivat maksaa kymmenen markkaa sakkoa, syystä että he olivat auttaneet

ahdinkoon joutuneita saksalaisia.

Eräänä päivänä, jolloin saksalaiset viettivät vallankumousjuhlaa 1848

vuoden muistoksi, seisoi Karen satamassa pidellen Kaita kädestä ja hän

näki että satamamestari suutuksissaan huitoi hurjasti käsiään ja huusi

jotakin parille laivurille, jotka jahteineen olivat tulleet satamaan

rajuilmaa pakoon. "Ei, ei, ei, ei!" huusivat laivurit. "Siunatkoon!"

sanoi Karen. "Hän näyttää tahtovan pakoittaa heitä nostamaan Saksan

lippua!"

Ja sitten hän kuuli satamamestarin huutavan: "Jollette nosta lippua,

niin minä karkoitan teidät pois satamasta nousevan myrskyn käsiin!"

Laivurit silmäilivät merelle, joka aaltoili vaahtopäisenä, niin

pitkälle kuin silmä kannatti. He pyöräyttivät mälliä suussaan ja

kohauttivat öljylakkejaan.

"Tahtoisinpa nähdä, miten te sen tekisitte!" huusi toinen maallepäin.

"Me emme nosta lippua emmekä ankkuriakaan. Meillä on oikeus jäädä

satamaan niin pitkäksi aikaa kuin haluamme."

Karen puristi Kain kättä ja astui heti kotiin äyrään yli.

Kun hän pääsi sisään, niin hän riisti vaipan ja hatun päältään,

ikäänkuin vaatteet olisivat tukehduttaneet häntä.

Hän ei tiennyt mistä se johtui, mutta tämä pieni tapaus, jonka hän

sattumalta oli nähnyt, oli kiirehdyttänyt sitä, mitä oli mahdoton

välttää.

Mitäpä sillä väliä, tapahtuisiko se ennemmin vai myöhemmin! Mitä oli

tapahtuva, sen täytyi tapahtua. Se, mitä hän aina oli pelännyt, mutta

alituisesti lykännyt toistaiseksi, oli nyt tullut.

Kesäloman loputtua tuli Kain mennä kouluun, hän oli kuuden vuoden vanha

ja hän voisi saada tietää sen toisilta, mitä hänen piti saada kuulla

vain omalta äidiltänsä.

"Kai", sanoi Karen äkkiä.

Kai tuli. Karen nosti hänet syliinsä, puristi häntä lujasti

käsivarsillansa ja istui sitten kauan aikaa hiljaa mietteissään.

Häntä ihmetytti, mitenkä saattoi olla mahdollista, ettei kukaan sitä

hänelle vielä ollut kertonut. Ja kuitenkin se oli mahdollista.

Poika oli melkein aina hänen luonaan, tai muuten vain Bodil, Klaus,

isoäiti tai rouva Borris joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, eivätkä

he tahtoneet sitä hänelle sanoa, kun Karen itse ei ollut sitä kertonut.

Kain ainoa leikkikumppani oli Ebbe, mutta Ebbe oli vähäpuheinen, eikä

suinkaan hän ollut sitä kertonut.

Siten he istuivat kauan ja Kai alkoi jo ihmetellä tätä hiljaisuutta,

"Kai", sanoi Karen vihdoin, ja vaikka hän oli mielessään ajatellut,

että tätä tunnustusta olisi vaikea tehdä, niin nyt vasta hän tiesi

miten vaikeaa se oli. "Äiti oli kerran isoäidille tottelematon ja

tuotti hänelle suuren surun."

Kai katsoi äitiin ihmeissänsä. Hänen mieleensä ei ollut koskaan

juolahtanutkaan, että äiti olisi voinut olla tottelematon.

"Niin, Kai. Äiti meni naimisiin saksalaisen kanssa. Sinun isäsi oli

saksalainen, Kai!"

"Oikeinko totta!" sanoi Kai.

Hänen pieni päänsä tuli aivan pyörälle.

"Mutta nyt sinun pitää auttaa äitiä sovittamaan sitä jälleen ja tulla

oikein hyväksi tanskalaiseksi. Ja kun sinä tulet täysikasvuiseksi,

niin sinä paremmin ymmärrät mitä minä nyt sinulle sanon, mutta älä

sitä unohda! — 'Koeta karhita sitä, mitä minä olen kyntänyt, niin saat

tietää mitä minä olen kärsinyt.' Voitko pitää sitä mielessäsi, Kai?"

Kyllä, Kai pitäisi sen mielessänsä, mutta kun Karen päästi hänet alas

sylistänsä, niin Kai heti rupesi leikkimään ja hänen ajatuksensa olivat

niin kokonaan leikkiin kiintyneet, että Karenin sanat silminnähtävästi

eivät olleet tehneet häneen niin syvää vaikutusta kuin Karen oli

pelännyt.

"Jumalan kiitos", ajatteli Karen, "hän on vielä niin pieni."

Ja isä, joka on kuollut ja jota hän ei voi muistaa, on jotakin niin

epätodellista, ikäänkuin häntä ei koskaan olisi ollutkaan.

Ruprecht Jürgens parka! Miksi Karen ei ollut puhunut hänestä enemmän

pojalle? Tuo omantunnonpisto tuli aivan odottamatta.

Ei!

Karen nousi äkkiä ylös ja löi nyrkkiin puristetut kätensä yhteen. Hän

tiesi, niin hän tunsi sielunsa syvimmässä, ettei hän koskaan oikein

ollut rakastanut Jürgensiä ja että isä yhä enemmän oli vieraantunut

omasta pojastansa.

Hän olisi aina pysynyt vieraana.

Mutta sattui kuitenkin usein, että kun Kai äkkiä keskeytti leikkinsä ja

katsahti äitiin kirkkain, avonaisin silmin ja näytti kysyvän jotakin,

jota hänellä oli oikeus kysyä, niin Karen laski silmänsä maahan.

Mitäpä Karen silloin ajatteli?

Mutta pelätty päivä läheni lähenemistään, ja jos Karen olisi sen

unohtanut, niin Winberg olisi häntä siitä muistuttanut.

Karen laskeutui vuoteelle selvästi tuntien, että piiska heilui hänen

niskassansa. He iskivät häneen pojan kautta.

Joka isku, joka suunnattiin poikaan, tarkoitti häntä. Poika saisi

kärsiä hänen tähtensä, sillä vihollinen tiesi sen hänen arimmaksi

kohdaksensa.

Kymmenen kertaa mielemmin hän olisi lähettänyt pojan luotaan,

kuningaskuntaan, mutta Preussin kamarioikeus ei kieltänyt ainoastaan

alaikäisten lasten lähettämistä ulkomaalaisiin kouluihin, vaan he eivät

sallineet yksityiskoulujakaan eikä kotiopettajia.

Hänen kätensä olivat köytetyt kiinni ja nuora hankasi lihaan asti, niin

että hän olisi voinut tuskasta huutaa.

Kai oli kovassa puuhassa. Hän heräsi hyvin varhain ja tahtoi heti

pukeutua.

"Kyllä sinä sittenkin ehdit hyvissä ajoin, pikku Kai", sanoi äiti

auttaessaan häntä.

Karenin kädet vapisivat varustaessaan hänelle evästä kouluun ja

laittaessaan sitä kääröön.

"Mitenkä voi selittää tuollaiselle lapselle, mikä hänellä nyt on

edessään?" ajatteli Karen. "Parasta olla yrittämättäkään, se tulee

itsestäänkin."

"No, nythän sinne on mentävä! Nyt sinua uhataan, ja nyt sinua

viekoitellaan. Keisarin syntymäpäivänä lähettää Hänen Majesteettinsa

itse sinulle saksalaisia kirjoja, sillä hienoa pitää olla", sanoi Klaus

nostaessaan Kain vaunuihin.

Klaus saattoi hyvin viedä hänet sen matkan hevosella, ja kun he sitten

läksivät matkaan, ja Karen jäi katselemaan heidän jälkeensä, niin hän

tiesi, että tästä päivästä aikain paha mahti oli taisteleva häntä

vastaan vuodet umpeensa, vuodesta vuoteen.

Se oli käyttävä kaiken vaikutuksensa: millä keinoin hyvänsä oli

koetettava riistää häneltä hänen lapsensa ja vieroittaa hänet ei

yksin äidistä ja hänen suvustansa, vaan myöskin hänen maastansa ja

kansastansa.

Ei mikään keino olisi liian pikkumainen, ei mikään keino liian alhainen.

"Oi", sanoi Karen opettaja Videbekille, joka pistäysi hänen luokseen

aamupäivällä, "jospa hän edes olisi tullut teidän kouluunne!"

"Älkää sanoko sitä!" vastasi tämä hiljaisesti. "Minun luonani on

mahdotonta kestää. Sillä tanskalaismieliselle opettajalle on koulu

jokapäiväisenä piinapenkkinä, ja siksi se lapsillekin muuttuu. Sillä

paitsi hengellisiä tarkastajia on meillä monta muuta saman hengen

miestä, ja koko tuo koulutarkastajien sotajoukko hermostuttaa meitä.

Sitä se ei tee, jos opettaja on saksalaismielinen; siellä ei vakoilla

eikä pidetä niin ankarasti silmällä.

"Me emme koskaan ole heistä turvassa. Aavistamattammekin, niin, silloin

kun me vähimmin voimme sitä odottaa, karkaavat he kimppuumme - usein

aivan perätysten. Ei kukaan tiedä edeltäpäin päivää eikä hetkeä. Koko

kouluajan me istumme jännityksessä ja kuuntelemme askelia käytävästä

tai portaista.

"Minä kuulen askelia yksin unissanikin, he seuraavat minua koko elämäni

ajan. Kuin kiljuvat jalopeurat he tulevat nielläksensä meitä. Aina

meidän pitää olla valmiit panemaan toimeen tutkintoa saksan kielessä,

Saksan maantiedossa ja Saksan historiassa. Aina minun ja lapsiparkojen

täytyy olla taisteluvalmiina, ja kuinka tukalaa on opettaa saksan

kielellä, kun me itse tuskin osaamme puhua saksaa!

"Ja nuo lukemattomat pöytäkirjat, joita aina on tarkastettava! Ja mitä

varten on hukattava niin paljon aikaa ja vaivaa, kun lapset kuitenkin

parin vuoden kuluttua lopetettuaan koulunsa ovat unohtaneet saksan?

Mutta uskokaa minua, Karen, pahinta on sentään, kun tanskalaismielisen

opettajan on pakko pitää puheita keisarin syntymäpäivänä - tai muuten

hän pannaan pois viralta!

"Ja vieläkin pahempaa kun me historian tunneilla puhumme Slesvigin

valloituksesta ja ainoastaan vilkuttamalla silmiämme uskallamme

lapsille osoittaa, että me opetamme heille saksalaista valhetta. Niin,

yhtä kovaa se on, mutta pahinta kaikista on kuitenkin, kun me kerromme

vuodesta 1864 ja kaikesta siitä mitä preussilaiset ovat tehneet

vapauttaaksensa meidät vihatusta ja epäinhimillisestä, tanskalaisesta

ikeestä, sillä tavalla kuin saksalaiset sitä tahtovat!

"Varsinkin tutkinnossa kun tarkastajat ovat läsnä. Niin, niin, kylläpä

lapset saavat kauniin oppijakson teeskentelyssä eteläjuutilaisissa

kouluissa! Ei ole ihmeteltävää, että me poloiset tanskalaismieliset

opettajat vain toivomme voivamme ottaa eromme, luemme, montako vuotta

meillä on jäljellä, ja kadehdimme vanhuksia, jotka ovat päässeet

vapaaksi pakkotakista. Tiedättekö mitä, Karen!

"Vuonna 1864 määrättiin saksa eräässä pitäjässä yksinomaiseksi

opetuskieleksi vaikka siellä ei ollut muuta kuin yksi ainoa saksaa

puhuva perhe! Eteläjuuttien kustannuksella kaikki tämä käypi. Niin,

niin, jolleivät lapset lopetettuaan koulunsa ole aivan täydellisiä

kastettuja pakanoita, niin se ei ole koulujen syy.

"Eipä niinkään ihmeellistä, että synodikokouksissa valitetaan

siveettömyyden lisääntymistä. Ei opita kerrassaan mitään. Eikö

Slesvigin piispa, tohtori Kaftan, ole myöntänyt, että kaksi miespolvea

on uhrattava, ennenkuin voidaan rakentaa saksalaiselle perustukselle?

"Ja tokkopa se riittää? Kuinka monta sataa tuhatta elävää ihmistä

uhrataan tälle saksalaiselle Molokille? Ei, parasta on Kain olla

saksalaisen opettajan opetettavana."

Videbek lopetti pitkän yksinpuhelunsa syvällä huokauksella.

Hän oli kertonut surullisen elämäntarinansa ja nousi mennäksensä.

Pian sen jälkeen avasi Winberg oven auki ja katsoi sisään.

"Onko poika mennyt?" kysyi hän.

Karen ei nostanut silmiään työstään.

"On", vastasi hän.

"Nyt sinun pitää ruveta puhumaan saksaa hänelle kotona, muuten se ei

käy", sanoi Winberg.

"Tiedäthän itse, etten minä osaa puhua saksaa paremmin kuin sinäkään",

sanoi Karen sulkien oven hänen jälkeensä.

Karen tunsi, että siitä päivästä alkain, jolloin Kai joutui kouluun, ei

hänellä ollut rauhaa ainoatakaan tuntia, sillä Winberg oli tullut hänen

ja pojan haltiaksi.

Winbergin oli tähän asti täytynyt pysytellä hiukan peremmällä. Hän ei

ollut voinut tunkeutua äidin ja lapsen salakammioon, mutta nyt kun Kain

oli pakko käydä koulua, niin Winberg tunsi pelkurin iloa antaessaan

Karenin tuntea voimaansa.

Kuinka aamupäivä oli pitkä! Karen sai tuskin sen kulumaan. Ei mikään,

mihin hän ryhtyi, tahtonut sujua.

Vihdoin tuli Kai takaisin ja jo kaukaa hän heilutti hattuansa.

Karen juoksi häntä vastaan.

"No, mitenkä kävi, Kai?" kysyi Karen, kun he olivat tulleet sisään.

"No, kävihän se!" sanoi Kai toimessaan. "Opettaja komensi: 'Ein!'"

[Yksi!]

"Mitä te sitten teitte?"

"Me nousimme kaikki pystyyn. Opettaja komensi: 'Zwei!'" [Kaksi!]

"Ja mitä te sitten teitte?"

"Niin, me kävimme sitten istumaan."

"No, vai sitäkö te teitte? Mutta ettekö te sitten muuta tehneet?"

"Kyllä, meidän piti ottaa taulut esille, ja opettaja komensi jälleen:

'Ein!'" [Yksi!]

"No! Ja sitten?"

"Sitten me tartuimme kiinni tauluihin molemmin käsin — näin!"

"No! Sehän oli reippaasti tehty!"

"Sitten opettaja komensi: 'Zwei!' [Kaksi!] Ja sitten me kohotimme ne

pöydältä ylös."

"Mitkä?"

"Taulut!"

"Vai niin!"

"Sitten hän komensi: 'Drei!'" [Kolme!]

"Ja mitä te sitten teitte?"

"Sitten me laskimme ne pöydälle", sanoi Kai.

Karen nauroi iloista, kajahtelevaa nauruaan, mutta Kai, joka yhä

kuvitteli olevansa koulussa, huusi jälleen samoinkuin opettajakin:

"Parademarsch!" [Paraatimarssi!] ja marssi kiireesti pöydän ympäri,

jotta äiti oikein saisi nähdä, miten kaikki kävi.

"Mutta ethän sinä voi ymmärtää saksaa", nauroi Karen,

"En, mutta minä teen niinkuin muutkin pojat."

Seuraavana päivänä kysyi Karen:

"Mitä sinä tänään olet oppinut?"

Niin, Kai oli oppinut miten Jumala loi maailman saksaksi.

"Sillä se tapahtui hiukan toisin kuin tanskaksi."

"Miten se sitten kävi?" kysyi Karen.

Niin, siitä hän ei ollut ymmärtänyt hituistakaan, hän muisti vain sen,

että kun seitsemäs päivä tuli, niin Jumala läksi soutelemaan.

"Mitä hän teki?" kysyi Karen.

"Hän otti veneen ja läksi soutamaan!" vakuutti Kai.

Äkkiä asia Karenille selvisi.

"Er ruhte aus! [Hän lepäsi. (Poika oli käsittänyt saksalaiset sanat 'er

ruhte aus' tanskaksi 'han roede ud' = hän läksi soutamaan).] No, sinä

opit yhtä hyvin puhumaan saksaa kuin Ebbekin, sillä kerran kun hän tuli

liian myöhään kouluun, puolustautui hän sanoen: 'Ich sollte erst die

Kühe trinken!'" [Minun piti ensin juoda lehmät!]

"Äiti, yhden asian minä olen unohtanut!" huudahti Kai äkkiä.

"No! Mitäs vielä?"

"Niin! Kaikkein ensiksi aamulla opettaja komentaa: 'Ein!' Silloin me

heti nousemme pystyyn. Sitten hän komentaa: 'Zwei!' Silloin me panemme

kädet ristiin. Sitten hän komentaa: 'Drei!' Silloin me katsomme ylös

kattoon. Sitten hän komentaa: 'Vier!' [Neljä!] Ja silloin me luemme

kaikki aamurukouksen."

"Hauska tietää, mitä Jumala siitä aamurukouksesta arvelee!" sanoi Karen.

Ensi alussa oli paljon naurun syytä, mutta kun Karen eräänä päivänä

elokuussa näki Kain istuvan karttansa ääressä ja kuuli hänen

luettelevan: "Königsau, Inseln Alsen, Sundewitt, Flensburger Meerbusen,

die Nordsee", ja näki sitten Tanskan kartan, johon oli painettu Fyenin,

Langelandin, Lollandin, Falsterin ja Sjaellandin saarien yli "Inseln

Preussen" [Preussin saaristo], niin hän ymmärsi, että nyt oli aika

ruveta joka päivä kitkemään pois sitä rikkaruohoa, jota joka päivä

kylvettiin.

Ja sitä vaivalloista työtä tehdään ja on tehty monessa tuhannessa

kodissa koko maassa.

"Tiedätkö missä Eichtwitt on?" kysyi Kai. "Opettaja sanoi tänään, että

minun pitäisi mennä Eichtwittiin."

"Hän tarkoitti, että menisit kotiin. Se on täällä missä sinä asut."

"Niin mutta täällä! Senhän minä tiedän paljoa paremmin! Sehän on

Egtved!"

"Niin, Egtved se on", sanoi äiti, "mutta hän on vieras maassa. Hän ei

ymmärrä asiata sen paremmin. Katsoppas, Kai! Kaikki se, minkä näet

tällä kartalla on Alsia ja Sundevedia, ja tässä näin me asumme."

Mutta nyt alkoi toinen isku seurata toistaan. Eräänä päivänä tuli Kai

juoksujalassa kotiin ja kertoi, että opettaja oli kieltänyt heitä

puhumasta tanskaa leikkipaikalla.

"Jos me sitä teemme, niin saamme selkäämme. Ja minun piti tuoda

terveiset sinulle ja sanoa, että sinun pitäisi puhua minulle saksaa

kotona, muuten minä saisin vielä enemmän selkääni kuin muut. Tiedäthän

itse, minkä vuoksi!"

Karen kalpeni, mutta oli vaiti.

"Nyt se alkaa! Nyt se alkaa!" ajatteli hän. "Miten minä voin sitä

kestää, kun poika ensi kertaa saa selkäänsä?"

Tästä lähin oli Kailla joka päivä tilaisuus kertoa, että se ja se oli

saanut selkäänsä, koska hän oli puhunut tanskaa leikkipaikalla ja

kepille he olivat antaneet nimeksi: "Dänenhass." [Tanskalaisviha.] Nyt

he olivat jo melkein kaikki saaneet selkäänsä.

"Melkeinpä kaikki muut paitsi sinä", sanoi Karen purren hampaansa

yhteen.

Paksunahkainen täytyi olla, eikä akkamaisesti taipua vähästä tässä

maassa!

"Opettaja väijyy ja kuuntelee", sanoi Kai, "hän kuulee kun me

kuiskutammekin."

"Hyi sentään!" huudahti rouva Borris, joka istui vieressä kuunnellen.

"Niin, niin, Karen, sinun ei tarvitse kehoittaa _häntä_ olemaan

tanskalainen. Preussilaiset tekevät sitä sen sijaan selkäsaunalla.

He eivät säästä vitsaa, joka päivä saa joku häpeällisen selkäsaunan.

Kuinka suuresti preussilaiset rakastavatkaan meitä, eteläjuutilaisia,

koska he kurittavat meitä niin kovasti! Eikö opettaja Kleiss sano

lyödessänsä heitä: 'Nun soll ich euch die Pojutten Gedanken aus dem

Kopfe treiben!" [Nyt minä ajan teidän päästänne juutilaisajatukset.

(Pojutten = Potjyde = ruukkujuutilainen, jolla nimellä länsi-Jyllannin

asukkaita nimitetään, syystä että ne aikoinaan ovat harjoittaneet

suurta saviruukkuteollisuutta).]

Mutta seuraavana päivänä Karen säikähti, sillä Kai tuli hyvin

kiihtyneenä kotiin.

Hän hyökkäsi sisään ja viskasi kirjat luotaan. Hattu oli takaraivolla

ja kiharatukka aivan hiessä, sillä hän oli juossut hyvin kiireesti.

"Onko se totta?" huudahti hän. "Onko se totta, mitä opettaja sanoi

tänään?"

"Mitä sitten, Kai? Mitä hän sanoi?"

"Äiti, onko se totta, että tanskalaiset vuonna 1864 olivat niin

pelkurimaisia, että he juoksivat pakoon kuin jänikset, ja että

tanskalaiset kiusasivat ja rääkkäsivät meitä, aivan kuin pahimmat

maantienkulkurit ja rosvot?"

"Se on valetta!" huudahti Karen hypäten ylös. "Se on mustinta valetta,

mitä opettajasi eläissään on sanonut!"

Mutta Winberg oli taaskin saapuvilla.

Hän oli juuri vasta tullut sisään ja istui tapansa mukaan pyöritellen

hattuansa peukaloiden välissä.

"Älä sano sitä", sanoi hän paksulla äänellä, "sillä täytyy kunnioittaa

esivaltaa, ja vanhempien velvollisuus on opettaa lapsiansa

kunnioittamaan ja ihailemaan opettajaansa."

"Missä sitä sanotaan?" kysyi Karen pilkallisesti.

"Se on Jumalan sanaa", vastasi Winberg hartaudella.

"Niin, sinä puhut kuin saksalainen pappi, mutta sinun laitasi on kuin

pirun, joka luki raamattua. Tiedätkös mitä siinä sanotaan, Winberg?

Siinä sanotaan: enemmän tulee kuulla Jumalaa ja totuutta kuin ihmisiä,

niin, enemmän kuin esivaltaa, joka valehtelee."

"Kaikki esivalta on Jumalalta", puhui Winberg nenäänsä ja vilkutteli

silmiään.

"Se on Jumalan pilkkausta. Sinä pilkkaat Jumalan pyhää nimeä,

Winberg. Silloinhan Nero ja Caligula ja mitä niiden kaikkien

nimet olivatkaan, olisivat olleet Jumalan asettama esivalta. Te,

kotisaksalaiset, sanoitte muuten toisin, kun oli kysymys tanskalaisista

kuninkaista. Ei, Kai", jatkoi Karen kääntyen pojan puoleen, "ole

ylpeä tanskalaisesta kansastasi! Ylpeile tanskalaisesta armeijasta

sekä sen voittaessa kolmivuotissodassa, että sen joutuessa tappiolle,

kun musertava ylivoima sen voitti vuonna kuusikymmentäneljä. Monet

eivät ole osoittaneet sellaista vastarintaa. Aina se on tuottanut

kunniaa tanskalaiselle nimelle. Ja kuunteleppas nyt, Kai! Miten

vapaita ja kelvollisia ja itsetietoisia talonpojat täällä olivatkaan

preussilaisten tullessa maahan! Olivatko näiden talonpoikien selät

koukistuneet ja taipuneet orjuuden pelosta ja vääryydestä? Eivätkö he

pitäneet päätänsä pystyssä ja katsoneet jokaista suoraan silmiin? Ja

eivätkö heidän talonsa olleet varakkaat ja heidän maansa rikkaat! Niin,

Winberg", Karen kääntyi taas häneen, "kerro sinä vain edemmäksi, mitä

minä olen sanonut. Minä pysyn sanoissani ja sano opettajalle, että jos

hän tahtoo minua puhumaan saksaa Kaille, niin tulkoon ensin opettamaan

minulle saksaa."

Se oli raskain aika, mitä Karen mielestään oli kokenut, mutta pahin,

sietämättömin kaikista oli Winberg, joka hiipi siellä ja täällä ja

sekaantui jos johonkin.

Pelkuri ei unohtanut. Rouva Grunnet oli oikeassa: hänkin voi pistää!

Karen vääntelihen näiden myrkyllisten pistojen tuskissa.

Ja rouva Borris, joka näki, miten paljon tuskia ne tuottivat Karenin

ylpeälle, voimakkaalle ja totuutta rakastavalle sielulle ja mitä

kärsimyksiä hän kaikessa hiljaisuudessa kesti, teki eräänä päivänä

suuren ja ratkaisevan päätöksensä.

Illallisen jälkeen hän istahti Valdemarin luo ja kertoi hänelle

Winbergin kiusanteosta ja Karenin vastuksista.

Ja lopuksi hän lisäsi:

"Jospa olisi joku hyvä, tanskalainen mies, joka olisi Preussin

alamainen, ja joka olisi siksi jalomielinen, että hän rupeaisi sille

pojalle isäksi!"

Rouva Borris nousi heti ylös.

Valdemar ei vastannut, — äiti ei ollut odottanutkaan vastausta, — mutta

hän näki, että Valdemar sätkähti. Isku osui häneen, ja herätti hänet

äkkiä toimettomista mietteistänsä.

23.

Elonkorjuu vuonna 1902 oli myöhäinen ja hyvin tukala.

Ankarien sateitten vuoksi oli ruis monin paikoin mennyt lakoon ja sitä

oli senvuoksi vaikea leikata.

Paljon ruista oli vielä korjaamatta ja odotti poutaa päästäkseen katon

alle.

Ohraa oli hiukan leikattu, mutta vehnä ja varsinkin kaura ei ollut

lainkaan tuleentunutta.

"Kun ilma vain asettuisi, niin että se saataisiin pilaantumatta

korjuusen", sanoi Klaus, "niin emme valittaisi korjuuaikaa. Heinänsato

on hyvä ja saatiin hyvään korjuusen, ja se on keskinkertaista paljoa

parempi."

Peltokanojen metsästysaika oli käsissä, mutta näillä seuduin ei ollut

montakaan parvea.

"Ehkäpä tulee useampia, kun kesävilja on korjattu", arveli Ebbe, "mutta

suuri osa poikasista kuoli, kun kevät oli niin kylmä!"

"Katsos, katsos, Ebbe! Katsos!" huusi Kai äkkiä viitaten kädellään

kiihkeästi niinkuin ainakin. "Mitä tuo on? Mitä tuo voi olla?"

"Kas vain! Peltokanoja!" vastasi Ebbe. "Puhu hiljaa; älä pelästytä

niitä."

Ja molemmat lapset kyykistyivät pensaikkoon ja katselivat suurin,

tarkkaavin silmin, miten peltokanat poikasineen pakenivat talojen

suojaan kylmää ja sadetta pakoon.

"Tämä ei ennusta hyvää säätä", kuiskasi Ebbe.

"Voi, kuinka märkiä ne ovat ja kuinka viluisia!" sanoi Kai.

Syyskuun ensimäisenä, pyhän Egidiuksen päivänä, istui Karen

iltamyöhällä pää käden varassa kuunnellen eläköön-huutoja, jotka

kajahtivat yltympärillä maakylistä, kun viimeisiä elokuormia ajettiin

kotiin.

Hän ajatteli, että huomenna oli yksi preussilaisten monista

"verijuhlista", — Sedanin päivä, — ja kaikki ne vanhemmat, jotka

eivät antaneet lastensa juhlan kunniaksi kulkea huilujen ja rumpujen

kajahtaessa juhlakulkueessa, saivat maksaa sakkoja, niin, ylemmissä

kouluissa uhattiin lapsia eroittamisellakin.

Ei siinä mikään auttanut! Pojan täytyi lähteä. Sakot hän kyllä olisi

maksanut, mutta poika olisi saanut siitä kärsiä.

Karen sai puraista tätäkin hapanta omenaa, niinkuin niin monta muutakin.

Sen jälkeen kuin lapsi oli joutunut kouluun, tuntui hänestä, ikäänkuin

preussilaiset olisivat tienneet pitelevänsä hänen sydäntänsä

rautakourassansa. Ei heidän tarvinnut muuta kuin kovasti puristaa,

oikein kovasti puristaa!

Winberg avasi oven ja kurkisti sisään.

"Meneehän Kai Sedanjuhlaan?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasi Karen.

Seuraavana aamuna meni Kai kouluun ja piteli päätään tavallistakin

pystympänä.

Ihmeellistä kuinka "Dänenhass", joka hyppeli hänen toveriensa selässä,

kiihoitti poikien sotarohkeutta ja sotahalua.

Mitä useammin se hyppeli, sitä vähemmän sitä pelättiin.

"Minun aarteeni! Minun oma, pieni, siunattu aarteeni!" mutisi Karen

katsellessaan hänen jälkeensä ilosta säkenöivin silmin, jotka samalla

kiilsivät kyynelissä.

Kaksi tuntia myöhemmin hän näki Klausin kantavan selässään Kaita pihan

poikki.

"Hyvä Jumala!" huudahti Karen tuskissaan ja hyökkäsi ulos.

"He löivät häntä, senkin tolvanat!" sanoi Klaus. "Hän saattoi tuskin

laahautua kotiin. Koetetaan riisua häneltä vaatteet päältä!"

"Kai! Pikku Kai! Äidin oma poika!" huudahti Karen ojentaen kätensä

häntä kohti.

Mutta Klaus kantoi hänet sisään ja Karen riisui kiireesti häneltä

vaatteet. Hän ei sanonut sanaakaan.

"Tuosta voi rouva nähdä!" murisi Klaus osoittaen paisunutta selkää. "He

osaavat lyödä verille, nuo ihmiset!"

Äiti toi vettä ja sienen ja pehmeän liinarievun.

"Särkeekö, Kai? Särkeekö hyvin kovasti?"

"Ei", vakuutti poika koettaen pusertaa esille veitikkamaisen hymyn,

joka kuitenkin oli varsin surkea.

"Miksi hän löi sinua?" kysyi Karen vapisevalla äänellä.

Lakkaamatta kuului ääniä hänen rinnassansa:

"Millä oikeudella he lyövät minun poikaani? Millä oikeudella? Onko

Jumala sanonut, että heidän pitäisi käydä käsin pieneen, viattomaan

poikaan!"

"Sen vuoksi, että tulin sanoneeksi torstai enkä Donnerstag" [saksaksi

torstai], kertoi Kai.

"Etkö muistanut saksalaista sanaa?"

"En", sanoi Kai. "Mutta ei se ollut vain siksi."

Kai vaikeni.

"Oliko muutakin, Kai?"

"Niin", — tuntui siltä ikäänkuin pojan olisi käynyt äitiä sääliksi ja

hän mietti hetken, — "minä sain kaksi sen vertaa lyöntejä syystä —

syystä —"

"Minkä vuoksi? Miksikä, lapseni?"

"Syystä että olin saksalaisen poika, enkä sittenkään osannut sanoa

Donnerstag."

"Kai!"

Samassa syöksyi tumma verivirta pojan suusta.

"Klaus, Klaus, valjasta hevonen ja lähde hakemaan lääkäriä. Mutta

kiiruhda, kiiruhda! Voi, kiiruhda oikein!"

"Minkä hihnat ja valjaat pitävät, pikku rouva!"

Ja Klaus, joka oli yhtä huolissaan kuin Karenkin, ajoi pian aika ravia

pihalta.

Karen oli laskenut pojan vuoteelle. Selällään hän ei voinut maata, —

epätoivoissaan Karen käytti kaikkea minkä hän luuli auttavan: etikkaa,

kylmää vettä, kylmiä kääreitä.

"Oi, jospa vain lääkäri tulisi! Jumala suokoon, että hän tulisi!

Mutta jos hän ei olisikaan kotona! Jos verensyöksy uudistuisi! Oi,

rakas Herra Jumala, armahda minua, äiti parkaa, joka olen sellaisessa

kuolemantuskassa!"

Lääkäri tuli. Vaaraa ei ollut, mutta pojan täytyi maata aivan

liikkumatta. Hän ei saisi yhtään liikkua. Lepoa, täydellistä lepoa,

kunnes poika parantuisi, muuten hän ei vastaisi mistään.

Kai nukkui ja Karen istui aivan hiljaa katsellen poikaansa.

"Saksalaisen poika! Saksalaisen poika!" kaikui alati hänen korvissansa.

"Se oli hänen surullinen perintönsä. Siinä oli syytös ja uhkaus

lisäksi. Oi, rakas Jumala, auta! Minä en lopulta tiedä mitä tehdä!"

— — —

"Jospa olisi joku hyvä, tanskalainen mies, joka olisi Preussin

alamainen, ja joka olisi siksi jalomielinen, että hän rupeaisi sille

pojalle isäksi!"

Äidin sanat olivat juurtuneet. Valdemar ei voinut riistää niitä enää

pois eikä heittää niitä luotaan.

"Se, joka itsensä voittaa, on suurempi kuin se, joka valloittaa suuren

kaupungin."

Hän oli ajatellut sitä ja taistellut itsensä kanssa monena, pitkänä,

unettomana yönä.

Millä tavalla hän oli taistellut, se oli vain hänen ja Jumalan välinen

asia.

Ja siten kävi, että Kai vei heidät yhteen tietämättänsä.

Borris tunsi sen velvollisuudeksensa. Ei Karenia, sellaisena kuin hän

oli nuorena, vaan toista Karenia, tämän lapsen äitiä, jonka hän vasta

äsken oli oppinut tuntemaan, ja jonka äidinsydämeen hän oli saanut

silmätä, hän tahtoi nyt auttaa.

Hän ei nähnyt sitä nuorta naista, jota hän oli rakastanut, vaan hän

näki ihmisen Karenin, ja hänelle hän kunnioittaen kumarsi.

Koko hänen luontonsa ritarillisuus pakoitti häntä auttamaan Karenia.

Tosin hän oli epäsuosiossa jos kenkään, mutta he ajattelisivat

kuitenkin kahteen kertaan, ennenkuin he riistäisivät häneltä isintimän

oikeuden. Kyllä he sitä varoisivat!

Ja kuitenkin — sitä myöten, kuin hän astui yli maiden, hän kuuli

tuttuja ääniä hyvin kaukaa, ääniä vanhoilta ajoilta, mutta ne olivat

hyvin etäällä:

"Sanoppa pikku Karen, sä mitä mietitkään?"

Herra Jumala, kuinka kauan aikaa sitten hän tuota laulua oli laulanut!

Hän astui hitaasti, mutta joka askeleella tuli Egtved yhä lähemmäksi ja

lähemmäksi häntä.

"Ei kukaan voi kohtaloaan välttää", ajatteli hän.

Miten kaikki käy toisin, kuin mitä on uneksinut!

Tässä hän kulki ja saattoi olla niin varma Karenin myöntävästä

vastauksesta, kuin jos hän sen jo olisi saanut!

Hän oli tulisen nuoruudentoiveensa perillä, mutta minne riemu oli

kadonnut? Missä onni?

Winberg astui portaita ylös. Hän yski ja sylki ääneensä, niinkuin

tavallisesti.

Karen sätkähti. Äänettömästi hän kiiruhti ulos, sillä Kai nukkui

levollisesti ja sikeästi, ja hän tuli käytävässä Winbergiä vastaan.

"Miksei Kai ole mennyt Sedanjuhlaan?" kysyi Winberg käheällä äänellä.

"Opettaja on kaipaava ja tiedusteleva häntä."

"Sitä en usko", vastasi Karen kylmästi. "Kai ei tule, syystä että

opettaja on rääkännyt häntä tänään, niin että hän on sylkenyt verta.

Vie hänelle terveiseni, terveiset Kain äidiltä, ja kiitokset!"

"Minä tahdon sen kuitenkin ensin omin silmin nähdä", sanoi Winberg

aikoen astua sisään.

Mutta Karen asettui ovelle ja hänen silmänsä salamoivat.

"Lääkäri on jyrkästi kieltänyt häntä herättämästä. Hän ei saa liikuttaa

itseään. Henki on kysymyksessä, jos kohtaus uudistuu!"

"Sitä minä en usko", sanoi Winberg. "Se on vain temppu päästäkseen

Sedanjuhlasta. Minä tahdon nähdä häntä!"

Hän tarttui lujasti Karenin käsiin.

"Kuinka sinä uskallat?" huusi Karen. "Luuletko minun valehtelevan?"

Ei kumpainenkaan ollut tämän nopean, hillityn sananvaihdon kestäessä

huomannut, että Borris oli astunut käytävään heti Winbergin jäljissä.

Mutta tuskin Winberg oli koskettanut Karenia, niin hänet viskattiin

syrjään sellaisella voimalla, että hän horjahti seinää vasten.

"Valdemar!" huudahti Karen.

Borris tarttui Winbergiä olkapäihin ja työnsi hänet ulko-ovelle.

"Sinä menet!" sanoi Borris käskevästi.

Ja Winberg vilkutteli silmiään ja hiipi syrjittäin ulos.

Sanaakaan sanomatta tarttui Borris lujasti Karenin käteen ja talutti

hänet vierashuoneesen.

Hän sulki oven hiljaa, mutta tarkalleen ja kääntyi Kareniin.

Karen ihmetteli hänen äänettömyyttänsä ja hänen polvensa alkoivat

vapista.

Miksi hän tuli?

Hänessä oli jotakin juhlallista, hiljaista rauhaa, jonka taistelulla

saavutettu päätös jättää ihmisen olentoon.

"Istu", sanoi Valdemar.

Karen totteli heti istuutuen alas.

Miksikä hän tuli!

Karenin huulet vapisivat, joka jäsen värisi ja hän puristi kätensä

yhteen, voidakseen pysyä alallaan.

Hän tunsi, että jotakin oli tulossa, jotakin suurempaa ja

voimakkaampaa, kuin mitä elämä tähän asti oli hänelle antanut.

"Mitä nyt on tulossa? Mitä nyt on tulossa?" ajatteli Karen vavisten.

Ja kuitenkaan hänellä ei ollut minkäänlaista syytä tällaiseen

vapisemiseen ja värisemiseen.

Valdemarin katse ei ilmaissut muuta kuin surumielisyyttä ja lujaa

tahtoa, kun hän kiinnitti sen Kareniin.

"Karen", sanoi Valdemar levollisella äänellä, "minä olen vihdoinkin

oppinut antamaan anteeksi. Minä tahdon olla rehellinen sinulle. Sinä

sanoit minulle kerran, että sinä rakastit minua jo ennen kuin menit

naimisiin Jürgensin kanssa, ja minä olen ajatellut sitä paljon,

voimatta ymmärtää sitä. Mutta nyt minä luulen päässeeni selville, ja

sinun pitäisi myös selvittää itsellesi, että oikeastaan olet erehtynyt.

Joka tapauksessa se olisi voinut jäädä todistamatta; ja Jürgens olisi

helposti voinut sammuttaa sen pienen liekin. Jos hän olisi ollut

tanskalainen eikä mitään sellaista olisi ollut teidän välillänne, niin

olisit aivan hyvin voinut elää aavistamatta, että sitä pientä liekkiä

oli ollut olemassakaan. Enkä minä usko sitä olleenkaan. Sinä panit

arvoa minuun vasta sitten, kun olin tullut kielletyksi hedelmäksi."

"Valdemar!" sanoi Karen. "Kuinka sinä minua kiusaat!"

"Minä en ole katkera, Karen", jatkoi hän surumielisesti hymyillen.

"Mutta jos me tahdomme päästä totuuden perille, niin meidän täytyy

etsiä sitä yhdessä. Sinä tahdot ehkä sanoa, että sinä aivan toisella

tavalla, parhaimmalla minuudellasi rakastit minua, mutta mitä se

auttaisi? Niin, aivan oikein! Sinä rakastit hänen kaunista ruumistansa,

mutta et hänen sieluansa, sinä rakastit minun sieluani, mutta et

minun ruumistani. Kumpikin seikka tuottaa onnettomuutta avioliitossa.

Olisihan onnen huomaan tuokin voinut käydä — sinultakin ja Jürgensiltä.

Mutta vähät siitä! Sinä olit lapsi, sinä et tiennyt mitä sinä teit, ja

sen vuoksi olen voinut antaa sinulle anteeksi."

Valdemar oli hetken vaiti, ikäänkuin hän itse olisi pelännyt sitä, mikä

nyt seuraisi.

Ja sitten hän sanoi:

"Minä tulen kysymään sinulta, tahdotko ottaa minut pikku Kain isäksi?"

"Valdemar!" huudahti Karen, hypähtäen pystyyn.

"Minä tahdon olla hänelle hyvä isä", sanoi Borris, "mutta minä tahdon

taaskin olla sinulle rehellinen. Sillä tavalla kuin kerran olisin

voinut sinua rakastaa, niin sanomattomalla riemulla, en nyt enää voi

rakastaa sinua. Meidän suhteemme ei voi olla, niinkuin ei mitään olisi

tapahtunut, niinkuin kaikkea sitä, mikä meidän välillämme on, ei olisi

olemassa. Minun rakkauteni on — ehkä parempi, ehkä vähemmän itserakas,

mutta siihen on sekaantunut surua, sillä jotakin ehkä ei kuitenkaan

kokonaan voida sovittaa. Minun täytyy valmistaa sinua siihen, että

minulle voi tulla synkkiä hetkiä, joita minun jälleen on vaikea

voittaa. Tahdotko sinä olla kärsivällinen minun kanssani? Uskallatko

sinä suostua, nyt kun sinä tiedät totuuden? Minä lupaan sinulle, että

Jumalan nimessä teen kaikki mitä voin voittaakseni sitä."

Karen seisoi hiljaa liikahtamatta. Hän tunsi Valdemarin sieluntuskan

hiipivän jäätävällä kylmyydellä omaan sydämeensä. Se tunkeutui aivan

sydänjuureen saakka. Nyt vasta hän tiesi, kuinka paljon hän oli

rikkonut Valdemaria vastaan ja mitä hän hänelle oli tehnyt.

Ei, Valdemar ei ollut enää sama kuin ennen, ja syy oli kokonaan Karenin.

He tunsivat kumpikin, että muisto, aivan kuin enkeli

liekkimiekkoinensa, oli vartioimassa heitä ja sulki heiltä huolettoman

onnen paradiisin, ja että heidän nyt aivan kuin kahden syntisen ihmisen

täytyi tehdä työtä tuskissansa.

Mutta niin suuri oli Karenin rakkaus, niin suuri hänen katumuksensa

ja niin suuri hänen uskonsa Jumalan armolliseen apuun, että hän

uskoi tämän rakkautensa, tämän katumuksensa ja tämän uskonsa voiman

olevan siksi väkevän, että se voisi parantaa haavat umpeen ja tehdä

rikkiruhjotun eheäksi.

"Valdemar! Valdemar!"

Tällä kertaa se tuli niin hiljaa, että Valdemar sitä tuskin kuuli.

Karen vaipui hänen jalkoihinsa ja ojensi riemullisen ja surunsekaisen

ilon vallassa kätensä häntä kohti.

Valdemar painoi hänet voimakkailla, vapisevilla käsivarsillaan syliinsä.

Ja silloin tapahtui ihmeellinen asia:

Entisten päiväin kaukaiset äänet tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi.

"Pikku Karen!" sanoi Valdemar. "Pikku Karen!"