Mutta aivan samana päivänä ja aivan samaan aikaan ajoi saksalainen
pappi erääsen kirkkoon niistä monista pitäjistä, joissa tanskan kieli
oli Jumalan huoneesta karkoitettu.
Tämä oli ensimäinen sunnuntai väkivallantekojen jälkeen ja täynnä
"pyhää" intoa ja luottamusta "hyvään" tulokseen pappi siis ajoi
kirkkoon.
Hän katsoi ihmeissään ympärilleen.
"Ei ainoatakaan ihmistä! Ei teillä eikä poluilla! Niin hiljaista, kuin
maa olisi ollut noiduttu ja uinunut lumottua unta!"
Hän ajoi edelleen ja monta ihmeellistä ajatusta heräsi hänen
mielessänsä.
"Ei ainoatakaan ihmistä! Mitä se merkitsee? Olisiko kelloni
epäkunnossa?"
Hän rupesi niin kovasti kiirehtimään, ettei hän malttanut sitä edes
tarkastella.
"Minun täytyy kiirehtiä. Täytyypä minun oikein kiirehtiä! Olisinko
nukkunut liian kauan? Eihän sitä koskaan ennen ole minulle tapahtunut!
Aja kovemmin, ajuri, aja kovemmin!"
Ajuri nykäsi ohjaksia ja hevoset juoksivat aika kyytiä eteenpäin, mutta
hiljaisuutta kesti vain papin lähestyessä yhä likemmäksi.
"Kuuletko kellojen soittoa?" kysyi pappi, joka hermostuneen
levottomuuden valtaamana seisoi pystyssä vaunuissa. "Olisiko
haudankaivaja unohtanut velvollisuutensa?"
Ei, kellot tekivät tehtävänsä. Hän saattoi jo kaukaa nähdä, miten
innokkaasti kellon kieli häilyi edes-takaisin.
Hän tuli kirkolle, — ei ainoatakaan ihmistä!
"Mitä ihmettä! Olisiko jo niin myöhäistä, että he istuisivat kaikki
sisällä odottamassa minua?"
Kellot vaikenivat.
Ei, kirkko oli tyhjä, — ei ainoatakaan ihmistä! Tyhjät tuolirivit
ällistelivät epätoivoisina häneen.
"Um Gottes Willen!" [Jumalan tähden!] huusi pappi ja katseli
ympärilleen. "Wo sind die Menschen?" [Missä ihmiset ovat?]
Niin — missä ihmiset olivat?
"No, tämäpä käy yhä pahemmaksi ja pahemmaksi", ajatteli hän taas.
"Olisivatko he kaikki nukkuneet liian kauan? Luulenpa melkein, että
heillä on tänään tanskalainen unikeonpäivä. Soittakaa uudestaan,
Gredsted."
"Niin, kyllä minä soitan. Ei siitä pidä puutetta oleman", vastasi
Gredsted levollisesti ja kiipesi torniin.
Ja kirkonkellot soivat parhaansa mukaan, saksalaisen papin seisoessa
alttarilla ja odottaessa suuressa preussilaisessa viisaudessansa
ihmisiä, jotka eivät tahtoneet tulla. He istuivat kotonansa ja lukivat
vanhoja tanskalaisia postillojansa. Niitä he ainakin ymmärsivät.
"Suokoon Jumala, että kirkkotie pysyisi edelleen yhtä autiona kuin
nytkin!" ajatteli Gredsted ja soitti: "Pysykää kotona! Pysykää kotona
-joka ainoa sielu! Älkää tulko! — Älkää tulko!"
Kellot soittivat siten tyhjässä kirkossa, niin että ne suorastaan
paukuttivat tuomiopäivän-lyöntejään papin omaan päähän.
"Katsokaa taas alas tielle!" huusi hän ylös tapuliin.
"Ei, ei ole ainoatakaan sielua!" vastasi haudankaivaja.
Ja kellot, jotka niin monien vuosisatojen kuluessa olivat keränneet
seurakuntalaisia pääalttarin ympärille, kutsuivat tällä kertaa nyt
turhaan.